Sateenkaarisarjakuvaa: Short Gay Stories

https://www.sarjakuvakauppa.fi/

Toinen hieman lyhyempi arvostelu tähän väliin.

Hanna-Pirita Lehkoinen: Short Gay Stories

Nimensä mukaisesti Short Gay Stories sisältää monta lyhyttä sarjakuvapätkää, joissa esiintyy queer-ihmisiä. Tarinoissa itsessään ei ole varsinaista jatkumoa ja hahmot vaihtuvat aina tarinan vaihtuessa. Ja enemmän kuin tarinoita, sanoisin näiden olevan katsauksia yksittäisiin hetkiin. Suurimassa osassa ei ole alkua, keskikohtaa ja loppua, vaan ne ainoastaan tarjoavat ikkunan tavalliseen elämään ja arkeen. Tarinoiden rinnalla kulkevat kuitenkin myös tekijän kommentit, jotka kertovat kirjan synnystä ja tekijän omasta elämästä.

Tämän kirjan kaunis kansi vetosi minuun heti ja kun kerran oli tilaisuus ostaa se tekijältä itseltään, pakkohan se oli kaivaa lompakko esille. Ei tästä uutta lemppariani tullut, mutta ihan kiva ja viihdyttävä pieni sarjakuva se on. Tarinoita on laidasta laitaan, mutta minua ehkä hieman häiritsi, että niissä ei oikein ollut juonta. Lisäksi tarinat olivat usein hyvin lyhyitä enkä aina oikein päässyt sisälle kohtaukseen. Kaikki tarinoista oli toki hyvin piirrettyjä ja henkilöiden kirjo oli ilahduttavan laaja. Henkilöitä oli monista eri identiteeteistä unohtamatta monipuolisuutta myös ihonvärissä ja muissa seikoissa.

Teoksen parasta antia on ehdottomasti tekijän kommenttiraita sivujen alalaidassa. Siitä saa hienon pienen kuvan tämän oikean ihmisen matkasta, vaikeuksista ja muutenkin tuo hänet lukijalle läheisemmäksi. Olisin mielelläni nähnyt enemmänkin sarjakuvaa tästä tarinasta, sillä sitä aina odotin kääntäessäni sivua. Varsinaiset tarinatkin olivat ihan kivoja, mutta tämä oli se yhtenäinen ja järkevä narratiivi, jota muuten jäin kaipaamaan. Lisäksi tuli itselle hyvä mieli, kun tiesi ostaneensa teoksen juuri LEhkoselta itseltään. Ihailen suuresti hänen rohkeuttaan jakaa omaa tarinaansa näinkin julkisessa ja pysyvässä formaatissa.

3 1/2 suihkukaivoprinsessaa

P.S. Ostimme lisäksi Ereitan kanssa samalta pisteeltä aivan ihania pinssejä ja magneetteja. Kaiken kaikkiaan siis hyvien ostosten päivä oli se.

Hanna-Pirita Lehkonen: Short Gay Stories, 2017, Omakustanne, 26 sivua

2017:

49. Vuoden 2017 uutuuskirja

Kevyttä kivaa kirjallisuutta: Kindred Spirits

Kävin palauttamassa kirjastoon muutaman oppikirjan ja samalla silmääni sattui osumaan Kindred Spirits. Se näytti kaikessa ohuudessaan mukavan kevyeltä välilukemiselta tenttikirjojen jälkeen.

Rainbow Rowell: Kindred Spirits

https://www.goodreads.com/

Elenan elämän tarkoitus on Star Wars. Hän on nähnyt alkuperäisen trilogian lukemattomia kertoja ja Star Wars on ollut hänen seuranaan elämän kaikenlaisten kiemuroiden keskellä. Kun uusi elokuva on viimein tulossa ja suunnitelmissa on yöpyä elokuvateatterin edessä toisten fanien kanssa, Elena on onnensa kukkuloilla. Todellisuus ei kuitenkaan ihan vastaa kuvitelmaa ja Elena huomaa olevansa yksi kolmesta ihmsestä, jotka paikalle ovat vaivautuneet. Ikuisena optimistina Elena ei anna sen kuitenkaan lannistaa itseään, vaan on vakaasti päättänyt tehdä tästä elämänsä hienoimman kokemuksen.

Alle sadan sivun kirjasta on hieman vaikea kirjoittaa juonitiivistelmää, joka ei paljasta koko tarinaa. Kindred Spirits oli oikein söpö pieni kirjanen, jonka luki helposti yhdeltä istumalta. Se onnistui luomaan uskottavan tapahtumaketjun ja aidontuntuiset henkilöt. Kaikki kirjan henkilöt tosin ovat omalla tavallaan hieman ärsyttäviä, mutta se ei lukukokemusta erityisemmin haittaa. Mitään suurta ja mullistavaa Kindred Spirits ei tarjoile, mutta jos tahtoo lukea jotain kevyttä ja vielä nörtteilyyn liittyvää, ei tämä ole ollenkaan huono vaihtoehto.

Tämä arvio jää nyt hieman lyhyeksi, mutta toisaalta lyhyt on kirjakin. Tiivistettynä voisin sanoa, että Kindred Spirits oli kiva ja ihan söpö pikku kertomus. Lisäksi jätin arvion kirjoittamisen niin pitkälle, että olen jo ehtinyt unohtaa suurimman osan pointeista, joita olisin voinut kirjoittaa. 

3 / 5 Star Wars -keräilykuppia

Rainbow Rowell: Kindred Spirits, 2016, MacMillans, 96 sivua

Pienestä sivumäärästään huolimatta Kindred Spirits onnistui kuittamaan kirjahaasteista jopa kolme kohtaa!   

2018:
9. Kirjan kansi on yksivärinen
41. Valitse kirja sattumanvaraisesti

2016
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja

Ristiriitaisia tunteita Naondelin parissa

Seuraavaksi vuorossa on kirja, jonka arvosteleminen oli haastavaa. Minun täytyi saada tasapainoon omat odotukseni ja tunteeni, kirjan hyvät puolet ja huonot puolet sekä siihen liittyvä kirjallisuutta yleisemminkin vaivaava piirre.

www.risingshadow.fi

Maria Turtschaninoff: Naondel

Varoitus: Naondel sisältää runsaasti seksuaalista väkivaltaa ja aihepiiri tulee olemaan esillä myös tässä arvostelussa.

Naondel on kertomus seitsemästä naisesta, jotka perustavat Punaisen luostarin naisten suojapaikaksi maailman ja miesten julmuudelta. Kaikkia heitä yhdistää hirveä Iskan, joka ylitse kaiken tahtoo valtaa. Kabira on ensimmäinen, jonka elämään Iskan sekaantuu, kun Kabira nuoren rakkauden sokaisemana paljastaa Iskanille vaalimansa salaisuuden. Iskan punoo juonen, jolla voi käyttää salaisuutta ja Kabiraa hyväkseen ja lopulta saavuttaa valtakunnan johtoaseman. Kun Iskanin valta kasvaa, liittyvät talouteen myös hänen lukuisat jalkavaimonsa ja palvelijansa. Vuosien varrella hän kerää lisää vaimoja, jotka kaikki saavat tuntea Iskanin julmuuden sielussaan. Lopulta ei jää muuta mahdollisuutta kuin paeta.

Tämä kirja on hankala arvioida, koska siinä oli paljon huonoa, mutta myös paljon hyvää. Lisäksi nämä kaksi toisinaan kietoutuivat yhteen. Yksi Naondelin parhaista puolista on sen kieli ja sujuvuus. Teknisesti Naondel on erinomaisesti kirjoitettu. Kieli on hyvää, kuvailun ja etenemisen suhde on onnistunut, henkilöt ovat kiinnostavia ja monipuolisia, maailman luomiseen on käytetty harkintaa ja aloitetut juonikuviot saatetaan loppuun asti. Tähän osioon liittyen minulla on vain kaksi pientä valitusta, jotka eivät suuresti laskeneet lukunautintoani. Ensimmäinen on lukujen pituus. Kirja on jaettu lukuihin kertojan mukaan ja etenkin alussa luvut venyvät todella pitkiksi. Ymmärrän toki miksi, mutta Kabiran ensimmäinen 80 sivun luku alkoi jossain vaiheessa vähän puuduttaa. Toinen miinus on takakansiteksti. Se lupaili pakomatkan olevan kirjan keskeisin tapahtuma, vaikka oikeasti sinne päästään vasta hyvin loppupuolella. Pakomatka on ehdottomasti kirjan paras osa, mutta suurin osa ajasta käytetään muiden asioiden parissa. Naondel on valtavasta tapahtumamäärästään huolimatta suht hidastempoinen ja suurin osa kirjan sivuista kuluu henkilöiden esittelyyn ja tarinoiden yhteennivomiseen.

Käsittelen nyt hyvät asiat alta pois ennen siirtymistä huonoihin. Naondelin suurin saavutus on sen hienot naishahmot. Valitan myöhemmin kyllä siitä, miten näitä hienoja hahmoja kirjassa kohdellaan, mutta itse hahmot ansaitsevat kiitosta. Kaikki kirjan tärkeät naishenkilöt ovat moniulotteisia persoonia, joilla on omat juonikaarensa ja henkilökehityksensä. He tekevät monenlaisia ratkaisuja ja luovat erilaisia suhteita. Jokainen henkilöistä tuntui fantasiataustasta huolimatta hyvin mietityltä ja jollain tapaa aidolta. Lisäksi lukija sai tuntea henkilöitä kohtaan monenlaisia tunteita. Kukaan naisista ei ollut aina oikeassa tai tehnyt vain hyviä päätöksiä. Moraalin kannalta heidän käytöksensä oli myös kiinnostavaa ja se toi sopivaa älyllistä särmää kirjaan.

Yksittäinen maininnan arvoinen hyvä asia oli myös se, että kirjasta löytyy hieman sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen edustusta. Pelkäsin jossain vaiheessa, että se jäisi vain tulkinnanvaraiseksi viittailuksi, mutta pelkoni oli turha. Asia tehdään lukijalle selväksi ja kaiken lisäksi edustus tuntui luontevalta eikä sitä esiltelty mielestäni arveluttavalla tavalla. Eli pisteet siitä!

Sitten päästäänkin huonoihin asioihin. Heti ensimmäisenä käsittelen sitä asiaa, joka minua ärsyttää monessa muussakin kirjassa. Kirjailija päättää luoda kokonaan oman maailman, oli se sitten fantasiaa, scifiä tai vain vaihtoehtoinen maailma, ja ottaa mukaan kaikki oman todellisuutemme sosiaaliset ongelmat. Eli olisit voinut keksiä ihan mitä vaan, mutta päätit että sinunkin maailmasi tarvitsee samat haitalliset sukupuoliroolit, saman homofobian, saman naisten alistamisen. Ymmärrän kyllä, että Punainen luostari tarvitsee syyn olla olemassa, mutta silti lukiessa jatkuva miesten ylivalta ja naisten kauhea kohtalo tuntui vain kuluneelta, puuduttavalta ja raskaalta. Se oli Naondelin ongelma muutenkin. Se ei keskittynyt vahvuuteensa eli hyviin henkilöihin, vaan yritti luoda synkempää ja aikuisempaa tunnelmaa hyvin käytetyillä keinoilla tuomatta oikeastaan mitään uutta.

En tainnut aiemmin mainita, että Naondel kuuluu samaan sarjaan Maresi-kirjan (linkkasin tähän arvioni kyseisestä kirjasta) kanssa. Tarkemmin sanottuna Naondel on esiosa, joka kuvaa Punaisen luostarin perustamista edeltävää aikaa, kun Maresi taas sijoittuu paljon myöhemmälle aikakaudelle. Maresi on julkaisujärjestyksessä ensimmäinen ja luin sen aiemmin tänä vuonna. Pidin Maresista ja siksi odotin Naondelin lukemista kovasti ja toivoin pitäväni myös siitä. Harmikseni sain pettyä. Naondelissa oli jo ylempänä mainitut hyvät kohtansa ja maailmaan liittyvät viatkin olisin voinut kestää, mutta yksi asia oli minulle liikaa. Iskan on kirjan pääpahis ja kaikkien naisten kohtalot liittyvät häneen. Valitettavasti lähes kaikkien kohdalla se tarkoittaa sitä, että Iskan raiskaa heidät ja yleensä vielä useampaan kertaan toinen toistaan nöyryyttävämmillä tavoilla. Kirjan edetessä tulin siihen tulokseen, että toistuva ja julma seksuaalinen väkivalta oli ainoa keino, jolla kirjailija osasi välittää Iskanin olevan inhottava ja hirveä hahmo. Tapahtui aina välissä jotain muitakin kauheuksia, mutta koska naiset olivat minäkertojia eivätkä saaneet tietää politiikasta tai muusta juurikaan mitään, saimme vain yhdessä kärsiä sivukaupalla ällöttävyyttä. Näitä tekoja tapahtui niin monta, että pyörittelin vain loppuvaiheessa silmiäni ja tunsin lievää vastenmielisyyttä. Raiskauksia myös kuvattiin eri yksityiskohtatasoilla. Jotkut vain mainittiin, kun taas toisista lukija saa tietää ihastuttavan tarkasti. Raikaukset olivat ehdottomasti suurin syy, miksi kirjasta jäi huono jälkimaku. Se vain tuntui niin turhalta! Ymmärsin jo monesta muustakin asiasta, että Iskan on iljetys, en tarvitse uutta raiskauskohtausta sivulla 250. Maresissa on myös yksi raiskauskohtaus ja ennen tämän kirjan lukemista kykenin ohittamaan sen lähinnä ajatuksella "tuntui turhalta enkä tykännyt, mutta muun kirjan hyvyys tasoitti tilanteen kirjan eduksi". Nyt sekin näyttäytyy ärsyttävämmässä valossa, kun tiedän miten täynnä Naondel tällaisia kohtauksia on.

Kun kirjassa vihdoin päästään sille luvatulle pakomatkalle, kaikki nämä valituksen aiheet loppuvat. On tullut kehiin kivoja taikavoimia ja Iskan esiintyy enää yhdessä kirjassa. Pakomatka ja luostarisaarelle asettuminen tuovat kaivattua valoa ja seikkailua muuten aika raskaaseen kirjaan. Harmi vaan, että se tapahtuu niin hirveän myöhään. Valitettavasti en voi sanoa Naondelista kovin paljon pitäneeni, vaikka se herättikin monenlaisia ristiriitaisia tunteita. Loppujen lopuksi en voi enkä tahdo päästä olan kohautuksella yli kirjan järkyttävästä naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja se kyllä pilaa lukukokemustani aika suuresti.

2 / 5 lähteen peittävää muuria

Maria Turtschaninoff: Naondel, 2016, suomentanut Marja Kyrö, Tammi, 397 sivua

Naondel kuittasi yhden kohdan vuoden 2017 haasteesta
26. Sukutarina

ja yhden kohdan 2018-haasteesta
33. Selviytymistarina

Tämän kirjan tahdon omaankin hyllyyni!

Muutaman keskinkertaisen kirjan jälkeen oli ihanaa taas uppoutua johonkin ihanaan, erinomaiseen ja koukuttavaan. Kirjan arviointi on nyt vähän venynyt, mutta onneksi tästä riittää juttua pitkäksikin aikaa. Kyseessä on siis kirja, joka on lähiaikoina saanut paljon huomiota ja on kyllä saamiensa kehujen arvoinen.

en.wikipedia.org

Becky Albertalli: Simon vs. The Homo Sapiens Agenda

Simon elää elämäänsä niin kuin on aina tehnyt. Hänellä on kaverit, perhe ja harrastukset eikä hän ainakaan ole homo. Salaperäisen Bluen kanssa vaihdetut sähköpostiviestit kuitenkin antavat Simonille mahdollisuuden olla kerrankin aivan oma itsensä. Kun eräs koulutoveri sitten saa käsiinsä osan näistä viesteistä, Simon on vaikean paikan edessä. Jos hän ei ole varovainen, saa koko koulu tietää hänen suuren salaisuutensa ja samalla on vaarassa paljastua myös Blue.

Minulla olisi niin paljon hyvää sanottavaa tästä kirjasta, etten tiedä mistä alottaisin. Albertallin kirjoitustyyli on loistava. Se on kiinnostavaa, persoonallista ja hyvin edistyvää olematta tekotaiteellisen tai hankalan oloista. Hankalalla viittaan siis joidenkin kirjailijoiden epäonnistuneisiin yrityksiin lisätä tyyliinsä mielenkiintoa. Silloin lopputuloksena on yleensä ainoastaan lukijan ärsyyntyminen ja tarinan illuusion katoaminen. Albertalli onnistuu kuitenkin välttämään tällaiset ikävyydet ja luo sen sijaan kirjan hahmoille omat selkeät äänet ja kerronnan, joka pitää otteessaan. Missään vaiheessa ei tunnu siltä, että "loppuisipa tämä kuvailuselostus jo" tai "voisiko tämä keskustelu johtaakin jonnekin".

Kirjan romanssi on hyvin suloinen ja ihanasti kirjoitettu. Simonin ja Bluen sähköpostit ovat loistavia ja niitä lukee erittäin innoissaan. Ne ovat hauskoja, vakavia ja todellisia. Myös jännitys siitä, kuka Blue oikeasti on, lisää kirjan lukunautintoa. En paljasta Bluen identiteettiä tässä, mutta pakko on päästä kehuskelemaan ja sanonkin että arvasin! Hienoa on kuitenkin myös se, että kaikki Simonin miettimät vaihtoehdot voisivat olla yhtä todennäköisiä ja kirja ei todellakaan anna liikaa vihjeitä. Itse arvasin vain siksi, että valitsin jossain vaiheessa yhden, josta päätin pitää kiinni, kunnes toisin todistetaan. Selvästi arpaonni oli puolellani!

Minulla meinaavat välillä sekoittua elokuvan ja kirjan asiat keskenään, mutta henkilöt eivät päässäni kärsi tästä ongelmasta. Elokuva onnistui mielestäni oikein hyvin tuomaan kirjan valkokankaalle, mutta koskaan elokuva ei voi tuoda hahmoihinsa samaa syvyyttä kuin kirja. Simon vs. antaa hahmoilleen monta puolta. Itse päähenkilö on tietenkin moniulotteinen ja hänen matkaansa seuraa mielellään ja tunteella mukana. Simon on samaistuttava ja aidon oloinen eikä tekisi ollenkaan tiukkaa kuvitella hänen kaltaisiaan nuoria oikeassa elämässä. Erityisen hienoa on minusta se, että lukijalle jää tunne siitä, että sivuhahmoillakin on omat elämänsä joita he elävät myös silloin, kun eivät ole tekemisissä Simonin kanssa. Kirjan ongelmapesäke Martinkin saa olla paikoitellen oikein symppis ja arvostan sitä, että hänestä ei ole tehty ainoastaan ärsyttävää ja kamalaa tyyppiä. Ymmärrän kyllä, että elokuvassa sama ei olisi toiminut, mutta olen iloinen että kirjassa tämä mahdollisuus on käytetty. Sekä kirjassa että elokuvassa Leah ei oikein vakuuttanut minua ihmisenä, vaikka aidon tuntuinen hänkin. Olen kuullut, että hänen oma kirjansa Leah on the Offbeat on hyvä, mutta itse en ole sitä vielä lukenut. Sen sijaan Abby on kirjan parhaita hahmoja ja rakastuin häneen oitis. Lukisin erittäin mielelläni kirjan, jonka päähenkilönä olisi Abby.

Pientä miinusta annan kyllä kirjalle yhdestä hyvin spesifistä kohtauksesta. Kirja esittää Simonin vanhemmat koko ajan ymmärtävinä ja avoimen kommunikaation ihmisinä, jotka eivät niuhota pienistä, vaikka Simon kokeekin että kaikki hänen perheessään on Big Deal. Kuitenkin he vaihtavat yhtäkkiä suuntaa täysin ja ovat todella vihaisia, kun Simonin ystävät tuovat hänet humalassa kotiin. Toki Simon on vasta 17, mutta hänen täysin selvät ja vanhempien etukäteen tuntemat ystävänsä ajoivat autoa ja saattoivat Simonin kotiin. Mitään pahaa ei siis tapahtunut, mutta silti Simonin vanhemmat antavat kotiarestia ja takavarikoivat puhelimen. Ensinnäkin puhelimen takavarikointi on aina huono valinta, sillä se vähentää luottamusta lapsen ja vanhempien välillä sekä on turhaa hallinnan näyttämistä. On hyvin epäreilu rangaistus katkaista nuoren yhteys ystäviinsä varsinkin, kun humalassa kotiin tuleminen voisi olla merkki siitä, että juuri sosiaalisissa piireissä olisi jotain selvittämättömiä asioita. Sen lisäksi tämä veto tuntui hyvin oudolta, kun ottaa huomioon Simonin vanhempien aiemman käytöksen. Tässä suhteessa elokuva onnistui paljon paremmin, sillä siinä vanhemmat keskustelivat keskenään ja tulivat tulokseen, että Simon on kotona kotiintuloajan puitteissa, hän ei ajanut ja kaikki ovat kunnossa. Joten mitään toimenpiteitä ei tarvita. Kirjassa samaan kohtaukseen liittyy myös minun täysi epäuskoni siihen, että kenenkään ystävät päästäisivät humalaista nuorta kotiin hakemaan jotain typerää paitaa ennen jo ennakkoon sovittua yökyläilyä. Eli tiivistettynä tämä koko kohtaus on typerä eikä sovi kirjan aiempien linjan vetojen tai ihan maalaisjärjen kanssa yhteen.

Takaisin hyviin asioihin! Outtaamisjuonista voi olla monta mieltä ja itse paljon Queer-kirjallisuutta lukevana olen hyvin kyllästynyt samaan väsyneeseen kaavaan. Simon vs. kuitenkin käsittelee asian hyvin ja se onkin oikeastaan koko kirjan perusidea. Outtaamisen ei ajatella olevan kirjassa hyvä asia, vaan sen käsittelylle ja purkamiselle annetaan aikaa ja tilaa. Simon on ahdistunut ja vihainen eikä tiedä, mitä tekisi. Hän saa myös vähän edes sanoa takaisin ihmiselle, joka hänet väkisin kaapista ulos kiskoo. Olisin ehkä toivonut vielä enemmän painotusta sille, että ei ole hyvä tämä ja antanut Simonin raivota vähän pidempään. Asioista mitään tietämättömälle olisi tärkeää korostaa, että toisen kaapista repiminen ei ole koskaan okei tai ihmisen parhaaksi, vaikka siitä myöhemmin jotain hyvää seuraisikin. Ihmisen tulisi aina saada päättää, miten ja milloin ja kenelle hän tahtoo kertoa tai jättää kertomatta. Kaiken lisäksi joissain tapauksissa voi saattaa toisen oikeasti hengenvaaraan, jos menee kertomaan tällaisia asioita väärille tahoille. Eli pidetään tiedot vaan ominamme ja annetaan ihmiset tehdä omat valintansa, vaikka kuinka tekisi mieli puuttua.

Lievästä valittamisestani huolimatta koen, että Simon vs. on erittäin tärkeä kirja ja toivoisin sen päätyvän myös monien heterolukijoiden listalle. Parhaimmillaan kirjat ovat silloin, kun ne avaavat mahdollisuuden nähdä jotain uusin silmin ja ymmärtää paremmin elämää. Sen tämä kirja onnistuu tekemään ja on hassua ajatella, miten suuri vaikutus voi pienellä opuksella olla. Vaikka outtaamisjuoni on aina riski ja tässäkin tapauksessa sitä olisi vielä voinut vähän viilata, en edes tahdo kirjoilta täydellisyyttä tai jotain mystistä ongelmattomuutta. Ei ole olemassa teosta, jonka kaikki osat täyttävät jotkut ideologisen puhtauden kriteerit enkä koe, että sellaisen tavoittelulla on mitään hyvää annettavaa kirjallisuudelle. Simon vs. on mielestäni hyvä ja onnistunut kirja, joka käsittelee tärkeitä aiheita ja antaa mahdollisuuksia käydä monenlaisia keskusteluja.

5 / 5 autokeskustelua

Becky Albertalli: Simon Vs. the Homo Sapiens Agenda, Penguin Books, 2015, 303 sivua

Hämmentävä lukukokemus: Kirottu

Jälleen yksi sellainen kirja, joka on virunut hyllyssäni lukemattomana aivan liian pitkään. Täytyy sanoa, että tunteeni tätä kirjaa kohtaan ovat lähinnä hämmentyneet.

Chuck Palahniuk: Kirottu

www.goodreads.com

Madison on 13-vuotias tyttö, joka yllättävän kuolemansa jälkeen päätyy Helvettiin. Päällepäin Helvetti voi kuulostaa ja näyttää ikävältä paikalta, mutta erilaisista karmeuksista huolimatta Maddie kokee tässä uudessa elämän(tai kuoleman)vaiheessaan olevan paljonkin potentiaalia. Hän päättää etsiä itse Saatanan käsiinsä ja sitä tehtävää ei yksin noin vain suoritetakaan. Niinpä Maddie värvää avukseen rakastamansa Breakfast Club -elokuvan hengessä nörtin, urheilijan, pahiksen ja prinsessan. Yhdessä he seikkailevat Helvetin syövereissä ja samalla saattaa tulla esille myös epäilyksiä siitä, miten Maddie nyt oikeastaan kuolikaan.

Heti ensimmäiseksi otan käsittelyyn kirjan hämmentävimmän asian eli sen, kenelle tämä kirja oikein on tarkoitettu. Kansigrafiikasta ja takakansitekstistä voisi päätellä, että kyseessä olisi nuorille tai ehkä jopa esiteineille suunnattu kirja. Jälkimmäinen kategoria voidaan unohtaa, sillä kirjassa on jatkuvasti sekä väkivaltaa että hyvin graafisia ja usein myös epämukavia seksikohtauksia tai hyvin seksuaalisväritteisiä tapahtumia. Ja siis tuen ehdottomasti sitä, että lapsille ja nuorille kerrotaan seksistä ja se normalisoidaan, mutta se ei kyllä ole tämän kirjan tehtävä tai agenda. Kuitenkin sitten hahmot, tapahtumat ja juonen kulku olisivat eniten paikallaan esiteinien kirjassa. Koska mitään suurta syvyyttä Kirotusta on turha lähteä etsimään. Itsehän olin kirjaa lukiessani ja arviota kirjoittaessani 21-vuotias ja en myöskään koe olevani kirjan kohderyhmää. Väkivalta taas on huolellisesti kuvattua ja usein todella ällöttävää. Lopulta tulin siihen tulokseen, että kirjan paras yleisö olisi teini-ikäinen, emotionaalisesti esiteinin tasolla yksilö, jolla on lievän häriintyneitä käsityksiä seksiin liittyen ja jonka mielestä "ronski kieli = huumori".

Oli kirjassa hyvääkin. Palahniukilla on välillä erittäin hauskoja oivalluksia ja kirja on täynnä erinomaisia lainauksia. Osan näistä kohdista laitan ehtiessäni blogini Kirjallisuuslainauksia-sivulle. Myös maailma, jonka Palahniuk on luonut, on kiinnostava. Helvetti on hyvin rakennettu ja kaikki sen toimintaan liittyvät yksityiskohdat pitävät kiinnostusta yllä. Pidin myös kaikista huvittavista ja todella spesifeistä syistä, miksi Helvettiin joutuu. Kirjassa tavataan lyhyesti myös oikeita historian hahmoja ja Palahniuk on hyödyntänyt myös olemassaolevaa mytologiaa luodessaan demoneita ja muita hahmoja.

Kirjan hyvät puolet kuitenkin hieman hukkuvat rasittavien piirteiden alle. Jokainen luku alkaa pienellä pätkällä, jossa Maddie puhuttelee Saatanaa ikään kuin päiväkirjamuotoisesti. Nämä kohdat itsessään ovat ihan hyviä, mutta niiden hauskuuden pilaa se, että Palahniuk ei kertaakaan unohda kertoa lukijalle, että Maddie on lihava. Joka kerta käy ilmi, että Maddie on 13-vuotias, kuollut ja lihava. Sanamuodot joskus vaihtelevat, mutta sisältö pysyy samana. Me lukijat ymmärrämme kyllä yhdestä kerrasta eikä sitä tarvitse ärsyttävän tunkevasti koko ajan muistutella. Maddie on hahmona kyllä kirjan tasoon nähden moniulotteinen ja pitkälti aidolta tuntuva. Todella ärsyttävä hän on tietenkin, mutta se kuuluu asiaan kun päähenkilö on 13. Kukaan ei ole parhaimmillaan sen ikäisenä. Koko Goran-juonikuvio oli kyllä vähän tyhmästi tehty, mutta se ei vienyt Maddien uskottavuutta henkilönä pois.

Kirottu päättyy hieman kesken ja sille on jatko-osa. Tämän lukukokemuksen jälkeen tyydyn erittäin mieluusti siihen, että en kuule loppuratkaisua, sillä jatko-osaa en kyllä suostu lukemaan.

2 / 5 leikattua kynnenpalaa

Chuck Palahniuk: Kirottu, Damned, 2011, suomentanut Juha Ahokas, 2012, LIKE, 229 sivua

2018:
Kirjan nimessä on adjektiivi

Vähän turhan keskinkertainen

Olen tullut siihen tulokseen, että kirjoilta ei koskaan saisi odottaa mitään. Varsinkaan mitään hyvää. Jos odottaa kirjalta paljon, siihen pettyy paljon todennäköisemmin kuin jos lukisi kirjan neutraaleista lähtökohdista. Seuraavan kirjan kanssa pääsi valitettavasti käymään juuri näin. Odotin enemmän kuin mitä sain ja vaikka kirja ei ole ollenkaan huono, petyin omien odotusteni takia hieman.

https://www.thalia.de/

David Levithan & John Green: Will Grayson, Will Grayson

Will Grayson ei tahdo tulla liitetyksi mihinkään aatteeseen, klikkiin tai kannanottoon. Hän haluaa olla tavallisen huomaamaton. Hänen paras ystävänsä on kuitenkin erittäin valovoimainen ja dramaattinen Tiny Cooper, jonka huomaavat kaikki. Eräänä iltana Will Grayson odottaa ystäviään keikalta ja kohtaa juuri suuren järkytyksen saaneen pojan, jonka nimi myöskin on Will Grayson. Kahden aivan eri maailmoista tulevan pojan kohtalot kietoutuvat yhteen Tiny Cooperin ja tämän valmisteleman suuren musikaalin ympärille.

Will Grayson, Will Grayson houkuttelee lukijaa kiinnostavalla lähtöasetelmalla. Kaksi samannimistä henkilöä ja erikoinen kohtaaminen, mutta muuten juonesta ei kerrota muuta. Mahdollisuudet olisivat siis olleet rajattomat. Valitettavasti lopputulos meni lähinnä tavallisen teinidraaman puolelle. Ensinnäkin takakannen lupaama kohtaaminen tapahtuu vasta suurin piirtein sivun 100 kohdalla. Kaikki ennen sitä on pohjustusta ja henkilöiden esittelyä. Kun nuortenkirjassa varsinaiseen tarinaan pääseminen kestää noin kauan, voi aika varmasti sanoa kirjan olevan liian pitkä ja sitä se tässäkin tapauksessa on. Tapahtumia on aika vähän, mutta silti Will Grayson, Will Grayson on yksi John Greenin pidemmistä teoksista.

Pohjimmainen ongelma tässä kirjassa on kuitenkin se, että sen juoni ei kanna. Green ja Levithan ovat keksineet hauskan idean kirjalleen, kehittäneet hahmot ja pohtineet hyvän loppuratkaisun. Siihen se sitten vähän jääkin. Kirja keskittyy liikaa Will Graysonien päänsisäisiin pohdintoihin ja unohtaa edistää juonta. Aina välillä tapahtuu jokin kiinnostava asia, mutta niille harvoin annetaan tarpeeksi huomiota ja aikaa. Sen sijaan toisen Will Graysonin pohdintoihin siitä, onko hän vai eikö hän ole kiinnostunut Janesta, käytetään yhteensä sivukaupalla tilaa. Koko kirjan voisi kenties tiivistää näin: "ihan kiva, mutta vähän hajanainen" ja se kattaisi kaiken henkilökehityksestä juonikulkuun.

Ennen kuin kerron teille, mistä tässä kirjassa pidin, viivytään hetki henkilöiden parissa. Molempien päähenkilöiden nimen ollessa Will Grayson, toivon että pysyt perässä. Ensin esitellään Will Grayson, jonka luvut kirjoittaa John Green. Tämä Will Grayson on se, joka tuskailee Jane-tilanteen kanssa. Greenin Will on suoraan sanottuna hieman rasittava. Hän on aika mitään sanomaton ja kaikessa ihme haahuilussaan käy vähän hermoille. Lisäksi Greenin Will harrastaa sitä kaikkein ärsyttävintä piirrettä eli hän ajattelee oikeat ja syvälliset asiat, mutta ei sano niitä sitten ääneen. Ystäväsi eivät osaa lukea ajatuksiasi Will, use your words!! Kaiken kaikkiaan Greenin Will jää ehkä hieman pintapuoliseksi kaikesta sivumäärästään huolimatta.

Levithanin Will on hyvin erilainen, vaikka hyvin angstiin taipuvainen hänkin. Alussa Levithanin Will meinaa lipsua vähän kliseiseksi teini edgelordiksi. Toki on otettava huomioon, että tällä Willillä on masennus, mutta tosiaan alku ei tunnu niin uskottavalta. Kirjan edetessä Levithanin Will kuitenkin kasvaa ja tulee paljon kiinnostavammaksi hahmoksi. Asiaa toki auttaa myös se, että tämä Will on homo. Hänen suhdekuvionsa ovat kiinnostavammin rakennettuja ja tämä Will on kirjan lopussa jo melkeinpä lempihahmoni. Pidän myös hänen ystävästään Gideonista suuresti. Lyhyt maininta vielä Greenin Willin parhaasta ystävästä Tinystä. Tiny on erikoinen ja etenkin alkupuolella erittäin eeppinen hahmo. Loppua puolen hän muuttuu vähän ärsyttäväksi, mutta aivan lopussa palaa taas kivan hahmon kategoriaan. Häneen liittyen on vain mainittava eräs raivostuttava yksityiskohta. Kirjassa mainitaan aivan liian monta kertaa se, että Tiny on isokokoinen. Sekä henkilöiden puheessa että yleisessä kerronnassa. Uskomme vähemmästäkin.

Nyt, kun olen oikeastaan vain valittanut tästä kirjasta, sanon kuitenkin että se ei ollut huono! Ikäviin asioihin vain on helpompi takertua. Will Grayson, Will Grayson on peruskivaa viihdettä, jossa on monin paikoin erittäin hyviä kaikenlaisiin tunteisiin vetoavia kohtauksia. Siinä on myös hyvää pohdintaa ja se jopa herättää jotain ajatuksia. Erityisen suuren plussan kirja saa kuitenkin siitä, että siinä on isossa osassa musikaali, jota Tiny valmistelee kuumeisesti. Musikaali on aina hyvä idea ja siitä saa paljon lisäpisteitä. Ainakin minulta. Lisäksi annan paljon lisäpisteitä Levithanin Willin ja Tinyn suhteesta. En tahdo spoilata paljoakaan, mutta minulle sen suhteen tuomat oivallukset ja henkilökehitys olivat ehdottomasti yksi kirjan parhaista kohdista. Kirjan kirjoitustyyli on myös mielenkiintoinen. Green ja Levithan kirjoittavat vuorotellen lukuja ja molemmilla on tosiaan oma Will päähenkilönä. Hauskinta jutussa on se, että luulin hyvin pitkälle, että kirjoittajien Willit olivat toisin päin. Green kirjoittaa niin hyvän Levithan-imitaation, että olin aivan järkyttynyt. Kirjan lopussa on painettuna keskustelu kirjailijoiden välillä, joka avaa kiinnostavasti kirjoitusprosessia ja henkilöiden taustaa.

Will Grayson, Will Grayson oli siis tiivistettynä hieman hajanainen kokonaisuus, mutta monet sen palasista olivat kiinnostavia ja hyvin tehty. Kovin nopeatempoinen se ei varsinkaan alussa ole, mutta edityy kuitenkin, kunhan vain viitsii lukea. En tosin pääse eroon ajatuksesta, että olisin toivonut alkuasetelman perusteella jotain enemmän jännärin tapaista.

31/2 / 5 eeppistä musikaaliesitystä

David Levithan & John Green: Will Grayson, Will Grayson, 2012, Penguin Books, 308 sivua

Will Grayson, Will Grayson kuittaa 2015 haasteesta yhden kohdan
11. Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aiemmin lukenut

ja 2017 haasteesta yhden kohdan
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella

Tarua ihmeellisempää: We Need New Names

Minun oli tarkoitus lukea tämä kirja jo syksyllä kirjapiirin tiimoilta, mutta se jäi kesken. Päätin nyt viimein lukea sen loppuun enkä todellakaan katunut päätöstäni.

https://en.wikipedia.org/

NoViolet Bulawayo: We Need New Names

Ennen Darling asui oikeassa talossa, kävi koulua ja söi vatsansa täyteen. Nyt 10-vuotias Darling ystävineen viettää päivänsä leikkimällä itsekeksittyjä leikkejä, varastamalla guavoja rikkaiden pihoilta ja haaveilemalla jostain paremmasta. He elävät hökkelikylässä, johon heidät perheineen militian toimesta ajettiin. Darlingilla on kuitenkin mahdollisuus päästä tätinsä luo Amerikkaan, jossa pitäisi odottaa upea elämä. Todellisuus ei kenties kuitenkaan ole ihan sitä, mitä Darling luuli sen olevan.

Alussa Bulawayon kerrontatyyli vaati ainakin minulta hieman totuttelua, mutta loppuvaiheessa se tuntui jo kirjaan täydellisesti sopivalta valinnalta. Kirjan kertoja on Darling ja lapsen näkökulma sopii kirjaan hyvin. Hän katsoo maailmaa eri näkökulmasta kuin aikuiset eikä ajattele tilannettaan yhtä synkästi. Darling ja hänen ystävänsä ovat hyväksyneet tilanteen ja elävät elämäänsä, miten parhaiten voivat. Kirjan alkupuoli on vähän hitaanlainen eikä aina jaksanut ihan pitää mielenkiintoani yllä. Kuitenkin, mitä pidemmälle kirja etenee, sitä nopeammin sitä myös lukee. Koko kirja on lukemisen arvoinen, vaikka ihan vain loppupuolen takia. Kun asetelman luomisesta ja henkilöihin tutustumisesta on päästy, alkavat kirjan todelliset aarteet paljastua. Hyvä esimerkki on luku, jossa on yksi vaikuttavimmista hautajaiskohtauksista, joita olen koskaan lukenut tai nähnyt. Siitä luvusta myös lähtee koko kirjan loppuun asti jatkuva tykitys hienoja kohtauksia, filosofista pohdintaa ja vaikuttavia lauseita.

Kirjan henkilöillä on hyvin persoonalliset nimet ja sain varsinkin alussa pysähtyä välillä miettimään, kuka olikaan kuka. Darlingin ystävät ovat nimeltään Bastard, Godknows, Stina (jota luulin aluksi pitkän aikaa tytöksi ennen kuin tajusin hänen olevan poika), Sbho ja Chipo. Kaikilla lapsilla on kuitenkin omat persoonallisuutensa ja heidät oppii tuntemaan kirjan edetessä. Chipoon liittyen annan varoituksen herkemmille lukijoille. Chipo on nuoresta iästään huolimatta raskaana raiskauksen seurauksena. Hän on alkukirjan täysin puhumaton, kunnes paljastaa salaisuutensa Darlingille.

Bulawayo on parhaimmillaan välittäessään ihmisten ja tilanteiden tunteita ja tunnelmia. Välillä kuvaus tuntuu niin aidolta, että se melkein hengästyttää. We Need New Names käsittelee paljon rankkoja aiheita tasa-arvosta maahanmuuttoon ja traumoista rakkauteen. Kirjasta todella huomaa, että taustalta löytyy kirjailijan omia kokemuksia. Osa tilanteista ja ihmisistä tuntuu niin aidoilta, ettei niitä olisi voinut vain keksiä päästään. We Need New Names antaa hienon mahdollisuuden nähdä maailma jonkun toisen näkökulmasta ja harkitsen sen ostamista omaan hyllyynikin. Tässä on kirja, joka jää päähän pyörimään vielä pitkään lukemisen jälkeenkin. Toivoisin, että voisin paremmin kuvailla, mikä kirjasta tekee hienon, mutta tuntuu että se vähän latistuu, jos yritän liikaa selitellä. We Need New Namesin kanssa saa todellakin tuntea tunteita. Monet näistä tunteista ovat negatiivisemmasta skaalasta, kuten epäoikeudenmukaisuuden katkeruus, suru, raivo ja melankolia, mutta se ehkä onkin kirjan suurimpia hienouksia. Mitään tunteita ei väkisin puristeta irti lukijasta, vaan se luottaa siihen, että tarina itsessään on tarpeeksi.

Kaiken kaikkiaan voin suositella We Need New Namesia niille, jotka tahtovat lukea jotain aidontuntuista ja saada ajattelemisen aihetta pidemmäksikin aikaa. Ainoa pieni miinus tulee siitä, että alkupuoli kalpenee täysin loppupuolen rinnalla.

41/2 / 5 salakuljetettua guavaa

NoViolet Bulawayo: We Need New Names, 2013, Chatto & Windus, 290 sivua

We Need New Names kuittaa ärsyttävästä 2016 haasteesta kaksi kohtaa
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
27. Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

2017 haasteesta selvisi kolme kohtaa
16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja
38. Kirjassa mennään naimisiin
40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

ja 2018 haasteesta kaksi kohtaa
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama

Tätä en omille lapsilleni lukisi: Puluboin ja Ponin kirja

Pari vuotta sitten tämä kirja sai paljon huomiota ja kehuja. Sen kuvattiin olevan jotain erilaista ja uudenlaista lastenkirjallisuutta. Valitsin sen lähinnä siksi, että kirjailijalla on samat nimikirjaimet kuin minulla ja muuta hyvää kirjasta on melkein vaikea keksiäkään.

Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirja

http://ammankirjablogi.blogspot.fi/

Puluboi  (joka on siis ihan oikeasti pulu) suuttuu vanhemmilleen ja lentää pesästä. Hän tahtoo löytää vaimon ja asettua aloilleen. Retkellään hän kohtaa Ponin (joka on oikeasti ihmistyttö joka leikkii ponia), jolla on vaikeuksia kotona ja oman poni-identiteettinsä kanssa.

En edes tiedä, mistä alottaisin. Aloitan siis hyvistä asioista, koska niitä on huomattavasti vähemmän kuin huonoja. Ponin eli Main perheongelmat oli hyvin kirjoitettu juonikuvio. Se oli lastenkirjaan tarpeeksi yksinkertainen, mutta silti aidontuntuinen. Main äiti on uupunut ja koko ajan kiukkuinen. Isä taas on työtön ja haahuilee kotona päivät pitkät saamatta mitään aikaan. Lopulta äidillä menee hermot ja hän lähtee Intiaan jättäen Main ja isän jälkeensä. Mai, joka on jo valmiiksi yksinäinen, ei tiedä mitä tässä tilanteessa tekisi. Valitettavan monet lapset voivat varmasti samaistua Main tunteisiin, kun vanhemmilla ei olekaan kaikki kunnossa ja olo on turvaton. Tämä koko kuvio oli hyvin kirjoitettu eikä sitä selostettu liian tarkasti auki, vaan annettiin lukijan itse ymmärtää tapahtumat. Konfliktin ratkaisu oli ehkä vähän turhan helppo, mutta annan sen lastenkirjassa anteeksi. Oli myös kiva, että kirja pysyi uskollisena Main näkökulmalle. Lukija saa kaiken tiedon perheen ongelmista 6-vuotiaan lapsen näkökulmasta ja se nimen omaan tekee aitouden tunnetta.

Kirjassa on siis kaksi kertojaa, Poni ja Puluboi. Ponin osuudet on kirjoitettu normaalisti selkeällä kirjakielellä ja hänen kohdissaan onkin enemmän perinteinen lastenkirjan tuntu. Puluboin kohdat taas olivat lähinnä rasittavia. Ensinnäkin Puluboi ei käytä r-kirjainta ollenkaan, koska se on pulujen mielestä kiroilua. Lisäksi Puluboin kohdissa tekstin fontti hyppelee isosta pieneen, lihavoidusta kursiiviin. Nämä kaksi asiaa yhdistettyinä tekivät tekstistä paikoittelen vähän vaikeaselkoisen ja ehdottomasti ärsyttävän lukea. Voin vain kuvitella, millaisia ongelmia juuri lukemaan oppineilla voi tämän kanssa olla. Sen lisäksi lukijana tunsin, että minulle puhuttiin alaspäin. Ihme lässytystä ja päähän taputtelua. Siitä pääsemmekin seuraavaan kohtaan, pissakakkahuumoriin. Sitä on paljon. Aivan liian paljon. Puluboin kertojakohdat ovat täynnä sitä. Hyvät, arvoisat, rakkaat lastenkirjailijat. Tämän kohderyhmän ikäiset lapset eivät tarvitse yhtään syytä lisää pissakakkajutuille. Sitä riittää heillä ihan omasta takaa. Ymmärrän, että se voi tuntua helpolta tavalta hauskuuttaa lapsia, mutta vähän kunnioitusta väsyneille vanhemmille ja päiväkoti-ihmisille. He yrittävät parhaansa mukaan kitkeä eritehuutelut minimiin ja tällaiset teokset eivät todellakaan auta asiaa.

Kirjan perimmäinen ongelma on siis se, että Main tarina on oikeasti kiinnostava ja Puluboi on rasittava muka-koominen hahmo, jolla on aivan liikaa sivutilaa tästä kirjasta. Koko kirja on muutenkin liian pitkä. Kenen mielestä tämä kirja tarvitsi lähemmäs 200 sivua? Main perhekonflikti selvitetään aivan liian aikaisin ja sitten jää turhaa aikaa ratkoa rasittavan Puluboin rasittavaa ongelmaa. Puluboin ongelmahan on siis se, että vaimo pitäisi löytyä. Kriteerinä on "vaimo joka munii ja valkoisista puluista tykkään eniten" eli todella syvällistä kamaa. Koko vaimosotku on lähinnä kiusallinen ja tuntuu monissa kohdissa vähän turhalta. Erityismaininnan saa nyt vielä kirjan oma ertyinen rasismin hetki. Puluboi saa päähänsä esittää "intiaania" ja sanoo sen tiimoilta seuraavan järkyttävän hirveän repliikin:

"-E-eeei, lintu vastasi, minä olen vain yksinäinen intiaani. Empaa-tsu-patsu-endaa. Tsiku-endaa, mina puhu nut intiaani-kielta. Ei ummalla suomi-kielta. Huka puka. Intiaani on puhunut."

En edes tiedä, mistä aloittaisin tämän kohdan kanssa. Ensinnäkin, toisen kulttuurin edustajaksi pukeutuminen on loukkaavaa ja alentaa kyseisen kulttuurin edustajan ihmisestä naamiaisasuksi. Tässä lisätään päälle vielä stereotyyppinen ja pilkkaava esitys siitä, miten joku valkoinen ihminen ajattelee "intiaanin" puhuvan. Toiseksi, Amerikan alkuperäisasukkaiden tilanne ja elinolosuhteet eivät ole sieltä parhaasta päästä, vaan he joutuvat edelleen kärsimään valkoisten vallottajien tuhosta ja sorrosta. Reservaateissa on köyhät ja kurjat oltavat ja alkuperäiskansojen jäsenten riski joutua väkivaltaisten rikosten uhreiksi on suuri. Kolmanneksi, eikö olisi jo aika saattaa koko vanha ja väsynyt "intiaanileikki on hauska ja lasten tulee saada leikkiä sitä vaikka se olisi kuinka rasistinen ja loukkaava tahansa" -keskustelu jo hautaan. Ei ole mitään järkeä jatkaa samojen stereotypioiden ja ennakkoluulojen levitystä taas uusille lapsille. Vähän sensitiivisyyttä ja harkintaa kiitos. Ei voi olla liikaa pyydetty.

1 1/2 / 5 Mirja-, Marja- ja Merja-opea

Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirja, 2012, Otava, 173 sivua

Puluboin ja Ponin kirja kuittaa Helmetin 2015 vuoden haasteesta kaksi kohtaa,

32. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi

35. Kirja kirjailijalta, jonka nimikirjaimet ovat samat kuin sinulla

vuoden 2017 haasteesta kaksi kohdan
6. Kirjassa on monta kertojaa

27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja

ja 2018-haasteesta neljä kohtaa

6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa

36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

40. Kirjassa on lemmikkieläin

47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

Keskinkertaisia kirjoituksia feminismistä

Hyvien kirjojen putki jäikin tällä kertaa kahteen. Vuorossa jotain ärsyttävän keskinkertaista.

Pilluparvi

like.fi

Pilluparvi on 1999 Ruotsissa julkaistu ruotsalainen nuorille tytöille tarkoitettu kokoelma eri kirjoittajien näkökulmia feminismiin ja naiseuteen. Kirja koostuu en muista kuinka monesta kirjoituksesta, joilla kaikilla on eri kirjoittaja. Viimeiset kolme ovat suomalaisten kirjoittajien aikaansaannoksia ja jos oikein ymmärsin, suomenkieliseen painokseen jälkikäteen lisättyjä. Aiheet liikkuvat laidasta laitaan peruskoulun seksuaalivalistuksesta jalkapalloharrastukseen ja maahanmuuttajakokemuksista lesbouteen.

Oli kiinnostavaa lukea vähän vanhempaa feministiseksi itseään tituleeraavaa kirjallisuutta. Yleensä olen eniten perillä lähivuosien asenteista ja ongelmista, joten toisinaan on hyvä hakea vähän kontekstia aiempien vuosien puheenaiheista. Välillä lukiessa kyllä tuntui, että mikään ei ole muuttunut miksikään. Osittain se johtui myös siitä, että kirjan huomio ei niinkään ollut yhteiskunnallisessa muutoksessa ja sen tarkastelussa, vaan yksittäisten ihmisten kokemuksista feminismiin ja valitsemaansa tarkempaan tarkastelukohteeseen liittyen. Tällainen käsittely ei välttämättä ole huono asia varsinkaan nuorille suunnatussa kirjassa, mutta se ei tässä kirjassa aina oikein toiminut.

Odotin Pilluparvelta paljon enemmän ja jouduin valitettavasti pettymään. Suurin ongelma oli ehkä se, että kirjoittajia ja tekstejä oli liikaa. Kirjaan oltiin tahdottu kerätä mahdollisimman suuri valikoima asioita, mutta valitettavasti se johti toistoon ja eri tekstien puuroutumiseen keskenään. Osa kirjoituksista oli loistavia ja luin ne erittäin mielelläni, mutta etenkin alkupäässä en oikein päässyt mukaan. Yksi kirjan ongelma oli, että osa kirjoittajista keskittyi enemmän shokeeraamaan lukijaa retorisin keinoin ja rajuin mielikuvin kuin puhumaan järkevästi asiaa. Lukijana minulle tuli sellainen kuva, että minusta yritetään nyt puristaa irti mahdollisimman monta eri tunnetta sen sijaan, että saisin tilaa ajatella itse. On eri asia vaikuttaa lukijaansa kuin tunkea aiottu vaikutus kurkusta alas. En muutenkaan ole skandaalinhakuisen kirjoitustyylin ystävä, joten minussa heräsi lähinnä ärsyyntyminen. Olen muutenkin sitä mieltä, että huumorin keinoin on kannattavampaa yrittää saada yleisö puolelleen. 

Toinen ongelma oli rasittava narratiivin kapeus. Osa kirjoittajista oli aivan liian kiinni tytöt vastaan pojat -retoriikassa ja siitä johtuen katsomistapa jäi aika pieneksi. Feminismin kannalta ei ole edullista lähteä tekemään jyrkkää jakoa mihinkään suuntaan, vaan tulisi pyrkiä enemmänkin laajentamaan äänien kirjoa. Toki on ihan okei tahtoa kirjoittaa jotain nimen omaan tytöille. Ei kuitenkaan ole hyvä, jos kirjoittaja jumiutuu ajatukseen siitä, että maailma on jaettava sukupuolielinten avulla kahteen sukupuoleen. Toisinaan minussa heräsi raivo, kun joku kirjoittajista jauhoi tytöistä ja pojista, pimpeistä ja pippeleistä. Sukupuolten kirjo on paljon tätä ajatustapaa laajempi puhumattakaan siitä, että sukupuolielimet eivät määritä ihmisen kokemusta sukupuolesta. Kapeakatseinen jako antaa äänen ainoastaan cis-naisille (naisen vartaloon syntyneet ja sukupuoli-identiteetiltään myös itsensä naiseksi kokevat) ja sulkee ulkopuolelle koko transihmisten ja sukupuoltaan kyseenalaistavien kirjon. 

Pilluparvi ei ollut ainoastaan silmien pyörittelyä aiheuttava teos, vaan mukana oli myös monta hyvää kirjoitusta. Suomenkieliseen painokseen lisätyt kirjoitukset olivat paljon enemmän asiasisältöön keskittyviä ja siksi pidin niistä. Ne eivät kuitenkaan yltäneet ykköspaikalle. Kerron tässä nyt kirjan parhaasta artikkelista hieman, koska se ansaitsee tulla nostetuksi esiin kaiken tuon rasittavan keskinkertaisuuden joukosta. Jenny Svenbergin "Luojan kiitos, että olen lesbo" -artikkeli oli loistava lukuelämys ja nautin joka sivusta. Samaistuin Svenbergin kokemuksiin ja pidin hänen kirjoitustavastaan. Teksti sisälsi nuoruuden kokemuksia (joita muuten oli kirjassa vähän liikaa), ajatuksia lesbouden ja feminismin suhteesta, pätkän representaation merkityksestä sekä paljon muuta. Kaikki muut kirjan tekstit kalpenivat tämän rinnalla, sillä välillä tuntui siltä kuin olisin itse kirjoittanut tekstin. Tunsin tulleeni kuulluksi ja nähdyksi.

2 1/2 / 5 tähteä

Pilluparvi, Fittstim, toimittanut Belinda Ollson, Linda Skugge & Brita Zilg, suomentanut Anu Tukala, 2003, LIKE, 208 sivua

Pilluparvi kuittasi vuoden 2015 kirjahaasteesta yhden kohdan
20. Kirja, jonka valitset pelkästään kannen perusteella

ja 2018 haasteesta kaksi kohtaa
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta

Oman hyllyn unohdetut: Maresi

Peräkkäin jo toinen kirja, joka päätyi olemaan todella positiivinen yllätys!

https://kirja.s3.amazonaws.com/

Maria Turtschaninoff: Maresi

Tällä kertaa Oman hyllyn kirjakseni valikoitui Maresi, joka on asustellut kirjahyllyssäni jo useamman vuoden. Valitsin sen nyt haasteen kirjaksi sillä perusteella, että se on aika lyhyt. Sen sijaan, että olisin päätynyt vain lukaisemaan lyhyen kirjan pikaisesti läpi, päädyin oikeasti pitämään tästä kirjasta, jossa on sivujaan enemmän asiaa.

Maresi on noviisi Punaisessa luostarissa ja nauttii elämästään. Hän pitää rituaaleista, oppitunneista ja luostarin naisten yhteisöllisyydestä. Maresi ei koskaan tahdo lähteä luostarista, jonne hänen perheensä lähetti hänet turvaan nälänhädältä. Eräänä päivänä saarelle saapuu uusi tyttö Jai, joka tuo mukanaan muutoksen. Maresi auttaa Jaita sopeutumaan luostarin elämään, mutta samalla saaren yllä alkaa tuntua uhan tunnetta ja rauhallinen elämä voi kokea järkytyksen yllättävänkin pian.

Maresi on erinomainen esimerkki siitä, että sivumäärän perusteella ei kannata olettaa mitään. Tässä kirjassa on vain 212 sivua, mutta siihen mahtuu sekä vauhdikkaita kohtauksia, rauhallisia hetkiä, henkilökehitystä kuin maailman rakennusta. Aika usein näin lyhyen kirjan kanssa edellä mainittu tarkottaisi järkyttävää juoksuvauhtia kirjan läpi ilman, että mihinkään ehtii keskittyä tarpeeksi kauan sen tehdäkseen minkäänlaista vaikutusta. Maresin kanssa en kokenut sellaista. Tapahtumia oli oikeassa mittasuhteessa ja kirjailija osasi käyttää sanansa hyödykseen. Välillä maisemakuvaukseen jäätiin vähän jumiin, mutta se on ainoa kerronnallinen vähennys. Maresi on Finlandia Junior -voittaja ja odotin tunnetta, että tämä olisi nyt tarkoitettu nuoremmille lukijoille. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan nautin Maresista suuresti näin 21-vuotiaanakin. Toki kirja edistyy sutjakasti ja konfliktien ratkaisuihin ei käytetä sivukaupalla aikaa, mutta minua se ei ainakaan häirinnyt. Joskus on mukava lukea kirjaa, jossa on monivivahteinen historia ja mytologia, ilman että se laahaa monimutkaisten taustojensa kanssa satojen sivujen ajan. Yksi asia oli erityisesti minulle mieleen. Kirjan fantasiaelementit tulevat mukaan vähitellen ja alussa kyseessä voisi olla vain kuvitteelliseen maailmaan sijoittuva kirja. Fantasia kuitenkin tulee mukaan pala palalta ja se kasvattaa osaltaan tunnelmaa. En usko, että tämä oli kirjailijan tarkoitus, mutta arvostin sitä silti.

Tämä kirja herätti minussa paljon ajatuksia ja siinä oli muutamakin kohta, joista en tiennyt mitä ajatella. Omalta osaltaan se on hyvän kirjan merkki, sillä se saa ajattelemaan itse. Toisaalta se voi olla myös riski, jos ristiriitaa herättävät kohdat kallistuvat huonoon suuntaan. Maresin kohdalla suurin osa heräävistä ajatuksista vain auttoi arvostamaan tarinaa syvällisemmin, mutta parista kohdasta jäi yös vähän epävarma olo. Pahoittelen tätä hyvin yleisen tason selittelyä, mutta en tahdo paljastaa liikaa. Maresissa on tosiaan vain se 212 sivua enkä tahtoisi etukäteen paljastaa suurta osaa sisällöstä. Yhteen kohtaan pureudun vähän tarkemmin seuraavassa kappaleessa. Se tulee sisältämään jonkin asteisia spoilereita ja myös sisältövaroituksen lopun tapahtumista. En kuitenkaan paljasta loppuratkaisua tai muuta sellaista.

Alkuosa kirjasta on aika rauhallisella tahdilla edistyvää, vaikka vaaran tuntu onkin ilmassa. Maresin maailmassa naiset ovat alisteisessa asemassa ja etenkin joillain alueilla miehillä on täysi ylivalta. Punainen luostari on naisten perustama turvasatama ja opinahjo toisille naisille eikä saarella siis ole ollenkaan miehiä. (Sivuhuomautuksena on sanottava, että tämä seikka oli mielestäni erinomainen eikä minua haitannut yhtään lukea kirjaa, jossa ei ole yhtään miestä päähenkilönä.) Saarelle pakeneva Jai tulee erittäin tiukasta yhteiskunnasta, jossa perheessa isän sana on laki. Naisten tulee totella miehiä kaikessa ja heidän elämänsä on täysin säädelty pukeutumisesta lähtien. Luostari on paikka, jossa naiset ovat luoneet oman yhteisönsä rituaaleineen ja opetuksineen. Kaikki myös puhuvat samaa kieltä ja osallistuvat samoihin tehtäviin. Vähän jäin miettimään, eikö luostarin tulisi säilyttää ja arvostaa kaikkien kulttuurien kieliä ja historiaa sen sijaan, että yhdistettäisiin kaikki samojen tapojen alle. Toisaalta luostarin elämä toimii ja kirjan maailmassa kaikilla kansoilla on samankaltaisia uskomuksia.

Nyt seuraa sitten se lupailemani suuri spoiler-osio

Jos et tahdo spoilaantua yksityiskohdista, lue vain tämä: kirjan loppupuolella on raiskauskohtaus. Sitä ei kuvailla eikä kertoja näe sitä suoraan, mutta käy hyvin selväksi mitä juuri sillä hetkellä tapahtuu.

Kirjan lopussa Jain isä ja joukko muita miehiä saapuu saarelle aikomuksenaan raahata Jai väkisin takaisin rangaistavaksi ja tapettavaksi. Kohtaukset sisältävät voimakasta väkivallan uhkaa ja väkivallan tekoja myös tapahtuu. Rankoin kohtauksista on ehdottomasti, kun miehet uhkaavat raiskata luostarin noviiseja. Yksi sisarista uhrautuu toisten takia ja miehet raiskaavat hänet vuorotellen. Kohtausta ei kuvailla eikä kertoja sitä suoraan näe, mutta kaikki kyllä tietävät mitä tapahtuu. Juonikuviona "pahat miehet jotka tahtovat raiskata viattomia tyttöjä" on aika väsynyt eikä kovin omaperäinen. Ymmärsin sen tarkoituksen eikä toteutus ollut huonoimmasta päästä, mutta siitä jäi silti vähän paha maku suuhun. Tiesimme jo, että miehet ovat pahoja ja kykenevät kauheisiin asioihin, siihen tarkoitukseen kohtausta ei siis tarvittu. En jaksa kaikkea selittää auki, mutta kohtauksella oli myös pointtinsa luostarin myöhempiä vaiheita varten. Se oli silti aika rankka valinta nuorille lukijoille tarkoitetussa kirjassa. Minun lukukokemustani tämä kohtaus ei pilannut, mutta suosittelen varovaisuutta, jos olet herkkä aihepiirin suhteen.

Spoiler on päättynyt

Kaiken kaikkiaan Maresi oli positiivinen lukukokemus ja nautin sen lukemisesta paljon. Se veti minut hyvin tarinan pyörteisiin ja luin sitä mielelläni eteenpäin. Luen varmasti myös samaa sarjaa olevan Naondel-kirjan jossain vaiheessa.

4 / 5 biologisesti mielenkiintoista simpukkaa

Maria Turtschaninoff: Maresi, 2014, suomentanut Marja Kyrö, Tammi, 212 sivua

Maresi kuittaa vuoden 2018 haasteesta seitsemän kohtaa
3. Kirja aloittaa sarjan
7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
23. Kirjassa on mukana meri
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle

vuoden 2017 haasteesta yhden kohdan
21.Sankaritarina

ja vuoden 2016 haasteesta yhden kohdan
6. Kirjastosta kertova kirja

Queer52: Everything Leads to You

Huomasin yhtäkkiä, että tämän kirjan laina-aika oli päättymässä eikä sitä voinut uusia. Niinpä päätin yrittää lukea sen parissa päivässä. Olin vähän skeptinen mahdollisuuksieni suhteen. Ereita oli toki kehunut kirjaa, mutta takakansiteksti ei ihan vakuuttanut minua. Pelkäsin, että Everything Leads to You olisi tylsä, kiusallinen tai molempia. Se ei ollut kumpaakaan.

https://images.gr-assets.com/

Nina LaCour: Everything Leads to You

Emi opiskelee viimeistä kevättään lukiossa ja haaveilee elokuvalavastajan urasta. Hänen veljensä lähtee Eurooppaan ja antaa asuntonsa Emin käytettäväksi. Ehtona on kuitenkin, että siellä on sinä aikana tapahduttava jotain eeppistä. Emi ei ehdi jäädä sitä pitkäksi aikaa pohtimaan, sillä hän saa mahtavan tilaisuuden olla vastuussa tulevan elokuvan lavasteista. Samaan aikaan Emi ja hänen paras ystävänsä Charlotte löytävän kuolleen elokuvatähden kirjeen, joka johdattaa heidät mysteerin jäljille. Mysteeriin liittyy myös karismaattinen Ava, joka tuo mukanaan paljon muutakin kuin osan mysteeriä.

Everything Leads to You tuntui parhaalta mahdolliselta haaveunelta tai ihanalta sadulta. Harvemmin pidän kirjoista, jotka keskittyvät lähinnä ihmissuhteisiin, mutts tämä oli poikkeus. Everything Leads to You löytää juuri sopivan tasapainon suloisen leijumisen ja vakavamman mielialan välillä. Parhaimmillaan se on ihana pakopaikka aurinkoiseen ja toivontäyteiseen maailmaan, jossa voi jättää omat arkiset huolensa hetkeksi taakseen. Voi tosin olla, että päätyy ajattelemaan "minäkin tahdon" lukiessaan Emin lavastussuunnittelusta ja siitä nuoren vapauden tunteesta, joka huokuu kirjan sivuilta sekä tietenkin kauniista romanssista, joka on suoraan romantikon parhaasta päiväunesta. Itse en niin suuri romantikko ole, mutta Everything Leads to You ei silti tuntunut kliseiseltä tai ällöttävän siirappiselta. Romanssi onnistuu pysymään raikkaana ja sitä lukee mielellään.

Aivan alussa kirjan päähenkilö Emi vaikutti vähän ärsyttävältä, mutta onneksi ärsyttävyys hälveni aika nopeasti. Mielestäni oli virkistävää lukea kirjaa, jonka päähenkilö oli positiivinen ja toiveikas ilman, että kirja esittää hänet typeränä tai naiivina. Emi on suuri syy sille, miksi kirjaa on niin miellyttävä lukea. Hän on fiksu ja iloinen, mutta myös päättäväinen ja ymmärtäväinen. Kunpa kaikki 18-vuotiaat olisivat samanlaisia. Itsekin olisin mielelläni ollut :D. Muutkin kirjan henkilöistä suorittivat oman roolinsa kiitettävästi. Erityismaininnan saa Emin paras ystävä Charlotte, jonka realistinen ote asioihin sai toisinaan aikaan voimakkaita samaistumisen tunteita. Etenkin siinä, että Charlotte hoitaa muiden suhdesotkuja jämäkästi, mutta jättää omansa huomioimatta. Välttelytekniikka, paras tekniikka. On toki puhuttava myös Avasta. Ava on erittäin tervetullut henkilö, sillä hän tuo kirjalle vähän särmää ja synkempiä sävyjä. Avan elämässä kaikki ei ole mennyt kuin sadussa ja hän onkin välillä hieman eksyksissä. Silti hän ei useinkaan lankea Tyhmä Tyttö -syndroomaan, vaan hänen päätöksiään ymmärtävää. Sekä Ava että Emi saavat omat kasvutarinansa ja lopussa ollaan juuri siinä pisteessä, jonne tulikin päätyä. Kirjan romanssi on myös hienosti kerrottu. Siihen ei rynnitä suoraa päätä, vaan sitä kehitellään rauhassa ja siihen pääsee ihanalla tavalla sisään. Se on koko ajan taustalla mukana, mutta antaa tilaa myös juonen muille elementeille.

Jos etsit vakavaa ja realistisen tuntuista kirjaa, tämä ei ehkä ole paras valinta. Vaikeuksista ja synkemmistä kohdista huolimatta koko kirjaa ympäröi tunne siitä, että asiat kyllä kääntyvät parhain päin ja niin ne myös tekevät. Sen sijaan Everything Leads to You olisi aivan omiaan mkavasti sohvalla jäätelöannoksen kera luettavaksi, kun tahtoo vähäksi aikaa upottaa päänsä keijupölyyn ja vain nauttia olostaan.

5 / 5 (siirryin kuuden tähden järjestelmästä viiteen. Lisään lähiaikoina blogini sivupalkkiin tähtien merkitykset)

Nina LaCour: Everything Leads to You, 2014, Dutton Books, 312 sivua

Everything Leads to You kuittaa 2018 kirjahaasteesta yhdeksän kohtaa
1. Kirjassa muutetaan
11. Kirjassa käy hyvin
18. Kirja käsittelee elokuvan tekemistä
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

2017 haasteesta yhden kohdan
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia

Kamalan kiusallista sarjakuvaa

Tämä on kirja, jota en itse valinnut luettavaksi ja jota en myöskään suosittelisi oikein kenellekään. Varoitus: kiusallisuutta ja kliseitä edessä...

https://2.bp.blogspot.com/

Lucie Durbiano: Aarre

Christine on nuori matematiikan opiskelija, jonka isä on arvostettu historian tutkija. Eräänä päivänä Christine tapaa komean Jeanin ja romanssi kukoistaa. Jeanilla ei kuitenkaan ole niin vilpitön kuin miltä vaikuttaa ja kaikki taitaakin liittyä Christinen isän aarrekarttaan.

Yllä oleva juonikuvaus on erittäin suurpiirteinen tiivistys tämän kirjan juonesta. Ensinnäkin tässä vähän yli sadan sivun opuksessa on Christinen, Jeanin ja Christinen isän lisäksi vielä kaksi tärkeää henkilöä eli yhteensä viisi päähenkilöä sekä muutama sivuhenkilö, jotka ilmeisesti tulisi muistaa. Kaikilla näillä henkilöillä on juonikaarta ja henkilökehitystä ja voin rehellisesti sanoa vihanneeni heistä joka ikistä. Erottelen kohta, mikä sai ärsytyksen minussa aikaan. Kaikkien näiden henkilöiden lisäksi kirjassa on valtava määrä tapahtumia. Juoni ei oikeastaan ole hankala seurata, se vaan on kiireinen ja erittäin idioottimaisen typerä.

Ennen kuin raivoan juonesta, on henkilöiden aika. Aarteessa on kaksi naishenkilöä Christine ja Jeanin salainen kihlattu Simone. Molemmat ovat rasittavia ja seksistisellä tavalla kuvattuja. Christine on naiivi tyttönen, joka tarkoittamattaan kiusoittelee isänsä avustajaa Micheliä ja kulkee elämäänsä pää pilvissä. Hän on olevinaan älykäs, mutta vaikuttaa lähinnä teinityttöseltä, joka ihastuu ensimmäiseen näkemäänsä komeaan mieheen. Simone taas on kuin suoraan "Ilkeä Narttu" -käsikirjoituksesta. Hän ei välitä muiden tunteista päämääräänsä havitellessaan ja viettelee miehiä avukseen. Simone, suostuttelee kihlattunsa Jeanin esittämään olevansa rakastunut Christineen, jotta he voisivat saada Christinen isältä aarrekartan palasen. Simone myös tahtoo kostaa Jeanille ja en jaksa selittää enempää, se on juuri niin typerää ja rasittavaa kuin miltä kuulostaa. Aika siirtyä miehiin. Jeanista on vähän vaikea sanoa mitään, sillä hän on sitä mitä juoni sillä hetkellä tarvitsee. Joko hän viettelee Christinen tai tuntee omantunnon tuskia keskustellessaan juonesta Simonen kanssa tai hän tahtoo kostaa Simonelle tai rakastaakin tätä palavasti. Seuraavaksi on vuorossa Christinen isän avustaja Michel. Kirja yrittää esittää hänet hassuna ja sympaattisena hahmona, jonka rakkauden kohde (Christine) ei huomaa häntä. Oikeasti Michel on rasittava ja limainen fuckboy, joka tekee mitä vain saadakseen seksiä.

Juoneen siis kuuluu kaikki jo kerrottu juonittelu ja ihmissuhdedraama, mutta myös aarteen etsintää. Se ei tietenkään ole myöskään yksinkertaista, vaan siihen kuuluu ensin myös kartan eri osien löytäminen. Se on kuitenkin aivan yhdentekevää, sillä tapahtumat vaihtuvat niin nopeasti, ettei niistä ehdi välittää tai kiinnostua. Kaksi kirjan hahmoista myös kuolee, mutta se herättää yhtä vähän tunteita. Parhaiten voisin kuvailla kirjan juonta niin, että kuvittele kaikki mahdolliset kliseet joita tällaiseen tarinaan voi tunkea. Onnittelut, olet arvannut kirjan juonenkäänteet lukematta sitä laisinkaan. En voi kyllä suositella tätä kirjaa mistään muusta syystä kuin siksi, että joskus on hyvä pyöritellä silmiään ja ärsyyntyä kirjalle. Mukana myös erittäin kiusallinen piirretty seksikohtaus, jossa Christine ajattelee nyt antavansa neitsyytensä elämänsä miehelle ja Jean tahtoo vain edistää suunnitelmiaan. Se kertonee kaiken olennaisen tämän kirjan hirveydestä. Kirjan takakannessa Aarretta viitataan Tinttiin ja vastaaviin seikkailutarinoihin, joten sen kirjoittaneet eivät todennäköisesti ole koskaan lukeneet Tinttiä.

Kaiken kaikkiaan voisin tiivistää Aarteen näin: "Helvetillinen tuotantokausi Salattuja elämiä, jonka näyttelijät ovat niin huonoja että repliikit ovat epäaitoja jopa kirjan sivuilla."

1 / 6 haaskattua tuntia elämästäni

Lucie Durbiano: Aarre, Trésor, 2008, suomentanut Saara Pääkkönen 2011, WSOY, 106 sivua

Iloksenne olen lisännyt postauksen loppuun kirjasta otettuja kuvia, jotka tiivistävät tuntemukseni tätä kiusallisuuskoettelemusta kohtaan.

Aarre kuittasi viisi kohtaa vuoden 2018 kirjahaasteesta:
10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja
12. Sarjakuvaromaani
16. Kirjassa luetaan kirjaa
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

Vuosikatsaus 2017

Tiedän, että on jo kohta helmikuu, mutta tahdoin kuitenkin väsätä vielä lyhyehkön kertauksen viime vuodesta sekä pienen katsauksen tälle vuodelle.

https://d2gg9evh47fn9z.cloudfront.net/

Vuonna 2016 luin vain 12 kirjaa ja otin tavoitteeksi lukea edes yhden kirjan enemmän. Ilokseni voin ilmoittaa, että onnistuin tavoitteessani paremmin kuin hyvin ja viime vuoden kirjasaldoksi tuli 14 kirjaa! Otan myös vuodelle 2018 saman tavoitteen eli toivon mukaan seuraavassa vuosikatsauksessa voin sanoa lukeneeni 15 kirjaa.

http://bradyemmett.info/

Kuluneeseen vuoteen mahtui kaikenlaisia teoksia runoista tietokirjoihin ja sarjakuvista klassikoihin unohtamtta tietenkään ikisuosikkiani nuortenkirjallisuutta. Jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, tänä vuonna on luvassa yhtä monipuolinen kattaus. Koska luin tosiaan vain 14 kirjaa, päätin listata ne tähän Top14-listana parhaasta huonoimpaan.

1. Käsikirja sukupuoleen
2. Choosing a Faith
3. Slaughterhouse Five
4. Killer Verse
5. The Abyss Surrounds Us
6. Half Bad
7. Boy Meets Boy
8. Salainen puutarha
9. Diamantmysteriet
10. The Bumper Book of Pop Hits
11. Of Mice and Men
12. Kirsikkasydän
13. Karin parhaat 1
14. Karin parhaat 2 (samassa postauksessa osan 1 kanssa)

https://erinlawless.files.wordpress.com/

Sitten tuleviin tapahtumiin! Yksi kirja on jo odottamassa postausvuoroa ja lisää toivottavasti seuraa. Käynnissä olevia haasteita on useampia ja ne jatkuvat tänäkin vuonna. Viime vuonna alkanut Queer52 tulee saamaan uusia kuittauksia ja mukana kulkevat myös Helmetin kirjahaasteet edellisiltä vuosilta, jotka pikku hiljaa yrittävät valmistua. Koska en osaa lopettaa hyvän sään aikaan, kelkkaan hyppää myös vuoden 2018-haaste. Älkäämme toki jättäkö huomiotta myöskään Toisen hyllyn aarteet/Oman hyllyn unohdetut -haastetta, jota tulemme Ereitan kanssa suorittamaan maailman loppuun saakka.

Sen pitemmittä puheitta: Antoisia lukuhetkiä vuodelle 2018!

https://fm.cnbc.com/

Queer52: Boy Meets Boy

Viimeinen kirja viime vuodelta! Samalla tämä on myös Ereitan hyllystä Toisen hyllyn aarteet -sarjamme kirja. Kohta julkaisen vielä vuosikatsauksen ja sitten pääsemmekin jo vuoden 2018 kirjoihin! Tässä siis kirja, joka on vuoden 2017 viimeinen ja kuittaa muuten samalla yhden kohdan Queer52-haasteesta!

https://images.gr-assets.com/

David Levithan: Boy Meets Boy

Ereita kertoo kirjasta näin:
Tästä on jo tovi kulunut, mutta muistikuvani mukaan Liberté pyysi jotain, mikä ei vaatisi aivan hirveästi aivotoimintaa. Boy Meets Boy on suhteellisen lyhyt eikä juoneltaan erityisen monimutkainen, ihmissuhteisiin ja elämään keskittyvä kirja, joka lisäksi sopii muutamaan eri haasteeseen, joten valitsin sen hänelle luettavaksi. Itse luin kirjan pari vuotta sitten ja parhaiten siitä on jäänyt mieleen elävät mielikuvat ja erikoinen, hyvin omalaatuinen tunnelma. Kirja oli mielestäni myös hyvä tapa alkaa tutustua David Levithanin tuotantoon.

Paul elää kaupungissa, jossa asiat ovat kohdallaan. Heteronormista poikkeavuus ei ole iso juttu ja koulussakin se on yleisesti hyväksyttyä. Hänellä on kavereita ja suunta elämällään. Eräänä päivänä Paul tapaa Noahin ja rakastuu tähän lähes välittömästi. Yksi ajattelematon teko aiheuttaa kuitenkin ongelmia ja Paulin täytyy yrittää hyvittää tekonsa Noahille, ellei se ole jo liian myöhäistä. Samaan aikaan Paulin paras ystävä Joni aloittaa suhteen, joka ei ehkä ole kenellekään hyväksi.

Boy Meets Boy on hyvin perinteinen teinirakkauskirja, jossa ensin ihastutaan, sitten mokataan ja sitten etsitään anteeksiantoa. Samalla sivuhenkilöt tekevät omia juttujaan ja ainakin jonkun vanhemmat ovat outoja. Boy Meets Boysta tekee erityisen toki se, että sen pääromanssi ei ole hetero ja kirjassa on myös muuta representaatiota kuin vain päähenkilöt. On heti pakko myöntää, että tämän tyyppiset kirjat eivät ole ihan minua varten. Ihmissuhteet eivät aina oikein jaksa pitää mielenkiintoani yllä, vaan kaipaisin lisäksi vaikka fantasiaa tai murhan. Sen lisäksi minusta tuntuu, että kaikkien perus teinikirjojen ongelma on jännitteen puute. 99% kirjoista loppuratkaisu on se, että asiat selkiävät ja pääpari päätyy yhteen. Siksi kirjalla täytyy olla jokin muukin kiinnostava elementti, kuten loistava teksti ja hyvät sivuhahmot. Boy Meets Boy alkaa vahvasti ja sitä lukee mielellään. Jossain kohtaa iskee kuitenkin ihme katvevaihe, kun kirjan tarina tuntui pysähtyvän aloilleen ja siitä katosi imu. Lopussa kirjan kiinnostavuus palasi, mutta sinne asti täytyi ensin päästä. Pidin Levithanin kirjoitustyylistä etenkin alussa ja henkilöt olivat hyvin rakennettuja, joskin ärsyttäviä. Siitä kohta lisää. Vähän pyyhkeitä annan siitä, että kirjan B-juoni tanssien valmistelusta tuntui hyvin epäolennaiselta eikä herättänyt ainakaan minussa mitään tunteita. Sen sijaan sivujuoni Tonyn vaikeuksista oli erittäin hyvä ja kiinnostava. Siihen olisi jopa voinut keskittyä vähän enemmän.

Sitten henkilöihin eli siihen kirjan ominaisuuteen, johon kaikki perustuu. Boy Meets Boyssa on aika paljon henkilöitä ja välillä meinasin mennä sekaisin siitä, kuka nyt olikaan kuka. Näitä hetkiä oli kahdessa kohdassa; alussa kun kaikilla esitellyillä henkilöillä oli joku lyhyt pojan nimi sekä tanssien suunnittelussa kun esiteltiin erilaisia tyttöjä, jotka unohdin saman tien. Muuten henkilöt olivat kyllä muistettavia ja toimittivat osaansa hyvin. Ainoa ongelma oli, että osa henkilöistä oli ärsyttäviä. Päähenkilö ja minä-kertoja Paul tekee tyhmiä ratkaisuja ja on raivostuttavan paljon tunteidensa vietävänä. En kykene samaistumaan henkilöön, joka sotkee asiansa, koska jotenkin vaan tunnekuohussa suutelee eksäänsä. Tsiisus. Sitten on tietenkin Paulin eksä Kyle, joka on itsekeskeinen ja epätasapainoiselta vaikuttava sekä tietenkin hyvin tunneihmisiä. Tämän kirjan henkilöillä on selvästi jotain rationaalista lähestymistapaa vastaan. Infinite Darling ei ole pahimmasta päästä, mutta tuntui hieman ohuelta hahmolta. Ajatus oli kyllä hyvä, mutta toteutus jäi hieman vajaaksi. Paulin ihastus Noah ei ole ärsyttävä eikä myöskään Paulin ystävä Tony. Seuraava kappale on omistettu kirjan raivostuttavimmalle henkilölle/asialle ja se sisältää spoilereita. Kyseessä on Paulin paras ystävä Joni.

Spoiler

Joni esitellään kirjan alussa Paulin parhaana ystävänä ja halki kirjan muistutellaan, miten läheisiä he ovat aina olleet ja kuinka he ovat aiemmin tukeneet toisiaan. Aika alkumetreillä Joni alkaa seurustella Chuckin kanssa ja muuttuu yhtäkkiä täysin. Enää Chuckillä on väliä ja Joni ei voi minnekään ilman Chuckia ja Chuck ei halua että Joni tekee sitä ja tätä. Tuo voisi kuulostaa siltä, että kyseessä on joku pahoinpitely-tarina, mutta sitä se ei ole. Joni ei ole mikään parka, joka pelkää Chuckia. Sen sijaan Joni muuttuu inhottavaksi, välinpitämättömäksi ja karkottaa muut luotaan. Kaikki muut ovat aina väärässä ja yrittävät pilata hänen ja Chuckin suhdetta, koska eivät vaan ymmärrä. Koko tämä tarinan kaari tuntui epäuskottavalta, jos otti huomioon millaiseksi ihmiseksi Joni ensin maalataan. Yhtäkkiä hän vähät välittää parhaasta ystävästään Paulista tai kenestäkään muusta. Koko kirjan ajan toivoin, että tulisi kohta jossa joku sanoisi Jonille suorat sanat ja asia oikeasti käsiteltäisiin. Sitten joko Joni jatkaisi samalla linjalla tai tulisi järkiinsä. Mitään tällaista ei kuitenkaan tapahdu, vaan tilanne jää suurilta osin selvittämättä. Ihan lopussa on jotain pientä yritystä, mutta se tuntuu hyvin laihalta lohdulta kaiken sen ärsyyntymisen jälkeen, jota kirjan aikana on tuntenut. Tunsin oloni vähän huijatuksi ja se jäi ehdottomasti roikkumaan ilmaan kirjan pisteitä verottavana tekijänä. Joku toinen on voinut kokea Jonin hyvin erilaisessa valossa, mutta minun sympatioitani hän ei kyllä saa.

Spoiler päättyy

Kaiken kaikkiaan Boy Meets Boy oli ihan söpö teinikirja eikä ollenkaan huono kirjailijan ensimmäiseksi luomukseksi.

31/2 / 6 kynttilää portaiden alla

David Levithan: Boy Meets Boy, 2003, Harper Collins, 223 sivua


Boy Meets Boy kuittaa 2015-kirjahaasteesta yhden kohdan
10. Suositun kirjailijan ensimmäinen kirja
ja 2017-haasteesta yhden kohdan
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastamiseen

Itse annoin Ereitalle luettavaksi Nukkumatin ja se postaus löytyy täältä