Peilikuvia ja päinvastaisuuksia: Through the Looking-Glass, and What Alice Found There

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Lewis Carroll: Through the Looking-Glass, and What Alice Found There

Ihmemaa-seikkailujen toisessa osassa Alice hyppää peilin kautta vastakkaiseen todellisuuteen, jossa kaikki toimii päin vastoin. Juoksemalla pysyy paikoillaan, syömällä sammuttaa janon ja muita omituisia ominaisuuksia. Alicen on päästävä shakkilaudan toiseen päähän päästäkseen jälleen takaisin omaan maailmaansa.

Olen edelleen hieman hämmentynyt siitä, sijoittuuko tämä kirja Ihmemaahan vai ei. Oikeastaan se tapahtuu peilimaailmassa, mutta siellä on myös Ihmemaasta tuttuja teemoja ja hahmoja. Sekoittavana tekijänä toimii toki myös elokuva- ja teatteriversiot, joissa otetaan materiaalia molemmista kirjoista. Vastakkaismaailma on ideana kiva ja toimii aika monessa kohdassa hyvin. Se kuitenkin vähän kaatuu omaan mahdottomuuteensa, koska asiat ovat päinvastoin vain silloin, kun se sopii tarinaan. Kaikki ei voi olla peilikuvana, sillä juoni ei silloin voisi edistyä millään ymmärrettävällä tavalla. Kohdat, joissa molemmat kohtaavat, ovat kyllä hyvin viihdyttäviä. Ja onhan tämä lapsille tarkoitettu kirja eli ehkä täyttä logiikkaa ei tarvitsekaan olettaa.

Through the Looking-Glass etenee sujuvammin kuin edeltäjänsä eikä pysähdy liian pitkiksi ajoiksi täysin turhiin kohtauksiin. Se on tyyliltään kuitenkin hyvinkin episodimainen ja kohtauksilla ei aina ole kovinkaan paljon tekemistä toistensa kanssa. Mainitsin ykkösosan arviossani olleeni mukana Alice in Wonderland -teatteriesityksessä ja sen käsikirjoituksen tyyli oli myös hyvin kohtauspainotteinen selkeän ison juonikaaren sijaan ja nämä kirjat luettuani ymmärrän todellakin miksi. Monet kohtauksista toimivat minitarinoina yksinäänkin eivätkä tarvitse kehystarinaa tullakseen ymmärretyksi. Siksi osa hahmoista ja repliikeistä ovat nousseet hyvinkin tunnetuiksi ja usein lainatuiksi.

Through the Looking-Glass oli hieman sekava lukukokemus eikä se oikein imaise mukaansa. Tarinan kulku on aika staattinen ja viihde-elementti tulee enemmän yksittäisistä hauskoista hahmoista, repliikeistä ja maailmaan liittyvistä erikoisuuksista. Kenties suurempi anti sekä tällä että ensimmäisellä osalla on kaikki, mitä ne ovat tuoneet muuhun kirjallisuuteen, elokuviin, tv-sarjoihin, taiteeseen ja muuhun kulttuuriin. Ja minä tietenkin nautin siitä, kun käänsin sivua ja eteeni hyppäsi lähes suoraan sama kohtaus kuin näytelmän käsikirjoituksessa oli. Nautin Ihmemaasta inspiraationa ja maailmana kenties enemmän kuin itse tarinoista, mutta oikein mielelläni luen silti alkuperäistäkin toisinaan.

3 1/2 / 5 puhuvaa kukkapeltoa

Lewis Carroll: Through the Looking-Glass and What Alice Found There, alkuperäinen julkaisu 1871, tämä versio 2015, MacMillan, 224 sivua


Helmet2017:
19. Yhdenpäivänromaani

Alice's Adventures in Wonderland

Osallistuin syksyllä Thespians Anonymous -teatteriporukan Alice in Wonderland -produktioon ja lukaisin samalla ensimmäisen Alicen seikkailuista kertovan kirjan.

Lewis Carroll: Alice's Adventures in Wonderland

https://www.amazon.co.uk/

Tämän kirjan perusjuoni ei taida kovin vieras monellekaan olla. Alice on nuori tyttö, joka putoaa kaninkoloon ja päätyy Ihmemaahan. Siellä hän kohtaa valtavan joukon erilaisia toinen toistaan erikoisempia otuksia ja yrittää selvittää, kuinka päästä takaisin kotiin.

Vasta kirjaa lukiessani tajusin, että en ole koskaan aiemmin tainnut kyseistä kirjaa lukea. Olen toki nähnyt Disneyn animaation lapsena ja näytellyn Tim Burtonin version minä vuonna hyvänsä se nyt ilmestyikään, mutta kirjaan ei ole koskaan tullut tartuttua. Se ei lopulta ollut aivan sitä, mitä odotin, mutta kaikki tutut elementit toki löytyivät. Eniten yllätyin kerrontatyylistä. Alice in Wonderland on alunperin ollut suullisesti kerrottu tarina ja siksi sen kirjoitettu muoto tuntuu paikoin vähän erikoiselta. Juoni etenee hieman epätasaisesti asiasta toiseen ja jää toisinaan sivupoluille tapahtumiin, jotka eivät edistä millään tapaa varsinaista juonta. Sivumäärän vähyyden takia tämä piirre ei ole niin häiritsevä kuin pidemmissä teoksissa, sillä lukija ei ehdi näin lyhyessä ajassa vielä tylsistyä. Lisäksi tarina etenee välillä erittäin jouhevasti ja lukija kyllä huomaa, mihin kohtiin kirjailija on kiinnittänyt erityistä huomiota.

Ihmemaahan mahtuu erittäin laaja kirjo henkilöitä. Alice toimii lukijan "normaalina" vastakohtana ja omituisten Ihmemaan asukkaiden kohtaajana. Hänen kieltämättä aika vaisun persoonallisuutensa vieressä Ihmemaan omituisuus erottuu lukijalle entistä selvemmin. Ja voin kyllä sanoa, että elokuvien tekijät ovat olleet aika samoilla linjoilla kanssani siitä, mitkä hahmot ja kohtaukset kirjasta kannattaa ottaa ja mitkä on hyvä ihan suosiolla jättää taka-alalle. Kirjan vahvinta antia ovat teekutsut ja Herttakuningattaren kohtaukset enkä yhtään ihmettele, että juuri ne ovat nousseet kirjan tunnistettavimmiksi asioiksi. Sen sijaan suurin osa välikohtauksista koloon putoamisen ja varsinaiseen Ihmemaahan pääsemisen välillä ovat lähinnä pitkästyttäviä ja väärällä tavalla älyttömiä. Sieltä löytyy esimerkiksi epämääräinen kilpajuoksu, jolla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa eikä se johda mihinkään. Sama tunne tulee myöhemmin, kun Mock Turtle kertoo omaa tarinaansa ja juoni pysähtyy täysin. Sen sijaan Duchess-kohtauksella on erityinen paikka sydämessäni, sillä sain esittää kyseistä epämiellyttävää ilmestystä jo ylempänä mainitsemassani teatteriesityksessä. Olin myös yhden kukan ääni sekä Alicen sisko, mutta ne olivat pienempiä rooleja.

Takaisin kirja-arvioon! Tarina itsessään ei ehkä ole saumattoman sujuva, mutta Carrollin luoma maailma on todella löytänyt paikkansa populaarikulttuurissa. Ihmemaa ja sen olennot kiehtovat ihmisiä edelleen ja ovat toimineet inspiraationa vaikka mille. Itse rakastan Ihmemaan estetiikkaa kelloineen, shakkilautoineen ja muine somisteineen ja se vastaa omaa estetiikkaani täysin. Siksi, vaikka kirja itsessään ei herätä minussa suuria tunteita, sen mukanaan tuoma maailma on yksi fiktion kiinnostavimpia. Ihmemaa toimii aivan omien sääntöjensä mukaan ja siksi se antaa haaveilijalle mahdollisuuden oikeastaan mihin vaan.

En oikeen osaa antaa kirjalle tähtiä. Puhtaasti tarinasta ehkä kolme, mutta kaiken oheismateriaalin takia koen epäreiluksi arvioida sitä ainoastaan yhdeltä kantilta.

Lewis Carroll: Alice's Adventures in Wonderland, 1865, Pan MacMillan, 196 sivua

Alice's Adventures in Wonderland kuittaa Helmet-haasteista kolme kohtaa

2018:
4. Kirjan nimessä on jonkin paikka

2016:
2. Matkakertomus

2015:
24. Kirja tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä

Tätä en omille lapsilleni lukisi: Puluboin ja Ponin kirja

Pari vuotta sitten tämä kirja sai paljon huomiota ja kehuja. Sen kuvattiin olevan jotain erilaista ja uudenlaista lastenkirjallisuutta. Valitsin sen lähinnä siksi, että kirjailijalla on samat nimikirjaimet kuin minulla ja muuta hyvää kirjasta on melkein vaikea keksiäkään.

Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirja

http://ammankirjablogi.blogspot.fi/

Puluboi  (joka on siis ihan oikeasti pulu) suuttuu vanhemmilleen ja lentää pesästä. Hän tahtoo löytää vaimon ja asettua aloilleen. Retkellään hän kohtaa Ponin (joka on oikeasti ihmistyttö joka leikkii ponia), jolla on vaikeuksia kotona ja oman poni-identiteettinsä kanssa.

En edes tiedä, mistä alottaisin. Aloitan siis hyvistä asioista, koska niitä on huomattavasti vähemmän kuin huonoja. Ponin eli Main perheongelmat oli hyvin kirjoitettu juonikuvio. Se oli lastenkirjaan tarpeeksi yksinkertainen, mutta silti aidontuntuinen. Main äiti on uupunut ja koko ajan kiukkuinen. Isä taas on työtön ja haahuilee kotona päivät pitkät saamatta mitään aikaan. Lopulta äidillä menee hermot ja hän lähtee Intiaan jättäen Main ja isän jälkeensä. Mai, joka on jo valmiiksi yksinäinen, ei tiedä mitä tässä tilanteessa tekisi. Valitettavan monet lapset voivat varmasti samaistua Main tunteisiin, kun vanhemmilla ei olekaan kaikki kunnossa ja olo on turvaton. Tämä koko kuvio oli hyvin kirjoitettu eikä sitä selostettu liian tarkasti auki, vaan annettiin lukijan itse ymmärtää tapahtumat. Konfliktin ratkaisu oli ehkä vähän turhan helppo, mutta annan sen lastenkirjassa anteeksi. Oli myös kiva, että kirja pysyi uskollisena Main näkökulmalle. Lukija saa kaiken tiedon perheen ongelmista 6-vuotiaan lapsen näkökulmasta ja se nimen omaan tekee aitouden tunnetta.

Kirjassa on siis kaksi kertojaa, Poni ja Puluboi. Ponin osuudet on kirjoitettu normaalisti selkeällä kirjakielellä ja hänen kohdissaan onkin enemmän perinteinen lastenkirjan tuntu. Puluboin kohdat taas olivat lähinnä rasittavia. Ensinnäkin Puluboi ei käytä r-kirjainta ollenkaan, koska se on pulujen mielestä kiroilua. Lisäksi Puluboin kohdissa tekstin fontti hyppelee isosta pieneen, lihavoidusta kursiiviin. Nämä kaksi asiaa yhdistettyinä tekivät tekstistä paikoittelen vähän vaikeaselkoisen ja ehdottomasti ärsyttävän lukea. Voin vain kuvitella, millaisia ongelmia juuri lukemaan oppineilla voi tämän kanssa olla. Sen lisäksi lukijana tunsin, että minulle puhuttiin alaspäin. Ihme lässytystä ja päähän taputtelua. Siitä pääsemmekin seuraavaan kohtaan, pissakakkahuumoriin. Sitä on paljon. Aivan liian paljon. Puluboin kertojakohdat ovat täynnä sitä. Hyvät, arvoisat, rakkaat lastenkirjailijat. Tämän kohderyhmän ikäiset lapset eivät tarvitse yhtään syytä lisää pissakakkajutuille. Sitä riittää heillä ihan omasta takaa. Ymmärrän, että se voi tuntua helpolta tavalta hauskuuttaa lapsia, mutta vähän kunnioitusta väsyneille vanhemmille ja päiväkoti-ihmisille. He yrittävät parhaansa mukaan kitkeä eritehuutelut minimiin ja tällaiset teokset eivät todellakaan auta asiaa.

Kirjan perimmäinen ongelma on siis se, että Main tarina on oikeasti kiinnostava ja Puluboi on rasittava muka-koominen hahmo, jolla on aivan liikaa sivutilaa tästä kirjasta. Koko kirja on muutenkin liian pitkä. Kenen mielestä tämä kirja tarvitsi lähemmäs 200 sivua? Main perhekonflikti selvitetään aivan liian aikaisin ja sitten jää turhaa aikaa ratkoa rasittavan Puluboin rasittavaa ongelmaa. Puluboin ongelmahan on siis se, että vaimo pitäisi löytyä. Kriteerinä on "vaimo joka munii ja valkoisista puluista tykkään eniten" eli todella syvällistä kamaa. Koko vaimosotku on lähinnä kiusallinen ja tuntuu monissa kohdissa vähän turhalta. Erityismaininnan saa nyt vielä kirjan oma ertyinen rasismin hetki. Puluboi saa päähänsä esittää "intiaania" ja sanoo sen tiimoilta seuraavan järkyttävän hirveän repliikin:

"-E-eeei, lintu vastasi, minä olen vain yksinäinen intiaani. Empaa-tsu-patsu-endaa. Tsiku-endaa, mina puhu nut intiaani-kielta. Ei ummalla suomi-kielta. Huka puka. Intiaani on puhunut."

En edes tiedä, mistä aloittaisin tämän kohdan kanssa. Ensinnäkin, toisen kulttuurin edustajaksi pukeutuminen on loukkaavaa ja alentaa kyseisen kulttuurin edustajan ihmisestä naamiaisasuksi. Tässä lisätään päälle vielä stereotyyppinen ja pilkkaava esitys siitä, miten joku valkoinen ihminen ajattelee "intiaanin" puhuvan. Toiseksi, Amerikan alkuperäisasukkaiden tilanne ja elinolosuhteet eivät ole sieltä parhaasta päästä, vaan he joutuvat edelleen kärsimään valkoisten vallottajien tuhosta ja sorrosta. Reservaateissa on köyhät ja kurjat oltavat ja alkuperäiskansojen jäsenten riski joutua väkivaltaisten rikosten uhreiksi on suuri. Kolmanneksi, eikö olisi jo aika saattaa koko vanha ja väsynyt "intiaanileikki on hauska ja lasten tulee saada leikkiä sitä vaikka se olisi kuinka rasistinen ja loukkaava tahansa" -keskustelu jo hautaan. Ei ole mitään järkeä jatkaa samojen stereotypioiden ja ennakkoluulojen levitystä taas uusille lapsille. Vähän sensitiivisyyttä ja harkintaa kiitos. Ei voi olla liikaa pyydetty.

1 1/2 / 5 Mirja-, Marja- ja Merja-opea

Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirja, 2012, Otava, 173 sivua

Puluboin ja Ponin kirja kuittaa Helmetin 2015 vuoden haasteesta kaksi kohtaa,

32. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi

35. Kirja kirjailijalta, jonka nimikirjaimet ovat samat kuin sinulla

vuoden 2017 haasteesta kaksi kohdan
6. Kirjassa on monta kertojaa

27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja

ja 2018-haasteesta neljä kohtaa

6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa

36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

40. Kirjassa on lemmikkieläin

47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

Paluu lapsuuden nostalgiaan

https://image.bokus.com/

Luin tämän sarjan kirjoja suomeksi, kun olin lapsi. Päätin ruotsin kurssini puitteissa kokeilla, onnistuuko lukeminen myös niiden alkuperäiskielellä.

Martin Widmark: Diamantmysteriet

Lasse ja Maija ovat koulutovereita pienessä Vallilan kaupungissa, jotka perustavat oman etsivätoimiston. He ovat lukeneet kaikki löytämänsä kirjat aiheesta ja ovat aivan valmiita tarttumaan ensimmäiseen tapaukseensa. Yllättäen sellainen ilmestyykin, kun kultaseppä Muhammed Karaatin arvokkaat jalokivit katoavat yksi toisensa jälkeen. Poliisi ei osaa ratkaista rikosta, mutta Lasse-Maijan etsivätoimistolle se saattaa olla ensimmäinen ratkaistu tapaus.

Oli aikamoinen nostalgia palata Lasse-Maijan etsivätoimiston pariin näin monen vuoden jälkeen. Sain ilokseni huomata, että edelleen luettelisin tämän hyvien lastenkirjojen joukkoon. Siinä on erikoiset mieleenpainuvat henkilöt, hauskat kuvat ja tarpeeksi sekopäinen juoni olematta typerä. Vähän se saattaa realismia toivovilta lukijoilta vaatia nieleskelyä, mutta minua kirja viihdytti suuresti.

Olin tyytyväinen valintaani myös kielen kannalta. Myönnettäköön, että oma ruotsin taitoni saattaa olla hieman ruosteessa ja karmeaa, mutta tähän se ainakin riitti. Lauserakenne on yksinkertainen ja yleiset hyödylliset verbit ovat ahkerasti käytössä. Kirja on myös kuvitettu, mikä toki auttaa, jos ei jaksa sanakirjan kanssa leikkiä vaikeissa kohdissa. Diamantmysteriet oli kielen suhteen juuri sitä, mitä toivoin: onnistumisen kokemus ruotsinkielisen kirjan lukemisessa. Ei tule koskaan vähätellä sitä itsevarmuuden tunnetta, jonka saa, kun kykenee lukemaan kokonaisen kirjan itselleen haastavammalla kielellä. Oli se sitten lastenkirja tai jotain muuta. Voin ehdttomasti suositella muillekin samassa tilanteessa oleville. Tässä on hauska ja helppo aloitus!

Sanottakoob vielä, että Lasse-Maijan etsivätoimistoista on tehty myös muutama tv-filmatisointi, joita myös rakastin lapsena. Niitä en kurssin aikana ehtinyt katsoa uudelleen, mutta ehkä joskus tulevaisuudessa palaan niihin nostalgia nimissä.

Martin Widmark: Diamantmysteriet, Bonnier Carlsen, 2002, 77 sivua

Diamantmysteriet kuittaa vuoden 2017 lukuhaasteesta kaksi kohtaa
21. Kuvitettu kirja
24. Kirjassa selvitetään rikos

Toisen hyllyn aarteet: Salainen puutarha

Koska aikaa tämän projektin edellisestä postauksesta on kulunut kauan, kertaan nopeasti sen idean. Luemme rakkaan ystäväni Ereitan (Sateenkaarenkirjava) kanssa vuorotellen kirja-aarteita toistemme hyllyistä ja unohdettuja lukemattomia teoksia omistamme.

Toisen hyllyn aarteet:

http://www.antikvaari.fi/

Frances Hodgson Burnett: Salainen puutarha

Ereita sanoo kirjasta näin: "Salainen puutarha on lapsuuteni suosikkeja. Se on tyttökirjakokoelmani kunnianarvoisa jäsen, j,a muutenkin kantaa klassikkostatusta - hieman siis paikkailen aukkoja Libertén tyttökirjasivistyksessä tällä valinnallani;) En ole lukenut kirjaa vuosiin, mutta muistikuvani vaikutelma siitä on salaperäinen, hieman jännittävä ja tunnelmallinen kasvukertomus. Hahmot ovat painuneet elävästi mieleeni, ja aion itsekin tämän kirjan pariin vielä joskus palata."

Salainen puutarha kertoo Marysta, joka muuttaa Intiasta  setänsä luo Misselthwaite Manoriin vanhempiensa kuoltua koleraan. Tullessaan hän on kiukkuinen ja sairaalloinen hemmoteltu kakara, mutta ulkoilman jännä vaikutus alkaa laajentaa hänen maailmankatsomustaan. Manorissa on paljon salaisuuksia ja pikku hiljaa ne alkavat paljastua Marylle. Kaiken keskiössä on piilotettu ja unohdettu puutarha, jonka kanssa kasvavat muutkin kuin kukat.

Jotenkin olin aiemmin onnistunut välttämään tämän kirjan kokonaan ja se olikin aivan uusi tuttavuus. Salaisen puutarhan ehdottomasti parasta antia ovat sen elävät kuvaukset maisemista ja luonnon ihmisissä herättämistä tunteista. Lukijalla ei ole mitään vaikeuksia kuvitella itseään salaiseen puutarhaan tai nummille. Hyvänä kakkosena parhaissa piirteissä olivat hahmokuvaukset. Burnett on onnistunut luomaan erittäin eläviä, todentuntuisia ja mielenkiintoisia henkilöitä, joiden kohtalosta lukija välittää. Pohjimmiltaan Salainen puutarha onkin kasvutarina ja onnistuu siinä erinomaisesti.

Yksi iso miinus kirjassa kyllä on. Se on loppujen lopuksi aika tylsä. Jännittäviä ja kiinnostavia tapahtumia kyllä on, mutta jännite puuttuu. Kirjassa on hyvin verkkainen tunnelma ja ainakaan minua se ei pitänyt otteesaan kuin ehkä kahdessa luvussa. Kaikki konfliktit ratkeavat hieman liiankin helposti ja enemmän aikaa käytetään tapahtumien selittämiseen kuin niiden kokemiseen. Toki se johtuu osittain kirjan iästä ja tyylistä sekä minusta lukijana, mutta jäin kaipaamaan vähän lisää sisältöä. Varsinkin, kun kyseessä on oikeastaan lapsille suunnattu kirja. Itse en olisi todennäköisesti lapsena lukenut kirjaa loppuun asti. Juoksin mieluummin itse ihan oikeassa puutarhassa kuin luin siitä.

Vielä viimeisenä asiana haluan tehdä huomautuksen eräästä huvittavasta yksityiskohdasta. Kirjalla on jonkin sortin pakkomielle mainita joka välissä siitä, miten nummi-ilma tekee lapsista terveitä ja lihavia. Siinä vaiheessa, kun aiheesta on mainittu jo kaksikymmentä kertaa, on pakko pysähtyä hetkeksi nauramaan. Varsinkin, kun luin kirjaa äidilleni ääneen.

3 1/2 / 6  huvittavasti nimettyä oravaa

F. H. Burnett: Salainen puutarha, The Secret Garden, 1911, suomentanut Toini Swan 1971, WSOY, 312 sivua

Ereitan postauksen hänelle kauan sitten antamastani kirjasta löydät täältä

Salainen puutarha kuittasi vuoden 2017 kirjallisuushaasteesta neljä kohtaa

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
5. Kirjassa liikutaan luonnossa
33. Kirja kertoo Intiasta
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt

Kyllä, olen aikuinen

Lupasin lukea jotain muuta kuin vanhaa lastenkirjallisuutta. Tässä siis vaihteeksi uutta!

Aino Havukainen, Sami Toivonen: Tatu ja Patu etsivinä

https://ibbyfinland.files.wordpress.com/

En tahdo kertoa kirjan sisällöstä liikaa, mutta perusidea selvinnee jo nimestä. Sarjan uusimmassa osassa Tatu ja Patu kanavoivat sisäiset Sherlock Holmesinsa ja Hercule Poirotissa ryhtyessään selvittämään, miksi erään kerrostalon asukkaiden tavaroista alkaa hävitä osia.

Rakastan Tatun ja Patun omituisia seikkailuja. Kirjat on kirjoitettu älykkäästi ja ne hyödyntävät suomen kielen erikoisuuksia hauskoilla tavoilla. Kirjat ovat viihdyttäviä lapsille, mutta tarjoavat ahaa-elämyksiä myös varttuneemmille lukijoille. Tapaus Puolittaja ei ole poikkeus ja se käsittelee kaiken lisäksi minulle tärkeää viihteen aihetta, etsivätarinoita. Kirja on viljelty täyteen viittauksia kuuluisiin fiktiivisiin etsiviin ja dekkarikirjailijoihin. Olen varma, etten minäkään todellakaan huomannut kaikkia.

Loppuratkaisu oli ehkä vähän sanomaansa alleviivaava, mutta se on tärkeä sanoma. Se oli ainoa kohta, missä koin tietyn lapsellisuuden paistavan kirjasta. Pidin kuitenkin loppuratkaisusta eikä se ollut huono päätös. Ja ehkä lastenkirjalle voi pienen lapsellisuuden antaa anteeksikin. Tässä vaiheessa voin paljastaa, että äitini toivoi Tapaus Puolittajaa joululahjaksi eikä perheestä löydy lapsia. Ihan keskenämme vaan nautimme siitä ja muista Tatu ja Patu -kirjoista.

6 / 6 lähestyvää uhkaavaa rahinaa

Aino Havukainen, Sami Toivonen: Tatu ja Patu etsivinä, 2016, Otava, 31 sivua

Tämä kirja kuittasi vuoden 2016 haasteesta kaksi kohtaa. Se on myös vuoden 2016 viimeinen lukemani kirja.

29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja

Miksi en koskaan hanki lapsia

Lupaan, että jonain päivänä luen vielä jotain muutakin kuin vanhoja lastenkirjoja. Tänään ei kuitenkaan ole se päivä.

Astrid Lindgren: Ryöstetty Rasmus ja mestarietsivä

http://1.bp.blogspot.com/

Kalle, Anders ja Eva-Lotta viettävät kesää taistellen Ruusujen sodassa ystäviensä/vihollistensa punaisten kanssa. Eräänä yönä jälleen yhden hurjan taistelun jälkeen, he sattuvat kidnappauksen todistajiksi. Koska seikkailunhalu motivoi, he päätyvät seuraamaan sieppaajia, joiden tukikohtaan saarelle hekin jäävät jumiin. Kalle, Anders ja Eva-Lotta yrittävät pelastaa siepatun siepatun professorin ja tämän pojan sekä keksiä keinon päästä pois saarelta ilman, että ryöstäjät sitä huomaavat.

Ei sitä ole kyllä kieltäminen. Astrid Lindgren on loistava kirjailija. Vaikka osa kirjan juonikohdista ärsytti minua, itse kirjoituksesta ei ole mitään valittamista. Kuvailu ja juonen eteneminen ovat hyvässä tasapainossa eikä kirja kärsi tylsyydestä. Kaikki henkilöt ovat selkeästi persoonia ja hyvinkin aidon tuntuisia. Maisemat myös tuntuvat aidoilta ja lukija voi kokea olevansa itse paikalla.

Dialogi on kuitenkin ehkä kirjan suurin vahvuus. Se on yksinkertaisen lennokasta ja toisinaan erittäin hauskaa. Se ei myöskään tunnu vanhentuneelta. Henkilöillä on omat tyylinsä puhua ja useita kohtia voi lukea parillakin eri tavalla. Dialogi tuo myös aina esille kirjan raivostuttavimman kohdan eli Rasmuksen. Rasmus on siepatun professorin nuori kakara, jonka avulla sieppaajat kiristävät tietoa. Rasmus on ärsyttävimpiä kirjahahmoja pitkiin aikoihin. Hän valittaa koko ajan eikä osaa pitää suutaan kiinni. Hänelle ei voi kertoa yhtään mitään, sillä sieppaajat tietävät sen muuten vartissa. Itse Rasmus ei tietenkään koskaan tajua tekevänsä mitään väärää. Ja kyllä, tiedän että Rasmus on pieni lapsi ja lapset ovat vähän sellaisia, mutta se ei vähennä hahmon ärsyttävyyttä tippaakaan. Enemmänkin vain lisää sitä. Jatkuvasti saa repiä hiuksiaan, kun Rasmus tekee taas jotain ärsyttävää ja tekee kaiken hirveän hankalaksi.

Ryöstetty Rasmus ei ollut suosikki Astrid Lindgrenin teoksista, mutta ei se huonokaan ollut. Siinä oli vihdyttäviä hetkiä ja sen lukeminen ei ollut pitkällinen prosessi. Tyhmiä ratkaisuja sen henkilöt tosin tekivät urakalla eikä kovin vahvasti ajanut asiaa sen puolesta, että tuntisin jotain sympatiaa Rasmusta kohtaan.

3 / 6 mustikka-ateriaa

Astrid Lindgren: Ryöstetty Rasmus ja mestarietsivä, Kalle Blomkvist och Rasmus, 1953, suomentanut Laila Järvinen 1954, WSOY, 160 sivua

Kirja kuittasi vuosen 2016 kirjahaasteesta yhden kohdan

32. Kirjassa on myrsky

Satumaisen helppoa

Sarjassamme "ei ihan eilen kirjoitettuja lastenkirjoja" siirrymme klassikon pariin. Tämä on ihan suomalaista satuperinnettä ja julkaistu jo vuonna 1919. Vuonna 2004 se valittiin kaikkien aikojen suosituimmaksi kotimaiseksi lastenkirjaksi.

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

https://kirja.elisa.fi/

Mestaritonttu riitaantuu Satumaan kuninkaan kanssa ja päättää suutuksissaan jättää tehtävänsä ja lähteä maailmalle. Hän kohtaa matkallaan noidan nimeltä Sammaleinen ja muuttaa tämän saareen asumaan. Siellä Mestaritontulle paljastuu kuitenkin, että erään kiven sisään on vangittu Auringonlaskunmaan prinsessa. Tästä paljastuksesta käynnistyy tapahtumaketju, joka johdattaa Mestaritontun ennenäkemätömiin seikkailuihin aina Kyöpelinvuorelle saakka.

Tässä on kirja, joka on niin selkeästi satukirja, että se on jo melkein huvittavaa. Mestaritontulla on aina apu kaikkeen ja satumaisella tuurilla kaikki kääntyy aina hänen kannaltaan edulliseen valoon. Jos noidilla on ilkeä suunnitelma hänen päänsä menoksi, hän sattuu juuri silloin kävelemään ikkunan ohi ja kuulemaan kaiken. Tai jos on tarve lentää vihaisen lohikäärmeen ohitse, se sattuu juuri silloin katsomaan muualle. Välillä se käy jopa hieman ärsyttäväksi, sillä Mestaritonttu ei tunnu missään vaiheessa joutuvan minkäänlaisiin oikeanlaisiin ongelmiin. Jännite meinaa kadota, kun päähenkilön puolesta ei varsinaisesti tarvitse pelätä.

Toinen sadun elementti on se, että kirjassa on paljon tapahtumia. On kaksi eri pelastettavaa prinsessaa, matka Kyöpelinvuorelle, taikarasian metsästys ja vaikka mitä muuta. Kirja on kuitenkin tarpeeksi taitavasti kirjoitettu eivätkä tapahtumat silti tunnu liian hutaistuilta. Mestaritontun seikkailut on muutenkin sujuvakielinen ja vauhdikas lukukokemus ja ihan vain historiallisuutensa takia kiinnostavaa luettavaa.

Pieni valitus on vielä saatava tehdä. Miksi aina prinssi näkee kerran kauniin prinsessan ja sitten se on niin ikirakkautta että?

4 / 6 lamppuhelmeä

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut, 1919, WSOY, 143 sivua

Ihme kissakirja

Sanon näin heti alkuun, että tämä on yksi omituisimmista lastenkirjoista, joita olen lukenut vähään aikaan. Enkä tarkoita hyvällä tavalla outoa, kuten Tatu ja Patu -kirjat esimerkiksi. Enemmänkin sarjassamme "kenen mielestä tämä kirja oli hyvä idea?"

Tuulikki Soini: Armonlaakson kissasota 

Tämä lastenkirja sijoittuu fiktiiviseen versioon Armonlaaksosta tai Naantalista niin kuin se yleisemmin tunnetaan. Armonlaaksossa on kaikki hyvin, se on lintukoto ja kaikki tuntevat toisensa. Vuoden isoin tapahtuma on kaupungin kevätsiivous. Tämä ihastuttavan idylli elämä meinaa mennä uusiksi, kun jotkut rikkaat tahot päättävät rakentaa Armonlaaksoon kylpylän toisille rikkaille ihmisille. Armonlaaksolaiset eivät tiedä mitä tehdä, joten luonnollisesti he eivät tee yhtään mitään. Jatkavat vain elämäänsä.

Kirjan varsinaiset päähenkilöt ovat lapsia muutamasta lähekkäin asuvasta perheestä. Näistä lapsista etenkin pojat joutuvat usein ongelmiin ja keksivät toinen toistaan typerämpiä ideoita. Kuten kirjan nimestä ja myös sen takakansitekstistä käy ilmi, kissoilla on tarinan kanssa jotain tekemistä. Takakansiteksti paljastaa, että lapset varastavat erään kissamummon kissat ja ne pääsevät sitten karkuun. Tätä tapahtumaa saa kuitenkin odottaa. Ja odottaa. Varsinaiseen tarinaan päästään siinä vaiheessa, kun kirjaa on jäljellä alle 20 sivua. Koko muu aika käytetään siihen, että kerrotaan kylän tavallisesta elämästä.

Sen vain tahdon sanoa, että Jeesus Kristus KUKAAN ei lue tätä lapsilleen tai pienille sisaruksilleen tai vaikka äidilleen iltasaduksi. Se on epäjohdonmukaisesti rakennettu ja vain todella tylsä. Ei kaikkein tylsin koskaan lukemani, se kunnia kuuluu kirjalle Anni ja yllätystäti, mutta ei Armonlaakson kissasotaa voi kyllä jännäksikään kutsua.

11/2 / 6 ällöttävää flunssanhoitokeinoa

Tuulikki Soini: Armonlaakson kissasota, 1975, Gummerus, 89 sivua

Vaivojeni palkaksi Armonlaakson kissasota kuittaa nyt 2016 haasteesta puolihuijaamalla kolme kohtaa.

15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma. (No tätä varten ei tarvinnut edes huijata)
28. Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja. (Naantali on tärkeä isoäidilleni)
45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja. (Sijoittuu Suomeen ja siellä on miehiä, close enough)

Lisää Potteria!

Ostin tämän Potter-lisäosan vuosi sitten ja luin sen vasta nyt kokonaisuudessaan läpi. Hups...

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

J. K. Rowling: Fantastic Beasts & Where to Find Them

Rakastan näitä sarjan lisäosia! Tämä kyseinen opus on tietokirjatyyppisesti kuvattu kokoelma taikamaailmaan erinäisistä olennoista. Kaikki niistä saavat oman vaarallisuusluokituksensa tylsästä tunnettuun velhontappajaan. Mukana on myös välihuomatutuksia Harrylta, Ronilta ja Hermionelta.

Kun vihdoin otin kirjan käteeni, luin sen kokonaisuudessaan kerralla läpi. Kovin vaativa urakka se ei ollut, sillä kirja on valitettavan ohut. Olisin jaksanut lukea olentoselostuksia vielä triplasti enemmänkin. Ymmärrän kuitenkin, mikä urakka jo näiden keksimisessä on ollut ja kunnioitan Rowlingin mielikuvitusta asian suhteen. Silti kovasti tahtoisin jatko-osan!

Fantastic Beasts & Where to Find Them on sujuvasti ja jaarittelematta kirjoitettu opus, joka vie mukanaan. Näin oikein mielessäni kuvaillut otukset ja yksi niistä tuli kerran jopa painajaiseeni. Herää tietenkin myös suuri kaipuu sille, että osan näistä otuksista voisi joskus oikeasti kohdata.

5 / 6 yön pimeydessä vaanivaa viittaa

J. K. Rowling: Fantastic Beasts & Where to Find Them, 2009, Bloomsbury, 88 sivua

Olen edelleen elossa!

Kyllä, en ole lopettanut blogin pitämistä, vaikka se kieltämättä on ollut hylättynä pitkän aikaa. Syyksi on rehellisesti sanottava, että kirjojen lukeminen on kesän aikana jäänyt aika vähälle.

Uuden Potter -kirjanäytelmäasian ilmestymisen kunniaksi päätin lukea seuraavan hauskan kirjasen uudemman kerran.

J.K Rowling: Siuntio Silosäkeen tarinat

Minulla on omat epäilykseni Cursed Childia kohtaan, mutta muita Potter-lisäosia rakastan suuresti. Siuntio Silosäkeen tarinat on kokoelma velhojen satuja höystettynä Dumbledoren kommenttiraidalla. Sadut vaihtelevat hauskasta opettavaiseen ja karmeasta merkitykselliseen. Valitettavasti tarinoita on ainoastaan viisi. Minä ainakin olisin erittäin mielelläni lukenut paljon enemmänkin!

Olen lukenut paljon satuja ja pidän Siuntio Silosäkeen tarinoiden kerronnasta ja juonista suuresti. Se ei laahaa perässä, vaan etenee koko ajan sujuvasti eteenpäin. Aikaa on kuitenkin juuri tarpeeksi, jotta lukija saa irti myös syvempää sisältöä. Tätä lukiessa alkaisi taas vähän mieli lukea Potter-sarja uudemman kerran...

5/6 lentävää hevosta

Siuntio Silosäkeen tarinat kuittaa 2016 kirjahaasteesta kaksi kohtaa:

18. Lastenkirja
48. Kirjassa on alle 150 sivua

J.K. Rowling: Siuntio Silosäkeen tarinat, The Tales of Beedle the Bard, 2009, Tammi, suomentanut Jaana-Kapari Jatta, 93 sivua

Vähän erilaisia lukukokemuksia

Hetkeksi pieni siirtymä klassikoista ja nuorten kirjoista johonkin hyvin erilaiseen. Tällä kertaa olisi nimittäin tarjolla "arvostettua kirjallisuutta", jota yleensä kartan kuin ruttoa, sekä muutama satukokoelma. Tämän ja vielä seuraavankin postauksen kirjat ovat kaikki vielä viime vuoden saalista. Ne vain ovat roikkuneet postaamattomina vähän pidempään.

http://images.cdn.yle.fi/

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Ensimmäinen kerta, kun luen mitään Finlandia-palkittua. Oli ehdottomasti vaivan arvoinen, vaikkei kuitenkaan ehkä ihan minulle ominta kirjallisuuden lajia. Kirjassa on valtava määrä tapahtumia enkä tahdo spoilata sen yllättäviä käänteitä. Siksi juonitiivistykseni on vain tämä: Tarinan keskiössä ovat suomalainen Alina, amerikkalainen Joe ja heidän poikansa Samuel. Tapahtumat sijoittuvat pitkälle aikavälille ja eläinaktivismi on suuressa roolissa.

Vaikka He eivät tiedä mitä tekevät sisältää runsaasti käänteitä, filosofiaa ja yhteiskunnallisia asioita, loppupelissä se on kertomus perheistä ja niihin liittyvistä ihmissuhteista sekä siitä, kuinka vaikeaa todella on kommunikoida toisten ihmisten kanssa. Kaikki kirjan ongelmat ovat lähtöisin väärinymmärretyistä tarkoituksista, sanomattomista ja tekemättömistä asioista, ja ennakkoluuloista tuntematonta kohtaan. Lukija tuntee turhautumista vuorollaan jokaisen henkilön puolesta ja heidän takiaan. Juuri, kun kuvittelin pitäväni tietystä henkilöstä eniten, hän alkoi ärsyttäväksi ja toisinpäin. Se luo kirjaan todella vaikuttavan aitouden ja inhimillisyyden tunteen.

He eivät tiedä mitä tekevät sijoittuu ikään kuin vaihtoehtoiseen todellisuuteen. Kirjassa käytettävät ilmiöt, laitteet ja sosiaaliset mediat ovat lähes kuin oikeasti olemassa olevia, mutta kuitenkin hieman erilaisia. On hauska saada yllättäviä oivalluksia siitä, mikä joku kiertoilmauksin mainittu asia voisi olla.

Tämä kirja on älykkäästi koottu ja siinä on valtava määrä kiehtovia elementtejä. Jossain vaiheessa alkoi tuntua, että kenties elementtejä oli jopa hieman liikaa. Valtonen käy kaikki elementtinsä erittäin perusteellisesti läpi ja kirjassa onkin 559 sivua. Se tuntui loppupäässä olevan vähän liikaa. Muutamia tiivistyksiä tekemällä kirjasta olisi saanut 400-sivuisen yhtä vaikuttavan ja kenties jopa vähän ehjemmän kokonaisuuden. Keksisin heti kaksi kohtaa, joista voisi aivan surutta tiivistää. Ensimmäinen on aivan kirjan alku. Tuntuu, että se ei vaan millään ala. Monta kymmentä sivua epämääräistä haahuilua on ainakin minulle liikaa. Toinen rasittava kohta on loppupäässä. Yhtäkkiä kirjailija vaikuttaa vaihtuneen täysin. Koukuttavat ja nerokkaasti kirjoitetut tapahtumien kuvaukset vaihtuvat yhtäkkiä monen sivun hitaaseen pohdiskeluun ja runolliseen liibalaabaan.

He eivät tiedä mitä tekevät on erinomainen ja ahdistavalla tavalla viihdyttävä teos, kunhan pääsee vauhtiin. Kirjailijalla on hienoja oivalluksia ja kirja paranee loppua kohden huomattavasti. En kuitenkaan jaksaisi lukea toista samankaltaista putkeen. Tarvitsen hengähdystauon.

4 1/2 / 6 kirjaa täynnä ihmisiä, jotka eivät todellakaan tiedä mitä tekevät

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät, 2014, Tammi, 559 sivua

He eivät tiedä mitä tekevät kuittasi Helmetin 2015 vuoden kirjahaasteesta yhden kohdan

13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon


Seuraavaksi esittelen kaksi satukirjaa, jotka luin syksyllä äidilleni iltaisin ääneen. Omistan suuren kokoelman satukirjoja ja tavoitteenani on lukea pikku hiljaa ne kaikki.


Tuhannenyhden yön satukirja on todella vanha arabialainen kokoelma satoja kertomuksia, jotka liittyvät kehyskertomuksen avulla yhteen. Eri versioista löytyy eri tarinat ja samoista tarinoista monta versiota. Oma painokseni on ilmeisesti saksasta käännetty Hedwig Smolan valikoima versio ja se pitää sisällä seuraavat sadut:

http://www.antikvaari.fi/

• Miten tuhannenyhden yön tarinat saivat alkunsa
• Pieni tuomari
• Sinbad merenkulkija
• Prinssi Sein Alasnam ja henkien kuningas
• Aladdinin taikalamppu
• Ali Baba ja neljäkymmentä ryöväriä
• Taikahevonen
• Kateelliset sisaret
• Miten tuhannenyhden yön tarinat päättyivät

Vaikka satujen lukumäärä on aika alhainen, opuksella on silti runsaasti kokoa. Siinä on myös häkellyttävän kauniita piirroksia tarinoista. Lukiessani kirjaa jäin usein tuijottelemaan upeasti väritettyjä ja hauskalla tavalla piirrettyjä kuvia.

Sanon muutamasta valikoidusta sadusta vielä pari sanaa.

1. Sinbad merenkulkija. Tämä on ehdottomasti kirjan tarinoista älyvapain. Sinbad tekee kaikkiaan seitsemän matkaa, jotka kaikki noudattavat samaa kaavaa. Ensin tulee kaipuu merelle, sitten käy huonosti ja kaikki muut miehistön jäsenet kuolevat, Sinbad haaksirikkoutuu saarelle ja kohtaa vaaroja, hän selviää kuin ihmeen kaupalla ja löytää aluksen, Sinbadia luultiin kuolleeksi ja nyt iloitaan hänen paluustaan, hän lupaa ettei koskaan enää lähde merille. Ja sama alusta. Erittäin hupaisaa.

2. Aladdinin taikalamppu. Kärsimystä. Sitä koko tämä tarina on. Se kestää iän kaiken ja Aladdin on varmasti raivostuttavimpia henkilöitä koskaan. Kaiken lisäksi naisten esiineellistäminen nousee jo eeppisiin mittoihin.

3. Ali Baba ja neljäkymmentä ryöväriä. Ehdottomasti suosikkini kaikista kirjan tarinoista. Nimesin sen uudelleen "Merdzane ja tyhmät miehet". Ali Baban orjatar on ainoa, joka saa kirjassa mitään aikaan ja ilman häntä tyhmät miehet kuten Ali Baba olisivat kuolleet tarinan alkumetreillä. Enemmän näitä satuja kiitos!

Tuhannenyhden yön satukirja ja kuittasi Helmetin 2015 vuoden kirjahaasteesta yhden kohdan:

39. Kirja, jonka muistat lapsuudestasi

www.suomalainen.com

Suomen lasten eläinsadut sisältääkin sitten hyvin toisenlaisia satuja. Se kertoo ketusta, karhusta,
sudesta ja väleissä myös muista metsän eläimistä. Tarinat ovat itsessään aika lyhyitä, mutta ne kaikki ovat osa samaa isoa satua. 

Satujen kieli on jollain tapaa hupaisaa. Siinä on häviähdyksiä vähän vanhemmasta suomen kielestä ja osa sanoista tuo mukanaan menneisyyden tuulia. Kirjan takaa löytyykin sanasto-osio, johon itsekin jouduin kerran tai kaksi turvautumaan. 

Tämä satukirja on ainakin minulle jotenkin tuttu ja turvallinen. Sen eläimet, maailma ja tavat ovat niin suomalaisia, että mikään ei varsinaisesti tule yllätyksenä. Kokonaisuutena Suomen lasten eläinsadut ei ehkä ole dynaamisin ja loogisin, sillä osa luvuista on hyvin irtonaisia ja täysin muista tapahtumista poikkeavia. Se on kuitenkin nopealukuinen ja lapsellisella tavalla huvittava.