Queer52: The Abyss Surrounds Us

Ensimmäinen Queer52-haasteen kirjoista, olkaa hyvät!

https://images.gr-assets.com/

Emily Skrutskie: The Abyss Surrounds Us

Cas on harjoitellut koko elämänsä ajan ohjaamaan Reckoner-hirviöitä. Niiden tehtävänä on suojella laivoja merirosvojen hyökkäyksiltä ja ohjaajan tehtävä on sekä pitää hirviönsä kurissa että varmistaa puolustuksen onnistuminen. Casin ensimmäinen oikea komennus saa kuitenkin pahimman mahdollisen käänteen, kun itse merirosvokuningatar Santa Elena upottaa aluksen, tappaa hirviön ja ottaa Casin vangikseen. Santa Elena tahtoo Casin kouluttavan merirosvoille oman hirviön eikä Cas voi muuta kuin toivoa, että jollain tapaa asiat voisivat vielä kääntyä paremmalle tolalle. Aivan kuin päänvaivaa ei olisi jo tarpeeksi, Santa Elena määrää Casin vartijaksi erikoisen Swiftin, jonka suhtautuminen Casiin tuntuu vaihtelevan silmänräpäyksessä.

Nyt, kun olen sekoittanut sinut monimutkaisella juonikuvion selostuksellani, voimme käydä asiaan. Tiivistelmää kirjoittaessani huomasin itsekin, että tässä kirjassa tosiaan on aika paljon juonenkäänteitä siihen nähden, että se on aika ohut kirja. Juonen suhteen The Abyss Surrounds Us kärsiikin hieman Ensimmäisen Kirjan Syndroomasta. Tässä tapauksessa se tarkoittaa sitä, että kirjailija tunkee kaikki mahdolliset ideansa ja elementtinsä ensimmäiseen kirjaansa siltä varalta, että se jää hänen ainoakseen. The Abyss toimii kyllä yllättävän hyvin, vaikka tapahtumia on paljon. Jotkut kohdat tuntuvat kenties hieman läpi juostuilta, mutta suurimmaksi osaksi juoni pysyy kasassa riittävän hyvin.

Vaikka juoni on esikoisteokseksi oikein toimiva, henkilöt saavat minulta vähän enemmän kritiikkiä. Monilla heistä on kyllä potentiaalia, mutta kaikki hahmot jäävät vähän pintapuolisiksi. Kirja on sen verran lyhyt ja tapahtumatäyteinen, että henkilökehitykseen jää aika vähän aikaa ja olen jo unohtanut lähes tulkoon kaikki sivuhenkilöt. Santa Elena jäi hieman yksipuoleiseksi pahikseksi, vaikka kirjassa oli yritystä esittää hänet myös inhimillisemmässä valossa. Silti Santa Elena ei ollut ihan se omaperäisin hahmo. Swift oli kiistatta kirjan kiinnostavin hahmo. Hänellä oli motiiveja teoilleen, selkeä persoonallisuus ja suht uskottava kehityskaari. Tosin koko kohtaus Swiftin perheen kanssa tuntui vähän irralliselta enkä kokenut sen tuoneen kovinkaan paljon mitään juoneen. Tällä kertaa minulle olisi riittänyt pelkkä asiasta kertominen näyttämisen sijaan. Sitten päähenkilöön. Minun on pakko myöntää, että Cas oli mielestäni aika rasittava. Loppua kohden kyllä lämpenin Casille enemmän, mutta alussa en jotenkin saanut hahmosta yhtään kiinni. Cas vaikutti ärsyttävältä valittajalta ja epäpätevältä työssään, jonka parissa oli siis viettänyt koko elämänsä. Kaikkia kirjan henkilöitä vaivasi yksi sama ongelma. Skrutskie ei oikein ole vielä saanut kiinni hienovaraisemmasta tunteiden välittämisestä, vaan kaikki tunteet, oivallukset ja henkilökehitykset kerrottiin lukijalle. Monessa kohdin tunnetilaan ei pääse sisälle, kun minulle vain kerrotaan, että Cas on nyt hämmentynyt tai Swift on ärsyyntynyt. Henkilöt olisivat yksinkertaisesti tarvinneet enemmän show don't telliä.

En tahdo antaa kuvaa, että inhosin kirjaa. En suinkaan inhonnut sitä, vaan oikeastaan monessa kohdassa jopa nautin siitä. The Abyss Surrounds Us etenee hyvässä tempossa ja monet sen kohtauksista ovat mukaansa tempaavia. Kirja on nopealukuinen ja sen onnistuu luomaan kiinnostavan maailman käyttämättä liikaa aikaa selostukseen. Ja siis onhan tuo nimi aika eeppinen. Erityispisteitä The Abyss saa myös siitä, että siinä on ei-valkoinen päähenkilö. Casin koko nimi on Cassandra Leung ja kansigrafiikka myös kertoo, että kyseessä on kerrankin toista etnistä ryhmää edustava päähenkilö. Sen lisäksi lähes kaikki kirjan henkilöistä ovat naisia eivätkä tunnu toistensa kopioilta. Arvostan myös sitä, että kirjan varsinainen juoni ei huku romanssin alle, vaan romanssi on enemmän sivujuonena. On myös ehdottomasti mainitsemisenn arvoista, että kirjailija ymmärtää Casin ja Swiftin monimutkaista valtasuhdetta eikä pakota henkilöitään tilanteeseen, jossa syntyisi suhde vangitun ja vartijan välille. Suhde saa kehittyä hieman eri tavalla ja kun Cas ja Swift viimein tekevät yhteiselle vetovoimalleen jotain, lukijalle on hyvin selvää että nämä kaksi henkilöä ovat tässä tilanteessa tasavertaiset. Kaiken kaikkiaan The Abyss Surrounds Us oli viihdyttävä lukukokemus ja miellyttävä aloitus haasteelle. Suosittelen sen lukemista, jos tahtoo vauhdikasta futuristista merirosvodraamaa hirviöiden ja naisrakkauden höystämänä.

Vielä pitää mainita kirjan saamasta vastaanotosta. Mielestäni tämä on kiva, joskin hieman keskinkertainen teos. Vaeltaessani Goodreadsin sivulle sain huomata, että kirjalla on siellä korkea arvosana ja suurin osa arvioista on todella ylistäviä. On mukavaa, että ihmiset kokevat intohimoa asioita kohtaan, mutta en kyllä tässä tapauksessa ihan päässyt tunnetilaan sisälle.

3 1/2 / 6 pohdiskelua piilotetuista myrkkykapseleista


Emily Skrutskie: The Abyss Surrounds Us, 2016, Flux, 273 sivua

The Abyss Surrounds Us kuittaa 2017-kirjahaasteesta yhden kohdan.
42. Esikoisteos

Muutama jatko-osa

Ainoat loppuun asti lukemani kirjat tällä hetkellä. Voisin ehkä ottaa projektiksi keskeneräiset...

http://2.bp.blogspot.com/

Ally Condie: Rajalla

Jälleen on yksi ikuisuusprojekti saatettu päätökseen. Ally Condien Rajalla on lojunut keskeneräisenä kirjahyllyssäni jo useamman vuoden. Olen lukenut siitä paremman puutteessa muutaman sivun ja unohtanut taas kuukausiksi. Se, että voin näin tehdä putoamatta kuitenkaan kärryiltä, kertoo kenties jotakin kirjan rakenteesta.

Rajalla jatkaa siitä, mihin sarjan aloitusosa Tarkoitettu jäi. Cassia on päättänyt etsiä Kyn ja sitä varten hänen on karattava Yhteiskunnan valvovan silmän alta kohti salaperäisiä kanjoneita. Hän saa mukaansa salaperäisen Indie-tytön, jolla on omat motiivinsa kanjoneihin haluamiseen. 

Olen ikuisesti katkera näille kirjoille siitä, että kirjailijan luoma maailma on todella kiinnostava ja siinä olisi paljon potentiaalia toisenlaisessa tarinassa. Kirjojen pääpaino on kuitenkin niin vahvasti rakkaustarinassa, että kiinnostaviin asioihin ei jää aikaa. Kaiken lisäksi Cassian ja Kyn romanssi on suurimman osan ajasta silmien pyörittelyä tai tuskastuneita huokaisuja aiheuttava. Puhumattakaan siitä, että etenkin Cassialla on muutamia epäterveellisiä käsityksiä siitä, millainen on hyvä suhde. Hän esimerkiksi ilmaisee haluavansa, että Ky pysyisi aina samanlaisena eikä muuttuisi siitä, millainen oli Yhteiskunnassa. Ky on lähinnä ärsyttävä. Uhkaavasta kolmiodraamasta ei edes puhuta.

Suurimman osan ajasta henkilöt pyörivät kanjoneissa. He juoksentelevat ympäriinsä, puhuvat vähän ja pohtivat syvällisiä. Seuraavana päivänä sama uudestaan. Vaikka Rajalla on aika ohut kirja, se tuntuu aivan liian pitkältä, kun mitään ei tapahdu moneen kymmeneen sivuun. Kaiken lisäksi suomennoksessa oli muutama todella raivostuttava kielioppivirhe. 

Siitä huolimatta, että olen juuri käyttänyt monta kappaletta huonojen asioiden kertomiseen, en silti voi sanoa vihanneeni kirjaa. Se herätti minussa lähinnä välinpitämättömyyttä. Oli siinä hyviäkin hetkiä. Kirjan puolivälin paikkeilla esitellään uusi henkilö Hunter, joka oli ehdottomasti kiinnostava. Hän herätti sympatiani ja olisin mieluusti kuullut lisää. Välillä kirjassa on myös kauniin eläviä kuvauksia ja pohdintoja, jotka toivat kaivatun tauon juoksentelusta.

2 / 6 polttamiselta täpärästi selvinnyttä karttaa

Rajalla kuittasi Helmetin 2015-lukuhaasteesta yhden kohdan

38. Kirja, jonka lukemisen olet aloittanut, mutta joka on jäänyt kesken

Ally Condie: Rajalla, Crossed, 2011, suomentanut Kaisa Kattelus, 2012, Tammi, 339 sivua

Natsuki Takaya: Fruits Basket 2

http://ecx.images-amazon.com/

Löysin sattumalta Itäkeskuksen kirjastossa ollessani Fruits Basketin kakkososan ja täytyihän se heti tietenkin lainata. Olen ainakin tähän mennessä pitänyt sarjasta hyvinkin paljon ja odotan innolla jatko-osia. Sarjassa on kiinnostavia henkilöitä, kaunis piirtotapa ja vain muutamia kiusallisia hetkiä. Tätä lisää!

Fruits Basket 2 kuittasi Helmetin 2016-lukuhaasteesta kolme kohtaa:

9. Sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja
10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
17. Kirjassa juhlitaan



Seuraavaa postausta joudutte valitettavasti hieman odottamaan, sillä kaikista keskeneräisistä kirjoistani huolimatta loppuun asti tulee tällä hetkellä luettua lähinnä pääsykoekirjoja.

Feminismiä, kiitos!

Koen varsinkin tämän ensimmäisen kirjan jälkeen suurta tarvetta lukea lisää samanlaisia kirjoja. Feministiset kirjat kunniaan!

Libba Bray: Beauty Queens

http://d.gr-assets.com/

Tässä on kirja, jonka jaksaisin lukea uudestaankin. Lentokone täynnä tyttöjä matkalla Miss Teen Dream -kilpailuun putoaa autiolle saarelle ja eloonjääneet joutuvat miettimään elämänsä prioriteetit uusiksi. Tytöt, jotka ovat tottuneet keskittymään vain kauneiskilpailuiden voittamiseen, saavat vastaansa viidakon ja sen todella omituiset eläimet. Saarella vaikuttaa olevan jotain muutakin pahasti vialla ja luottamus on koetuksella. Entisten kilpasiskojen on pidettävä yhtä selvitäkseen elossa kilpailussa, jossa ulkonäöllä ei todellakaan ole väliä.

Beauty Queens kuului erääseen kirjalistaan, jonka satuin näkemään tumblrissa. Listalla oli feministisiä nuortenkirjoja ja tämä oli yksi suosituimpia. Sen lisäksi, että Beauty Queens antaa jokaiselle henkilölle kehityskaareen ja luonteen, siinä on laaja erilaisten vähemmistöjen edustus. Alussa tyttöjen pinnallisuus on todella ärsyttävää, mutta kirjan edetessä myös henkilöt muuttuvat inhimillisiksi ja heihin kiintyy. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä vaikeampi on laskea kirjaa käsistä.

Toimintaa ja omituisia käänteitä ei todellakaan tästä kirjasta puutu. Kaikki henkilöt saavat osansa jännityksestä ja vuoronsa loistaa. Pohjimmiltaan kirja on kuitenkin kertomus nuorista tytöistä, jotka rikkovat heille asetetut tiukat rajat ja ottavat elämänsä omiin käsiinsä. Pidin erityisesti siitä, että tämä ei tarkoita kaikkien kohdalla samaa. Jokaisen ei tarvitse muuttua pelottomaksi ja itsenäiseksi action-sankariksi, vaan itsensä voi ihan hyvin löytää rakkaudenkin avustuksella. Alun rasittavat pissikset käyvät läpi suuren muutoksen ja lopussa ainakin minä pidin aivan jokaisesta.

Kirja on kirjoitettu hauskalla tavalla. Se on täynnä alaviitteitä ja kilpailua rahoittavan The Corporationin välihuomautuksia. Mainoskatkoja unohtamatta. Nämä hetkelliset tauot nopeuttavat kirjan lukemista ja ovat erittäin huvittavaa luettavaa. Kirja on eräältä kannalta katsottuna Kärpästen herran tyttöversio. Ainakin perusidealtaan ja kirjan henkilöt toteavat sen itsekin. Tosin Kärpästen herrassa oli hieman vähemmän salaliittoja ja räjähteiksi muunnettuja kauneustuotteita.

5 / 5 täytettyä liskokenraalia

Libba Bray: Beauty Queens, 2011, Scholastic Press, 396 sivua

https://www.penguin.com.au/

Charlotte Perkins Gilman: The Yellow Wall-Paper

Nykyajan feminismin jälkeen vuorossa on todella omituinen opus, joka edustaa esifeminismiä. Jos se nyt edes on sana. Tätä ja Gilmanin muita kirjoituksia lukiessa on tietenkin otettava huomioon 1800-luvun hyvin erilainen yhteiskunta ja asenteet.

The Yellow Wall-Paper on ensimmäinen ja pisin tämän ohuen kirjasen novelleista. Se ottaa kantaa 1800-luvun asenteisiin naisten fyysistä ja psyykkistä terveyttä kohtaan. Samalla se on myös todella erikoinen ja yllättävän koukuttava tarina. Kokoelman toiset novellit ovat The Rocking-Chair ja Old Water.

The Rocking-Chair on kaikkein hämärin tarina ja vähiten oma suosikkini. Sen keskiössä on kaksi miestä ja naisen hahmo, jota he molemmat yrittävät tavoittaa. Huonostihan siinä käy, niin kuin muissakin novelleissa.

Old Water taas oli suosikkini. Siinä on nuori tyttö ja mies, joka tahtoo kosiskella häntä. Tyttöä ei kuitenkaan kiinnosta ja mies käy yhä epätoivoisemmaksi. Rakastin kaikkia niitä epäonnistuneita tapoja, joilla mies yrittää saada tytön kiinnostuksen ja kuinka tyttö lopulta saa pitää kiinni itsenäisyydestään.

Tämä kokoelma on nopeasti luettava ja hyvin viihdyttävä. Se on helppo ottaa mukaan ja kieli on iästään huolimatta selkeää. Kansi on tietenkin todella tympeä, mutta se voidaan nyt sisällön mielnekiintoisuuden takia antaa anteeksi.

Charlotte Perkins Gilman: The Yellow Wall-Paper, 1892; The Rocking-Chair 1893; Old Water 1911, Penguin Books, 55 sivua

The Yellow Wall-Paper kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan:

18. Yli 100 vuotta vanha kirja 


Miellyttävää joulua ja toivottavasti lukukokemuksien täyteistä uutta vuotta!

Vaikeuksia edessä ja takana ja sivulla ja ja ja...

http://2.bp.blogspot.com/

Lars Kepler: Nukkumatti

Aioin alunperin kirjoittaa arviooni siitä, kuinka loistava takakansiteksti tällä kirjalla on, mutta päätinkin antaa teidän itse lukea sen juonitiivistelmän sijasta.

"Mikael Kohler-Frost katosi kolmetoista vuotta sitten. Häntä pidettiin sarjamurhaaja Jurek Walterin viimeisenä uhrina. Kun Mikael sitten löytyy elossa, komisario Joona Linnan epäilykset vahvistuvat: oikeuspsykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla parhaillaan istuva Walter ei toiminut yksin. Mikaelin sieppasi joku muu - mutta kuka? Mikael itse uskoo olleensa Nukkumatin vankina. Hän muistaa vain unettavan hiekan ja päässä kilisevät posliinisormenpäät. Ja sen ettei hän ollut yksin. Joona Linna apureineen on tiukan paikan edessä: jonkun heistä on soluttauduttava suljetulle osastolle ja voitettava sadistisen sarjamurhaajan luottamus. Pian."

En tahdo spoilata kirjan käänteitä, sillä se veisi kaiken jännityksen, joten arvioni on valitettavan pinnallinen. Jos tahdot lukea todella intensiivisen, mukaansatempaavan ja pelottavan dekkarin, Nukkumatti on juuri sinua varten. Kirjan hengästyttävä tahti ja painostava ilmapiiri pysyvät koko tarinan läpi ja lukijan on pakko kääntää sivu toisensa jälkeen päästäkseen kohti loppua, oli se sitten millainen tahansa. Rauhallisia levähdyshetkiä on turha odottaa, sillä hitaammissakin kohdissa taustalla oleva synkkyys kurkkii olan yli.

Oli todella virkistävää lukea pitkästä aikaa niin koukuttavaa kirjaa, että se oli vaikea laskea käsistä. Luin aivan kevyesti useamman sata sivua kerralla. Tässä auttavana tekijänä oli tietenkin tyylin sopiva kieli ja ihanan lyhyet luvut. Siinä ei ollut mitään ylimääräistä koristelua tai turhanpäiväistä kikkailua, vaan kuvailu ja tapahtumat olivat juuri oikeassa tasapainossa. Niinkin suuressa määrin, että Nukkumatin jälkeen tahdoin lukea jotain paljon runollisempaa ja herkempää. Siitä kirjasta lisää seuraavassa postauksessa.

Kokisin itseni todella vastuuttomaksi, jos en antaisi tarpeeksi selvää varoitusta. Nukkumatti ei sovellu herkemmille lukijoille, sillä se on hyvin ahdistava ja paikoin oksettava kaikkine karmeine mielikuvineen. Jopa minulla oli illalla nukahtamisvaikeuksia ja olen sentään katsonut ja lukenut kaikenlaista kamalaa. Ja tietenkin nyt minun on pakko lukea lisää Lars Keplerin kirjoja, sillä toisinaan kaipaa juuri tällaista jännittävää kauhua.

Nukkumatissa oli erinomaiset henkilöt, mikä toi tarinaan inhimillisen näkökulman ja tietenkin auttoi sotkemaan ongelmallisia tilanteita vielä lisää. Joona Linna oli erityisesti sydäntäni lähellä ja pidin hänestä koko ajan yhtä huonoa ratkaisua lukuunottamatta. Enkä voinut olla symppaamatta suomalaistaustaista henkilöä ruotsalaisten keskellä. En tahdo henkilöistäkään paljastaa etukäteen paljoa, mutta sen sanon, että tämän kirjan Kusipäisten kakkiaisten kerhon puheenjohtaja ei todellakaan ole se, jota ensin tittelin kantajaksi luulee. On se kumma, miten ällöttävä joku voi olla olematta edes sarjamurhaaja.

Aikaisemmin olen hieman vältellyt Keplerin kirjoja luotaantyöntävien kansien ja rasittavan hehkutuksen takia, mutta nyt on myönnettävä, että taisin jäädä vähän koukkuun näihin Joona Linnan järkyttävien tapausten tutkimuksiin. Tahdon myös tietää, harrastavatko nämä dekkarit enemmänkin viimeisen sivun pommin pudotuksia...

5 / 6 pulahdusta jäiseen meriveteen

Lars Kepler: Nukkumatti, Sandmannen, 2012, suomentanut Anu Koivunen, 2013, Tammi, 529 sivua

Nukkumatti kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan

45. Kirja, joka pelottaa sinua

James Dashner: The Scorch Trials

https://36.media.tumblr.com/

Olen opettava esimerkki siitä, miten kirjapostauksia ei kannata tehdä. Sain kirjan luettua jo aikoja sitten, jolloin heti sen luettuani kirjoitin hyvin tunnepitoiset muistiinpanot. Nyt niihin palattuani en ymmärrä kuin hyvällä tuurilla puolet siitä, mitä silloin mahdoin tarkoittaa. Käytin kaiken lisäksi jo itse kirjan lukemiseen turhan paljon aikaa ja ehdin unohtaa alun tapahtumia loppua kohti mentäessä. Parhaani kuitenkin yritin.

Sarjan toisessa osassa ollaan selvitty labyrintista, mutta edessä ovat uudet vaikeudet. Wicked ei todellakaan ole poissa kuvioista ja Thomas ystävineen joutuu kohtaamaan aivan toisenlaisia haasteita kuin aiemmin. Mikään ei ole enää varmaa ja mikä tahansa voi olla valhetta. Labyrintin entiset asukkaat kilpailevat aikaa vastaan Scorchin polttavassa kuumuudessa ja järkensä menettäneiden Crankien kanssa.

Pahoittelen epämääräiseltä kuulostavia nimiä. En tiedä, millä nimellä paikat ja asiat on virallisesti suomennettu enkä uskalla lähteä arvailemaan. Epämääräinen kyllä kuvaa hyvin myös tunnelmiani kirjaa kohtaan. Jotenkin tuntui siltä, että tässä kirjassa ei oikein saavutettu mitään. Se oli melkein turhan oloinen. Mihinkään ei saanut vastauksia, kysymyksiä tuli vaan koko ajan lisää. Thomasin yleisin ajatus koko kirjassa oli "miksi?" ja se oli todellakin lukijalla päällimäisenä mielessä. Mitä ihmeen järkeä tässä kaikessa oikein on? Minulla on myös hienoisia epäilyksiä siitä, kuinka uskottavat ja kattavat selitykset tulevat olemaan. Täytyy lukea kolmas osa, kunhan saan aikaiseksi.

Sitten päästäänkin kaiken pahan alkuun ja juureen; Wickediin. Ensimmäisessä kirjassa Wicked oli enemmän taustalla eikä se ollut kovin näkyvä osa tarinaa. Toisin on toisessa osassa. Wicked herätti minussa aivan silmittömän vihan raivostuttavalla arvoituksellisuudellaan ja valheellisen ystävällisellä asenteellaan. Puhun lähinnä Rat Manista, joka oli Wickedin puhemies uusiin haasteisiin liittyen. Kaikein pahinta oli kuitenkin täysi avuttomuus, joka syntyi, kun henkilöillä ei yksinkertaisesti ollut mitään keinoa vastustaa Wickediä.

Henkilöt ovat usein se tekijä, joka tekee kirjasta hyvän tai huonon. Voin vilpittömäksi ilokseni ilmoittaa, että Thomas ei ollut läheskään niin ärsyttävä kuin ensimmäisessä osassa! Muutaman typerän ratkaisun hän jälleen teki, mutta suurimman osan ajasta tulimme hyvin toimeen, vaikka kirja olikin mielestäni hieman liian Thomas-keskeinen. Ymmärrän, että hän on päähenkilö, mutta rajansa kaikella. Oli typerä ratkaisu erottaa Thomas muusta porukasta, sillä hän ei yksin ole tarpeeksi kiinnostava. Tähän vaikuttaa hieman myös se, että Minho ja Newt ovat suosikkini ja olisin halunnut lukea heistä enemmän. Voi Minho. Hänellä ei ole kovin helppoa tässä kirjassa. Ymmärsin hyvin hänen asenteensa ja karkeat kommenttinsa etenkin hänen yksinkertaisen selityksensä jälkeen. Jonkun oli pakko olla kova, että päästiin yhtään mihinkään. Minhon vakioheitot olivat tietenkin mahtavia. Minho on sieluneläimeni. Vastakohtana Minho-rakkaudelleni oli valitettavasti Teresa. Olen joutunut tulemaan siihen tulokseen, että Dashner ei oikein osaa kirjoittaa naishenkilöitä. Teresan hahmossa olisi nimittäin ollut mahdollisuus myös hyvin toisenlaiseen taustatunnelmaan. Dashner kuitenkin onnistui saamaan minut inhoamaan Teresaa enkä usko sen olleen hänen tarkoituksensa. Toivon hänelle parempaa kaarta seuraavaan kirjaan.

Tiedättekö sen turhauttavan hetken, kun kirjan henkilö ajattelee aivan loistavan ajatusketjun vastaukseksi ikävälle henkilölle, mutta ei sano sitä ääneen? The Scorch Trials teki kerrankin sen aina toivomani asian eli antoi ajatusten muuttua sanoiksi. Kerrankin joku sanoi suorat sanat ja vielä hyvin perusteltuina. Lisää olisin silti kaivannut. Samalla sain lapsellista mielihyvää, kun Thomas oli katkera ja pikkumainen, koska juuri siltä itsestänikin tuntui.

Brutaaleja kohtia ei kirjasta uupunut ja herkimpien kannattaakin ehkä harkita ennen kirjaan tarttumista. Minua ei raakuus erityisemmin säväytä ja on pakko nostaa hattua Dashnerin kekseliäisyydelle. Osa väkivaltalaitteistosta oli erittäin luovaa ja yllättävää.

Lopuksi pieniä yksityiskohtia, jotka jäivät häiritsemään. Olisin halunnut tietää lisää Group B:stä eli tyttöjen labyrintista. Toisaalta ehkä ihan hyvä, ettei Dashner lähtenyt säheltämään sen kanssa. Perustarina olisi kuitenkin kiinnostanut. Hieman kismitti, että Jorgen sulautumisesta porukkaan ei sanottu oikeastaan mitään. Ensin hän on aivan kamala ja seuraavan kerran, kun Thomas näkee hänet, Jorge on osa porukkaa. Eniten ärsytti monia muitakin kirjoja vaivaa ongelma, jolle tässä kirjassa sopii nimeksi "muut Gladersit ja tytöt". Jos et jaksa kyseisiä henkilöitä meille esitellä ja erotella, älä ota niitä ollenkaan mukaan.

The Scorch Trials oli kokonaisuutena aika pirstaleinen ja hieman toisen osan kirouksen alla, mutta pysyi kuitenkin kohtalaisesti kasassa ja oli monin paikoin hyvinkin viihdyttävä. Nyt sitten odotetaan syksyllä ilmestyvää elokuvaa, josta olen kuullut sekä lupaavia että hyvin huolestuttavia huhuja.

31/2 / 6 karmeaa metallipalloa

James Dashner: The Scorch Trials, 2011, Chicken House, 359 sivua

Jinsei Kataoka & Kazuma Kondou: Deadman Wonderland

http://d.gr-assets.com/

Deadman Wonderlandia katselin joskus taannoin kirjamessuilla, mutten kuitenkaan ostanut. Päätin nyt siihen tarttua, kun Kallion mangavalikoima on mitä on.

Deadman Wonderland on Tokion raunioille rakennettu yksityinen vankila, joka toimii myös viihdekeskuksena ulkopuolisille. Ganta Igarashi on ainoa eloonjäänyt verilöylyssä, jossa kaikki hänet luokkatoverinsa kuolevat. Ganta tuomitaan syyttömänä Deadman Wonderlandiin, jossa hän huomaa vankilan olevan enemmän kuin vähän häiriintynyt. Gantan täytyy yrittää pysyä järjissään omituisten vankien ja kamalien käytäntöjen viidakossa samalla miettien keinoa todistaa syyttömyytensä.

Tarinassa oli useita mielenkiintoisia elementtejä, jotka eivät ensimmäisessä osassa vielä tietenkään päässeet kunnolla esille, mutta joiden takia saatan lukea sarjaa joskus eteenpäin. Henkilöistä en vielä oikein osaa sanoa muuta kuin sen, että selväjärkisyyttä on turha tästä mangasta etsiä. Paikoittain piirustustyyli oli mielestäni sekavaa ja vaikeasti seurattavaa. Se on suurimpia syitä sille, miksi en oikein innostunut Deadman Wonderlandista. Tämä vaivasi onneksi lähinnä nopeatempoisia toimintakohtauksia ja henkilöt olivatkin lähes aina taidokkaasti tehtyjä.

En ole vielä varma, luenko sarjan muita osia, joten tämä saa oman arvosanansa.

3 / 6 törmäystä kärryjen kanssa

Jinsei Kataoka & Kazuma Kondou: Deadman Wonderland, 2000, Tokyopop

Kill on päivän sana

30.3.2019: Tämä arvio oli alunperinen englanninkielinen, mutta käänsin sen myöhemmin suomeksi. Sisältöön en ole puuttunut.

http://deadbookdarling.com/

Gemma Malley: The Killables

Tämä on yksi niitä nuorten dystopiakirjoja, joista kukaan ei ole kuullutkaan ja josta kukaan ei ole kiinnostunut. En voi sanoa sen olevan huono valinta.

Evie asuu Cityssä, jossa pahuutta ei ole olemassa, koska kaikkien asukkaiden aivoista on poistettu tietty osa. Elämä on hyvin kontrolloitua ja kaikki elämän osa-alueet on huolella ennalta suunniteltu ja samalla tarkkuudella toteutettu. Parhaan mahdollisen valvonnan takaamiseksi jokaisella kaupungin asukkaalla on vaatteissaan merkki statuksesta. Parhaat ja oikeamielisimmät saavat merkin A, sen jälkeen laskevassa muodostelmassa merkiksi tulee B, C tai D. Todella pahat yksilöt saavat statuksen K ja heidät lähetetään parannettaviksi. Evien tulevaisuuteen kuuluu liitto kylmän ja laskelmoivan A-pojan Lucaksen kanssa. Evie ei ole tästä liitosta kovin innoissaan, mutta ei voi sitä myöskään vastustaa. Hänellä on kuitenkin kaksi suurta salaisuutta. Hän näkee uudestaan ja uudestaan unta jonkinlaisesta matkasta ja tämä uni saa hänet vakuuttuneeksi, että hän onkin oikeasti yksi pahoista. Lisäksi hänen suhteensa Raffyyn, villiin ja ongelmaiseen poikaan, luo lisää paineita. Varsinkin, kun Raffy on Lucaksen veli.

Kirjan asetelma ja alku lupaavat hyvää tarinaa. Alku on pienestä kliseisyydestään huolimatta yllättävä. Lopussa olin kuitenkin vain pettynyt. Kirjan potentiaali ei lopulta ollut merkityksellinen, sillä kaikki hahmot olivat käsittämättömän ärsyttäviä enkä voinut keskittyä mihinkään muuhun. Evie oli harkitsematon ja typerä muiden työkalu, joka sai feministisydämeni itkemään verta ja oksennusta. Raffy oli typerä kiusaaja, jolla oli vihanhallintaongelmia eikä ollenkaan kykyä odottaa yhtään mitään. Miten voi olettaa, että joku kertoo sinulle jotain, jos et anna edes tilaisuutta saada suuta auki? Ja oletatko tosissaan saavasi keneltäkään mitään vastauksia, jos syytät kaikkia heti valehtelusta, kun he vihdoin sen suunsa saavat auki? 

Tunsin tosiaan oloni hieman petetyksi. Silti The Killables sisälsi myös jotain hyviä osia. Nämä hyvät asiat olivat, kun lukijalle kerrottiin kirjan yhteiskunnasta sekä kaikki osat, joissa oli Lucas. Jos tahdot lukea typerää teinidystopiaa, tässä on kirjasi. Jos taas tahdot jotain vähänkään älykkäämpää, jätä suosiolla väliin.

2 / 6 Avainta itäiselle portille

Gemma Malley: The Killables, 2012, Hodder & Stoughton, 372 pages

http://images.sugarscape.com/

Bali Rai: Killing Honour

Tämä toinen kirja on teille, jotka tahdotte lukea jotain älykkäämpää kuin The Killables. Killing Honour on koskettavan realistinen kuvaus siitä, miten syvä kunnian tarve voi kadottaa todellisuudentajun kokonaiselta perheeltä.

Päähenkilö on teinipoika Sat, joka on muuten hyvin perinteisen sikh-perheen kapinallinen jäsen. Hänen siskonsa Jas on naimisissa, mutta alkaa yhtäkkiä käyttäytyä omituisesti. Sat ei huomaa minkään olevan pielessä ennen kuin Jas katoaa. Hänen aviomiehensä väittää Jasin karanneen toisen miehen matkaan, mutta Sat ei voi uskoa sellaisia syytöksiä aina niin kiltistä ja rehellisestä Jasista. Sat on kuitenkin yksin ajatustensa kanssa, sillä muu perhe kieltää Jasin kokonaan eikä tahdo olla enää missään tekemisissä asian kanssa. Sat joutuu todistamaan miesten armottomuuden, kun hän päättää selvittää totuuden seurauksista viis.

Killing Honour on turhauttava kirja, mutta hyvällä tavalla. Lukija joutuu kokemaan täyttä toivottomuutta samalla tietäen, että asioiden ei tarvitsisi olla näin. Omat ongelmat alkavat yhtäkkiä näyttää aika pieniltä. Vielä suuremman vaikutuksen tekee tieto siitä, että tämä ei ole vain tarina. Tällaisia asioita tapahtuu oikeasti. Yhteisöjen hiljaisuus, häpeän pelko ja epätoivoinen tarve kunniaan määrittelevät monen ihmisen elämän. Killing Honour antaa pienen katsauksen tällaisen maailman sisään. Lukija saa kokea millaista on, kun oma elämä on vähemmän arvokas kuin perheen kunnia.

4 ½ / 6 kalan päätä Satille syötäväksi (hän hävisi vedon)

Bali Rai: Killing Honour, 2011, Corgi Books, 336 pages

Arkiston unohdetuista syövereistä.

Tutkiskelin postauslistaani ja löysin tällaisen julkaisemattoman yllärin. Se taisi alunperin jäädä odottamaan toista kirjaa kaveriksi, mutta kai se on vihdoin postattava.

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

https://upload.wikimedia.org/

Hyi häpeä, minä. Luin tämän kirjan vasta 9.6 loppuun, vaikka se käsiteltiin kirjapiirissä jo paljon ennen sitä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sillä tämä kirja on niin lukemisen arvoinen, etten löydä sanoja.

Ole luonani aina kertoo Englannin maaseudulla sijaitsevasta sisäoppilaitoksessa, jossa asuvia nuoria opetetaan ja sivistetään suurella ammattitaidolla ja pitkäjänteisyydellä. Oppilaille kerrotaan heidän olevan erikoisia ja siksi heitä pidetään suojassa ja eristyksissä. Lukijalle paljastuu karmea totuus pala palalta 31-vuotiaan Kathyn näkökulmasta, kun hän miettii elettyä elämäänsä Hailshamin sisäoppilaitoksessa ystäviensä Tommyn ja Ruthin kanssa.

Ishiguron luoma dystopia on pelottava ja ahdistava, sillä kaikki sen ainekset ovat nähtävillä nykyisessä yhteiskunnassa. Ei tarvittaisi kovin suurta askelta ennen kuin lähdettäisiin kirjan kuvaamalle tielle. Kirjan nykyaika on 1990-luvun loppupuoli ja muistellut tapahtumat siitä taaksepäin. Herääkin myös kysymys: Olisiko historia vaatinut kovinkaan suurta muutosta, jotta todellisuutemme olisi nykään tällainen?

Psykologisesta näkökulmasta Ole luonani aina on nerokas. Etenkin, kun selviää, miten tulevaisuuden kauheus kerrotaan lapsille aina hieman liian nuorella iällä, jolloin tieto jää jonkinlaiseksi aina olemassa olleeksi faktaksi, mutta sen epäinhimillisyys unohtuu. Kukaan ei edes ajattele kapinaa tai sitä, että tilanteessa olisi jotakin pielessä. Se kirjassa olikin juuri kaikkein karuinta. Tässä todellisuudessa ei ollut Katniss Everdeeniä sytyttämään kapinan liekkiä, vaan oppilaat vain hyväksyivät tulevan kohtalonsa sen enempää murehtimatta. Muutamien ihmisten pienet yritykset olivat säälittäviä jo syntyessään.

Kirjaa lukiessa tapahtumat vaikuttivat hyvin harmittomilta ja kepeiltä, vaikka Ruth olikin äärettömän rasittava lapsi. Kuitenkin kirjan suljettuaan huomaa miettivänsä, mitä kaikkea kivan pikku illuusion alle kätkeytyy. Etenkin aivan kirjan lopetus jää mieleen kummittelemaan vielä pitkään.

5 / 6 taideteosta madamen galleriaan

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina, Never Let Me Go, 2005, suomentanut Helene Bützow, Tammi, 394 sivua

Odotuksen arvoisia

(29.3.2019) Tämä postaus on alunperin kirjoitettu englanniksi, mutta sellainen ei enää sovi blogini luonteeseen, joten tein pikaiset käännökset alkuperäisistä arvioista puuttumatta sen enempää sisältöön.

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Cassandra Clare: City of Heavenly Fire

Ennen kuin voimme aloittaa pahoittelen normaalien käytäntöjeni rikkomista spoilereihin liittyen. Tämä arvio sisältää niitä runsaasti eli varoitus on nyt annettu.

Varjojen kaupunkien viimeinen osa on valtava kirja. Siinä on yli 700 sivua ja se on lisäksi normaalia kirjaa korkeampi eli materiaalia riittää.

City of Heavenly Fire oli hyvä lopetus sarjalle, mutta koin että se olisi voinut olla parempikin. Suurin osa suurista tapahtumista oli erinomaisia ja kirja sisälsi loistavia teemoja ja ajatusta herättäviä ratkaisuja, mutta kirja kärsi valitettavasti oudoista pysähdyksistä ja ärsyttävistä keskystyksistä silloin, kun juttu alkoi juuri käydä mielenkiintoiseksi. Prologista ja epilogista puhun sitten, kun joskus päätän julkaista ärsyyntyneen postaukseni prologeihin ja epilogeihin liittyen.

Seuraavaksi mainitsen joitain parhaita ja joitain huonoimpia asioita. Huonosta aloittaminen on aina hyvä idea, joten täältä tullaan. Ensinnäkin Emma Carstairs. Ei, ei vaan ei. En kykene enää vastaanottamaan kolmatta Clarya. Emma ei ollut kiinnostava hahmo ja jostain syystä hänellä oli paljon kertojaosuuksia. Siis mitä ihmettä? Tämä on sarjan finaali, haluan seurata tuttuja henkilöitä ja tietää, mitä heille tapahtuu. En voisi olla vähempää kiinnostunut jostain rasittavasta 14-vuotiaasta, joka huutaa ja mököttää kaiken aikaa. Vielä huonommaksi asian tekee se, että hän on ilmeisesti uuden sarjan päähenkilö enkä todellakaan ole varma, tahdonko lukea sitä.

Toinen ärsyttävä asia liittyy kirjan kuolemiin. Selvästi Cassandra Clare on liian kiintynyt hahmoihinsa eikä hypetyksestään huolimatta kyennyt tappamaan rakkaitaan. Jordanin kuolema oli hieno, joskaan ei yllättävä, ja Maian ja Basin keskustelu tapahtuman jälkeen sai minut pitämään Maiasta huomattavasti aiempaa enemmän ja se jää varmasti mieleeni kummittelemaan. Kannattaa siis kiinnittää näissä kohdissa huomiota. Toiset kuolemat sen sijaan... Meille lukijoille oli etukäteen kerrottu, että kolme tärkeää henkilöä tulee kuolemaan. Ensimmäinen oli Jordan ja toinen olikin sitten Raphael. Pidän Raphaelista suuresti, mutta en ehkä laskisi häntä kovin suurten roolien joukkoon. Kolmas oli tietenkin Sebastian/Jonathan, joka ei sekään ollut todellakaan yllättävä, vaikka olikin kauniisti kirjoitettu. Joudun kyllä sanomaan, että olisin toivonut lisää. Olen ikuisesti kiitollinen, että Magnus ja Alec molemmat selvisivät, koska muuten olisin kyllä ollut vihainen. Olisin ehkä valinnut Isabellen, Simonin tai molemmat kuolemaan. Rakastan Isabellea ja Simonistakin opin pitämään, mutta heidän kuolemansa olisivat nyt sopineet tähän. Se olisi tuonut lisää surullisuutta ja brutaaliutta tarinaan. Nyt tuntui lähinnä naurettavalta ja uskottavalta, että kaikki varinaiset päähenkilöt selvisivät hengissä.

Odotan Varjojen kaupungeiltani runsaasti huumoria ja tällä kertaa sain hieman pettyä. Tämä kirja oli aika synkeä ja vakavamielinen. Yllättäen oikeasti hauskat heitot meille tarjoili tällä kertaa Alec, mutta hän suoritti roolinsa oikein kiitettävästi. Valitettavasti kaikki muut hahamot päättivät olla tylsiä.

Nyt voimme vielä pikaisesti puhua asioista, joista pidin. Kaikkein parhaiten mieleeni jäi viimeinen luku ennen epilogia "Call it Peace". Rakastan sitä, että ihan kaikki ei kuitenkaan päättynyt onnellisesti. Kostojuoni Keijuja kohtaan oli kekseliäs lisä ja Magnuksen puhe oli erinomaisen koskettava. Se oli tunteita nostattava ja kannan sitä edelleen mukanani. Helen Blackthornia koskeva hirveä päätös kuuluu myös tähän kategoriaan. Voisin jopa väittää, että tämä luku oli City of Heavenly Firen paras anti. Se oli huikea.

Hyviä asioita oli myös veli Zachariahin muodonmuutos. Se oli ehkä hieman huvittavaa, mutta samalla koin että kaiken kokemansa jälkeen, hän ansaitsi sen. En silti edelleenkään pidä Tessasta.

Yksi suosikkiasioistani oli myös kaikki filosofiset kohdat. Keskeytämme tämän kevyen nuortenkirjan tuodaksemme sinulle syvällistä ja ajatuksia herättävää keskustelua ja oivallusta.

No myönnetään, pidin tässä kirjassa hyvin monesta asiasta ja kaikkien niiden mainitsemiseen menisi aivan liian kauan aikaa. Enää yksi, lupaan! Clary ja Jace pääsevät vihdoin asiaan. En oikein voi vieläkään uskoa sitä todeksi.

4 / 6 katolla annettua parisuhdetta pelastavaa muistikirjaa

Cassandra Clare: City of Heavenly Fire, 2014, Walker Books, 733 pages


John Green: The Fault in Our Stars

http://ecx.images-amazon.com/

Nyt siirrymme takaisin spoilerittomiin arvioihin. The Fault in Our Stars on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa, mutta en vain ole tullut aloittaneeksi. Olin kuullut ennakkoon kaikennäköistä, mutta en silti oikein tiennyt, mitä odottaa.

Hazelilla on syöpä. Häiritsevin asia siinä on hänen keuhkoissaan oleva kasvain, joka tekee hengittämisestä yleensä hieman hankalaa. Uusi ihmelääke on lopettanut sen kasvamisen ja tuonut Hazelille hieman lisää aikaa. Hän kuitenkin tietää, että loputtimiin sitä lisäaikaa ei ole. Hazelin elämä on tylsää ja merkityksetöntä, kunnes hän tapaa erikoisen, mutta hurmaavaan Augustin syöpäpotilaiden tukiryhmässä. Yhdessä he luovat oman pienen maailmansa täynnä spontaania seikkailua ja nasevaa kielenkäyttöä.

The Fault in Our Stars on hyvin vaikea kirja arvioida. Se oli hauska ja surullinen ja samalla kevyt ja syvällinen. Henkilöt tuntuivat todella aidoilta ja koko kirja olisi voinut olla kuvaus oikeista ihmisistä ja tapahtumista. John Greenin kirjoitustyyli tukee tätä mielikuvaa yksinkertaisella ja välittömällä otteellaan. Tämä on kirja niille, jotka ovat kyllästyneet täydellisiin hahmoihin. Näiden hahmojen elämät ovat suoraan tosielämästä Hazelin happilaitteen ja Gusin tekojalan kanssa. Luin kirjan jälkimmäisen puoliskon yhdeltä istumalta, koska en voinut laskea sitä käsistäni. En aina ollut samaa mieltä hahmojen filosofioiden kanssa, mutta se pakotti minut ajattelemaa omia vakaumuksiani ja elämän haurautta. Universumi nauraa meille kaikille

Äläkä vain unohda nenäliinaa lukiessani, koska saatat yhtäkkiä olla tunteellisessa kierteessä...

5½ / 6 autoretkeä (Gus ajaa)

John Green: The Fault in Our Stars, 2012, Penguin Books, 324 pages


Koushun Takami: Battle Royale

Lempikirjojeni lista sai juuri uuden tulokkaan!

https://prodimage.images-bn.com/

Dystopiatulevaisuudessa Japani voitti Tyynenmeren sodan ja siitä tuli The Republic of Greater East Asia. Luokallinen oppilaita Shiroiwa Junior High Schoolista on tavallisella opintomatkalla, kun yhtäkkiä he kaikki nukahtavat bussiin. He heräävät vieraassa luokkahuoneessa metallipannat kaulassaan ja saavat kuulla luokkansa tulleen valituksi Ohjelmaan, mikä tarkoittaa että heidän täytyy tappaa toisensa, kunnes yksi on enää jäljellä. Shuya Nanahara on kirjan päähenkilö, joskin muillakin on kertojaosuuksia. Shuya muodostaa liiton Noriko Nagakawan ja Shogo Kawadan kanssa ja yhdessä he päättävät yrittää paeta koko pelistä.

Nälkäpeliä on verrattu Battle Royaleen useampaan otteeseen ja Suzanne Collins on saanut osakseen kommentteja plagioimisesta. Collins itse on sanonut, ettei ollut tietoinen Battle Royalesta ennen omaa kirjaansa ja Battle Royalen kirjailija Koushun Takami on hänen puolellaan. Kirjoista löytyy paljon samoja elementtejä, mutta eroja riittää myös. En kuitenkaan keskity tässä arviossa näiden samankaltaisuuksien ja erojen selvittelyyn.

Battle Royale on loistavasti kirjoitettu ja pitää otteessaan vahvasti. Kuvailuihin ja maisemiin ei aikaa tuhlata, vaan toiminta käynnistyy äkkiä ja jatkuu tasaisesti koko kirjan läpi. Juuri kun olet rentoutumassa, jotain yllättävää tapahtuu. Lukijat pääsevät henkilöiden pään sisään ja todistamaan heidän kohtaloitaan. Kukaan ei jää nimettömäksi ja kasvottomaksi, vaan jokainen saa olla merkityksellinen edes sen yhden hetken ajan, joka on juuri riittävästi herättämään lukijan sympatiat.

Väkivallan osalta tämä kirja on brutaali. Harvat oppilaista saavat nopean ja kivuttoman lähdön. Takami ei todellakaan säästä meitä vereltä ja suolenpätkiltä. Battle Royalen vierellä Nälkäpeli on lasten iltasatu. Itse en ole herkkää sorttia eikä kirjan väkivalta siksi liikaa häirinnyt ja omalla tavallaan se lisäsi tällaisen dystopian todellisuudentunnetta. Toisaalta välillä jotkut hahmot tuntuivat pysyvän tajuissaan ja toimintakykyisinä kauan sen jälkeen, kun sen pitäisi olla fyysisesti mahdotonta. Siihen kuitenkin kirjan aikana tottuu. Kazushi Niidan kuolema sai minut kyllä hieman pahoinvoivaksi, vaikka hän ei kovin miellyttävä hahmo ollutkaan.

Pidin kirjan synkästä ja jollain tapaa melankolisesta tunnelmasta. Iloiset kohdat olivat harvinaisia, mutta hyvin kirjoitettuja ja se sai minut arvostamaan jokaista annettua pientäkin valon sädettä.

 6 / 6 paperiviuhkaa aloitusaseena (onnea matkaan vaan)

Koushun Takami: Battle Royale,バトル・ロワイアル Batoru Rowaiaru, 1999, published in English 2003, HAIKASORU, 576 pages

Pako todellisuudesta

27.3.2019. Tämä postaus on alunperin ollut englanniksi ja käännetty myöhemmin suomeksi, kun bloggaamisen tyyli muuttui.


http://media.npr.org

James Dashner: The Maze Runner

"Avoiding other people was his new goal in life"

Maze Runner on sarjan täynnä yllätyksiä oleva aloitusosa. Luulin ensin lukevani jälleen yhtä nuorille tarkoitettua nuortenkirjaa dystopiakirjaa, mutta olin väärässä. Kieltämättä se sisältää jotain äärimmäisen kliseisiä elementtejä, mutta kaiken kaikkiaan se on oikein kiitettävä.

Päähenkilö on poika nimeltä Thomas. Hän saapuu paikalle vanhalla hissillä ja on yhtäkkiä poikalauman ympäröimä. Heidät on kaikki lähetetty samaan paikkaan eikä kukaan heistä muista mitään siitä, keitä tai missä olivat ennen tätä paikkaa. Ainoastaan omat nimensä he ovat saaneet pitää. Seuraavana päivänä saapuukin tyttö ja sotkee kaiken, mitä he luulivat tietävänsä. Tyttö tuo mukanaan karmean viestin ja Thomas alkaa pohtia, onko tästä labyrintista edes mahdollista päästä ulos. Ja jos ei kaikessa tässä olisi jo tarpeeksi tekemistä, labyrintissa on jotain sellaista, mitä he kaikki pelkäävät ja kaikkihan sen tietävät, että labyrinttiin ei tule eksyä eikä kukaan tahdo olla seinien väärällä puolella, kun yö laskeutuu.

Mielestäni Maze Runner oli oikein hyvin kirjoitettu kirja. Kieli on sujuvaa eikä liian vaikeaa ja sanaston kanssa on oltu hauskan kekseliäitä. Päähenkilö Thomas on oikeastaan aika ärsyttävä, kuten on myös Theresa ja suurin osa pojista. Se ei kuitenkaan tehnyt kirjasta ärsyttävää, vaan toi enemmänkin uskottavamman tunnelman. Viimeisenä on vielä mainittava lempihahmoni Minho. Hän on juuri sellainen kirjan henkilö, josta pidän; hauska, fiksu ja sarkastinen. Sen kyllä sanon, että jos hän kuolee sarjassa, en vastaa seurauksista.

"I want you to look at her till your eyes bleed, see if somethin' gets triggered in that shuck brain of yours."

5 / 6 Dead (for your sake I hope they're dead) Grievers

James Dashner: The Maze Runner, 2009, Delacorte Press, 374 pages

http://images6.fanpop.com/

Cassandra Clare: Clockwork Angel

Clockwork Angel on ensimmäinen osa Varjojen kaupunkien esiosasarjaa. The Infernal Devices sijoittuu Kuningatar Victorian aikaiseen Lontooseen. Päähenkilönä seikkailee Tessa, amerikkalainen tyttö, joka saapuu Englantiin etsimään veljeään. Hänellä on myös erityiskyky, joka vetää puoleensa monenlaista kiinnostunutta väkeä, eikä aina niin mukavaa sellaista. Sellaisten ihmisten kynsistä Tessan pelastaa komea nuorimies Will Herondale, joka kertoo olevansa Varjonmetsästäjä. Clary, eikun siis Tessa, joutuu yhtäkkiä keskelle täysin uudenlaista maailmaa täynnä vampyyreja, velhoja ja muita Alamaailman edustajia. Suureksi järkytyksekseen hän saa myös kuulla, ettei ehkä olekaan täysin tavallinen ihminen. Samaan aikaan on Magister hänen kannoillaan ja Tessa ajautuu yhä syvemmälle vaarallisiin tilanteisiin. Syvemmäksi muuttuu myös hänen suhteensa kahteen Varjonmetsästäjään, Williin ja Jemiin.

Clockwork Angel on kiinnostava kirja, vaikka sen hahmot muistuttavatkin Varjojen kaupunkien hahmoja enemmän kuin vähän. Kirja lähtee käyntiin aika hitaasti, mutta loppua kohden sivut kääntyvät nopeassa tahdissa. Se sisältää hyvän määrän yllättäviä käänteitä, tosin sekaan mahtuu myös kaikki peruskliseet.

Pidin todella Clockwork Angelista ja odotan innolla seuraavaa osaa, mutta vähän täytyy silti valittaa. Tessa oli aivan yhtä ärsyttävä kuin Clary ja joissain tapauksissa jopa vielä enemmän rasittavien huonojen päätöstensä ja hitaiden tajuamistensa kanssa. Tessa ja hänen tekonsa eivät kuitenkaan olleet kirjan ärsyttävin asia, vaan se kunnia kuuluu Will Herondalelle ja Tessan ja Willin melkein-romanssille. Williin verrattuna Jace on ongelmista vapaa avoin ja kohtelias yksilö. Will taas on suorastaan inhottava muita kohtaan. Jacen sarkasmi on lähinnä hauskaa, mutta Will on ilkeä ja loukkaava. Hänellä on myös, yllätys yllätys, jonkinlainen synkkä salaisuus. En voi sietää näitä tyyppejä! Mikä siinä on, kun kaikki miespäähenkilöt tuntuvat tarvitsevan psykologista konsultaatiota ja paljon? Jem taas oli ihana ja seurustelukumppanina paljon haluttavampi. Hän on suloinen, kohtelias ja välittää muista ihmisistä. Ja hei Magnus ilmestyy myös kirjaan käväisemään, tosin tunnen myötuntoa häntä kohtaa. Kukaan ei kuuntele Magnuksen hyviä neuvoja, varsinkaan Tessa.

Kaiken kaikkiaan Clockwork Angel oli sen ajan arvoinen, mitä siihen käytin ja voin suositella sitä kaikille, jotka pitivät Varjojen kaupungeista.

4 / 6 tuhottujen automatonien palasta

Cassandra Clare: Clockwork Angel, 2010, Walker Books, 448 pages


Cassandra Clare: City of Bones

http://upload.wikimedia.org/

Olen ehkä minipikkasen koukussa näihin kirjoihin, sillä en millään jaksaisi odottaa City of Heavenly Firea. Piristääkseni itseäni vähän luin uudestaan sarjan ensimmäisen osan.

Clary on tavallinen tyttö, jolla on tavallinen elämä ja ylihuolehtiva äiti. Erikoinen kohtaaminen yökerhossa kuitenkin muuttaa kaiken tämän ja käy ilmi, ettei hän olekaan tavallinen tyttö, vaan Varjonmetsästäjä. Uuden liittolaisena Jacen ja tämän perheen avulla Clary yrittää löytää siepatun äitinsä ja estää Valentinea saamasta Muutoksen maljaa.

City of Bones on hyvä aloitus Varjojen kaupungeille, vaikka onkin toisinaan hieman huvittava. Cassandra Claren suosikkiteemat paistavat toisinaan läpi erittäin tarkasti ja se toi minulle hyvät naurut useammassakin kohdassa. Paras osa tätä kirjaa on kuitenkin se, että Clary ei ole vielä ärsyttävä. Hän on kyllä aivan liian tunteellinen eikä kykene rationaaliseen ajatteluun, mutta kaikki nämä muutokset hänen elämässään eivät vielä jätä tilaa Claryn kuuluisille äärettömän typerille valinnoille.

Siitä ehtikin kulua hyvä tovi, kun viimeksi luin City of Bonesin ja olin täysin unohtanut, kuinka hauska se on. Jollakin on aina jotain huvittavaa, ja usein sarkastista sanottavaa, vaikka tilanne kävisi kuinka hankalaksi tahansa. Ja mitä olisikaan arvio ilman mainintaa Magnuksesta. Hän on suuri rakkauteni, jos ette olleet vielä huomanneet.

4 ½ / 6 piirrosta teekupista

Cassandra Clare: City of Bones, 2007, Walker Books, 512 pages