torstai 17. lokakuuta 2019

Paluu vuosien taa: The Red Scrolls of Magic

Vuorossa kirja, jota odotin suurin odotuksin ja sormet syyhyten. Se ei valitettavasti ihan vastannut odotuksiani, mutta herätti ainakin ajatuksia tämän järkyttävän pitkän valituspostauksen verran.

https://images-na.ssl-images-amazon.com/
Cassandra Clare & Wesley Chu: The Red Scrolls of Magic

Palaamme jälleen aikaan Langenneiden enkelten kaupunkien alussa. Valentine on voitettu ja Magnus ja Alec lähtevät ansaitulle lomalle Eurooppaan. Lomailu ei kuitenkaan kestä kauaa ennen kuin ongelmia ilmaantuu ja rentoutuminen joudutaan laittamaan sivuun. Rentoutumisen sijaan he joutuvat salaperäisen kultin jäljille, jonka perustamiseen Magnus on jollain tapaa sekaantunut. Kultin jahtaamisen ohella he joutuvat selvittelemään tuoreen parisuhteen mutkia ja selvittämään paikkaansa toistensa elämässä.

Ennen kuin aloitan varsinaisen arvostelun, on sanottava, että kaikista kirjan vioista huolimatta palaaminen Varjometsästäjien maailmaan ja erityisesti näiden kahden rakastamani hahmon luokse, oli ihanaa ja nostalgista. Kirja ei todellakaan ollut mikään mestariteos, mutta tunnesiteeni Magnukseen ja Aleciin tuo minulle aina hyvän mielen, kun he esiintyvät jossain sarjan kirjassa. Tämä pohjustamaan arvosteluani, jossa valitan yhdestä sun toisesta asiasta. Hups.

Heti ensimmäisenä käsitellään kirjan ulkomuoto alta pois. Ensinnäkin en pidä kirjan nimestä. Se on mielestäni todella geneerinen fantasiakirjan nimi ja lisäksi siinä on minua aina ärsyttävä täysin turha "the"-sana. Kannessa taas tapahtuu liikaa asioita. Siinä on joka kohdassa jotain tekstiä ja fontteja ja värejä ja kokoja on yhdistelty vähän miten huvittaa. Kannen kaupunkimaisemasta pidän kyllä hyvinkin paljon! Sen värimaailma ja selkeästi tyylitelty olemus vetoaa minuun, mutta hahmot ovat se pilaava tekijä. Ymmärrän, että niissäkin on haettu samaa tyyliteltyä fiilistä, mutta kasvottomuus on mielestäni jotenkin häiritsevää. En ensin kiinnittänyt siihen niin paljon huomiota, mutta Ereitan asiasta valitettua, en itsekään enää voinut olla näkemättä ja häiriintymättä kasvottomuudesta. Lisäksi on erikoinen valinta tehdä Magnuksen ihosta sininen, sillä meille on jo esitelty samasta maailmasta sini-ihoinen hahmo ja se ei ole Magnus. Magnuksen tunnusmerkki ovat hänen kissasilmänsä. Koin tämän design-ratkaisun joko huolimattomaksi tai vain laiskaksi.

Tietty huolimattomuus vaivasi mielestäni kirjaa ja sen mainontaa muutenkin. Tiedän, että tämä on ikään kuin lisämateriaalia varsinaisille sarjoille eikä siinä yritetä kenties saada niinkään paljon uusia lukijoita enää mukaan, mutta se toi mukanaan tunnetta, että kustantaja ei nyt oikein välitä tästä kirjasta. Parhaassa tapauksessa se olisi ollut mahdollisuus kirjoittaa jotain ainutlaatuista ja rajoja rikkovaa, kun lukijoiden kalastelusta ei tarvitse välittää. Lisämateriaalit voi tehdä myös kunnolla, itse ainakin katsoin kaikki monen tunnin lisämateriaalit Taru Sormusten Herrasta -elokuvien teosta ja ne oikeasti lisäsivät katselunautintoani. Tämä kirja olisi voinut olla mahdollisuus oikeasti juhlistaa näitä kahta kiinnostavaa hahmoa irrotettuna isomman sarjan kontekstista. Se ei valitettavasti ole aivan, mitä saimme. Kaiken kaikkiaan The Red Scrolls of Magic tuntuu vähän laiskalta ja innottomalta. Se ei tarjoile kovinkaan paljon uutta eikä uudenlaista. Se on kerta kaikkiaan keskinkertainen, mikä surettaa minua suuresti, sillä olisin tahtonut rakastaa tätä kirjaa.

Ensinnäkin minua ärsytti päätös siitä, mihin ajan jaksoon tarina sijoitetaan. Langenneiden enkelten kaupunki ilmestyi vuosia sitten ja koko Varjojen kaupungit -sarja on ollut päätöksessä jo hyvän tovin. Tämä luku elämästä ja kirjallisuudesta on jo luettu ja uudet sivut käännetty. Sen sijaan joudumme heitetyksi takaisin tapahtumiin ja tunnelmiin ja hahmojen kehityskaareen, jotka on jo käsitelty. Olisin mieluummin nähnyt Magnuksen ja Alecin tarinan vaikka heti Taivaallisen tulen kaupungin jälkeen, sillä se jätti koko maailman avoimeksi. Tieto siitä, mitä henkilöillä on edessä, ei tuo sisäpiiriläistunnetta, vaan turhautumisen siitä, että meidän on nyt välitettävä henkilökehityksestä, jonka määränpään jo tiedämme. Tämän kirjan olisi pitänyt ilmestyä heti Langenneiden enkelten kaupungin jälkeen tai sijoittua tulevaisuuteen. Tällaisenaan se jää aika latteaksi eivätkä panokset oikein missään vaiheessa nouse kovin korkealle, sillä tiedämme jo, ettei henkilöille tai maailmalle voi tapahtua mitään kovin isoa ilman, että se muuttaisi kaikkien seuraavien kirjojen sisällön.

Kirjassa on myös tehty muutama hieman erikoinen kerronnallinen ratkaisu. Isoin ja häiritsevin niistä on asioiden liiallinen selittely. Jos kustantajakin oli sitä mieltä, että tämä kirja on lisämateriaalia sarjaa jo tunteville, miksi KAIKKI maailmaan ja henkilöihin liittyvä kuvaus lähtee nollasta? Kirjaimellisesti kaikki varjometsästäjistä ja demoneista lähtien selitetään aivan kuin ne esiteltäisiin aivan ensimmäistä kertaa. Olen lukenut koko sarjan, tiedän kyllä kuka on Jace Herondale ja mitä varjometsätäjät tekevät, sitä ei tarvitse selittää minulle juurta jaksaen. Lisäksi kirjassa käytetään useaan kertaan kerronnallisia oikoreittejä ja luotetaan siihen, että lukijat tuntevat tämän tropen, miksi turhaan rakentaa mitään muuta jännitettä. Tässä etenkin ja pahimpana syyllisenä "en voi kertoa hänelle tunteistani jostain syystä ja oi ei nyt se johti väärinkäsitykseen". Huoohhhh. Muutenkin kliseiden käyttöä olisi voinut vähän rajoittaa varsinkin näin lyhyessä kirjassa.

Kaiken valittamisen keskellä vähän jotain hyvääkin. Vaikka kerronta nojautui välillä kliseisiin, siinä oli myös paljon erittäin sujuvaa, hauskaa ja jännittävää sisältöä. Kirja etenee nopeasti sekä juonen että sivujen kääntämisen osalta, joten se oli hyvää vaihtelua hieman raskaammille teoksille, joita luin samaan aikaan. The Red Scrolls of Magic sisältää joitain todella hienoja, elävästi kuvailtuja ja mukaansa tempaavia kohtauksia. Aivan erityisesti mieleeni on jäänyt loppuhuipennuksen suuri kohtaus kultin kanssa. Se oli todella hyvä ja nautinnollinen kohtaus alusta loppuun eikä todellakaan tuntunut toisella kädellä hutaistulta. Siitä kohtauksesta löytyi vauhtia, jännitystä, oikeita tunteita ja näyttäviä hetkiä. Kaiken kaikkiaan erinomainen osa kirjaa. Lisäksi se sisälsi yhden suosikki tropeistani, jota en nyt kuitenkaan aio teille paljastaa. Ja kyllä, tiedän, että on vähän tekopyhää ensin valittaa siitä, miten kirja käyttää tropeja ja seuraavassa kappaleessa riemuita itselleen mieluisista tropeista. Eli loppukohtaus oli sitä parasta Clarea, vaikka sinne pääseminen yski toisinaan kiusallisesti.

Clare ei kirjoittanut tätä kirjaa yksin, vaan Wesley Chun kanssa. En osaa sanoa, kuka on tehnyt mitä, mutta jotain raikkautta kirjasta löytyi, joka voitaisiin kenties laittaa uuden näkökulman piikkiin. Kirjan henkilöt nimittäin ovat kiinnostavia ja monisyisiä ja vähäisestä sivumäärästä huolimatta ehdimme oikeasti viettää aikaa henkilöiden kanssa ja päästä heidän ajatuksiinsa sisälle. Olisin itse tehnyt hieman toisenlaisen ratkaisun pahiksen kohdalla, sillä pidän paljon enemmän moraalisesti monimutkaisista ja omien kokemustensa valossa sympaattisista pahiksista kuin pahasta pahan tähden. Pahikseen liittyi myös aivan kirjan viimeinen kohtaus, joka oli mielestäni hyvin erikoinen eikä sopinut aiemman tekstin kanssa. Se sekoitti ainakin omaa käsitystäni pahiksen motiiveista, koko juonen merkityksestä ja oli lisäksi monilta osin aika kliseinen.

Tiedän, että Varjometsästäjät -kirjasarjan pohjalta tehty TV-adaptio Shadowhunters ei ole kaikkien mieleen ja jakaa mielipiteitä hyvinkin paljon, mutta itse ilmottauduin sarjan faniksi ilman minkäänlaista häpeää. Pidän siitä, miten sarja käsittelee hahmoja ja millaisia uusia elementtejä ja omia tulkintoja juonesta siinä tehdään. Lisäksi arvostan, ettei sarja ota itseään liian vakavasti ja yritä olla seuraava suurten palkintogaalojen kilpailija. Olinkin hieman epäileväinen siitä, miten pystyisin taas asennoitumaan sarjan hahmoista kirjojen hahmoihin, mutta sain kerrankin olla turhaan huolissani. Hyppääminen taas kirjan maailmaan sujui jouhevasti eikä ero tuntunutkaan niin isolta kuin ajattelin. Yksi syy tälle kenties on se, että The Red Scrolls of Magic täyttää sivujaan paljon Magnuksella, joka on suuri rakkauteni ja kaikki eri versiot tästä hahmosta tuntuvat omalla tavallaan uskottavilta. Magnus on niin omalaatuinen ja monisyinen vuosisatoja nähnyt hahmo, että hänen käytökseensä sopii melkein mikä vaan.

Vielä yksi pikkuasioista valittaminen ennen kuin kasaan itseni ja tämän arvion kokoon. Claren suosikkitapa kirjoittaa seksuaalista jännitettä. "Nyt se tapahtuu, ei sittenkään, kyllä, nyt ei, nyt taas ja keskeytys." On muitakin tapoja kertoa lukijalle, että kaksi hahmoa tuntevat vetovoimaa toisiinsa kuin asettaa heidät seksuaaliseen tilanteeseen ja sitten keskeyttää se syystä tai toisesta yhtäkkiä ja odottaa taas uutta tilaisuutta päästä asiaan. Muita tapoja olisi niin monta. Miksi, voi miksi, tämä on se, jota kukaan viitsii käyttää?

Viihdyin kirjan parissa hyvin sitä lukiessani, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän ärsyttäviä asioita keksin. Muut valituksen aiheeni ovat lähinnä pikkuseikkoja tai mielipidekysymyksiä, mutta isoimpana on tämä. Malec on monille juuri se ensimmäinen kosketus siihen, että fiktiossa voi olla myös muita kuin heteropareja. Monille Malec ja Magnus ja Alec ovat olleet järisyttävän tärkeitä ja siksi heihin keskittyvä kirja kantaa jo ennakkoon mukanaan paljon suurempaa vastuuta ja tärkeyden taakkaa. Miksi siis juuri tämä kirja on se vähän hutaistun ja lisämateriaaliksi tarkoitetun oloinen samalla, kun taas uusi sarja ja uusi Clary-kopio saa täyden panostuksen? Jos tekee näin monille tärkeää ja odotettua kirjaa, niin se pitäisi sitten tehdä kunnolla tai odottaa paremman inspiraation iskemistä. Claren kirjat ovat yleensä paljon paksumpia, monitasoisempia ja mukaansa tempaavia. The Red Scrolls of Magic, joka ainakin minulle olisi sarjan pääantia, ei vain ole kovin mieleenpainuva kirja. Tosin ainakin se on herättänyt ajatuksia ja keskusteluja, minkä ainakin tässä tapauksessa katson positiiviseksi asiaksi.

Haluan päättää arvioni hyvällä asialla ja siksi intoilen vielä kerran siitä, että vaikka itse kehityn ja opin, Malec on aina minulle se ensimmäinen ja alkuperäinen ja herättää lämpimiä tunteita. Näiltä hahmoilta olen saanut niin paljon ja rakkauteni heitä kohtaan lieventää myös tunteita, jotka tästä kirjasta jäivät käteen. Aion ehdottomasti lukea myös jatko-osan sen ilmestyessä ja kaikesta tästä valituksesta huolimatta The Red Scrolls of Magic saa minulta arvioksi

31/2 / 5 aaltosurffausta bileistäpoistumismetodina

Cassandra Clare & Wesley Chu: The Red Scrolls of Magic, 2019, Simon & Schuster, 350 sivua

2019:
19. Et pidä kirjan nimestä
28. Kirjan kannessa on kuu
30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

2017:
7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja