Näytetään tekstit, joissa on tunniste Helmet2018. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Helmet2018. Näytä kaikki tekstit

maanantai 30. joulukuuta 2019

Erinomainen kokoelma: Proud

Olen tänä vuonna taas innostunut novellikokoelmista ja niiden lukeminen sopii minulle todella hyvin. Tämä on parhaita kokoelmia, joita olen lukenut pitkään aikaan.

https://i.gr-assets.com/
Proud (koonnut Juno Dawson)

Proud kokoaa yhteen voimakkaita, herkkiä, hienoja, ilahduttavia, ajatuksia herättäviä tarinoita ja taidetta queer-ihmisistä. Mukana on tavallista elämää, fantasiaa, scifiä, runoutta, draamaa, rakkautta, ystävyyttä ja vaikka mitä muuta. Jokaisen tarinan yhteydessä taidetta tarinan sisältöön liittyen ja jokaisella kirjailijalla ja taiteilijalla on ilahduttavan erilaiset tyylit. Yhteensä Proud sisältää kaksitoista kirjoitusta ja niihin liittyvät kuvat.

Annan harvoin kokoelmille ja runoille viisi tähteä, sillä ne ovat luonteeltaan sellaisia, että niitä kohtaan syntyy monisyisiä ajatuksia. Joistain tarinoista pitää, toisista ei ja itse ainakin annan loppuarvosanani sen mukaan, millainen yleisvaikutelma minulle lopulta jää. Proud oli kuitenkin niin vaikuttava ja hyvä lukukokemus, että se saa minulta viisi tähteä, vaikken pitänyt joka ikisestä tarinasta.

Ennen kuin esittelen muutaman yksittäisen tarinan, mainitsen vähän kuvituksesta. En oikein osaa sanoa mitään suurta ja rakentavaa. Ne olivat kivoja ja toivat kirjalle värikkäämmän ja monipuolisemman tunnelman. Sen enempää taideanalyysia en oikein itsestäni löydä.

Sitten siirtykäämme yksittäisiin tarinoihin. Esittelen suosikkitarinani sekä sen, josta pidin vähiten. Muuten en ehkä tahtoisi mennä negaation puolelle, mutta minulla on asiaan liittyen paljon sanottavaa. Mutta ensin parhaat!

Simon James Green: Penguins
Suloinen kahden pojan ihastumistarina, jota ympäröi koulun tanssiaiset ja eläintarhan homot pingviinit. Hyvänmielen tarina, jossa oli kuitenkin aitouden tunnelmaa mukana.

David Levithan: As The Philadelphia Queer Youth Choir Sings Katy Perry's Firework
Levithan ottaa riskin ja kirjoittaa lyhyen tarinan ainoastaan erillisinä hahmojen ajatuksina, jotka liittyvät tulevaan kuoron esitykseen ja sen herättämiin tunteisiin. En odottanut tältä tarinalta mitään suurta ja se päätyi yllättämään iloisesti!

Cynthia So: The Phoenix's Fault
Fantasiaa, lohikäärmeitä, tyttörakkautta ja kiinnostavia kuvauksia. Tämä tuntui pelkältä suupalalta ennen pidempää romaania ja jäin kipeästi kaipaamaan lisää.

Fox Benwell: The Courage of Dragons
Kaveriporukka, joka päättää tehdä tosielämän Dungeons & Dragons -kampanjan ja poistaa koulustaan kaikki sukupuolijaottelun osat alkaen vessakylteistä ja päättyen järjestelmähakkerointiin. Hauskaa, mielenkiintoista ja yllättävän syvällistä paikoitellen.

Moira Fowley: Love Poems to the City
Maaginen realismi, jossa kaupunki on ikään kuin oma henkilönsä. Ihmishahmot jännittävät Irlannin äänestystä tasa-arvoisesta avioliittolaista ja miettivät samalla omia suhdekuvioitaan. Tämäm tarinan tyyli ja tunnelma vetosivat minuun suuresti. Rakastin myös tätä kaupungin maagisen realismin elementtiä.

Pari tarinaa jäi vähän etäisiksi tai ne eivät muuten vain olleet ihan minun juttuni, mutta yksi tarina sai minussa aikaan kunnon ärsyyntymisen tunteita ja tahdon vähän avata tätä yhtä turhauttavaa tarinaa. Haluan kuitenkin pohjustaa tätä sanomalla, että kyseessä ei ole loukkaava tai ongelmallinen tarina ja monet muut vaikuttavat pitävän siitä juuri eniten, se ei vaan toimi minun kohdallani ollenkaan.

Kyseessä on Karen Lawlerin tarina I Hate Darcy Pemberly. Se on Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjan inspiroima tarina kahdesta tytöstä, jotka päätyvät alun vihamielisyyden jälkeen yhteen. Koin tämän tarinan ymmärtäneen hieman väärin sen, miksi alkuperäinen Lizzie/Darcy -kuvio toimii. Darcy sanoo tyhmiä asioita, koska ei oikein osaa sosiaalisia tilanteita ja on muutenkin vähän kireä. Hän ei tarkoituksella aio loukata Lizzien tunteita ja oikeasti myös kasvaa ihmisenä. Tämän tarinan Darcy sanoo ilkeitä asioita kaverilleen Lizziestä, Lizzien äidistä sekä Lizzien ystävistä ja Lizzie päätyy vahingossa salakuuntelemaan. Darcy on aktiivisesti ilkeä, mutta Lizzie antaa hänelle anteeksi, koska Darcy on vaan niin hot. Se onkin seuraava ärsytykseni syy. Lizzie ajattelee jatkuvasti, miten haluaisi suudella Darcya, vaikka vihaakin tätä ja en vaan voi ymmärtää. Omassa mielessäni ihmisen sisäiset asiat vaikuttavat suoraan ulkoisiin enkä voisi nähdä itseäni kuolaamasta sellaisen tyypin perään, joka haukkuu avoimesti ystäviäni ja perhettäni. Oli hän kuinka hyvännäköinen tahansa. Lizzien tunnetilat ovat niin ailahtelevia asian suhteen, että minun oli vaikea saada oikein mistään tarinaan liittyvästä kunnolla kiinni.

Tämä tarina oli myös malliesimerkki siitä, miksi pidän "vihasta rakkaudeksi" -dynamiikasta teoriassa, mutta se hyvin harvoin toimii minulle käytännössä. Nämä tuntemukset hahmojen välillä tuntuvat aina olevan epätasapainoisia. Sen sijaan, että hahmoilla olisi samankaltaiset ja yhtä vahvat syyt vihata toisiaan, tarinat tekevät juuri jotain tämän novellin kaltaista ja laittavat yhden hahmon tekemään inhottavia asioita, joista toinen suuttuu aivan syystä, mutta jotka hän lopulta antaa aivan liian kevyesti anteeksi. Koska rakkaus. Tai jotain sellaista.

En nyt tahdo lopettaa tämän loistavan, erinomaisen kirjan arviota negatiivisiin ajatuksiin, joten sanon vielä sen, että Proudilla on Goodreadsissa vielä harmittavan vähän arvosteluja ja arvioita, joten todellakin toivon tämän loistavan kirjan löytävän tiensä laajempaan tietoisuuteen! Sen se todellakin ansaitsisi.

5 / 5 tähteä

Proud, koonnut Juno Dawson, 2019, Stripes, 352 sivua

Helmet2018:
29. Kirjassa on lohikäärme

keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Uusia näkökulmia: Marilyn

Alunperin päädyin lukemaan tätä kirjaa ainoastaan siksi, että kirjahaasteessa täytyi lukea kirja, jossa olisi mukana Marilyn Monroe. Päädyin kuitenkin saamaan irti paljon enemmän.

https://images-na.ssl-images-amazon.com/
Gloria Steinem: Marilyn

Gloria Steinemin riisutussa kosketuksessa Marilyn Monroen elämään ja henkilöön, pääsemme näkemään kaikkien tunteman Marilynin julkisuussivun toisenlaisia puolia. George Barrisin tunteikkaat kuvat kehystävät Steinemin empaattista otetta.

Tämä kirja on todella hyvä valinta sellaisille, jotka tahtovat tutustua Marilyn Monroen elämään tarkemmin. Itse en tiennyt hänestä kovinkaan paljon yleisen tietoisuuden lisäksi ja olikin todella kiinnostavaa saada kontekstia yhteen ikoniseen julkisuuden henkilöön. Steinemin teksti ottaa suoraan kantaa siihen, miten jotkut Marilynin elämästä kirjoitetut kirjat ja muut tekstit seksualisoivat ja samalla mystisoivat Monroen joksikin traagiseksi seireeniksi sen sijaan, että näkisivät hänet ihmisenä. Steinem ei lähde kaunistelemaan tai kauhistelemaan Monroeta, vaan antaa tekstin puhua puolestaan.

Kun kirjailija ei ole sokaistunut Monroe-myytistä, hän kykenee saamaan aikaan monisyisen kuvan. Marilyn Monroe eli Norma Jean Baker koki elämänsä aikana suuria ja hienoja hetkiä sekä yhtä suuria traagisia asioita. Itse ainakin koen oppineeni todella paljon sekä Marilynistä että yleisemmin hänen aikansa Hollywoodista. Barrisin kuvat ovat erinomainen valinta tähän kirjaan, sillä ne näyttävät Marilynin lukuisissa eri valoissa, iloisena, vakavana, leikkisänä, melankolisena. Ne auttavat luomaan koko kirjaan tiettyä aitouden tunnetta. Kirjan tarkoitus ei ole sääliä Marilyniä tai toisaalta asettaa häntä jalustalle. Arvostin tätä otetta suuresti.

Varoituksena on sanottava, että tätä kirjaa lukiessa saa toisinaan olla kauhuissaan ja raivoissaan siitä, millaisia miehiä Marilyn joutui elämänsä aikana kohtaamaan ja kestämään. Lähes jokaisessa luvussa kävi ilmi jälleen joku uusi mies, joka yritti käyttää hyväkseen Marilynin rakkauden- ja läheisyydenkaipuista luonnetta ja hyväksynnän tarvetta. Pari kertaa sain hengitellä todella syvään. Muutenkin tämä on todella paljon ajatuksia herättävä kirja ja huomasin miettineeni siinä olleita asioita vielä useamman päivän päästä. Lukukokemustani häiritsi valitettavasti se, että kirjastosta lainaamastani kappaleesta puuttui sivuja ja etenkin lopussa oli suurempi kuin kymmenen sivun aukko. Ehdin silti saada hyvän määrän sisältöä ja olen iloinen, että olen nyt lukenut tämän kirjan.

4 / 5 näyttelemisen oppituntia

Gloria Steinem & George Barris: Marilyn, 1988, H. Holt, 182 sivua

Helmet2019:
3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue
8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen

Helmet2018:
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi

Helmet2016:
22. Kirjassa mukana Marilyn Monroe


maanantai 18. marraskuuta 2019

Suloista ja sievää: Meet Cute

Odotin jotain kivaa ja kevyttä kesäiseksi rantalukemiseksi ja juuri sitä sain.

https://i.gr-assets.com/
Meet Cute (koonnut Jennifer L. Armentrout)

Meet Cute on novellikokoelma, joka keskittyy romanttisiin ensimmäisiin kohtaamisiin. Jokainen tarina on eri kirjoittajan luomus ja novellit vaihtelevat tyylin ja genren suhteen.

Jos tiedämme mitään lukumieltymyksistäni, olemme oppineet, että romanssi ei niihin lukeudu. Olinkin hieman kriittinen, mutta kirja näytti kevyeltä ja potentiaalisesti kivalta. Olin todella iloisesti yllättynyt, sillä pidin siitä paljon enemmän kuin ajattelin pitäväni. Tarinat olivat tarpeeksi lyhyitä ja niissä oli kiinnostavia näkökulmia. Lisäksi kirja sisälsi paljon enemmän representaatiota kuin odotin. Meet Cutessa on useita queer-tarinoita ja henkilöistä löytyy myös monia ihonvärejä ja etnisyyksiä. Sukupuolen moninaisuutta ei valitettavasti ole Meredith Russon transpäähenkilön lisäksi muistaakseni muita.

Luin tätä kirjaa tosiaan rannalla kesän kuumimpana viikkona. Novellikokoelma oli täydellinen siihen tunnelmaan ja tarinan päättyminen oli aina hyvä hetki mennä uimaan tai vaikka ostamaan jäätelöä. Meet Cute oli juuri sopivassa määrin söpöä ja se herätti lämpimiä tunteita. Kun rakkaus oli pääasiana, se ei myöskään häirinnyt mitään varsinaista juonta, joten en myöskään ärsyyntynyt siihen. Tämän lukeminen on vähän sellainen love is real and nothing hurts -kokemus.

Aion nostaa esille muutaman suosikkitarinani. En tällä kertaa noteeraa niitä vähän huonompia, sillä tämä oli minulle hyvän mielen kirja ja tahdon jatkaa samalla teemalla myös arviossa. Nämä eivät ole missään paremmuusjärjestyksessä, vaan ihan vain siinä järjestyksessä, jossa ne mieleeni palautuivat. Pahoittelen sitä, etten näköjään muista enää yhdenkään hahmon nimeä.

Nina LaCour: Print Shop
Kaksi tyttöä tapaavat, kun toinen postaa huonon arvostelun paikallisen pienen taidekaupan twitteriin ja toinen alkaa työntekijänä selvittää tapahtumien kulkua.
Pidän Nina LaCourin kirjoitustavasta ja tämä ainakin oli erittäin tunnelmallinen ja hauska tarina. Kaikki tarinan henkilöt ehtivät todella rajallisessa ajassa tuntua aidoilta ja todella persoonallisilta hahmoilta. Olen aiemmin lukenut LaCourin kokonaisen kirjan Everything Leads to You ja pidin siitäkin paljon. Täytynee tutkia muitakin hänen kirjoituksiaan jatkossa.

Emery Lord: Oomph
Myöhässä olevaa lentoa odottaessaan kaksi tyttöä löytävät yllättäviä yhteisiä asioita. Tästä tarinasta muistan näistä suosikeistani ehkä vähiten, mutta muistan kyllä että pidin tästä ehkä eniten. Siinä on todella ihana tunnelma ja se tuntuu jopa tämän kirjan kontekstissa todella aidolta. Se tuntuu kohtaamiselta, joka voisi oikeasti tapahtua. En pidä tarinan nimestä ollenkaan, mutta annan sen nyt tällä kertaa anteeksi näin hyvän tarinan edessä.

Jocelyn Davies: The Unlikely Likelihood of Falling in Love
Päähenkilömme näkee koulumatkallaan vastaantulevan metron ikkunassa söpön pojan ja päättää tehdä matematiikan kurssin tutkimiksensa todennäköisyydestä nähdä tuo poika uudelleen.
Verrattuna Emery Lordin tarinaan, tämä tuntuu hyvinkin paljon fantasialta, mutta erittäin söpöltä sellaiselta. Pidin kertojan tiedeasenteesta ja koko idean toteutuksesta.

Julie Murphy: Something Real
Kaksi tyttöä osallistuvat kilpailuohjelmaan, jossa voi voittaa treffit rakastetun teini-idolin kanssa. Kilpailun edetessä molempien kilpailijoiden asenteet ihailemaansa laulajaa kohtaan saattavat kuitenkin muuttua.
Tämä tarina ei ollut vahvimpia, mutta se sai aikaan voimakkaita mielikuvia ja tapahtumien kuvailu herätti ne todella henkiin. Muistan edelleen Something Realin hyvin. Siinä oli sekä vakavampia aiheita että todella huvittavia kohtia. Se oli vähän hassu, mutta se meni juuri siihen suuntaan, johon halusin sen menevän ja olin todella iloinen.

Nicola Yoon: The Department of Dead Love
Parisuhteen päättyminen päätyy Kuolleen rakkauden toimistolle, jossa se arkistoidaan ja analysoidaan. Joskus parisuhteen päättymisen syyt ovat molemmille tai toiselle osapuolelle epäselviä ja syyt voidaan selvittää siihen erikoistuneilla ohjelmilla. Ja jos molemmat osapuolet suostuvat ja haluavat, he voivat hakea uusintaa ja päästä muistinpyyhinnän kautta aloittamaan suhteensa alusta ja kokeilemaan uudestaan. Juuri päättymisen syitä ja uusinnan mahdollisuutta tuleekin selvittämään tarinan päähenkilö. Hän luuli, että suhteessa oli kaikki hyvin, kunnes se yhtäkkiä päättyi.
Tässä tarinassa parasta oli sen maailma. Koko tämä suhteiden päättymisen osastot ja toimistot olivat todella nerokkaita ja halusin tietää aina vain lisää. Henkilöt ja varsinainen juoni eivät olleet mielestäni niin kiinnostavia, mutta kiehtova ajatus vei minut mennessään. Olisin voinut lukea kokonaisen kirjan tämän idean pohjalta. Eri tarinan kanssa tosin.

Dhonielle Clayton: The Way We Love Here
Tässä maailmassa kaikilla on sielunkumppani. Saarella se oikea löydetään erityisten sormusten avulla. Siitä, onko muualla muita tapoja tai ylipäätään elämää, ei ole tietoa. Eräänä päivänä päähenkilömme kohtaa rannalla talonsa takana erikoisen pojan ja he saavat nähdä jotain, mitä muut eivät ole nähneet. Mahdollisuuksia, vaihtoehtoisia polkuja, mitä jos -skenaarioita. Osassa he ovat yhdessä, toisissa eivät.
Korjaan aiempaa lausuntoani. Tämä oli sittenkin kenties suosikkini. Rakastan suurella intohimolla juuri tällaisia tarinoita, joissa saamme nähdä mahdollisuuksia eri tarinoille ja mitä jos -skenaarioille. Myös samojen hahmojen uudelleen syntymät ja tavat löytää toisensa uudelleen kuuluvat suosikkiasioihini. Lisäksi tässä koko tarinassa oli erityinen ja ihana tunnelma. Se oli koskettava, unenomainen, värikäs ja ajatuksia herättävä. Ehdottomasti napakymppi minulle.

Kaiken kaikkiaan Meet Cute onnistui tavoitteessaan hyvin. Se on novellikokoelma ensitapaamisista, huolimatta siitä, miten tarina siitä jatkuu. Koko sen läpi kulkee toiveikas ja aurinkoinen tunnelma, joka saa minunkin skeptisessä sydämessäni aikaan jonkinlaisia rakkausvärähtelyjä. Muutenkin novellikokoelmat ovat aivan minun juttuni. Sopivat kaltaiselleni lyhytjänteiselle ja kärsimättömälle lukijalle.

4 / 5 kiireellä toimitettua banderollia

Meet Cute, koonnut Jennifer L. Armentrout, 2019, HMH Books, 320 sivua

2019:
31. Kirjassa kuljetaan metrolla

2018:
25. Novellikokoelma


tiistai 16. heinäkuuta 2019

Kiehtovaa ja petollista peliä: Caraval

Prahassa suosikkipaikkojani oli kirjakauppakahvila The Globe ja aina toisinaan sieltä tarttui mukaani jokunen kirjakin. Caraval oli yksi niistä ja kenties myös eniten heräteostos. Olin kuullut siitä aiemmin, mutta tietoni olivat aika vähäiset. Pääsin siis kerrankin aloittamaan kirjaa hyvin neutraalein ajatuksin ja odotuksin.

https://pictures.abebooks.com/
Stephanie Garber: Caraval

Siskokset Scarlett ja Tella elävät hyvin rajoitettua elämää hallitsevan isänsä kontrollin alla. Scarlett aikoo saada itsensä ja Tellan pelastettua tilanteesta tulevan avioliittonsa avulla. Yhtäkkiä avautuu kuitenkin tilaisuus päästä mukaan mystisen Legendin Caraval-peliin, jossa taikuus on totta ja mitä vain voi tapahtua. Pelin alkaessa käy kuitenkin selväksi, että Legend on kaapannut Tellan ja tästä pelistä riippuu Tellan henki. Scarlettin on nyt pelattava Caravalin vaaralliset pelit loppuun asti, oli hinta mikä hyvänsä.

Caraval oli hyvin kiinnostava lukukokemus, joka herätti paljon ajatuksia ja jäin pohtimaan sitä vielä kirjan päätyttyäkin. Kerron kohta hieman yksityiskohtaisemmin kirjan hyviä ja huonoja puolia, mutta lyhyesti tiivistettynä voisin sanoa, että Caraval luo upean pohjan tarinoille ja niiden kehittelylle, vaikka itse jääkin toisinaan hieman ristiriitaiseksi laadun osalta. Pahoittelenkin etukäteen sitä, että keskityn arviossani niin moniin itseäni häirinneisiin tekijöihin, vaikka lukukokemuksena pidin Caravalista erittäin paljon.

Heti ensimmäisenä on saatava alta pois kirjan ehdottomasti heikoin osa; päähenkilö. Scarlett on aivan äärimmäisen raivostuttava melkein koko kirjan ajan ja hänen ärsyttävyytensä laskee koko kirjan tasoa. Scarlettin suurin ongelma oli ristiriitaisuus ja tietty epäjohdonmukaisuus, joka johti siihen, että Scarlett reagoi asioihin vähän miten milloinkin eikä hänestä saanut muodostettua kovinkaan tarkkaa kuvaa. Toinen syy oli se, että päähenkilöksi Scarlett on todella tyhmä. Hän todellakin täyttää Tyhmä Tyttö -luokitelmani. Scarlett esitellään sinä harkitsevana ja varovaisena siskona, mutta ei tarvitse kauaa odottaa, kun kaikki sen tapainenkin on hävinnyt. Scarlett ei ajattele mitään loppuun asti, vaan päätyy epämääräisten avuttomuus- ja tunteellisuuskuohujen vuorotellen johdattelemana tekemään todella tyhmiä ratkaisuja. Lisäksi Scarlett muistuttaa lukijaa koko ajan siitä, kuinka hyvä ja oikeamielinen hän on ja kuinka tämä tai tuo ei nyt ole ollenkaan sopivaa. Alussa se ihan sopii Scarlettin hahmoon, mutta jossain kohtaa lukija alkaa toivoa, että Scarlett voisi edes joskus edistää juonta ilman rasittavaa jahkailua. Scarlettista jäävä mielikuva on myös ehkä enemmän pikkumaisen ylemmyydentuntoinen kuin mitä kirjailijalla oli mielessä.

Onneksi Scarlett kuitenkin kasaa itsensä puolivälin jälkeen ja uppoutuu vihdoin kokonaan Caravalin peliin. Se antaa myös lukijalle mahdollisuuden nauttia matkasta. Tosin sitten saamme jälleen kohdata pikkusisko-Tellan, joka on myös äärimmäisen raskas ja tyhmiä valintoja tekevä hahmo. Hän on sellainen myös kirjan alussa ja hieman kauhulla odotan jatko-osaa, jossa Tella on päähenkilönä.  Puhutaanpas nyt samalla myös tyttöjen isästä. En oikein päässyt perille hänen tarkoituksestaan kirjassa. Alussa isä on pelottava hahmo ja luo motivaation paeta Caravaliin, mutta myöhemmin tuntuu lähinnä turhalta ja koko juttu ohitetaan todella nopeasti, vaikka alussa hän oli molempien tyttöjen elämää suuresti hallitseva paha hahmo.

Lupaan siirtyä pian asioihin, joista pidin, mutta vähän tahtoisin sitä ennen vielä valittaa. Caraval on Stephanie Garberin ensiromaani ja se kyllä toisinaan paistaa tekstistä läpi. Hän käyttää välillä aika kliseisiä ilmaisuja ja kokemattomuus näkyy esimerkiksi vähän epätasaisessa rytmissä. Juoni on kiehtova, mutta paikoitellen aika hektinen ja juoksee paikasta toiseen edes takaisin. Lisäksi kerronta rikkoo pari kertaa fourth wallia ja ainakin itseäni se ärsytti ja vetäisi pois tarinan imusta. Fourth wallia saa kyllä rikkoa, mutta se kuuluu mielestäni toisenlaiseen kerrontaan ja tyylilajiin. Caravaliin se ei vain yksinkertaisesti sopinut. Välillä koin myös lievää lukijan aliarviointia. Asioita selitettiin auki hieman turhaan ja edellisessä luvussa tapahtuneet paljastukset toistettiin heti seuraavassa luvussa.

Alkupuolen Caraval vielä etsii itseään juonen kannalta, mutta loppua kohden se paranee huimasti. Etenkin loppusuora ennen varsinaista loppuhuipennusta on hyvin kirjoitettu, kunnolla otteessaan pitävä ja tunnelatauksen oikein asettava. Sivuja ei voinut kääntää tarpeeksi nopeasti ja sitä lukiessa sai melkein hengästyä. Varsinainen loppu oli, sen enempää paljastamatta, aika erikoinen ja heitti paljastuksia toisen perään, mutta ei sinänsä ollut huono. Itse olisin pitänyt ehkä hieman synkemmästä lopusta, mutta se on vain makuasia. Tämä loppu oli omalla tavallaan kirjaan sopiva ja se ehdottomasti pohjustaa hyvää lähtöasetelmaa jo jatko-osalle. Olen tämän jatko-osan jo kirjastosta lainannut ja se odottaa hyllyssäni vuoroaan.

Ehdottomasti paras osa Caravalia oli sen maailma. Kaikki Caravaliin, sen mystiseen johtajaan Legendiin ja koko pelin tunnelmaan liittyvät asiat veivät mukanaan ja herättivät ajatuksia kirjan ulkopuolellakin. En voinut olla kuvittelematta, millaisia kaikkia tarinoita sinne voisi sijoittaa. Tämän kirjan tarina ei ollut sekään ollenkaan huonoimmasta päästä, vaan osasi omalla tavallaan olla hyvin kiehtova. Se oli monitasoinen ja tarjosi monenlaisia tunteita ja hetkiä. Caraval oli myös kauniisti kuvailtu ja voin yhä nähdä mielessäni monia sen tapahtumia ja paikkoja. Koko kirjaa ympäröi hyvin tietynlainen mystisen ihana ja paikoitellen kiehtovan vaarallinen tunnelma. Se vie salakavalasti mukaansa ja yhtäkkiä huomaa lukeneensa sata sivua, vaikka piti vain hetki jatkaa. Kirja siis edistyy nopeasti pienistä tahdistusongelmista huolimatta.

Puhutaanpas vielä loppuun ihan hitunen kirjan romanssista. Minulla on hieman ristiriitaiset tunteet sitä kohtaan. Toisaalta se on hieman kliseisestä lähtöasetelmastaan (kunnollinen ja tarkka tyttö päätyy samaan kelkkaan salaperäisen hunsvotin kanssa) huolimatta yllättävän kiinnostava ja tuntuu suureksi osaksi hyvinkin uskottavalta. Toisaalta taas se tuntuu toisinaan kehittyvän aika nopeasti ja ihan lopussa romanssi menee minun kohdallani hieman väärään suuntaan enkä voisi päästä luottamuspulasta yli niin kuin Scarlett tekee. Odotan kuitenkin mielenkiinnolla, Scarlettin ja Julianin hahmojen kohtaloita jatko-osissa. Itse en jää suremaan, jos romanssi kaatuu, koska hahmot voivat tehdä kiinnostavia asioita ilmankin, mutta en myöskään revi pelihousujani, jos romanssi taas sitten on se juttu.

Se on tosin vielä myös sanottava, että Caraval oli aika hetero minun makuuni ja hahmot myös käyttäytyivät sen mukaisesti. Olin samanaikaisesti myös ehdottomasti liian ace tälle kirjalle. Esimerkkinä kohtaus, jossa Scarlett puhdistaa Juliania verestä ja jääkin tuijottelemaan tämän vatsalihaksia. Kenellä on halut mielessä, kun puhdistaa verta loukkaantuneen päältä???

Viimeisenä huomiona mainitsen pienen yksityiskohdan, joka on siitä asti pyörinyt mielessäni. Yhtä hahmoista kuvataan sanoin "all kinds of tragic and lovely" ja rakastuin tähän kuvaukseen tyystin. En ole voinut lopettaa sen ajattelemista.

4 / 5 vaarallista mekkokauppaa

Stephanie Garber: Caraval, 2017, Hodder & Stoughton, 407 sivua

Caraval kuittaa Helmet2018-haasteesta yhden kohdan:
44. Kirja liittyy johonkin peliin

tiistai 4. kesäkuuta 2019

Rakkaudesta ja feminismistä: A Generic Love Story

https://images-na.ssl-images-amazon.com/
Granta: Generic Love Story

Generic Love Story on kokoelma kirjoituksia rakkaudesta, seksistä, feminismistä ja identiteetistä. Kirjan tekstit vaihtelevat esseistä novelleihin ja sarjakuvista valokuvanäyttelyihin. Oikeastaan kyseessä on lehti eikä kirja, mutta sivumäärältään menee jo kirjan puolelle. Grantan kustannustoimittaja Sigrid Rausing on koonnut tämän numeron 144 tekstit.

Erilaiset feministiset kirjoitukset ovat olleen kevään teemani ja Generic Love Story sopi joukkoon erinomaisesti. Kirjan nimi kiinnosti minua saman tien saadessani sen juuri ennen Prahaan lähtöäni (olin siellä muutaman kuukauden suorittamassa vaihto-opiskelua) kummatädiltäni lahjaksi ja päätin vielä viime hetkellä tunkea matkalaukkuun mukaan. Generic Love Story on erittäin monipuolinen kokoelma erilaisia feministisiä ja sen sellaisia kirjoituksia. Löytyy kolumnia ja esseetä toki, mutta myös sarjakuvaa, valokuvakokoelmaa, novellia ja jopa jonkun toisen kirjan ensimmäinen luku.

Suurin osa kirjan teksteistä onnistui olemaan kiinnostavia ja viihdyttäviä, vaikka eivät aina olisi suoraan koskettaneet juuri minua. Osasta en niin pitänyt tai ne jäivät etäisiksi, mutta se ei lukutahtia oikeastaan hidastanut. Generic Love Story etenee todella nopeasti ja on niitä kirjoja, joiden kanssa kirjanmerkki tuntuu juoksevan kovaa vauhtia, vaikka olisi lukenut vain muutaman sivun. Kirjoittajien välissä on kyllä myös mainossivuja, mikä tuntui jotenkin hyvin absurdilta. Tiedän, että Granta on lehti ja lehdissä yleensä on mainoksia, mutta Generic Love Story ainakin on ihan kirjan muotoinen ja paksuinen.

Olen huomannut, että tällaisissa monen kirjoittajan esseekokoelmissa on yleensä aina kirjoitus, jonka aiheena on lesbon naisen näkökulma elämään ja yhteiskuntaan. Lähes kaikista lukemistani vastaavista teoksista on sellainen löytynyt ja olen nyt alkanut kiinnittää asiaan huomiota. En sinänsä kyllä valita, sillä juuri se teksti on yleensä jokaisen kirjan kiinnostavin ja parhaiten kirjoitettu. Tässäkin kirjassa se oli yksi suosikeistani.

En viitsi kaikkia tekstejä alkaa erikseen ruotimaan, mutta muutaman suosikin, inhokin tai muuten mieleen painuneen mainitsen. Kolme suosikkiani olivat ehkä Women Talking, Telling My Story ja Cross-Dressers. Women Talking on Miriam Towesin kirjoittama fiktiivinen kirjoitus oikeiden tapahtumien pohjalta. Boliviassa Mennonite colonyssa 2010-luvulla miehet huumasivat ja raiskasivat naisia ja vaikka alkuperäiset tekijät saatiin kiinni, samanlaiset hyökkäykset jatkuivat myöhemmin. Towesin novelli on fiktiivinen keskustelu erään kylän naisten välillä. Se on äärimmäisen hyvin kirjoitettu ja ajatuksia herättävä versio hirveistä tapahtumista ja niiden seurauksista.
Telling My Story on jo ylempänä mainitsemani lesboteksti. Sen on kirjoittanut Stella Duffy ja se on taattua, hyvää tavaraa, joskin sekin aika rankoista aiheista.
Cross-Dressers on lyhyt intro ja sitä seuraava valokuvakokoelma historian saatossa otetuista kuvista, joissa esiintyy pukeutumisen normeja rikkovia ihmisiä. Kuvat on kerännyt Sébastien Lifshitz ja esipuheen on kirjoittanut Andrew McMillan. Sekä kuvat että teksti herättävät paljon tunteita ja ennen kaikkea muistuttavat siitä, että sateenkaari-ihmiset eivät ole mikään uusi ilmiö, vaan historia on täynnä vaiettuja tarinoita.

Vähän huonommalla tavalla mieleeni jäi kaksi tekstiä. Paul Dalla Rosan Comme ja Tara Isabella Burtonin I've Seen the Future, Baby; It Is Murder. Comme kertoo vaateliikkeen myyjästä, joka kuulee ison pomon olevan tulossa käymään ja päätyy stressikierteeseen. Jollekin tämä tarina varmasti sopii, mutta itse koin sen lähinnä vähän ärsyttäväksi ja päämäärättömäksi. Lisäksi päähenkilö aiheutti hampaiden kiritelyä. I've Seen the Future taas eeppisestä nimestään huolimatta aiheutti lähinnä syviä huokauksia. Se periaatteessa kertoo ihan tärkeistä teemoista, mutta keskittyy lähinnä kahden epämiellyttävän tunneongelmaisen ihmisen seksisuhteeseen. En päässyt tarinaan ollenkaan sisälle ja olin iloinen sen päätyttyä.

Tässä oli nyt poimittuna vain viisi kirjan kahdestakymmenestä tekstistä. Monet muutkin olivat oikein luettavia ja herättivät erilaisia tunteita, mutta eivät ainakaan minulle jääneet mieleen erityisen hyvinä tai erityisen huonoina. Osa taiteili vähän niillä rajoilla, mutta en keksinyt niistä mitään sanottavaa. Voin kyllä suositella Generic Love Storyn lukemista, jos tahtoo hyvin monipuolisen lähestymisen vielä monipuolisempaan rakkauden ja feminismin aihepiiriin menemättä kuitenkaan kovin syvällisiin pohdintoihin. Varoituksena on kuitenkin sanottava, että monet kirjan teksteistä käsittelevät todella rankkoja ja epämukavia aiheita, mikä herkempien lukijoiden on hyvä pitää mielessä.

31/2 / 5 "tulehtunutta hammasta"

Sigrid Rausing (Editor): Granta 144: A Generic Love Story, 2018, Granta Publications, 255 sivua

Pari haastekohtaakin saatiin taas täytettyä!

Helmet2019:
34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia

Helmet2018:
49. Vuonna 2018 julkaistu kirja

perjantai 12. huhtikuuta 2019

Heräteostos: Codename Villanelle

En ole tämän kirjasarjan pohjalta tehtyä tv-sarjaa nähnyt, mutta kuulemani perusteella se vaikuttaa kiinnostavalta. Niinpä nähdessäni tämän kirjakaupan hyllyssä olikin yhtäkkiä taas heräteostoksen paikka.

https://images-na.ssl-images-amazon.com/
Luke Jennings: Codename Villanelle (Killing Eve #1)

Villanelle on tehokas ja vaarallinen palkkatappaja, joka ottaa käskynsä mystiseltä taholta ja tuntee ainoastaan yhteyshenkilönsä. Se ei kuitenkaan häntä haittaa, sillä Villanelle on löytänyt murhaamisesta ja erityisesti toisinaan tarvittavista monimutkaisista juonista elämälleen tarkoituksen. Lontoossa suoritettava murha johtaa hänet kuitenkin suoraan MI5-agentti Eve Polastrin tielle ja ajojahti alkaa.

Senkin uhalla, että menetän sen vähäisen vakavasti otettavan aikuisen kirja-arvostelijan illuusion, joka minulla vielä saattaa olla, mainitsen heti alkuun oikeasti pitäneeni tästä kirjasta. Ei se mitään elämää mullistavaa tai uusi lempikirjani ole, mutta viihdyttävän ja nopealukuisen trillerin roolin se täyttää äärimmäisen hyvin.

Kirja on suurimmaksi osaksi kirjoitettu Villanellen näkökulmasta ja etenkin alku on omistettu ainoastaan hänen palkkatappaja-uransa synnylle. Tämä osa oli mielestäni kirjan kaikkein kiinnostavin. Jostain syystä kunnon Origin Story on aina minulle mieleinen, vaikka se ei viekään juonta eteenpäin pätkääkään. Silti se on yksi suosikkipiirteistäni kirjallisuudessa. Takaisin asiaan. Villanelle tosiaan saa perinteisen syntytarinakäsittelyn ja itseäni se ilahdutti kahdesta syystä. Ensimmäinen on tuo juuri selittämäni ja toinen on tarinan sisältö.
Lievä spoiler seuraa nyt, mutta se ei vaikuta itse juoneen millään tavalla. Villanelle on tappaja, koska hän pitää tappamisesta ja kokee syntyneensä täyttämään tätä tarkoitusta. Yleensä naistappajat fiktiossa ovat tappajia vain koska joku mies satutti heitä ja nyt he kostavat tai purkavat pahaa oloaan tai muuta vastaavaa. Toisinaan voin tätäkin arvostaa, jos se on hyvin tehty, mutta usein se tuntuu vain kuluneelta. Sen sijaan miestappajien kohdalla niin yleinen sosiopaattinen lähestymistapa löytyy harvoin naisista.

Tämä ei ehkä anna minusta parasta kuvaa, mutta nautin kirjassa eniten nimenomaan Villanellen murhista. Suurin osa niistä vaatii moniosaisen suunnitelman ja mielenkiintoisen toteutuksen. Sen jälkeen onkin aika lennättää vähän verta ja suolenpätkiä tosin mikään ällöttävyyksillä herkutteleva kirja tämä ei onneksi ole. Väkivalta on samalla tasolla tämän tyyppisten kirjojen normin kanssa. Kaikki muu kirjassa oleva ei ole ihan yhtä onnistunutta ja etenkin Eve ja kaikki hänen puuhansa meinaavat jäädä Villanellen kiinnostavuuden alle.

Kirjaa lukiessa tulee vähän kuva, että kirjailija on luonut tämän lempihenkilönsä Villanellen ja käyttänyt kaiken aikansa uuden siistin hahmonsa kehittelyyn ja tajunnut sitten yhtäkkiä tarvitsevansa muitakin henkilöitä ja ehkä jopa tarinan. Eve ei ole huono hahmo, mutta jää tosiaan vähän Villanellen varjoon ainakin tässä ensimmäisessä kirjassa. Loppua kohden, kun dramaattisia asioita tapahtuu ja Eve pääsee oikeasti mukaan toimintaan, hahmojen välinen kiinnostavuusero kaventuu huomattavasti, mutta ennen sitä Eve jää vähän etäiseksi. Hän ei onneksi ole mitenkään täysin kaksiulotteinen hahmo, vaan Jennings on kirjoittanut hänen elämäänsä kaikenlaista ja etenkin sellaisia seikkoja, jotka ovat varmasti merkittäviä myöhemmin. Eikä Even hidas herääminen ole täysin kirjailijan syy. Eve on aika epäkiitollisessa roolissa koko kirjan alkupuolen. Hänen tavallista elämäänsä on ensin näytettävä, jotta lukija saa käsityksen siitä, millainen Eve on ennen kuin Villanelle tulee ja sotkee kaikki vanhat kuviot. Status Quo on oltava olemassa ennen kuin sitä voidaan millään tavalla sekoittaa.

Pieni yksityiskohta niille, jota odottavat todella vauhdikasta teosta. Eve ja Villanelle eivät suoranaisesti edes tapaa koko kirjan aikana. He liikkuvat ehdottomasti samalla pelilaudalla ja kiertelevät usein myös samaa ruutua, mutta mitään dramaattista kohtausta aseet heiluen ei tässä kirjassa ole tarjolla. Minulle se sopi oikein hyvin, sillä psykologinen peli on minusta kiinnostavampaa luettavaa kuin aivoton bängbäng. Jännityksen ylläpitäminen oli vähän yskivää toisinaan ja Jennings saattoi pari kertaa nopeuttaa asioiden etenemistä hieman turhan kätevällä kädellä. Etenkin kohta, jossa Eve on varma Villanellen odottavan häntä Tokiossa, tuntuu lukijalle yhtä villiltä päätelmältä kuin Even työtoverin mielestä.

Puhukaamme vielä lyhyesti sateenkaariasioista. Aika moni on varmasti tietoinen siitä, että Villanellen ja Even välinen jännite etenkin tv-sarjassa ei ole ainoastaan etsivä-rikollinen -jahdin tuotetta, vaan mukana on myös seksuaalinen jännite. Kirjassa sitä ei ainakaan vielä ollut paljoakaan eikä siihen keskitytty, mutta Villanellella on sen sijaan monenlaisia seksikohtauksia vähän siellä sun täällä. Villanelle ei tosiaan ehkä ole se paras roolimalli vapaan seksuaalisuuden suhteen, mutta asian käsittely kirjassa oikeasti yllätti minut.

Odotin jotain tämän tapaista: "tässä on naistappajahenkilöni, hän on paha ja seksikäs ja nuo elementit juuri tuplaantuivat sillä hän harrastaa seksiä toisen NAISEN kanssa." Voin ilokseni ilmoittaa olleeni väärässä. En väitä, etteikö juuri tuota ajatusketjua esiintyisi joidenkin lukijoiden päässä, mutta heidän ennakkoluuloilleen en mitään voi. Kirjassa Villanelle käyttää seksiä kahteen tarkoitukseen. Kun hän haluaa/tarvitsee joltakulta jotain tai kun hän tahtoisi vähän murhailla, mutta uutta keikkaa ei ole juuri nyt meneillään. Se, mitä sukupuolta Villanellen valitsema henkilö (tai kaksi) edustaa, ei ole merkityksellinen hänelle eikä kerronnan tyylille. Kaikki tällaiset episodit käsitellään aikalailla samalla tavalla. Konteksti toki on sosiopaattihahmo, mutta itse ainakin koin tämän elementin kirjalle eduksi. Sen sijaan pieni miinus tulee yhden sivuhenkilön käyttämästä termistä yhtä toista sivuhenkilöä kohtaan.

Loppukaneettina tähän aiheeseen vielä se, että toiset voivat tietenkin kokea kirjan sateenkaarielementin ikäväksi tavaksi käsitellä kirjan pahista sekä hänen suhdettaan häntä jahtaavaan tahoon, mutta ainakaan kirja ei tee jutusta isoa ja rasittavaa karikatyyria. Mutta tosiaan omalla vastuulla, jos tällaista kohtaan on herkkä.

Kaiken kaikkiaan Codename Villanelle oli viihdyttävä ja nopea lukukokemus, jolla oli minulle suuri viihdearvo. Se ei ehkä kestä montaa lukukertaa, mutta trillerimurhakirjana oikein kelvollinen. Aion myös lukea kakkososan, jos sen joskus saan käsiini.

31/2 / 5 Pariisin asuntoa

Luke Jennings: Codename Villanelle (Killing Eve #1), 2017, Mullholland Books, 224 sivua

Helmet2019:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan

Helmet2018:
35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Ei kiitos: Ennen päivänlaskua ei voi

Kaikki suomalaiset ovat varmasti edes joskus kuulleet tästä kirjasta. Ilmeisesti se joidenkin mielestä on jotain uraa uurtavaa ja taiteellista, mutta oma kokemukseni ei valitettavasti ollut kovin hyvä.

http://images.bookcrossing.com/
Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Mikael löytää eräänä iltana pienen peikon roskakatoksesta ja hetken mielijohteesta vie sen kotiinsa. Alussa olento on heikko ja täysin riippuvainen Mikaelista, mutta sen vahvistuessa asetelma alkaakin kääntyä outoon suuntaan ja pian se onkin Mikael, jonka elämä pyörii täysin uudella radalla.

Aloittakaamme kirjan hyvistä puolista, niin saamme ne alta pois. Ensinnäkin kirjan nimi on aina kiehtonut minua. Rakastan viittausta Päivänsäde ja menninkäinen kappaleeseen ja sitä, kuinka se omilleen irrotettuna tuntuu heti paljon synkemmältä ja salaperäisemmältä. Lisäksi se on kauniin runollinen ja minua harmittaa, että se menee hukkaan tällaisen kirjan nimenä. Kerronta ja kieli ovat muutenkin kirjassa sujuvia eikä minulla ole niistä valittamista paitsi joistai sanavalinnoista, joista puhun myöhemmin. Eniten pidin ehkä siitä, että suomalaista kansantarustoa käytetään kirjassa ja se nivotaan yhteen mukamas nykypäivän tapahtumien kanssa. Kirjassa on ikään kuin vaihtoehtoinen todellisuus, jossa asiat ovat muuten samoin, mutta mytologian peikko tai menninkäinen tai mikä lienee onkin oikea olento. Ajatuksena tämä on äärimmäisen kiehtova ja toivoisin, että Suomen kiinnostavaa tarustoa käytettäisiin enemmänkin hyväksi. Toteutus ontui kyllä tämän kirjan kohdalla paikoitellen, mutta idea oli silti hyvä.

Nyt, kun hyvät uutiset on saatu käytyä läpi, siirtykäämme huonoihin. Niitä riittääkin sitten useampaan kuin yhteen kappaleeseen. Aloitetaan suoraan pahimmista. Tähän ja seuraavaan lyhyempään kappaleeseen pätee sitten spoiler-varoitus. Kun Mikael vie peikon kotiinsa, se on heikko ja avuton poikanen ja Mikael joutuu kaikin keinoin pitämään sitä elossa. Lisäksi kirjan maailmassa peikot ovat selkeästi eläimiä ja tämän pelastetun peikon käytös on myös hyvin eläimellistä. Kaikki tämä olisi ihan ok, ellei kirja alkaisi nopeasti esittelemään seksuaalisia elementtejä ja motiiveja Mikaelin käytökseen. Mikael kiihottuu peikon, joka muuten saa nimen Pessi, olemuksesta ja tekemisistä ja vaikka suoranaista seksiä ei onneksi ole, nesteitä silti lentää. Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. En tiedä muista, mutta itse en kyennyt lukemaan näitä kohtauksia minään muuna kuin äärimmäisen epämiellyttävänä. Ja tiedetään, lopussa käy ilmi, että peikot ovat todella älykkäitä ja blaablaa, mutta se ei kyllä yhtään poistanut tuntemuksiani ja oli lisäksi todella tyhmänoloinen päätös. Peikko pyssyn kanssa johdattamassa Mikaelia uuteen elämään, voi hyvä luoja. Vielä yhden minua häiritsevän elementin tähän tuo se, että Mikael on homo ja ilmeisesti juuri eläimellisellä maskuliinisuudella oli jotain tekemistä vetovoiman kanssa, jota Mikael tunsi ja minulle tuli vain paha maku suuhun. En halua liioitella tai tehdä kärpäsestä härkästä (onpa muuten tyhmä sanonta), mutta tuosta kaikesta voisi tehdä päätöksen, että juuri Mikaelin homous johdatti hänet peikon maailmaan. Ei kiva.

Lisäksi kirjan asetelma laittaa Mikaelin ja Pessin selvästi epätasapainoiseen asemaan. Pessi on heikko ja sairas ja Mikael hoitaa sitä. Pessi on suljettuna hänen asuntoonsa ja saa ruokansa Mikaelilta. Pessi on siis täysin riippuvainen Mikaelista, mikä tekee suhteesta vieläkin arveluttavamman. Ja vielä senkin sanon, että Pessi on löydettäessä vasta poikanen ja vaikka se kasvaakin nopeasti, Mikael viehättyy siihen saman tien eikä tämä kirja todellakaan olisi kaiken päälle tarvinnut vielä pedofilian alavirettä. On se jo kumma.

Spoilerit ovat päättyneet

Sitten asioihin, jotka ärsyttivät minua, mutta joiden voi sanoa olevan makuasioita. Ensinnäkin minulle sivujen kääntämisestä vaikean teki se, että kaikki henkilöt olivat ärsyttäviä. Tämä kirja ei sisällä yhtäkään miellyttävää hahmoa, kehenkään ei voi samaistua ja kaikki ovat aika kyseenalaisia tyyppejä. Kirjan kivoin tyyppi on Palomita, väkivaltaisen miehen postimyyntivaimo, joka on vankina maassa, jonka kieltä ei puhu seuranaan ainoastaan kamala miehensä eikä ketään muuta. Palomita ei ole hirveä ihminen, mutta häntä kohtaan saa tuntea lähinnä sääliä. Lisäksi en oikein arvosta, miten kirjailija kohtelee ainoaa (rodullistettua) naishenkilöään. Kaikki muut henkilöt ovat itsekkäitä, moraalittomia ja pinnallisia. Tähän liittyy myös kommentti twitterissä, jossa sanottiin, että kirjailijalla on täysi myötätunnon puute hahmojaan kohtaan. Miksi minä välittäisin näiden henkilöiden kohtaloista, kun ei tainnut välittää kirjailijakaan? "Menkää tyhmät ihmiset ja eläkää tyhmiä elämiänne ja olkaa onnettomia." Tällaisen kuvan minä sain tekstin suhteesta hahmoihin. Lisäksi pienenä huomautuksena, kirjassa käytetään saamelaisiin kohdistuvaa halventavaa termiä yhdessä kohdassa ja sekä termin käyttö että koko kohta tuntuu aivan turhalta.

Puhukaamme vielä pikaisesti kerronnasta. Kuten jo aika alussa mainitsin, tekstistä minulla ei ole valittamista, jos tätä halventavan termin käyttöä ei lasketa. Sen sijaan ongelmaksi minulle muodostuivat lukujen väleissä olevat lainaukset muka-historiallisista peikoista kertovista tietokirjoista tai uutisartikkeleista tai kaunokirjoista. Muutama siellä täällä olisi toiminut erinomaisesti ja pieni osa oli oikeasti kiinnostavia. Suurin osa oli kuitenkin aivan liian pitkiä, puuduttavan tylsiä ja totaalisen turhia. Niillä ei ollut mitään muuta tekemistä kuin sivumäärän kasvattaminen. Loppuvaiheessa vain hyppelehdin suoraan niiden yli. Lukukokemus oli rasittava jo muutenkin, miksi vielä lisätä kärsivien huokausteni määrää? Jatkoin lukemista tuskastumisestani huolimatta loppuun asti, sillä halusin ymmärtää, miksi Ennen päivänlaskua ei voi on niin monen arvostama ja paljon puhuttu. Joudun kuitenkin valitettavasti tunnustamaan, että tämä salaisuus ei minulle kirjan päätyttyäkään paljastunut. Toki ajatus taruolennoista oikeina eläiminä yhdistettynä pohdintaan luonnon ja ihmisen suhteesta on kiehtova, mutta tuo ajatus hukkuu niin totaalisesti kaiken tämän muun turhuuksien turhuuden ja ahdistuksien ahdistuksen alle, että en voi käsittää. Palkintojakin tämä kirja on voittanut ja en voi muuta todeta kuin, että jos tämä on voittaja, en halua tietää millaisia muita ehdokkaita niiden palkintojen saajiksi on ollut tarjolla.

11/2 / 5 eläinoikeudellisesti arveluttavaa kuvaussessiota

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi, 2000, Tammi, 268 sivua


Kirjasta en ehkä pitänyt, mutta tästä täytettyjen haastekohtien määrästä pidän sitäkin enemmän.

2019:
5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi
7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt
14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja
45. Kirjan nimessä on kieltosana

2018:
5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa

2016:
20. Kirjan nimi viittaa vuorokauden aikaan

sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta

risingshadow.fi
Konmaritin kirjahyllyäni ja tämä ohut teos sattui käteen. Päätin lukaista sen läpi ja antaa sitten eteenpäin.

Mark Twain: Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta

Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta on juuri sitä, mitä nimi antaa ymmärtää. Se on kirjoitettu lyhyiden päiväkirjamerkintöjen muotoon ja tapahtumat ovat Raamatusta tuttu Paratiisi-tarina Aatamin näkökulmasta. Enimmäkseen siinä keskitytään Aatamin ja Eevan suhteeseen. Ilmeisesti tälle kirjalle olisi myös vastakappale Eevan ajatuksista, mutta sitä en tässä yhteydessä saanut käsiini.

En lämmennyt tälle kirjaselle mitenkään erityisen paljon. Aatami oli kertojana aika ärsyttävä ja varsinkin hänen suhtautumisensa Eevan oli rasittava ja kliseinen "suoraviivainen mies ei ymmärrä monimutkaista naista", mikä ei minuun vetoa. Ilmeisesti Mark Twain olisi perustanut osan kerronnasta omaan suhteeseensa vaimonsa kanssa, mutta tämä fakta ei lukunautintoani kyllä lisännyt.

Hyvä puoli tästäkin teoksesta kyllä löytyy! Päiväkirjamerkintöjen ohessa kulkee yksinkertaisella tyylillä tehty Ennisofia Salmelan kuvitus, joka tekee kerronnasta heti uniikimman ja vie lukijan hieman syvemmälle tarinaan. Muutenkin tämä päiväkirjatyyli on ihan viehättävä ja alle satasivuisen lehdykäisen lukaisee mukavasti hetkessä. Kaiken kaikkiaan Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta on ihan kiva, mutta mitäänsanomaton eikä sitä jää viimeisen sivun jälkeen sen enempää ajattelemaan.

2 1/2 / 5 Eevan nimeämää eläintä

Mark Twain: Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta, Extracts from Adam's Diary, 1904, suomentanut Ville Hytönen, 2008, kuvitus Ennisofia Salmela, Savukeidas, 79 sivua

Kirjahaaste 2019:
43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi
47. Kirjassa on alle 100 sivua

Kirjahaaste 2018:
13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa


perjantai 11. tammikuuta 2019

Alice's Adventures in Wonderland

Osallistuin syksyllä Thespians Anonymous -teatteriporukan Alice in Wonderland -produktioon ja lukaisin samalla ensimmäisen Alicen seikkailuista kertovan kirjan.

Lewis Carroll: Alice's Adventures in Wonderland

https://www.amazon.co.uk/
Tämän kirjan perusjuoni ei taida kovin vieras monellekaan olla. Alice on nuori tyttö, joka putoaa kaninkoloon ja päätyy Ihmemaahan. Siellä hän kohtaa valtavan joukon erilaisia toinen toistaan erikoisempia otuksia ja yrittää selvittää, kuinka päästä takaisin kotiin.

Vasta kirjaa lukiessani tajusin, että en ole koskaan aiemmin tainnut kyseistä kirjaa lukea. Olen toki nähnyt Disneyn animaation lapsena ja näytellyn Tim Burtonin version minä vuonna hyvänsä se nyt ilmestyikään, mutta kirjaan ei ole koskaan tullut tartuttua. Se ei lopulta ollut aivan sitä, mitä odotin, mutta kaikki tutut elementit toki löytyivät. Eniten yllätyin kerrontatyylistä. Alice in Wonderland on alunperin ollut suullisesti kerrottu tarina ja siksi sen kirjoitettu muoto tuntuu paikoin vähän erikoiselta. Juoni etenee hieman epätasaisesti asiasta toiseen ja jää toisinaan sivupoluille tapahtumiin, jotka eivät edistä millään tapaa varsinaista juonta. Sivumäärän vähyyden takia tämä piirre ei ole niin häiritsevä kuin pidemmissä teoksissa, sillä lukija ei ehdi näin lyhyessä ajassa vielä tylsistyä. Lisäksi tarina etenee välillä erittäin jouhevasti ja lukija kyllä huomaa, mihin kohtiin kirjailija on kiinnittänyt erityistä huomiota.

Ihmemaahan mahtuu erittäin laaja kirjo henkilöitä. Alice toimii lukijan "normaalina" vastakohtana ja omituisten Ihmemaan asukkaiden kohtaajana. Hänen kieltämättä aika vaisun persoonallisuutensa vieressä Ihmemaan omituisuus erottuu lukijalle entistä selvemmin. Ja voin kyllä sanoa, että elokuvien tekijät ovat olleet aika samoilla linjoilla kanssani siitä, mitkä hahmot ja kohtaukset kirjasta kannattaa ottaa ja mitkä on hyvä ihan suosiolla jättää taka-alalle. Kirjan vahvinta antia ovat teekutsut ja Herttakuningattaren kohtaukset enkä yhtään ihmettele, että juuri ne ovat nousseet kirjan tunnistettavimmiksi asioiksi. Sen sijaan suurin osa välikohtauksista koloon putoamisen ja varsinaiseen Ihmemaahan pääsemisen välillä ovat lähinnä pitkästyttäviä ja väärällä tavalla älyttömiä. Sieltä löytyy esimerkiksi epämääräinen kilpajuoksu, jolla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa eikä se johda mihinkään. Sama tunne tulee myöhemmin, kun Mock Turtle kertoo omaa tarinaansa ja juoni pysähtyy täysin. Sen sijaan Duchess-kohtauksella on erityinen paikka sydämessäni, sillä sain esittää kyseistä epämiellyttävää ilmestystä jo ylempänä mainitsemassani teatteriesityksessä. Olin myös yhden kukan ääni sekä Alicen sisko, mutta ne olivat pienempiä rooleja.

Takaisin kirja-arvioon! Tarina itsessään ei ehkä ole saumattoman sujuva, mutta Carrollin luoma maailma on todella löytänyt paikkansa populaarikulttuurissa. Ihmemaa ja sen olennot kiehtovat ihmisiä edelleen ja ovat toimineet inspiraationa vaikka mille. Itse rakastan Ihmemaan estetiikkaa kelloineen, shakkilautoineen ja muine somisteineen ja se vastaa omaa estetiikkaani täysin. Siksi, vaikka kirja itsessään ei herätä minussa suuria tunteita, sen mukanaan tuoma maailma on yksi fiktion kiinnostavimpia. Ihmemaa toimii aivan omien sääntöjensä mukaan ja siksi se antaa haaveilijalle mahdollisuuden oikeastaan mihin vaan.

En oikeen osaa antaa kirjalle tähtiä. Puhtaasti tarinasta ehkä kolme, mutta kaiken oheismateriaalin takia koen epäreiluksi arvioida sitä ainoastaan yhdeltä kantilta.

Lewis Carroll: Alice's Adventures in Wonderland, 1865, Pan MacMillan, 196 sivua

Alice's Adventures in Wonderland kuittaa Helmet-haasteista kolme kohtaa

2018:
4. Kirjan nimessä on jonkin paikka

2016:
2. Matkakertomus

2015:
24. Kirja tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä

tiistai 6. marraskuuta 2018

Kevyttä kivaa kirjallisuutta: Kindred Spirits

Kävin palauttamassa kirjastoon muutaman oppikirjan ja samalla silmääni sattui osumaan Kindred Spirits. Se näytti kaikessa ohuudessaan mukavan kevyeltä välilukemiselta tenttikirjojen jälkeen.

Rainbow Rowell: Kindred Spirits
https://www.goodreads.com/

Elenan elämän tarkoitus on Star Wars. Hän on nähnyt alkuperäisen trilogian lukemattomia kertoja ja Star Wars on ollut hänen seuranaan elämän kaikenlaisten kiemuroiden keskellä. Kun uusi elokuva on viimein tulossa ja suunnitelmissa on yöpyä elokuvateatterin edessä toisten fanien kanssa, Elena on onnensa kukkuloilla. Todellisuus ei kuitenkaan ihan vastaa kuvitelmaa ja Elena huomaa olevansa yksi kolmesta ihmsestä, jotka paikalle ovat vaivautuneet. Ikuisena optimistina Elena ei anna sen kuitenkaan lannistaa itseään, vaan on vakaasti päättänyt tehdä tästä elämänsä hienoimman kokemuksen.

Alle sadan sivun kirjasta on hieman vaikea kirjoittaa juonitiivistelmää, joka ei paljasta koko tarinaa. Kindred Spirits oli oikein söpö pieni kirjanen, jonka luki helposti yhdeltä istumalta. Se onnistui luomaan uskottavan tapahtumaketjun ja aidontuntuiset henkilöt. Kaikki kirjan henkilöt tosin ovat omalla tavallaan hieman ärsyttäviä, mutta se ei lukukokemusta erityisemmin haittaa. Mitään suurta ja mullistavaa Kindred Spirits ei tarjoile, mutta jos tahtoo lukea jotain kevyttä ja vielä nörtteilyyn liittyvää, ei tämä ole ollenkaan huono vaihtoehto.

Tämä arvio jää nyt hieman lyhyeksi, mutta toisaalta lyhyt on kirjakin. Tiivistettynä voisin sanoa, että Kindred Spirits oli kiva ja ihan söpö pikku kertomus. Lisäksi jätin arvion kirjoittamisen niin pitkälle, että olen jo ehtinyt unohtaa suurimman osan pointeista, joita olisin voinut kirjoittaa. 

3 / 5 Star Wars -keräilykuppia

Rainbow Rowell: Kindred Spirits, 2016, MacMillans, 96 sivua

Pienestä sivumäärästään huolimatta Kindred Spirits onnistui kuittamaan kirjahaasteista jopa kolme kohtaa!   

2018:
9. Kirjan kansi on yksivärinen
41. Valitse kirja sattumanvaraisesti

2016
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja

maanantai 3. syyskuuta 2018

Ristiriitaisia tunteita Naondelin parissa

Seuraavaksi vuorossa on kirja, jonka arvosteleminen oli haastavaa. Minun täytyi saada tasapainoon omat odotukseni ja tunteeni, kirjan hyvät puolet ja huonot puolet sekä siihen liittyvä kirjallisuutta yleisemminkin vaivaava piirre.

www.risingshadow.fi
Maria Turtschaninoff: Naondel

Varoitus: Naondel sisältää runsaasti seksuaalista väkivaltaa ja aihepiiri tulee olemaan esillä myös tässä arvostelussa.

Naondel on kertomus seitsemästä naisesta, jotka perustavat Punaisen luostarin naisten suojapaikaksi maailman ja miesten julmuudelta. Kaikkia heitä yhdistää hirveä Iskan, joka ylitse kaiken tahtoo valtaa. Kabira on ensimmäinen, jonka elämään Iskan sekaantuu, kun Kabira nuoren rakkauden sokaisemana paljastaa Iskanille vaalimansa salaisuuden. Iskan punoo juonen, jolla voi käyttää salaisuutta ja Kabiraa hyväkseen ja lopulta saavuttaa valtakunnan johtoaseman. Kun Iskanin valta kasvaa, liittyvät talouteen myös hänen lukuisat jalkavaimonsa ja palvelijansa. Vuosien varrella hän kerää lisää vaimoja, jotka kaikki saavat tuntea Iskanin julmuuden sielussaan. Lopulta ei jää muuta mahdollisuutta kuin paeta.

Tämä kirja on hankala arvioida, koska siinä oli paljon huonoa, mutta myös paljon hyvää. Lisäksi nämä kaksi toisinaan kietoutuivat yhteen. Yksi Naondelin parhaista puolista on sen kieli ja sujuvuus. Teknisesti Naondel on erinomaisesti kirjoitettu. Kieli on hyvää, kuvailun ja etenemisen suhde on onnistunut, henkilöt ovat kiinnostavia ja monipuolisia, maailman luomiseen on käytetty harkintaa ja aloitetut juonikuviot saatetaan loppuun asti. Tähän osioon liittyen minulla on vain kaksi pientä valitusta, jotka eivät suuresti laskeneet lukunautintoani. Ensimmäinen on lukujen pituus. Kirja on jaettu lukuihin kertojan mukaan ja etenkin alussa luvut venyvät todella pitkiksi. Ymmärrän toki miksi, mutta Kabiran ensimmäinen 80 sivun luku alkoi jossain vaiheessa vähän puuduttaa. Toinen miinus on takakansiteksti. Se lupaili pakomatkan olevan kirjan keskeisin tapahtuma, vaikka oikeasti sinne päästään vasta hyvin loppupuolella. Pakomatka on ehdottomasti kirjan paras osa, mutta suurin osa ajasta käytetään muiden asioiden parissa. Naondel on valtavasta tapahtumamäärästään huolimatta suht hidastempoinen ja suurin osa kirjan sivuista kuluu henkilöiden esittelyyn ja tarinoiden yhteennivomiseen.

Käsittelen nyt hyvät asiat alta pois ennen siirtymistä huonoihin. Naondelin suurin saavutus on sen hienot naishahmot. Valitan myöhemmin kyllä siitä, miten näitä hienoja hahmoja kirjassa kohdellaan, mutta itse hahmot ansaitsevat kiitosta. Kaikki kirjan tärkeät naishenkilöt ovat moniulotteisia persoonia, joilla on omat juonikaarensa ja henkilökehityksensä. He tekevät monenlaisia ratkaisuja ja luovat erilaisia suhteita. Jokainen henkilöistä tuntui fantasiataustasta huolimatta hyvin mietityltä ja jollain tapaa aidolta. Lisäksi lukija sai tuntea henkilöitä kohtaan monenlaisia tunteita. Kukaan naisista ei ollut aina oikeassa tai tehnyt vain hyviä päätöksiä. Moraalin kannalta heidän käytöksensä oli myös kiinnostavaa ja se toi sopivaa älyllistä särmää kirjaan.

Yksittäinen maininnan arvoinen hyvä asia oli myös se, että kirjasta löytyy hieman sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen edustusta. Pelkäsin jossain vaiheessa, että se jäisi vain tulkinnanvaraiseksi viittailuksi, mutta pelkoni oli turha. Asia tehdään lukijalle selväksi ja kaiken lisäksi edustus tuntui luontevalta eikä sitä esiltelty mielestäni arveluttavalla tavalla. Eli pisteet siitä!

Sitten päästäänkin huonoihin asioihin. Heti ensimmäisenä käsittelen sitä asiaa, joka minua ärsyttää monessa muussakin kirjassa. Kirjailija päättää luoda kokonaan oman maailman, oli se sitten fantasiaa, scifiä tai vain vaihtoehtoinen maailma, ja ottaa mukaan kaikki oman todellisuutemme sosiaaliset ongelmat. Eli olisit voinut keksiä ihan mitä vaan, mutta päätit että sinunkin maailmasi tarvitsee samat haitalliset sukupuoliroolit, saman homofobian, saman naisten alistamisen. Ymmärrän kyllä, että Punainen luostari tarvitsee syyn olla olemassa, mutta silti lukiessa jatkuva miesten ylivalta ja naisten kauhea kohtalo tuntui vain kuluneelta, puuduttavalta ja raskaalta. Se oli Naondelin ongelma muutenkin. Se ei keskittynyt vahvuuteensa eli hyviin henkilöihin, vaan yritti luoda synkempää ja aikuisempaa tunnelmaa hyvin käytetyillä keinoilla tuomatta oikeastaan mitään uutta.

En tainnut aiemmin mainita, että Naondel kuuluu samaan sarjaan Maresi-kirjan (linkkasin tähän arvioni kyseisestä kirjasta) kanssa. Tarkemmin sanottuna Naondel on esiosa, joka kuvaa Punaisen luostarin perustamista edeltävää aikaa, kun Maresi taas sijoittuu paljon myöhemmälle aikakaudelle. Maresi on julkaisujärjestyksessä ensimmäinen ja luin sen aiemmin tänä vuonna. Pidin Maresista ja siksi odotin Naondelin lukemista kovasti ja toivoin pitäväni myös siitä. Harmikseni sain pettyä. Naondelissa oli jo ylempänä mainitut hyvät kohtansa ja maailmaan liittyvät viatkin olisin voinut kestää, mutta yksi asia oli minulle liikaa. Iskan on kirjan pääpahis ja kaikkien naisten kohtalot liittyvät häneen. Valitettavasti lähes kaikkien kohdalla se tarkoittaa sitä, että Iskan raiskaa heidät ja yleensä vielä useampaan kertaan toinen toistaan nöyryyttävämmillä tavoilla. Kirjan edetessä tulin siihen tulokseen, että toistuva ja julma seksuaalinen väkivalta oli ainoa keino, jolla kirjailija osasi välittää Iskanin olevan inhottava ja hirveä hahmo. Tapahtui aina välissä jotain muitakin kauheuksia, mutta koska naiset olivat minäkertojia eivätkä saaneet tietää politiikasta tai muusta juurikaan mitään, saimme vain yhdessä kärsiä sivukaupalla ällöttävyyttä. Näitä tekoja tapahtui niin monta, että pyörittelin vain loppuvaiheessa silmiäni ja tunsin lievää vastenmielisyyttä. Raiskauksia myös kuvattiin eri yksityiskohtatasoilla. Jotkut vain mainittiin, kun taas toisista lukija saa tietää ihastuttavan tarkasti. Raikaukset olivat ehdottomasti suurin syy, miksi kirjasta jäi huono jälkimaku. Se vain tuntui niin turhalta! Ymmärsin jo monesta muustakin asiasta, että Iskan on iljetys, en tarvitse uutta raiskauskohtausta sivulla 250. Maresissa on myös yksi raiskauskohtaus ja ennen tämän kirjan lukemista kykenin ohittamaan sen lähinnä ajatuksella "tuntui turhalta enkä tykännyt, mutta muun kirjan hyvyys tasoitti tilanteen kirjan eduksi". Nyt sekin näyttäytyy ärsyttävämmässä valossa, kun tiedän miten täynnä Naondel tällaisia kohtauksia on.

Kun kirjassa vihdoin päästään sille luvatulle pakomatkalle, kaikki nämä valituksen aiheet loppuvat. On tullut kehiin kivoja taikavoimia ja Iskan esiintyy enää yhdessä kirjassa. Pakomatka ja luostarisaarelle asettuminen tuovat kaivattua valoa ja seikkailua muuten aika raskaaseen kirjaan. Harmi vaan, että se tapahtuu niin hirveän myöhään. Valitettavasti en voi sanoa Naondelista kovin paljon pitäneeni, vaikka se herättikin monenlaisia ristiriitaisia tunteita. Loppujen lopuksi en voi enkä tahdo päästä olan kohautuksella yli kirjan järkyttävästä naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja se kyllä pilaa lukukokemustani aika suuresti.

2 / 5 lähteen peittävää muuria

Maria Turtschaninoff: Naondel, 2016, suomentanut Marja Kyrö, Tammi, 397 sivua

Naondel kuittasi yhden kohdan vuoden 2017 haasteesta
26. Sukutarina

ja yhden kohdan 2018-haasteesta
33. Selviytymistarina

perjantai 22. kesäkuuta 2018

Hämmentävä lukukokemus: Kirottu

Jälleen yksi sellainen kirja, joka on virunut hyllyssäni lukemattomana aivan liian pitkään. Täytyy sanoa, että tunteeni tätä kirjaa kohtaan ovat lähinnä hämmentyneet.

Chuck Palahniuk: Kirottu

www.goodreads.com
Madison on 13-vuotias tyttö, joka yllättävän kuolemansa jälkeen päätyy Helvettiin. Päällepäin Helvetti voi kuulostaa ja näyttää ikävältä paikalta, mutta erilaisista karmeuksista huolimatta Maddie kokee tässä uudessa elämän(tai kuoleman)vaiheessaan olevan paljonkin potentiaalia. Hän päättää etsiä itse Saatanan käsiinsä ja sitä tehtävää ei yksin noin vain suoritetakaan. Niinpä Maddie värvää avukseen rakastamansa Breakfast Club -elokuvan hengessä nörtin, urheilijan, pahiksen ja prinsessan. Yhdessä he seikkailevat Helvetin syövereissä ja samalla saattaa tulla esille myös epäilyksiä siitä, miten Maddie nyt oikeastaan kuolikaan.

Heti ensimmäiseksi otan käsittelyyn kirjan hämmentävimmän asian eli sen, kenelle tämä kirja oikein on tarkoitettu. Kansigrafiikasta ja takakansitekstistä voisi päätellä, että kyseessä olisi nuorille tai ehkä jopa esiteineille suunnattu kirja. Jälkimmäinen kategoria voidaan unohtaa, sillä kirjassa on jatkuvasti sekä väkivaltaa että hyvin graafisia ja usein myös epämukavia seksikohtauksia tai hyvin seksuaalisväritteisiä tapahtumia. Ja siis tuen ehdottomasti sitä, että lapsille ja nuorille kerrotaan seksistä ja se normalisoidaan, mutta se ei kyllä ole tämän kirjan tehtävä tai agenda. Kuitenkin sitten hahmot, tapahtumat ja juonen kulku olisivat eniten paikallaan esiteinien kirjassa. Koska mitään suurta syvyyttä Kirotusta on turha lähteä etsimään. Itsehän olin kirjaa lukiessani ja arviota kirjoittaessani 21-vuotias ja en myöskään koe olevani kirjan kohderyhmää. Väkivalta taas on huolellisesti kuvattua ja usein todella ällöttävää. Lopulta tulin siihen tulokseen, että kirjan paras yleisö olisi teini-ikäinen, emotionaalisesti esiteinin tasolla yksilö, jolla on lievän häriintyneitä käsityksiä seksiin liittyen ja jonka mielestä "ronski kieli = huumori".

Oli kirjassa hyvääkin. Palahniukilla on välillä erittäin hauskoja oivalluksia ja kirja on täynnä erinomaisia lainauksia. Osan näistä kohdista laitan ehtiessäni blogini Kirjallisuuslainauksia-sivulle. Myös maailma, jonka Palahniuk on luonut, on kiinnostava. Helvetti on hyvin rakennettu ja kaikki sen toimintaan liittyvät yksityiskohdat pitävät kiinnostusta yllä. Pidin myös kaikista huvittavista ja todella spesifeistä syistä, miksi Helvettiin joutuu. Kirjassa tavataan lyhyesti myös oikeita historian hahmoja ja Palahniuk on hyödyntänyt myös olemassaolevaa mytologiaa luodessaan demoneita ja muita hahmoja.

Kirjan hyvät puolet kuitenkin hieman hukkuvat rasittavien piirteiden alle. Jokainen luku alkaa pienellä pätkällä, jossa Maddie puhuttelee Saatanaa ikään kuin päiväkirjamuotoisesti. Nämä kohdat itsessään ovat ihan hyviä, mutta niiden hauskuuden pilaa se, että Palahniuk ei kertaakaan unohda kertoa lukijalle, että Maddie on lihava. Joka kerta käy ilmi, että Maddie on 13-vuotias, kuollut ja lihava. Sanamuodot joskus vaihtelevat, mutta sisältö pysyy samana. Me lukijat ymmärrämme kyllä yhdestä kerrasta eikä sitä tarvitse ärsyttävän tunkevasti koko ajan muistutella. Maddie on hahmona kyllä kirjan tasoon nähden moniulotteinen ja pitkälti aidolta tuntuva. Todella ärsyttävä hän on tietenkin, mutta se kuuluu asiaan kun päähenkilö on 13. Kukaan ei ole parhaimmillaan sen ikäisenä. Koko Goran-juonikuvio oli kyllä vähän tyhmästi tehty, mutta se ei vienyt Maddien uskottavuutta henkilönä pois.

Kirottu päättyy hieman kesken ja sille on jatko-osa. Tämän lukukokemuksen jälkeen tyydyn erittäin mieluusti siihen, että en kuule loppuratkaisua, sillä jatko-osaa en kyllä suostu lukemaan.

2 / 5 leikattua kynnenpalaa

Chuck Palahniuk: Kirottu, Damned, 2011, suomentanut Juha Ahokas, 2012, LIKE, 229 sivua

2018:
Kirjan nimessä on adjektiivi

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Tarua ihmeellisempää: We Need New Names

Minun oli tarkoitus lukea tämä kirja jo syksyllä kirjapiirin tiimoilta, mutta se jäi kesken. Päätin nyt viimein lukea sen loppuun enkä todellakaan katunut päätöstäni.

https://en.wikipedia.org/
NoViolet Bulawayo: We Need New Names

Ennen Darling asui oikeassa talossa, kävi koulua ja söi vatsansa täyteen. Nyt 10-vuotias Darling ystävineen viettää päivänsä leikkimällä itsekeksittyjä leikkejä, varastamalla guavoja rikkaiden pihoilta ja haaveilemalla jostain paremmasta. He elävät hökkelikylässä, johon heidät perheineen militian toimesta ajettiin. Darlingilla on kuitenkin mahdollisuus päästä tätinsä luo Amerikkaan, jossa pitäisi odottaa upea elämä. Todellisuus ei kenties kuitenkaan ole ihan sitä, mitä Darling luuli sen olevan.

Alussa Bulawayon kerrontatyyli vaati ainakin minulta hieman totuttelua, mutta loppuvaiheessa se tuntui jo kirjaan täydellisesti sopivalta valinnalta. Kirjan kertoja on Darling ja lapsen näkökulma sopii kirjaan hyvin. Hän katsoo maailmaa eri näkökulmasta kuin aikuiset eikä ajattele tilannettaan yhtä synkästi. Darling ja hänen ystävänsä ovat hyväksyneet tilanteen ja elävät elämäänsä, miten parhaiten voivat. Kirjan alkupuoli on vähän hitaanlainen eikä aina jaksanut ihan pitää mielenkiintoani yllä. Kuitenkin, mitä pidemmälle kirja etenee, sitä nopeammin sitä myös lukee. Koko kirja on lukemisen arvoinen, vaikka ihan vain loppupuolen takia. Kun asetelman luomisesta ja henkilöihin tutustumisesta on päästy, alkavat kirjan todelliset aarteet paljastua. Hyvä esimerkki on luku, jossa on yksi vaikuttavimmista hautajaiskohtauksista, joita olen koskaan lukenut tai nähnyt. Siitä luvusta myös lähtee koko kirjan loppuun asti jatkuva tykitys hienoja kohtauksia, filosofista pohdintaa ja vaikuttavia lauseita.

Kirjan henkilöillä on hyvin persoonalliset nimet ja sain varsinkin alussa pysähtyä välillä miettimään, kuka olikaan kuka. Darlingin ystävät ovat nimeltään Bastard, Godknows, Stina (jota luulin aluksi pitkän aikaa tytöksi ennen kuin tajusin hänen olevan poika), Sbho ja Chipo. Kaikilla lapsilla on kuitenkin omat persoonallisuutensa ja heidät oppii tuntemaan kirjan edetessä. Chipoon liittyen annan varoituksen herkemmille lukijoille. Chipo on nuoresta iästään huolimatta raskaana raiskauksen seurauksena. Hän on alkukirjan täysin puhumaton, kunnes paljastaa salaisuutensa Darlingille.

Bulawayo on parhaimmillaan välittäessään ihmisten ja tilanteiden tunteita ja tunnelmia. Välillä kuvaus tuntuu niin aidolta, että se melkein hengästyttää. We Need New Names käsittelee paljon rankkoja aiheita tasa-arvosta maahanmuuttoon ja traumoista rakkauteen. Kirjasta todella huomaa, että taustalta löytyy kirjailijan omia kokemuksia. Osa tilanteista ja ihmisistä tuntuu niin aidoilta, ettei niitä olisi voinut vain keksiä päästään. We Need New Names antaa hienon mahdollisuuden nähdä maailma jonkun toisen näkökulmasta ja harkitsen sen ostamista omaan hyllyynikin. Tässä on kirja, joka jää päähän pyörimään vielä pitkään lukemisen jälkeenkin. Toivoisin, että voisin paremmin kuvailla, mikä kirjasta tekee hienon, mutta tuntuu että se vähän latistuu, jos yritän liikaa selitellä. We Need New Namesin kanssa saa todellakin tuntea tunteita. Monet näistä tunteista ovat negatiivisemmasta skaalasta, kuten epäoikeudenmukaisuuden katkeruus, suru, raivo ja melankolia, mutta se ehkä onkin kirjan suurimpia hienouksia. Mitään tunteita ei väkisin puristeta irti lukijasta, vaan se luottaa siihen, että tarina itsessään on tarpeeksi.

Kaiken kaikkiaan voin suositella We Need New Namesia niille, jotka tahtovat lukea jotain aidontuntuista ja saada ajattelemisen aihetta pidemmäksikin aikaa. Ainoa pieni miinus tulee siitä, että alkupuoli kalpenee täysin loppupuolen rinnalla.

41/2 / 5 salakuljetettua guavaa

NoViolet Bulawayo: We Need New Names, 2013, Chatto & Windus, 290 sivua

We Need New Names kuittaa ärsyttävästä 2016 haasteesta kaksi kohtaa
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
27. Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

2017 haasteesta selvisi kolme kohtaa
16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja
38. Kirjassa mennään naimisiin
40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

ja 2018 haasteesta kaksi kohtaa
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Tätä en omille lapsilleni lukisi: Puluboin ja Ponin kirja

Pari vuotta sitten tämä kirja sai paljon huomiota ja kehuja. Sen kuvattiin olevan jotain erilaista ja uudenlaista lastenkirjallisuutta. Valitsin sen lähinnä siksi, että kirjailijalla on samat nimikirjaimet kuin minulla ja muuta hyvää kirjasta on melkein vaikea keksiäkään.

Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirja

http://ammankirjablogi.blogspot.fi/
Puluboi  (joka on siis ihan oikeasti pulu) suuttuu vanhemmilleen ja lentää pesästä. Hän tahtoo löytää vaimon ja asettua aloilleen. Retkellään hän kohtaa Ponin (joka on oikeasti ihmistyttö joka leikkii ponia), jolla on vaikeuksia kotona ja oman poni-identiteettinsä kanssa.

En edes tiedä, mistä alottaisin. Aloitan siis hyvistä asioista, koska niitä on huomattavasti vähemmän kuin huonoja. Ponin eli Main perheongelmat oli hyvin kirjoitettu juonikuvio. Se oli lastenkirjaan tarpeeksi yksinkertainen, mutta silti aidontuntuinen. Main äiti on uupunut ja koko ajan kiukkuinen. Isä taas on työtön ja haahuilee kotona päivät pitkät saamatta mitään aikaan. Lopulta äidillä menee hermot ja hän lähtee Intiaan jättäen Main ja isän jälkeensä. Mai, joka on jo valmiiksi yksinäinen, ei tiedä mitä tässä tilanteessa tekisi. Valitettavan monet lapset voivat varmasti samaistua Main tunteisiin, kun vanhemmilla ei olekaan kaikki kunnossa ja olo on turvaton. Tämä koko kuvio oli hyvin kirjoitettu eikä sitä selostettu liian tarkasti auki, vaan annettiin lukijan itse ymmärtää tapahtumat. Konfliktin ratkaisu oli ehkä vähän turhan helppo, mutta annan sen lastenkirjassa anteeksi. Oli myös kiva, että kirja pysyi uskollisena Main näkökulmalle. Lukija saa kaiken tiedon perheen ongelmista 6-vuotiaan lapsen näkökulmasta ja se nimen omaan tekee aitouden tunnetta.

Kirjassa on siis kaksi kertojaa, Poni ja Puluboi. Ponin osuudet on kirjoitettu normaalisti selkeällä kirjakielellä ja hänen kohdissaan onkin enemmän perinteinen lastenkirjan tuntu. Puluboin kohdat taas olivat lähinnä rasittavia. Ensinnäkin Puluboi ei käytä r-kirjainta ollenkaan, koska se on pulujen mielestä kiroilua. Lisäksi Puluboin kohdissa tekstin fontti hyppelee isosta pieneen, lihavoidusta kursiiviin. Nämä kaksi asiaa yhdistettyinä tekivät tekstistä paikoittelen vähän vaikeaselkoisen ja ehdottomasti ärsyttävän lukea. Voin vain kuvitella, millaisia ongelmia juuri lukemaan oppineilla voi tämän kanssa olla. Sen lisäksi lukijana tunsin, että minulle puhuttiin alaspäin. Ihme lässytystä ja päähän taputtelua. Siitä pääsemmekin seuraavaan kohtaan, pissakakkahuumoriin. Sitä on paljon. Aivan liian paljon. Puluboin kertojakohdat ovat täynnä sitä. Hyvät, arvoisat, rakkaat lastenkirjailijat. Tämän kohderyhmän ikäiset lapset eivät tarvitse yhtään syytä lisää pissakakkajutuille. Sitä riittää heillä ihan omasta takaa. Ymmärrän, että se voi tuntua helpolta tavalta hauskuuttaa lapsia, mutta vähän kunnioitusta väsyneille vanhemmille ja päiväkoti-ihmisille. He yrittävät parhaansa mukaan kitkeä eritehuutelut minimiin ja tällaiset teokset eivät todellakaan auta asiaa.

Kirjan perimmäinen ongelma on siis se, että Main tarina on oikeasti kiinnostava ja Puluboi on rasittava muka-koominen hahmo, jolla on aivan liikaa sivutilaa tästä kirjasta. Koko kirja on muutenkin liian pitkä. Kenen mielestä tämä kirja tarvitsi lähemmäs 200 sivua? Main perhekonflikti selvitetään aivan liian aikaisin ja sitten jää turhaa aikaa ratkoa rasittavan Puluboin rasittavaa ongelmaa. Puluboin ongelmahan on siis se, että vaimo pitäisi löytyä. Kriteerinä on "vaimo joka munii ja valkoisista puluista tykkään eniten" eli todella syvällistä kamaa. Koko vaimosotku on lähinnä kiusallinen ja tuntuu monissa kohdissa vähän turhalta. Erityismaininnan saa nyt vielä kirjan oma ertyinen rasismin hetki. Puluboi saa päähänsä esittää "intiaania" ja sanoo sen tiimoilta seuraavan järkyttävän hirveän repliikin:

"-E-eeei, lintu vastasi, minä olen vain yksinäinen intiaani. Empaa-tsu-patsu-endaa. Tsiku-endaa, mina puhu nut intiaani-kielta. Ei ummalla suomi-kielta. Huka puka. Intiaani on puhunut."

En edes tiedä, mistä aloittaisin tämän kohdan kanssa. Ensinnäkin, toisen kulttuurin edustajaksi pukeutuminen on loukkaavaa ja alentaa kyseisen kulttuurin edustajan ihmisestä naamiaisasuksi. Tässä lisätään päälle vielä stereotyyppinen ja pilkkaava esitys siitä, miten joku valkoinen ihminen ajattelee "intiaanin" puhuvan. Toiseksi, Amerikan alkuperäisasukkaiden tilanne ja elinolosuhteet eivät ole sieltä parhaasta päästä, vaan he joutuvat edelleen kärsimään valkoisten vallottajien tuhosta ja sorrosta. Reservaateissa on köyhät ja kurjat oltavat ja alkuperäiskansojen jäsenten riski joutua väkivaltaisten rikosten uhreiksi on suuri. Kolmanneksi, eikö olisi jo aika saattaa koko vanha ja väsynyt "intiaanileikki on hauska ja lasten tulee saada leikkiä sitä vaikka se olisi kuinka rasistinen ja loukkaava tahansa" -keskustelu jo hautaan. Ei ole mitään järkeä jatkaa samojen stereotypioiden ja ennakkoluulojen levitystä taas uusille lapsille. Vähän sensitiivisyyttä ja harkintaa kiitos. Ei voi olla liikaa pyydetty.

1 1/2 / 5 Mirja-, Marja- ja Merja-opea

Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirja, 2012, Otava, 173 sivua



Puluboin ja Ponin kirja kuittaa Helmetin 2015 vuoden haasteesta kaksi kohtaa,
32. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi
35. Kirja kirjailijalta, jonka nimikirjaimet ovat samat kuin sinulla

vuoden 2017 haasteesta kaksi kohdan
6. Kirjassa on monta kertojaa
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja

ja 2018-haasteesta neljä kohtaa
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa
40. Kirjassa on lemmikkieläin
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta