maanantai 30. joulukuuta 2019

Erinomainen kokoelma: Proud

Olen tänä vuonna taas innostunut novellikokoelmista ja niiden lukeminen sopii minulle todella hyvin. Tämä on parhaita kokoelmia, joita olen lukenut pitkään aikaan.

https://i.gr-assets.com/
Proud (koonnut Juno Dawson)

Proud kokoaa yhteen voimakkaita, herkkiä, hienoja, ilahduttavia, ajatuksia herättäviä tarinoita ja taidetta queer-ihmisistä. Mukana on tavallista elämää, fantasiaa, scifiä, runoutta, draamaa, rakkautta, ystävyyttä ja vaikka mitä muuta. Jokaisen tarinan yhteydessä taidetta tarinan sisältöön liittyen ja jokaisella kirjailijalla ja taiteilijalla on ilahduttavan erilaiset tyylit. Yhteensä Proud sisältää kaksitoista kirjoitusta ja niihin liittyvät kuvat.

Annan harvoin kokoelmille ja runoille viisi tähteä, sillä ne ovat luonteeltaan sellaisia, että niitä kohtaan syntyy monisyisiä ajatuksia. Joistain tarinoista pitää, toisista ei ja itse ainakin annan loppuarvosanani sen mukaan, millainen yleisvaikutelma minulle lopulta jää. Proud oli kuitenkin niin vaikuttava ja hyvä lukukokemus, että se saa minulta viisi tähteä, vaikken pitänyt joka ikisestä tarinasta.

Ennen kuin esittelen muutaman yksittäisen tarinan, mainitsen vähän kuvituksesta. En oikein osaa sanoa mitään suurta ja rakentavaa. Ne olivat kivoja ja toivat kirjalle värikkäämmän ja monipuolisemman tunnelman. Sen enempää taideanalyysia en oikein itsestäni löydä.

Sitten siirtykäämme yksittäisiin tarinoihin. Esittelen suosikkitarinani sekä sen, josta pidin vähiten. Muuten en ehkä tahtoisi mennä negaation puolelle, mutta minulla on asiaan liittyen paljon sanottavaa. Mutta ensin parhaat!

Simon James Green: Penguins
Suloinen kahden pojan ihastumistarina, jota ympäröi koulun tanssiaiset ja eläintarhan homot pingviinit. Hyvänmielen tarina, jossa oli kuitenkin aitouden tunnelmaa mukana.

David Levithan: As The Philadelphia Queer Youth Choir Sings Katy Perry's Firework
Levithan ottaa riskin ja kirjoittaa lyhyen tarinan ainoastaan erillisinä hahmojen ajatuksina, jotka liittyvät tulevaan kuoron esitykseen ja sen herättämiin tunteisiin. En odottanut tältä tarinalta mitään suurta ja se päätyi yllättämään iloisesti!

Cynthia So: The Phoenix's Fault
Fantasiaa, lohikäärmeitä, tyttörakkautta ja kiinnostavia kuvauksia. Tämä tuntui pelkältä suupalalta ennen pidempää romaania ja jäin kipeästi kaipaamaan lisää.

Fox Benwell: The Courage of Dragons
Kaveriporukka, joka päättää tehdä tosielämän Dungeons & Dragons -kampanjan ja poistaa koulustaan kaikki sukupuolijaottelun osat alkaen vessakylteistä ja päättyen järjestelmähakkerointiin. Hauskaa, mielenkiintoista ja yllättävän syvällistä paikoitellen.

Moira Fowley: Love Poems to the City
Maaginen realismi, jossa kaupunki on ikään kuin oma henkilönsä. Ihmishahmot jännittävät Irlannin äänestystä tasa-arvoisesta avioliittolaista ja miettivät samalla omia suhdekuvioitaan. Tämäm tarinan tyyli ja tunnelma vetosivat minuun suuresti. Rakastin myös tätä kaupungin maagisen realismin elementtiä.

Pari tarinaa jäi vähän etäisiksi tai ne eivät muuten vain olleet ihan minun juttuni, mutta yksi tarina sai minussa aikaan kunnon ärsyyntymisen tunteita ja tahdon vähän avata tätä yhtä turhauttavaa tarinaa. Haluan kuitenkin pohjustaa tätä sanomalla, että kyseessä ei ole loukkaava tai ongelmallinen tarina ja monet muut vaikuttavat pitävän siitä juuri eniten, se ei vaan toimi minun kohdallani ollenkaan.

Kyseessä on Karen Lawlerin tarina I Hate Darcy Pemberly. Se on Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjan inspiroima tarina kahdesta tytöstä, jotka päätyvät alun vihamielisyyden jälkeen yhteen. Koin tämän tarinan ymmärtäneen hieman väärin sen, miksi alkuperäinen Lizzie/Darcy -kuvio toimii. Darcy sanoo tyhmiä asioita, koska ei oikein osaa sosiaalisia tilanteita ja on muutenkin vähän kireä. Hän ei tarkoituksella aio loukata Lizzien tunteita ja oikeasti myös kasvaa ihmisenä. Tämän tarinan Darcy sanoo ilkeitä asioita kaverilleen Lizziestä, Lizzien äidistä sekä Lizzien ystävistä ja Lizzie päätyy vahingossa salakuuntelemaan. Darcy on aktiivisesti ilkeä, mutta Lizzie antaa hänelle anteeksi, koska Darcy on vaan niin hot. Se onkin seuraava ärsytykseni syy. Lizzie ajattelee jatkuvasti, miten haluaisi suudella Darcya, vaikka vihaakin tätä ja en vaan voi ymmärtää. Omassa mielessäni ihmisen sisäiset asiat vaikuttavat suoraan ulkoisiin enkä voisi nähdä itseäni kuolaamasta sellaisen tyypin perään, joka haukkuu avoimesti ystäviäni ja perhettäni. Oli hän kuinka hyvännäköinen tahansa. Lizzien tunnetilat ovat niin ailahtelevia asian suhteen, että minun oli vaikea saada oikein mistään tarinaan liittyvästä kunnolla kiinni.

Tämä tarina oli myös malliesimerkki siitä, miksi pidän "vihasta rakkaudeksi" -dynamiikasta teoriassa, mutta se hyvin harvoin toimii minulle käytännössä. Nämä tuntemukset hahmojen välillä tuntuvat aina olevan epätasapainoisia. Sen sijaan, että hahmoilla olisi samankaltaiset ja yhtä vahvat syyt vihata toisiaan, tarinat tekevät juuri jotain tämän novellin kaltaista ja laittavat yhden hahmon tekemään inhottavia asioita, joista toinen suuttuu aivan syystä, mutta jotka hän lopulta antaa aivan liian kevyesti anteeksi. Koska rakkaus. Tai jotain sellaista.

En nyt tahdo lopettaa tämän loistavan, erinomaisen kirjan arviota negatiivisiin ajatuksiin, joten sanon vielä sen, että Proudilla on Goodreadsissa vielä harmittavan vähän arvosteluja ja arvioita, joten todellakin toivon tämän loistavan kirjan löytävän tiensä laajempaan tietoisuuteen! Sen se todellakin ansaitsisi.

5 / 5 tähteä

Proud, koonnut Juno Dawson, 2019, Stripes, 352 sivua

Helmet2018:
29. Kirjassa on lohikäärme

tiistai 10. joulukuuta 2019

Suomalaisia klassikoita: Jäniksen vuosi

Voin rehellisesti sanoa lukevani liian vähän suomalaista kirjallisuutta ja aion ensi vuonna yrittää korjata asiaa. Suomalaiset klassikot ovat vielä suurempi musta aukko lukutottumuksissani, mutta sitä asiaa en ole niin kiireellisesti muuttamassa. Joskus kuitenkin tulee laajennettua sivistystään edes vähän.

https://s3-eu-west-1.amazonaws.com/
Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi

Vatanen elää tavallista elämää, hän käy töissä eikä pidä siitä, hän on naimisissa eikä pidä vaimostaan ja elämä menee niin kuin menee. Eräänä iltana hän löytää loukkaantuneen jäniksen poikasen ja päättää impulsiivisesti jättää edellisen elämänsä taakseen ja lähteä Suomen mittaiselle vaellukselle jänis mukanaan.

Jäniksen vuosi on juuri sitä, mitä ajattelen, kun ajattelen suomalaisia klassikoita. Yhden miehen hiljainen sielunmaisema yhdistettynä suomalaisen luonnon kuvauksiin ja tunnelmaan. Päähenkilö on enemmän tarkkailija kuin tekijä ja hänen matkansa on matka suomalaisuuden ytimeen. Tai jotain sinne päin.

Jäniksen vuosi oli kuitenkin joihinkin klassikkotovereihinsa verrattuna kevyt lukemisto. Siinä on hieman alle 200 sivua, mikä on juuri sopivasti juonen kertomiseen. Kirja ei jaarittele liikaa tai jää paikalleen liian pitkäksi aikaa, vaan Vatanen kulkee vauhdikkaasti ja niin kulkee juonikin. Kuljemme ympäri Suomea ja käväisemme myös Neuvostoliiton puolella koko ajan ympärillä kauniit maisemakuvaukset. Ehkä siinä jotain suomalaista sielunmaisemaa värittyikin. Ainakin yhdenlaista sellaista.

Vatanen oli päähenkilönä aika mitäänsanomaton ja kenties ihan tarkoituksella. Tarinan idea ei ole kertoa räiskyvän persoonallisesta tyypistä, vaan aivan tuiki tavallisesta miehestä, joka päätyy paikasta toiseen erilaisten sattumien kautta ja onnen tai epäonnen viemänä. Jänis on myös tärkeä hahmo tässä tarinassa ja se onki kirjan rakastettavin hahmo. Siihen saa kiintyä ja sen kohtalosta välittää suuresti. Myös Vatasen tunteellisimmat hetket liittyvät aina jänikseen. Muita eläimiä kohdellaan toisinaan vähän ikävästi esimerkiksi metsästyksen takia, mutta jänistä ei sentään kovin rumasti kohdella ensimmäistä loukkaantumista lukuun ottamatta.

Olin yllättynyt siitä, miten paljon poliittista kommentointia Jäniksen vuosi sisälsi. Se oli selväsi tavallisen työläisen puolella ja rikkaita ja vaikutusvaltaisia näytettiin huonossa valossa useampaan kertaan. Se antoi tarttumapintaa myös Vataseen, joka joutui juuri näiden rikkaiden ja vaikutusvaltaisten osalta huonosti kohdelluksi. Toisaalta saimme myös hyvin perinteisen "nalkuttava vaimo pilaa Vatasen elämän" juonikuvion, josta en jaksanut erityisemmin kiinnostua. Vatanen oli muutenkin minulle vähän etäiseksi jäävä hahmo. Toisinaan symppasin häntä kyllä, mutta taas välillä en jaksanut kiinnostua hänen alkoholisäädöistään ja muusta sen sellaisesta.

Kirjassa oli hyvin yhtenäinen tunnelma ja siinä oli hyvä flow. En ollut missään kohtaa erityisen koukuttunut, mutta sitä oli silti ihan miellyttävä lukea eteenpäin. Ainoastaan aika lähellä loppua tapahtui jotain erikoista ja saimme erikoisen aikahyppäyksen ja hetken koko tunnelma muuttui ja koko tämä kuvio oli epämiellyttävä enkä ymmärtänyt sen tarkoitusta. Sen jälkeen homma palautui takaisin urilleen ja jatkoi siellä loppuun asti. Aivan loppu oli myös aika erikoinen, mutta ei huono. Ainoastaan vähän odottamaton.

Jäniksen vuosi oli oikein mukiinmenevä kokemus ja ehdottomasti paremmasta päästä suomalaisten klassikkojen valikoimasta. Ymmärrän, miksi ihmiset pitävät tästä kirjasta ja sillä on ehdottomasti kirjallisia saavutuksia, jotka vetoavat tämän genren ystäviin. En ole ihan tämän kirjan pääasiallinen yleisö, joten se jäi ehkä vähän keskinkertaiseksi lukukokemukseksi, mutta se oli silti lajinsa edustajana oikein kiva kirja.

3 / 5 erikoista seuralaista metsäpalon sammutustöissä

Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi, 1975, WSOY, 196 sivua

Helmet2019:
9. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja

Helmet2017:
3. Suomalainen klassikkokirja

Helmet2016:
46. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja

maanantai 9. joulukuuta 2019

Oman hyllyn unohdetut: The Shadowhunter's Codex

Tämä kirja on istunut hyllyssäni todella kauan enkä edes tiedä, miksi en ole aiemmin tarttunut siihen. No nyt tarvitsin jotain sellaista, joka ei vaatisi liiallista sitoutumista ja tämä oli loistava valinta. Tässä vielä muistutus siitä, mihin haasteeseen olen lukemassa tämän. Eli ideana lukea kaapissa pölyttyneitä kirjoja ja vaihdella Toisen hyllyn aarteet -vaiheessa omia hyviä lukukokemuksia Ereitan kanssa.

https://readingwithjenna.files.wordpress.com/
Cassandra Clare & Joshua Lewis: The Shadowhunter's Codex

Jokaisen Varjonmetsästäjän tieto-opas kaikesta siitä, mitä kuuluu Varjonmetsästäjän elämään ja ympäröivään maailmaan. Tässä opuksessa selitetään kaikki olennaiset riitit ja rituaalit sekä esitellään Alamaailman jäsenet. Mukana myös historiaa, politiikkaa ja maantietoa. Sivujen reunoja koristavat Claryn, Simonin ja Jacen muistiinpanot toisinaan jopa käsiteltäviin aiheisiin liittyen.

Oppikirja urbaanifantasiamaailmasta, jossa on hahmojen muistiinpanoja? Kyllä kiitos! Rakastan Potter-maailman kolmea lisämateriaalikirjaa ja olen aina valmis tarttumaan vastaaviin teoksiin. En tiedä, mikä niissä vetoaa, mutta ne viihdyttävät minua suuresti. The Shadowhunter's Codex oli erittäin hyvä lajinsa edustaja, tosin olisin halunnut vielä lisää muistiinpanoja hahmoilta. Lukujen lopussa on lisäksi Claryn täyttämät kyselylomakkeet lukujen sisällöstä. Nekin olivat erittäin hauskoja.

Erityisesti pidin alamaailmalaisista kertovista kohdista ja etenkin siitä, miten asioista jotain tietävänä näkee Varjonmetsästäjien asenteelliset mielipiteet alamaailmalaisista. Etenkin ihmissusista kertovassa luvussa on Claryn raivokommentteja asiaan liittyen. Olisin mielelläni kuullut lisääkin, kuten myös demoneista ja enkeleistä. Rituaaleihin liittyvistä tietokohdista pidin myös sekä Varjonmetsästäjien taitoja käsittelevistä kappaleista. Arkkitehtuuri ja politiikka sen sellainen ei ollut ihan minua kiehtovinta sisältöä, mutta joillekin muille ehkä juuri se paras juttu.

Kirjassa ei ole mitään varsinaista juonta, vaan se on kevyt ja helppolukuinen opaskirja, jota värittävät humoristiset kommentit. Ajanjakson osalta se sijoittuu Varjojen kaupungit -sarjan sisälle ja näin vuosia sarjan päättymisen jälkeen se tuntui suloisen nostalgiselta ja ehkä kevyemmältä kuin mitä ikinä Cassandra Clare nykyisin kirjoittaakin.

4 / 5 kotitehtävää Jacelta

Cassandra Clare & Joshua Lewis: The Shadowhunter's Codex, 2013, Walker Books, 274 sivua

Klassikkosiivous: Dracula

Olin kuullut Draculasta paljon hyvää, mutta sen koko oli aiemmin pitänyt minut loitolla. Siksi valitsin sen Klassikkosiivoukseen ja olen erittäin tyytyväinen valintaani. Ainakin omalta osaltani.

https://cdn.shopify.com/
Bram Stoker: Dracula

Vampyyrikirjallisuuden klassikkoteos seuraa professori van Helsingin ja hänen sekalaisen apulaisjoukkonsa yrityksiä estää kreivi Draculan Englannin valloitus. Kun kaikkien hyvien ihmisten kauhu kreivi Dracula päättää jättää Transylvanian taakseen ja siirtyä verevämmille asuinseuduille Lontooseen, joutuvat häntä vastustava joukko tekemään kaikkensa saadakseen kreivin suunnitelmat epäonnistumaan. Kreivi on kuitenkin salakavala vihollinen eikä vaaroilta ja tragedioilta voida välttyä, kun aika alkaa käydä vähiin.

Rakastan tapaa, jolla Dracula on kirjoitettu. Tarina paljastuu lukijalle vähän kerrallaan eri henkilöiden päiväkirjamerkintöjen, kirjeiden ja uutisartikkelien muodossa. Varsinaista perinteistä kerrontaa kirjassa ei ole ollenkaan, vaikka monen sivun päiväkirjamerkinnät voivat toisinaan siltä tuntua. Tällainen kerronta vetoaa minuun suuresti ja toivoisin törmääväni siihen useamminkin. Muutenkin rakastan sitä, kun perinteisessäkin kerronnassa on seassa otteita vaikka tekstiviesteistä tai kauppalistoista.

Dracula on pölyttynyt hyllyssäni jo vaikka kuinka pitkään enkä usko ilman tätä projektia saaneeni sitä ihan heti luettua. Luen harvoin paksuja kirjoja ja minun on jotenkin vaikea tarttua niihin. Draculassahan on se kevyet 600 sivua (ainakin tässä painoksessa) ja se on lisäksi klassikko ja jos jotain klassikoista olen oppinut, se on että ne ovat hitaampia ja raskaampia lukea kuin modernimmat kirjat. Ja osittain tämä pitää nytkin paikkaansa. Draculan kerronta on aika verkkaista ja tapahtumatkaan eivät dynaamisimpia. Silti pidin sitä hyvin kiinnostavana ja koin oikeasti saaneeni jotain irti.

Juonikuviot ovat ehkä hyvin vakiokamaa, mutta hahmot ovat tämän kirjan huvittavin asia. Parhaiten kaikki tuntevat ainakin nimeltä professori Abraham van Helsingin, joka saapuu johtamaan taistelua Draculaa vastaan. Yleisessä tietoisuudessa on kuva van Helsingistä synkkänä ja salaperäisenä antisankarina, joka metsästää vakavailmeisenä arkkivihollistaan. Ja kuinka väärässä me kaikki olimmekaan. Van Helsing on hyväntuulinen, kohtelias ja jopa hieman hassu vanhempi herrasmies, joka mainitsee jatkuvasti, kuinka paljon välittää uusista ystävistään ja kuinka paljon heitä arvostaa. Van Helsing on myös kirjan kahdesta hyödyllisestä hahmosta se toinen.

Toinen on tietenkin Mina Harker, joka onkin kirjan paras henkilö ja uusi idolini. Hän kokoaa yhteen kaiken tiedon, keksii aina uusia suunnitelmia ja pitää päänsä kylmänä tilanteessa kuin tilanteessa. Mikä ei tietenkään merkkaa mitään silloin, kun aikakauden ajatukset naisista pääsevät valloilleen ja miesposse päättää, ettei Minan herkkää naisen sielua voi enää rasittaa kamalilla vampyyriasioilla. Kuten voi arvata, mitään hyvää ei koskaan seuraa näistä hetkistä. Enemmänkin silmien pyörittelyä lukijoissa aiheuttavaa. Kunnes Mina jälleen työntää käsivoimin juonta eteenpäin miesten ollessa hyödyttömiä.

Tarina selviää meille myös muiden henkilöiden näkökulmasta ja etenkin Dr. Seward, van Helsingin tuttu ja läheisen mielisairaalaan tohtori, saa esitellä päiväkirjaansa monta kertaa. Pidin Sewardista, vaikka hän oli suurimmaksi osaksi aika kujalla siitä, mitä tapahtuu. Hän oli rauhallinen ja yllättävän herkkä kertoja, jonka näkökulmasta saamme nähdä etenkin van Helsingin vampyyrinjahtausprosessia.

On valitettava tosiasia ainakin omalla kohdallani, että saan keskinkertaisista ja huonoista lukukokemuksista paljon enemmän tekstiä aikaan. Sen sijaan Draculan kohdalla, josta pidin todella paljon, en saa päähäni mitään järkevää. Ehkä on siis tällä kertaa tyydyttävä vähän lyhyempään arvioon. Haluan kuitenkin vielä korostaa, että Dracula oli erinomainen ja nimeäisin sen jopa kaikkien aikojen suosikkiklassikokseni. Draculan vaikutus vampyyrikulttuuriin ja kauhukulttuuriin yleisemmin on niin laaja kaikilta osin, että tämän voi ottaa myös sivistyksen kantilta. Kaikki, minkä yhdistämme nykyisin kliseiseen vampyyrikuvaukseen, löytyy Draculasta ilman parodiaa tai trendeillä leikkimistä, sillä ne eivät kirjan julkaisuaikaan olleet kliseita tai trendejä.

Joitain mielenkiintoisia aikaan liittyviä seikkoja kirjasta kyllä löytyy. Lääketieteen ymmärrys ei ole ihan nykyajan tasolla ja etenkin verensiirrot taisivat olla julkaisuaikaan uusinta uutta, sillä verensiirtoja suoritellaan vähän joka mutkassa ja ne toteutetaan tietenkin vain iskemällä letku henkilöstä toiseen. Kuka nyt tietoa veriryhmistä tarvitsee? Myöhemmin myös yksi sivuhenkilö loukkaantuu todella pahasti ja kohtaa lukiessani ajattelin ainoastaan "juu ei, se tyyppi on kuollut, te mitään viime hetken selityksiä siitä enää irti saa". Toisaalta nämä villit lääketieteen toimenpiteet toivat luku-urakkaan vähän lisää huumoria, vaikkakin tahatonta sellaista.

Suosittelen myös täydellä sydämellä tätä kyseistä käännöstä. Se on erinomainen ja kekseliäs sekä kiinnostava lukukokemus. Kieli on riittävän modernia eikä leiki korukielisyyksillä ja kääntäjä on ottanut hyvin onnistuneita vapauksia henkilöiden aksenttien kanssa. Esimerkiksi eräs alkuperäisessä voimakkaasti purtaen puhuva merimies puhuu tässä suomennoksessa Turun murretta. Myös van Helsingin erikoinen puhetapa istuu tekstiin todella sujuvasti ja luo juuri oikean kuvan henkilöstä. Suosittelen myös lukemaan kirjan sisältämät kääntäjän kommentit ja selitykset, sillä ne ovat mielenkiintoista luettavaa. Haluan myös antaa erityiskiitoksen sille, että käännöksessä käytetään Transylvaniaa, ei Transilvaniaa. En tiedä miksi, mutta ensimmäinen versio on mielestäni se oikea.

41/2 / 5 villiruusua arkun päällä


Bram Stoker: Dracula, 1897, suomentanut Jarkko Laine, 2010, Otava, 607 sivua




perjantai 6. joulukuuta 2019

Näyttämön taikaa: Angels in America

Innostuin pitkästä aikaa taas näytelmistä ja halusin lukea klassikoiden lisäksi jotain vähän modernimpaa. Tämä oli ensimmäinen, joka tuli mieleen.

https://d1w7fb2mkkr3kw.cloudfront.net/
Tony Kushner: Angels in America

Angels in America on kaksiosainen näytelmä ja tästä näytelmäkäsikirjoituksen uudesta painoksesta löytyvät molemmat Millenium Approaches ja Perestroika. Näytelmä kertoo 1980-luvun AIDS-kriisistä ja konservatiivisesta Reaganin hallinnossa. Tässä kehyksessä seuraamme muutamaa henkilöä, jotka kamppailevat ihmissuhteiden, sairauden, yhteiskunnan ja enkeleiden kanssa.

Minun on taas ensin hehkutettava sitä, kuinka paljon pidän tästäkin kannesta. Luin tänä vuonna paljon kirjoja, joiden kansia rakastin ja tämä on ehdottomasti listan kärkipäässä. Kaikki tämän kannen estetiikassa vetoaa minuun ja tahdon virallisesti kiittää kaikkia, jotka osallistuivat sen suunnitteluun.

Tämä on selvästi niitä näytelmiä, jotka pääsisivät oikeuksiinsa oikeasti vasta nähtynä. Tällaisenaankin se oli ihan kiinnostava lukukokemus, mutta jäi hieman etäiseksi eikä minulla loppujen lopuksi ole kovinkaan paljon ajatuksia. Angels in America on kuitenkin osa queer-kulttuurin historiaa ja koen edes jollain tapaa sivistyneeni.

Etäisyydestä huolimatta Angels in America onnistuu välittämään lukijalle oikeita tunteita. Koin hahmojen kanssa ahdistusta, epätoivoa, surua ja toivottomuutta, mutta myös ihailua, iloa, ystävyyttä ja elämänhalua. Vaikka tarina on luettuna aika erikoinen ja hieman sekava, tunteet todellakin hyppäävät sivuilta. Voin vain kuvitella, kuinka koskettava Angels in America on näytelmänä. Toisaalta Angels in America oli paikoitellen myös äärimmäisen kiusallinen etenkin joissain seksuaalissävytteisissä kohtauksissa ja niissäkin kiusallisuuskerroin voisi näyteltynä nousta huikeisiin ulottuvuuksiin.

Angels in America on todella kiinnostava yhdistelmä perinteistä ja absurdia. Ihmissuhteet olivat hyvin todellisia, mutta ne yhdistyivät kaikkeen enkeleihin ja ennustuksiin ja profeettoihin liittyviin yliluonnollisiin elementteihin. Yllätyin siitä, kuinka paljon tarinassa käsiteltiin uskontoa ja uskoa, mutta se oli näkökulma, jonka koin todella kiinnostavaksi ja toimivaksi. Tony Kushner on juutalainen ja Angels in America tarjoaakin käsittelemiinsä uskonnollisiin asioihin juutalaisen lähestymistavan, mikä on todella hyvää vaihtelua. Samalla kuitenkin enkelit itsessään ovat hyvin absurdeja hahmoja ja liikkuvat hyvin kaukana siitä, miten populaarikulttuurissa enkelit yleensä esitetään.

Luin kirjan jo jokin aika sitten ja vaikka siinä hetkessä olin tarinassa mukana, muistan siitä enää vain palasia sieltä täältä. Luettuna se jää ehkä vähän sekavaksi, mutta on samalla luettaessa helppo ymmärtää. Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen kokemus.

31/2 / 5 maanosaa edustavaa enkelihahmoa

Tony Kushner: Angels in America, tämä versio 2017, alunperin 1993, Nick Hern Books, 352 sivua

Helmet2019:
23. Kirjan nimessä on jokin maa

keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Liian korkeat odotukset: Peter Darling

Sarjassamme Rakastan tätä kantta niin paljon. Sisältöä en valitettavasti yhtä paljon.

https://i.gr-assets.com/
Austin Chant: Peter Darling

Peter Darling on uudelleenkerronta Peter Panista ja tässä versiossa Peter ja Wendy ovat sama henkilö. Mikä-mikä-maassa Peter sai olla oikea todellinen itsensä ennen kuin hän päätti palata takaisin tavalliseen maailmaan ja yrittää elää Wendynä ja unohtaa Peterin kokonaan. Vuosia myöhemmin Peter kuitenkin palaa Mikä-Mikä-Maahan odottaen asioiden olevan ennallaan. Kadonneet pojat ovat kuitenkin kehittäneet uudet hierarkiat ja tehneet sovun Kapteeni Koukun kanssa. Peterille tämä ei sovi ja hän aikoo tehdä parhaansa elvyttääkseen vanhan vihollissuhteensa. Mitä enemmän Peter taistelee Koukun kanssa, sitä enemmän hän tuntee uudenlaista vetoa vanhaa vihollistaan kohtaan.

En oikein tiedä, mitä sanoisin tästä kirjasta. Odotukseni olivat aika korkealla eikä kirja oikein täyttänyt niitä, mutta en myöskään inhonnut sitä. Sillä oli hyvät hetkensä ja vähän huonommat hetkensä eikä minulla ole hirveästi sanottavaa kummastakaan. Yritän kuitenkin erotella pari asiaa, joiden perusteella annoin sille arvostelun.

Aloitetaan hyvistä asioista! Rakastan tarinoita, jotka liittyvät toisiin tarinoihin. Peter Pan on lisäksi tarina, jonka pohjalta saa rakennettua vaikka mitä ja tässäkin kirjassa oli muutama todella hyvä idea ja tulkinta. Muusta keskinkertaisuudesta huolimatta rakastin todella paljon joitain tarinaan ja maailmaan liittyviä paljastuksia, jotka perustuivat nimenomaan Mikä-Mikä-Maan rooliin kirjassa. En halua kuitenkaan spoilata niitä, mutta sanon vain joidenkin asioiden todella vakuuttaneen minut ja jäin miettimään niitä vielä pidemmäksi aikaa. Lisäksi annan aina plussaa keijuille. Jostain syystä pidän kirjoista, joissa on keijuja.

Oma kokemukseni ja nopeasti silmäileväni arviot ovat samaa mieltä siitä, että representaatio on hyvin tehty ja hahmojen transidentiteettiin liittyvät kohdat ja elementit olivatkin kirjan kiinnostavampaa sisältöä. Peterin normaalissa maailmassa kohtaama transfobia ei ole missään kohtaa tarinan pääkohta tai traumaattisilla kokemuksilla revittelevä dramaattinen elementti. Peterin elämää Wendynä nähdään vilauksilta ja niiden tarkoitus on tuoda moniulotteisuutta Peterin hahmoon. Mitä hän ehdottomasti tarvitsi... Mutta siitä lisää myöhemmin.

Peter Darling on täynnä potentiaalia kaikilta osin. Maailmanrakennus, hahmot, tarina, tunnelma, kaikki on sellaista, joista olisi voinut tulla jotain suurta. Valitettavasti ne kaikki myös jäivät vähän puolitiehen. Tämä on kirjailijan ensimmäinen teos ja se näkyy vahvasti joka sivulla. Teksti ei täysin saumatonta ja sulavaa, kerronta menee näkyvästi helpon kautta ja kieli on ylipäänsä vähän kömpelöä ja ei täysin kypsää. Tapahtumat tulevat ja menevät nopeasti ja nytkähdellen ja asiat helposti selitetään kertomisen sijaan. Kielessäkin on kyllä hetkensä, mutta valitettavasti se olisi tarvinnut vielä runsaasti kehittämistä. Peter Darlingissa on myös vain noin 200 sivua ja kerrankin olen sitä mieltä, että kirjan olisi pitänyt olla pidempi. Tämä kirja olisi tarvinnut ainakin 100 sivua lisää, jotta olisimme päässet oikeasti juoneen sisään ja oppineet tuntemaan henkilöt. Tällaisenaan kirjassa tapahtuu tuhat ja yksi asiaa, mutta mistään ei oikein saa kiinni ja kaikesta jää etäiseksi. Vähän lisää taustoitusta ja rakentelua ja tämä olisi ollut heti parempi kirja. Tapahtumat itsessään olivat ihan toimivia, toteutus vaan ei tukenut niitä.

Sama kiireen tuntu tuli myös henkilöiden kanssa. Ehdimme hädin tuskin saada otetta päähenkilöstä saati sitten sivuhahmoista. Peter oli ensimmäiset sata sivua todella ärsyttävä ja halusi vain tapella Koukun kanssa välittämättä siitä, että kaikki muut halusivat vain elää rauhassa ja tehdä omia juttujaan. Peter ei kuitenkaan saanut kunnolla olla epäilyttävä tai jopa pahis, vaan samalla hänen tuli olla tarinan sankari eikä tämän toteutus oikein toiminut. Se aiheutti lähinnä vain sahaamista ärsyttävyyden ja miellyttävyyden välillä. Moraalinen arveluttavuus minulle sopii, ärsyttävyys ei. Kirjassa esitellään hahmo nimeltä Ernest, jonka Peter kohtaa Mikä-Mikä-Maassa. Hän oli oikeastaan lopulta kaikkein kiinnostavin henkilö emmekä saaneet läheskään tarpeeksi Ernest-sisältöä. Missä on kirjani Ernestistä? Unohda Peter, kansa tahtoo Ernestin! Koukku oli myös yllättävän kiinnostava henkilönä. Hänen hahmonsa oli paljon yhdenmukaisempi ja tuntui hahmona miellyttävämmältä.

Loppujen lopuksi Peter Darling jäi hyvistä juonenkäänteistä ja kiinnostavista ideoista huolimatta hyvin keskinkertaiseksi ja ajattelen kaihoten kaikkea siinä ollutta potentiaalia. Sen sanon kyllä, että kirjan nimi ja kansi ovat niin omaa silmääni miellyttäviä, että jos olisin pitänyt tästä yhtään enemmän, olisin voinut investoida saadakseni tämän upeuden omaan hyllyyni. En kuitenkaan koe sitä kirjan luettuani enää kiinnostavaksi rahan käytöksi, joten tyydyn vain ihailemaan sitä ruudun välityksellä.

3 / 5 keijurituaalia puun juurella

Austin Chant: Peter Darling, 2017, Less Than Three Press, 204 sivua

Helmet2019:
37. Pienkustantamon julkaisu