Vaikeuksia edessä ja takana ja sivulla ja ja ja...

http://2.bp.blogspot.com/

Lars Kepler: Nukkumatti

Aioin alunperin kirjoittaa arviooni siitä, kuinka loistava takakansiteksti tällä kirjalla on, mutta päätinkin antaa teidän itse lukea sen juonitiivistelmän sijasta.

"Mikael Kohler-Frost katosi kolmetoista vuotta sitten. Häntä pidettiin sarjamurhaaja Jurek Walterin viimeisenä uhrina. Kun Mikael sitten löytyy elossa, komisario Joona Linnan epäilykset vahvistuvat: oikeuspsykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla parhaillaan istuva Walter ei toiminut yksin. Mikaelin sieppasi joku muu - mutta kuka? Mikael itse uskoo olleensa Nukkumatin vankina. Hän muistaa vain unettavan hiekan ja päässä kilisevät posliinisormenpäät. Ja sen ettei hän ollut yksin. Joona Linna apureineen on tiukan paikan edessä: jonkun heistä on soluttauduttava suljetulle osastolle ja voitettava sadistisen sarjamurhaajan luottamus. Pian."

En tahdo spoilata kirjan käänteitä, sillä se veisi kaiken jännityksen, joten arvioni on valitettavan pinnallinen. Jos tahdot lukea todella intensiivisen, mukaansatempaavan ja pelottavan dekkarin, Nukkumatti on juuri sinua varten. Kirjan hengästyttävä tahti ja painostava ilmapiiri pysyvät koko tarinan läpi ja lukijan on pakko kääntää sivu toisensa jälkeen päästäkseen kohti loppua, oli se sitten millainen tahansa. Rauhallisia levähdyshetkiä on turha odottaa, sillä hitaammissakin kohdissa taustalla oleva synkkyys kurkkii olan yli.

Oli todella virkistävää lukea pitkästä aikaa niin koukuttavaa kirjaa, että se oli vaikea laskea käsistä. Luin aivan kevyesti useamman sata sivua kerralla. Tässä auttavana tekijänä oli tietenkin tyylin sopiva kieli ja ihanan lyhyet luvut. Siinä ei ollut mitään ylimääräistä koristelua tai turhanpäiväistä kikkailua, vaan kuvailu ja tapahtumat olivat juuri oikeassa tasapainossa. Niinkin suuressa määrin, että Nukkumatin jälkeen tahdoin lukea jotain paljon runollisempaa ja herkempää. Siitä kirjasta lisää seuraavassa postauksessa.

Kokisin itseni todella vastuuttomaksi, jos en antaisi tarpeeksi selvää varoitusta. Nukkumatti ei sovellu herkemmille lukijoille, sillä se on hyvin ahdistava ja paikoin oksettava kaikkine karmeine mielikuvineen. Jopa minulla oli illalla nukahtamisvaikeuksia ja olen sentään katsonut ja lukenut kaikenlaista kamalaa. Ja tietenkin nyt minun on pakko lukea lisää Lars Keplerin kirjoja, sillä toisinaan kaipaa juuri tällaista jännittävää kauhua.

Nukkumatissa oli erinomaiset henkilöt, mikä toi tarinaan inhimillisen näkökulman ja tietenkin auttoi sotkemaan ongelmallisia tilanteita vielä lisää. Joona Linna oli erityisesti sydäntäni lähellä ja pidin hänestä koko ajan yhtä huonoa ratkaisua lukuunottamatta. Enkä voinut olla symppaamatta suomalaistaustaista henkilöä ruotsalaisten keskellä. En tahdo henkilöistäkään paljastaa etukäteen paljoa, mutta sen sanon, että tämän kirjan Kusipäisten kakkiaisten kerhon puheenjohtaja ei todellakaan ole se, jota ensin tittelin kantajaksi luulee. On se kumma, miten ällöttävä joku voi olla olematta edes sarjamurhaaja.

Aikaisemmin olen hieman vältellyt Keplerin kirjoja luotaantyöntävien kansien ja rasittavan hehkutuksen takia, mutta nyt on myönnettävä, että taisin jäädä vähän koukkuun näihin Joona Linnan järkyttävien tapausten tutkimuksiin. Tahdon myös tietää, harrastavatko nämä dekkarit enemmänkin viimeisen sivun pommin pudotuksia...

5 / 6 pulahdusta jäiseen meriveteen

Lars Kepler: Nukkumatti, Sandmannen, 2012, suomentanut Anu Koivunen, 2013, Tammi, 529 sivua

Nukkumatti kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan

45. Kirja, joka pelottaa sinua

James Dashner: The Scorch Trials

https://36.media.tumblr.com/

Olen opettava esimerkki siitä, miten kirjapostauksia ei kannata tehdä. Sain kirjan luettua jo aikoja sitten, jolloin heti sen luettuani kirjoitin hyvin tunnepitoiset muistiinpanot. Nyt niihin palattuani en ymmärrä kuin hyvällä tuurilla puolet siitä, mitä silloin mahdoin tarkoittaa. Käytin kaiken lisäksi jo itse kirjan lukemiseen turhan paljon aikaa ja ehdin unohtaa alun tapahtumia loppua kohti mentäessä. Parhaani kuitenkin yritin.

Sarjan toisessa osassa ollaan selvitty labyrintista, mutta edessä ovat uudet vaikeudet. Wicked ei todellakaan ole poissa kuvioista ja Thomas ystävineen joutuu kohtaamaan aivan toisenlaisia haasteita kuin aiemmin. Mikään ei ole enää varmaa ja mikä tahansa voi olla valhetta. Labyrintin entiset asukkaat kilpailevat aikaa vastaan Scorchin polttavassa kuumuudessa ja järkensä menettäneiden Crankien kanssa.

Pahoittelen epämääräiseltä kuulostavia nimiä. En tiedä, millä nimellä paikat ja asiat on virallisesti suomennettu enkä uskalla lähteä arvailemaan. Epämääräinen kyllä kuvaa hyvin myös tunnelmiani kirjaa kohtaan. Jotenkin tuntui siltä, että tässä kirjassa ei oikein saavutettu mitään. Se oli melkein turhan oloinen. Mihinkään ei saanut vastauksia, kysymyksiä tuli vaan koko ajan lisää. Thomasin yleisin ajatus koko kirjassa oli "miksi?" ja se oli todellakin lukijalla päällimäisenä mielessä. Mitä ihmeen järkeä tässä kaikessa oikein on? Minulla on myös hienoisia epäilyksiä siitä, kuinka uskottavat ja kattavat selitykset tulevat olemaan. Täytyy lukea kolmas osa, kunhan saan aikaiseksi.

Sitten päästäänkin kaiken pahan alkuun ja juureen; Wickediin. Ensimmäisessä kirjassa Wicked oli enemmän taustalla eikä se ollut kovin näkyvä osa tarinaa. Toisin on toisessa osassa. Wicked herätti minussa aivan silmittömän vihan raivostuttavalla arvoituksellisuudellaan ja valheellisen ystävällisellä asenteellaan. Puhun lähinnä Rat Manista, joka oli Wickedin puhemies uusiin haasteisiin liittyen. Kaikein pahinta oli kuitenkin täysi avuttomuus, joka syntyi, kun henkilöillä ei yksinkertaisesti ollut mitään keinoa vastustaa Wickediä.

Henkilöt ovat usein se tekijä, joka tekee kirjasta hyvän tai huonon. Voin vilpittömäksi ilokseni ilmoittaa, että Thomas ei ollut läheskään niin ärsyttävä kuin ensimmäisessä osassa! Muutaman typerän ratkaisun hän jälleen teki, mutta suurimman osan ajasta tulimme hyvin toimeen, vaikka kirja olikin mielestäni hieman liian Thomas-keskeinen. Ymmärrän, että hän on päähenkilö, mutta rajansa kaikella. Oli typerä ratkaisu erottaa Thomas muusta porukasta, sillä hän ei yksin ole tarpeeksi kiinnostava. Tähän vaikuttaa hieman myös se, että Minho ja Newt ovat suosikkini ja olisin halunnut lukea heistä enemmän. Voi Minho. Hänellä ei ole kovin helppoa tässä kirjassa. Ymmärsin hyvin hänen asenteensa ja karkeat kommenttinsa etenkin hänen yksinkertaisen selityksensä jälkeen. Jonkun oli pakko olla kova, että päästiin yhtään mihinkään. Minhon vakioheitot olivat tietenkin mahtavia. Minho on sieluneläimeni. Vastakohtana Minho-rakkaudelleni oli valitettavasti Teresa. Olen joutunut tulemaan siihen tulokseen, että Dashner ei oikein osaa kirjoittaa naishenkilöitä. Teresan hahmossa olisi nimittäin ollut mahdollisuus myös hyvin toisenlaiseen taustatunnelmaan. Dashner kuitenkin onnistui saamaan minut inhoamaan Teresaa enkä usko sen olleen hänen tarkoituksensa. Toivon hänelle parempaa kaarta seuraavaan kirjaan.

Tiedättekö sen turhauttavan hetken, kun kirjan henkilö ajattelee aivan loistavan ajatusketjun vastaukseksi ikävälle henkilölle, mutta ei sano sitä ääneen? The Scorch Trials teki kerrankin sen aina toivomani asian eli antoi ajatusten muuttua sanoiksi. Kerrankin joku sanoi suorat sanat ja vielä hyvin perusteltuina. Lisää olisin silti kaivannut. Samalla sain lapsellista mielihyvää, kun Thomas oli katkera ja pikkumainen, koska juuri siltä itsestänikin tuntui.

Brutaaleja kohtia ei kirjasta uupunut ja herkimpien kannattaakin ehkä harkita ennen kirjaan tarttumista. Minua ei raakuus erityisemmin säväytä ja on pakko nostaa hattua Dashnerin kekseliäisyydelle. Osa väkivaltalaitteistosta oli erittäin luovaa ja yllättävää.

Lopuksi pieniä yksityiskohtia, jotka jäivät häiritsemään. Olisin halunnut tietää lisää Group B:stä eli tyttöjen labyrintista. Toisaalta ehkä ihan hyvä, ettei Dashner lähtenyt säheltämään sen kanssa. Perustarina olisi kuitenkin kiinnostanut. Hieman kismitti, että Jorgen sulautumisesta porukkaan ei sanottu oikeastaan mitään. Ensin hän on aivan kamala ja seuraavan kerran, kun Thomas näkee hänet, Jorge on osa porukkaa. Eniten ärsytti monia muitakin kirjoja vaivaa ongelma, jolle tässä kirjassa sopii nimeksi "muut Gladersit ja tytöt". Jos et jaksa kyseisiä henkilöitä meille esitellä ja erotella, älä ota niitä ollenkaan mukaan.

The Scorch Trials oli kokonaisuutena aika pirstaleinen ja hieman toisen osan kirouksen alla, mutta pysyi kuitenkin kohtalaisesti kasassa ja oli monin paikoin hyvinkin viihdyttävä. Nyt sitten odotetaan syksyllä ilmestyvää elokuvaa, josta olen kuullut sekä lupaavia että hyvin huolestuttavia huhuja.

31/2 / 6 karmeaa metallipalloa

James Dashner: The Scorch Trials, 2011, Chicken House, 359 sivua

Jinsei Kataoka & Kazuma Kondou: Deadman Wonderland

http://d.gr-assets.com/

Deadman Wonderlandia katselin joskus taannoin kirjamessuilla, mutten kuitenkaan ostanut. Päätin nyt siihen tarttua, kun Kallion mangavalikoima on mitä on.

Deadman Wonderland on Tokion raunioille rakennettu yksityinen vankila, joka toimii myös viihdekeskuksena ulkopuolisille. Ganta Igarashi on ainoa eloonjäänyt verilöylyssä, jossa kaikki hänet luokkatoverinsa kuolevat. Ganta tuomitaan syyttömänä Deadman Wonderlandiin, jossa hän huomaa vankilan olevan enemmän kuin vähän häiriintynyt. Gantan täytyy yrittää pysyä järjissään omituisten vankien ja kamalien käytäntöjen viidakossa samalla miettien keinoa todistaa syyttömyytensä.

Tarinassa oli useita mielenkiintoisia elementtejä, jotka eivät ensimmäisessä osassa vielä tietenkään päässeet kunnolla esille, mutta joiden takia saatan lukea sarjaa joskus eteenpäin. Henkilöistä en vielä oikein osaa sanoa muuta kuin sen, että selväjärkisyyttä on turha tästä mangasta etsiä. Paikoittain piirustustyyli oli mielestäni sekavaa ja vaikeasti seurattavaa. Se on suurimpia syitä sille, miksi en oikein innostunut Deadman Wonderlandista. Tämä vaivasi onneksi lähinnä nopeatempoisia toimintakohtauksia ja henkilöt olivatkin lähes aina taidokkaasti tehtyjä.

En ole vielä varma, luenko sarjan muita osia, joten tämä saa oman arvosanansa.

3 / 6 törmäystä kärryjen kanssa

Jinsei Kataoka & Kazuma Kondou: Deadman Wonderland, 2000, Tokyopop