Tutustuminen suomalaisiin pilapiirroksiin

Keskustelimme isoäitini ja äitini kanssa kahvipöydässä pilapiirroksista ja Kari Suomalainen nousi keskustelun aiheeksi. Tiesin toki, että sen niminen pilapiirtäjä Suomessa on ollut, mutta hänen työnsä eivät olleet minulle tuttuja. Sanoin "niistä saa ainakin hyvän kuvan 50-luvun politiikasta" isoäitini suositteli minua tutustumaan. Varasin siis kirjastosta kaksi kokoelmateosta.

https://kauppa.acv.fi/

Karin parhaat 1951-54 & Karin parhaat 1955-59 (koonnut Lippe Suomalainen)

Kirjat ovat juuri sitä, miltä näyttää. Kokoelmia pilapiirtäjä Kari Suomalaisen tuotoksista hänen vaimonsa kokoamana. Aiheet vaihtelevat politiikasta arvokysymyksiin ja toisinaan tarjoavat pienen väläytyksen piirtäjän omaan elämään.

https://www.antikvaari.fi/

Lukiessani sain kyllä selkeästi huomata, miten vähän tiedän 50-luvun politiikasta. Ymmärsin toki isot linjat Kekkosesta ja Neuvostoliitosta, mutta puolueiden väliset kahnaukset ja mikälieneiden pääjohtajat olisivat yhtä hyvin voineet olla Kolumbiasta, niin paljon niistä tiesin. Arvokysymyksiä sen sijaan ymmärsin hyvinkin ja en voi sanoa olleeni ihan samaa mieltä. Kari Suomalainen ei ollut tunnettu kaikkein liberaaleimmista arvoistaan, vaan oli enemmänkin hyvin isänmaallinen konservatiivi. Vasemmistopuolueet eivät saa kirjoissa Suomalaiselta kovin hyvää arviota ja naisten asema on monta kertaa käsittelyssä. Täältä voi jokainen halutessaan hakea vähän sitä vanhaa kunnon 50-lukulaista seksismiä. Muutenkin koin, että monet Kari Suomalaisen mielipiteet voisi tiivistää "Ennen oli kunnollista". Toki ei tule unohtaa myöskään muutamia viehättäviä rasistisia kuvia, joita kokoelmista löytyy. Joku voisi kenties kokea tarpeelliseksi puolustaa Suomalaisen näkemyksiä sillä, että kyseessä ei ole nykyaika, mutta se ei poista silmienpyörityksiä, joita jouduin harrastamaan moneen kertaan.

Taidan sittenkin tehdä kirjojen naiskuvalle ihan oman kappaleen. Suomalaisen mielestä naisten tehtävä on kotona hoitamassa lapsia ja miehellä on auktoriteettiasema. Sen kyllä huomaa, kun katsoo kaikkia pilapiirroksia esimerkiksi naispapeista ja kodin ulkopuolella työskentelevistä naisista. Puhumattakaan politiikkaan mukaan lähteneistä naisista. Eniten raivoa minussa aiheuttivat Suomalaisen piirrokset, joissa hän ottaa kantaa omaan "naisvihaansa" selkeän ylimielisellä otteella. Kyllä aina toisinaan pisti vähän vihaksi.

En voi silti olla tunnustamatta Kari Suomalaisen vaikutusta sen aikaiseen politiikkaan. Aikana, jolloin itsesensuuri oli erittäin kova, Suomesta ei löytynyt kovinkaan montaa ihmistä, jotka uskalsivat ottaa voimakkaasti kantaa poliittisiin päätöksiin ja henkilöihin. Suomalainen teki sen myös omalla nimellään eikä pelännyt hyökätä tärkeitäkään henkilöitä kohti. Huomattavimpana tietenkin lukuisat pilapiirrokset Kekkosesta. Toisena ansiona kirjoilla olivat Suomalaisen piirrokset kissoistaan. Pidin myös itse piirrostyylistä. Se oli selkeää ja hauskaa (rasistisia karikatyyrejä lukuun ottamatta...)

Nyt olen sitten ilmeisesti saavuttanut jonkin uuden sivistyksen tason?

Karin parhaat 1951-54, toimittanut Lippe Suomalainen, WSOY, 2000, 112 sivua
Karin parhaat 1955-59, toimittanut Lippe Suomalainen, WSOY, 2001, 144 sivua

Karin parhaat kuittasi vuoden 2017 kirjahaasteesta neljä kohtaa
8. Suomen historiasta kertova kirja
12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja
35. Kirjan nimessä on erisnimi
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän

ja vuoden 2016 haasteesta kaksi kohtaa
31. Olympialaisista kertova kirja
40. Eläkeläisen suosittelema kirja

Karin parhaat 2 kuittasi vuoden 2017 haasteesta kaksi kohtaa
28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan
41. Kirjan kannessa on eläin

Toukokuun klassikko, valistus

Nyt päästäänkin pureutumaan tähän erittäin myöhässä tulevaan toukokuun klassikkoon. Luku-urakan sain valmiiksi jo aiemmin, mutta joskus aiemmin mainitsemani teatterileiri vei aikaani.Toukokuuhan oli varattu valistukselle, joka tuo oman leimansa myös kirjoihin. Kuten kuvasta näkyy, joudun häpeäkseni myöntämään lukeneeni tämän klassikon kyseisillä aivan järkyttävillä leffakansilla.

http://www.rosebud.fi/

Jonathan Swift: Gulliverin retket

Gulliverin retket on fiktiivinen matkakertomus 1700-luvulta. Kirja on jaettu neljään osaan, joissa nimihenkilö tapaa aina uuden erikoisen kansan ja tutustuu heihin.

Ensimmäinen osa: Matka Lilliputiin
Gulliverin seikkailut alkavat, kun laiva, jossa hän toimii lääkärinä, joutuu myrkyyn ja haaksirikkoutuu. Hän päätyy saarelle, jota ei löydy kartoista. Uupuneena Gulliver tuupertuu rannalle herätäkseen sidottuna maahan. Häntä ympäröi armeija pieniä ihmisiä, jotka tarkkailevat häntä kiinteästi. Alun kommunikointivaikeuksien jälkeen ja jonkin aikaa maassa vietettyään Gulliver pääsee hovin suosioon ja alkaa oppia maan tavoille. Hän oppii lilliputilaisten erikoisista hovitavoista ja muista yhteiskunnan erikoisuuksista. Hän joutuu kuitenkin kuninkaan epäsuosioon ja pakenee takaisin Englantiin ennen kuin häntä ehditään rangaista.

Toinen osa: Matka Brobdingnagiin
Gulliverin veri vetää takaisin merille, joten hän lähtee uuden aluksen kyytiin. Kun miehistö paikantaa tuntemattoman saaren, lähtee veneellinen miehiä tutkimaan sitä ja etsimään juomavettä. Gulliver ajautuu kauemmas joukosta eikä ehdi veneen kyytiin, kun jättiläinen lähtee ajamaan sitä takaa. Gulliver pakenee kauhuissaan toiseen suuntaan ja päätyy valtavaan peltoon. Sieltä hänet poimii mukaansa farmin omistaja, joka luulee häntä joksikin eläimeksi. Jonkin ajan kuluttua huomataan kuitenkin Gulliverin olevan ainakin lähes järjellinen otus ja häntä aletaan näyttää yleisölle rahaa vastaan. Hovissa kuullaan asiasta ja Gulliver toimitetaan heidän luokseen. Kuningatar ostaa Gulliverin miehelleen lahjaksi ja tämä jää hoviin hoitajattarensa Glumdalclitchin kanssa. Täälläkin häntä kohdellaan hyvin, vaikkakin vähä-älyisenä huvitteena. Hän poistuu saarelta vahingossa lingun nokassa ja hänet poimii kyytiin eurooppalainen alus, jonka kyydissä hän palaa jälleen Englantiin.

Kolmas osa: Matka Laputaan, Balbinarbiin, Glubbdubdribiin, Luggnaggiin ja Japaniin
Kolmannessa osassa matkataan useampiin kohteisiin. Ensin Gulliver päätyy Laputalle, joka on leijuva osa saarivaltakuntaa. Siellä kuningas leijailee hallitsemansa maan yllä hovinsa ja hännystelijöidensä kanssa. Balbinarb ja Glubbdubdrib ovat maan pinnalla olevia osia valtakunnasta. Niissä Gulliver törmää mitä omituisimpiin ideologioihin, joihin lukeutuu muun muassa Suunnittelijain akatemia. Luggnaggiin Gulliver jää odottamaan pääsyä Japaniin, josta voisi matkata takaisin kotiin. Täällä hän törmää kansaan, jonka jäsenistä pieni prosentti elää ikuisesti. Japanissa hän viettää aikaa vain hetken odottaessaan laivan lähtöä, mutta ennättää sentään kohdata itsensä keisarin.


Neljäs osa: Matka Houyhnhnmien maahan
Tässä neljännessä osassa Gulliver törmää matkansa ehdottomasti erikoisimpaan kansaan. He mullistavat koko Gulliverin maailmankatsomuksen ja vaikutukset seuraavat häntä hautaan asti. En halua paljastaa enempää, sillä yllätysmomentti on jo kokemus sinänsä enkä halua pilata sitä keneltäkään, joka aikoo kirjan lukea. Sanon vain, että yahoot ja Houyhnhnmit saavat sinut varmasti miettimään toisenkin kerran ihmiskuntaa ja sen perusluonnetta. Kaikessa synkkyydessään ja erikoisuudessaan kirjan loppuosa palkitsee muiden osien hitaan jaarittelun.


Gulliverin retket oli omalla tavallaan mielenkiintoinen lukukokemus, vaikka olikin toisinaan erittäin tylsä. Kieli on tullut selvästi lähemmäs nykyaikaa, vaikka kaikenlaiset mittayksiköt ovatkin haastavia. Valistukselle tyypillinen yhteiskuntakritiikki on selvänä läsnä, vaikka se välillä meneekin ohi. Kirjan lopussa olevat selitykset avaavat tarpeellisimpia kohtia. Swiftin yhteiskuntakritiikki on kolmessa ensimmäisessä osassa tarkasti naamioitua ja vaatii pohtimista. Neljännessä osassa hän ei enää viitsi vaivautua, vaan asiat tulevat hyvinkin selkeästi ilmi. Siitä huolimatta neljäs osa on ehdottomasti kiinnostavin ja minun henkilökohtainen suosikkini. Gulliverin retket on varsin vähäisestä sivumäärästään huolimatta hidaslukuinen ja kerrontatapa on suuressa tylsyydessään aika puuduttavaa. Siitä tulee kuitenkin ilmi valistuksen ajan ilmapiiri ja lukukokemus voi olla hyvinkin sivistävä. Mielenkiintoista oli etenkin se, miten Swift on yhdistänyt ajan kaksi tyypillisintä romaanityyppiä, yhteiskuntakritiikin ja matkakertomukset, toimivaksi lukukokemukseksi.



Jonathan Swift: Gulliverin retket, Travels into Several Remote Nations of the World in four Parts by Lemuel Gulliver, first Surgeon and then Captain of Several Ships, 1726, suomentanut J. A. Hollo, 1953, Tammi, 390 sivua

Joukkoon kuulumaton: Eläinten vallankumous

https://www.kirjasampo.fi/

George Orwell: Eläinten vallankumous

Hieman erikoinen otsikko johtuu siitä, että tämä kirja ei sovi pian julkaisemaani usean kirjan postaukseen.

"Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkin eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset."

Eläinten vallankumous oli lukuprojektina Kirja&Kakku -lukupiirissä, jossa käyn. Myönnetään, tämä on ensimmäinen kirja, jonka olen lukupiirin tiimoilta lukenut kokonaan. Toisaalta Eläinten vallankumouksessa on huikaisevat 126 sivua, joten ei ollut kovin haastavaa.

Kartano -nimisellä farmilla eläimet nousevat kapinaan ja ajavat omistaja Jonesin pakoon. He muuttavat tilan nimen Eläintilaksi ja alkavat johtaa sitä tasa-arvon ja vallankumousten aatteiden mukaisesti. Muita älykkäämmät eläimet, siat, ottavat logistiikkakysymykset hoitaakseen ja muille eläimille työt jaetaan taitojen ja jaksamisen mukaan. Aluksi kaikki on paremmin kuin ennen. Ruoka-annokset ovat suurempia, lepoa on enemmän ja eläimet ovat onnellisia. Vapaus tuntuu hienolta. Yhteistuumin eläimet kehittävät Eläintilan säännöt, jotka kirjoitetaan suuren ladon seinään. Vallanhimo kuitenkin sokaisee nopeasti ja olot lähtevät vierimään kovaa vauhtia huonompaan. Lopulta käskytkään eivät ole enää samanlaisia kuin aluksi.

Eläinten vallankumous oli mielestäni nerokas kirja. Päälle päin se on yksinkertainen ja helposti ymmärrettävä, mutta sisältö jää mietityttämään myöhemmin. Tapahtumat kuluvat nopeassa tahdissa eikä mitään kohtaa alleviivata. Kirjaa voi tulkita monin eri tavoin. Esipuheessa annettu on vain yksi vaihtoehto. Eläinten vallankumouksesta voi huomata myös yhtymäkohtia nykyhetkeen.

Mielestäni tämä kirja kuuluu yleissivistykseen ja siihen on myös paljon viittauksia muualla mediassa. Suosittelen ehdottomasti sen lukemista aivan kaikille. Myöskään sivumäärä ei ole suuri haaste kenellekään.

4 ½ / 6 Lumipallon sabotaasiretkeä.

George Orwell: Eläinten vallankumous, Animal Farm, 1945, suomentanut Panu Pekkanen, 1969, WSOY, 126 sivua

Tammikuun klassikko, antiikki

http://www.loc.gov

Petronius Arbiter: Satyricon

Klassikkohaaste alkaa siis antiikin aikaisella teoksella. Alun perin tarkoituksenani oli lukea vain Satyriconin tunnetuin ja ainoa kokonainen osa Trimalchion pidot. Muutin kuitenkin mieleni, kun sain kirjan käteeni ja huomasin sen olevan suhteellisen lyhyt.

Kuten nimestä kuulee, Satyricon on kokoelma satiirisia yhteiskuntakritiikkejä. Päähenkilö ja minäkertoja on Encolpius. Yhdessä orjapoika Gitonin kanssa he kiertävät Italiaa toisinaan omasta tahdostaan, mutta useimmin pakomatkalla. Satyricon kritisoi humoristisesti keisariajan roomalaisia elintapoja ja tottumuksia.

Jos olet lukenut Trimalchion pidot ennen koko teosta, varaudu yllätyksiin. Trimalchion pidot nimittäin antaa aivan väärän kuvan muusta kirjan. Sain sen käsityksen, että se on ainoa osa, jossa ei ole orgioita tai muuta seksuaalista kanssakäymistä, kuten Encolpiuksen yrityksiä parantaa erektiovaivansa.

Satyricon on aika helppoa eikä kovin raskasta luettavaa. Ainoastaan toisinaan olevat monen sivun mittaiset runot ovat puuduttavia. Pakko myöntää, että hyppäsin toisinaan niiden yli... Kirjan lopussa on selitysosio, jossa on selventäviä asioita läpi kirjan. Luin Satyriconia kahden kirjanmerkin kanssa katsoen aina selitykset, kun sinne asti pääsin.

Tämä teos oli hyvin mielenkiintoinen ja erilainen siitä, mitä yleensä luen. Se oli onneksi aika nopealukuinen eikä kovin pitkä. En suosittele kirjaa niille, joilla on jotain homoerotiikkaa vastaan. Te kaikki muut, nauttikaa tämän todella vanhan kirjan häpeilemättömästä tyylistä ja dramaattisista käänteistä.

Petronius Arbiter: Satyricon, kirjoitettu noin vuonna 60, suomentanut Pekka Tuomisto, 2003, Tammi, alkuteos on latinankielinen, 338 sivua