Hämmentävän kaunis: Tokio ei välitä meistä enää

Eräs ystäväni suostutteli (pakotti) minut nappaamaan tämän kirjan kerran divarista mukaani ja se on saanut hyvän tovin odottaa lukuvuoroaan.

https://like.fi/

Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää

Tulevaisuudessa AIDS on voitettu, osa huumeista on laillisia ja muistojen pyyhkimisestä on tullut arkipäivää. Muistinpyyhkijöitä myyvän yrityksen edustajat kiertävät ympäri maailmaa auttamassa ihmisiä pääsemään eroon noloimmista, kipeimmistä ja vaarallisimmista muistoistaan. Tällaisen myyjän silmien läpi näemme tulevaisuuden maailman, jossa minkään ei tarvitse olla pysyvää. Mutta entä jos pyyhkiikin kaiken vain huomatakseen, että on olemassa jotain sellaista, mitä ei voi unohtaa?

Tokio ei välitä meistä enää on kenties kompaktin kokoinen, mutta sen herättämiä ajatuksia on sitäkin vaikeampi koota lyhyeksi ja selkeäksi selostukseksi. Ensimmäinen tunteeni kirjan sulkemisen jälkeen oli jonkinlainen hämmennys. Kävin läpi monenlaisia ajatuksia ja tunteita kirjaa lukiessani ja mielipiteeni siitä vaihteli yhtä paljon. Alussa en oikein meinannut saada kirjan tyylistä ja tunnelmasta kiinni, vaan ajelehdin nimettömän minä-kertovan päähenkilön kanssa paikasta toiseen yhtä välinpitämättömäksi kuin hän itse suhtautui oikeastaan kaikkeen. Olin jo melkein ehtinyt päätellä, että tällaista tämä nyt on ja jäi vähän etäiseksi, kun yhtäkkiä kirja päätti vetäistä täyskäännöksen ja alkaa äärettömän kiinnostavaksi.

Ensimmäinen sata sivua kuluu aika staattisesti. Päähenkilö menee jonnekin, myy muistinpyyhkijöitä, ostaa huumeita, käyttää huumeita ja harrastaa seksiä. Sitten siirrytään seuraavaan paikkaan ja sama toistuu. Tämä kävi jossain kohtaa jo yksitoikkoiseksi ja asennoiduin siihen, että tämä kirja ei ehkä tee kovinkaan suurta vaikutusta, vaan jatkuu samanlaisena aika mitäänsanomattomana loppuun asti. Kuitenkin aivan yllättäen tarinan imu muuttui pikku purosesta valtavaksi Bermudan kolmion pyörteeksi ja luin loput kirjasta hyvinkin nopeasti. Alussa niin voimakkaana vallinnut ulkopuolisen ajelehtijan tunne katosi ja tuntui siltä kuin kävelisin kertojan vieressä läpi tapahtumien. Varsinaista kiintymisen kokemusta en päähenkilöön saanut, mutta se ei kuulu kirjan tyyliin ja tunnelmaan. Hän on tarkoituksella etäinen ja siksi ei myöskään koko kirjan aikana kertaakaan nimetty. En tiedä, olenko koskaan aiemmin lukenut kirjaa, jossa päähenkilön nimi ei tule ilmi eikä oikeastaan ole missään vaiheessa edes olennainen.

Minua kiehtoi ja samalla ahdisti päähenkilön ja koko maailman normalisoima oman hallinnan menetys. Ihmiset vapaaehtoisesti pyyhkivät muististaan kaikenlaisia episodeja ajattelematta seurauksia sen enempää. Tokio ei välitä meistä enää ei kuitenkaan ole millään tapaa saarnaava tai kapinallinen tai skandaalinhakuinen, vaan sen maailma vain nyt sattuu olemaan tuollainen. Muistinpyyhkijät ovat ihmisille arkipäivää ja kapitalismin kaiken kaupallistavan käden alla bisnes kukoistaa. Kirjassa mainitaan on toki myös muistiaan vaalivia ihmisiä sekä pari ääriryhmää väkivaltaisine muistinsäilytysstrategioineen, mutta nämä kaikki ovat yksittäisiä pilkahduksia massan seassa. En voi olla ajattelematta, mitä tapahtuisi, jos tällaiset muistinpyyhkijät olisivat arkipäivää myös meidän todellisuudessamme. Näin ulkopuolelta ajattelen ja toivon, että pitäisin muistoistani kiinni siitä huolimatta, millaisia ne ovat, mutta ei sitä voi koskaan tietää. Ehkä olisinkin yksi niistä, jotka tahtovat elää elämäänsä ilman menneisyyden taakkaa mukanaan. Ajatuskin tällaisesta tiedottomuudesta omaan tarinaan ja historiaan liittyen tuo kontrollifriikin minussa esille.

Tämä kappale sisältää spoilereita

Juuri tähän edellisessä kappaleessa mainitsemaani hallinnan menetykseen perustuu päähenkilön tarina. Hän alkaa tarinan edetessä varastaa myymästään kuormasta muistinpyyhkijöitä ja käyttää niitä enenevässä määrin. Lopulta tilanne eskaloituu siihen pisteeseen, että hän päätyy täysin mitään muistamattomana hoitolaitokseen, joka on erikoistunut muistojen palauttamiseen. Tässä kohtaa päähenkilö on pommittanut aivonsa niin pitkälle, ettei kykene enää muodostamaan uusia muistoja. Joka päivä hän kysyy samat asiat ja joka kerta hän saa samat vastaukset muistamatta niitä enää myöhemmin. Mikä yllätys, muistinpyyhkijät eivät olekaan niin tarkkoja ja täydellisiä kuin yhtiö väittää, vaan ne sotkevat vähän kaikennäköistä mennessään. Kirja tarjoaa loogisen selityksenkin asialle: muistot eivät koskaan ole vain yksittäisiä irrallisia hetkiä, vaan ne ovat aina kiinni jossain. Siksi ei ole mahdollista poistaa siististi yhtä osaa, vaan samalla voi verkosta lähteä joku toinenkin kohta.

Koko kirjan ajan on viitattu johonkin "häneen", jolle kertoja ikään kuin omistaa tarinan. "Häntä" puhutellaan toisinaan ja lukija saa pieniä vihjeitä siitä, kuka tämä mysteerihenkilö mahtaa olla. Tiedämme, että hän on kertojan vaimo ja että hänen äitinsä pelaa pokeria kerhoissa. Hoitolaitoskohdassa vihdoin pääsemme syvälle kertojan mieleen ja elämme hänen muistoissaan tämän monimutkaisen ja samalla niin yksinkertaisen rakkaustarinan. Kertojan vaimo on yksi niistä, joka ei tahdo unohtaa mitään. Hän vie kertojaa ympäri Tokion katuja ja hotelleja puhuen samalla rakkaudesta, tulevaisuudesta ja ikuisuudesta. Kaikki muistot ovat katkeransuloisen haikeuden sävyttämiä. Nämä ovat myös ne muistot, joita päähenkilö ei kaikista lääkkeistään ja huumeistaan huolimatta koskaan unohda. Rakastin koko hoitolaitososaa ja etenkin näitä muistoja, joissa saimme vihdoin tutustua kertojan vaimoon. Koin, että tämä oli kirjan parhainta antia ja todella vei huippuunsa Lorigan kertomistavan ja kirjan tunnelman.

Spoilerit ovat päättyneet.

Lorigan kirjoitustyyli on hyvin omalaatuinen ja suomennos on erittäin hyvin onnistunut. Lauserakenteet ovat toisinaan jännittäviä ja kerronta ei ole kahlinnut itseään liikaa siihen, miten kunnollisessa suomen kielessä tulisi lauseita aloittaa. Tarkoittaen siis sitä, että lauseen voi hyvin aloittaa vaikka ja-sanalla. Myös pilkkujen käyttö on toisinaan säästeliästä, mutta se ei vaikeuta lauseiden ymmärrystä. Minuun Lorigan tyyli vetosi suuresti ja nautin sen lukemisesta. Yksi syy saattaa olla myös se, että kirjoitan itse toisinaan hieman samalla tyylillä etenkin tekstiviestikeskusteluissa. Tokio ei välitä meistä enää inspiroi minut myös lisäämään muutaman lainauksen kirjasta niille varatulle välilehdelle. Arvostan aina, kun kirjassa on hyviä lainauskohtia.

Oman bonusmainintansa saa myös se, että kirjan alkupuolen vaeltamisessa päähenkilö valitsee seksikumppaneikseen yhtälailla miehiä kuin naisiakin tekemättä sen enempää eroa sukupuolten välille millään tasolla.

Vielä viimeisenä on mainittava kirjan nimi. Tokio ei välitä meistä enää on mielestäni äärimmäisen hieno ja kaunis nimi tälle kirjalle ja rakastan sitä suuresti. Se auttaa luomaan kirjan tunnelmaa jo ennen kuin itse kirjaa on edes aloittanut. Tokio ei välitä meistä enää päätyisi ehdottomasti listalle "Parhaat kirjan nimet", jos minulla olisi sellainen lista. Sen sijaan takakansiteksti saa minulta suuren miinuksen, sillä se antaa aivan väärän kuvan kirjasta sekä tyylin että tarinan puolesta. Vähän edes yritystä kiitos. Auttaisi ehkä, jos lukisi kirjan ennen takakannen väsäämistä.

4 / 5 tietokoneen ruudulle säilöttyä muistoa

Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää, Tokio ya no nos quiere, 1999, suomentanut Päivi Paappanen, 2004, Like, 251 sivua

Haasteistakin tuli pari kohtaa suoritettua!

2019:
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
44. Kirja kertoo Berliinistä

2017:
30. Kirjan nimessä on tunne