Heinäkuun klassikko, romantiikka II

http://www.kirjasampo.fi/

Victor Hugo: Pariisin Notre-Dame
Ei ole todellista! Vihdoin se on luettu. Tiedetään, tiedetään, nyt ei todellakaan ole enää heinäkuu, mutta uskoisin, että jonkun ajanlaskun mukaan jossain päin maailmaa se vielä on.

Pariisin Notre-Dame kertoo epämuodostuneesta kellonsoittajasta Quasimodosta, mustalaistyttö Esmeraldasta, arkkidiakoni Claude Frollosta ja lukuisista muista henkilöistä. Kaikki kirjan sivupolut nivoutuvat yhdeksi tieksi tarinan loppuun menessä, mutta sinne pääseminen kestää hyvin kauan. Kaikki tapahtumat liittyvät jotenkin kauniiseen Esmeraldaan ja hänen alati huononevaan kohtaloonsa. Frollo kehittää sairaan pakkomielteen tyttöä kohtaan, Quasimodo rakastaa häntä salaa ja jopa Rotankolon vanha eukko liittyy jotenkin tyttöön. Hugo on rakentanut valtavan yksityiskohtaisen välähdyksen, jonka voisi luulla olevan aivan aitoa historiaa.

Kerrontatyyli on hyvin rönsyilevää ja usein hidasta, mikä alkaa loppua kohti ärsyttää. Mukana on kuitenkin ihastuttavan sarkastisia huomautuksia ja kertojan ääni on vahvasti kuuluvissa. Viimeiset sata sivua ovat ehdottomasti kirjan kiinnostavin osa, sillä tapahtumia on tiuhassa ja kaikkien henkilöiden ympyrät täytyy sulkea ennen kirjan loppua. Pidin loppuratkaisusta suurimmaksi osin. Hieman "tapetaan kaikki äkkiä" -mieliala oli näkyvissä aivan viimeisillä sivuilla, mutta itse kuolemat olivat erinomaiset.

Pariisin Notre-Damen henkilöt olivat kiehtovia, mutta etenkin Frollon lankeaminen hulluuteen oli lähes karmaisevaa seurattavaa. Myös epätoivoinen tunne siitä, että tapahtumat olisivat voineet helposti päättyä myös onnellisesti, saa lukijan elämään kirjaa.

Kevyttä kesälukemista Pariisin Notre-Dame ei todellakaan ole, vaan se vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä sekä runsaasti keskittymiskykyä. Suosittelen kuitenkin, jos edellä mainittua kolmea hyvettä tuntuu löytyvän.

Victor Hugo: Pariisin Notre-Dame, Notre-Dame de Paris, 1831, suomentanut Huugo Jalkanen, 1954, WSOY, 523 sivua