Hankalia hetkiä: A Court of Thorns and Roses

Olin kuullut tästä sarjasta sekä kirjailijan toisesta sarjasta hyvinkin ristiriitaisia ja lähinnä negatiivisia asioita. Koin jonkin hetkellisen harkintakyvyn häiriön ja päädyin lukemaan ensikosketukseni Sarah J. Maasin kirjojen maailmaan. En rakastunut, lue siis omaa harkintaa käyttäen.

https://media.bloomsbury.com/

Sarah J. Maas: A Court of Thorns and Roses

Feyre elää köyhissä oloissa isänsä ja kahden siskonsa kanssa ja yrittää metsästämällä pitää perheensä edes jotenkin ravittuna. Eräänä päivänä metsällä ollessaan Feyre tappaa suuren suden ja samana iltana läheisestä keijujen valtakunnasta tullaan vaatimaan korvausta. Susi oli yksi heistä ja korvauksesi menetetystä elämästä Feyren on valittava joko kuolema tai lähdettävä keijujen matkaan maksamaan verivelkaa. Feyre päättää lähteä ja hänet viedään kevään hallitsijan Tamlinin hoviin. Tamlin ja hänen hovinsa väki joutuvat elämään salaperäisen kirouksen alla ja mitä syvemmälle hovin maailmaan Feyre uppoutuu, sitä mystisemmäksi ja vaarallisemmaksi kaikki keijujen maailmassa muuttuu. Tämän ohella Feyren on kamppailtava omien tunteidensa kanssa ja päätettävä, onko Tamlin suurimman mahdollisen uhrauksen arvoinen.

Muistiinpanoni tätä postausta koskien ovat niin pitkät, etten tiedä mistä alottaisin. Tasapainon ja reiluuden ja sen sellaisen nimissä aloittakaamme asioista, joista myönnän aidosti pitäneeni. Lista ei ole pitkä, mutta on siinä kuitenkin joitain oikeita asioita.

A Court of Thorns and Roses eli ACoTaR lyhennettynä ammentaa inspiraatiota esimerkiksi alkuperäisestä Kaunotar ja Hirviö -sadusta sekä pohjustaa ilmeisesti myöhempiä osia varten jonkinlaista Hades ja Persephone -kuviota. Mukana oli myös vaikutteita 1700-luvun skotlantilaisesta Tam Lin -runosta, kuten voimme yhden henkilön nimestäkin päätellä. Nämä elementit olivat mielestäni todella kiinnostavia ja hyvin käytettyjä. Pohjamateriaali oli vielä nähtävissä, mutta sen kanssa uskallettiin vähän leikkiä. Ylipäänsä tarinan maailma ja historia olivat sen parhaita ominaisuuksia. Kirjassa on kartta ja ihmisten ja keijujen verisestä historiasta kerrotaan juuri sopivassa mittakaavassa niin, että siitä sai tarpeeksi hyvän kuvan olematta kuitenkaan liian yksityiskohtaista.

Asioiden ja paikkojen ja henkilöiden kuvailu olivat muutenkin kiehtovia ja nautinnollisia lukea. Maas osaa herättää kohtauksia eloon jäämättä kuitenkaan liian kiinni epäolennaisiin asioihin. Henkilökuvaukset lipsuivat muutaman kerran hieman kliseisiin ilmaisuihin, mutta suurimmaksi osaksi kohtauksen pohjustaminen ja kuvailu olivat hyvin onnistuneita. Oli helppoa muodostaa mielikuva siitä, miltä ihmiset ja tapahtumat visuaalisesti näyttivät. Kirjassa on yli 400 sivua, mutta siinä edistyy erittäin joutuisasti. Jotain jännittävää vetovoimaa kirjassa on pakko olla, sillä luin sen alle viikossa siitä huolimatta, että jaksotus ja vauhti ontuvat toisinaan.

Muista henkilöistä en niin välittänyt, mutta Tamlinin oikea käsi Lucien oli päivieni valo. Ensinnäkin rakastan Lucien-nimeä suuresti, joten arvostan nimivalintaa. Lisäksi Lucien oli yleensä yhtä loppu Feyren säätöön kuin minäkin ja tarjoili suuren osan kirjan parhaista lausahduksista ja dialogista. Lucien myös yritti aktiivisesti auttaa Feyreä selviytymään lopun dramaattisista tapahtumista, vaikka tiesi joutuvansa itse vaikeuksiin. Eikä hän edes sitonut Feyreä epämääräisiin taikasopimuksiin kiitokseksi... Muutenkin Lucien oli ilo väsyneille silmilleni aina, kun hän ilmestyi kirjan sivuille.

En lähde tässä niitä nyt yksityiskohtaisemmin erottelemaan, mutta kirjassa oli jotain todella onnistuneita kohtauksia, joissa kieli ja kerronta kohtasivat tapahtumat juuri oikein ja tarina nappasi mukaansa. Esimerkkinä kirjan myös lukeneille; itse pidin todella paljon Feyren ensimmäisestä haasteesta, jossa hän kohtaa käärmemato-otuksen vai mikä se nyt olikaan. Se koko kohtaus oli mielestäni erinomainen ja jäi vahvasti mieleen.

Nyt olemme käsitelleet asiat, joista kirjassa pidin. Olisikin aikaa siirtyä aiheisiin, joista minulla on... Sanomista.

Kieli ja erityisesti henkilöiden ajatuksiin ja tunteisiin liittyvä kuvailu oli välillä hyvin kliseistä ja toisinaan jopa hieman silmien pyörittelyä aiheuttavaa. Tiedän, että kyse on nuorten kirjasta, mutta se ei tarkoita, että nuoret ymmärtävät vain ärsyttävää kerrontaa. Tapahtumien ja hiljaisten hetkien jaksotus ja tasapaino ontuivat jonkin verran. Välillä sujuu oikein kivasti ja sitten on taas sivukaupalla todella tylsää, kun mitään olennaista ei tapahdu. Sitten hypätään täyteen vastakohtaan ja tapahtuu tuhat asiaa yhtä aikaa. Ylipäätään sanoisin, että Acotar olisi voinut hyötyä vähän terävämmistä editoijan saksista. Sitä olisi hyvin voinut lyhentää 100 sivua menettämättä yhtään mitään olennaista. Tai ainakin tasapainottaa tapahtumia, sillä kirja aloittaa siinä vaiheessa suuret tapahtumat, kun jäljellä on 150 sivua. Niillä paikoin vaihdetaan keijuromanssista action-elokuvaan. Sinänsä kiva, että enää ei todellakaan ollut tylsää, mutta toisaalta 150 sivuun oli sitten tungettuna aika paljon asiaa.

Kieleen liittyvänä yksityiskohtana olivat myös jotkut ilmaisut ja kielikuvat, jotka olivat mielestäni ristiriidassa kirjan muun maailman ja kulttuurin kanssa. Se sijoittuu omaan maailmaansa ja sen asukkailla on omat kulttuurinsa ja uskontonsa, mutta silti Hell on sana, jota käytetään kirosanana. Se viittaisi siihen, että tässä maailmassa uskottaisiin helvettiin, mutta mikään muu ei tue tätä ajatusta. En toisaalta ole aina keksittyjen kirosanojen ystävä, mutta sopivampia olemassaolevia kirosanoja löytyisi kyllä.

Pidin keijujen ja ihmisten ja maailman historiasta, mutta keijuista itsestään ja heidän tavoistaan kerrottiin aivan liikaa. Muuten sekin olisi ehkä ollut ihan siedettävää, mutta jokainen uusi asia meni aina vain huolestuttavampaan ja problemaattisempaan suuntaan. Ensinnäkin keijuilla on todella raju sukupuolijako ja naisiin viitataan sanalla "females". Ihan ällöttää muistellakin. Miehet, eli tietenkin "males", ovat vallassa ja maskuliinisia ja voimakkaita ja naiset enemmän alisteisessa asemassa ja hauraita. Jotkut vähän muotista poikkeavat, mutta siihen syvennymme kohta tarkemmin. Kaikesta tapakulttuurista huolimatta olin koko kirjan ajan todella hämmentynyt eri tyyppisistä keijuista. Oli Fairies ja Fae ja vaikka mitä muita keijumaailman olentoja, jotka ilmeisesti poikkesivat ainakin jollain tapaa kaikki toisistaan, mutta eroja ei varsinaisesti selitetty missään kohtaa ja ne jäivät minulle sekavaksi arvoitukseksi myös kirjan päätyttyä.

Arvoituksesta puheen ollen. Pieni spoiler siitä, mikä on loppuosan juonen pääidea seuraa seuraavaksi tässä kappaleessa. Feyre saa kolme tehtävää pahalta kuningattarelta, mutta samalla myös arvoituksen ja hän voi missä tahansa vaiheessa vastata arvoitukseen. Jos vastaus on oikein, Feyre voittaa kuningattaren. Ideana hyvä ja pidän arvoituksista suuresti. Olisin nauttinut siitä, jos arvoitus olisi ollut jotain fiksua ja vaikeaa ja viime hetkellä Feyre olisi tajunnut sen ratkaisun. Ainoa ongelma oli se, että arvoitus oli todella helppo enkä voi käsittää, miksi Feyre ei olisi tajunnut sitä saman tien.

Siirtykäämme henkilöihin. Feyre, päähenkilömme, ei oikein vedonnut minuun. Hän on hyvin tyypillinen ja kliseinen teinikirjallisuuden päähenkilö. Hän ei ole kuin muut tytöt, hän on kaavan rikkoja ja mitä lienee, mutta kuitenkin todella kaunis, vaikkei tiedä sitä itse ja kaikki muut peruskuviot. Sinänsä kliseissä ja yleisissä hahmotyypeissä ei ole mitään vikaa, mutta itselleni Feyre ainakin hukkui näiden piirteiden alle ja jäi minulle etäiseksi. Koin Feyren todella tylsäksi hahmoksi ja hän tuntui enemmän vain pakolliselta lukijan ympäriinsä kuljettajalta, jonka täytyy näyttää meille nämä tapahtumat ja kohtaukset. En kirjan päätyttyäkään osaa sanoa, kuka Feyre on henkilönä. En osaa kuvailla, kuinka hän tyypillisesti reagoisi tilanteisiin, mistä hän pitää ja mistä ei, kuka hän on tämän tarinan ulkopuolella. Feyren toiminta tuli minulle usein yllätyksenä ihan vain siksi, että en saanut hänestä tarpeeksi otetta ennakoidakseni, miten hän milloinkin käyttäytyy.

Se, miten Feyreä tarinan aikana kohdellaan, häiritsi minua kuitenkin enemmän kuin henkilö itse. Koko kirja on täynnä Feyren loppumatonta seksuaalistamista mieshenkilöiden osalta. Hän on jatkuvasti jonkun objektina. Feyre juotetaan yhden henkilön toimesta lukuisana iltana transsiin keijuviinillä, puetaan aivan läpinäkyvään harsomekkoon ja laitetaan tanssimaan seksuaalisesti muiden viihteeksi. Lisäksi samainen henkilö maalauttaa Feyren kehon täyteen jotain musteviivoja nähdäkseen, etteivät muut koske Feyreen, sillä hän "ei pidä siitä, että hänen omaisuuteensa kosketaan". Sallinette minun oksentaa.

Henkilö, josta edellisessä kappaleessa puhuin, on Rhysand, pahan kuningattaren käskyläinen. Ja kyllä tiedän, että ei vapaaehtoisesti, mutta minulta ei Rhysandille erityisemmin sympatiaa tässä kohtaa irtoa. Rhysand esitellään maailman raivostuttavimmalla tavalla. Keijulla on juhlat ja Feyre hiipii salaa mukaan ja jotkut keijut aikovat raiskata hänet, mutta Rhysand ilmestyykin paikalle mystisenä pelastajana ja Feyre sanoo hänen olevan "kaunein mies, jonka olen ikinä nähnyt". Rhysand esiintyy tässä vaiheessa ja pitkälle muutenkin kirjassa omahyväisenä ja raivostuttavana henkilönä, joka on valta-asemassa Feyreen nähden. Lisäksi hänen puheensa loppupuolella voi tulkita sanoin "en raiskannut sinua, koska se ei kuulunut suunnitelmaani" ja muutenkin Rhysand kohtelee Feyreä täysin objektina. Silti ilmeisesti tämä ahdistava, pahoinpitelevä, omahyväinen hirveä tyyppi pitäisi nähdä jollain tapaa romanttisena? Ei pysty.

Feyre vahingoittuu yhdessä kohtauksessa ja Rhysand tarjoaa parannusta. Feyre on täysin epätoivoisessa asemassa ja hänen on pakko hyväksyä Rhysandin tarjoama sopimus tai kuolla. Rhysand kyllä parantaa Feyren, mutta sopimukseen kuuluu, että tästä lähin Feyren on oltava viikko jokaisesta kuukaudesta Rhysandin luona ja "kuuluttava hänelle". Lisäksi Feyren etukäteen asiasta tietämättä sopimus ilmaistaan siten, että Feyrellä on yhtäkkiä todella näkyvä tatuointi toisessa kädessään, josta käy ilmi, että hän on tehnyt Rhysandin kanssa tällaisen omistussopimuksen. Tarina yrittää minun silmissäni turhaan tehdä 180 asteen käännöstä Rhysandin hahmossa ja esittää hänen kamalan aiemman käytöksensä sittenkin hyvänä. Jotta voisin nähdä Feyre/Rhysand -parituksen minään muuna kuin äärimmäisen epäterveenä ja ällöttävänä, Rhysand tarvitsisi niin suuren elämänmuutoksen ja hyvityskaaren, että sellaista ei ole vielä keksitty. Olen myös sitä mieltä, että kyynelten nuoleminen jonkun kasvoilta on todella kuvottava mielikuva, eikä millään tapaa herätä minussa romanttisia ajatuksia.

Reiluuden nimissä puhutaan nyt sitten myös kirjan alkuperäisestä miespääosasta ja Feyren rakkauden kohteesta Tamlinista. Minulla on aika vähän sanottavaa Tamlinista lähinnä, koska hän oli myös hyvin mitäänsanomaton. Tamlin ei ole mikään unelmien poikaystävä hänkään. Tamlin on kontrolloiva ja mustasukkainen, mikä tietenkin tämän kirjan mukaan on ainoastaan romanttista ja seksikästä. Se ei ole. Feyre ja Tamlin harrastavat pari kertaa seksiä. Se sentään on jotain, mitä molemmat haluavat eikä Feyreä pakoteta millään tapaa. Että siitä edes pisteet. Tosin aika tarinan alkupuolella Tamlin pitelee Feyreä seinää vasten ja puree hänen kaulaansa. Todella romanttista, eikä ollenkaan karmivaa. Tämä tapahtuma taas johtuu siitä, että Tamlin on jonkun suuren rituaalin takia ottanut itseensä jonkin metsästäjäolemuksen, jonka tarkoitus on etsiä joku neito ja viedä se luolaan seksiä varten. Kaikki hovin keijunaiset odottaa luolan luona ja tahtoo tulla valituksi, mutta Feyren täytyy pysyä poissa, koska jos Tamlin/Hunter löytää hänet, niin hän ei voi kontolloida itseään. En tykännyt.

Kaksi pienempää asiaa, joista en pitänyt. Ensinnäkin kirjassa tykätään kohdistaa tarpeetonta raakaa ja seksuaalistettua väkivaltaa naishahmoja kohtaan. Yksi nainen kidutetaan hengiltä ja sitten hänen alaston ruumiinsa roikkuu pahan kuningattaren valtaistuinsalissa. Toinen on se, että kirja käyttää yhtä iki-inhokkijuonielementeistäni. Päähenkilölle ei kerrota mitään ja häneltä salaillaan kaikkea, joten sitten hän päättää ottaa itse asioista selvää ja päätyy vaikeuksiin.

Kuningattaresta puheen ollen. Hän on kirjan ainoita dominoivia ja johtoasemassa olevia naishahmoja, joten luonnollisesti hän on paha ja vihollinen. Naispahiksen on oltava tietenkin myös todella seksuaalinen ja puhtaasti paha, koska kuinkas muutenkaan. Hänelle yritetään kehittää jotain traagista taustatarinaa, mutta sillä ei ole merkitystä yhtään millekään ja lopulta sitäkin käytetään vain näyttämään muutama uusi ilkeyden muoto.

Kaikesta valituksestani ja kirjan problemaattisista elementeistä huolimatta kykenen ainakin jonkin verran näkemään, miksi sarjasta pidetään. Siinä on fantasiaa ja keijuja ja seksiä ja romantiikkaa ja toimintaa ja satuelementtejä. Minulle sen huonot piirteet kuitenkin ylittivät hyvät enkä ainakaan näillä näkymin aio jatkaa sarjan parissa. Varsinkin siksi, että pelkään sarjan pilaavan Lucienin hahmon, joka oli ainoita asioita, joista pidin ilmin yhtään muttaa tai poikkeusta.

2 / 5 yllättävän sympaattista olentoa metsässä


Sarah J. Maas: A Court of Thorns and Roses, 2015, Bloomsbury, 419 sivua

2017:
9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja

2016:

5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman

2015:
17. Kirja, joka on mukaelma jostain klassisesta tarinasta, esim. sadusta, näytelmästä tai kirjallisuusklassikosta

Alice's Adventures in Wonderland

Osallistuin syksyllä Thespians Anonymous -teatteriporukan Alice in Wonderland -produktioon ja lukaisin samalla ensimmäisen Alicen seikkailuista kertovan kirjan.

Lewis Carroll: Alice's Adventures in Wonderland

https://www.amazon.co.uk/

Tämän kirjan perusjuoni ei taida kovin vieras monellekaan olla. Alice on nuori tyttö, joka putoaa kaninkoloon ja päätyy Ihmemaahan. Siellä hän kohtaa valtavan joukon erilaisia toinen toistaan erikoisempia otuksia ja yrittää selvittää, kuinka päästä takaisin kotiin.

Vasta kirjaa lukiessani tajusin, että en ole koskaan aiemmin tainnut kyseistä kirjaa lukea. Olen toki nähnyt Disneyn animaation lapsena ja näytellyn Tim Burtonin version minä vuonna hyvänsä se nyt ilmestyikään, mutta kirjaan ei ole koskaan tullut tartuttua. Se ei lopulta ollut aivan sitä, mitä odotin, mutta kaikki tutut elementit toki löytyivät. Eniten yllätyin kerrontatyylistä. Alice in Wonderland on alunperin ollut suullisesti kerrottu tarina ja siksi sen kirjoitettu muoto tuntuu paikoin vähän erikoiselta. Juoni etenee hieman epätasaisesti asiasta toiseen ja jää toisinaan sivupoluille tapahtumiin, jotka eivät edistä millään tapaa varsinaista juonta. Sivumäärän vähyyden takia tämä piirre ei ole niin häiritsevä kuin pidemmissä teoksissa, sillä lukija ei ehdi näin lyhyessä ajassa vielä tylsistyä. Lisäksi tarina etenee välillä erittäin jouhevasti ja lukija kyllä huomaa, mihin kohtiin kirjailija on kiinnittänyt erityistä huomiota.

Ihmemaahan mahtuu erittäin laaja kirjo henkilöitä. Alice toimii lukijan "normaalina" vastakohtana ja omituisten Ihmemaan asukkaiden kohtaajana. Hänen kieltämättä aika vaisun persoonallisuutensa vieressä Ihmemaan omituisuus erottuu lukijalle entistä selvemmin. Ja voin kyllä sanoa, että elokuvien tekijät ovat olleet aika samoilla linjoilla kanssani siitä, mitkä hahmot ja kohtaukset kirjasta kannattaa ottaa ja mitkä on hyvä ihan suosiolla jättää taka-alalle. Kirjan vahvinta antia ovat teekutsut ja Herttakuningattaren kohtaukset enkä yhtään ihmettele, että juuri ne ovat nousseet kirjan tunnistettavimmiksi asioiksi. Sen sijaan suurin osa välikohtauksista koloon putoamisen ja varsinaiseen Ihmemaahan pääsemisen välillä ovat lähinnä pitkästyttäviä ja väärällä tavalla älyttömiä. Sieltä löytyy esimerkiksi epämääräinen kilpajuoksu, jolla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa eikä se johda mihinkään. Sama tunne tulee myöhemmin, kun Mock Turtle kertoo omaa tarinaansa ja juoni pysähtyy täysin. Sen sijaan Duchess-kohtauksella on erityinen paikka sydämessäni, sillä sain esittää kyseistä epämiellyttävää ilmestystä jo ylempänä mainitsemassani teatteriesityksessä. Olin myös yhden kukan ääni sekä Alicen sisko, mutta ne olivat pienempiä rooleja.

Takaisin kirja-arvioon! Tarina itsessään ei ehkä ole saumattoman sujuva, mutta Carrollin luoma maailma on todella löytänyt paikkansa populaarikulttuurissa. Ihmemaa ja sen olennot kiehtovat ihmisiä edelleen ja ovat toimineet inspiraationa vaikka mille. Itse rakastan Ihmemaan estetiikkaa kelloineen, shakkilautoineen ja muine somisteineen ja se vastaa omaa estetiikkaani täysin. Siksi, vaikka kirja itsessään ei herätä minussa suuria tunteita, sen mukanaan tuoma maailma on yksi fiktion kiinnostavimpia. Ihmemaa toimii aivan omien sääntöjensä mukaan ja siksi se antaa haaveilijalle mahdollisuuden oikeastaan mihin vaan.

En oikeen osaa antaa kirjalle tähtiä. Puhtaasti tarinasta ehkä kolme, mutta kaiken oheismateriaalin takia koen epäreiluksi arvioida sitä ainoastaan yhdeltä kantilta.

Lewis Carroll: Alice's Adventures in Wonderland, 1865, Pan MacMillan, 196 sivua

Alice's Adventures in Wonderland kuittaa Helmet-haasteista kolme kohtaa

2018:
4. Kirjan nimessä on jonkin paikka

2016:
2. Matkakertomus

2015:
24. Kirja tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä

Vähän turhan keskinkertainen

Olen tullut siihen tulokseen, että kirjoilta ei koskaan saisi odottaa mitään. Varsinkaan mitään hyvää. Jos odottaa kirjalta paljon, siihen pettyy paljon todennäköisemmin kuin jos lukisi kirjan neutraaleista lähtökohdista. Seuraavan kirjan kanssa pääsi valitettavasti käymään juuri näin. Odotin enemmän kuin mitä sain ja vaikka kirja ei ole ollenkaan huono, petyin omien odotusteni takia hieman.

https://www.thalia.de/

David Levithan & John Green: Will Grayson, Will Grayson

Will Grayson ei tahdo tulla liitetyksi mihinkään aatteeseen, klikkiin tai kannanottoon. Hän haluaa olla tavallisen huomaamaton. Hänen paras ystävänsä on kuitenkin erittäin valovoimainen ja dramaattinen Tiny Cooper, jonka huomaavat kaikki. Eräänä iltana Will Grayson odottaa ystäviään keikalta ja kohtaa juuri suuren järkytyksen saaneen pojan, jonka nimi myöskin on Will Grayson. Kahden aivan eri maailmoista tulevan pojan kohtalot kietoutuvat yhteen Tiny Cooperin ja tämän valmisteleman suuren musikaalin ympärille.

Will Grayson, Will Grayson houkuttelee lukijaa kiinnostavalla lähtöasetelmalla. Kaksi samannimistä henkilöä ja erikoinen kohtaaminen, mutta muuten juonesta ei kerrota muuta. Mahdollisuudet olisivat siis olleet rajattomat. Valitettavasti lopputulos meni lähinnä tavallisen teinidraaman puolelle. Ensinnäkin takakannen lupaama kohtaaminen tapahtuu vasta suurin piirtein sivun 100 kohdalla. Kaikki ennen sitä on pohjustusta ja henkilöiden esittelyä. Kun nuortenkirjassa varsinaiseen tarinaan pääseminen kestää noin kauan, voi aika varmasti sanoa kirjan olevan liian pitkä ja sitä se tässäkin tapauksessa on. Tapahtumia on aika vähän, mutta silti Will Grayson, Will Grayson on yksi John Greenin pidemmistä teoksista.

Pohjimmainen ongelma tässä kirjassa on kuitenkin se, että sen juoni ei kanna. Green ja Levithan ovat keksineet hauskan idean kirjalleen, kehittäneet hahmot ja pohtineet hyvän loppuratkaisun. Siihen se sitten vähän jääkin. Kirja keskittyy liikaa Will Graysonien päänsisäisiin pohdintoihin ja unohtaa edistää juonta. Aina välillä tapahtuu jokin kiinnostava asia, mutta niille harvoin annetaan tarpeeksi huomiota ja aikaa. Sen sijaan toisen Will Graysonin pohdintoihin siitä, onko hän vai eikö hän ole kiinnostunut Janesta, käytetään yhteensä sivukaupalla tilaa. Koko kirjan voisi kenties tiivistää näin: "ihan kiva, mutta vähän hajanainen" ja se kattaisi kaiken henkilökehityksestä juonikulkuun.

Ennen kuin kerron teille, mistä tässä kirjassa pidin, viivytään hetki henkilöiden parissa. Molempien päähenkilöiden nimen ollessa Will Grayson, toivon että pysyt perässä. Ensin esitellään Will Grayson, jonka luvut kirjoittaa John Green. Tämä Will Grayson on se, joka tuskailee Jane-tilanteen kanssa. Greenin Will on suoraan sanottuna hieman rasittava. Hän on aika mitään sanomaton ja kaikessa ihme haahuilussaan käy vähän hermoille. Lisäksi Greenin Will harrastaa sitä kaikkein ärsyttävintä piirrettä eli hän ajattelee oikeat ja syvälliset asiat, mutta ei sano niitä sitten ääneen. Ystäväsi eivät osaa lukea ajatuksiasi Will, use your words!! Kaiken kaikkiaan Greenin Will jää ehkä hieman pintapuoliseksi kaikesta sivumäärästään huolimatta.

Levithanin Will on hyvin erilainen, vaikka hyvin angstiin taipuvainen hänkin. Alussa Levithanin Will meinaa lipsua vähän kliseiseksi teini edgelordiksi. Toki on otettava huomioon, että tällä Willillä on masennus, mutta tosiaan alku ei tunnu niin uskottavalta. Kirjan edetessä Levithanin Will kuitenkin kasvaa ja tulee paljon kiinnostavammaksi hahmoksi. Asiaa toki auttaa myös se, että tämä Will on homo. Hänen suhdekuvionsa ovat kiinnostavammin rakennettuja ja tämä Will on kirjan lopussa jo melkeinpä lempihahmoni. Pidän myös hänen ystävästään Gideonista suuresti. Lyhyt maininta vielä Greenin Willin parhaasta ystävästä Tinystä. Tiny on erikoinen ja etenkin alkupuolella erittäin eeppinen hahmo. Loppua puolen hän muuttuu vähän ärsyttäväksi, mutta aivan lopussa palaa taas kivan hahmon kategoriaan. Häneen liittyen on vain mainittava eräs raivostuttava yksityiskohta. Kirjassa mainitaan aivan liian monta kertaa se, että Tiny on isokokoinen. Sekä henkilöiden puheessa että yleisessä kerronnassa. Uskomme vähemmästäkin.

Nyt, kun olen oikeastaan vain valittanut tästä kirjasta, sanon kuitenkin että se ei ollut huono! Ikäviin asioihin vain on helpompi takertua. Will Grayson, Will Grayson on peruskivaa viihdettä, jossa on monin paikoin erittäin hyviä kaikenlaisiin tunteisiin vetoavia kohtauksia. Siinä on myös hyvää pohdintaa ja se jopa herättää jotain ajatuksia. Erityisen suuren plussan kirja saa kuitenkin siitä, että siinä on isossa osassa musikaali, jota Tiny valmistelee kuumeisesti. Musikaali on aina hyvä idea ja siitä saa paljon lisäpisteitä. Ainakin minulta. Lisäksi annan paljon lisäpisteitä Levithanin Willin ja Tinyn suhteesta. En tahdo spoilata paljoakaan, mutta minulle sen suhteen tuomat oivallukset ja henkilökehitys olivat ehdottomasti yksi kirjan parhaista kohdista. Kirjan kirjoitustyyli on myös mielenkiintoinen. Green ja Levithan kirjoittavat vuorotellen lukuja ja molemmilla on tosiaan oma Will päähenkilönä. Hauskinta jutussa on se, että luulin hyvin pitkälle, että kirjoittajien Willit olivat toisin päin. Green kirjoittaa niin hyvän Levithan-imitaation, että olin aivan järkyttynyt. Kirjan lopussa on painettuna keskustelu kirjailijoiden välillä, joka avaa kiinnostavasti kirjoitusprosessia ja henkilöiden taustaa.

Will Grayson, Will Grayson oli siis tiivistettynä hieman hajanainen kokonaisuus, mutta monet sen palasista olivat kiinnostavia ja hyvin tehty. Kovin nopeatempoinen se ei varsinkaan alussa ole, mutta edityy kuitenkin, kunhan vain viitsii lukea. En tosin pääse eroon ajatuksesta, että olisin toivonut alkuasetelman perusteella jotain enemmän jännärin tapaista.

31/2 / 5 eeppistä musikaaliesitystä

David Levithan & John Green: Will Grayson, Will Grayson, 2012, Penguin Books, 308 sivua

Will Grayson, Will Grayson kuittaa 2015 haasteesta yhden kohdan
11. Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aiemmin lukenut

ja 2017 haasteesta yhden kohdan
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella

Tätä en omille lapsilleni lukisi: Puluboin ja Ponin kirja

Pari vuotta sitten tämä kirja sai paljon huomiota ja kehuja. Sen kuvattiin olevan jotain erilaista ja uudenlaista lastenkirjallisuutta. Valitsin sen lähinnä siksi, että kirjailijalla on samat nimikirjaimet kuin minulla ja muuta hyvää kirjasta on melkein vaikea keksiäkään.

Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirja

http://ammankirjablogi.blogspot.fi/

Puluboi  (joka on siis ihan oikeasti pulu) suuttuu vanhemmilleen ja lentää pesästä. Hän tahtoo löytää vaimon ja asettua aloilleen. Retkellään hän kohtaa Ponin (joka on oikeasti ihmistyttö joka leikkii ponia), jolla on vaikeuksia kotona ja oman poni-identiteettinsä kanssa.

En edes tiedä, mistä alottaisin. Aloitan siis hyvistä asioista, koska niitä on huomattavasti vähemmän kuin huonoja. Ponin eli Main perheongelmat oli hyvin kirjoitettu juonikuvio. Se oli lastenkirjaan tarpeeksi yksinkertainen, mutta silti aidontuntuinen. Main äiti on uupunut ja koko ajan kiukkuinen. Isä taas on työtön ja haahuilee kotona päivät pitkät saamatta mitään aikaan. Lopulta äidillä menee hermot ja hän lähtee Intiaan jättäen Main ja isän jälkeensä. Mai, joka on jo valmiiksi yksinäinen, ei tiedä mitä tässä tilanteessa tekisi. Valitettavan monet lapset voivat varmasti samaistua Main tunteisiin, kun vanhemmilla ei olekaan kaikki kunnossa ja olo on turvaton. Tämä koko kuvio oli hyvin kirjoitettu eikä sitä selostettu liian tarkasti auki, vaan annettiin lukijan itse ymmärtää tapahtumat. Konfliktin ratkaisu oli ehkä vähän turhan helppo, mutta annan sen lastenkirjassa anteeksi. Oli myös kiva, että kirja pysyi uskollisena Main näkökulmalle. Lukija saa kaiken tiedon perheen ongelmista 6-vuotiaan lapsen näkökulmasta ja se nimen omaan tekee aitouden tunnetta.

Kirjassa on siis kaksi kertojaa, Poni ja Puluboi. Ponin osuudet on kirjoitettu normaalisti selkeällä kirjakielellä ja hänen kohdissaan onkin enemmän perinteinen lastenkirjan tuntu. Puluboin kohdat taas olivat lähinnä rasittavia. Ensinnäkin Puluboi ei käytä r-kirjainta ollenkaan, koska se on pulujen mielestä kiroilua. Lisäksi Puluboin kohdissa tekstin fontti hyppelee isosta pieneen, lihavoidusta kursiiviin. Nämä kaksi asiaa yhdistettyinä tekivät tekstistä paikoittelen vähän vaikeaselkoisen ja ehdottomasti ärsyttävän lukea. Voin vain kuvitella, millaisia ongelmia juuri lukemaan oppineilla voi tämän kanssa olla. Sen lisäksi lukijana tunsin, että minulle puhuttiin alaspäin. Ihme lässytystä ja päähän taputtelua. Siitä pääsemmekin seuraavaan kohtaan, pissakakkahuumoriin. Sitä on paljon. Aivan liian paljon. Puluboin kertojakohdat ovat täynnä sitä. Hyvät, arvoisat, rakkaat lastenkirjailijat. Tämän kohderyhmän ikäiset lapset eivät tarvitse yhtään syytä lisää pissakakkajutuille. Sitä riittää heillä ihan omasta takaa. Ymmärrän, että se voi tuntua helpolta tavalta hauskuuttaa lapsia, mutta vähän kunnioitusta väsyneille vanhemmille ja päiväkoti-ihmisille. He yrittävät parhaansa mukaan kitkeä eritehuutelut minimiin ja tällaiset teokset eivät todellakaan auta asiaa.

Kirjan perimmäinen ongelma on siis se, että Main tarina on oikeasti kiinnostava ja Puluboi on rasittava muka-koominen hahmo, jolla on aivan liikaa sivutilaa tästä kirjasta. Koko kirja on muutenkin liian pitkä. Kenen mielestä tämä kirja tarvitsi lähemmäs 200 sivua? Main perhekonflikti selvitetään aivan liian aikaisin ja sitten jää turhaa aikaa ratkoa rasittavan Puluboin rasittavaa ongelmaa. Puluboin ongelmahan on siis se, että vaimo pitäisi löytyä. Kriteerinä on "vaimo joka munii ja valkoisista puluista tykkään eniten" eli todella syvällistä kamaa. Koko vaimosotku on lähinnä kiusallinen ja tuntuu monissa kohdissa vähän turhalta. Erityismaininnan saa nyt vielä kirjan oma ertyinen rasismin hetki. Puluboi saa päähänsä esittää "intiaania" ja sanoo sen tiimoilta seuraavan järkyttävän hirveän repliikin:

"-E-eeei, lintu vastasi, minä olen vain yksinäinen intiaani. Empaa-tsu-patsu-endaa. Tsiku-endaa, mina puhu nut intiaani-kielta. Ei ummalla suomi-kielta. Huka puka. Intiaani on puhunut."

En edes tiedä, mistä aloittaisin tämän kohdan kanssa. Ensinnäkin, toisen kulttuurin edustajaksi pukeutuminen on loukkaavaa ja alentaa kyseisen kulttuurin edustajan ihmisestä naamiaisasuksi. Tässä lisätään päälle vielä stereotyyppinen ja pilkkaava esitys siitä, miten joku valkoinen ihminen ajattelee "intiaanin" puhuvan. Toiseksi, Amerikan alkuperäisasukkaiden tilanne ja elinolosuhteet eivät ole sieltä parhaasta päästä, vaan he joutuvat edelleen kärsimään valkoisten vallottajien tuhosta ja sorrosta. Reservaateissa on köyhät ja kurjat oltavat ja alkuperäiskansojen jäsenten riski joutua väkivaltaisten rikosten uhreiksi on suuri. Kolmanneksi, eikö olisi jo aika saattaa koko vanha ja väsynyt "intiaanileikki on hauska ja lasten tulee saada leikkiä sitä vaikka se olisi kuinka rasistinen ja loukkaava tahansa" -keskustelu jo hautaan. Ei ole mitään järkeä jatkaa samojen stereotypioiden ja ennakkoluulojen levitystä taas uusille lapsille. Vähän sensitiivisyyttä ja harkintaa kiitos. Ei voi olla liikaa pyydetty.

1 1/2 / 5 Mirja-, Marja- ja Merja-opea

Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirja, 2012, Otava, 173 sivua

Puluboin ja Ponin kirja kuittaa Helmetin 2015 vuoden haasteesta kaksi kohtaa,

32. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi

35. Kirja kirjailijalta, jonka nimikirjaimet ovat samat kuin sinulla

vuoden 2017 haasteesta kaksi kohdan
6. Kirjassa on monta kertojaa

27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja

ja 2018-haasteesta neljä kohtaa

6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa

36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

40. Kirjassa on lemmikkieläin

47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

Keskinkertaisia kirjoituksia feminismistä

Hyvien kirjojen putki jäikin tällä kertaa kahteen. Vuorossa jotain ärsyttävän keskinkertaista.

Pilluparvi

like.fi

Pilluparvi on 1999 Ruotsissa julkaistu ruotsalainen nuorille tytöille tarkoitettu kokoelma eri kirjoittajien näkökulmia feminismiin ja naiseuteen. Kirja koostuu en muista kuinka monesta kirjoituksesta, joilla kaikilla on eri kirjoittaja. Viimeiset kolme ovat suomalaisten kirjoittajien aikaansaannoksia ja jos oikein ymmärsin, suomenkieliseen painokseen jälkikäteen lisättyjä. Aiheet liikkuvat laidasta laitaan peruskoulun seksuaalivalistuksesta jalkapalloharrastukseen ja maahanmuuttajakokemuksista lesbouteen.

Oli kiinnostavaa lukea vähän vanhempaa feministiseksi itseään tituleeraavaa kirjallisuutta. Yleensä olen eniten perillä lähivuosien asenteista ja ongelmista, joten toisinaan on hyvä hakea vähän kontekstia aiempien vuosien puheenaiheista. Välillä lukiessa kyllä tuntui, että mikään ei ole muuttunut miksikään. Osittain se johtui myös siitä, että kirjan huomio ei niinkään ollut yhteiskunnallisessa muutoksessa ja sen tarkastelussa, vaan yksittäisten ihmisten kokemuksista feminismiin ja valitsemaansa tarkempaan tarkastelukohteeseen liittyen. Tällainen käsittely ei välttämättä ole huono asia varsinkaan nuorille suunnatussa kirjassa, mutta se ei tässä kirjassa aina oikein toiminut.

Odotin Pilluparvelta paljon enemmän ja jouduin valitettavasti pettymään. Suurin ongelma oli ehkä se, että kirjoittajia ja tekstejä oli liikaa. Kirjaan oltiin tahdottu kerätä mahdollisimman suuri valikoima asioita, mutta valitettavasti se johti toistoon ja eri tekstien puuroutumiseen keskenään. Osa kirjoituksista oli loistavia ja luin ne erittäin mielelläni, mutta etenkin alkupäässä en oikein päässyt mukaan. Yksi kirjan ongelma oli, että osa kirjoittajista keskittyi enemmän shokeeraamaan lukijaa retorisin keinoin ja rajuin mielikuvin kuin puhumaan järkevästi asiaa. Lukijana minulle tuli sellainen kuva, että minusta yritetään nyt puristaa irti mahdollisimman monta eri tunnetta sen sijaan, että saisin tilaa ajatella itse. On eri asia vaikuttaa lukijaansa kuin tunkea aiottu vaikutus kurkusta alas. En muutenkaan ole skandaalinhakuisen kirjoitustyylin ystävä, joten minussa heräsi lähinnä ärsyyntyminen. Olen muutenkin sitä mieltä, että huumorin keinoin on kannattavampaa yrittää saada yleisö puolelleen. 

Toinen ongelma oli rasittava narratiivin kapeus. Osa kirjoittajista oli aivan liian kiinni tytöt vastaan pojat -retoriikassa ja siitä johtuen katsomistapa jäi aika pieneksi. Feminismin kannalta ei ole edullista lähteä tekemään jyrkkää jakoa mihinkään suuntaan, vaan tulisi pyrkiä enemmänkin laajentamaan äänien kirjoa. Toki on ihan okei tahtoa kirjoittaa jotain nimen omaan tytöille. Ei kuitenkaan ole hyvä, jos kirjoittaja jumiutuu ajatukseen siitä, että maailma on jaettava sukupuolielinten avulla kahteen sukupuoleen. Toisinaan minussa heräsi raivo, kun joku kirjoittajista jauhoi tytöistä ja pojista, pimpeistä ja pippeleistä. Sukupuolten kirjo on paljon tätä ajatustapaa laajempi puhumattakaan siitä, että sukupuolielimet eivät määritä ihmisen kokemusta sukupuolesta. Kapeakatseinen jako antaa äänen ainoastaan cis-naisille (naisen vartaloon syntyneet ja sukupuoli-identiteetiltään myös itsensä naiseksi kokevat) ja sulkee ulkopuolelle koko transihmisten ja sukupuoltaan kyseenalaistavien kirjon. 

Pilluparvi ei ollut ainoastaan silmien pyörittelyä aiheuttava teos, vaan mukana oli myös monta hyvää kirjoitusta. Suomenkieliseen painokseen lisätyt kirjoitukset olivat paljon enemmän asiasisältöön keskittyviä ja siksi pidin niistä. Ne eivät kuitenkaan yltäneet ykköspaikalle. Kerron tässä nyt kirjan parhaasta artikkelista hieman, koska se ansaitsee tulla nostetuksi esiin kaiken tuon rasittavan keskinkertaisuuden joukosta. Jenny Svenbergin "Luojan kiitos, että olen lesbo" -artikkeli oli loistava lukuelämys ja nautin joka sivusta. Samaistuin Svenbergin kokemuksiin ja pidin hänen kirjoitustavastaan. Teksti sisälsi nuoruuden kokemuksia (joita muuten oli kirjassa vähän liikaa), ajatuksia lesbouden ja feminismin suhteesta, pätkän representaation merkityksestä sekä paljon muuta. Kaikki muut kirjan tekstit kalpenivat tämän rinnalla, sillä välillä tuntui siltä kuin olisin itse kirjoittanut tekstin. Tunsin tulleeni kuulluksi ja nähdyksi.

2 1/2 / 5 tähteä

Pilluparvi, Fittstim, toimittanut Belinda Ollson, Linda Skugge & Brita Zilg, suomentanut Anu Tukala, 2003, LIKE, 208 sivua

Pilluparvi kuittasi vuoden 2015 kirjahaasteesta yhden kohdan
20. Kirja, jonka valitset pelkästään kannen perusteella

ja 2018 haasteesta kaksi kohtaa
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta

Paluumatka Dresdeniin

Tämän jälkeen enää yksi viime vuoden kirja postaamatta! Tänään vuorossa on kirja, jonka olen arvioinut blogissani jo kerran muutama vuosi sitten ainoastaan eri kielellä. Silloin Teurastamo 5 oli osa Klassikko kuussa -haastetta. Tällä kertaa se kuului yliopiston englannin kurssin ohjelmaan ja tahdoin muutenkin lukea sen alkukielellä.

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Kurt Vonnegut: Slaughterhouse Five

Billy Pilgrim on irronnut ajan lineaarisuudesta. Hän kulkee oman elämänsä tapahtumia sattumanvaraisessa järjestyksessä aina kuolemastaan lapsuuteen ja aikaan sotavankina. Billy tietää elämänsä käännekohdat ennalta ja ehtiipä hän tavata myös avaruusolentoja. Ja en osaa kirjoittaa tästä kirjasta järkevää juonitiivistelmää. Kaikki kirjan lukeneet varmasti ymmärtävät, mistä puhun.

Teurastamo 5 oli Klassikko kuussa -haasteesta ehdottomasti yksi suosikkejani ja odotin innolla, miltä tuntuisi lukea se kolme vuotta myöhemmin uudelleen. Tällä kertaa minulla oli myös englanninkielinen teos käsissässi, sillä ostin sen Berliinistä viime keväänä. Kielen puolesta voin kyllä sanoa, että ei ole kovin monimutkaista englantia. Mikä on erittäin hyvä, sillä kirja itsessään on aika monimutkainen ja rönsyilevä sivistysanakieli tekisi siitä lähinnä teennäisen. Muutenkin Slaughterhouse Five on jännällä tavalla jalat maassa pysyvä kirja kaikessa muussa paitsi tapahtumissa. Asiat kuvataan realistisen yksinkertaisesti eikä kirja keskity suurentelemaan tai dramatisoimaan mitään. Se luottaa siihen, että tapahtumat itsessään ovat niin absurdeja, karmeita, seesteisiä, ahdistavia, filosofisia, että ne kyllä kantavat. Ja niin ne tekevät.

Billy Pilgrim on hyvin erikoinen päähenkilö. Hän ei koko kirjassa oikeastaan tee mitään päätöksiä tai ole aktiivinen tekijä omassa elämässään. Asiat vain tapahtuvat Billylle ja hän menee niiden mukaan. Billy ajelehtii ajan ja tapahtumien kiertävässä virrassa eikä tee elettäkään vaikuttaakseen mihinkään. Kirjan kontekstissa siinä on toki järkeä, sillä sen filosofian mukaan kaikki maailman asiat ovat jo tapahtuneet ja tapahtuvat tälläkin hetkellä. Eilinen, tämä päivä ja huominen ovat jo kaikki olemassa ja niiden tapahtumat tulevat aina tapahtumaan samalla tavalla. Tämän Billy oppii Trafalmadorelta kotoisin olevilta avaruusolennoilta, jotka elävät kaikki aika epälineaarisesti. Billy Pilgrim on siitäkin erikoinen, että häneen ei varsinaisesti muodosta vahvaa tunnesidettä, sillä hän tekee oikeastaan hyvin vähän. Billyä toki kirjan päähenkilönä kannustaa ja kenties välillä vähän sääliikin, mutta lähinnä Billy on vain hahmo, jonka kautta tapahtumia viedään eteenpäin. Toisaalta kirjan toiseksi päähenkilöksi voisi nimetä kirjan kirjoittajan Kurt Vonnegutin ja hänen kertojaäänensä. Kertoja on kaikkitietävä ja hyvin selkeästi Vonnegut itse. Kertoja myös toisinaan kertoo lukijalle, että tuo äskeinen henkilö oli kirjailija itse. Näitä kohtia on muutama, kun kerrotaan Dresdenin sotavangeista. Muutenkin kertoja on se, jonka kanssa kirjan matkaa todellisuudessa tehdään.

Kuulin mielenkiintoisen teorian siitä, että kirja voisi osittain myös kertoa posttraumaattisesta stressihäiriöstä. Billy kokee takaumia elämänsä traumaattisiin kokemuksiin ja katoaa mielensä syövereihin pitkiksikin aikaa. On ehdotettu, että kirjan erikoiset piirteet ja aikamatkustus olisivat Billyn mielen tuotoksia, kun hän yrittää elää elämäänsä traumoistaan huolimatta. Teoria on mielestäni kiinnostava ja paikoittain PTSD on rivien välistä kenties luettavissakin. Koen silti, että se vie kirjalta olennaisen elementin pois, jos sen kaikki omalaatuisuus ja sci-fi -elementit lajitellaan tämän maailman ilmiöillä selitettäviksi. Slaughterhouse Fiven ehdoton vahvuus on siinä, että erikoisia asioita tapahtuu jatkuvasti, mutta ne vain sulautuvat osaksi virtaa arkipäiväisten asioiden keskelle.

Itse pidän tästä kirjasta paljon. Sen omituisuus ja persoonallinen kerronta vetoavat minuun suuresti. Arvostan muutenkin kirjoja, joissa on mielenkiintoinen ja vahva kaikkitietävä kertoja. Tämä kirja ei välttämättä kuitenkaan ole ihan kaikille. Suosittelen toki lukemaan sen jo siksi, että toiseen sotaa tällä tavalla käsittelevään kirjaan en ole törmännyt. Kirja kuitenkin käsittelee sotaa ja nimen omaan sotavangin näkökulmasta eli siinä on rajuja kohtauksia ja ikäviä mielikuvia. Niillä ei missään nimessä herkutella tai niitä ei paisutella, mutta jo itsessään kohtaukset voivat olla epämiellyttäviä. Kirja suhtautuu kuolemaan ja kärsimykseen fraasilla "so it goes", joka symboloi sitä, että asioita tapahtuu ja ne voivat olla ikäviä, mutta niin se elämä vain menee. Kirjassa on myös muutamassa kohdassa seksuaalisesti värittynyttä sisältöä sekä alkeellinen piirros naisen rinnoista. Itseäni vahva sisältö ei häiritse, mutta tahdon että herkemmät lukijat ovat varautuneet, jos tähän kirjaan aikovat joskus tarttua.

Slaughterhouse Five on sekä omalaatuinen kommentti sodan kauheudesta että lohdullinen ajatus kuolemasta. Kirjan keskeinen filosofia on, että vaikka joku on tässä hetkessä kuollut, hän elää monissa muissa hetkissä. Koska aika ei ole lineaarinen, kaikki hyvät hetket elävät samaan aikaan surun kanssa.

51/2 / 6 raunioista varastettua teepannua

Kurt Vonnegut: Slaughterhouse Five or The Children's Crusade, 1969, Bantam Dell, 215 sivua

Slaughterhouse Five kuittaa vuoden 2017 kirjahaasteesta yhden kohdan,
39. Ikääntymisestä kertova kirja

vuoden 2016 haasteesta yhden kohdan
35. Kirjassa ollaan avaruudessa

ja vuoden 2015 haasteesta kaksi kohtaa
14. Tositapahtumiin pohjautuva kirja
21. Kirja, joka sinun piti lukea koulussa, mutta et lukenut tämä kuului syksyllä englannin kurssini lukemistoon, mutta se jäi puolitiehen, joten kuittaa nyt tämän kohdan.

Kuolettavan hyviä runoja

Tämän eeppisen kirjan sain joskus muutamilta ystäviltäni tuliaiseksi Lontoosta. Se on kaikkea sitä, mitä elämykseltä tarvitsen: jännitystä, ajattelemisen aiheita, murhia, sarjamurhaajia ja kauniit kannet.

Oman hyllyn unohdetut: Killer Verse - poems of murder and mayhem

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Killer Verse on kokoelma eri kirjoittajien tekemiä eri aikakausilta peräisin olevia runoja murhasta, murhaajista, uhreista ja kuolemasta. Kirja voi kuulostaa synkältä ja joku voisi kenties pohtia, miksi tällaisia runoja edes kirjoitetaan. Teille, jotka ette ole murhagenren ystäviä, löytyy mielestäni hyvin muotoiltu ajatus kokoelman esipuheesta. "That the makers of these death-dealing implements [clubs, crossbows, firearms] devoted so much time and energy to their ornamentation reflects something vital about our species: our need to transmute our most savage instincts into art."

Kirjan runot on jaettu seitsemään eri kategoriaan, joissa on aina oma erityiskohteensa. Vapaasti käännettynä ne ovat perheessä, murhaballadit, vers noir, murhaajan mieli, psykotappaja, uhrit ja murhamietiskelyjä. Viimeinen kategoria ei pärjännyt kiinnostavuudessa aikaisemmille ja se jäikin vähän turhan ja sekavan oloiseksi. Muut kategoriat onnistuivat sen sijaan herättämään kaikenlaisia tunteita. Osa runoista oli karmeita, osa kiehtovia, osa melkein huvittaviakin. Killer Versen valttikortti on sen monimuotoisuus. Kirja ei olisi ikinä ollut näin toimiva, jos se olisi yhden ja saman runoilijan kirjoittama. Se, että runojen teemat ja tyyli vaihtelivat niin rajusti, piti lukijan keskittyneenä ja hereillä. Normaalisti en jaksaisi lukea yhtä paljon runoja putkeen, mutta Killer Verseen oli helppo uppoutua.

Kaikkein karmeimpia olivat runot, joiden tapahtumat pohjautuivat oikeisiin. Joitain runoja edelsi parin lauseen selitys joskus tapahtuneesta murhasta. Syntyy huikea kontrasti, kun lukee ensin täysin asiatyylillä kerrotut faktat jonkun kauheasta kohtalosta, minkä jälkeen seuraa runokatsaus tapahtumaan tai mukana olleiden henkilöiden sielunmaailmaan. Mukana oli myös yksi erittäin hieno runo Cain ja Abel -kertomuksen pohjalta.

Kaiken kaikkiaan Killer Verse ylitti odotukseni ja nautin sen lukemisesta paljon. Kaikki runot eivät olleet ihan minun makuuni, mutta suuri osa oli juuri sitä, mitä runouden kuuluukin olla. Tunteikasta ja soljuvaa. Ekstralisäbonusta tulee vielä siitä, että sekä paperikannet että itse kirja sopivat teemaan loistavasti.

5 1/2 / 6 verta ja suolenpätkää

Everyman's Library Pocket Poets: Killer Verse - poems of mystery and mayhem, 2011, 255 sivua

Killer Verse kuittasi

vuoden 2017 kirjahaasteesta kaksi kohtaa
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit

vuoden 2015 kirjahaasteesta yhden kohdan.
36. Runokirja

Ereitan oman hyllyn kirja löytyy täältä

Uskontotieteen kiehtova maailma

Jos tämän kaltaisia kirjoja olisi kurssikirjoina useamminkin, voisi kadonnutta motivaatiotani olla hieman helpompi etsiä.

Ninian Smart: Choosing a faith

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Choosing a faith on Briefings-sarjaan kuuluva tiivis katsaus Ninian Smartin ajatuksiin maailman uskonnoista ja uskonnollisuudesta. Se on jaettu selkeisiin kategorioihin, joissa Smart ensin kertoo uskonnontutkimuksesta yleensä, sitten lyhyesti suurimmista uskontokunnista ja lopuksi tarkastelee niiden eroja ja yhtäläisyyksiä. Nimestään huolimatta kirjan tarkoitus ei ole olla opas uskonnon valitsemiseen, vaan pieni ikkuna uskontotieteen perusteisiin.

Jos olet vähääkään kiinnostunut uskontotieteestä, uskonnollisuudesta tai muusta sellaisesta, voin lämpimästi suositella tätä kirjaa. Smart kirjoittaa sujuvaa, paikoin myös hauskaa kieltä eikä oleta lukijalla olevan laajaa akateemista taustaa. Kirja on ymmärrettävästi ja selkeästi kirjoitettu eikä ainakaan minusta tuntunut siltä, että kompuroin akateemisen kielen suossa. Lisäpisteitä Smart saa siitä, että hän käyttää she-pronominia puhuessaan ihmisestä yleisemmän he-pronominin sijaan. Suomeksi kirjaa ei ole käännetty, joten englannin taitoa täytyy lukijalta edes jonkin verran löytyä.

Smartin ajatukset ovat monin paikoin hyvin lähellä omiani ja oli miellyttävää saada omaan ajatteluunsa sopivia termejä näin helposti tarjoiltuna. Niistä tärkeimpänä pluralismi, jota Vivekananda esitteli tiedepiireille jo 1800-luvulla. Pluralismi katsoo kaiken maailman uskonnollisuuden olevan lähtöisin samasta jumalallisuudesta tai olemuksesta. Kirjassa käytetään termiä Divine Reality ja selitetään asia aurinkokunnan avulla. Tämä Divine Reality on aurinko, jota uskonnot planeettoina kiertävät. Smart käytti koko akateemisen elämänsä puhumalla uskonnollisen rauhan ja yhteisymmärryksen puolesta. Hän loi vahvan perustan uskontotieteen opetukselle ja vaikutti suuresti sen erottamiseen vakaumuksellisista teologisista opinnoista.

Minulle jäi tästä kirjasta paljon käteen ja aion ehkä jossain vaiheessa hankkia sen jopa omakseni. Se antoi minulle ajatusten, tiedon ja termien lisäksi myös kiinnostavia henkilöitä tutkittavaksi. Esimerkkinä Vivekananda ja Ninian Smart itse. Choosing a faith on julkaistu 1995, mutta se ei silti tunnu ollenkaan vanhetuneelta. Päin vastoin sen sisältö pätee erinomaisesti myös nykyaikaan. Etenkin Smartin hallitseva Unity in diversity -ajatus, joka mielestäni tiivisistää hyvin niin hänen ajatustensa tärkeimmän sisällön kuin asenteen, jonka kanssa maailma voisi olla vähän mukavampi paikka elää.

6 / 6 kirjastosta lainatun kirjan hyvin jännittävää alleviivausta

Ninian Smart: Choosing a faith, 1995, Boyars/Bowerdean, 115 sivua

Choosing a faith kuittasi vuoden 2017 kirjahaasteesta kolme kohtaa:

4. Kirja lisää hyvinvointiasi. Koen myös pientä tarvetta selittää. Sain termejä ajatuksilleni sekä sain lukea omaa alaani olevan kirjan, joka oikeasti kiinnosti minua.
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

sekä vuoden 2015 haasteesta kaksi kohtaa:

31. Elämäntaito- tai self-help-kirja
41. Kirja, jonka kirjoittaja oli yli 65-vuotias, kun kirja julkaistiin  (73-vuotias)

Käytävien syövereihin: Rönsyilevä talo

http://2.bp.blogspot.com/

Sain vihdoin luettua tämän sympaattisen trilogian kolmannen osan. Ei yhtä hyvä kuin ensimmäinen, mutta parempi kuin toinen. Noin niin kuin tiivistettynä.

Kolmannen osan päähenkilönä sählää nuori nainen nimeltä Charmain, joka muuttaa valvomaan velhosukulaisensa taloa tämän ollessa keijujen hoidettavana. Hänen yllätyksekseen paikalle tupsahtaa myös velhon oppipojaksi tahtova Peter, jonka kanssa yhteiselo ei meinaa aivan kivuttomasti sujua. Löytyy talosta toki myös erikoinen koira ja joukko taloa hoitavia menninkäisiä, jolla vaikuttaisi olevan jotain salattavaa. Samalla, kun Charmainin on opeteltava elämään erikoisessa talossa, saa hän myös työpaikan kuninkaallisesta kirjastosta. Melkein huomaamattaan hän ajautuu mukaan myös kuninkaan ongelmiin ja pian on kiire selvittää outojen tapahtumien yhteys.

Rönsyilevä talo oli mielenkiintoinen lukuelämys. Kirjassa oli aivan ihanan kekseliäitä hetkiä ja käänteitä sekä hyvin absurdeja aivoituksia. Se oli mielestäni sopiva päätös trilogialle siinä mielessä, että se ei herättänyt pakottavaa poltetta neljättä osaa varten, muttei myöskään yrittänyt solmia kaikkia lankoja siistiksi yhtenäiseksi paketiksi. Vaikka välillä sarjan käänteet ovat olleet vähän ennalta-arvattavia, tilaa omalle ajattelulle on lopunkin jälkeen vielä jätetty. Rönsyilevä talo oli itsessäänkin toimiva ja looginen kirja. Pidin sen tunnelmasta, vaikka sekä Charmain että Peter olivat aika ärsyttäviä henkilöitä. Kirjasta puuttui myös tietynlainen imu. Minulle ei tullut sellaista tunnetta, että on pakko kääntää sivua ja jatkaa lukemista. Varsinaiset tapahtumat lähtivät käyntiin vasta aika kirjan lopussa.

Kaiken kaikkiaan olen iloinen, että luin tämän trilogian. Liikkuva linna oli ehdottomasti paras, mutta muutkin osat olivat kelvollisia. Kenties luen joku päivä lisääkin kirjailijan tuotoksia.

4/6 koputettavaa aamiaista

Dianne Wynne Jones: Rönsyilevä talo, House of Many Ways, 2008, suomentanut Anna-Maija Viitanen, WSOY, 270 sivua

Rönsyilevä talo kuittasi Helmetin 2016-kirjahaasteesta yhden kohdan

41. Kirjassa lähetetään kirjeitä

ja vuoden 2015 haasteesta yhden kohdan sarjan muiden osien kanssa

26. Kirjatrilogia

Melkein unohdin sen olevan velvollisuus

https://s1.adlibris.com/

Alister McGrath: Tieteen ja uskonnon dialogi

Voi kunpa kaikki pääsykoekirjat olisivat näin mielenkiintoisia. Teologisen pääsykoekirja on tänä vuonna Alister McGrathin Tieteen ja uskonnon dialogi, joka monista muista lukemistani oppikirjoista poiketen on todella mielenkiintoinen. Käsiteltävän on lähinnä kristinuskon suhde, mutta mukana on myös kappale muiden uskontojen näkemyksistä. Se on jaettu neljään osaan, joista jokaisessa on eri painotus.

Ensimmäisessä osassa käsitellään kolme merkittävää historiallista väittelyä ja niiden merkitystä niin tieteen kuin uskonnonkin kehitykseen. Alussa on myös kiinnostava kappale aiheesta "Miksi opiskella historiaa?".

Toinen ja kolmas osa keskittyvät uskonnon ja eri tieteen alojen suhteeseen sekä yleisiin teemoihin. Kappaleet ovat hieman lyhyempiä ja niissä on todella paljon tietoa, sillä kirjan on esiteltävä sekä tieteen ala että sen suhde uskontoon. Mukana on joitain erittäin kiehtovia kohteita, mutta myös minulta yli hilseen meneviä tiedeasioita. Ja kirottua Freudia ei pääse pakoon täälläkään.

Neljännessä osassa esitellään dialogin kannalta merkittäviä henkilöitä. Selostukset ovat aika lyhyitä, mitä McGrath itsekin valittelee, mutta antavat kuitenkin suuntaa antavan kuvauksen kyseisen henkilön näkökannasta. Tämä osuus kirjasta herätti minussa usein halun kirjoittaa pitkiä vastaväite-esseitä, mutta mukana oli myös minun kanssani samoilla linjoilla olevia. Yksi heistä ei todellakaan ole Richard Dawkins, jonka McGrath mainitsee aina kun tarvitsee esimerkin uskonnon vastustajasta. Jossain vaiheessa mainintojen määrä alkoi jo käydä koomiseksi.

Kirjan tarkoituksena on antaa pintaraapaisu tieteen ja uskonnon dialogin historiasta, kerroksista ja nykyhetkestä, joten se ei oleta lukijalla olevan laajaa pohjatietoa kummastakaan osapuolesta. Siksi osa luvuista joutuu selittämään tieteellisiä termejä ja tutkimuksia enemmänkin. Valitettavasti osaan näistä kohdista ei minun aivokapasiteettini riitä. Välillä joukossa on kuitenkin myös todella kiinnostavaa tietoa ja suosittelisinkin kirjan lukemista kaikille, joita aihe kiinnostaa edes vähän. Kaiken kaikkiaan olen todella iloinen, että juuri tämä on teologisen pääsykirja eikä jokin kuolettavan tylsä johdatus teologiaan. Nyt täytyisi sitten vielä päästä sisään!

Alister McGrath: Tieteen ja uskonnon dialogi, Science and Religion: A New Introduction, 2010, suomentanut Anne Leu, 2015, Kirjapaja, 298 sivua

Tieteen ja uskonnon dialogi selvitti yhden kohdan vuoden 2015 kirjahaasteesta
9. Tietokirja

ja yhden kohdan vuoden 2016 haasteesta
34. Keskustelua herättänyt kirja

Muutama jatko-osa

Ainoat loppuun asti lukemani kirjat tällä hetkellä. Voisin ehkä ottaa projektiksi keskeneräiset...

http://2.bp.blogspot.com/

Ally Condie: Rajalla

Jälleen on yksi ikuisuusprojekti saatettu päätökseen. Ally Condien Rajalla on lojunut keskeneräisenä kirjahyllyssäni jo useamman vuoden. Olen lukenut siitä paremman puutteessa muutaman sivun ja unohtanut taas kuukausiksi. Se, että voin näin tehdä putoamatta kuitenkaan kärryiltä, kertoo kenties jotakin kirjan rakenteesta.

Rajalla jatkaa siitä, mihin sarjan aloitusosa Tarkoitettu jäi. Cassia on päättänyt etsiä Kyn ja sitä varten hänen on karattava Yhteiskunnan valvovan silmän alta kohti salaperäisiä kanjoneita. Hän saa mukaansa salaperäisen Indie-tytön, jolla on omat motiivinsa kanjoneihin haluamiseen. 

Olen ikuisesti katkera näille kirjoille siitä, että kirjailijan luoma maailma on todella kiinnostava ja siinä olisi paljon potentiaalia toisenlaisessa tarinassa. Kirjojen pääpaino on kuitenkin niin vahvasti rakkaustarinassa, että kiinnostaviin asioihin ei jää aikaa. Kaiken lisäksi Cassian ja Kyn romanssi on suurimman osan ajasta silmien pyörittelyä tai tuskastuneita huokaisuja aiheuttava. Puhumattakaan siitä, että etenkin Cassialla on muutamia epäterveellisiä käsityksiä siitä, millainen on hyvä suhde. Hän esimerkiksi ilmaisee haluavansa, että Ky pysyisi aina samanlaisena eikä muuttuisi siitä, millainen oli Yhteiskunnassa. Ky on lähinnä ärsyttävä. Uhkaavasta kolmiodraamasta ei edes puhuta.

Suurimman osan ajasta henkilöt pyörivät kanjoneissa. He juoksentelevat ympäriinsä, puhuvat vähän ja pohtivat syvällisiä. Seuraavana päivänä sama uudestaan. Vaikka Rajalla on aika ohut kirja, se tuntuu aivan liian pitkältä, kun mitään ei tapahdu moneen kymmeneen sivuun. Kaiken lisäksi suomennoksessa oli muutama todella raivostuttava kielioppivirhe. 

Siitä huolimatta, että olen juuri käyttänyt monta kappaletta huonojen asioiden kertomiseen, en silti voi sanoa vihanneeni kirjaa. Se herätti minussa lähinnä välinpitämättömyyttä. Oli siinä hyviäkin hetkiä. Kirjan puolivälin paikkeilla esitellään uusi henkilö Hunter, joka oli ehdottomasti kiinnostava. Hän herätti sympatiani ja olisin mieluusti kuullut lisää. Välillä kirjassa on myös kauniin eläviä kuvauksia ja pohdintoja, jotka toivat kaivatun tauon juoksentelusta.

2 / 6 polttamiselta täpärästi selvinnyttä karttaa

Rajalla kuittasi Helmetin 2015-lukuhaasteesta yhden kohdan

38. Kirja, jonka lukemisen olet aloittanut, mutta joka on jäänyt kesken

Ally Condie: Rajalla, Crossed, 2011, suomentanut Kaisa Kattelus, 2012, Tammi, 339 sivua

Natsuki Takaya: Fruits Basket 2

http://ecx.images-amazon.com/

Löysin sattumalta Itäkeskuksen kirjastossa ollessani Fruits Basketin kakkososan ja täytyihän se heti tietenkin lainata. Olen ainakin tähän mennessä pitänyt sarjasta hyvinkin paljon ja odotan innolla jatko-osia. Sarjassa on kiinnostavia henkilöitä, kaunis piirtotapa ja vain muutamia kiusallisia hetkiä. Tätä lisää!

Fruits Basket 2 kuittasi Helmetin 2016-lukuhaasteesta kolme kohtaa:

9. Sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja
10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
17. Kirjassa juhlitaan



Seuraavaa postausta joudutte valitettavasti hieman odottamaan, sillä kaikista keskeneräisistä kirjoistani huolimatta loppuun asti tulee tällä hetkellä luettua lähinnä pääsykoekirjoja.

Vähän erilaisia lukukokemuksia

Hetkeksi pieni siirtymä klassikoista ja nuorten kirjoista johonkin hyvin erilaiseen. Tällä kertaa olisi nimittäin tarjolla "arvostettua kirjallisuutta", jota yleensä kartan kuin ruttoa, sekä muutama satukokoelma. Tämän ja vielä seuraavankin postauksen kirjat ovat kaikki vielä viime vuoden saalista. Ne vain ovat roikkuneet postaamattomina vähän pidempään.

http://images.cdn.yle.fi/

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Ensimmäinen kerta, kun luen mitään Finlandia-palkittua. Oli ehdottomasti vaivan arvoinen, vaikkei kuitenkaan ehkä ihan minulle ominta kirjallisuuden lajia. Kirjassa on valtava määrä tapahtumia enkä tahdo spoilata sen yllättäviä käänteitä. Siksi juonitiivistykseni on vain tämä: Tarinan keskiössä ovat suomalainen Alina, amerikkalainen Joe ja heidän poikansa Samuel. Tapahtumat sijoittuvat pitkälle aikavälille ja eläinaktivismi on suuressa roolissa.

Vaikka He eivät tiedä mitä tekevät sisältää runsaasti käänteitä, filosofiaa ja yhteiskunnallisia asioita, loppupelissä se on kertomus perheistä ja niihin liittyvistä ihmissuhteista sekä siitä, kuinka vaikeaa todella on kommunikoida toisten ihmisten kanssa. Kaikki kirjan ongelmat ovat lähtöisin väärinymmärretyistä tarkoituksista, sanomattomista ja tekemättömistä asioista, ja ennakkoluuloista tuntematonta kohtaan. Lukija tuntee turhautumista vuorollaan jokaisen henkilön puolesta ja heidän takiaan. Juuri, kun kuvittelin pitäväni tietystä henkilöstä eniten, hän alkoi ärsyttäväksi ja toisinpäin. Se luo kirjaan todella vaikuttavan aitouden ja inhimillisyyden tunteen.

He eivät tiedä mitä tekevät sijoittuu ikään kuin vaihtoehtoiseen todellisuuteen. Kirjassa käytettävät ilmiöt, laitteet ja sosiaaliset mediat ovat lähes kuin oikeasti olemassa olevia, mutta kuitenkin hieman erilaisia. On hauska saada yllättäviä oivalluksia siitä, mikä joku kiertoilmauksin mainittu asia voisi olla.

Tämä kirja on älykkäästi koottu ja siinä on valtava määrä kiehtovia elementtejä. Jossain vaiheessa alkoi tuntua, että kenties elementtejä oli jopa hieman liikaa. Valtonen käy kaikki elementtinsä erittäin perusteellisesti läpi ja kirjassa onkin 559 sivua. Se tuntui loppupäässä olevan vähän liikaa. Muutamia tiivistyksiä tekemällä kirjasta olisi saanut 400-sivuisen yhtä vaikuttavan ja kenties jopa vähän ehjemmän kokonaisuuden. Keksisin heti kaksi kohtaa, joista voisi aivan surutta tiivistää. Ensimmäinen on aivan kirjan alku. Tuntuu, että se ei vaan millään ala. Monta kymmentä sivua epämääräistä haahuilua on ainakin minulle liikaa. Toinen rasittava kohta on loppupäässä. Yhtäkkiä kirjailija vaikuttaa vaihtuneen täysin. Koukuttavat ja nerokkaasti kirjoitetut tapahtumien kuvaukset vaihtuvat yhtäkkiä monen sivun hitaaseen pohdiskeluun ja runolliseen liibalaabaan.

He eivät tiedä mitä tekevät on erinomainen ja ahdistavalla tavalla viihdyttävä teos, kunhan pääsee vauhtiin. Kirjailijalla on hienoja oivalluksia ja kirja paranee loppua kohden huomattavasti. En kuitenkaan jaksaisi lukea toista samankaltaista putkeen. Tarvitsen hengähdystauon.

4 1/2 / 6 kirjaa täynnä ihmisiä, jotka eivät todellakaan tiedä mitä tekevät

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät, 2014, Tammi, 559 sivua

He eivät tiedä mitä tekevät kuittasi Helmetin 2015 vuoden kirjahaasteesta yhden kohdan

13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon


Seuraavaksi esittelen kaksi satukirjaa, jotka luin syksyllä äidilleni iltaisin ääneen. Omistan suuren kokoelman satukirjoja ja tavoitteenani on lukea pikku hiljaa ne kaikki.


Tuhannenyhden yön satukirja on todella vanha arabialainen kokoelma satoja kertomuksia, jotka liittyvät kehyskertomuksen avulla yhteen. Eri versioista löytyy eri tarinat ja samoista tarinoista monta versiota. Oma painokseni on ilmeisesti saksasta käännetty Hedwig Smolan valikoima versio ja se pitää sisällä seuraavat sadut:

http://www.antikvaari.fi/

• Miten tuhannenyhden yön tarinat saivat alkunsa
• Pieni tuomari
• Sinbad merenkulkija
• Prinssi Sein Alasnam ja henkien kuningas
• Aladdinin taikalamppu
• Ali Baba ja neljäkymmentä ryöväriä
• Taikahevonen
• Kateelliset sisaret
• Miten tuhannenyhden yön tarinat päättyivät

Vaikka satujen lukumäärä on aika alhainen, opuksella on silti runsaasti kokoa. Siinä on myös häkellyttävän kauniita piirroksia tarinoista. Lukiessani kirjaa jäin usein tuijottelemaan upeasti väritettyjä ja hauskalla tavalla piirrettyjä kuvia.

Sanon muutamasta valikoidusta sadusta vielä pari sanaa.

1. Sinbad merenkulkija. Tämä on ehdottomasti kirjan tarinoista älyvapain. Sinbad tekee kaikkiaan seitsemän matkaa, jotka kaikki noudattavat samaa kaavaa. Ensin tulee kaipuu merelle, sitten käy huonosti ja kaikki muut miehistön jäsenet kuolevat, Sinbad haaksirikkoutuu saarelle ja kohtaa vaaroja, hän selviää kuin ihmeen kaupalla ja löytää aluksen, Sinbadia luultiin kuolleeksi ja nyt iloitaan hänen paluustaan, hän lupaa ettei koskaan enää lähde merille. Ja sama alusta. Erittäin hupaisaa.

2. Aladdinin taikalamppu. Kärsimystä. Sitä koko tämä tarina on. Se kestää iän kaiken ja Aladdin on varmasti raivostuttavimpia henkilöitä koskaan. Kaiken lisäksi naisten esiineellistäminen nousee jo eeppisiin mittoihin.

3. Ali Baba ja neljäkymmentä ryöväriä. Ehdottomasti suosikkini kaikista kirjan tarinoista. Nimesin sen uudelleen "Merdzane ja tyhmät miehet". Ali Baban orjatar on ainoa, joka saa kirjassa mitään aikaan ja ilman häntä tyhmät miehet kuten Ali Baba olisivat kuolleet tarinan alkumetreillä. Enemmän näitä satuja kiitos!

Tuhannenyhden yön satukirja ja kuittasi Helmetin 2015 vuoden kirjahaasteesta yhden kohdan:

39. Kirja, jonka muistat lapsuudestasi

www.suomalainen.com

Suomen lasten eläinsadut sisältääkin sitten hyvin toisenlaisia satuja. Se kertoo ketusta, karhusta,
sudesta ja väleissä myös muista metsän eläimistä. Tarinat ovat itsessään aika lyhyitä, mutta ne kaikki ovat osa samaa isoa satua. 

Satujen kieli on jollain tapaa hupaisaa. Siinä on häviähdyksiä vähän vanhemmasta suomen kielestä ja osa sanoista tuo mukanaan menneisyyden tuulia. Kirjan takaa löytyykin sanasto-osio, johon itsekin jouduin kerran tai kaksi turvautumaan. 

Tämä satukirja on ainakin minulle jotenkin tuttu ja turvallinen. Sen eläimet, maailma ja tavat ovat niin suomalaisia, että mikään ei varsinaisesti tule yllätyksenä. Kokonaisuutena Suomen lasten eläinsadut ei ehkä ole dynaamisin ja loogisin, sillä osa luvuista on hyvin irtonaisia ja täysin muista tapahtumista poikkeavia. Se on kuitenkin nopealukuinen ja lapsellisella tavalla huvittava.

Feminismiä, kiitos!

Koen varsinkin tämän ensimmäisen kirjan jälkeen suurta tarvetta lukea lisää samanlaisia kirjoja. Feministiset kirjat kunniaan!

Libba Bray: Beauty Queens

http://d.gr-assets.com/

Tässä on kirja, jonka jaksaisin lukea uudestaankin. Lentokone täynnä tyttöjä matkalla Miss Teen Dream -kilpailuun putoaa autiolle saarelle ja eloonjääneet joutuvat miettimään elämänsä prioriteetit uusiksi. Tytöt, jotka ovat tottuneet keskittymään vain kauneiskilpailuiden voittamiseen, saavat vastaansa viidakon ja sen todella omituiset eläimet. Saarella vaikuttaa olevan jotain muutakin pahasti vialla ja luottamus on koetuksella. Entisten kilpasiskojen on pidettävä yhtä selvitäkseen elossa kilpailussa, jossa ulkonäöllä ei todellakaan ole väliä.

Beauty Queens kuului erääseen kirjalistaan, jonka satuin näkemään tumblrissa. Listalla oli feministisiä nuortenkirjoja ja tämä oli yksi suosituimpia. Sen lisäksi, että Beauty Queens antaa jokaiselle henkilölle kehityskaareen ja luonteen, siinä on laaja erilaisten vähemmistöjen edustus. Alussa tyttöjen pinnallisuus on todella ärsyttävää, mutta kirjan edetessä myös henkilöt muuttuvat inhimillisiksi ja heihin kiintyy. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä vaikeampi on laskea kirjaa käsistä.

Toimintaa ja omituisia käänteitä ei todellakaan tästä kirjasta puutu. Kaikki henkilöt saavat osansa jännityksestä ja vuoronsa loistaa. Pohjimmiltaan kirja on kuitenkin kertomus nuorista tytöistä, jotka rikkovat heille asetetut tiukat rajat ja ottavat elämänsä omiin käsiinsä. Pidin erityisesti siitä, että tämä ei tarkoita kaikkien kohdalla samaa. Jokaisen ei tarvitse muuttua pelottomaksi ja itsenäiseksi action-sankariksi, vaan itsensä voi ihan hyvin löytää rakkaudenkin avustuksella. Alun rasittavat pissikset käyvät läpi suuren muutoksen ja lopussa ainakin minä pidin aivan jokaisesta.

Kirja on kirjoitettu hauskalla tavalla. Se on täynnä alaviitteitä ja kilpailua rahoittavan The Corporationin välihuomautuksia. Mainoskatkoja unohtamatta. Nämä hetkelliset tauot nopeuttavat kirjan lukemista ja ovat erittäin huvittavaa luettavaa. Kirja on eräältä kannalta katsottuna Kärpästen herran tyttöversio. Ainakin perusidealtaan ja kirjan henkilöt toteavat sen itsekin. Tosin Kärpästen herrassa oli hieman vähemmän salaliittoja ja räjähteiksi muunnettuja kauneustuotteita.

5 / 5 täytettyä liskokenraalia

Libba Bray: Beauty Queens, 2011, Scholastic Press, 396 sivua

https://www.penguin.com.au/

Charlotte Perkins Gilman: The Yellow Wall-Paper

Nykyajan feminismin jälkeen vuorossa on todella omituinen opus, joka edustaa esifeminismiä. Jos se nyt edes on sana. Tätä ja Gilmanin muita kirjoituksia lukiessa on tietenkin otettava huomioon 1800-luvun hyvin erilainen yhteiskunta ja asenteet.

The Yellow Wall-Paper on ensimmäinen ja pisin tämän ohuen kirjasen novelleista. Se ottaa kantaa 1800-luvun asenteisiin naisten fyysistä ja psyykkistä terveyttä kohtaan. Samalla se on myös todella erikoinen ja yllättävän koukuttava tarina. Kokoelman toiset novellit ovat The Rocking-Chair ja Old Water.

The Rocking-Chair on kaikkein hämärin tarina ja vähiten oma suosikkini. Sen keskiössä on kaksi miestä ja naisen hahmo, jota he molemmat yrittävät tavoittaa. Huonostihan siinä käy, niin kuin muissakin novelleissa.

Old Water taas oli suosikkini. Siinä on nuori tyttö ja mies, joka tahtoo kosiskella häntä. Tyttöä ei kuitenkaan kiinnosta ja mies käy yhä epätoivoisemmaksi. Rakastin kaikkia niitä epäonnistuneita tapoja, joilla mies yrittää saada tytön kiinnostuksen ja kuinka tyttö lopulta saa pitää kiinni itsenäisyydestään.

Tämä kokoelma on nopeasti luettava ja hyvin viihdyttävä. Se on helppo ottaa mukaan ja kieli on iästään huolimatta selkeää. Kansi on tietenkin todella tympeä, mutta se voidaan nyt sisällön mielnekiintoisuuden takia antaa anteeksi.

Charlotte Perkins Gilman: The Yellow Wall-Paper, 1892; The Rocking-Chair 1893; Old Water 1911, Penguin Books, 55 sivua

The Yellow Wall-Paper kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan:

18. Yli 100 vuotta vanha kirja 


Miellyttävää joulua ja toivottavasti lukukokemuksien täyteistä uutta vuotta!