Klassikot 2.0: Sieppari ruispellossa

http://upload.wikimedia.org/

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa

Sieppari ruispellossa kertoo nuoresta Holden Caulfieldistä, joka koulusta erottamisensa jälkeen päätyy viivyttämään kotiin paluutaan viettämällä muutaman päivän New Yorkissa. Holden vaeltelee päämäärättömästi impulssiensa mukaan yrittäessään etsiä jotain itselleen mieleistä tekemistä tai ainakin vältellä häntä masentavia asioita.

Kuten edellisestä kappaleesta toivon mukaan saitte irti, kirjassa on hyvin hajanainen juoni. Juonikaarella ei oikeastaan ole edes kovin paljon merkitystä, sillä se on vain kehyskertomus Holdenin sisäiselle monologille ja erikoiselle luonteenlaadulle. Suurin osa kirjasta koostuukin Holdenin huomioista ympäröivästä maailmasta, ihmisistä, tapahtumista ja ilmiöistä.

Holden oli kertojana ehdottomasti omalaatuinen. Hän ei pitänyt mistään ja ajatteli lähes kaiken olevan falskia, kornia tai masentavaa. Ne olivatkin kirosanojen ohella Holdenin käytetyimpiä. Kirjan päähenkilönä kykenin sietämään Holdenia, mutta tosielämässä en olisi katsellut hänen touhujaan hetkeäkään, sillä hän kuvittelee olevansa sulava, nokkela ja asioista perillä, vaikka on jatkuvasti vain erittäin kiusallinen ja kakaramaisen rasittava. On myös tavallaan surullista lukea sellaisen minä-kertojan kuvausta, joka arvostelee kaikkea ympärillään. Erityisesti, kun suuri osa sitä vihaa kuluu muiden onnellisuuden halveksimiseen. Holden on olevinaan aivan eri maata kuin muut ja päätyy tekemään samoja korneja, falskeja ja masentavia asioita kuin typerinä pitämänsä ihmiset. Kirjassa on toki selvää, että Holden on avun tarpeessa. Hänen käytöksensä muuttuu aina vain impulsiivisempaan ja sekavampaan suuntaan. Häneltä katoaa todellisuudentaju lähes täysin. Kirjan viimeinen aukeama ei siis yllättänyt ainakaan minua lainkaan.

Siepparissa oli joitain erittäin hyviä kohtia, joissa Holden pysähtyi hetkeksi ajattelemaan maailmaa ja heitti normaalin valituksensa sekaan jonkin hienon oivalluksen ennen kuin jatkoi muista aiheista. Olikin vähän harmi, ettei hän koskaan jaksanut paneutua aatoksiinsa. Ehdoton suosikkini oli hänen pohdintansa museosta ja siellä käyvien ihmisten muuttumisesta. En silti ymmärrä, miksi Sieppari ruispellossa on saanut niin suuren aseman nykykirjallisuudessa.  En kokenut, että se tarjosi oikeastaan mitään uutta tai omaperäistä. Se oli kertomus teini-ikäisen pojan angstista ja epärealistisista käsityksistä ympäröivästä maailmasta. Minun on hyvin vaikea uskoa, että se olisi ainoa lajissaan.

Kirjan vähäisestä sivumäärästä ja nopealukuisuudesta huolimatta minulla kesti melkein nolottavan kauan saada se valmiiksi. Tämä johtui siitä, että mielestäni Sieppari ruispellossa oli yksinkertaisesti tylsä. Se parani viimeisessä neljänneksessä, mutta ennen sitä jouduin laittamaan itselleni sivumäärätavoitteita päästäkseni eteenpäin. Se ei välttämättä ollut kirjan vika, sen tyylinen kirjallisuus ei vain todellakaan ole minua varten.

Hieman ristiriitaisesti tähän aika negatiiviseen arvioon suosittelen silti kirjan lukemista tietyissä olosuhteissa. Äidinkielen kurssille kirja sopisi loistavasti, sillä siitä saisi helposti revittyä useita hyviä esseen aiheita ja syvällisen pohdinnankaan ei pitäisi tuottaa ongelmia. Se ei siis myöskään ole kovin pitkä. Toinen syy on sama kuin tässä projektissa eli sen lukeminen sen klassikko-aseman takia. Voipahan ainakin väittää lukeneensa klassikon ja vaikuttaa näin yleissivistyneemmältä kuin oikeasti onkaan. Sieppari ruispellossa saattaisi vedota paremmin myös hieman itseäni nuorempaan lukijaan, sillä Holdenissa on teini-iän kapinaa, joka joihinkin vetoaa. Kenties joku 15-vuotias saisi kirjasta paljonkin irti.

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa, The Catcher in the Rye, 1951, suomentanut Arto Schroderus, 2004, Tammi, 289 sivua

Sieppari ruispellossa kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan:

37. Kirja, joka on kielletty jossain päin maailmaa

History vai herstory?

Olin tosiaan tänään kirjallisen ilmaisun tunnilla, jossa opettaja esitteli meille "The Writer's Journey" -nimisen ikivanhan tarinakaavion, (jonka voitte lukea alempaa). Opettajamme pyysi meitä miettimään kaaviota jonkun tuntemamme kirjan pohjalta ja mielessäni oli edellisen keskustelun jäljiltä Varjojen kaupungit. Ennen kuin esittelen suuren asiaan liittyvän valaistumiseni on parempi, että olemme kaikki samoissa lähtökohdissa. Lukekaa siis "The Writer's Journey" ja toivon mukaan nautitte siitä yhtä paljon kuin minä.

The Writer's Journey

Stages of the Journey

Act One

1. The Ordinary World- the hero is seen in his(most of the time the hero is a man) everyday life. It's not necessarily our human world.
2. The Call to Adventure- the initiating incident of the story
3. Refusal of the Call- the hero experiences some hesitation to answer the call
4. Meeting with the Mentor- the hero gains the supplies, knowledge, and confidence needed to commence the adventure
5. Crossing the First Threshold- the hero commits wholeheartedly to the adventure


Act Two

1. Tests, Allies and Enemies- the hero explores the special world, faces trial, and makes friends and enemies. He is tested with temptation and difficulties.
2. Approach to the Innermost Cave- the hero nears the center of the story and the special world
3. The Supreme Ordeal- the hero faces the greatest challenge yet and experiences death and rebirth
4. Reward- the hero experiences the consequences of surviving death


Act Three

1. The Road Back- the hero returns to the ordinary world or continues to an ultimate destination
2. The Resurrection- the hero experiences a final moment of death and rebirth so they are pure when they reenter the ordinary world. The adventure has changed the hero and he returns home a different person
3. Return with the Elixir- the hero returns with something to improve the ordinary world. He has become the mentor.

(Kopioin osan artikkelista Wikipediasta ja lisäilin joitain omia selvennyksiäni.)

Nyt pääsemme varsinaiseen metatekstiini. Kun alkaa ajatella Varjojen kaupunkien kolmea ensimmäistä osaa, löytyy niistä selkeästi tämä tarinan kulku. Ei kuitenkaan Claryn osalta, vaan Jacen ja kun asiaa ajattelee tarkemmin koko sarjahan on Jacen tarina kerrottuna Claryn silmin. Clary on vain se voima, joka työntää tarinan käyntiin ja toimii juonen edistäjänä silloin, kun häntä siihen tarvitaan. Jace on se, jolle kaikki suuret tapahtumat ja hetket osuvat. Hän on se, joka lopussa kohtaa pahan ja kokee matkan seurauksena suuren henkisen kasvun. Clary pysyy koko sarjan ajan lähes samanlaisena sisäisesti, kun taas Jace muuttuu juuri sankarikertomuksille tyypilliseen tapaan viisaammaksi ja tekee sinut itsensä kanssa.


Act One:

1. Jacen elämässä kaikki on kunnossa ja hän on tyytyväinen vallitsevaan tasapainoon.
2. Clary ilmestyy kuvioihin tuoden mukanaan jotain täysin uutta ja tuntematonta.
3. Jace yrittää lähettää Claryn pois ja jatkaa normaalia elämäänsä.
4. Jace päätyy mukaan ensimmäisiin helppoihin tehtäviin, joista syntyy toimivuuden illuusio. Jace hyväksyy sen, että Clary on nyt osa hänen elämäänsä.

Act Two:

1. Sarjan aikana muodostuu porukka, joihin Jace voi luottaa, kun taas jotkut paljastuvatkin vastustajiksi
2. Juoni tiivistyy. Jace ja Clary jakavat yhteisen hetken ja Jace lähtee kohtaamaan vastustajiaan.
3. Jace taistelee ensin Sebastianin kanssa ja lopulta Valentinen kanssa pelastaen Claryn ja kuollen samalla itse
4. Jace herää kuolleista ja voi vihdoin aloittaa varsinaisen romanssinsa Claryn kanssa.

Act Three:

1. Jace palaa ystäviensä ja perheensä luokse tulevaisuuden näkyessä kirkkaana
2. Hän on muuttunut ihmisenä ja löytänyt oman tiensä elämässä.
3. Kokemus on tehnyt Jacesta viisaamman ja hän alkaa opettaa Clarya taistelemaan


Koin tietenkin oloni äärettömän fiksuksi tämän tajutessani. Hieman tämä paljastus iskee syvän feministiseen olemukseeni, sillä vaikka Clary on sarjan päähenkilö, ei hän ole sen sankari. On se kyllä kumma, kun naishenkilöiden täytyy aina rakastua ja tulla poikaystävänsä pelastamiksi. Toivon todella nykykirjallisuuden alkavan käyttää enemmän The Writer's Journeyn täyttäviä sankarittaria ainaisten sankarien sijaan. Varjojen kaupunkien kohdalla kykenen feministisistä epäkohdista kuitenkin pääsemään yli. Onhan sarja muistakin vioistaan huolimatta viihdyttävä ja myönnän lukevani sitä lähinnä Magnuksen ja Alecin takia, sillä Clary ja Jace ovat aika raivostuttavia enkä heistä kovinkaan paljon välitä. Silti on tärkeää, että näistä asioista puhutaan ja ihmiset suhtautuisivat kriittisemmin siihen, kenen tarinoita oikeasti kerrotaan. Ehkä history voisi useammin olla herstory


Koko tämän pohdinnan päätöksenä voin vain todeta, että näköjään koulussakin toisinaan oppii jotain oikeasti kiinnostavaa.

Alta pois

Lisää Death Notea! Pidän arvioni mangan suhteen aika lyhyinä enkä jaksa niitä syvällisesti arvioida. Nämä ovat enemmänkin lyhyitä tunnelmia kirjoista. Blogger ei taas ole kaverini, joten sivun asettelussa on hieman ongelmia.

http://static.comicvine.com/

Death Note 2: Confluence

Ensimmäinen Death Noten osa oli mukaansa tempaava ja loistavaa viihdettä. Confluence ei valitettavasti yllä lähellekään edeltäjänsä tasoa, vaan jäi hieman epämääräiseksi säheltämiseksi. Tässä tapauksessa voidaan siis syyttää toisen osan kirousta. Erikseen on pakko valita erään naishenkilön juonen osa. En nyt muista hänen nimeään, mutta Confluence rakensi hänen tarinaansa ja luonnettaan aivan kuin hänestä olisi tulossa uusi tärkeä henkilö. Sanotaan vaikka, että olin hämmentynyt lopputuloksesta.

Ihanaa oli se, että L oli enemmän esillä ja hänestä paljastui uusia asioita. L on ehdottomasti suosikkihenkilöni ja hänen osuutensa ovat erittäin kiinnostavia. Enemmän niitä, kiitos. Confluence etenee onneksi nopeasti, on ihan jännittävä ja sen kykenee lukemaan yhdeltä istumalta. Siksi sen puutteet eivät ehdi häiritä liian kauaa.

2 1/2 / 6 vääriä henkilöllisyyksiä

Tsugumi Ohba & Takeshi Obata: Death Note 2: Confluence, 2004, Viz Media, 197 sivua

http://img3.wikia.nocookie.net/

Death Note 3: Hard Run

Voin ilokseni todeta Hard Runin olleen parempi kuin edellinen osa. Siinä oli selkeät ja kiinnostavat uudet elementit, kuten L:n ja Lightin yhteinen koulunkäynti ja toisen Kiran ilmestyminen kuvioihin.

Tämän osan kanssa kamppailin jälleen ristiriitaisuuden kanssa kannustaessani Lightia pitämättä hänestä kuitenkaan erityisesti.

Minulle jäi vähän huono ennakkoaavistus seuraavasta osasta viimeisen muutaman sivun perusteella.

3 1/2 / 6 huonolaatuisia c-kasetteja

Tsugumi Ohba & Takeshi Obata: Death Note 3: Hard Run, 2005, Viz Media, 193 sivua

http://static.comicvine.com/

Death Note 4: Love

Ennakkoaavistukseni osui valitettavasti oikeaan. Edellisen kirjan lopussa esitelty Misa oli yksi rasittavimmista kirjallisuuden henkilöistä pitkään aikaan. Hän oli lapsellinen, kohtuuton ja todellinen Tyhmä Tyttö. Misa ei saa sympatioita minulta. Hänen mukanaan tullut Shinigamien rakkaus-elementti taas oli hyvinkin kiinnostava ja kuulen siitä toivottavasti myöhemmissä osissa lisää.

Kirjan lopun asetelma seuraavaa osaa varten on hyvin lupaava ja toivonkin, että se vastaa odotuksiani.

2 1/2 / 6 pakkomielteisiä tyttösiä

Tsugumi Ohba & Takeshi Obata: Death Note 4: Love, 2006, Viz Media, 203 sivua


Death Note 4: Love kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan.

23. Kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä

Lisää kuvateksti

Death Note 5: Whiteout

Olin positiivisesti yllättynyt. Alussa Whiteout vähän haparoi, mutta sai itseään niskasta kiinni jo ennen puoliväliä. Tässä osassa oli kiva tunnelma tutkimusten suhteen, oli sellaista vähän valoisampaa tekemisen meininkiä.

Misakaan ei ollut yhtään niin ärsyttävä. Vähän edelleen, mutta suurimman osan ajasta hän oli ihan siedettävä. Ärsyttävyysosuuden hoitikin tällä kertaa Matsuda typerällä tempauksellaan.

Odotan innolla tietoa siitä, kenellä Yotsubassa on Death Note!

Pienenä lisähuomautuksena on pakko mainita kirjan englanninkielisistä nimistä. Ne kuulostavat periaatteessa englannilta, mutta eivät oikeasti ole olemassa. Se tuottaa ainakin minulle suurta hupia.

31/2 / 6 salaista kokousta

Tsugumi Ohba & Takeshi Obata: Death Note 5: Whiteout, 2006, Viz Media, 201 sivua

http://d.gr-assets.com/

Death note 6: Give-and-Take

Kuudennessa tuntui olevan kaksi aivan erilaista osaa. Kirjan alkupuolisko meni epämääräiseen hyörimiseen ympäriinsä. Ensin kehitettiin suunnitelma ja sitten se torpattiin. Sama toistui uudestaan ja uudestaan. Mitään ei varsinaisesti saatu aikaan, vaan kaikki vain istuivat toimettomina. Loppupuolisko taas oli hengästyttävä ja toiminnantäyteinen ajojahti, joka oli aivan pakko lukaista kerralla. Sitä oli ilo lukea ja jännittää.

Give-and-Take toi minulle järkytyksen myös henkilöiden kohdalla. Yleensä pidän L:stä ja Misa ärsyttää minua. Tällä kertaa asetelma kääntyi päälaelleen. Misa oli ihana nerokkaine suunnitelmineen ja loistavine asenteineen. Hänellä oli hyvät jutut ja hänen osaansa juonesta halusi lukea enemmänkin. L taas oli raivostuttava. Minusta tuntuu, että hänestä yritetään tehdä liian älykästä. Hän ei koskaan usko valheita tai mene lankaan. Aina on kaikki mahdollisuudet jo mietittynä. Hitusen se alkaa turhauttaa, kun L ei koskaan tee virheitä.

Lisäksi, jos pääjuonena on Yotsuban Kira, jättäkää edes hetkeksi L:n epäilyt Lightin suhteen taka-alalle.

Tsugumi Ohba & Takeshi Obata: Death Note 6: Give-and-Take, 2006, Viz Media, 216 sivua