Laadukasta kotimaista: Sirkka

Sirkka ei ollut näköpiirissäni ennen kuin kuulin kirjailijan haastattelun Kirjamessuilla (Kallio-lava, paras ja kaunein tietenkin) ja kiinnostuin kirjasta. Se kuulosti hauskalta, ajatuksia herättävältä ja erilaiselta.

https://images.squarespace-cdn.com/

Anni Saastamoinen: Sirkka

Sirkka on niin tavallinen ja harmaa kuin olla ja voi. Hän jättää heippalappuja roskikseen, kun naapurit eivät lajittele kunnolla ja arvostelee mielessään työkaverin lounastapoja. Kotona hän kastelee viherkasvejaan ja avaa yhden oluen. Jännittävintä Sirkan elämässä on hänen ystävänsä Natalia, joka puuhaa aina jotain uutta ja yrittää raahata Sirkkaakin mukaansa. Sirkka joutuu erinäisten tapahtumien saattamana miettimään elämäänsä ja sen mielekkyyttä ja päätyy kohtaamaan sen arkisista kamaluuksista kamalimman. Muutoksen.

Luen todella vähän suomalaista kirjallisuutta ja olen hyvin iloinen aina, kun ne harvat lukemani ovat viihdyttäviä ja hyviä kirjoja. Sirkka on päällisin puolin aika kevyt ja pintapuolinen katsaus yhden ihmisen elämään, mutta lukukokemus onnistuu jättämään pidempikestoisen jäljen. Jäin miettimään Sirkkaa vielä pitkään lukemisen jälkeen ja olen edelleen vaikuttunut siitä, mitä se onnistuu lyhyessä sivumäärässään saavuttamaan.

Minulle Sirkka oli kertomus yksinäisyydestä ja yksinolemisesta. Se oli kiinnostava käsittely näiden kahden asian eroista ja päällekkäisyyksistä. Yksin olemisessa ei ole mitään väärää ja yksin saa viihtyä. Se on viesti, joka on kirjallisuudessa aika harvassa ja arvostin sitä tässä suuresti. Olen itse sitä tyyppiä, joka viihtyy yksin ja nauttii omasta seurastaan ja pidin siitä, että tässä on henkilö, jonka ei tarvitse löytää omaan elämäänsä tyytyväisyyttä parisuhteen kautta. Parisuhdeteemoja kyllä käsitellään ja monestakin eri näkökulmasta, mutta pidän siitä paikasta, johon Sirkka päätyy. Yksinäisyys on kuitenkin myös tärkeä teema. Yksinkin viihtyvä ihminen voi olla välillä yksinäinen. Sirkka käsittelee hienovaraisen kauniisti sitä, miten yksinäisyys voi olla itselle huomaamatonta eikä sitä ymmärrä ennen kuin tekee jotain asian muuttamiseksi. Yksinäisyyden ja yksin olemisen suhde on monimutkainen ja harvoin selkeä ja Sirkka käsittelee asiaa taidokkaalla tavalla.

Erityisen hienoksi katson sen, että kirja onnistui vetoamaan teemoiltaan minuun, vaikken samaistu päähenkilöön ollenkaan. Sanoin ystävälleni kirjaa lukiessani olevani anti-Sirkka ja katsoin hänen kokemuksiaan hyvinkin paljon ulkopuolelta. En aina ymmärtänyt Sirkkaa ja hänen valintojaa, mutta olin silti kiinnostunut siitä, miten asiat kehittyvät. Välillä kyllä irtaannuin tarinasta, kun Sirkka alkoi käydä rasittavaksi, mutta kirjan todella fiksu kieli piti minut riittävästi otteessaan. Rakastin Saastamoisen älykästä huumoria ja teräviä henkilökuvia ja ne olivat ehdottomasti paras osa kokemuksesta minulle.

Annoin Sirkan joululahjaksi äidilleni, joka muistuttaa Sirkkaa huomattavasti minua enemmän ja hän vaikuttaa pitävän kirjasta. Sanoisin Sirkan muutenkin sopivan monenlaiselle lukijalle, vaikkeivat kaikki elementit niin suoraan osuisi kohdalle. Arvostan myös sitä, että Sirkka on riittävän lyhyt eikä jää jaarittelemaan turhia sivujuonia, vaan kirjan saa luettua aika lyhyessä ajassa. Se ehdottomasti toimii tarinan eduksi ja Sirkkaa saa juuri sopivasti.

Ekstrabonuspisteet kissoista. Kissa on aina hyvä lisäys tarinaan ja elämään. Sirkkakin sen tietää.

4 / 5 suurta huonekasvia

Anni Saastamoinen: Sirkka, 2019, Kosmos, 188 sivua

Suomalaisia klassikoita: Jäniksen vuosi

Voin rehellisesti sanoa lukevani liian vähän suomalaista kirjallisuutta ja aion ensi vuonna yrittää korjata asiaa. Suomalaiset klassikot ovat vielä suurempi musta aukko lukutottumuksissani, mutta sitä asiaa en ole niin kiireellisesti muuttamassa. Joskus kuitenkin tulee laajennettua sivistystään edes vähän.

https://s3-eu-west-1.amazonaws.com/

Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi

Vatanen elää tavallista elämää, hän käy töissä eikä pidä siitä, hän on naimisissa eikä pidä vaimostaan ja elämä menee niin kuin menee. Eräänä iltana hän löytää loukkaantuneen jäniksen poikasen ja päättää impulsiivisesti jättää edellisen elämänsä taakseen ja lähteä Suomen mittaiselle vaellukselle jänis mukanaan.

Jäniksen vuosi on juuri sitä, mitä ajattelen, kun ajattelen suomalaisia klassikoita. Yhden miehen hiljainen sielunmaisema yhdistettynä suomalaisen luonnon kuvauksiin ja tunnelmaan. Päähenkilö on enemmän tarkkailija kuin tekijä ja hänen matkansa on matka suomalaisuuden ytimeen. Tai jotain sinne päin.

Jäniksen vuosi oli kuitenkin joihinkin klassikkotovereihinsa verrattuna kevyt lukemisto. Siinä on hieman alle 200 sivua, mikä on juuri sopivasti juonen kertomiseen. Kirja ei jaarittele liikaa tai jää paikalleen liian pitkäksi aikaa, vaan Vatanen kulkee vauhdikkaasti ja niin kulkee juonikin. Kuljemme ympäri Suomea ja käväisemme myös Neuvostoliiton puolella koko ajan ympärillä kauniit maisemakuvaukset. Ehkä siinä jotain suomalaista sielunmaisemaa värittyikin. Ainakin yhdenlaista sellaista.

Vatanen oli päähenkilönä aika mitäänsanomaton ja kenties ihan tarkoituksella. Tarinan idea ei ole kertoa räiskyvän persoonallisesta tyypistä, vaan aivan tuiki tavallisesta miehestä, joka päätyy paikasta toiseen erilaisten sattumien kautta ja onnen tai epäonnen viemänä. Jänis on myös tärkeä hahmo tässä tarinassa ja se onki kirjan rakastettavin hahmo. Siihen saa kiintyä ja sen kohtalosta välittää suuresti. Myös Vatasen tunteellisimmat hetket liittyvät aina jänikseen. Muita eläimiä kohdellaan toisinaan vähän ikävästi esimerkiksi metsästyksen takia, mutta jänistä ei sentään kovin rumasti kohdella ensimmäistä loukkaantumista lukuun ottamatta.

Olin yllättynyt siitä, miten paljon poliittista kommentointia Jäniksen vuosi sisälsi. Se oli selväsi tavallisen työläisen puolella ja rikkaita ja vaikutusvaltaisia näytettiin huonossa valossa useampaan kertaan. Se antoi tarttumapintaa myös Vataseen, joka joutui juuri näiden rikkaiden ja vaikutusvaltaisten osalta huonosti kohdelluksi. Toisaalta saimme myös hyvin perinteisen "nalkuttava vaimo pilaa Vatasen elämän" juonikuvion, josta en jaksanut erityisemmin kiinnostua. Vatanen oli muutenkin minulle vähän etäiseksi jäävä hahmo. Toisinaan symppasin häntä kyllä, mutta taas välillä en jaksanut kiinnostua hänen alkoholisäädöistään ja muusta sen sellaisesta.

Kirjassa oli hyvin yhtenäinen tunnelma ja siinä oli hyvä flow. En ollut missään kohtaa erityisen koukuttunut, mutta sitä oli silti ihan miellyttävä lukea eteenpäin. Ainoastaan aika lähellä loppua tapahtui jotain erikoista ja saimme erikoisen aikahyppäyksen ja hetken koko tunnelma muuttui ja koko tämä kuvio oli epämiellyttävä enkä ymmärtänyt sen tarkoitusta. Sen jälkeen homma palautui takaisin urilleen ja jatkoi siellä loppuun asti. Aivan loppu oli myös aika erikoinen, mutta ei huono. Ainoastaan vähän odottamaton.

Jäniksen vuosi oli oikein mukiinmenevä kokemus ja ehdottomasti paremmasta päästä suomalaisten klassikkojen valikoimasta. Ymmärrän, miksi ihmiset pitävät tästä kirjasta ja sillä on ehdottomasti kirjallisia saavutuksia, jotka vetoavat tämän genren ystäviin. En ole ihan tämän kirjan pääasiallinen yleisö, joten se jäi ehkä vähän keskinkertaiseksi lukukokemukseksi, mutta se oli silti lajinsa edustajana oikein kiva kirja.

3 / 5 erikoista seuralaista metsäpalon sammutustöissä

Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi, 1975, WSOY, 196 sivua

Helmet2019:
9. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja

Helmet2017:
3. Suomalainen klassikkokirja

Helmet2016:
46. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja

Klassikkosiivous: Dracula

Olin kuullut Draculasta paljon hyvää, mutta sen koko oli aiemmin pitänyt minut loitolla. Siksi valitsin sen Klassikkosiivoukseen ja olen erittäin tyytyväinen valintaani. Ainakin omalta osaltani.

https://cdn.shopify.com/

Bram Stoker: Dracula

Vampyyrikirjallisuuden klassikkoteos seuraa professori van Helsingin ja hänen sekalaisen apulaisjoukkonsa yrityksiä estää kreivi Draculan Englannin valloitus. Kun kaikkien hyvien ihmisten kauhu kreivi Dracula päättää jättää Transylvanian taakseen ja siirtyä verevämmille asuinseuduille Lontooseen, joutuvat häntä vastustava joukko tekemään kaikkensa saadakseen kreivin suunnitelmat epäonnistumaan. Kreivi on kuitenkin salakavala vihollinen eikä vaaroilta ja tragedioilta voida välttyä, kun aika alkaa käydä vähiin.

Rakastan tapaa, jolla Dracula on kirjoitettu. Tarina paljastuu lukijalle vähän kerrallaan eri henkilöiden päiväkirjamerkintöjen, kirjeiden ja uutisartikkelien muodossa. Varsinaista perinteistä kerrontaa kirjassa ei ole ollenkaan, vaikka monen sivun päiväkirjamerkinnät voivat toisinaan siltä tuntua. Tällainen kerronta vetoaa minuun suuresti ja toivoisin törmääväni siihen useamminkin. Muutenkin rakastan sitä, kun perinteisessäkin kerronnassa on seassa otteita vaikka tekstiviesteistä tai kauppalistoista.

Dracula on pölyttynyt hyllyssäni jo vaikka kuinka pitkään enkä usko ilman tätä projektia saaneeni sitä ihan heti luettua. Luen harvoin paksuja kirjoja ja minun on jotenkin vaikea tarttua niihin. Draculassahan on se kevyet 600 sivua (ainakin tässä painoksessa) ja se on lisäksi klassikko ja jos jotain klassikoista olen oppinut, se on että ne ovat hitaampia ja raskaampia lukea kuin modernimmat kirjat. Ja osittain tämä pitää nytkin paikkaansa. Draculan kerronta on aika verkkaista ja tapahtumatkaan eivät dynaamisimpia. Silti pidin sitä hyvin kiinnostavana ja koin oikeasti saaneeni jotain irti.

Juonikuviot ovat ehkä hyvin vakiokamaa, mutta hahmot ovat tämän kirjan huvittavin asia. Parhaiten kaikki tuntevat ainakin nimeltä professori Abraham van Helsingin, joka saapuu johtamaan taistelua Draculaa vastaan. Yleisessä tietoisuudessa on kuva van Helsingistä synkkänä ja salaperäisenä antisankarina, joka metsästää vakavailmeisenä arkkivihollistaan. Ja kuinka väärässä me kaikki olimmekaan. Van Helsing on hyväntuulinen, kohtelias ja jopa hieman hassu vanhempi herrasmies, joka mainitsee jatkuvasti, kuinka paljon välittää uusista ystävistään ja kuinka paljon heitä arvostaa. Van Helsing on myös kirjan kahdesta hyödyllisestä hahmosta se toinen.

Toinen on tietenkin Mina Harker, joka onkin kirjan paras henkilö ja uusi idolini. Hän kokoaa yhteen kaiken tiedon, keksii aina uusia suunnitelmia ja pitää päänsä kylmänä tilanteessa kuin tilanteessa. Mikä ei tietenkään merkkaa mitään silloin, kun aikakauden ajatukset naisista pääsevät valloilleen ja miesposse päättää, ettei Minan herkkää naisen sielua voi enää rasittaa kamalilla vampyyriasioilla. Kuten voi arvata, mitään hyvää ei koskaan seuraa näistä hetkistä. Enemmänkin silmien pyörittelyä lukijoissa aiheuttavaa. Kunnes Mina jälleen työntää käsivoimin juonta eteenpäin miesten ollessa hyödyttömiä.

Tarina selviää meille myös muiden henkilöiden näkökulmasta ja etenkin Dr. Seward, van Helsingin tuttu ja läheisen mielisairaalaan tohtori, saa esitellä päiväkirjaansa monta kertaa. Pidin Sewardista, vaikka hän oli suurimmaksi osaksi aika kujalla siitä, mitä tapahtuu. Hän oli rauhallinen ja yllättävän herkkä kertoja, jonka näkökulmasta saamme nähdä etenkin van Helsingin vampyyrinjahtausprosessia.

On valitettava tosiasia ainakin omalla kohdallani, että saan keskinkertaisista ja huonoista lukukokemuksista paljon enemmän tekstiä aikaan. Sen sijaan Draculan kohdalla, josta pidin todella paljon, en saa päähäni mitään järkevää. Ehkä on siis tällä kertaa tyydyttävä vähän lyhyempään arvioon. Haluan kuitenkin vielä korostaa, että Dracula oli erinomainen ja nimeäisin sen jopa kaikkien aikojen suosikkiklassikokseni. Draculan vaikutus vampyyrikulttuuriin ja kauhukulttuuriin yleisemmin on niin laaja kaikilta osin, että tämän voi ottaa myös sivistyksen kantilta. Kaikki, minkä yhdistämme nykyisin kliseiseen vampyyrikuvaukseen, löytyy Draculasta ilman parodiaa tai trendeillä leikkimistä, sillä ne eivät kirjan julkaisuaikaan olleet kliseita tai trendejä.

Joitain mielenkiintoisia aikaan liittyviä seikkoja kirjasta kyllä löytyy. Lääketieteen ymmärrys ei ole ihan nykyajan tasolla ja etenkin verensiirrot taisivat olla julkaisuaikaan uusinta uutta, sillä verensiirtoja suoritellaan vähän joka mutkassa ja ne toteutetaan tietenkin vain iskemällä letku henkilöstä toiseen. Kuka nyt tietoa veriryhmistä tarvitsee? Myöhemmin myös yksi sivuhenkilö loukkaantuu todella pahasti ja kohtaa lukiessani ajattelin ainoastaan "juu ei, se tyyppi on kuollut, te mitään viime hetken selityksiä siitä enää irti saa". Toisaalta nämä villit lääketieteen toimenpiteet toivat luku-urakkaan vähän lisää huumoria, vaikkakin tahatonta sellaista.

Suosittelen myös täydellä sydämellä tätä kyseistä käännöstä. Se on erinomainen ja kekseliäs sekä kiinnostava lukukokemus. Kieli on riittävän modernia eikä leiki korukielisyyksillä ja kääntäjä on ottanut hyvin onnistuneita vapauksia henkilöiden aksenttien kanssa. Esimerkiksi eräs alkuperäisessä voimakkaasti purtaen puhuva merimies puhuu tässä suomennoksessa Turun murretta. Myös van Helsingin erikoinen puhetapa istuu tekstiin todella sujuvasti ja luo juuri oikean kuvan henkilöstä. Suosittelen myös lukemaan kirjan sisältämät kääntäjän kommentit ja selitykset, sillä ne ovat mielenkiintoista luettavaa. Haluan myös antaa erityiskiitoksen sille, että käännöksessä käytetään Transylvaniaa, ei Transilvaniaa. En tiedä miksi, mutta ensimmäinen versio on mielestäni se oikea.

41/2 / 5 villiruusua arkun päällä


Bram Stoker: Dracula, 1897, suomentanut Jarkko Laine, 2010, Otava, 607 sivua

Näyttämön taikaa: Angels in America

Innostuin pitkästä aikaa taas näytelmistä ja halusin lukea klassikoiden lisäksi jotain vähän modernimpaa. Tämä oli ensimmäinen, joka tuli mieleen.

https://d1w7fb2mkkr3kw.cloudfront.net/

Tony Kushner: Angels in America

Angels in America on kaksiosainen näytelmä ja tästä näytelmäkäsikirjoituksen uudesta painoksesta löytyvät molemmat Millenium Approaches ja Perestroika. Näytelmä kertoo 1980-luvun AIDS-kriisistä ja konservatiivisesta Reaganin hallinnossa. Tässä kehyksessä seuraamme muutamaa henkilöä, jotka kamppailevat ihmissuhteiden, sairauden, yhteiskunnan ja enkeleiden kanssa.

Minun on taas ensin hehkutettava sitä, kuinka paljon pidän tästäkin kannesta. Luin tänä vuonna paljon kirjoja, joiden kansia rakastin ja tämä on ehdottomasti listan kärkipäässä. Kaikki tämän kannen estetiikassa vetoaa minuun ja tahdon virallisesti kiittää kaikkia, jotka osallistuivat sen suunnitteluun.

Tämä on selvästi niitä näytelmiä, jotka pääsisivät oikeuksiinsa oikeasti vasta nähtynä. Tällaisenaankin se oli ihan kiinnostava lukukokemus, mutta jäi hieman etäiseksi eikä minulla loppujen lopuksi ole kovinkaan paljon ajatuksia. Angels in America on kuitenkin osa queer-kulttuurin historiaa ja koen edes jollain tapaa sivistyneeni.

Etäisyydestä huolimatta Angels in America onnistuu välittämään lukijalle oikeita tunteita. Koin hahmojen kanssa ahdistusta, epätoivoa, surua ja toivottomuutta, mutta myös ihailua, iloa, ystävyyttä ja elämänhalua. Vaikka tarina on luettuna aika erikoinen ja hieman sekava, tunteet todellakin hyppäävät sivuilta. Voin vain kuvitella, kuinka koskettava Angels in America on näytelmänä. Toisaalta Angels in America oli paikoitellen myös äärimmäisen kiusallinen etenkin joissain seksuaalissävytteisissä kohtauksissa ja niissäkin kiusallisuuskerroin voisi näyteltynä nousta huikeisiin ulottuvuuksiin.

Angels in America on todella kiinnostava yhdistelmä perinteistä ja absurdia. Ihmissuhteet olivat hyvin todellisia, mutta ne yhdistyivät kaikkeen enkeleihin ja ennustuksiin ja profeettoihin liittyviin yliluonnollisiin elementteihin. Yllätyin siitä, kuinka paljon tarinassa käsiteltiin uskontoa ja uskoa, mutta se oli näkökulma, jonka koin todella kiinnostavaksi ja toimivaksi. Tony Kushner on juutalainen ja Angels in America tarjoaakin käsittelemiinsä uskonnollisiin asioihin juutalaisen lähestymistavan, mikä on todella hyvää vaihtelua. Samalla kuitenkin enkelit itsessään ovat hyvin absurdeja hahmoja ja liikkuvat hyvin kaukana siitä, miten populaarikulttuurissa enkelit yleensä esitetään.

Luin kirjan jo jokin aika sitten ja vaikka siinä hetkessä olin tarinassa mukana, muistan siitä enää vain palasia sieltä täältä. Luettuna se jää ehkä vähän sekavaksi, mutta on samalla luettaessa helppo ymmärtää. Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen kokemus.

31/2 / 5 maanosaa edustavaa enkelihahmoa

Tony Kushner: Angels in America, tämä versio 2017, alunperin 1993, Nick Hern Books, 352 sivua

Helmet2019:
23. Kirjan nimessä on jokin maa

Antiikin klassikoita: Oresteia & Jumalten synty

Harvoin enää sisällytän samaan postaukseen enempää kuin yhden kirjan, mutta tällä kertaa koin sen mielekkäämmäksi, sillä ihan hirveästi sanottavaa en keksinyt kummastakaan.

Tahdon lukea erään Oresteiasta tehdyn mukaillun version, mutta koin ensin tarpeelliseksi tutustua alkuperäiseen. Spoilaan tässä arviossa Oresteian juonen, joten jos se sinua häiritsee, voit hypätä suoraan Jumalten syntyyn.

https://4.bp.blogspot.com/

Aiskhylos: Oresteia

Agamemnon palaa Troijan sodasta arvaamatta, että hänen vaimonsa Klymenestra on hautonut kostoa heidän tyttärensä uhraamisesta kaikki pitkät sodan vuodet. Tullessaan viimein kotiin Agamemnonia ei olekaan odottamassa juhlia, vaan murha. Veriteot jäävät kuitenkaan harvoin kostamatta ja kun Klymenestran ja Agamemnonin poika Orestes palaa, jää koston taakka isänsä murhasta hänen kannettavakseen.

Oresteia on muistaakseni ainoa antiikin ajoilta täysin ehjänä ja kokonaisena säilynyt näytelmätrilogia. Saamme siis lukea koko tarinan kaaren ja analysoida sitä ilman tarinaan liittyviä kysymysmerkkejä. Lisäksi tiedämme sen tarkan ensiesityksen ajankohdan, sillä sen esitettiin Dionysia-juhlilla 456 eaa. Jokainen kolmesta osasta on keskenään erilainen ja toimivat oikeastaan omillaankin, mutta ovat samalla selkeästi samaa tarinaa. Ensimmäinen osa Agamemnon kattaa sen, kun Agamemnon palaa sodasta ja tulee vaimonsa murhaamaksi. Toisessa osassa Orestes palaa maanpaosta kostamaan isänsä murhan ja kolmannessa käydään oikeutta siitä, tulisiko Orestesta rangaista tästä teosta.

Oresteia on hyvin tyypillinen antiikin ajan tragedia. Se käsittelee moraalia, yhteiskuntaa, lakia, säännöksiä, jumalia ja perhettä. Mukana on myös kuoro, joka selittää taustoja ja konteksteja, kun henkilöt keskittyvät omaan draamaansa. Oresteia on hyvin verinen ja traaginen tarina, josta on vuosien varrella tehty monia tulkintoja. Tärkeimpänä tietenkin on kosto. Koko tarina pyörii sen ympärillä, kuka saa kostaa ja mitä ja millaisia seurauksia kostosta on.

Toinen merkittävä teema on vanhan väistyminen uuden tieltä ja se, miten vanha muuttuu uuden kanssa. Kolmas osa keskittyy Ateenan ja Apollon oikeusjärjestelyihin, jossa vanhan ajan Kohtalot eli Orestesta vainoavat koston henget vaativat Oresteelle rangaistusta, mutta joutuvat uudenaikaiseen oikeuskäsittelyyn. Jumalat joutuvat etsimään tasapainoa sen välillä, että kaikkien näkökulmat saataisiin sovitettua yhteen. Voisin analysoida Oresteiaa enemmänkin, mutta koen lempikanavani Youtubessa tekevän sen paremmin. Linkkaan postauksen loppuun Overly Sarcastic Productionsin videon Oresteiasta. Suosittelen tutustumaan!

Kirsti Simonsuurin käännös oli mielestäni oikein asiallinen ja pätevä. Kieli oli ymmärrettävää ja alkuperäistä tyyliä mukailevaa. Itse koin sen kaikessa pätevyydessään hieman tylsäksi, mutta tarina ei ainakaan jäänyt epäselväksi. Pidän enemmän vapaammista käännöksistä, jossa on enemmän tunnetta ja sielua. Monesti tämäntyyppiset käännökset jäävät minulle tunteen tasolla aika etäisiksi. Sen sijaan selitysosio oli kiinnostava ja sen lukemisesta koin jotain oppineeni. Ihan kaikesta analyysista en ollut täysin samaa mieltä, mutta kaiken kaikkiaan selitysosio on hyvä ja suosittelen lukemaan myös sen.

En oikein tiedä, millaisia tähtiä antaisin tälle. Tahtoisin todellakin nähdä Oresteian näyttämöllä joskus ja kuten näytelmissä yleensäkin, pelkkä luettu versio ei aina tuo sen syvintä sielua esille.

Aiskhylos: Oresteia, 456 eaa, suomentanut Kirsi Simonsuuri, 2003, Tammi, 303 sivua

Helmet2016:
12. Näytelmä

Minulla oli tänä syksynä joku antiikkiputki ja luin siis toisenkin antiikin klassikon. Tämä ei ole näytelmä, vaan enemmänkin puhelinluettelo...

https://www.lukuhetki.fi/

Hesiodos: Jumalten synty

Hesiodos oli aikansa kulttuurintutkija ja päätti koota kaikki myytit ja jumalkäsitykset ja tarinat yhdeksi yhteensopivaksi narratiiviksi. Antiikin uskonto ei ollut selkeä, yhtenäinen ja johdonmukainen kokoelma, vaan jokaisella alueella oli omat tulkintansa ja käsityksensä. Hesiodoksen tavoite oli kunnianhimoinen ja valtavan määrän nimiä hän on tarinaansa saanut kerättyä. Varsinainen tarina hukkuu kyllä kaikkien mahdollisten nymfien ja henkien alle, mutta saamme silti kiittää häntä siitä, että näinkin paljon tietoa on säilynyt.

Mukana on myös hänen tulkintojaan erilaisista myyteistä ja jotkut niistä ovat säilyneet ainoastaan hänen versioinaan. Näistä tunnetuin esimerkki on tarina Pandorasta ja sen lukeminen nykyaikana on hieman tuskallista. Voisin tiivistää sen muotoon Misogynia - Antiikin versio. Että kaikenlaiseen kannattaa varautua, jos päättää lukea Jumalten synnyn. Se ei ole tarinana muutenkaan kovin kiinnostava, mutta ainakin se on hyvin ohut ja siitäkin puolet menee selityksille. Suosittelisin tätä lähinnä niille, jotka ovat todella kiinnostuneita antiikin ajan jumalista ja tahtovat perehtyä lähteisiin.

Niille, jotka tahtovat tutustua vain Jumalten synnyn oikeasti kiinnostavaan osaan eli luomismyyttiin, suosittelen todellakin Overly Sarcastic Productionsia. Heidän Micellaneous Myths: The Theogony -videonsa on suosikkejani.

En osaa oikein tällekään antaa tähtiä, mutta näistä kahdesta Oresteia oli se ehdottomasti kiinnostavampi.

Hesiodos: Jumalten synty, 700-luku eaa, suomentanut Päivi Myllykoski, 2002, Tammi, 123 sivua

Tässä siis tosiaan video Oresteiasta. En jostain syystä saa Theogony-videota linkattua tähän myös, mutta suosittelen silti erittäin lämpimästi sen katsomista.

Uusia näkökulmia: Marilyn

Alunperin päädyin lukemaan tätä kirjaa ainoastaan siksi, että kirjahaasteessa täytyi lukea kirja, jossa olisi mukana Marilyn Monroe. Päädyin kuitenkin saamaan irti paljon enemmän.

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Gloria Steinem: Marilyn

Gloria Steinemin riisutussa kosketuksessa Marilyn Monroen elämään ja henkilöön, pääsemme näkemään kaikkien tunteman Marilynin julkisuussivun toisenlaisia puolia. George Barrisin tunteikkaat kuvat kehystävät Steinemin empaattista otetta.

Tämä kirja on todella hyvä valinta sellaisille, jotka tahtovat tutustua Marilyn Monroen elämään tarkemmin. Itse en tiennyt hänestä kovinkaan paljon yleisen tietoisuuden lisäksi ja olikin todella kiinnostavaa saada kontekstia yhteen ikoniseen julkisuuden henkilöön. Steinemin teksti ottaa suoraan kantaa siihen, miten jotkut Marilynin elämästä kirjoitetut kirjat ja muut tekstit seksualisoivat ja samalla mystisoivat Monroen joksikin traagiseksi seireeniksi sen sijaan, että näkisivät hänet ihmisenä. Steinem ei lähde kaunistelemaan tai kauhistelemaan Monroeta, vaan antaa tekstin puhua puolestaan.

Kun kirjailija ei ole sokaistunut Monroe-myytistä, hän kykenee saamaan aikaan monisyisen kuvan. Marilyn Monroe eli Norma Jean Baker koki elämänsä aikana suuria ja hienoja hetkiä sekä yhtä suuria traagisia asioita. Itse ainakin koen oppineeni todella paljon sekä Marilynistä että yleisemmin hänen aikansa Hollywoodista. Barrisin kuvat ovat erinomainen valinta tähän kirjaan, sillä ne näyttävät Marilynin lukuisissa eri valoissa, iloisena, vakavana, leikkisänä, melankolisena. Ne auttavat luomaan koko kirjaan tiettyä aitouden tunnetta. Kirjan tarkoitus ei ole sääliä Marilyniä tai toisaalta asettaa häntä jalustalle. Arvostin tätä otetta suuresti.

Varoituksena on sanottava, että tätä kirjaa lukiessa saa toisinaan olla kauhuissaan ja raivoissaan siitä, millaisia miehiä Marilyn joutui elämänsä aikana kohtaamaan ja kestämään. Lähes jokaisessa luvussa kävi ilmi jälleen joku uusi mies, joka yritti käyttää hyväkseen Marilynin rakkauden- ja läheisyydenkaipuista luonnetta ja hyväksynnän tarvetta. Pari kertaa sain hengitellä todella syvään. Muutenkin tämä on todella paljon ajatuksia herättävä kirja ja huomasin miettineeni siinä olleita asioita vielä useamman päivän päästä. Lukukokemustani häiritsi valitettavasti se, että kirjastosta lainaamastani kappaleesta puuttui sivuja ja etenkin lopussa oli suurempi kuin kymmenen sivun aukko. Ehdin silti saada hyvän määrän sisältöä ja olen iloinen, että olen nyt lukenut tämän kirjan.

4 / 5 näyttelemisen oppituntia

Gloria Steinem & George Barris: Marilyn, 1988, H. Holt, 182 sivua

Helmet2019:
3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue
8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen

Helmet2018:
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi

Helmet2016:
22. Kirjassa mukana Marilyn Monroe

Klassikkosiivous: Neito vanhassa linnassa

Ensimmäinen Klassikkosiivouksen kirja luettu!

https://kirja.s3.amazonaws.com/

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (eli Northanger Abbey)

Catherine elää yksinkertaista maalaiselämää suurperheen yhtenä lapsena. Hän on kirjarakas ja aika haaveilevaa tyyppiä, joten vanhemmat eivät oikein tiedä, mitä hänen kanssaan tekisivät. Naapurin pariskunnan tarjous ottaa Catherine mukaansa Bathiin vierailulle otetaan siis vastaan hyvillä mielin. Catherine pääsee tutustumaan Bathin seurapiireihin ja etenkin Thorpen perheeseen. Hän kohtaa myös kiinnostavan oloisen herra Tilneyn ja tämän miellyttävän sisaren sekä erikoislaatuisen isän. Kun Tilneyt sitten kutsuvat Catherinen kartanoonsa vierailulle, hän saa jälleen kokea seurapiirielämän käänteitä sekä saada selvää herra Tilneyn aikeista.

Kuten juonitiivistelmästä saattaa vähän paljastua, tässä kirjassa on kaksi selkeästi eroteltavaa vaihetta. Ensimmäinen puolisko on aika Bathissa ja sen jälkeinen puolisko on koko varsinainen Northanger Abbey -osio. Osat kyllä liittyvät henkilöiden ja sen sellaisten kautta yhteen, mutta tuntuivat itsessään hyvin irrallisilta. Itselleni ainakin jäi tunne kahdesta kirjasta sullottuna yhdeksi. Sekä tässä asiassa, että muutamassa muussa on hyvä muistaa, että vaikka Neito vanhassa linnassa julkaistiin vasta Austenin kuoleman jälkeen, se on kronologisesti hänen ensimmäinen valmiiksi kirjoittama romaaninsa. Kaikki vähänkään omia tarinoita kirjoittaneet tietävät varmasti, että ensimmäinen ei koskaan ole paras.

Postaukseen liittämästäni kuvasta huolimatta luin oikeasti isoäitini hyllystä lainatun (omitun) kappaleen, joka on julkaistu vuonna 1953. Sen paperikansia ei ole enää jäljellä, vaan se on epämäärävärinen vanha kirja, jonka sivuissa on ruskeita tahroja. Kirjan olemus ja suomennoksen vanhanaikaisuus ehdottomasti toivat omanlaisensa tunnelman kirjan lukemiseen. Erikseen on mainittava, että kärryt tai kiesit on tässä versiossa suomennettu "kääsit" ja se huvitti minua joka kerta. Lisäksi John Thorpe puhuu "kääseistään" taukoamatta, joten sain oikein reilun annoksen tätä suomennoksen helmeä.

Kerronnassa on hauskana elementtinä paikoitellen hyvin voimakas kertojan ääni. Lukijaa puhutellaan toisinaan suoraan ja kertojalla on myös omia mielipiteitä asioista. Välillä on ilmassa kunnon parodian makua, kun kertoja käsittelee sitä, miten romaaneja väheksytään ja miten romaanikirjailijat itsekin väheksyvät töitään. Mukaan mahtuu myös joitain yhteiskuntaan liittyviä kommentteja ja tämä vanha kirja onnistuu olemaan toisinaan hyvinkin ajan hermolla. Kertoja on hauska elementti kirjassa ja toimii suht hyvin, mutta toisinaan menee vähän ontuvaksi. Tässä juuri näkyy kirjailijan kokemattomuus ja kerronta meinaa pari kertaa heittää lukijan ulos tarinasta.

Kirjassa nimeltä Nothanger Abbey ensimmäinen maininta koko paikasta tulee sivulla 130/243 ja paikan päälle päästään vielä hieman myöhemmin. Puoliväliin asti ainakin minulla kirja tuntui kovin raskaalta eikä edistynyt millään. Palaan kohta sen syihin. Kun sitten puoliväli ylitetään ja on aika lähteä Bathista kohti Northanger Abbeya, lähtee tarina sujumaan huomattavan paljon jouheammin. Aika Northanger Abbeyssa sekä sitä seuraavat lopun tapahtumat ovat valtavan paljon kiinnostavampia kuin mikään Bathissa ja raivostuttavien henkilöidenkin määrä putoaa huomattavasti lukuisista vain yhteen. Koen, että tämä teos olisi noussut parempiin sfääreihin, jos Bath olisi ollut vain vähintään puolet lyhyempi ponnistuslauta varsinaiseen Northanger Abbey -juoneen eikä samanarvoinen oma esityksensä. Muutenkin koin, ettei kirjassa ollut tarpeeksi asiaa sen sivumääräksi. Koko juttu olisi ehkä toiminut pienoisromaanina paremmin. Nyt se tuntui sata sivua liian pitkältä. Samoja asioita toistettiin liian monta kertaa ja välillä ajattelin, että nyt tehdään tikusta asiaa. Ainakin siinä kohtaa, kun mennään jälleen uusiin tanssiaisiin, joissa tapahtuu taas samat asiat.

Nyt pääsemme kirjan raivostuttavimpaan ja monia epätoivoisia valitusviestejä aiheuttaneeseen elementtiin. Se on koko Thorpien perhe, joka ajoi minut toisinaan lähes lopettamisen partaalle. Jossain vaiheessa iski vakavanlaatuinen Thorpe-yliannostus ja jouduin asettamaan itselleni tavoitteita, lahjuksia ja palkintoja päästäkseni edes vähän eteenpäin. Niin sietämättömän ärsyttävänä koin Thorpet. Isabella Thorpe esitellään ensin kivana ja Catherinen uutena ystävänä, mutta nopeasti käy ilmi, että mukavan esityksen alla on todella rasittava ja itsekeskeinen tyyppi. Hän puhuu taukoamatta ja yleensä itsestään ja välittää vain ja ainoastaan itsestään ja omista asioistaan. Isabellan veli John Thorpe taas puhuu myös taukoamatta itsestään ja menopeleistään, on epäkohtelias äitiään kohtaan, vähättelee asioita joiden katsoo olevan "tyttöjen juttuja", puhuu toisten päälle ja odottaa, että kaikki ovat aivan äärettömän kiinnostuneita hänestä koko ajan.

Molemmat henkilöt ovat hyvinkin aidon tuntuisia ja ihan tosielämässä kohdattuja, mutta ongelmana olikin, että heitä oli kirjassa aivan liikaa. Kirja käyttää 150 sivua siihen, että se näyttää uudestaan ja uudestaan, miten tympeitä tyyppejä nämä Thorpet ovat. Kävi ilmi vähemmästäkin. Minua oikein rasitti ottaa kirjaa käteen, kun tiesin että luvassa on taas lisää niitä helkkarin Thorpeja. Lisäksi he tuntuivat hieman tarpeettomilta. Kaikki heihin liittyvät konfliktit ratkeavat todella helposti ja nopeasti ja kun Bath jää taakse, jäävät myös Thorpet eikä heistä kuulla enää kuin parin kirjeen muodossa. Olisin ilomielin korvannut leijonan osan Thorpe-sisällöstä Tilneyhin, linnaan ja koko romanssikuvioon.

On kyllä vielä sanottava, että siis luoja pelasta minut kaikilta tämän maailman John Thorpeilta. Se hahmo oli aivan liian todellinen. Ärsyttävistä ärsyttävin ja niin tunnistettava. Saan inhon väristyksiä, kun ajattelenkin. John Thorpen voisi pudottaa suoraan nykypäivään ja hän olisi yhtä järkyttävän tunnistettava. Vaihdetaan vain hevoskärryt autoksi, niin jo lähtee.

Vielä lyhyt sananen päähenkilöstä. Catherine oli oikein kiva ja sopi tarinan päähenkilöksi, mutta hän jää selkeästi muiden hahmojen varjoon. Hän tuntuu vievän lukijaa henkilöiden ja tarinan luo olematta itse kovinkaan erityinen. Catherine ei missään nimessä ollut ärsyttävä, mutta ei myöskään kaikkein mieleenpainuvin. Toisinaan hän oli kyllä hyvinkin sympaattinen ja Catherinen suorasukaisuus ja kirjaimellisuus toivat häneen vähän kiinnostavaa särmää. Välillä lipsuttiin kyllä rasittavaan naiiviuteen ja "lukijaa tietää, mutta hahmo ei millään huomaa" -juonikäänteet kokivat vähän liiallista käyttöä.

Kaiken kaikkiaan Neito vanhassa linnassa oli kiva ja omalle lajilleen ja tyylilleen tyypillinen eikä sen lukemiseen olisi pitänyt mennä niin kauaa kuin mitä minulla meni. Se on oikeasti ihan hauska ja kiinnostava omalla tavallaan, mutta minulle siinä ei oikeastaan ollut imua enkä jaksanut keskittyä kuin ehkä kymmenisen sivua kerrallaan. Romantiikan ajan romanssikirjallisuus ei ole ihan minua varten, mutta koen joka tapauksessa jälleen hieman sivistyneeni.

3 / 5 salaperäistä kääröä kaapin nurkassa

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa, Northanger Abbey, 1818, suomentanut Eila Pennanen,1953, WSOY, 243 sivua


Helmet2019:
6. Rakkausromaani

Helmet2015:
44. Klassinen rakkausromaani

Rakasta runoja: the sun and her flowers

Pidin Rupi Kaurin ensimmäisestä teoksesta milk and honey, joten päädyin heräteostoksena nappaamaan mukaani myös hänen toisen teoksensa.

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Rupi Kaur: the sun and her flowers

the sun and her flowers noudattelee samaa kaavaa Kaurin milk and honeyn kanssa eli se on jaettu teemallisesti osiin ja runoja värittävät myös Kaurin tekemät piirrokset ja luonnokset. the sun and her flowers koostuu osista wilting, falling, rooting, rising ja blooming.

Tämäkin teos koskettaa monenlaisia ja usein rankkojakin aiheita. On runoja rakkaudesta, seksistä, sukulaisista, parisuhteesta, pahoinpitelystä, huonoista suhteista, voimaantumisesta, itsetutkiskelusta, feminismistä ja vaikka mistä muusta. Kuten hyvin henkilökohtaisilla runoilla on tapana, osa koskettaa, osa herättää ristiriitaisia tunteita, osa ei kosketa lainkaan. Se onkin ehkä tällaisen runouden vahvuus. Jokainen voi löytää joukosta juuri sen, joka nyt puhuu samaa kieltä ja jättää toisille ne, jotka puhuvat heidän kieltään.

Kaurin kirjoitustyyli on samankaltaista kuin milk and honeyssa eli se on hyvinkin modernia eikä välitä niinkään loppusoinnuista tai muista vastaavista "säännöistä". Kuitenkin kehittymistä on selkeästi havaittavissa. Kaur on ehtinyt hioa tyyliään ja kirjallisesti the sun and her flowers nousee korkeammalle tasolle. Uutuuden viehätyksessään ja yksinkertaisuudessaan milk and honey ehkä vetosi minuun enemmän, mutta the sun and her flowers oli myös oikein oiva teos itsessään. Tässä kirjassa kuitenkin Kaurin tyyli on ehtinyt kehittyä selkeämmäksi ja tunnistettavammin juuri hänen tyylikseen. Itse pidän edelleen Kaurin runoudesta, mutta kaikkiin se ei varmasti vetoa. Jos ei mitään muuta, niin ainakin ajatuksia se herättää. Osa Kaurin runoista kertoo asioista, joita en ikinä voisi tunnistaa itsestäni, mutta saan silti kiinni siitä, millaisia tunteita hän lukijalle tahtoo välittää ja jään pohtimaan niitä vielä kirjan suljettuani.

Lisäksi pidän kovasti siitä, että Kaurin tausta punjabi-perheessä on selkeästi esillä hänen tekstissään. Hän ei yritä kirjoittaa kokemuksiaan ja ajatuksiaan jotenkin yleismaailmallisiksi, vaan antaa lukijalle rehellisen katsauksen siihen, miten juuri hän maailman ja elämän näkee.

Tässä kohtaa on rehellisesti myönnettävä, että kirjan lukemisesta ehti hetki vierähtää aikaa ja kun runokirjoista on jo valmiiksi vähän vaikeaa löytää sanottavaa, jää tämäkin postaus aika säälittävän lyhyeksi. Sen vielä sanon, että molemmat Kaurin kirjat herättävät minussa syvän halun piireellä kirjojen sivuille ja ympyröidä suosikkikohtiani. Ehkä jossain kohtaa uskaltaisin jopa niin tehdä.

4 / 5 auringonkukkaa

Rupi Kaur: the sun and her flowers, 2017, Simon & Schuster, 256 sivua

Rakkaudesta ja feminismistä: A Generic Love Story

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Granta: Generic Love Story

Generic Love Story on kokoelma kirjoituksia rakkaudesta, seksistä, feminismistä ja identiteetistä. Kirjan tekstit vaihtelevat esseistä novelleihin ja sarjakuvista valokuvanäyttelyihin. Oikeastaan kyseessä on lehti eikä kirja, mutta sivumäärältään menee jo kirjan puolelle. Grantan kustannustoimittaja Sigrid Rausing on koonnut tämän numeron 144 tekstit.

Erilaiset feministiset kirjoitukset ovat olleen kevään teemani ja Generic Love Story sopi joukkoon erinomaisesti. Kirjan nimi kiinnosti minua saman tien saadessani sen juuri ennen Prahaan lähtöäni (olin siellä muutaman kuukauden suorittamassa vaihto-opiskelua) kummatädiltäni lahjaksi ja päätin vielä viime hetkellä tunkea matkalaukkuun mukaan. Generic Love Story on erittäin monipuolinen kokoelma erilaisia feministisiä ja sen sellaisia kirjoituksia. Löytyy kolumnia ja esseetä toki, mutta myös sarjakuvaa, valokuvakokoelmaa, novellia ja jopa jonkun toisen kirjan ensimmäinen luku.

Suurin osa kirjan teksteistä onnistui olemaan kiinnostavia ja viihdyttäviä, vaikka eivät aina olisi suoraan koskettaneet juuri minua. Osasta en niin pitänyt tai ne jäivät etäisiksi, mutta se ei lukutahtia oikeastaan hidastanut. Generic Love Story etenee todella nopeasti ja on niitä kirjoja, joiden kanssa kirjanmerkki tuntuu juoksevan kovaa vauhtia, vaikka olisi lukenut vain muutaman sivun. Kirjoittajien välissä on kyllä myös mainossivuja, mikä tuntui jotenkin hyvin absurdilta. Tiedän, että Granta on lehti ja lehdissä yleensä on mainoksia, mutta Generic Love Story ainakin on ihan kirjan muotoinen ja paksuinen.

Olen huomannut, että tällaisissa monen kirjoittajan esseekokoelmissa on yleensä aina kirjoitus, jonka aiheena on lesbon naisen näkökulma elämään ja yhteiskuntaan. Lähes kaikista lukemistani vastaavista teoksista on sellainen löytynyt ja olen nyt alkanut kiinnittää asiaan huomiota. En sinänsä kyllä valita, sillä juuri se teksti on yleensä jokaisen kirjan kiinnostavin ja parhaiten kirjoitettu. Tässäkin kirjassa se oli yksi suosikeistani.

En viitsi kaikkia tekstejä alkaa erikseen ruotimaan, mutta muutaman suosikin, inhokin tai muuten mieleen painuneen mainitsen. Kolme suosikkiani olivat ehkä Women Talking, Telling My Story ja Cross-Dressers. Women Talking on Miriam Towesin kirjoittama fiktiivinen kirjoitus oikeiden tapahtumien pohjalta. Boliviassa Mennonite colonyssa 2010-luvulla miehet huumasivat ja raiskasivat naisia ja vaikka alkuperäiset tekijät saatiin kiinni, samanlaiset hyökkäykset jatkuivat myöhemmin. Towesin novelli on fiktiivinen keskustelu erään kylän naisten välillä. Se on äärimmäisen hyvin kirjoitettu ja ajatuksia herättävä versio hirveistä tapahtumista ja niiden seurauksista.
Telling My Story on jo ylempänä mainitsemani lesboteksti. Sen on kirjoittanut Stella Duffy ja se on taattua, hyvää tavaraa, joskin sekin aika rankoista aiheista.
Cross-Dressers on lyhyt intro ja sitä seuraava valokuvakokoelma historian saatossa otetuista kuvista, joissa esiintyy pukeutumisen normeja rikkovia ihmisiä. Kuvat on kerännyt Sébastien Lifshitz ja esipuheen on kirjoittanut Andrew McMillan. Sekä kuvat että teksti herättävät paljon tunteita ja ennen kaikkea muistuttavat siitä, että sateenkaari-ihmiset eivät ole mikään uusi ilmiö, vaan historia on täynnä vaiettuja tarinoita.

Vähän huonommalla tavalla mieleeni jäi kaksi tekstiä. Paul Dalla Rosan Comme ja Tara Isabella Burtonin I've Seen the Future, Baby; It Is Murder. Comme kertoo vaateliikkeen myyjästä, joka kuulee ison pomon olevan tulossa käymään ja päätyy stressikierteeseen. Jollekin tämä tarina varmasti sopii, mutta itse koin sen lähinnä vähän ärsyttäväksi ja päämäärättömäksi. Lisäksi päähenkilö aiheutti hampaiden kiritelyä. I've Seen the Future taas eeppisestä nimestään huolimatta aiheutti lähinnä syviä huokauksia. Se periaatteessa kertoo ihan tärkeistä teemoista, mutta keskittyy lähinnä kahden epämiellyttävän tunneongelmaisen ihmisen seksisuhteeseen. En päässyt tarinaan ollenkaan sisälle ja olin iloinen sen päätyttyä.

Tässä oli nyt poimittuna vain viisi kirjan kahdestakymmenestä tekstistä. Monet muutkin olivat oikein luettavia ja herättivät erilaisia tunteita, mutta eivät ainakaan minulle jääneet mieleen erityisen hyvinä tai erityisen huonoina. Osa taiteili vähän niillä rajoilla, mutta en keksinyt niistä mitään sanottavaa. Voin kyllä suositella Generic Love Storyn lukemista, jos tahtoo hyvin monipuolisen lähestymisen vielä monipuolisempaan rakkauden ja feminismin aihepiiriin menemättä kuitenkaan kovin syvällisiin pohdintoihin. Varoituksena on kuitenkin sanottava, että monet kirjan teksteistä käsittelevät todella rankkoja ja epämukavia aiheita, mikä herkempien lukijoiden on hyvä pitää mielessä.

31/2 / 5 "tulehtunutta hammasta"

Sigrid Rausing (Editor): Granta 144: A Generic Love Story, 2018, Granta Publications, 255 sivua

Pari haastekohtaakin saatiin taas täytettyä!

Helmet2019:
34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia

Helmet2018:
49. Vuonna 2018 julkaistu kirja

Runoutta tähtien sylissä: Wild Embers

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Pahoittelen lyhyttä postausta. Runokirjoista on yllättävän vaikea keksiä sanottavaa!

Nikita Gill: Wild Embers: Poems of Rebellion, Fire and Beauty

Kevään lukuteemana minulla on näköjään modernit runokirjat, jotka käsittelevät identiteettiä, naiseutta, feminismiä ja voimaantumista. Wild Embers on kaikkia näitä ja paljon muuta.

Verrattuna aiemmin lukemaani milk and honeyyn Wild Embers on selvästi kokeneemman kirjoittajan teos. Ne kuuluvat päässäni samanlaisten kirjojen kategoriaan ja siksi vertaan niitä hieman. milk and honey oli tunnelataukseltaan suurempi ja tyyliltään rosoisempi ja paljaampi. Wild Embers taas on tyyliltään monipuolisempi ja siitä löytyy muun muassa loppusointua ja muuta vastaavaa runomittaa. Tämä vertailu ei vertaa kirjojen laatua tai nautittavuutta, mutta vaatii toki hieman erilaisen lähestymistavan. Nikita Gill on kirjailija, jolta on ennen Wild Embersia julkaistu useampi teos ja se vaikuttaa aina siihen, millaista tekstiä kansien sisältä löytyy.

Wild Embersissa oli isona teemana avaruus, tähdet ja universumi. Tämä sopi minulle erinomaisesti, sillä rakastan juuri sen tyyppistä kuvastoa. Sopivalla asteella Taidetta ja samaistumista. Pidän erittäin paljon myös kirjan kannesta. Se on kaunis ja samalla tarjoaa heti samaa tunnelmaa kuin kirja sisältää. Tietenkään kaikki runot eivät puhutelleet minua, mutta niin ei runokirjan kanssa oikeastaan koskaan käykään. Silti ne, jotka koskettivat olivat ehdottomasti kirjan ostamisen arvoisia. Wild Embers on kirja, jonka pariin aion parata ehtiessäni, sillä koen sen tarvitsen toisenkin lukukerran, jotta sen oikeasti ymmärtää.

Erityispiirteenä huomasin, että Wild Embersin runot olivat sellaisia, jotka sopisivat hyvin ääneen luettaviksia ja koko ajan lukiessani olisin tahtonut lausua niitä ääneen.

4 / 5 tähtisädetikkua

Nikita Gill: Wild Embers: Poems of Rebellion, Fire and Beauty, 2017, Trapeze, 150 sivua

Yllättävän maanläheinen: Shockaholic

Olen jo pitkään tahtonut tutustua Carrie Fisherin kirjoituksiin ja niinpä tartuin viimein tilaisuuteen.

https://upload.wikimedia.org/

Carrie Fisher: Shockaholic

Shockaholic on Carrie Fisherin toinen muistelmateos, jonka aiheisiin kuuluvat muun muassa suhde hänen isäänsä Eddie Fisheriin, elämä kahden näyttelijän lapsena Hollywoodissa, Star Wars, huumeet ja alkoholi, läheisen kuolema, Michael Jackson, ja tietenkin kirjan nimenkin innoittanut sähköterapia, jota Fisher sai masennuksensa hoitoon.

Elämäkertoja on aina hieman haastavaa arvioida eikä Shockaholic ole poikkeus. Fisherin tyyli kirjoittaa ja käsitellä on kuitenkin niin omalaatuinen, että kirja erottuu edukseen muistelmateosten valtamerestä. Maailmassa, jossa kaikki kirjoittavat muistelmiaan, Carrie Fisherillä on tarjota jotain ainutlaatuista. Hän käsittelee aiheitaan voimakkaasti ja kaunistelematta huumorin keinoja käyttäen, mutta samalla tekstissä on jotain hyvin herkkää ja lukija kokee päässeensä todistamaan aitoja ja inhimillisiä hetkiä. Shockaholic ei myöskään ole turhan pitkä eikä Fisher muutenkaan harrasta jaarittelua.

Kirjan kontekstina toimii voimakkaasti julkisuus, Hollywood ja kaikki siihen liittyvä raadollisuus. Fisher ei yritä tehdä julkkiksen elämästä ihannoitavaa tai tavoiteltavaa, vaan kuvaa sen enemmän pakollisena pahana, joka tulee näyttelijän tai laulajan työn ohella. Hän kuvaa myös hienosti sitä hirveää yksinäisyyttä, epäluottamusta ja ahdistusta aiheuttaa se, kun kaikki haluavat jotain tai ihannoivat jotain luomaansa kuvaa ja unohtavat itse ihmisen.

Fisher päätyi julkkiksen elämään jo lapsena äitinsä helmoissa ja sai todellakin kokea kaikki sen mukanaan tuomat rumimmat ja vaikeimmat asiat. Shockaholic ei kuitenkaan ole mikään valitusteos, vaan Fisher kuvaa kaikkia sen puolia rehellisesti. Hän kuvaa huomionhalua, kimaltelevan elämän houkutusta ja valokeilan vetoa. Arvostan Fisherin tyylissä muutenkin sitä, että kaikessa arvostelussaan hän ei koskaan aseta itseään muiden yläpuolelle, vaan katsoo tapahtumia samalta tasolta. Hänellä on myös suuri määrä myötätuntoa sekä muita että itseään kohtaan.

Shockaholic on kiinnostava teos myös siksi, että se herättää paljon ajatuksia. En ollut kaikesta Fisherin kanssa samaa mieltä eikä minun tarvinnutkaan olla. Kirjaa ei ole kirjoitettu siksi, että kaikki samaistuisivat siihen ja olisivat Fisherin kanssa samaa mieltä. Se on muistelmateos samalla, kun se läväyttää lukijansa kasvoille suuria totuuksia elämästä. En ollenkaan ihmettele, miksi monet julkkikset luovat suhteita ainoastaan toisten julkkisten kanssa. Silti julkisuuden taustasta huolimatta Fisher kuvaa kaikkia samoja tunteita, joita tavalliset tallaajat saattavat joutua kohtaamaan. Huonoja selviytymiskeinoja ystävän kuoleman jälkeen, huolta siitä millainen vanhempi on lapselleen, vaikeutta päästä eroon addiktiosta, monimutkaisia suhteita omiin vanhempiin.

En lukenut muuta kuin Carrie Fisherin twitter-tiliä ennen hänen kuolemaansa, mutta näin jälkijunassa olen todella vasta alkanut arvostaa sitä, kuinka monimutkainen ja ainutlaatuinen ihminen hän todella oli. Carrie Fisher toi monille ihmisille iloa, lohtua ja elämyksiä. Hän selvityi kaikista vaikeista asioista, joita elämä hänen päälleen asetti ja olisin toivonut hänen saavan enemmän vuosia elää omaa elämäänsä.

En oikein osaa antaa tähtiä elämäkerroille, joten jääköön tämäkin nyt ilman.

Carrie Fisher: Shockaholic, 2011, Simon & Schuster, 176 sivua

Helmet2019:
21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja

Helmet2017:
11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun kirjailijan kirjoittama kirja
36. Elämäkerta tai muistelmateos

Helmet2016:
26. Elämäkerta tai muistelmateos

Heräteostos: Codename Villanelle

En ole tämän kirjasarjan pohjalta tehtyä tv-sarjaa nähnyt, mutta kuulemani perusteella se vaikuttaa kiinnostavalta. Niinpä nähdessäni tämän kirjakaupan hyllyssä olikin yhtäkkiä taas heräteostoksen paikka.

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Luke Jennings: Codename Villanelle (Killing Eve #1)

Villanelle on tehokas ja vaarallinen palkkatappaja, joka ottaa käskynsä mystiseltä taholta ja tuntee ainoastaan yhteyshenkilönsä. Se ei kuitenkaan häntä haittaa, sillä Villanelle on löytänyt murhaamisesta ja erityisesti toisinaan tarvittavista monimutkaisista juonista elämälleen tarkoituksen. Lontoossa suoritettava murha johtaa hänet kuitenkin suoraan MI5-agentti Eve Polastrin tielle ja ajojahti alkaa.

Senkin uhalla, että menetän sen vähäisen vakavasti otettavan aikuisen kirja-arvostelijan illuusion, joka minulla vielä saattaa olla, mainitsen heti alkuun oikeasti pitäneeni tästä kirjasta. Ei se mitään elämää mullistavaa tai uusi lempikirjani ole, mutta viihdyttävän ja nopealukuisen trillerin roolin se täyttää äärimmäisen hyvin.

Kirja on suurimmaksi osaksi kirjoitettu Villanellen näkökulmasta ja etenkin alku on omistettu ainoastaan hänen palkkatappaja-uransa synnylle. Tämä osa oli mielestäni kirjan kaikkein kiinnostavin. Jostain syystä kunnon Origin Story on aina minulle mieleinen, vaikka se ei viekään juonta eteenpäin pätkääkään. Silti se on yksi suosikkipiirteistäni kirjallisuudessa. Takaisin asiaan. Villanelle tosiaan saa perinteisen syntytarinakäsittelyn ja itseäni se ilahdutti kahdesta syystä. Ensimmäinen on tuo juuri selittämäni ja toinen on tarinan sisältö.
Lievä spoiler seuraa nyt, mutta se ei vaikuta itse juoneen millään tavalla. Villanelle on tappaja, koska hän pitää tappamisesta ja kokee syntyneensä täyttämään tätä tarkoitusta. Yleensä naistappajat fiktiossa ovat tappajia vain koska joku mies satutti heitä ja nyt he kostavat tai purkavat pahaa oloaan tai muuta vastaavaa. Toisinaan voin tätäkin arvostaa, jos se on hyvin tehty, mutta usein se tuntuu vain kuluneelta. Sen sijaan miestappajien kohdalla niin yleinen sosiopaattinen lähestymistapa löytyy harvoin naisista.

Tämä ei ehkä anna minusta parasta kuvaa, mutta nautin kirjassa eniten nimenomaan Villanellen murhista. Suurin osa niistä vaatii moniosaisen suunnitelman ja mielenkiintoisen toteutuksen. Sen jälkeen onkin aika lennättää vähän verta ja suolenpätkiä tosin mikään ällöttävyyksillä herkutteleva kirja tämä ei onneksi ole. Väkivalta on samalla tasolla tämän tyyppisten kirjojen normin kanssa. Kaikki muu kirjassa oleva ei ole ihan yhtä onnistunutta ja etenkin Eve ja kaikki hänen puuhansa meinaavat jäädä Villanellen kiinnostavuuden alle.

Kirjaa lukiessa tulee vähän kuva, että kirjailija on luonut tämän lempihenkilönsä Villanellen ja käyttänyt kaiken aikansa uuden siistin hahmonsa kehittelyyn ja tajunnut sitten yhtäkkiä tarvitsevansa muitakin henkilöitä ja ehkä jopa tarinan. Eve ei ole huono hahmo, mutta jää tosiaan vähän Villanellen varjoon ainakin tässä ensimmäisessä kirjassa. Loppua kohden, kun dramaattisia asioita tapahtuu ja Eve pääsee oikeasti mukaan toimintaan, hahmojen välinen kiinnostavuusero kaventuu huomattavasti, mutta ennen sitä Eve jää vähän etäiseksi. Hän ei onneksi ole mitenkään täysin kaksiulotteinen hahmo, vaan Jennings on kirjoittanut hänen elämäänsä kaikenlaista ja etenkin sellaisia seikkoja, jotka ovat varmasti merkittäviä myöhemmin. Eikä Even hidas herääminen ole täysin kirjailijan syy. Eve on aika epäkiitollisessa roolissa koko kirjan alkupuolen. Hänen tavallista elämäänsä on ensin näytettävä, jotta lukija saa käsityksen siitä, millainen Eve on ennen kuin Villanelle tulee ja sotkee kaikki vanhat kuviot. Status Quo on oltava olemassa ennen kuin sitä voidaan millään tavalla sekoittaa.

Pieni yksityiskohta niille, jota odottavat todella vauhdikasta teosta. Eve ja Villanelle eivät suoranaisesti edes tapaa koko kirjan aikana. He liikkuvat ehdottomasti samalla pelilaudalla ja kiertelevät usein myös samaa ruutua, mutta mitään dramaattista kohtausta aseet heiluen ei tässä kirjassa ole tarjolla. Minulle se sopi oikein hyvin, sillä psykologinen peli on minusta kiinnostavampaa luettavaa kuin aivoton bängbäng. Jännityksen ylläpitäminen oli vähän yskivää toisinaan ja Jennings saattoi pari kertaa nopeuttaa asioiden etenemistä hieman turhan kätevällä kädellä. Etenkin kohta, jossa Eve on varma Villanellen odottavan häntä Tokiossa, tuntuu lukijalle yhtä villiltä päätelmältä kuin Even työtoverin mielestä.

Puhukaamme vielä lyhyesti sateenkaariasioista. Aika moni on varmasti tietoinen siitä, että Villanellen ja Even välinen jännite etenkin tv-sarjassa ei ole ainoastaan etsivä-rikollinen -jahdin tuotetta, vaan mukana on myös seksuaalinen jännite. Kirjassa sitä ei ainakaan vielä ollut paljoakaan eikä siihen keskitytty, mutta Villanellella on sen sijaan monenlaisia seksikohtauksia vähän siellä sun täällä. Villanelle ei tosiaan ehkä ole se paras roolimalli vapaan seksuaalisuuden suhteen, mutta asian käsittely kirjassa oikeasti yllätti minut.

Odotin jotain tämän tapaista: "tässä on naistappajahenkilöni, hän on paha ja seksikäs ja nuo elementit juuri tuplaantuivat sillä hän harrastaa seksiä toisen NAISEN kanssa." Voin ilokseni ilmoittaa olleeni väärässä. En väitä, etteikö juuri tuota ajatusketjua esiintyisi joidenkin lukijoiden päässä, mutta heidän ennakkoluuloilleen en mitään voi. Kirjassa Villanelle käyttää seksiä kahteen tarkoitukseen. Kun hän haluaa/tarvitsee joltakulta jotain tai kun hän tahtoisi vähän murhailla, mutta uutta keikkaa ei ole juuri nyt meneillään. Se, mitä sukupuolta Villanellen valitsema henkilö (tai kaksi) edustaa, ei ole merkityksellinen hänelle eikä kerronnan tyylille. Kaikki tällaiset episodit käsitellään aikalailla samalla tavalla. Konteksti toki on sosiopaattihahmo, mutta itse ainakin koin tämän elementin kirjalle eduksi. Sen sijaan pieni miinus tulee yhden sivuhenkilön käyttämästä termistä yhtä toista sivuhenkilöä kohtaan.

Loppukaneettina tähän aiheeseen vielä se, että toiset voivat tietenkin kokea kirjan sateenkaarielementin ikäväksi tavaksi käsitellä kirjan pahista sekä hänen suhdettaan häntä jahtaavaan tahoon, mutta ainakaan kirja ei tee jutusta isoa ja rasittavaa karikatyyria. Mutta tosiaan omalla vastuulla, jos tällaista kohtaan on herkkä.

Kaiken kaikkiaan Codename Villanelle oli viihdyttävä ja nopea lukukokemus, jolla oli minulle suuri viihdearvo. Se ei ehkä kestä montaa lukukertaa, mutta trillerimurhakirjana oikein kelvollinen. Aion myös lukea kakkososan, jos sen joskus saan käsiini.

31/2 / 5 Pariisin asuntoa

Luke Jennings: Codename Villanelle (Killing Eve #1), 2017, Mullholland Books, 224 sivua

Helmet2019:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan

Helmet2018:
35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja

Hämmentävän kaunis: Tokio ei välitä meistä enää

Eräs ystäväni suostutteli (pakotti) minut nappaamaan tämän kirjan kerran divarista mukaani ja se on saanut hyvän tovin odottaa lukuvuoroaan.

https://like.fi/

Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää

Tulevaisuudessa AIDS on voitettu, osa huumeista on laillisia ja muistojen pyyhkimisestä on tullut arkipäivää. Muistinpyyhkijöitä myyvän yrityksen edustajat kiertävät ympäri maailmaa auttamassa ihmisiä pääsemään eroon noloimmista, kipeimmistä ja vaarallisimmista muistoistaan. Tällaisen myyjän silmien läpi näemme tulevaisuuden maailman, jossa minkään ei tarvitse olla pysyvää. Mutta entä jos pyyhkiikin kaiken vain huomatakseen, että on olemassa jotain sellaista, mitä ei voi unohtaa?

Tokio ei välitä meistä enää on kenties kompaktin kokoinen, mutta sen herättämiä ajatuksia on sitäkin vaikeampi koota lyhyeksi ja selkeäksi selostukseksi. Ensimmäinen tunteeni kirjan sulkemisen jälkeen oli jonkinlainen hämmennys. Kävin läpi monenlaisia ajatuksia ja tunteita kirjaa lukiessani ja mielipiteeni siitä vaihteli yhtä paljon. Alussa en oikein meinannut saada kirjan tyylistä ja tunnelmasta kiinni, vaan ajelehdin nimettömän minä-kertovan päähenkilön kanssa paikasta toiseen yhtä välinpitämättömäksi kuin hän itse suhtautui oikeastaan kaikkeen. Olin jo melkein ehtinyt päätellä, että tällaista tämä nyt on ja jäi vähän etäiseksi, kun yhtäkkiä kirja päätti vetäistä täyskäännöksen ja alkaa äärettömän kiinnostavaksi.

Ensimmäinen sata sivua kuluu aika staattisesti. Päähenkilö menee jonnekin, myy muistinpyyhkijöitä, ostaa huumeita, käyttää huumeita ja harrastaa seksiä. Sitten siirrytään seuraavaan paikkaan ja sama toistuu. Tämä kävi jossain kohtaa jo yksitoikkoiseksi ja asennoiduin siihen, että tämä kirja ei ehkä tee kovinkaan suurta vaikutusta, vaan jatkuu samanlaisena aika mitäänsanomattomana loppuun asti. Kuitenkin aivan yllättäen tarinan imu muuttui pikku purosesta valtavaksi Bermudan kolmion pyörteeksi ja luin loput kirjasta hyvinkin nopeasti. Alussa niin voimakkaana vallinnut ulkopuolisen ajelehtijan tunne katosi ja tuntui siltä kuin kävelisin kertojan vieressä läpi tapahtumien. Varsinaista kiintymisen kokemusta en päähenkilöön saanut, mutta se ei kuulu kirjan tyyliin ja tunnelmaan. Hän on tarkoituksella etäinen ja siksi ei myöskään koko kirjan aikana kertaakaan nimetty. En tiedä, olenko koskaan aiemmin lukenut kirjaa, jossa päähenkilön nimi ei tule ilmi eikä oikeastaan ole missään vaiheessa edes olennainen.

Minua kiehtoi ja samalla ahdisti päähenkilön ja koko maailman normalisoima oman hallinnan menetys. Ihmiset vapaaehtoisesti pyyhkivät muististaan kaikenlaisia episodeja ajattelematta seurauksia sen enempää. Tokio ei välitä meistä enää ei kuitenkaan ole millään tapaa saarnaava tai kapinallinen tai skandaalinhakuinen, vaan sen maailma vain nyt sattuu olemaan tuollainen. Muistinpyyhkijät ovat ihmisille arkipäivää ja kapitalismin kaiken kaupallistavan käden alla bisnes kukoistaa. Kirjassa mainitaan on toki myös muistiaan vaalivia ihmisiä sekä pari ääriryhmää väkivaltaisine muistinsäilytysstrategioineen, mutta nämä kaikki ovat yksittäisiä pilkahduksia massan seassa. En voi olla ajattelematta, mitä tapahtuisi, jos tällaiset muistinpyyhkijät olisivat arkipäivää myös meidän todellisuudessamme. Näin ulkopuolelta ajattelen ja toivon, että pitäisin muistoistani kiinni siitä huolimatta, millaisia ne ovat, mutta ei sitä voi koskaan tietää. Ehkä olisinkin yksi niistä, jotka tahtovat elää elämäänsä ilman menneisyyden taakkaa mukanaan. Ajatuskin tällaisesta tiedottomuudesta omaan tarinaan ja historiaan liittyen tuo kontrollifriikin minussa esille.

Tämä kappale sisältää spoilereita

Juuri tähän edellisessä kappaleessa mainitsemaani hallinnan menetykseen perustuu päähenkilön tarina. Hän alkaa tarinan edetessä varastaa myymästään kuormasta muistinpyyhkijöitä ja käyttää niitä enenevässä määrin. Lopulta tilanne eskaloituu siihen pisteeseen, että hän päätyy täysin mitään muistamattomana hoitolaitokseen, joka on erikoistunut muistojen palauttamiseen. Tässä kohtaa päähenkilö on pommittanut aivonsa niin pitkälle, ettei kykene enää muodostamaan uusia muistoja. Joka päivä hän kysyy samat asiat ja joka kerta hän saa samat vastaukset muistamatta niitä enää myöhemmin. Mikä yllätys, muistinpyyhkijät eivät olekaan niin tarkkoja ja täydellisiä kuin yhtiö väittää, vaan ne sotkevat vähän kaikennäköistä mennessään. Kirja tarjoaa loogisen selityksenkin asialle: muistot eivät koskaan ole vain yksittäisiä irrallisia hetkiä, vaan ne ovat aina kiinni jossain. Siksi ei ole mahdollista poistaa siististi yhtä osaa, vaan samalla voi verkosta lähteä joku toinenkin kohta.

Koko kirjan ajan on viitattu johonkin "häneen", jolle kertoja ikään kuin omistaa tarinan. "Häntä" puhutellaan toisinaan ja lukija saa pieniä vihjeitä siitä, kuka tämä mysteerihenkilö mahtaa olla. Tiedämme, että hän on kertojan vaimo ja että hänen äitinsä pelaa pokeria kerhoissa. Hoitolaitoskohdassa vihdoin pääsemme syvälle kertojan mieleen ja elämme hänen muistoissaan tämän monimutkaisen ja samalla niin yksinkertaisen rakkaustarinan. Kertojan vaimo on yksi niistä, joka ei tahdo unohtaa mitään. Hän vie kertojaa ympäri Tokion katuja ja hotelleja puhuen samalla rakkaudesta, tulevaisuudesta ja ikuisuudesta. Kaikki muistot ovat katkeransuloisen haikeuden sävyttämiä. Nämä ovat myös ne muistot, joita päähenkilö ei kaikista lääkkeistään ja huumeistaan huolimatta koskaan unohda. Rakastin koko hoitolaitososaa ja etenkin näitä muistoja, joissa saimme vihdoin tutustua kertojan vaimoon. Koin, että tämä oli kirjan parhainta antia ja todella vei huippuunsa Lorigan kertomistavan ja kirjan tunnelman.

Spoilerit ovat päättyneet.

Lorigan kirjoitustyyli on hyvin omalaatuinen ja suomennos on erittäin hyvin onnistunut. Lauserakenteet ovat toisinaan jännittäviä ja kerronta ei ole kahlinnut itseään liikaa siihen, miten kunnollisessa suomen kielessä tulisi lauseita aloittaa. Tarkoittaen siis sitä, että lauseen voi hyvin aloittaa vaikka ja-sanalla. Myös pilkkujen käyttö on toisinaan säästeliästä, mutta se ei vaikeuta lauseiden ymmärrystä. Minuun Lorigan tyyli vetosi suuresti ja nautin sen lukemisesta. Yksi syy saattaa olla myös se, että kirjoitan itse toisinaan hieman samalla tyylillä etenkin tekstiviestikeskusteluissa. Tokio ei välitä meistä enää inspiroi minut myös lisäämään muutaman lainauksen kirjasta niille varatulle välilehdelle. Arvostan aina, kun kirjassa on hyviä lainauskohtia.

Oman bonusmainintansa saa myös se, että kirjan alkupuolen vaeltamisessa päähenkilö valitsee seksikumppaneikseen yhtälailla miehiä kuin naisiakin tekemättä sen enempää eroa sukupuolten välille millään tasolla.

Vielä viimeisenä on mainittava kirjan nimi. Tokio ei välitä meistä enää on mielestäni äärimmäisen hieno ja kaunis nimi tälle kirjalle ja rakastan sitä suuresti. Se auttaa luomaan kirjan tunnelmaa jo ennen kuin itse kirjaa on edes aloittanut. Tokio ei välitä meistä enää päätyisi ehdottomasti listalle "Parhaat kirjan nimet", jos minulla olisi sellainen lista. Sen sijaan takakansiteksti saa minulta suuren miinuksen, sillä se antaa aivan väärän kuvan kirjasta sekä tyylin että tarinan puolesta. Vähän edes yritystä kiitos. Auttaisi ehkä, jos lukisi kirjan ennen takakannen väsäämistä.

4 / 5 tietokoneen ruudulle säilöttyä muistoa

Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää, Tokio ya no nos quiere, 1999, suomentanut Päivi Paappanen, 2004, Like, 251 sivua

Haasteistakin tuli pari kohtaa suoritettua!

2019:
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
44. Kirja kertoo Berliinistä

2017:
30. Kirjan nimessä on tunne

Rakastu runoihin: milk and honey

Olen miettinyt tämän kirjan ostamista jo pitkään ja löydettyäni Prahassa ihanan kirjakaupan The Globen, en voinut vastustaa kiusausta.

http://www.slovart.cz/

Rupi Kaur: milk and honey

milk and honey on neljään osaan (hurting, loving, breaking, healing) jaettu runoteos, joka käsittelee ihmiselämän vaikeita asioita. Siinä on väkivaltaa, herkkyyttä, rakkautta ja kipua. Ennen kaikkea se kertoo selviytymisestä ja itsensä uudelleen kirjoittamisesta.

Lyhyt varoitus: kirjan nimi on virallisestikin pienellä kirjoitettu ja yritän pitäytyä samassa kirjoitusasussa. Toivon, että se ei tee arviosta vaikealukuista.
Parhaiten kuvailen tätä kirjaa, kun sanon sen olevan tunteita herättävä. milk and honey kuvailee paikoitellen todella rankkoja aiheita seksuaalisesta väkivallasta, ihmissuhdeongelmista, omasta seksuaalisuudesta ja yhteiskunnan odotuksiin. Myös runojen tunneskaala on laaja. Jotkut ovat epätoivoisia, ahdistuneita ja synkkiä, toiset taas voimaannuttavia, leikkisiä ja pohdiskelevia. Tämä vaihtelu mahdollisti ainakin minulle sen, että löysin monia todella syvästi itseeni vetoavia runoja kokoelmasta, jonka kirjoittajalla on hyvin erilaiset kokemukset ja maailma kuin minulla. Tunneskaalaa saa siis käydä läpi myös lukija. Osa runoista sai minut melkein kääntämään katseeni syrjään, jotkut taas pakottivat lukemaan monta kertaa putkeen, toisissa koin vahvaa yhteyttä ja voimaantumisen tunnetta, kun taas jotkut eivät raapaisseet tunteitani edes pintapuolisesti. Silti verrattuna moniin runoteoksiin, milk and honey tarjosi harvinaisen paljon vaikuttavaa kosketuspintaa.

Kirjoitustyylistä muutama sananen. Kaur kirjoittaa hyvin modernia runoutta. Se on yhdistelmä runoa ja proosaa ja runojen pituudet vaihtelevat aukeamasta pariin riviin. Mitään perinteistä loppusointua tai muuta sellaista on siis turha odottaa. Joidenkin lukemieni arvioiden kirjoittajat eivät voineet yhtään sietää tätä tapaa kirjoittaa, vaan näkivät sen lähinnä lauseina, joissa on paineltu enter-nappia oudoissa kohdissa. Itse olen vakaasti sitä mieltä, että runo voi olla oikeastaan mitä tahansa enkä katso asiakseni alkaa sanelemaan, millaisia runojen kuuluu olla, jotta ne lasketaan "oikeiden runojen" kerhoon. Jotkut myös kokivat milk and honeyn olevan kokoelma tumblr-tyyppisiä teinien lainauksia ja ymmärrän kyllä, mistä tämä ajatus tulee, mutta olen itse hieman eri mieltä. Kirja on erittäin helposti lainattavissa ja se sisältää suuren määrän todella hienoja ja koskettavia lauseita. Itse en näe tätä millään tavalla vikana, vaan se enemmänkin kertoo näiden lauseiden olevan sellaisia, joita ihmiset tahtovat kantaa mukanaan ja levittää muidenkin nähtäville. Jos itse joskus kirjan kirjoitan, niin se, että tumblr täyttyisi kirjastani otetuista lainauksista, olisi ainakin minulle suuri kunnia.

Kaurin oma ääni tuntuu kirjan joka sivulla ja sitä lisää vielä enemmän sivuille piirretyt yksinkertaiset luonnokset hahmoista ja tapahtumista. Runoissa olevat ajatukset ja etenkin kokemukset tuntuvat hänen omiltaan. Se oli minulle yksi kirjan parhaista puolista. Monet etenkin seksiä koskevista runoista eivät vedonneet minuun, koska en jaa samoja tunteita, ajatuksia ja suuntautumisia kirjailijan kanssa. Luin kyllä nekin runot ihan mielelläni, mutta ne eivät jääneet päähäni pyörimään, vaan luisuivat heti sivun käännyttyä tiehensä. Tästä runojen aiheiden vaihtelusta nimenomaan vahvistui ajatukseni siitä, että Kaur kertoo tätä kirjaa itse ja omista lähtökohdistaan. Milk and honey on hänen kirjansa ja lukija pääsee hetkeksi jakamaan sitä hänen kanssaan.

Ymmärrän hyvin, miksei milk and honey sovi kaikille. Siinä on hyvin omanlaisensa tyyli ja tunnelma ja, kuten runoissa aina, se joko kolahtaa tai sitten ei. Minulle kolahti ja aion ehtiessäni lukea myös Kaurin uusimman julkaisun the sun and her flowers.

4 / 5 mielessä kummittelevaa lainausta

Sen vielä pikaisesti laitan loppukaneetiksi, että en välttämättä laita tästä kirjasta mitään Kirjallisuuslainauksia-osiooni, sillä en tahdo laittaa kokonaisia runoja, mutten myöskään tahdo rikkoa kokonaisuutta vain yhdeksi osaksi. Mutta tosiaan kauniita lauseita on tämä kirja täynnä.

Rupi Kaur: milk and honey, 2015, Andrews McMeel, 204 sivua

Yksi haastekohtakin saatiin taas täytettyä!

2019:
10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja

Ei kiitos: Ennen päivänlaskua ei voi

Kaikki suomalaiset ovat varmasti edes joskus kuulleet tästä kirjasta. Ilmeisesti se joidenkin mielestä on jotain uraa uurtavaa ja taiteellista, mutta oma kokemukseni ei valitettavasti ollut kovin hyvä.

http://images.bookcrossing.com/

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Mikael löytää eräänä iltana pienen peikon roskakatoksesta ja hetken mielijohteesta vie sen kotiinsa. Alussa olento on heikko ja täysin riippuvainen Mikaelista, mutta sen vahvistuessa asetelma alkaakin kääntyä outoon suuntaan ja pian se onkin Mikael, jonka elämä pyörii täysin uudella radalla.

Aloittakaamme kirjan hyvistä puolista, niin saamme ne alta pois. Ensinnäkin kirjan nimi on aina kiehtonut minua. Rakastan viittausta Päivänsäde ja menninkäinen kappaleeseen ja sitä, kuinka se omilleen irrotettuna tuntuu heti paljon synkemmältä ja salaperäisemmältä. Lisäksi se on kauniin runollinen ja minua harmittaa, että se menee hukkaan tällaisen kirjan nimenä. Kerronta ja kieli ovat muutenkin kirjassa sujuvia eikä minulla ole niistä valittamista paitsi joistai sanavalinnoista, joista puhun myöhemmin. Eniten pidin ehkä siitä, että suomalaista kansantarustoa käytetään kirjassa ja se nivotaan yhteen mukamas nykypäivän tapahtumien kanssa. Kirjassa on ikään kuin vaihtoehtoinen todellisuus, jossa asiat ovat muuten samoin, mutta mytologian peikko tai menninkäinen tai mikä lienee onkin oikea olento. Ajatuksena tämä on äärimmäisen kiehtova ja toivoisin, että Suomen kiinnostavaa tarustoa käytettäisiin enemmänkin hyväksi. Toteutus ontui kyllä tämän kirjan kohdalla paikoitellen, mutta idea oli silti hyvä.

Nyt, kun hyvät uutiset on saatu käytyä läpi, siirtykäämme huonoihin. Niitä riittääkin sitten useampaan kuin yhteen kappaleeseen. Aloitetaan suoraan pahimmista. Tähän ja seuraavaan lyhyempään kappaleeseen pätee sitten spoiler-varoitus. Kun Mikael vie peikon kotiinsa, se on heikko ja avuton poikanen ja Mikael joutuu kaikin keinoin pitämään sitä elossa. Lisäksi kirjan maailmassa peikot ovat selkeästi eläimiä ja tämän pelastetun peikon käytös on myös hyvin eläimellistä. Kaikki tämä olisi ihan ok, ellei kirja alkaisi nopeasti esittelemään seksuaalisia elementtejä ja motiiveja Mikaelin käytökseen. Mikael kiihottuu peikon, joka muuten saa nimen Pessi, olemuksesta ja tekemisistä ja vaikka suoranaista seksiä ei onneksi ole, nesteitä silti lentää. Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. En tiedä muista, mutta itse en kyennyt lukemaan näitä kohtauksia minään muuna kuin äärimmäisen epämiellyttävänä. Ja tiedetään, lopussa käy ilmi, että peikot ovat todella älykkäitä ja blaablaa, mutta se ei kyllä yhtään poistanut tuntemuksiani ja oli lisäksi todella tyhmänoloinen päätös. Peikko pyssyn kanssa johdattamassa Mikaelia uuteen elämään, voi hyvä luoja. Vielä yhden minua häiritsevän elementin tähän tuo se, että Mikael on homo ja ilmeisesti juuri eläimellisellä maskuliinisuudella oli jotain tekemistä vetovoiman kanssa, jota Mikael tunsi ja minulle tuli vain paha maku suuhun. En halua liioitella tai tehdä kärpäsestä härkästä (onpa muuten tyhmä sanonta), mutta tuosta kaikesta voisi tehdä päätöksen, että juuri Mikaelin homous johdatti hänet peikon maailmaan. Ei kiva.

Lisäksi kirjan asetelma laittaa Mikaelin ja Pessin selvästi epätasapainoiseen asemaan. Pessi on heikko ja sairas ja Mikael hoitaa sitä. Pessi on suljettuna hänen asuntoonsa ja saa ruokansa Mikaelilta. Pessi on siis täysin riippuvainen Mikaelista, mikä tekee suhteesta vieläkin arveluttavamman. Ja vielä senkin sanon, että Pessi on löydettäessä vasta poikanen ja vaikka se kasvaakin nopeasti, Mikael viehättyy siihen saman tien eikä tämä kirja todellakaan olisi kaiken päälle tarvinnut vielä pedofilian alavirettä. On se jo kumma.

Spoilerit ovat päättyneet

Sitten asioihin, jotka ärsyttivät minua, mutta joiden voi sanoa olevan makuasioita. Ensinnäkin minulle sivujen kääntämisestä vaikean teki se, että kaikki henkilöt olivat ärsyttäviä. Tämä kirja ei sisällä yhtäkään miellyttävää hahmoa, kehenkään ei voi samaistua ja kaikki ovat aika kyseenalaisia tyyppejä. Kirjan kivoin tyyppi on Palomita, väkivaltaisen miehen postimyyntivaimo, joka on vankina maassa, jonka kieltä ei puhu seuranaan ainoastaan kamala miehensä eikä ketään muuta. Palomita ei ole hirveä ihminen, mutta häntä kohtaan saa tuntea lähinnä sääliä. Lisäksi en oikein arvosta, miten kirjailija kohtelee ainoaa (rodullistettua) naishenkilöään. Kaikki muut henkilöt ovat itsekkäitä, moraalittomia ja pinnallisia. Tähän liittyy myös kommentti twitterissä, jossa sanottiin, että kirjailijalla on täysi myötätunnon puute hahmojaan kohtaan. Miksi minä välittäisin näiden henkilöiden kohtaloista, kun ei tainnut välittää kirjailijakaan? "Menkää tyhmät ihmiset ja eläkää tyhmiä elämiänne ja olkaa onnettomia." Tällaisen kuvan minä sain tekstin suhteesta hahmoihin. Lisäksi pienenä huomautuksena, kirjassa käytetään saamelaisiin kohdistuvaa halventavaa termiä yhdessä kohdassa ja sekä termin käyttö että koko kohta tuntuu aivan turhalta.

Puhukaamme vielä pikaisesti kerronnasta. Kuten jo aika alussa mainitsin, tekstistä minulla ei ole valittamista, jos tätä halventavan termin käyttöä ei lasketa. Sen sijaan ongelmaksi minulle muodostuivat lukujen väleissä olevat lainaukset muka-historiallisista peikoista kertovista tietokirjoista tai uutisartikkeleista tai kaunokirjoista. Muutama siellä täällä olisi toiminut erinomaisesti ja pieni osa oli oikeasti kiinnostavia. Suurin osa oli kuitenkin aivan liian pitkiä, puuduttavan tylsiä ja totaalisen turhia. Niillä ei ollut mitään muuta tekemistä kuin sivumäärän kasvattaminen. Loppuvaiheessa vain hyppelehdin suoraan niiden yli. Lukukokemus oli rasittava jo muutenkin, miksi vielä lisätä kärsivien huokausteni määrää? Jatkoin lukemista tuskastumisestani huolimatta loppuun asti, sillä halusin ymmärtää, miksi Ennen päivänlaskua ei voi on niin monen arvostama ja paljon puhuttu. Joudun kuitenkin valitettavasti tunnustamaan, että tämä salaisuus ei minulle kirjan päätyttyäkään paljastunut. Toki ajatus taruolennoista oikeina eläiminä yhdistettynä pohdintaan luonnon ja ihmisen suhteesta on kiehtova, mutta tuo ajatus hukkuu niin totaalisesti kaiken tämän muun turhuuksien turhuuden ja ahdistuksien ahdistuksen alle, että en voi käsittää. Palkintojakin tämä kirja on voittanut ja en voi muuta todeta kuin, että jos tämä on voittaja, en halua tietää millaisia muita ehdokkaita niiden palkintojen saajiksi on ollut tarjolla.

11/2 / 5 eläinoikeudellisesti arveluttavaa kuvaussessiota

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi, 2000, Tammi, 268 sivua


Kirjasta en ehkä pitänyt, mutta tästä täytettyjen haastekohtien määrästä pidän sitäkin enemmän.

2019:
5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi
7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt
14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja
45. Kirjan nimessä on kieltosana

2018:
5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa

2016:
20. Kirjan nimi viittaa vuorokauden aikaan

Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta

risingshadow.fi

Konmaritin kirjahyllyäni ja tämä ohut teos sattui käteen. Päätin lukaista sen läpi ja antaa sitten eteenpäin.

Mark Twain: Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta

Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta on juuri sitä, mitä nimi antaa ymmärtää. Se on kirjoitettu lyhyiden päiväkirjamerkintöjen muotoon ja tapahtumat ovat Raamatusta tuttu Paratiisi-tarina Aatamin näkökulmasta. Enimmäkseen siinä keskitytään Aatamin ja Eevan suhteeseen. Ilmeisesti tälle kirjalle olisi myös vastakappale Eevan ajatuksista, mutta sitä en tässä yhteydessä saanut käsiini.

En lämmennyt tälle kirjaselle mitenkään erityisen paljon. Aatami oli kertojana aika ärsyttävä ja varsinkin hänen suhtautumisensa Eevan oli rasittava ja kliseinen "suoraviivainen mies ei ymmärrä monimutkaista naista", mikä ei minuun vetoa. Ilmeisesti Mark Twain olisi perustanut osan kerronnasta omaan suhteeseensa vaimonsa kanssa, mutta tämä fakta ei lukunautintoani kyllä lisännyt.

Hyvä puoli tästäkin teoksesta kyllä löytyy! Päiväkirjamerkintöjen ohessa kulkee yksinkertaisella tyylillä tehty Ennisofia Salmelan kuvitus, joka tekee kerronnasta heti uniikimman ja vie lukijan hieman syvemmälle tarinaan. Muutenkin tämä päiväkirjatyyli on ihan viehättävä ja alle satasivuisen lehdykäisen lukaisee mukavasti hetkessä. Kaiken kaikkiaan Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta on ihan kiva, mutta mitäänsanomaton eikä sitä jää viimeisen sivun jälkeen sen enempää ajattelemaan.

2 1/2 / 5 Eevan nimeämää eläintä

Mark Twain: Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta, Extracts from Adam's Diary, 1904, suomentanut Ville Hytönen, 2008, kuvitus Ennisofia Salmela, Savukeidas, 79 sivua

Kirjahaaste 2019:
43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi
47. Kirjassa on alle 100 sivua

Kirjahaaste 2018:
13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa

Pieni pala elämää: Me täytytään valosta

Vuotta 2018 on jäljellä enää yksi päivä. Epätoivoinen kirjabloggari ryntää kirjakaapilleen ja selaa epätoivoisena valikoimaansa läpi. Kunnes yhtäkkiä jumalten valo loistaa yhteen hyllyssä olevaan kirjaan. Bloggari ottaa sen käteensä ja tietää, että tämä se on. Kirja, jonka hän ehtii vielä lukea ja saada 15 kirjan tavoitteensa täyteen.

https://kustantamo.sets.fi/

Annastiina Storm: Me täytytään valosta

En oikeastaan koskaan laita suoraa lainausta kirjan takakansitekstistä, mutta nyt ajattelin rikkoa kaavaa ja liittää tähän osan takakantta. Tahdon kertoa, mikä juuri tässä kirjassa (hienon kannen lisäksi) herätti mielenkiintoni, kun sen syksyn Kirjamessuilla näin.

"Siljan barbileikissä Tähkäpää on saanut happoa kasvoilleen. Pikkuveli, joka ei syntynytkään, puhuu Santulle jukurttipurkkipuhelimessa. Isä katoaa omille teilleen, jättää lapset yksin vaikka äiti on yötöissä ja sairaalassa sitten, kun ei enää jaksa. Mummi toivoo että ukki jo kuolisi, kun se oma elämä on jäänyt elämättä, ja kokee ihmeen rypyttäessään riisipiirakoita."

Tämän jälkeen takakannessa on vielä jotain vähän rasittavan runollista selitystä siitä, miten kirja hengittää(?). Ideana on kuitenkin se, että Me täytytään valosta kuvaa kolmen sukupolven elämää palasina ja pirstaleina sieltä täältä. Lapset Silja ja Santtu elävät epävarmuudessa, kun äiti on väsynyt ja isä pelottava. Äiti ja isä taas kamppailevat parisuhteensa ja omien odotustensa kanssa. Mummi ja ukki taas ovat huomanneet tulleensa vanhoiksi ilman, että omia haaveita tuli täytettyä, mutta eivät asioista voi myöskään puhua. Ainakaan toisilleen.

Me täytytään valosta on löytänyt hienon tasapainon sen välillä, että kerronta on nopeaa ja edistyvää, mutta aiheet raskaita. Ilmapiiri kirjassa on toisinaan hyvinkin painostava, mutta vähäinen sivumäärä ja kerronnalliset kokeilut estävät lukijaa tukehtumasta. Liian usein ajatellaan, että vaikeista aiheista ja ihmisten ahdistuksesta saa kunnollisen kuvauksen vain satojen sivujen tervassa tarpomisella, vaikka parhaan efektin saa juurikin toimimalla päin vastoin. Välillä kyllä paistoi läpi, että kyse on esikoiskirjailijasta. Narratiivi ei aina pysy ihan kasassa, vaan painotukset menevät vähän vinksalleen. Tärkeistä hetkistä saatetaan mennä ohi liian kovaa, kun taas epäolennaiseen jäädään hieman liian pitkäksi aikaa. Suurimmaksi osaksi se ei kuitenkaan ole millään tapaa häiritsevän ilmeistä eikä kirja todellakaan huuda olevansa esikoiskirja. Storm on onnistunut luomaan oman äänensä kertojana, kirjan henkilöillä on selkeä persoona ja kerronta herättää vahvoja mielikuvia. Ainoastaan loppu tuntui hieman liian "tässä olisi nyt lopetus, se on kivan runollinen", mikä vähän haittasi kirjan muuten hyvin kantavaa tunnelmaa. Se nyt kuitenkin annettakoon anteeksi muuten ihan kiinnostavan kirjan siivellä.

Henkilöt olivat ehdottomasti tämän kirjan paras osa. Välähdyskerronnasta huolimatta kaikki hahmot tuntuivat aidoilta, heihin ehti tutustua ja he herättivät lukijassa tunteita. En tahdo nyt kovin paljon heidän tarinoistaan paljastaa, sillä Me täytytään valosta on lyhyt kirja. Sen verran kuitenkin sanon, että hahmojen menneisyys ja nykyisyys paljastuvat taidokkaasti ja sopivan tulkinnanvaraisesti. Kirja ei kerro asioita muutenkaan liian auki ja sitä piirrettä arvostan erityisesti. Kaikki sukupolvet ovat omanlaisiaan ja voin nähdä ja kokea mielessäni juuri, millaisia tyyppejä he olisivat oikeassa elämässä. Olen aika varma siitä, että kaikki meistä tunnistavat ainakin yhden henkilön omasta elämästäänkin, ellei jopa useampia. Pienenä varoituksena kuitenkin herkemmille lukijoille; kirjassa yhtenä käsittelyn aiheena on lähisuhdeväkivalta. Sillä ei millään tapaa mässäillä eikä se ole kirjan ainoa juoniasia, mutta jos aihe on sinulle vaikea, on hyvä olla tietoinen etukäteen.

Valitsin Me täytytään valosta -kirjan pitkälti nimen ja kannen perusteella. Se ei ollut sisällöllisestikään suuri pettymys, mutta ei myöskään uusi lempikirjani. Ihan kiva lukukokemus, johon ei tarvitse käyttää suunnattomasti aikaa. Kirjan saa hyvin luettua päivässä. Tämä arvio oli nyt viimeinen 2018-vuodelta jonoon jäänyt. Nyt sitten tämän vuoden kirjallisuuden pariin, jonossa onkin jo pari kirjaa...

Annastiina Storm: Me täytytään valosta, 2017, S&S, 204 sivua

Me täytyään valosta kuittaa Helmet-haasteesta yhden kohdan

2017.
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja

Hieman erikoinen trilleri: Kolme

Asetin viime vuonna tavoitteeksi lukea 15 kirjaa. Sitten olikin yhtäkkiä enää viikko joulukuuta jäljellä ja vain 13 kirjaa luettuna. Katsoin heti läpi kaikki keskeneräiset ja totesin tämän kirjan olevan kyseisen valinnan nopeiten edistyvä. Lisäksi olin jo hyvät sata sivua ehtinyt lukea. Niinpä tartuin äkkiä kirjaan ja ryhdyin hommiin.

www.risingshadow.fi

Sarah Lotz: Kolme

Myöhemmin Mustaksi torstaiksi nimettynä päivänä neljä lentokonetta putoaa eri puolilla maailmaa. Kolmen koneen jäljiltä löydetään jokaisesta yksi eloonjäänyt lapsi ja heistä aletaan käyttää nimitystä Kolmikko. Salaliittoteoriat, avaruusolentoihin uskojat ja uskonnolliset liikkeet räjähtävät käsiin, kun oletuksia näiden lasten ihmeselvitymisestä putkahtaa esiin. Ovatko lapset kenties ulkoavaruuden lähettiläitä vai Raamatussa luvatut Maailmanlopun ratsastajat? Lisäksi neljännen koneen ympärillä pyörii kiivas etsintä, onko lapsia vielä neljäskin?

Minulla oli suhteellisen korkeat odotukset tätä kirjaa kohtaan. Sen hieno kansigrafiikka lumosi minut heti, takakansiteksti lupasi karmivaa jännitystä ja kirjoitustyyli vaikutti kiinnostavalta. Valitettavasti joudun sanomaan hieman pettyneeni. Kolme ei missään nimessä ollut huono kirja, mutta ei myöskään ihan sitä mitä odotin. Kansi on edelleen hieno, joskin kirjan huono liimaus ärsytti. Siinä riittää myös mysteeriä ja jonkin verran karmivuuttakin, mutta puhukaamme ensin kirjoitustyylistä.

Kolmen idea on, että se on ikään kuin oikeista tapahtumista kertova kirja, jonka fiktiivinen kirjailija on koonnut haastatteluista, uutisista, nettikirjoitteluista ja muista sellaisista lähteistä. Tämä tyyliratkaisu on sekä kirjan paras että myös heikoin osa. Ideana se on erittäin mielenkiintoinen ja tuo trilleriin hyvin omalaatuisen mausteen. Lisäksi se mahdollistaa monen rinnakkaisen tarinan kertomisen ilman, että täytyisi käyttää aikaa perinteisen tarinankerronnan kuvailuihin ja hahmokehityksiin. Toisaalta tällaisessa raporttityylissä on riskinä, että lukija ei ehdi muodostaa tunnesiteitä hahmoihin, kun näkökulma vaihtelee tiuhaan tahtiin maanosasta toiseen. Olen lukijana hyvinkin henkilöorientoitunut, mutta tiedän että todellakaan kaikki eivät ole. Tämä tyyli voikin sopia toisenlaiselle lukijalle äärettömän hyvin. Kolmen suurin vika on kuitenkin paljon yksinkertaisempi, se on aivan liian pitkä. Tämä kirja olisi päässyt todella oikeuksiinsa, jos se olisi ollut ytimekäs ja vauhdikas kokoelma Mustan torstain tapahtumista eri lähteitä käyttäen. Tällaisenaan kirjassa on kuitenkin lähes 500 sivua ja minulle alkoi riittää jo sivun 200 kohdalla. Kaikki hyvät kerrontamenetelmät, kiinnostavat juonikuviot ja henkilöiden kehitykset eivät yksinkertaisesti riitä näin isoon sivumäärään, vaan alkavat joko jumittaa paikoillaan tai menevät liian monihaaraisiksi ja yksityiskohtaisiksi. Lukijan mielenkiinto häviää ja sivua kääntää toivoen, että kohta taas tapahtuisi jotain muuta kuin keski-ikäisten uskonkiihkoilijoiden saarnaamista. Jos olisin ollut Kolmen kustannustoimittaja, olisin karsinut sivumäärän puoleen eikä juoni olisi todellakaan kärsinyt. Lisäksi on mainittava, että suomennos jätti kyllä toivomisen varaan. Ärsyttäviä kirjoitusvirheitä sekä kirjaimellisesti käännettyjä sanontoja ja idiomeja riitti. En arvostanut.

Liiallisesta pituudesta ja omasta leipääntymisestäni huolimatta Kolmessa oli myös paljon hyviä ominaisuuksia. Pidin siitä, että käytettyjen "lähteiden" kirjo oli monipuolinen. Se piti mielenkiintoa yllä ja haastoi aivoja omaksumaan tekstiä monissa eri muodoissa. Kolme onnistuu luomaan tapahtumaketjun, jonka voisi kuvitella tapahtuvan oikeassakin elämässä. Kun tässä nyt on maailman nykytilaa seuraillut, niin uskonnolliset kiihkoilijat, ufo-hihhulit ja sen sellaiset eivät todellakaan ole kaukaa haettuja. Varsinkin, kun Lotz selvästi osaa luoda uskottavia henkilöitä. Hän ei sorru kuvaamaan vain äärimmäisiä tekoja ja mielentiloja, vaan mukaan mahtuu myös paljon arkista draamaa, joka vahvistaa aitouden tunnetta. Tosin välillä Lotz unohtuu liikaa rakentamansa kristinuskon lahkon pariin ja lukija saa tietää aivan liikaa yksityiskohtia konservatiivisten keski-ikäisten kristittyjen rouvashenkilöiden elämästä. Sivumäärä sentään takaa sen, että yksikään selvinneiden lasten ympärille muodostuneista piireistä ei jää käsittelemättä. Tosin Japanin selviytyjän Hiron koko kaari menee hieman ehkä yli ja jää lukijalle sekä hieman erikoiseksi että myös etäiseksi.

En viitsi tässä alkaa eritellä jokaisen hahmon kaarta ja mielipiteitäni niihin liittyen, mutta mainitsen ihan pari asiaa. Ensinnäkin arvostin sitä, miten pienestä asiasta voi kasvaa jotain niin älyttömän suurta. Yksi Japanin koneen uhreista, Pamela May Donald, ehtii äänittää puhelimeensa lyhyen viestin ennen kuolemaansa. Tämä kuolevan naisen sekava höpötys saa aikaan ensin pienen virran, ja asioiden koko ajan eskaloituessa, lopulta valtavan hyökyaalloon. Koko uskonlahko jopa nimetään pamelisteiksi. Lisäksi pamelisteihin sisältyy erittäin hyvä kuvaus siitä, miten usko auttaa ihmistä selittämään oman näkemyksensä mukaisiksi oikeastaan ihan kaiken. Pamelisteista pääsemme luonnollisesti Len-pastoriin, joka tätä ilosanomaa levitti ja erityisesti hänen seikkailuihinsa prostituoidun kanssa. Koin kyseisen naisen haastattelut aina kiinnostavina ja ne toivat edes vähän helpotusta muuten niin rasittaviin pamelisteihin. Lisäksi Len-pastorin vaimon yksi ainokainen haastattelu oli erittäin hyvä.

Pahoittelen arvion pirstaleista rakennetta, kirjoitan tätä arviota puolenyön aikoihin. Tajusin juuri, etten ole oikeastaan vielä puhunut itse Kolmikosta. Aloittakaamme Bobbysta. Bobby oli USAn koneen ainoa selviytyjä ja siirtyi onnettomuuden jälkeen elämään isoäitinsä ja dementoituneen isoisänsä kanssa. Bobbyn tarina oli ehkä tylsin, sillä hänen isoäitinsä oli hyvinkin tasapainoinen yksilö ja suurin osa meni hänen taisteluunsa hihhuleita ja miehensä Alzheimeria vastaan. Hiro oli Japanin koneen selviytyjä ja Japanin koneesta lähti liikkeelle myös koko pamelistisäätö. Hiron tarinassa pääpaino oli tämän serkulla ja kyseisen serkun internet-keskusteluilla. Palaan Hiroon ja serkkuun vielä hieman myöhemmin puhuessani kirjan lopusta. Viimeinen löydetty selviytyjä on Jess, joka päätyy elämään enonsa luokse. Jessin tarina oli omasta mielestäni ehkä kiinnostavin, sillä se kerrottiin lähes kokonaan Jessin enon näkökulmasta. Jessin eno Paul äänitti ajatuksiaan tulevaa kirjaa varten ja niissä näkyy koukuttavasti hänen vajoamisensa yhä syvemmälle ja syvemmälle mielensä syövereihin. Paulin kohtia lukiessaan ei todellakaan tahtonut lopettaa kesken. Lisäksi kirjassa etsitään mahdollista neljättä selviytyjää Afrikasta. Nämä kohdat vaihtelevat kiinnostavuudeltaan suuresti, mutta ne onnistuvat hyvin pitämään etsintöjen kauhunsekaisen odotuksen yllä.

Seuraava kappale sisältää spoilereita kirjan loppuratkaisusta:

Kolme päättyy hyvin oudosti. Koko kirjan ennen sitä on yrittänyt olla mahdollisimman todentuntuinen ja siinä myös aika hyvin onnistunut. Kuitenkin aivan lopussa kirja päättää muutta kurssia täysin ja heittää lukijalleen useamman todella omituisen juonenkäänteen. Kirja on ensin päättyvinään kustannustoimittajan lausuntoon, jossa kerrotaan tämän olevan juhlajulkaisu ja samalla paljastetaan lukijalle, että kirjan "kirjailija" on kadonnut mystisesti jo vuosi sitten. Tämä olisi mielestäni ollut paras mahdollinen lopetuspaikka. Todellisuuden illuusio olisi säilynyt ja karmiva tunne jäänyt. Sen sijaan kirja jatkuu monen sivun sähköpostiviestillä, jonka kirjan muka-kirjoittaja on kirjoittanut entiselle naisystävälleen juuri ennen katoamistaan. Niistä paljastuu lukijalle esimerkiksi, että maailma onkin muuttunut dystopiaksi ja kaikki on pielessä. Kaikkein omituisin kohta on kuitenkin vielä edessä. Sähköpostin jälkeen on luvassa vielä hieman romaanimuotoista kerrontaa. Sen suurin anti on, että "kirjailija" Elspeth löytää lopulta kadonneen Hiron ja yllätyyys kyse oli koko ajan avaruusolennoista. Kyllä, luit ihan oikein.

Spoilerit päättyvät

Vielä lyhyt kehu kirjalle siitä, että siinä oli useampi LGBT-henkilö! Isoimmin esillä Paul, joka on homo sekä Elspeth, joka tosiaan kirjoittaa entiselle naisystävälleen sähköpostia. Arvostan tällaista representaatiota, jossa seksuaalisuus ei ole millään tapaa iso juttu, mutta kuitenkin läsnä.

3 1/2 / 5 erikoista juonenkäännettä

Sarah Lotz: Kolme, The Three, 2014, Karisto, suomentanut J. Pekka Mäkelä, 491 sivua