Klassikkosiivous: Dracula

Olin kuullut Draculasta paljon hyvää, mutta sen koko oli aiemmin pitänyt minut loitolla. Siksi valitsin sen Klassikkosiivoukseen ja olen erittäin tyytyväinen valintaani. Ainakin omalta osaltani.

https://cdn.shopify.com/

Bram Stoker: Dracula

Vampyyrikirjallisuuden klassikkoteos seuraa professori van Helsingin ja hänen sekalaisen apulaisjoukkonsa yrityksiä estää kreivi Draculan Englannin valloitus. Kun kaikkien hyvien ihmisten kauhu kreivi Dracula päättää jättää Transylvanian taakseen ja siirtyä verevämmille asuinseuduille Lontooseen, joutuvat häntä vastustava joukko tekemään kaikkensa saadakseen kreivin suunnitelmat epäonnistumaan. Kreivi on kuitenkin salakavala vihollinen eikä vaaroilta ja tragedioilta voida välttyä, kun aika alkaa käydä vähiin.

Rakastan tapaa, jolla Dracula on kirjoitettu. Tarina paljastuu lukijalle vähän kerrallaan eri henkilöiden päiväkirjamerkintöjen, kirjeiden ja uutisartikkelien muodossa. Varsinaista perinteistä kerrontaa kirjassa ei ole ollenkaan, vaikka monen sivun päiväkirjamerkinnät voivat toisinaan siltä tuntua. Tällainen kerronta vetoaa minuun suuresti ja toivoisin törmääväni siihen useamminkin. Muutenkin rakastan sitä, kun perinteisessäkin kerronnassa on seassa otteita vaikka tekstiviesteistä tai kauppalistoista.

Dracula on pölyttynyt hyllyssäni jo vaikka kuinka pitkään enkä usko ilman tätä projektia saaneeni sitä ihan heti luettua. Luen harvoin paksuja kirjoja ja minun on jotenkin vaikea tarttua niihin. Draculassahan on se kevyet 600 sivua (ainakin tässä painoksessa) ja se on lisäksi klassikko ja jos jotain klassikoista olen oppinut, se on että ne ovat hitaampia ja raskaampia lukea kuin modernimmat kirjat. Ja osittain tämä pitää nytkin paikkaansa. Draculan kerronta on aika verkkaista ja tapahtumatkaan eivät dynaamisimpia. Silti pidin sitä hyvin kiinnostavana ja koin oikeasti saaneeni jotain irti.

Juonikuviot ovat ehkä hyvin vakiokamaa, mutta hahmot ovat tämän kirjan huvittavin asia. Parhaiten kaikki tuntevat ainakin nimeltä professori Abraham van Helsingin, joka saapuu johtamaan taistelua Draculaa vastaan. Yleisessä tietoisuudessa on kuva van Helsingistä synkkänä ja salaperäisenä antisankarina, joka metsästää vakavailmeisenä arkkivihollistaan. Ja kuinka väärässä me kaikki olimmekaan. Van Helsing on hyväntuulinen, kohtelias ja jopa hieman hassu vanhempi herrasmies, joka mainitsee jatkuvasti, kuinka paljon välittää uusista ystävistään ja kuinka paljon heitä arvostaa. Van Helsing on myös kirjan kahdesta hyödyllisestä hahmosta se toinen.

Toinen on tietenkin Mina Harker, joka onkin kirjan paras henkilö ja uusi idolini. Hän kokoaa yhteen kaiken tiedon, keksii aina uusia suunnitelmia ja pitää päänsä kylmänä tilanteessa kuin tilanteessa. Mikä ei tietenkään merkkaa mitään silloin, kun aikakauden ajatukset naisista pääsevät valloilleen ja miesposse päättää, ettei Minan herkkää naisen sielua voi enää rasittaa kamalilla vampyyriasioilla. Kuten voi arvata, mitään hyvää ei koskaan seuraa näistä hetkistä. Enemmänkin silmien pyörittelyä lukijoissa aiheuttavaa. Kunnes Mina jälleen työntää käsivoimin juonta eteenpäin miesten ollessa hyödyttömiä.

Tarina selviää meille myös muiden henkilöiden näkökulmasta ja etenkin Dr. Seward, van Helsingin tuttu ja läheisen mielisairaalaan tohtori, saa esitellä päiväkirjaansa monta kertaa. Pidin Sewardista, vaikka hän oli suurimmaksi osaksi aika kujalla siitä, mitä tapahtuu. Hän oli rauhallinen ja yllättävän herkkä kertoja, jonka näkökulmasta saamme nähdä etenkin van Helsingin vampyyrinjahtausprosessia.

On valitettava tosiasia ainakin omalla kohdallani, että saan keskinkertaisista ja huonoista lukukokemuksista paljon enemmän tekstiä aikaan. Sen sijaan Draculan kohdalla, josta pidin todella paljon, en saa päähäni mitään järkevää. Ehkä on siis tällä kertaa tyydyttävä vähän lyhyempään arvioon. Haluan kuitenkin vielä korostaa, että Dracula oli erinomainen ja nimeäisin sen jopa kaikkien aikojen suosikkiklassikokseni. Draculan vaikutus vampyyrikulttuuriin ja kauhukulttuuriin yleisemmin on niin laaja kaikilta osin, että tämän voi ottaa myös sivistyksen kantilta. Kaikki, minkä yhdistämme nykyisin kliseiseen vampyyrikuvaukseen, löytyy Draculasta ilman parodiaa tai trendeillä leikkimistä, sillä ne eivät kirjan julkaisuaikaan olleet kliseita tai trendejä.

Joitain mielenkiintoisia aikaan liittyviä seikkoja kirjasta kyllä löytyy. Lääketieteen ymmärrys ei ole ihan nykyajan tasolla ja etenkin verensiirrot taisivat olla julkaisuaikaan uusinta uutta, sillä verensiirtoja suoritellaan vähän joka mutkassa ja ne toteutetaan tietenkin vain iskemällä letku henkilöstä toiseen. Kuka nyt tietoa veriryhmistä tarvitsee? Myöhemmin myös yksi sivuhenkilö loukkaantuu todella pahasti ja kohtaa lukiessani ajattelin ainoastaan "juu ei, se tyyppi on kuollut, te mitään viime hetken selityksiä siitä enää irti saa". Toisaalta nämä villit lääketieteen toimenpiteet toivat luku-urakkaan vähän lisää huumoria, vaikkakin tahatonta sellaista.

Suosittelen myös täydellä sydämellä tätä kyseistä käännöstä. Se on erinomainen ja kekseliäs sekä kiinnostava lukukokemus. Kieli on riittävän modernia eikä leiki korukielisyyksillä ja kääntäjä on ottanut hyvin onnistuneita vapauksia henkilöiden aksenttien kanssa. Esimerkiksi eräs alkuperäisessä voimakkaasti purtaen puhuva merimies puhuu tässä suomennoksessa Turun murretta. Myös van Helsingin erikoinen puhetapa istuu tekstiin todella sujuvasti ja luo juuri oikean kuvan henkilöstä. Suosittelen myös lukemaan kirjan sisältämät kääntäjän kommentit ja selitykset, sillä ne ovat mielenkiintoista luettavaa. Haluan myös antaa erityiskiitoksen sille, että käännöksessä käytetään Transylvaniaa, ei Transilvaniaa. En tiedä miksi, mutta ensimmäinen versio on mielestäni se oikea.

41/2 / 5 villiruusua arkun päällä


Bram Stoker: Dracula, 1897, suomentanut Jarkko Laine, 2010, Otava, 607 sivua

Hieman erikoinen trilleri: Kolme

Asetin viime vuonna tavoitteeksi lukea 15 kirjaa. Sitten olikin yhtäkkiä enää viikko joulukuuta jäljellä ja vain 13 kirjaa luettuna. Katsoin heti läpi kaikki keskeneräiset ja totesin tämän kirjan olevan kyseisen valinnan nopeiten edistyvä. Lisäksi olin jo hyvät sata sivua ehtinyt lukea. Niinpä tartuin äkkiä kirjaan ja ryhdyin hommiin.

www.risingshadow.fi

Sarah Lotz: Kolme

Myöhemmin Mustaksi torstaiksi nimettynä päivänä neljä lentokonetta putoaa eri puolilla maailmaa. Kolmen koneen jäljiltä löydetään jokaisesta yksi eloonjäänyt lapsi ja heistä aletaan käyttää nimitystä Kolmikko. Salaliittoteoriat, avaruusolentoihin uskojat ja uskonnolliset liikkeet räjähtävät käsiin, kun oletuksia näiden lasten ihmeselvitymisestä putkahtaa esiin. Ovatko lapset kenties ulkoavaruuden lähettiläitä vai Raamatussa luvatut Maailmanlopun ratsastajat? Lisäksi neljännen koneen ympärillä pyörii kiivas etsintä, onko lapsia vielä neljäskin?

Minulla oli suhteellisen korkeat odotukset tätä kirjaa kohtaan. Sen hieno kansigrafiikka lumosi minut heti, takakansiteksti lupasi karmivaa jännitystä ja kirjoitustyyli vaikutti kiinnostavalta. Valitettavasti joudun sanomaan hieman pettyneeni. Kolme ei missään nimessä ollut huono kirja, mutta ei myöskään ihan sitä mitä odotin. Kansi on edelleen hieno, joskin kirjan huono liimaus ärsytti. Siinä riittää myös mysteeriä ja jonkin verran karmivuuttakin, mutta puhukaamme ensin kirjoitustyylistä.

Kolmen idea on, että se on ikään kuin oikeista tapahtumista kertova kirja, jonka fiktiivinen kirjailija on koonnut haastatteluista, uutisista, nettikirjoitteluista ja muista sellaisista lähteistä. Tämä tyyliratkaisu on sekä kirjan paras että myös heikoin osa. Ideana se on erittäin mielenkiintoinen ja tuo trilleriin hyvin omalaatuisen mausteen. Lisäksi se mahdollistaa monen rinnakkaisen tarinan kertomisen ilman, että täytyisi käyttää aikaa perinteisen tarinankerronnan kuvailuihin ja hahmokehityksiin. Toisaalta tällaisessa raporttityylissä on riskinä, että lukija ei ehdi muodostaa tunnesiteitä hahmoihin, kun näkökulma vaihtelee tiuhaan tahtiin maanosasta toiseen. Olen lukijana hyvinkin henkilöorientoitunut, mutta tiedän että todellakaan kaikki eivät ole. Tämä tyyli voikin sopia toisenlaiselle lukijalle äärettömän hyvin. Kolmen suurin vika on kuitenkin paljon yksinkertaisempi, se on aivan liian pitkä. Tämä kirja olisi päässyt todella oikeuksiinsa, jos se olisi ollut ytimekäs ja vauhdikas kokoelma Mustan torstain tapahtumista eri lähteitä käyttäen. Tällaisenaan kirjassa on kuitenkin lähes 500 sivua ja minulle alkoi riittää jo sivun 200 kohdalla. Kaikki hyvät kerrontamenetelmät, kiinnostavat juonikuviot ja henkilöiden kehitykset eivät yksinkertaisesti riitä näin isoon sivumäärään, vaan alkavat joko jumittaa paikoillaan tai menevät liian monihaaraisiksi ja yksityiskohtaisiksi. Lukijan mielenkiinto häviää ja sivua kääntää toivoen, että kohta taas tapahtuisi jotain muuta kuin keski-ikäisten uskonkiihkoilijoiden saarnaamista. Jos olisin ollut Kolmen kustannustoimittaja, olisin karsinut sivumäärän puoleen eikä juoni olisi todellakaan kärsinyt. Lisäksi on mainittava, että suomennos jätti kyllä toivomisen varaan. Ärsyttäviä kirjoitusvirheitä sekä kirjaimellisesti käännettyjä sanontoja ja idiomeja riitti. En arvostanut.

Liiallisesta pituudesta ja omasta leipääntymisestäni huolimatta Kolmessa oli myös paljon hyviä ominaisuuksia. Pidin siitä, että käytettyjen "lähteiden" kirjo oli monipuolinen. Se piti mielenkiintoa yllä ja haastoi aivoja omaksumaan tekstiä monissa eri muodoissa. Kolme onnistuu luomaan tapahtumaketjun, jonka voisi kuvitella tapahtuvan oikeassakin elämässä. Kun tässä nyt on maailman nykytilaa seuraillut, niin uskonnolliset kiihkoilijat, ufo-hihhulit ja sen sellaiset eivät todellakaan ole kaukaa haettuja. Varsinkin, kun Lotz selvästi osaa luoda uskottavia henkilöitä. Hän ei sorru kuvaamaan vain äärimmäisiä tekoja ja mielentiloja, vaan mukaan mahtuu myös paljon arkista draamaa, joka vahvistaa aitouden tunnetta. Tosin välillä Lotz unohtuu liikaa rakentamansa kristinuskon lahkon pariin ja lukija saa tietää aivan liikaa yksityiskohtia konservatiivisten keski-ikäisten kristittyjen rouvashenkilöiden elämästä. Sivumäärä sentään takaa sen, että yksikään selvinneiden lasten ympärille muodostuneista piireistä ei jää käsittelemättä. Tosin Japanin selviytyjän Hiron koko kaari menee hieman ehkä yli ja jää lukijalle sekä hieman erikoiseksi että myös etäiseksi.

En viitsi tässä alkaa eritellä jokaisen hahmon kaarta ja mielipiteitäni niihin liittyen, mutta mainitsen ihan pari asiaa. Ensinnäkin arvostin sitä, miten pienestä asiasta voi kasvaa jotain niin älyttömän suurta. Yksi Japanin koneen uhreista, Pamela May Donald, ehtii äänittää puhelimeensa lyhyen viestin ennen kuolemaansa. Tämä kuolevan naisen sekava höpötys saa aikaan ensin pienen virran, ja asioiden koko ajan eskaloituessa, lopulta valtavan hyökyaalloon. Koko uskonlahko jopa nimetään pamelisteiksi. Lisäksi pamelisteihin sisältyy erittäin hyvä kuvaus siitä, miten usko auttaa ihmistä selittämään oman näkemyksensä mukaisiksi oikeastaan ihan kaiken. Pamelisteista pääsemme luonnollisesti Len-pastoriin, joka tätä ilosanomaa levitti ja erityisesti hänen seikkailuihinsa prostituoidun kanssa. Koin kyseisen naisen haastattelut aina kiinnostavina ja ne toivat edes vähän helpotusta muuten niin rasittaviin pamelisteihin. Lisäksi Len-pastorin vaimon yksi ainokainen haastattelu oli erittäin hyvä.

Pahoittelen arvion pirstaleista rakennetta, kirjoitan tätä arviota puolenyön aikoihin. Tajusin juuri, etten ole oikeastaan vielä puhunut itse Kolmikosta. Aloittakaamme Bobbysta. Bobby oli USAn koneen ainoa selviytyjä ja siirtyi onnettomuuden jälkeen elämään isoäitinsä ja dementoituneen isoisänsä kanssa. Bobbyn tarina oli ehkä tylsin, sillä hänen isoäitinsä oli hyvinkin tasapainoinen yksilö ja suurin osa meni hänen taisteluunsa hihhuleita ja miehensä Alzheimeria vastaan. Hiro oli Japanin koneen selviytyjä ja Japanin koneesta lähti liikkeelle myös koko pamelistisäätö. Hiron tarinassa pääpaino oli tämän serkulla ja kyseisen serkun internet-keskusteluilla. Palaan Hiroon ja serkkuun vielä hieman myöhemmin puhuessani kirjan lopusta. Viimeinen löydetty selviytyjä on Jess, joka päätyy elämään enonsa luokse. Jessin tarina oli omasta mielestäni ehkä kiinnostavin, sillä se kerrottiin lähes kokonaan Jessin enon näkökulmasta. Jessin eno Paul äänitti ajatuksiaan tulevaa kirjaa varten ja niissä näkyy koukuttavasti hänen vajoamisensa yhä syvemmälle ja syvemmälle mielensä syövereihin. Paulin kohtia lukiessaan ei todellakaan tahtonut lopettaa kesken. Lisäksi kirjassa etsitään mahdollista neljättä selviytyjää Afrikasta. Nämä kohdat vaihtelevat kiinnostavuudeltaan suuresti, mutta ne onnistuvat hyvin pitämään etsintöjen kauhunsekaisen odotuksen yllä.

Seuraava kappale sisältää spoilereita kirjan loppuratkaisusta:

Kolme päättyy hyvin oudosti. Koko kirjan ennen sitä on yrittänyt olla mahdollisimman todentuntuinen ja siinä myös aika hyvin onnistunut. Kuitenkin aivan lopussa kirja päättää muutta kurssia täysin ja heittää lukijalleen useamman todella omituisen juonenkäänteen. Kirja on ensin päättyvinään kustannustoimittajan lausuntoon, jossa kerrotaan tämän olevan juhlajulkaisu ja samalla paljastetaan lukijalle, että kirjan "kirjailija" on kadonnut mystisesti jo vuosi sitten. Tämä olisi mielestäni ollut paras mahdollinen lopetuspaikka. Todellisuuden illuusio olisi säilynyt ja karmiva tunne jäänyt. Sen sijaan kirja jatkuu monen sivun sähköpostiviestillä, jonka kirjan muka-kirjoittaja on kirjoittanut entiselle naisystävälleen juuri ennen katoamistaan. Niistä paljastuu lukijalle esimerkiksi, että maailma onkin muuttunut dystopiaksi ja kaikki on pielessä. Kaikkein omituisin kohta on kuitenkin vielä edessä. Sähköpostin jälkeen on luvassa vielä hieman romaanimuotoista kerrontaa. Sen suurin anti on, että "kirjailija" Elspeth löytää lopulta kadonneen Hiron ja yllätyyys kyse oli koko ajan avaruusolennoista. Kyllä, luit ihan oikein.

Spoilerit päättyvät

Vielä lyhyt kehu kirjalle siitä, että siinä oli useampi LGBT-henkilö! Isoimmin esillä Paul, joka on homo sekä Elspeth, joka tosiaan kirjoittaa entiselle naisystävälleen sähköpostia. Arvostan tällaista representaatiota, jossa seksuaalisuus ei ole millään tapaa iso juttu, mutta kuitenkin läsnä.

3 1/2 / 5 erikoista juonenkäännettä

Sarah Lotz: Kolme, The Three, 2014, Karisto, suomentanut J. Pekka Mäkelä, 491 sivua

Kirjojen sijaistoiminto

Olen lähiaikoina lukenut paljon mangaa, sillä lukuintoni ei ole jaksanut keskittyä yhtään monimutkaisempiin teoksiin. Seuraavan sarjan kaikki neljää osaa luin parissa päivässä paremman puutteessa. Pahoittelen postauksen epämääräistä asettelua, kuvat eivät oikein tahtoneet asettua.

Yoshigi Tonogai: Doubt

https://s3-eu-west-1.amazonaws.com/

Kaikkea sitä tosiaan tuleekin luettua. Doubt kertoo kuudesta nuoresta, jotka ovat tutustuneet Rabbit Doubt -nimisen kännykkäpelin ansiosta. Pelissä yksi on susi ja muut kaneja. Jos kanit arvaavat suden henkilöllisyyden ennen kuin se tappaa heidät kaikki, he voittavat. Jos taas susi jää ainoana eloon, se voittaa. Nuoret sopivat tapaavansa toisensa ensimmäisen kerran, mutta päätyvätkin hylättyyn mielisairaalaan vangeiksi pelaamaan kieroutunutta tosielämän versiota Rabbit Doubtista. Heidän on nyt etsittävä pakotie laitoksesta ja yritettävä arvata, kuka on pelin takana.

http://snoopycool.com/

Doubt oli viihdyttävä ja välillä hyvinkin yllättävä parin päivän lukuprojekti. Siitä ei puuttunut vauhtia ja väkivaltaa, vaikka käänteet olivatkin toisinaan vähän ennalta-arvattavia. En ole aivan vakuuttunut loppuratkaisusta ja olen vihainen siitä, että suosikkihenkilöni kuoli. Onneksi vasta viimeisessä osassa, mutta silti. Idea ei ehkä ollut kaikkein omaperäisin, mutta minuun se ja muut vastaavat uppoavat yleensä aina.

http://snoopycool.com/

Piirustustyyli oli suurimmaksi osaksi hyvä ja onnistui kuvaamaan tilanteiden ahdistavuutta. Muutama kohta oli epäselvä ja jouduin tarkastelemaan kuvia ärsyttävän kauan saadakseni selville, mitä oikein tapahtui. Jollain tasolla olisin toivonut tämän mangan olevan värillinen, vaikka yleensä pidän enemmän mustavalkoisuudesta.

http://media.tumblr.com/

Neljä osaa oli vähän liioittelua, sillä kolmekin olisi riittänyt tarinan kertomiseen tällä aineistolla. Pidän silti Doubtia lukemisen arvoisena ja tartun tilaisuuteen, jos vastaava sattuu eteen.

31/2 / 6 mielenkiintoista viivakoodia

Yoshigi Tonogai: Doubt, 2013, Sangatsu Manga,