 |
| https://kirja.s3.amazonaws.com/ |
Catherine elää yksinkertaista maalaiselämää suurperheen yhtenä lapsena. Hän on kirjarakas ja aika haaveilevaa tyyppiä, joten vanhemmat eivät oikein tiedä, mitä hänen kanssaan tekisivät. Naapurin pariskunnan tarjous ottaa Catherine mukaansa Bathiin vierailulle otetaan siis vastaan hyvillä mielin. Catherine pääsee tutustumaan Bathin seurapiireihin ja etenkin Thorpen perheeseen. Hän kohtaa myös kiinnostavan oloisen herra Tilneyn ja tämän miellyttävän sisaren sekä erikoislaatuisen isän. Kun Tilneyt sitten kutsuvat Catherinen kartanoonsa vierailulle, hän saa jälleen kokea seurapiirielämän käänteitä sekä saada selvää herra Tilneyn aikeista.
Kuten juonitiivistelmästä saattaa vähän paljastua, tässä kirjassa on kaksi selkeästi eroteltavaa vaihetta. Ensimmäinen puolisko on aika Bathissa ja sen jälkeinen puolisko on koko varsinainen Northanger Abbey -osio. Osat kyllä liittyvät henkilöiden ja sen sellaisten kautta yhteen, mutta tuntuivat itsessään hyvin irrallisilta. Itselleni ainakin jäi tunne kahdesta kirjasta sullottuna yhdeksi. Sekä tässä asiassa, että muutamassa muussa on hyvä muistaa, että vaikka Neito vanhassa linnassa julkaistiin vasta Austenin kuoleman jälkeen, se on kronologisesti hänen ensimmäinen valmiiksi kirjoittama romaaninsa. Kaikki vähänkään omia tarinoita kirjoittaneet tietävät varmasti, että ensimmäinen ei koskaan ole paras.
Postaukseen liittämästäni kuvasta huolimatta luin oikeasti isoäitini hyllystä lainatun (omitun) kappaleen, joka on julkaistu vuonna 1953. Sen paperikansia ei ole enää jäljellä, vaan se on epämäärävärinen vanha kirja, jonka sivuissa on ruskeita tahroja. Kirjan olemus ja suomennoksen vanhanaikaisuus ehdottomasti toivat omanlaisensa tunnelman kirjan lukemiseen. Erikseen on mainittava, että kärryt tai kiesit on tässä versiossa suomennettu "kääsit" ja se huvitti minua joka kerta. Lisäksi John Thorpe puhuu "kääseistään" taukoamatta, joten sain oikein reilun annoksen tätä suomennoksen helmeä.
Kerronnassa on hauskana elementtinä paikoitellen hyvin voimakas kertojan ääni. Lukijaa puhutellaan toisinaan suoraan ja kertojalla on myös omia mielipiteitä asioista. Välillä on ilmassa kunnon parodian makua, kun kertoja käsittelee sitä, miten romaaneja väheksytään ja miten romaanikirjailijat itsekin väheksyvät töitään. Mukaan mahtuu myös joitain yhteiskuntaan liittyviä kommentteja ja tämä vanha kirja onnistuu olemaan toisinaan hyvinkin ajan hermolla. Kertoja on hauska elementti kirjassa ja toimii suht hyvin, mutta toisinaan menee vähän ontuvaksi. Tässä juuri näkyy kirjailijan kokemattomuus ja kerronta meinaa pari kertaa heittää lukijan ulos tarinasta.
Kirjassa nimeltä Nothanger Abbey ensimmäinen maininta koko paikasta tulee sivulla 130/243 ja paikan päälle päästään vielä hieman myöhemmin. Puoliväliin asti ainakin minulla kirja tuntui kovin raskaalta eikä edistynyt millään. Palaan kohta sen syihin. Kun sitten puoliväli ylitetään ja on aika lähteä Bathista kohti Northanger Abbeya, lähtee tarina sujumaan huomattavan paljon jouheammin. Aika Northanger Abbeyssa sekä sitä seuraavat lopun tapahtumat ovat valtavan paljon kiinnostavampia kuin mikään Bathissa ja raivostuttavien henkilöidenkin määrä putoaa huomattavasti lukuisista vain yhteen. Koen, että tämä teos olisi noussut parempiin sfääreihin, jos Bath olisi ollut vain vähintään puolet lyhyempi ponnistuslauta varsinaiseen Northanger Abbey -juoneen eikä samanarvoinen oma esityksensä. Muutenkin koin, ettei kirjassa ollut tarpeeksi asiaa sen sivumääräksi. Koko juttu olisi ehkä toiminut pienoisromaanina paremmin. Nyt se tuntui sata sivua liian pitkältä. Samoja asioita toistettiin liian monta kertaa ja välillä ajattelin, että nyt tehdään tikusta asiaa. Ainakin siinä kohtaa, kun mennään jälleen uusiin tanssiaisiin, joissa tapahtuu taas samat asiat.
Nyt pääsemme kirjan raivostuttavimpaan ja monia epätoivoisia valitusviestejä aiheuttaneeseen elementtiin. Se on koko Thorpien perhe, joka ajoi minut toisinaan lähes lopettamisen partaalle. Jossain vaiheessa iski vakavanlaatuinen Thorpe-yliannostus ja jouduin asettamaan itselleni tavoitteita, lahjuksia ja palkintoja päästäkseni edes vähän eteenpäin. Niin sietämättömän ärsyttävänä koin Thorpet. Isabella Thorpe esitellään ensin kivana ja Catherinen uutena ystävänä, mutta nopeasti käy ilmi, että mukavan esityksen alla on todella rasittava ja itsekeskeinen tyyppi. Hän puhuu taukoamatta ja yleensä itsestään ja välittää vain ja ainoastaan itsestään ja omista asioistaan. Isabellan veli John Thorpe taas puhuu myös taukoamatta itsestään ja menopeleistään, on epäkohtelias äitiään kohtaan, vähättelee asioita joiden katsoo olevan "tyttöjen juttuja", puhuu toisten päälle ja odottaa, että kaikki ovat aivan äärettömän kiinnostuneita hänestä koko ajan.
Molemmat henkilöt ovat hyvinkin aidon tuntuisia ja ihan tosielämässä kohdattuja, mutta ongelmana olikin, että heitä oli kirjassa aivan liikaa. Kirja käyttää 150 sivua siihen, että se näyttää uudestaan ja uudestaan, miten tympeitä tyyppejä nämä Thorpet ovat. Kävi ilmi vähemmästäkin. Minua oikein rasitti ottaa kirjaa käteen, kun tiesin että luvassa on taas lisää niitä helkkarin Thorpeja. Lisäksi he tuntuivat hieman tarpeettomilta. Kaikki heihin liittyvät konfliktit ratkeavat todella helposti ja nopeasti ja kun Bath jää taakse, jäävät myös Thorpet eikä heistä kuulla enää kuin parin kirjeen muodossa. Olisin ilomielin korvannut leijonan osan Thorpe-sisällöstä Tilneyhin, linnaan ja koko romanssikuvioon.
On kyllä vielä sanottava, että siis luoja pelasta minut kaikilta tämän maailman John Thorpeilta. Se hahmo oli aivan liian todellinen. Ärsyttävistä ärsyttävin ja niin tunnistettava. Saan inhon väristyksiä, kun ajattelenkin. John Thorpen voisi pudottaa suoraan nykypäivään ja hän olisi yhtä järkyttävän tunnistettava. Vaihdetaan vain hevoskärryt autoksi, niin jo lähtee.
Vielä lyhyt sananen päähenkilöstä. Catherine oli oikein kiva ja sopi tarinan päähenkilöksi, mutta hän jää selkeästi muiden hahmojen varjoon. Hän tuntuu vievän lukijaa henkilöiden ja tarinan luo olematta itse kovinkaan erityinen. Catherine ei missään nimessä ollut ärsyttävä, mutta ei myöskään kaikkein mieleenpainuvin. Toisinaan hän oli kyllä hyvinkin sympaattinen ja Catherinen suorasukaisuus ja kirjaimellisuus toivat häneen vähän kiinnostavaa särmää. Välillä lipsuttiin kyllä rasittavaan naiiviuteen ja "lukijaa tietää, mutta hahmo ei millään huomaa" -juonikäänteet kokivat vähän liiallista käyttöä.
Kaiken kaikkiaan Neito vanhassa linnassa oli kiva ja omalle lajilleen ja tyylilleen tyypillinen eikä sen lukemiseen olisi pitänyt mennä niin kauaa kuin mitä minulla meni. Se on oikeasti ihan hauska ja kiinnostava omalla tavallaan, mutta minulle siinä ei oikeastaan ollut imua enkä jaksanut keskittyä kuin ehkä kymmenisen sivua kerrallaan. Romantiikan ajan romanssikirjallisuus ei ole ihan minua varten, mutta koen joka tapauksessa jälleen hieman sivistyneeni.
3 / 5 salaperäistä kääröä kaapin nurkassa
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa, Northanger Abbey, 1818, suomentanut Eila Pennanen,1953, WSOY, 243 sivua
Helmet2019:
6. Rakkausromaani
Helmet2015:
44. Klassinen rakkausromaani
