 |
| http://4.bp.blogspot.com/ |
A.J. Kazinski: Viimeinen hyvä ihminen
Viimeinen hyvä ihminen on taannoisen Kierrätyskeskus-shoppailuni hedelmiä, jonka Sezzie suostutteli (pakotti) minut ostamaan. Myönnän olleeni aluksi hieman skeptinen, mutta olin lopulta tyytyväinen ostokseeni.
Kirjan tapahtumat kietoutuvat vanhan juutalaisen myytin ympärille, joka kertoo maailmassa olevan 36 oikeamielistä ihmistä, joita ilman maailma tuhoutuisi. Kun hyviä ihmisiä alkaa kuolla ympäri maailmaa, italialainen poliisi Tommaso di Barbara alkaa selvittää tapausta. Hän tutkii tapausta yksin, kunnes tanskalainen panttivankineuvottelija Niels Bentzon aloittaa omat tiedustelunsa Tanskassa. Puolivahingossa Niels saa avukseen hieman elämästä syrjäytyneen astrofyysikko Hannah Lundin, joka näkee murhien kaavassa jotain elämää suurempaa. Alkaa hengästyttävä kilpajuoksu, jonka tarkoituksena on estää viimeisten uhrien kuolema tapahtumaketjussa, joka pakoilee logiikkaa ja tunnettuja sääntöjä.
Tästä kirjasta ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu. Se on intensiivinen ja yllättäviä käänteitä viljelevä teos, joka pitää otteessaan suurimman osan ajasta. Minuun vetosi myös sen laaja tieteellinen sisältö. Kirjailija viljelee faktoja ja teorioita läpi kirjan selittäen ne tarpeeksi yksinkertaisesti monenlaisten lukijoiden ymmärrettäväksi. Pidin kielen tyylistä muutenkin. Vaikka aihe ja tunnelma olivat usein vakavia, kerronta oli täynnä minuun vetoavaa kuivaa huumoria ja huomautuksia. Sen takia koin oloni toisinaan hieman absurdiksi, kun toisaalta halusin ruveta syvän filosofiseksi, mutta päädyin kuitenkin naureskelemaan tyhmille lausahduksille.
Yllätyin itsekin siitä, että kiinnyin kirjan henkilöihin. Odotin tällaisessa dekkarissa henkilöiden olevan sivuseikka, mutta päädyinkin välittämään heidän kohtaloistaan. Kirjan päähenkilö Niels Bentzon oli ärsyttävistä tempauksistaan huolimatta sympaattinen ja elin täysillä mukana hänen ahdistustaan. Hannah Lund taas oli mielenkiintoinen ja vei tarinaa eteenpäin. Välillä hän jäi hieman kaksiulotteiseksi, mutta rakastin hänen tiedehetkiään. Sitten on tietenkin Tommaso di Barbara, josta voin sanoa vain kaksi asiaa. 1. Arvasin. 2. Pidin siitä, kuinka hänestä ei missään vaiheessa paljasteta kovinkaan paljon, mutta silti lukijalle jää selvä kuva siitä, millaisesta ihmisestä on kyse.
Rakenteen osalta kirja on jaettu kolmeen "kirjaan", jotka nekin kietoutuvat uskontoteeman ympärille. Ensimmäinen osa on selvästi pisin ja myös paras. Se on aivan mahtava ja saisi minulta kenties jopa täydet pisteet. Kaksi muutakin osaa on tietenkin huomioitava. Ne eivät missään nimessä olleet huonoja, vaikkeivat ensimmäisen tasolle ihan yltäneetkään. Minuun yksinkertaisesti vetosi enemmän ensimmäisen osan sykähdyttävä selvittely ja tietämättömyys jutun todellisesta luonteesta. Toisessa ja kolmannessa osassa on omat hyvät puolensa ja ne lukee mielellään, mutta ensimmäinen asetti riman liian korkealle. En aio missään nimessä paljastaa loppuratkaisua. Sanon ainoastaan sen verran, etten itse ollut siihen aivan tyytyväinen. Toisaalta en myöskään erityisen pettynyt. Tiesin jo ensimmäisen osan loputtua, ettei kirjalle olisi mahdollista keksiä sellaista lopetusta, joka olisi täysin minut tyydyttävä. Hyväksyn siis kirjailijan valinnan.
51/2 / 6 kolikkoa vanhan naisen kädessä
Yllätyin itsekin siitä, että kiinnyin kirjan henkilöihin. Odotin tällaisessa dekkarissa henkilöiden olevan sivuseikka, mutta päädyinkin välittämään heidän kohtaloistaan. Kirjan päähenkilö Niels Bentzon oli ärsyttävistä tempauksistaan huolimatta sympaattinen ja elin täysillä mukana hänen ahdistustaan. Hannah Lund taas oli mielenkiintoinen ja vei tarinaa eteenpäin. Välillä hän jäi hieman kaksiulotteiseksi, mutta rakastin hänen tiedehetkiään. Sitten on tietenkin Tommaso di Barbara, josta voin sanoa vain kaksi asiaa. 1. Arvasin. 2. Pidin siitä, kuinka hänestä ei missään vaiheessa paljasteta kovinkaan paljon, mutta silti lukijalle jää selvä kuva siitä, millaisesta ihmisestä on kyse.
Rakenteen osalta kirja on jaettu kolmeen "kirjaan", jotka nekin kietoutuvat uskontoteeman ympärille. Ensimmäinen osa on selvästi pisin ja myös paras. Se on aivan mahtava ja saisi minulta kenties jopa täydet pisteet. Kaksi muutakin osaa on tietenkin huomioitava. Ne eivät missään nimessä olleet huonoja, vaikkeivat ensimmäisen tasolle ihan yltäneetkään. Minuun yksinkertaisesti vetosi enemmän ensimmäisen osan sykähdyttävä selvittely ja tietämättömyys jutun todellisesta luonteesta. Toisessa ja kolmannessa osassa on omat hyvät puolensa ja ne lukee mielellään, mutta ensimmäinen asetti riman liian korkealle. En aio missään nimessä paljastaa loppuratkaisua. Sanon ainoastaan sen verran, etten itse ollut siihen aivan tyytyväinen. Toisaalta en myöskään erityisen pettynyt. Tiesin jo ensimmäisen osan loputtua, ettei kirjalle olisi mahdollista keksiä sellaista lopetusta, joka olisi täysin minut tyydyttävä. Hyväksyn siis kirjailijan valinnan.
51/2 / 6 kolikkoa vanhan naisen kädessä
A.J. Kazinski: Viimeinen hyvä ihminen, Den sidste gode mand, 2010, suomentanut Päivi Kivelä, 2011, Otava, 473 sivua
Viimeinen hyvä ihminen kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan.
49. Jännityskirja tai dekkari
Patricia Cornwell: Post Mortem, Kay Scarpettan tutkimuksia
Kay Scarpetta on Richmondin johtava kuolinsyytutkija, joka joutuu tutkimaan alueella liikkuvan sarjamurhaajan aikaansaannoksia. Joku tappaa naisia heidän makuuhuoneissaan aina vain julmemmin ja poliisi ei yrityksistään huolimatta onnistunut pääsemään lähellekään tappajaa, josta ei tiedetä oikeastaan mitään. Ei edes sitä, millä perusteella hän valitsee uhrinsa. Scarpetta ajautuu koko ajan tunteellisemmin mukaan tapaukseen sekä sen karmeuden että ulkopuolisten paineiden takia. Joku on vuotanut tietoja lehdistölle ja sormi osoittaa Scarpettan laitokseen. Kun mukaan sysätään vielä monimutkainen parisuhde ja vieraileva sukulaistyttö, on Kay Scarpetta hermoromahduksen partaalla.
Valitsin juuri tämän dekkarin, koska oikeuspatologia kiinnostaa minua suuresti. Kirjassa ei valitettavasti keskitytty siihen kovinkaan paljon, vaan päähuomio oli Kay Scarpettan elämässä ja mielenmaisemassa. Hän oli ihan mukiin menevä päähenkilö, vaikkei kovin joukosta erottuva. Hän oli toisinaan vähän rasittava maanisuudessaan, mutta suurimman osan ajasta minä-kerrontaa jaksoi. Post Mortem oli perustavaraa muiltakin osin. Se ei ollut erityisen omaperäinen ratkaisujen suhteen, vaikka naispatologi päähenkilönä olikin ysärikirjassa kiva ratkaisu. Myöhemmin tästä on tullut jopa trendi. Omat suosikkini kirjan henkilöistä olivat oikeuspsykologi, jonka nimeä en nyt muista, ja etsivä Marino. Marino oli kaikessa tympeydessään minusta hyvä henkilö, sillä häneen sai sekä ärsyyntyä että olla samalla puolella.
Kirjan aikana saa todellakin muistutuksia siitä, kuinka pitkälle ja nopeasti teknologia on kehittynyt. Kaikki tietokoneisiin liittyvä kuulostaa nykylukijalle huvittavalta vanhanaikaisessa hitaudessaan. Mielestäni parasta oli keskustelut DNA-tutkimuksesta, sillä lähivuosien rikossarjoja katsoneelle on käsittämätöntä, että kirjan ajassa siitä ei saanut irti oikeastaan mitään muuta kuin kahden näytteen yhteensopivuuden. Myös suomennoksesta kuultaa vanhentuminen aina toisinaan slangi-sanavalintojen osalta.
Lopetus oli sanalla sanoen kätevä. Kivasti kurottiin langat yhteen ja paha sai palkkansa jne. Pidän itse hieman syvällisemmistä ratkaisuista. Lähellä loppua oleva jännitysmomentti tarjosi kuitenkin aika huvittavan "arvasin!"-hetken. Olen tainnut katsoa hieman liikaa rikossarjoja, sillä dekkareiden on aika vaikea yllättää minut.
Muutama viimeinen kritiikki. Ensinnäkin, miksi sarjan kirjojen järjestys täytyy kaivaa kiven alta? Sain turvautua suomi24-keskusteluun, sillä kirjoja ei selvästi tahdota ilmoittaa oikeassa järjestyksessä monessakaan paikassa. Toiseksi, mikä logiikka oli lukujaossa? Ne alkoivat ja loppuivat ihan miten itse halusivat. Ei ymmärrä. Kolmas kritiikkini koskee Cornwellin kieltä. Varsinkin alkukirjasta hän sortui ärsyttävään naistenlehtityyliin kuvaillessaan asioita. Lopussa se väheni, mutta hyppäsi aina välillä taas esiin. Naistenlehtityyli siis tarkoittaa sitä, kun kuvataan teennäisin kiertoilmauksin ja liian tarkasti sisutusta ja ihmisiä.
Post Mortem ei ollut ihan sitä, mitä olisin toivonut, mutta sen luki kuitenkin ihan sujuvasti. Juonesta ei myöskään putoa, vaikkei sitä ahmaisisikaan yhteen menoon. Itse pidin kirjaa laukussani ja luin aina sopivissa väleissä. Post Mortem oli ihan viihdyttävä murhapläjäys ja saatan jopa lukea sen toisen osan.
3 / 6 huonosti piilotettua modeemia.
Patricia Cornwell: Post Mortem, PostMortem, 1990, suomentanut Erkki Jukarainen, 1994, Otava, 352 sivua
Post Mortem kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan.
42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua.
Tämä ei johdu kirjasta itsestään, vaan sen kannesta. Kirjan lukeminen julkisilla paikoilla oli toisinaan hitusen kiusallista.
Viimeinen hyvä ihminen kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan.
Patricia Cornwell: Post Mortem, Kay Scarpettan tutkimuksia
 |
| https://cdn.cdon.com/ |
Valitsin juuri tämän dekkarin, koska oikeuspatologia kiinnostaa minua suuresti. Kirjassa ei valitettavasti keskitytty siihen kovinkaan paljon, vaan päähuomio oli Kay Scarpettan elämässä ja mielenmaisemassa. Hän oli ihan mukiin menevä päähenkilö, vaikkei kovin joukosta erottuva. Hän oli toisinaan vähän rasittava maanisuudessaan, mutta suurimman osan ajasta minä-kerrontaa jaksoi. Post Mortem oli perustavaraa muiltakin osin. Se ei ollut erityisen omaperäinen ratkaisujen suhteen, vaikka naispatologi päähenkilönä olikin ysärikirjassa kiva ratkaisu. Myöhemmin tästä on tullut jopa trendi. Omat suosikkini kirjan henkilöistä olivat oikeuspsykologi, jonka nimeä en nyt muista, ja etsivä Marino. Marino oli kaikessa tympeydessään minusta hyvä henkilö, sillä häneen sai sekä ärsyyntyä että olla samalla puolella.
Kirjan aikana saa todellakin muistutuksia siitä, kuinka pitkälle ja nopeasti teknologia on kehittynyt. Kaikki tietokoneisiin liittyvä kuulostaa nykylukijalle huvittavalta vanhanaikaisessa hitaudessaan. Mielestäni parasta oli keskustelut DNA-tutkimuksesta, sillä lähivuosien rikossarjoja katsoneelle on käsittämätöntä, että kirjan ajassa siitä ei saanut irti oikeastaan mitään muuta kuin kahden näytteen yhteensopivuuden. Myös suomennoksesta kuultaa vanhentuminen aina toisinaan slangi-sanavalintojen osalta.
Lopetus oli sanalla sanoen kätevä. Kivasti kurottiin langat yhteen ja paha sai palkkansa jne. Pidän itse hieman syvällisemmistä ratkaisuista. Lähellä loppua oleva jännitysmomentti tarjosi kuitenkin aika huvittavan "arvasin!"-hetken. Olen tainnut katsoa hieman liikaa rikossarjoja, sillä dekkareiden on aika vaikea yllättää minut.
Muutama viimeinen kritiikki. Ensinnäkin, miksi sarjan kirjojen järjestys täytyy kaivaa kiven alta? Sain turvautua suomi24-keskusteluun, sillä kirjoja ei selvästi tahdota ilmoittaa oikeassa järjestyksessä monessakaan paikassa. Toiseksi, mikä logiikka oli lukujaossa? Ne alkoivat ja loppuivat ihan miten itse halusivat. Ei ymmärrä. Kolmas kritiikkini koskee Cornwellin kieltä. Varsinkin alkukirjasta hän sortui ärsyttävään naistenlehtityyliin kuvaillessaan asioita. Lopussa se väheni, mutta hyppäsi aina välillä taas esiin. Naistenlehtityyli siis tarkoittaa sitä, kun kuvataan teennäisin kiertoilmauksin ja liian tarkasti sisutusta ja ihmisiä.
Post Mortem ei ollut ihan sitä, mitä olisin toivonut, mutta sen luki kuitenkin ihan sujuvasti. Juonesta ei myöskään putoa, vaikkei sitä ahmaisisikaan yhteen menoon. Itse pidin kirjaa laukussani ja luin aina sopivissa väleissä. Post Mortem oli ihan viihdyttävä murhapläjäys ja saatan jopa lukea sen toisen osan.
3 / 6 huonosti piilotettua modeemia.
Patricia Cornwell: Post Mortem, PostMortem, 1990, suomentanut Erkki Jukarainen, 1994, Otava, 352 sivua
Post Mortem kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan.
Tämä ei johdu kirjasta itsestään, vaan sen kannesta. Kirjan lukeminen julkisilla paikoilla oli toisinaan hitusen kiusallista.
