Suomalaisia klassikoita: Jäniksen vuosi

Voin rehellisesti sanoa lukevani liian vähän suomalaista kirjallisuutta ja aion ensi vuonna yrittää korjata asiaa. Suomalaiset klassikot ovat vielä suurempi musta aukko lukutottumuksissani, mutta sitä asiaa en ole niin kiireellisesti muuttamassa. Joskus kuitenkin tulee laajennettua sivistystään edes vähän.

https://s3-eu-west-1.amazonaws.com/

Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi

Vatanen elää tavallista elämää, hän käy töissä eikä pidä siitä, hän on naimisissa eikä pidä vaimostaan ja elämä menee niin kuin menee. Eräänä iltana hän löytää loukkaantuneen jäniksen poikasen ja päättää impulsiivisesti jättää edellisen elämänsä taakseen ja lähteä Suomen mittaiselle vaellukselle jänis mukanaan.

Jäniksen vuosi on juuri sitä, mitä ajattelen, kun ajattelen suomalaisia klassikoita. Yhden miehen hiljainen sielunmaisema yhdistettynä suomalaisen luonnon kuvauksiin ja tunnelmaan. Päähenkilö on enemmän tarkkailija kuin tekijä ja hänen matkansa on matka suomalaisuuden ytimeen. Tai jotain sinne päin.

Jäniksen vuosi oli kuitenkin joihinkin klassikkotovereihinsa verrattuna kevyt lukemisto. Siinä on hieman alle 200 sivua, mikä on juuri sopivasti juonen kertomiseen. Kirja ei jaarittele liikaa tai jää paikalleen liian pitkäksi aikaa, vaan Vatanen kulkee vauhdikkaasti ja niin kulkee juonikin. Kuljemme ympäri Suomea ja käväisemme myös Neuvostoliiton puolella koko ajan ympärillä kauniit maisemakuvaukset. Ehkä siinä jotain suomalaista sielunmaisemaa värittyikin. Ainakin yhdenlaista sellaista.

Vatanen oli päähenkilönä aika mitäänsanomaton ja kenties ihan tarkoituksella. Tarinan idea ei ole kertoa räiskyvän persoonallisesta tyypistä, vaan aivan tuiki tavallisesta miehestä, joka päätyy paikasta toiseen erilaisten sattumien kautta ja onnen tai epäonnen viemänä. Jänis on myös tärkeä hahmo tässä tarinassa ja se onki kirjan rakastettavin hahmo. Siihen saa kiintyä ja sen kohtalosta välittää suuresti. Myös Vatasen tunteellisimmat hetket liittyvät aina jänikseen. Muita eläimiä kohdellaan toisinaan vähän ikävästi esimerkiksi metsästyksen takia, mutta jänistä ei sentään kovin rumasti kohdella ensimmäistä loukkaantumista lukuun ottamatta.

Olin yllättynyt siitä, miten paljon poliittista kommentointia Jäniksen vuosi sisälsi. Se oli selväsi tavallisen työläisen puolella ja rikkaita ja vaikutusvaltaisia näytettiin huonossa valossa useampaan kertaan. Se antoi tarttumapintaa myös Vataseen, joka joutui juuri näiden rikkaiden ja vaikutusvaltaisten osalta huonosti kohdelluksi. Toisaalta saimme myös hyvin perinteisen "nalkuttava vaimo pilaa Vatasen elämän" juonikuvion, josta en jaksanut erityisemmin kiinnostua. Vatanen oli muutenkin minulle vähän etäiseksi jäävä hahmo. Toisinaan symppasin häntä kyllä, mutta taas välillä en jaksanut kiinnostua hänen alkoholisäädöistään ja muusta sen sellaisesta.

Kirjassa oli hyvin yhtenäinen tunnelma ja siinä oli hyvä flow. En ollut missään kohtaa erityisen koukuttunut, mutta sitä oli silti ihan miellyttävä lukea eteenpäin. Ainoastaan aika lähellä loppua tapahtui jotain erikoista ja saimme erikoisen aikahyppäyksen ja hetken koko tunnelma muuttui ja koko tämä kuvio oli epämiellyttävä enkä ymmärtänyt sen tarkoitusta. Sen jälkeen homma palautui takaisin urilleen ja jatkoi siellä loppuun asti. Aivan loppu oli myös aika erikoinen, mutta ei huono. Ainoastaan vähän odottamaton.

Jäniksen vuosi oli oikein mukiinmenevä kokemus ja ehdottomasti paremmasta päästä suomalaisten klassikkojen valikoimasta. Ymmärrän, miksi ihmiset pitävät tästä kirjasta ja sillä on ehdottomasti kirjallisia saavutuksia, jotka vetoavat tämän genren ystäviin. En ole ihan tämän kirjan pääasiallinen yleisö, joten se jäi ehkä vähän keskinkertaiseksi lukukokemukseksi, mutta se oli silti lajinsa edustajana oikein kiva kirja.

3 / 5 erikoista seuralaista metsäpalon sammutustöissä

Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi, 1975, WSOY, 196 sivua

Helmet2019:
9. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja

Helmet2017:
3. Suomalainen klassikkokirja

Helmet2016:
46. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja

Klassikkosiivous: Dracula

Olin kuullut Draculasta paljon hyvää, mutta sen koko oli aiemmin pitänyt minut loitolla. Siksi valitsin sen Klassikkosiivoukseen ja olen erittäin tyytyväinen valintaani. Ainakin omalta osaltani.

https://cdn.shopify.com/

Bram Stoker: Dracula

Vampyyrikirjallisuuden klassikkoteos seuraa professori van Helsingin ja hänen sekalaisen apulaisjoukkonsa yrityksiä estää kreivi Draculan Englannin valloitus. Kun kaikkien hyvien ihmisten kauhu kreivi Dracula päättää jättää Transylvanian taakseen ja siirtyä verevämmille asuinseuduille Lontooseen, joutuvat häntä vastustava joukko tekemään kaikkensa saadakseen kreivin suunnitelmat epäonnistumaan. Kreivi on kuitenkin salakavala vihollinen eikä vaaroilta ja tragedioilta voida välttyä, kun aika alkaa käydä vähiin.

Rakastan tapaa, jolla Dracula on kirjoitettu. Tarina paljastuu lukijalle vähän kerrallaan eri henkilöiden päiväkirjamerkintöjen, kirjeiden ja uutisartikkelien muodossa. Varsinaista perinteistä kerrontaa kirjassa ei ole ollenkaan, vaikka monen sivun päiväkirjamerkinnät voivat toisinaan siltä tuntua. Tällainen kerronta vetoaa minuun suuresti ja toivoisin törmääväni siihen useamminkin. Muutenkin rakastan sitä, kun perinteisessäkin kerronnassa on seassa otteita vaikka tekstiviesteistä tai kauppalistoista.

Dracula on pölyttynyt hyllyssäni jo vaikka kuinka pitkään enkä usko ilman tätä projektia saaneeni sitä ihan heti luettua. Luen harvoin paksuja kirjoja ja minun on jotenkin vaikea tarttua niihin. Draculassahan on se kevyet 600 sivua (ainakin tässä painoksessa) ja se on lisäksi klassikko ja jos jotain klassikoista olen oppinut, se on että ne ovat hitaampia ja raskaampia lukea kuin modernimmat kirjat. Ja osittain tämä pitää nytkin paikkaansa. Draculan kerronta on aika verkkaista ja tapahtumatkaan eivät dynaamisimpia. Silti pidin sitä hyvin kiinnostavana ja koin oikeasti saaneeni jotain irti.

Juonikuviot ovat ehkä hyvin vakiokamaa, mutta hahmot ovat tämän kirjan huvittavin asia. Parhaiten kaikki tuntevat ainakin nimeltä professori Abraham van Helsingin, joka saapuu johtamaan taistelua Draculaa vastaan. Yleisessä tietoisuudessa on kuva van Helsingistä synkkänä ja salaperäisenä antisankarina, joka metsästää vakavailmeisenä arkkivihollistaan. Ja kuinka väärässä me kaikki olimmekaan. Van Helsing on hyväntuulinen, kohtelias ja jopa hieman hassu vanhempi herrasmies, joka mainitsee jatkuvasti, kuinka paljon välittää uusista ystävistään ja kuinka paljon heitä arvostaa. Van Helsing on myös kirjan kahdesta hyödyllisestä hahmosta se toinen.

Toinen on tietenkin Mina Harker, joka onkin kirjan paras henkilö ja uusi idolini. Hän kokoaa yhteen kaiken tiedon, keksii aina uusia suunnitelmia ja pitää päänsä kylmänä tilanteessa kuin tilanteessa. Mikä ei tietenkään merkkaa mitään silloin, kun aikakauden ajatukset naisista pääsevät valloilleen ja miesposse päättää, ettei Minan herkkää naisen sielua voi enää rasittaa kamalilla vampyyriasioilla. Kuten voi arvata, mitään hyvää ei koskaan seuraa näistä hetkistä. Enemmänkin silmien pyörittelyä lukijoissa aiheuttavaa. Kunnes Mina jälleen työntää käsivoimin juonta eteenpäin miesten ollessa hyödyttömiä.

Tarina selviää meille myös muiden henkilöiden näkökulmasta ja etenkin Dr. Seward, van Helsingin tuttu ja läheisen mielisairaalaan tohtori, saa esitellä päiväkirjaansa monta kertaa. Pidin Sewardista, vaikka hän oli suurimmaksi osaksi aika kujalla siitä, mitä tapahtuu. Hän oli rauhallinen ja yllättävän herkkä kertoja, jonka näkökulmasta saamme nähdä etenkin van Helsingin vampyyrinjahtausprosessia.

On valitettava tosiasia ainakin omalla kohdallani, että saan keskinkertaisista ja huonoista lukukokemuksista paljon enemmän tekstiä aikaan. Sen sijaan Draculan kohdalla, josta pidin todella paljon, en saa päähäni mitään järkevää. Ehkä on siis tällä kertaa tyydyttävä vähän lyhyempään arvioon. Haluan kuitenkin vielä korostaa, että Dracula oli erinomainen ja nimeäisin sen jopa kaikkien aikojen suosikkiklassikokseni. Draculan vaikutus vampyyrikulttuuriin ja kauhukulttuuriin yleisemmin on niin laaja kaikilta osin, että tämän voi ottaa myös sivistyksen kantilta. Kaikki, minkä yhdistämme nykyisin kliseiseen vampyyrikuvaukseen, löytyy Draculasta ilman parodiaa tai trendeillä leikkimistä, sillä ne eivät kirjan julkaisuaikaan olleet kliseita tai trendejä.

Joitain mielenkiintoisia aikaan liittyviä seikkoja kirjasta kyllä löytyy. Lääketieteen ymmärrys ei ole ihan nykyajan tasolla ja etenkin verensiirrot taisivat olla julkaisuaikaan uusinta uutta, sillä verensiirtoja suoritellaan vähän joka mutkassa ja ne toteutetaan tietenkin vain iskemällä letku henkilöstä toiseen. Kuka nyt tietoa veriryhmistä tarvitsee? Myöhemmin myös yksi sivuhenkilö loukkaantuu todella pahasti ja kohtaa lukiessani ajattelin ainoastaan "juu ei, se tyyppi on kuollut, te mitään viime hetken selityksiä siitä enää irti saa". Toisaalta nämä villit lääketieteen toimenpiteet toivat luku-urakkaan vähän lisää huumoria, vaikkakin tahatonta sellaista.

Suosittelen myös täydellä sydämellä tätä kyseistä käännöstä. Se on erinomainen ja kekseliäs sekä kiinnostava lukukokemus. Kieli on riittävän modernia eikä leiki korukielisyyksillä ja kääntäjä on ottanut hyvin onnistuneita vapauksia henkilöiden aksenttien kanssa. Esimerkiksi eräs alkuperäisessä voimakkaasti purtaen puhuva merimies puhuu tässä suomennoksessa Turun murretta. Myös van Helsingin erikoinen puhetapa istuu tekstiin todella sujuvasti ja luo juuri oikean kuvan henkilöstä. Suosittelen myös lukemaan kirjan sisältämät kääntäjän kommentit ja selitykset, sillä ne ovat mielenkiintoista luettavaa. Haluan myös antaa erityiskiitoksen sille, että käännöksessä käytetään Transylvaniaa, ei Transilvaniaa. En tiedä miksi, mutta ensimmäinen versio on mielestäni se oikea.

41/2 / 5 villiruusua arkun päällä


Bram Stoker: Dracula, 1897, suomentanut Jarkko Laine, 2010, Otava, 607 sivua

Antiikin klassikoita: Oresteia & Jumalten synty

Harvoin enää sisällytän samaan postaukseen enempää kuin yhden kirjan, mutta tällä kertaa koin sen mielekkäämmäksi, sillä ihan hirveästi sanottavaa en keksinyt kummastakaan.

Tahdon lukea erään Oresteiasta tehdyn mukaillun version, mutta koin ensin tarpeelliseksi tutustua alkuperäiseen. Spoilaan tässä arviossa Oresteian juonen, joten jos se sinua häiritsee, voit hypätä suoraan Jumalten syntyyn.

https://4.bp.blogspot.com/

Aiskhylos: Oresteia

Agamemnon palaa Troijan sodasta arvaamatta, että hänen vaimonsa Klymenestra on hautonut kostoa heidän tyttärensä uhraamisesta kaikki pitkät sodan vuodet. Tullessaan viimein kotiin Agamemnonia ei olekaan odottamassa juhlia, vaan murha. Veriteot jäävät kuitenkaan harvoin kostamatta ja kun Klymenestran ja Agamemnonin poika Orestes palaa, jää koston taakka isänsä murhasta hänen kannettavakseen.

Oresteia on muistaakseni ainoa antiikin ajoilta täysin ehjänä ja kokonaisena säilynyt näytelmätrilogia. Saamme siis lukea koko tarinan kaaren ja analysoida sitä ilman tarinaan liittyviä kysymysmerkkejä. Lisäksi tiedämme sen tarkan ensiesityksen ajankohdan, sillä sen esitettiin Dionysia-juhlilla 456 eaa. Jokainen kolmesta osasta on keskenään erilainen ja toimivat oikeastaan omillaankin, mutta ovat samalla selkeästi samaa tarinaa. Ensimmäinen osa Agamemnon kattaa sen, kun Agamemnon palaa sodasta ja tulee vaimonsa murhaamaksi. Toisessa osassa Orestes palaa maanpaosta kostamaan isänsä murhan ja kolmannessa käydään oikeutta siitä, tulisiko Orestesta rangaista tästä teosta.

Oresteia on hyvin tyypillinen antiikin ajan tragedia. Se käsittelee moraalia, yhteiskuntaa, lakia, säännöksiä, jumalia ja perhettä. Mukana on myös kuoro, joka selittää taustoja ja konteksteja, kun henkilöt keskittyvät omaan draamaansa. Oresteia on hyvin verinen ja traaginen tarina, josta on vuosien varrella tehty monia tulkintoja. Tärkeimpänä tietenkin on kosto. Koko tarina pyörii sen ympärillä, kuka saa kostaa ja mitä ja millaisia seurauksia kostosta on.

Toinen merkittävä teema on vanhan väistyminen uuden tieltä ja se, miten vanha muuttuu uuden kanssa. Kolmas osa keskittyy Ateenan ja Apollon oikeusjärjestelyihin, jossa vanhan ajan Kohtalot eli Orestesta vainoavat koston henget vaativat Oresteelle rangaistusta, mutta joutuvat uudenaikaiseen oikeuskäsittelyyn. Jumalat joutuvat etsimään tasapainoa sen välillä, että kaikkien näkökulmat saataisiin sovitettua yhteen. Voisin analysoida Oresteiaa enemmänkin, mutta koen lempikanavani Youtubessa tekevän sen paremmin. Linkkaan postauksen loppuun Overly Sarcastic Productionsin videon Oresteiasta. Suosittelen tutustumaan!

Kirsti Simonsuurin käännös oli mielestäni oikein asiallinen ja pätevä. Kieli oli ymmärrettävää ja alkuperäistä tyyliä mukailevaa. Itse koin sen kaikessa pätevyydessään hieman tylsäksi, mutta tarina ei ainakaan jäänyt epäselväksi. Pidän enemmän vapaammista käännöksistä, jossa on enemmän tunnetta ja sielua. Monesti tämäntyyppiset käännökset jäävät minulle tunteen tasolla aika etäisiksi. Sen sijaan selitysosio oli kiinnostava ja sen lukemisesta koin jotain oppineeni. Ihan kaikesta analyysista en ollut täysin samaa mieltä, mutta kaiken kaikkiaan selitysosio on hyvä ja suosittelen lukemaan myös sen.

En oikein tiedä, millaisia tähtiä antaisin tälle. Tahtoisin todellakin nähdä Oresteian näyttämöllä joskus ja kuten näytelmissä yleensäkin, pelkkä luettu versio ei aina tuo sen syvintä sielua esille.

Aiskhylos: Oresteia, 456 eaa, suomentanut Kirsi Simonsuuri, 2003, Tammi, 303 sivua

Helmet2016:
12. Näytelmä

Minulla oli tänä syksynä joku antiikkiputki ja luin siis toisenkin antiikin klassikon. Tämä ei ole näytelmä, vaan enemmänkin puhelinluettelo...

https://www.lukuhetki.fi/

Hesiodos: Jumalten synty

Hesiodos oli aikansa kulttuurintutkija ja päätti koota kaikki myytit ja jumalkäsitykset ja tarinat yhdeksi yhteensopivaksi narratiiviksi. Antiikin uskonto ei ollut selkeä, yhtenäinen ja johdonmukainen kokoelma, vaan jokaisella alueella oli omat tulkintansa ja käsityksensä. Hesiodoksen tavoite oli kunnianhimoinen ja valtavan määrän nimiä hän on tarinaansa saanut kerättyä. Varsinainen tarina hukkuu kyllä kaikkien mahdollisten nymfien ja henkien alle, mutta saamme silti kiittää häntä siitä, että näinkin paljon tietoa on säilynyt.

Mukana on myös hänen tulkintojaan erilaisista myyteistä ja jotkut niistä ovat säilyneet ainoastaan hänen versioinaan. Näistä tunnetuin esimerkki on tarina Pandorasta ja sen lukeminen nykyaikana on hieman tuskallista. Voisin tiivistää sen muotoon Misogynia - Antiikin versio. Että kaikenlaiseen kannattaa varautua, jos päättää lukea Jumalten synnyn. Se ei ole tarinana muutenkaan kovin kiinnostava, mutta ainakin se on hyvin ohut ja siitäkin puolet menee selityksille. Suosittelisin tätä lähinnä niille, jotka ovat todella kiinnostuneita antiikin ajan jumalista ja tahtovat perehtyä lähteisiin.

Niille, jotka tahtovat tutustua vain Jumalten synnyn oikeasti kiinnostavaan osaan eli luomismyyttiin, suosittelen todellakin Overly Sarcastic Productionsia. Heidän Micellaneous Myths: The Theogony -videonsa on suosikkejani.

En osaa oikein tällekään antaa tähtiä, mutta näistä kahdesta Oresteia oli se ehdottomasti kiinnostavampi.

Hesiodos: Jumalten synty, 700-luku eaa, suomentanut Päivi Myllykoski, 2002, Tammi, 123 sivua

Tässä siis tosiaan video Oresteiasta. En jostain syystä saa Theogony-videota linkattua tähän myös, mutta suosittelen silti erittäin lämpimästi sen katsomista.

Klassikkosiivous: Neito vanhassa linnassa

Ensimmäinen Klassikkosiivouksen kirja luettu!

https://kirja.s3.amazonaws.com/

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (eli Northanger Abbey)

Catherine elää yksinkertaista maalaiselämää suurperheen yhtenä lapsena. Hän on kirjarakas ja aika haaveilevaa tyyppiä, joten vanhemmat eivät oikein tiedä, mitä hänen kanssaan tekisivät. Naapurin pariskunnan tarjous ottaa Catherine mukaansa Bathiin vierailulle otetaan siis vastaan hyvillä mielin. Catherine pääsee tutustumaan Bathin seurapiireihin ja etenkin Thorpen perheeseen. Hän kohtaa myös kiinnostavan oloisen herra Tilneyn ja tämän miellyttävän sisaren sekä erikoislaatuisen isän. Kun Tilneyt sitten kutsuvat Catherinen kartanoonsa vierailulle, hän saa jälleen kokea seurapiirielämän käänteitä sekä saada selvää herra Tilneyn aikeista.

Kuten juonitiivistelmästä saattaa vähän paljastua, tässä kirjassa on kaksi selkeästi eroteltavaa vaihetta. Ensimmäinen puolisko on aika Bathissa ja sen jälkeinen puolisko on koko varsinainen Northanger Abbey -osio. Osat kyllä liittyvät henkilöiden ja sen sellaisten kautta yhteen, mutta tuntuivat itsessään hyvin irrallisilta. Itselleni ainakin jäi tunne kahdesta kirjasta sullottuna yhdeksi. Sekä tässä asiassa, että muutamassa muussa on hyvä muistaa, että vaikka Neito vanhassa linnassa julkaistiin vasta Austenin kuoleman jälkeen, se on kronologisesti hänen ensimmäinen valmiiksi kirjoittama romaaninsa. Kaikki vähänkään omia tarinoita kirjoittaneet tietävät varmasti, että ensimmäinen ei koskaan ole paras.

Postaukseen liittämästäni kuvasta huolimatta luin oikeasti isoäitini hyllystä lainatun (omitun) kappaleen, joka on julkaistu vuonna 1953. Sen paperikansia ei ole enää jäljellä, vaan se on epämäärävärinen vanha kirja, jonka sivuissa on ruskeita tahroja. Kirjan olemus ja suomennoksen vanhanaikaisuus ehdottomasti toivat omanlaisensa tunnelman kirjan lukemiseen. Erikseen on mainittava, että kärryt tai kiesit on tässä versiossa suomennettu "kääsit" ja se huvitti minua joka kerta. Lisäksi John Thorpe puhuu "kääseistään" taukoamatta, joten sain oikein reilun annoksen tätä suomennoksen helmeä.

Kerronnassa on hauskana elementtinä paikoitellen hyvin voimakas kertojan ääni. Lukijaa puhutellaan toisinaan suoraan ja kertojalla on myös omia mielipiteitä asioista. Välillä on ilmassa kunnon parodian makua, kun kertoja käsittelee sitä, miten romaaneja väheksytään ja miten romaanikirjailijat itsekin väheksyvät töitään. Mukaan mahtuu myös joitain yhteiskuntaan liittyviä kommentteja ja tämä vanha kirja onnistuu olemaan toisinaan hyvinkin ajan hermolla. Kertoja on hauska elementti kirjassa ja toimii suht hyvin, mutta toisinaan menee vähän ontuvaksi. Tässä juuri näkyy kirjailijan kokemattomuus ja kerronta meinaa pari kertaa heittää lukijan ulos tarinasta.

Kirjassa nimeltä Nothanger Abbey ensimmäinen maininta koko paikasta tulee sivulla 130/243 ja paikan päälle päästään vielä hieman myöhemmin. Puoliväliin asti ainakin minulla kirja tuntui kovin raskaalta eikä edistynyt millään. Palaan kohta sen syihin. Kun sitten puoliväli ylitetään ja on aika lähteä Bathista kohti Northanger Abbeya, lähtee tarina sujumaan huomattavan paljon jouheammin. Aika Northanger Abbeyssa sekä sitä seuraavat lopun tapahtumat ovat valtavan paljon kiinnostavampia kuin mikään Bathissa ja raivostuttavien henkilöidenkin määrä putoaa huomattavasti lukuisista vain yhteen. Koen, että tämä teos olisi noussut parempiin sfääreihin, jos Bath olisi ollut vain vähintään puolet lyhyempi ponnistuslauta varsinaiseen Northanger Abbey -juoneen eikä samanarvoinen oma esityksensä. Muutenkin koin, ettei kirjassa ollut tarpeeksi asiaa sen sivumääräksi. Koko juttu olisi ehkä toiminut pienoisromaanina paremmin. Nyt se tuntui sata sivua liian pitkältä. Samoja asioita toistettiin liian monta kertaa ja välillä ajattelin, että nyt tehdään tikusta asiaa. Ainakin siinä kohtaa, kun mennään jälleen uusiin tanssiaisiin, joissa tapahtuu taas samat asiat.

Nyt pääsemme kirjan raivostuttavimpaan ja monia epätoivoisia valitusviestejä aiheuttaneeseen elementtiin. Se on koko Thorpien perhe, joka ajoi minut toisinaan lähes lopettamisen partaalle. Jossain vaiheessa iski vakavanlaatuinen Thorpe-yliannostus ja jouduin asettamaan itselleni tavoitteita, lahjuksia ja palkintoja päästäkseni edes vähän eteenpäin. Niin sietämättömän ärsyttävänä koin Thorpet. Isabella Thorpe esitellään ensin kivana ja Catherinen uutena ystävänä, mutta nopeasti käy ilmi, että mukavan esityksen alla on todella rasittava ja itsekeskeinen tyyppi. Hän puhuu taukoamatta ja yleensä itsestään ja välittää vain ja ainoastaan itsestään ja omista asioistaan. Isabellan veli John Thorpe taas puhuu myös taukoamatta itsestään ja menopeleistään, on epäkohtelias äitiään kohtaan, vähättelee asioita joiden katsoo olevan "tyttöjen juttuja", puhuu toisten päälle ja odottaa, että kaikki ovat aivan äärettömän kiinnostuneita hänestä koko ajan.

Molemmat henkilöt ovat hyvinkin aidon tuntuisia ja ihan tosielämässä kohdattuja, mutta ongelmana olikin, että heitä oli kirjassa aivan liikaa. Kirja käyttää 150 sivua siihen, että se näyttää uudestaan ja uudestaan, miten tympeitä tyyppejä nämä Thorpet ovat. Kävi ilmi vähemmästäkin. Minua oikein rasitti ottaa kirjaa käteen, kun tiesin että luvassa on taas lisää niitä helkkarin Thorpeja. Lisäksi he tuntuivat hieman tarpeettomilta. Kaikki heihin liittyvät konfliktit ratkeavat todella helposti ja nopeasti ja kun Bath jää taakse, jäävät myös Thorpet eikä heistä kuulla enää kuin parin kirjeen muodossa. Olisin ilomielin korvannut leijonan osan Thorpe-sisällöstä Tilneyhin, linnaan ja koko romanssikuvioon.

On kyllä vielä sanottava, että siis luoja pelasta minut kaikilta tämän maailman John Thorpeilta. Se hahmo oli aivan liian todellinen. Ärsyttävistä ärsyttävin ja niin tunnistettava. Saan inhon väristyksiä, kun ajattelenkin. John Thorpen voisi pudottaa suoraan nykypäivään ja hän olisi yhtä järkyttävän tunnistettava. Vaihdetaan vain hevoskärryt autoksi, niin jo lähtee.

Vielä lyhyt sananen päähenkilöstä. Catherine oli oikein kiva ja sopi tarinan päähenkilöksi, mutta hän jää selkeästi muiden hahmojen varjoon. Hän tuntuu vievän lukijaa henkilöiden ja tarinan luo olematta itse kovinkaan erityinen. Catherine ei missään nimessä ollut ärsyttävä, mutta ei myöskään kaikkein mieleenpainuvin. Toisinaan hän oli kyllä hyvinkin sympaattinen ja Catherinen suorasukaisuus ja kirjaimellisuus toivat häneen vähän kiinnostavaa särmää. Välillä lipsuttiin kyllä rasittavaan naiiviuteen ja "lukijaa tietää, mutta hahmo ei millään huomaa" -juonikäänteet kokivat vähän liiallista käyttöä.

Kaiken kaikkiaan Neito vanhassa linnassa oli kiva ja omalle lajilleen ja tyylilleen tyypillinen eikä sen lukemiseen olisi pitänyt mennä niin kauaa kuin mitä minulla meni. Se on oikeasti ihan hauska ja kiinnostava omalla tavallaan, mutta minulle siinä ei oikeastaan ollut imua enkä jaksanut keskittyä kuin ehkä kymmenisen sivua kerrallaan. Romantiikan ajan romanssikirjallisuus ei ole ihan minua varten, mutta koen joka tapauksessa jälleen hieman sivistyneeni.

3 / 5 salaperäistä kääröä kaapin nurkassa

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa, Northanger Abbey, 1818, suomentanut Eila Pennanen,1953, WSOY, 243 sivua


Helmet2019:
6. Rakkausromaani

Helmet2015:
44. Klassinen rakkausromaani

Paluumatka Dresdeniin

Tämän jälkeen enää yksi viime vuoden kirja postaamatta! Tänään vuorossa on kirja, jonka olen arvioinut blogissani jo kerran muutama vuosi sitten ainoastaan eri kielellä. Silloin Teurastamo 5 oli osa Klassikko kuussa -haastetta. Tällä kertaa se kuului yliopiston englannin kurssin ohjelmaan ja tahdoin muutenkin lukea sen alkukielellä.

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Kurt Vonnegut: Slaughterhouse Five

Billy Pilgrim on irronnut ajan lineaarisuudesta. Hän kulkee oman elämänsä tapahtumia sattumanvaraisessa järjestyksessä aina kuolemastaan lapsuuteen ja aikaan sotavankina. Billy tietää elämänsä käännekohdat ennalta ja ehtiipä hän tavata myös avaruusolentoja. Ja en osaa kirjoittaa tästä kirjasta järkevää juonitiivistelmää. Kaikki kirjan lukeneet varmasti ymmärtävät, mistä puhun.

Teurastamo 5 oli Klassikko kuussa -haasteesta ehdottomasti yksi suosikkejani ja odotin innolla, miltä tuntuisi lukea se kolme vuotta myöhemmin uudelleen. Tällä kertaa minulla oli myös englanninkielinen teos käsissässi, sillä ostin sen Berliinistä viime keväänä. Kielen puolesta voin kyllä sanoa, että ei ole kovin monimutkaista englantia. Mikä on erittäin hyvä, sillä kirja itsessään on aika monimutkainen ja rönsyilevä sivistysanakieli tekisi siitä lähinnä teennäisen. Muutenkin Slaughterhouse Five on jännällä tavalla jalat maassa pysyvä kirja kaikessa muussa paitsi tapahtumissa. Asiat kuvataan realistisen yksinkertaisesti eikä kirja keskity suurentelemaan tai dramatisoimaan mitään. Se luottaa siihen, että tapahtumat itsessään ovat niin absurdeja, karmeita, seesteisiä, ahdistavia, filosofisia, että ne kyllä kantavat. Ja niin ne tekevät.

Billy Pilgrim on hyvin erikoinen päähenkilö. Hän ei koko kirjassa oikeastaan tee mitään päätöksiä tai ole aktiivinen tekijä omassa elämässään. Asiat vain tapahtuvat Billylle ja hän menee niiden mukaan. Billy ajelehtii ajan ja tapahtumien kiertävässä virrassa eikä tee elettäkään vaikuttaakseen mihinkään. Kirjan kontekstissa siinä on toki järkeä, sillä sen filosofian mukaan kaikki maailman asiat ovat jo tapahtuneet ja tapahtuvat tälläkin hetkellä. Eilinen, tämä päivä ja huominen ovat jo kaikki olemassa ja niiden tapahtumat tulevat aina tapahtumaan samalla tavalla. Tämän Billy oppii Trafalmadorelta kotoisin olevilta avaruusolennoilta, jotka elävät kaikki aika epälineaarisesti. Billy Pilgrim on siitäkin erikoinen, että häneen ei varsinaisesti muodosta vahvaa tunnesidettä, sillä hän tekee oikeastaan hyvin vähän. Billyä toki kirjan päähenkilönä kannustaa ja kenties välillä vähän sääliikin, mutta lähinnä Billy on vain hahmo, jonka kautta tapahtumia viedään eteenpäin. Toisaalta kirjan toiseksi päähenkilöksi voisi nimetä kirjan kirjoittajan Kurt Vonnegutin ja hänen kertojaäänensä. Kertoja on kaikkitietävä ja hyvin selkeästi Vonnegut itse. Kertoja myös toisinaan kertoo lukijalle, että tuo äskeinen henkilö oli kirjailija itse. Näitä kohtia on muutama, kun kerrotaan Dresdenin sotavangeista. Muutenkin kertoja on se, jonka kanssa kirjan matkaa todellisuudessa tehdään.

Kuulin mielenkiintoisen teorian siitä, että kirja voisi osittain myös kertoa posttraumaattisesta stressihäiriöstä. Billy kokee takaumia elämänsä traumaattisiin kokemuksiin ja katoaa mielensä syövereihin pitkiksikin aikaa. On ehdotettu, että kirjan erikoiset piirteet ja aikamatkustus olisivat Billyn mielen tuotoksia, kun hän yrittää elää elämäänsä traumoistaan huolimatta. Teoria on mielestäni kiinnostava ja paikoittain PTSD on rivien välistä kenties luettavissakin. Koen silti, että se vie kirjalta olennaisen elementin pois, jos sen kaikki omalaatuisuus ja sci-fi -elementit lajitellaan tämän maailman ilmiöillä selitettäviksi. Slaughterhouse Fiven ehdoton vahvuus on siinä, että erikoisia asioita tapahtuu jatkuvasti, mutta ne vain sulautuvat osaksi virtaa arkipäiväisten asioiden keskelle.

Itse pidän tästä kirjasta paljon. Sen omituisuus ja persoonallinen kerronta vetoavat minuun suuresti. Arvostan muutenkin kirjoja, joissa on mielenkiintoinen ja vahva kaikkitietävä kertoja. Tämä kirja ei välttämättä kuitenkaan ole ihan kaikille. Suosittelen toki lukemaan sen jo siksi, että toiseen sotaa tällä tavalla käsittelevään kirjaan en ole törmännyt. Kirja kuitenkin käsittelee sotaa ja nimen omaan sotavangin näkökulmasta eli siinä on rajuja kohtauksia ja ikäviä mielikuvia. Niillä ei missään nimessä herkutella tai niitä ei paisutella, mutta jo itsessään kohtaukset voivat olla epämiellyttäviä. Kirja suhtautuu kuolemaan ja kärsimykseen fraasilla "so it goes", joka symboloi sitä, että asioita tapahtuu ja ne voivat olla ikäviä, mutta niin se elämä vain menee. Kirjassa on myös muutamassa kohdassa seksuaalisesti värittynyttä sisältöä sekä alkeellinen piirros naisen rinnoista. Itseäni vahva sisältö ei häiritse, mutta tahdon että herkemmät lukijat ovat varautuneet, jos tähän kirjaan aikovat joskus tarttua.

Slaughterhouse Five on sekä omalaatuinen kommentti sodan kauheudesta että lohdullinen ajatus kuolemasta. Kirjan keskeinen filosofia on, että vaikka joku on tässä hetkessä kuollut, hän elää monissa muissa hetkissä. Koska aika ei ole lineaarinen, kaikki hyvät hetket elävät samaan aikaan surun kanssa.

51/2 / 6 raunioista varastettua teepannua

Kurt Vonnegut: Slaughterhouse Five or The Children's Crusade, 1969, Bantam Dell, 215 sivua

Slaughterhouse Five kuittaa vuoden 2017 kirjahaasteesta yhden kohdan,
39. Ikääntymisestä kertova kirja

vuoden 2016 haasteesta yhden kohdan
35. Kirjassa ollaan avaruudessa

ja vuoden 2015 haasteesta kaksi kohtaa
14. Tositapahtumiin pohjautuva kirja
21. Kirja, joka sinun piti lukea koulussa, mutta et lukenut tämä kuului syksyllä englannin kurssini lukemistoon, mutta se jäi puolitiehen, joten kuittaa nyt tämän kohdan.

Enemmän miehiä kuin hiiriä

https://images.gr-assets.com/

John Steinbeck: Of Mice and Men

Erään kurssin tiimoilta sain syksyllä luettua ensimmäisen Suuren Amerikkalaisen Teokseni. Olin toki kuullut kirjan nimen aiemmin ja tiesin sen olevan klassikko, mutta oikeastaan mitään muuta en siitä tiennytkään. On heti pakko myöntää, että olin hieman pettynyt.

George ja Lennie ovat vaeltavia työmiehiä, jotka matkaavat etsimässä töitä maatiloilta 1930-luvun laman aikaan. George haaveilee jonain päivänä omistavansa oman maatilan ja yrittää kerätä rahaa ostakseen pienen oman tilan. Hän pitää huolta ystävästään Lenniestä, joka on fyysisesti suuri ja voimakas, mutta henkisesti pienen lapsen tasolla. Asiat näyttävät kääntyvän parempaan päin, kun he saavat töitä ja ystävystyvät tilan muiden työläisten kanssa. Omistajan poika Curley kuitenkin ottaa Lennien silmätikukseen ja Curleyn vaimo sekoittaa soppaa minkä ehtii. Onnettomuus ei koskaan tule yksin ja lopulta Georgen on tehtävä vaikea päätös.

En oikein tiedä, mitä sanoisin tästä kirjasta. Siinä oli kiinnostavia kohtia ja loppuratkaisu oli vaikuttava, vaikka karsea olikin. Muuten Of Mice and Men ei herättänyt minussa suuria tunteita. Mitään ei oikeastaan tapahdu ennen kuin ihan lopussa, kaikki muu on selostusta ja olosuhteiden esittelyä. Arvostan sitä, että Steinbeck kuvaa realistisesti, millaista köyhän työläisen elämän tuohon aikaan oli. Kirjailija itse työskenteli nuorena maatiloilla. Koska kirjan päähenkilöt ovat kaikki sosiaaliselta asemaltaan pahnan pohjimmaisia ja kritisoivat kovalla kädellä maanomistajia, Of Mice and Men on joissain kirjastoissa kiellettyjen kirjojen listalla anti-kapitalistisen agendan takia. Mitään suurta yhteiskunnallista kritiikkia kirja ei mielestäni edes yritä esittää, joten nuo syytökset tuntuvat aika kaukaa haetuilta. Ehkä minun täytyisi olla amerikkalainen ymmärtääkseni? Sama kansalaisuusongelma voi tulla eteen siinä, että kirja ei kuvaa oman maani historiaa. Siihen ei ole samanlaista tunnesidettä eikä ymmärrystä. Se on vain asia, josta ehkä kuulin koulussa. Siksi mitään historianostalgiaa kirja ei ainakaan minussa saa aikaan. Se on lähinnä tylsä.

Henkilöistä minulla riittää juttua. Oikeastaan kaikki kirjan henkilöistä ovat epämiellyttäviä tyyppejä. Jollain tasoilla heidän tarinansa toki kiinnostaa, ovathan he kirjan näkökulma, mutta lempihahmoa olisi kyllä vaikea nimetä. Silti hetki, kun suunnitelmat näyttivät hyvältä ja muutamat miehistä oikeasti suunnittelivat yhteistä tilaa, tunsin joitain lämpimiä tunteita ja ajatuksia heitä kohtaan. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että yleisesti ottaen kirjan henkilöt ovat aika rasittavia. Kaikki mainitsemisen arvoiset tärkeät henkilöt ovat myös miehiä. Koko kirjassa mainitaan kolme naista. Lennien täti, paikallisen bordellin pyörittäjä sekä Curleyn vaimo. Kaksi ensimmäistä vain mainitaan ja ainoalle oikeasti esiintyvälle naishenkilölle ei anneta muuta nimeä kuin Curleyn vaimo. Hänet näytetään aivan täysin miesten näkökulmasta eikä kirjalla ole paljoakaan empatiaa häntä kohtaan. Curleyn vaimo esitetään kevytkenkäisenä tyhjäpäänä, joka ansaitsee ikävän elämänsä.

Spoiler

Kaikkein voimakkaimmin tämä naisen rooli ainoastaan objektina tulee esiin siinä kohtaa, kun Lennie on vahingossa tappanut Curleyn vaimon. Muut miehet löytävät hänet ja ajattelevat hänen nyt olevan kuolleena kaunis siinä heinäladossa maatessaan. Se pieni yksityiskohta, että hän tosiaan on kuollut, ei itsessään ole kirjassa kauhun tai empatian arvoinen. Sen sijaan keskitytään siihen, mitä tapahtuma nyt merkitsee Lennielle. Itse kirjaa lukiessani minun kävi sääliksi Curleyn vaimoa ja ehkä loin mielessäni hänelle enemmän monimuotoisuutta kuin mitä kirjailija oikeasti kirjoitti.

Kun kerta spoiler-ruudussa ollaan, sanon pikaisen sanan kirjan eläimistä. En sitten yhtään arvostanut koiranpennun kuolemaa ja ajatus hiiren raadoista Lennien taskussa oli hieman ällöttävä.

Spoiler on päättynyt

On toki myös mainittava sananen kirjan kielestä. Itsessään se on aika simppeliä ja helposti ymmärrettävää, mutta henkilöiden repliikit ovat sen aikaista puhekieltä ja toisinaan sain pysähtyä pidemmäksikin toviksi tulkitsemaan, mitä ihmettä joku nyt sanoi. Kirja on julkaistu 30-luvulla ja siinä on tummaihoinen henkilö, joten lukijan tulee myös olla varautunut rasistiseen kielenkäyttöön. Of Mice and Men ei erotu aikansa kirjoista mitenkään rasistisempana tai halventavampana kuin muutkaan, mutta nykylukijan korvaan kyllä särähtelee paikoittain aika ikävästi. Sen verran on kyllä sanottava, että kirjan tummaihoinen mies Crooks oli kiinnostava hahmo eikä todellakaan persoonana ikävimmästä päästä.

Of Mice and Menistä ei toki voi puhua omistamatta edes paria sanaa sen loppuratkaisulle. Ilman sitä koko kirja olisi vain pienoisromaani sen ajan työläismiehistä ja todennäköisesti jäänyt vähemmän tunnetuksi. En tahdo paljastaa kirjan pointtia teille, jotka ette sitä vielä tiedä, mutta se on kirjan ehdottomasti paras kohta. Koko kohtauksen yllä on samanaikaisesti melankolinen ja kauhea tunnelma. Kun kirjan sen jälkeen sulkee, ei voi olla ajattelematta sen eettistä dilemmaa. Oliko ratkaisu oikea? Ketä koko tarinassa ylipäätään voi syyttää? Hyvää keskustelua siitä ainakin saa aikaan. Kirjan etu on myös se, että siinä on vain hieman yli sata sivua. Loppuratkaisu ei hautaudu satojen sivujen selostusten alle.

3 / 6 koiranpentua ladossa

John Steinbeck: Of Mice and Men, 1937, Penguin Books, 128 sivua

Of Mice and Men kuittaa vuoden 2016 kirjahaasteesta kaksi kohtaa.
38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja
39. Nobel-voittajan kirjoittama kirja

ja vuoden 2017 haasteesta kaksi kohtaa
20.Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö
32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta

Toisen hyllyn aarteet: Salainen puutarha

Koska aikaa tämän projektin edellisestä postauksesta on kulunut kauan, kertaan nopeasti sen idean. Luemme rakkaan ystäväni Ereitan (Sateenkaarenkirjava) kanssa vuorotellen kirja-aarteita toistemme hyllyistä ja unohdettuja lukemattomia teoksia omistamme.

Toisen hyllyn aarteet:

http://www.antikvaari.fi/

Frances Hodgson Burnett: Salainen puutarha

Ereita sanoo kirjasta näin: "Salainen puutarha on lapsuuteni suosikkeja. Se on tyttökirjakokoelmani kunnianarvoisa jäsen, j,a muutenkin kantaa klassikkostatusta - hieman siis paikkailen aukkoja Libertén tyttökirjasivistyksessä tällä valinnallani;) En ole lukenut kirjaa vuosiin, mutta muistikuvani vaikutelma siitä on salaperäinen, hieman jännittävä ja tunnelmallinen kasvukertomus. Hahmot ovat painuneet elävästi mieleeni, ja aion itsekin tämän kirjan pariin vielä joskus palata."

Salainen puutarha kertoo Marysta, joka muuttaa Intiasta  setänsä luo Misselthwaite Manoriin vanhempiensa kuoltua koleraan. Tullessaan hän on kiukkuinen ja sairaalloinen hemmoteltu kakara, mutta ulkoilman jännä vaikutus alkaa laajentaa hänen maailmankatsomustaan. Manorissa on paljon salaisuuksia ja pikku hiljaa ne alkavat paljastua Marylle. Kaiken keskiössä on piilotettu ja unohdettu puutarha, jonka kanssa kasvavat muutkin kuin kukat.

Jotenkin olin aiemmin onnistunut välttämään tämän kirjan kokonaan ja se olikin aivan uusi tuttavuus. Salaisen puutarhan ehdottomasti parasta antia ovat sen elävät kuvaukset maisemista ja luonnon ihmisissä herättämistä tunteista. Lukijalla ei ole mitään vaikeuksia kuvitella itseään salaiseen puutarhaan tai nummille. Hyvänä kakkosena parhaissa piirteissä olivat hahmokuvaukset. Burnett on onnistunut luomaan erittäin eläviä, todentuntuisia ja mielenkiintoisia henkilöitä, joiden kohtalosta lukija välittää. Pohjimmiltaan Salainen puutarha onkin kasvutarina ja onnistuu siinä erinomaisesti.

Yksi iso miinus kirjassa kyllä on. Se on loppujen lopuksi aika tylsä. Jännittäviä ja kiinnostavia tapahtumia kyllä on, mutta jännite puuttuu. Kirjassa on hyvin verkkainen tunnelma ja ainakaan minua se ei pitänyt otteesaan kuin ehkä kahdessa luvussa. Kaikki konfliktit ratkeavat hieman liiankin helposti ja enemmän aikaa käytetään tapahtumien selittämiseen kuin niiden kokemiseen. Toki se johtuu osittain kirjan iästä ja tyylistä sekä minusta lukijana, mutta jäin kaipaamaan vähän lisää sisältöä. Varsinkin, kun kyseessä on oikeastaan lapsille suunnattu kirja. Itse en olisi todennäköisesti lapsena lukenut kirjaa loppuun asti. Juoksin mieluummin itse ihan oikeassa puutarhassa kuin luin siitä.

Vielä viimeisenä asiana haluan tehdä huomautuksen eräästä huvittavasta yksityiskohdasta. Kirjalla on jonkin sortin pakkomielle mainita joka välissä siitä, miten nummi-ilma tekee lapsista terveitä ja lihavia. Siinä vaiheessa, kun aiheesta on mainittu jo kaksikymmentä kertaa, on pakko pysähtyä hetkeksi nauramaan. Varsinkin, kun luin kirjaa äidilleni ääneen.

3 1/2 / 6  huvittavasti nimettyä oravaa

F. H. Burnett: Salainen puutarha, The Secret Garden, 1911, suomentanut Toini Swan 1971, WSOY, 312 sivua

Ereitan postauksen hänelle kauan sitten antamastani kirjasta löydät täältä

Salainen puutarha kuittasi vuoden 2017 kirjallisuushaasteesta neljä kohtaa

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
5. Kirjassa liikutaan luonnossa
33. Kirja kertoo Intiasta
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt

Feminismiä, kiitos!

Koen varsinkin tämän ensimmäisen kirjan jälkeen suurta tarvetta lukea lisää samanlaisia kirjoja. Feministiset kirjat kunniaan!

Libba Bray: Beauty Queens

http://d.gr-assets.com/

Tässä on kirja, jonka jaksaisin lukea uudestaankin. Lentokone täynnä tyttöjä matkalla Miss Teen Dream -kilpailuun putoaa autiolle saarelle ja eloonjääneet joutuvat miettimään elämänsä prioriteetit uusiksi. Tytöt, jotka ovat tottuneet keskittymään vain kauneiskilpailuiden voittamiseen, saavat vastaansa viidakon ja sen todella omituiset eläimet. Saarella vaikuttaa olevan jotain muutakin pahasti vialla ja luottamus on koetuksella. Entisten kilpasiskojen on pidettävä yhtä selvitäkseen elossa kilpailussa, jossa ulkonäöllä ei todellakaan ole väliä.

Beauty Queens kuului erääseen kirjalistaan, jonka satuin näkemään tumblrissa. Listalla oli feministisiä nuortenkirjoja ja tämä oli yksi suosituimpia. Sen lisäksi, että Beauty Queens antaa jokaiselle henkilölle kehityskaareen ja luonteen, siinä on laaja erilaisten vähemmistöjen edustus. Alussa tyttöjen pinnallisuus on todella ärsyttävää, mutta kirjan edetessä myös henkilöt muuttuvat inhimillisiksi ja heihin kiintyy. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä vaikeampi on laskea kirjaa käsistä.

Toimintaa ja omituisia käänteitä ei todellakaan tästä kirjasta puutu. Kaikki henkilöt saavat osansa jännityksestä ja vuoronsa loistaa. Pohjimmiltaan kirja on kuitenkin kertomus nuorista tytöistä, jotka rikkovat heille asetetut tiukat rajat ja ottavat elämänsä omiin käsiinsä. Pidin erityisesti siitä, että tämä ei tarkoita kaikkien kohdalla samaa. Jokaisen ei tarvitse muuttua pelottomaksi ja itsenäiseksi action-sankariksi, vaan itsensä voi ihan hyvin löytää rakkaudenkin avustuksella. Alun rasittavat pissikset käyvät läpi suuren muutoksen ja lopussa ainakin minä pidin aivan jokaisesta.

Kirja on kirjoitettu hauskalla tavalla. Se on täynnä alaviitteitä ja kilpailua rahoittavan The Corporationin välihuomautuksia. Mainoskatkoja unohtamatta. Nämä hetkelliset tauot nopeuttavat kirjan lukemista ja ovat erittäin huvittavaa luettavaa. Kirja on eräältä kannalta katsottuna Kärpästen herran tyttöversio. Ainakin perusidealtaan ja kirjan henkilöt toteavat sen itsekin. Tosin Kärpästen herrassa oli hieman vähemmän salaliittoja ja räjähteiksi muunnettuja kauneustuotteita.

5 / 5 täytettyä liskokenraalia

Libba Bray: Beauty Queens, 2011, Scholastic Press, 396 sivua

https://www.penguin.com.au/

Charlotte Perkins Gilman: The Yellow Wall-Paper

Nykyajan feminismin jälkeen vuorossa on todella omituinen opus, joka edustaa esifeminismiä. Jos se nyt edes on sana. Tätä ja Gilmanin muita kirjoituksia lukiessa on tietenkin otettava huomioon 1800-luvun hyvin erilainen yhteiskunta ja asenteet.

The Yellow Wall-Paper on ensimmäinen ja pisin tämän ohuen kirjasen novelleista. Se ottaa kantaa 1800-luvun asenteisiin naisten fyysistä ja psyykkistä terveyttä kohtaan. Samalla se on myös todella erikoinen ja yllättävän koukuttava tarina. Kokoelman toiset novellit ovat The Rocking-Chair ja Old Water.

The Rocking-Chair on kaikkein hämärin tarina ja vähiten oma suosikkini. Sen keskiössä on kaksi miestä ja naisen hahmo, jota he molemmat yrittävät tavoittaa. Huonostihan siinä käy, niin kuin muissakin novelleissa.

Old Water taas oli suosikkini. Siinä on nuori tyttö ja mies, joka tahtoo kosiskella häntä. Tyttöä ei kuitenkaan kiinnosta ja mies käy yhä epätoivoisemmaksi. Rakastin kaikkia niitä epäonnistuneita tapoja, joilla mies yrittää saada tytön kiinnostuksen ja kuinka tyttö lopulta saa pitää kiinni itsenäisyydestään.

Tämä kokoelma on nopeasti luettava ja hyvin viihdyttävä. Se on helppo ottaa mukaan ja kieli on iästään huolimatta selkeää. Kansi on tietenkin todella tympeä, mutta se voidaan nyt sisällön mielnekiintoisuuden takia antaa anteeksi.

Charlotte Perkins Gilman: The Yellow Wall-Paper, 1892; The Rocking-Chair 1893; Old Water 1911, Penguin Books, 55 sivua

The Yellow Wall-Paper kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan:

18. Yli 100 vuotta vanha kirja 


Miellyttävää joulua ja toivottavasti lukukokemuksien täyteistä uutta vuotta!

Klassikot 2.0: Sadan vuoden yksinäisyys

Tämän vuoden klassikkohaaste laahaa perässä pahan kerran, mutta olen vakaasti päättänyt saada sen täyteen. Tässä eräs jo elokuussa lukuvuoron saanut klassikko:

http://www.helmet.fi/

Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys

Sadan vuoden yksinäisyydestä on hieman vaikea koota järkevää ja lyhyttä juoniselostusta. Kaikkein yksinkertaisimmassa muodossaan kirja kertoo Macondon kylästä ja erityisesti siellä asuvasta Buendian suvusta. Se kertoo siitä, kuinka ihmisluonto on tietyissä asioissa muuttumaton ja samat virheet toistuvat sukupolvesta toiseen. Ja se kertoo seksistä. Sadan vuoden yksinäisyys ei todellakaan ole mielikuvitukseton erilaisten seksinharrastamistapojen suhteen.

Tämä kirja on erinomainen esimerkki siitä erikoisesta tavasta, jolla klassikoista yleensä puhutaan. Sadan vuoden yksinäisyyden sanotaan olevan koskettava kuvaus ihmisten perimmäisestä rappeustilasta, täynnä merkityksellistä symboliikka. Se on kieltämättä kaikkea tätä ja paljon enemmänkin, jos sitä pysähtyy edes hetkeksi miettimään. Näistä syvällisistä pohdinnoista jää kuitenkin puuttumaan eräs hyvin ilmeinen ja oleellinen seikka eli kirjan varsinainen juoni. Kuten jo aiemmin mainitsin, kirja sisältää paljon erilaisia seksikohtauksia. Tarina keskittyykin kuvaamaan Buendioiden ihmissuhdesotkuja ja sitä, kuka taas olikaan kenenkin lapsi. Samat nimet kiertävät kirjassa ja esimerkiksi Aurelianoja oli parhaimmillaan noin 20.

Pidin Sadan vuoden yksinäisyydestä hyvin paljon. Siinä oli kiehtovia henkilöitä, yllättäviä ihmiskohtaloita ja hieman sairasta huumoria. Loppuratkaisu oli kaikessa sekopäisyydessään mukaansa tempaava ja mieleenpainuva. Ainoa oikeasti ärsyttävä asia oli se, että kirjailija ei ole tainnut kuulla kappalejaosta. Välillä ei tehnyt mieli lukea eteenpäin, kun huomasi saman kappaleen jatkuvan yhtenä pötkönä useamman sivun. Hieman haittasi myös se, että luin Sadan vuoden yksinäisyttä pitkän aikavälin aikana ja henkilöt meinasivat joissain kohdissa sekoittua keskenään saman nimisiä kun olivat.

Tiivistin ajatukseni kirjasta Ereitalle näin: Aureliano on huono enne ja kaikki tahtovat insestiä.

Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys, Cien anos de soledad, 1967, suomentanut Matti Rossi, 1971, WSOY, 414 sivua

Ereitan arvion löydät täältä.

Sadan vuoden yksinäisyys kuittasi Helmetin kirjahaasteesta kaksi kohtaa:

33. Kirja, jonka kirjoittaja ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta
34. Kirja, jonka nimessä on numero

Klassikot 2.0: Kultahattu

http://s.cdon.com/

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

Toukokuun osuudeksi tämän vuoden klassikkohaasteessa valikoitui Kultahattu. Tosin suomalaisetkin tunnistavat kirjan todennäköisemmin The Great Gatsby -nimellä. Kultahatun kertoja on Nick Carraway, joka kertoo erikoisen naapurinsa Jay Gatsbyn elämästä ja suuresta rakkaudesta. Samalla kirja on kuvaus 20-luvun Yhdysvaltojen ökyrikkaiden yltäkylläisestä elämäntavasta ja mielenlaadusta.

En ole ennen tainnut lukea kirjaa, jossa minäkertoja ei olisi päähenkilö eikä sellaisen kirjoittaminen olisi tullut mieleenikään. Kultahatussa näin kuitenkin on asian laita ja ratkaisu toimii erinomaisesti. Näemme Gatsbyn hankalan tilanteen ja muiden henkilöiden omituisuudet Nickin silmin. Hän on omalla tavallaan ulkopuolinen ja osaakin tarkastella asioita eri näkökulmasta kuin muut. Silti Nick ei ole aivan luotettava kertoja, vaan tapahtumat värittyvät hänen ajatustensa mukaan.

Minulla on muutama sananen sanottavana kirjan henkilöistä. Toisinaan koko joukon ainoa edes täysjärkisyyden liepeille ylettyvä on kirjan kertoja, Nick Carraway. Hän on kiitettävän kylmähermoinen eikä tee raivostuttavia päätöksiä. Nick edustaa tavallisuutta muiden henkilöiden älyttömyyden ja epärealistisuuden rinnalla. Kaikki muut elävät käsittämättömässä yltäkylläisyydessä, jossa on aivan normaalia järjestää yhtäkkiset suuret pidot. Gatsbya käy aina välillä sääliksi ja hän on ihan tarpeeksi miellyttävä suuresta todellisuudentajuttomuudestaan huolimatta. Daisy taas oli mielestäni raivostuttava. Tytön heitukka, joka on niin haahuileva, että on muiden vietävissä. Kaikki kirjan miehet taas näkivät hänet jonakin suurena jumalattarena, jonka jokainen sana ja liikahdus olivat uskomattoman sulokkaita ja merkittäviä. Tom ja Daisy ansaitsivat todellakin toisensa.

Kirjan henkilöiden tapa elää ja katsoa maailmaa ei minua erityisemmin viehättänyt, vaan olen pikemminkin onnellinen, etten syntynyt 20-luvun rikkaaksi yhdysvaltalaiseksi, jolla ei ole minkäänlaista käsitystä oman elämänpiirinsä ulkopuolisista asioista.

Kultahattu oli sujuvan nopea lukea ja sisälsi useita aivan uskomattoman upeita lauseita. Se ei herättänyt minussa suuria intohimoja suuntaan eikä toiseen, mutta suosittelen ehdottomasti koulussa luettavaksi klassikoksi. Se on selkokielinen, lyhyt ja viihdyttävä.

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu, The Great Gatsby, 1925, suomentanut Marja Niiniluoto, Otava, 220 sivua

Kultahattu kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan

28. Kirja, jonka nimessä on väri

Klassikot 2.0: Sieppari ruispellossa

http://upload.wikimedia.org/

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa

Sieppari ruispellossa kertoo nuoresta Holden Caulfieldistä, joka koulusta erottamisensa jälkeen päätyy viivyttämään kotiin paluutaan viettämällä muutaman päivän New Yorkissa. Holden vaeltelee päämäärättömästi impulssiensa mukaan yrittäessään etsiä jotain itselleen mieleistä tekemistä tai ainakin vältellä häntä masentavia asioita.

Kuten edellisestä kappaleesta toivon mukaan saitte irti, kirjassa on hyvin hajanainen juoni. Juonikaarella ei oikeastaan ole edes kovin paljon merkitystä, sillä se on vain kehyskertomus Holdenin sisäiselle monologille ja erikoiselle luonteenlaadulle. Suurin osa kirjasta koostuukin Holdenin huomioista ympäröivästä maailmasta, ihmisistä, tapahtumista ja ilmiöistä.

Holden oli kertojana ehdottomasti omalaatuinen. Hän ei pitänyt mistään ja ajatteli lähes kaiken olevan falskia, kornia tai masentavaa. Ne olivatkin kirosanojen ohella Holdenin käytetyimpiä. Kirjan päähenkilönä kykenin sietämään Holdenia, mutta tosielämässä en olisi katsellut hänen touhujaan hetkeäkään, sillä hän kuvittelee olevansa sulava, nokkela ja asioista perillä, vaikka on jatkuvasti vain erittäin kiusallinen ja kakaramaisen rasittava. On myös tavallaan surullista lukea sellaisen minä-kertojan kuvausta, joka arvostelee kaikkea ympärillään. Erityisesti, kun suuri osa sitä vihaa kuluu muiden onnellisuuden halveksimiseen. Holden on olevinaan aivan eri maata kuin muut ja päätyy tekemään samoja korneja, falskeja ja masentavia asioita kuin typerinä pitämänsä ihmiset. Kirjassa on toki selvää, että Holden on avun tarpeessa. Hänen käytöksensä muuttuu aina vain impulsiivisempaan ja sekavampaan suuntaan. Häneltä katoaa todellisuudentaju lähes täysin. Kirjan viimeinen aukeama ei siis yllättänyt ainakaan minua lainkaan.

Siepparissa oli joitain erittäin hyviä kohtia, joissa Holden pysähtyi hetkeksi ajattelemaan maailmaa ja heitti normaalin valituksensa sekaan jonkin hienon oivalluksen ennen kuin jatkoi muista aiheista. Olikin vähän harmi, ettei hän koskaan jaksanut paneutua aatoksiinsa. Ehdoton suosikkini oli hänen pohdintansa museosta ja siellä käyvien ihmisten muuttumisesta. En silti ymmärrä, miksi Sieppari ruispellossa on saanut niin suuren aseman nykykirjallisuudessa.  En kokenut, että se tarjosi oikeastaan mitään uutta tai omaperäistä. Se oli kertomus teini-ikäisen pojan angstista ja epärealistisista käsityksistä ympäröivästä maailmasta. Minun on hyvin vaikea uskoa, että se olisi ainoa lajissaan.

Kirjan vähäisestä sivumäärästä ja nopealukuisuudesta huolimatta minulla kesti melkein nolottavan kauan saada se valmiiksi. Tämä johtui siitä, että mielestäni Sieppari ruispellossa oli yksinkertaisesti tylsä. Se parani viimeisessä neljänneksessä, mutta ennen sitä jouduin laittamaan itselleni sivumäärätavoitteita päästäkseni eteenpäin. Se ei välttämättä ollut kirjan vika, sen tyylinen kirjallisuus ei vain todellakaan ole minua varten.

Hieman ristiriitaisesti tähän aika negatiiviseen arvioon suosittelen silti kirjan lukemista tietyissä olosuhteissa. Äidinkielen kurssille kirja sopisi loistavasti, sillä siitä saisi helposti revittyä useita hyviä esseen aiheita ja syvällisen pohdinnankaan ei pitäisi tuottaa ongelmia. Se ei siis myöskään ole kovin pitkä. Toinen syy on sama kuin tässä projektissa eli sen lukeminen sen klassikko-aseman takia. Voipahan ainakin väittää lukeneensa klassikon ja vaikuttaa näin yleissivistyneemmältä kuin oikeasti onkaan. Sieppari ruispellossa saattaisi vedota paremmin myös hieman itseäni nuorempaan lukijaan, sillä Holdenissa on teini-iän kapinaa, joka joihinkin vetoaa. Kenties joku 15-vuotias saisi kirjasta paljonkin irti.

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa, The Catcher in the Rye, 1951, suomentanut Arto Schroderus, 2004, Tammi, 289 sivua

Sieppari ruispellossa kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan:

37. Kirja, joka on kielletty jossain päin maailmaa

Klassikot 2.0: Anne Frankin päiväkirja

Pahoittelen kuvaa. Otin sen itse.

Vihdoin viimein lähtee vuoden 2015 klassikkohaaste käyntiin minun osaltani. Tammi-helmikuun klassikko oli Anne Frankin päiväkirja ja häpeäkseni en silti saanut sitä luettua ajallaan. Tämä ikävä myöhästyminen ei tällä kertaa ollut millään tavoin kirjan syytä, vaan ihan vain omaa saamattomuuttani. Anne Frankin Päiväkirja oli rehellisesti sanottuna hieno teos kaikessa ristiriitaisuudessaan. Ennen kuin jatkan yhtään peremmälle varoitan olevani lievästi tunteellisessa tilassa. Kuuntelen nimittäin samalla videopelimusiikkia ja se on niin eeppistä ja hengästyttävää, että väkisinkin tulee sentimentaalinen olo.

Oletan, että ihmiset yleisesti tietävät, mikä tämä kyseinen teos on, mutta selostan kuitenkin lyhyesti ihan vain varmuuden vuoksi. Anne Frank siis oli nuori juutalaistyttö, joka piileskeli Hollannissa toisen maailmansodan aikaan perheensä, toisen perheen sekä erään hammaslääkärin kanssa. He viettivät kaksi vuotta erääseen taloon rakennetussa piilopaikassa, jota he kutsuivat Salaiseksi siiveksi. Anne kirjoitti tänä aikana päiväkirjaa, joka julkaistiin sodan ja hänen kuolemansa jälkeen. Aluksi se julkaistiin reilusti lyhennettynä ja sensoroituna versiona, sillä Anne kirjoittaa hyvin avoimesti seksuaaliasioista ja mielipiteistään muista piileskelijöistä. Lukemani kirja oli uusi laitos, jossa on kaikki löydetty materiaali ja lopussa vielä lyhyt pätkä, jossa kerrotaan, miten Salaisen siiven asukkaille kävi. Spoilerina niille, jotka eivät tunne tapausta: vain Annen isä Otto Frank selvisi hengissä toisesta maailmansodasta.

Tunsin tietenkin entuudestaan jo jotain, mutta kirjan varsinainen tunnelma ja sisältö yllättivät minut täysin. Tuntuu jotenkin, että kirjasta poimitaan aina vain hienoja filosofisia kohtia ja sitä mainostetaan jotenkin syvällisen kauniina kertomuksena juutalaisten piileskelijöiden vaikeasta kohtalosta. Voihan sen niinkin tulkita, mutta pohjimmiltaan se on juuri sitä, mitä otsikko lupaa; päiväkirja. Anne on aivan tavallinen tyttö, joka joutuu aivan kamalaan tilanteeseen. Hän kirjoittaa arkisista asioista omasta näkökulmastaan. Vaikka Anne on tapahtumien pakosta joutunut kasvamaan nopeasti ja hän on erittäin kypsä ikäisekseen, näkyy hänen mielipiteissään ja kirjoitustyylissään silti lapsuuden yksinkertaista toiveikkuutta ja nuoruuden jyrkkää kannanottoa. Hän ei säästele ilkeitä sanoja ollessaan vihainen äidilleen tai dramaattisia yli-sanoja miettiessään suhdetta Peteriin. Juuri tällaisen tyylin takia kirjan 416 sivua jaksaa lukea vaivattomasti eikä se tunnu raskaalta.

Yleinen tunne kirjaa lukiessani oli tyyni ja kiinnostunut. Välillä olin myös hieman kiihtynyt joidenkin hienojen ajatusten tai vahvojen tunteiden koskettamana. Yllätyinkin aina, kun eteeni hypähti yksi kirjan harvoista oikeasti todella hauskoista kohdista, joiden aikana kaikenlainen alakuloisuus hetkeksi hälveni. Jaan kanssanne ehdottoman suosikkini, joka ei itsessään ole mitenkään ihmeellinen, mutta kaiken sen hankaluuden keskellä se sai minut tirskahtamaan ääneen.
"Voi taivas, näen vain mansikoita, aamiaiseksi mansikoita, Jan syö mansikoita, Kleiman herkuttelee niillä, Miep keittää mansikoita, Bep perkaa mansikoita, minä nuuhkin mansikoiden tuoksua, haluan eroon tuosta punaisesta moskasta ja tulen yläkertaan, täälläkin pestään... mansikoita!"

Kirja itsessään ei siis todellakaan ole traaginen, jos ajattelee vain kirjan varsinaista sisältöä. Taustatiedot ovat se tekijä, joka aiheuttaa tuska ja vaikeita tunteita. Anne kirjoittaa paljon tulevaisuudestaan ja miettii kaikkia asioita, joita aikoo tehdä sodan loputtua. Hän myös pohtii, mihin ammattiin haluaisi päätyä ja millaisen aviomiehen haluaisi. Jokaisessa tällaisessa kohdassa mieleeni palasi tieto, että mitkään näistä toiveista ja suunnitelmista eivät koskaan toteutuisi. Surullisiin ajatuksiini sekoitui aina voi hitunen suuttumusta. En voi ymmärtää, kuinka me ihmiset voimmekaan olla toisillemme niin julmia. Kuinka asiat voivat vain edetä näin pitkälle ilman, että kukaan oikeasti tekee mitään hyödyllistä? Kaiken lisäksi Anne ja kaikki hänen kaltaisensa, jotka kuolivat keskitysleireillä kuolivat aivan turhaan. Sama järjetön sotiminen, sortaminen ja kuolema jatkuvat edelleen. Miksi näin kauheita asioita tapahtuu eikä ihmiskunta kuitenkaan opi koskaan yhtään mitään? Anne mietti yhdessä vaiheessa aivan samaa.
"Niin, miksi englantilaiset rakentavat yhä suurempia lentokoneita, yhä raskaampia pommeja ja tuottavat samaan aikaan omakotitaloja jälleenrakennusta varten? Miksi joka päivä uhrataan miljoonia sotaan eikä ole senttiäkään lääketieteelle, taiteilijoille, köyhille ihmisille? Miksi ihmisten pitää kärsiä nälkää kun muissa maailman maissa ravintoa pilaantuu? Oi, miksi ihmiset ovat niin hulluja?
--Ihmisellä on taipumus hävittää, taipumus tappaa, murhata ja raivota, ja niin kauan kuin koko ihmiskunta, poikkeuksetta, ei ole läpikäynyt suurta muutosta, sota jatkaa raivoamistaan, kaikki mitä on rakennettu, kasvatettu ja kasvanut, kaadetaan pois ja hävitetään, ja sitten aloitetaan jälleen alusta!"

On kyllä aivan pakko ihailla sitä sisäistä voimaa, jota Annella oli. En usko, että kovinkaan moni olisi pystynyt säilyttämään niinkin paljon iloa ja toiveikkuutta maailmaa ja elämää kohtaan, jos olisi joutunut asumaan Salaisen siiven puuttellisissa oloissa koko ajan peläten paljastumista.
"Minä olen kuitenkin sitä mieltä, että jokaisessa surussa piilee jotain kaunista. Jos tarkastelee sitä, löytää yhä enemmän iloa ja pääsee jälleen tassapainoon. Ja se, joka on onnellinen, tekee toiset onnellisiksi. Se jolla on rohkeutta ja luottamusta, ei koskaan menehdy onnettomuuteen!"

Kuten arviostani ehkä välittyy, Anne Frankin Päiväkirja kosketti minua syvästi. Ei sen varsinainen sisältö, vaan syvempi pohdinta sen merkityksestä. Tämä kirja on oikean henkilön kirjoittama päiväkirja enkä voi olla ajattelematta sen herättämiä ristiriitaisia tunteita. Toisaalta kirja on aivan tavallinen päiväkirja, vaikkakin erikoisista oloista, toisaalta taas se antaa kasvot ja nimen juutalaisten käsimykselle toisessa maailmansodassa. Se tuo koulussa opiskelluille suurille linjoille ja persoonattomalle faktamäärälle inhimillisen näkökulman. Se muistuttaa siitä, että keskitysleireillä kuolleet juutalaiset, vammaiset, romanit, homot, poliittiset vastustajat ja muut sinne joutuneet eivät olleet vain termejä historian kirjoissa, vaan ihmisiä. Ihmisiä, joilla oli unelmia, tunteita ja ajatuksia. Ihmisiä, joilla olisi ollut tulevaisuus, jos asiat olisivat olleet toisin.

Mietin myös sitä kauheaa taakkaa, jota Otto Frank joutui kantamaan loppuelämänsä. En voi edes kuvitella, miten raskasta olisi olla ainut selviytyjä Salaisesta siivestä, kun kaiken lisäksi Anne, Margot ja Peter kuolivat niin vähän aikaa ennen leirien vapauttamista. Hänen koko perheensä ja ihmiset, joiden kanssa hän oli asunut Salaisessa siivessä, kaikki jäivät vain nimiksi pitkään listaan keskitysleireillä kuolleista. Sekä tietenkin Annen päiväkirjan sivuille. Hänen isänsä ansiosta edes yksi Annen toiveista kävi toteen. Annehan toivoi, että jonakin päivänä hänen päiväkirjansa julkaistaisiin ja hänestä tulisi tunnettu kirjailija, jonka työ muistettaisiin vielä hänen kuolemansakin jälkeen.
" Ah, en halua huomata myöhemmin - kuten monet muut ihmiset omalla kohdallaan - että olen elänyt turhaan. Haluan olla hyödyksi tai huviksi ihmisille, jotka elävät ympärilläni ja jotka eivät kuitenkaan tunne minua, haluan elää edelleen, myös kuolemani jälkeen! --Kirjoittamisen avulla vapaudun kaikesta, suruni katoaa, rohkeuteni herää eloon! Mutta suuri kysymys on, kirjoitanko koskaan mitään suurta, tuleeko minusta koskaan sanomalehtinainen tai kirjailija?
Minä toivon sitä, voi, minä toivon sitä niin kovasti, sillä kirjoittamisen avulla voin ilmaista kaiken, ajatukseni, ihanteeni ja fantasiani."

Kun vain hän olisi saanut olla itse sitä todistamassa.

Anne Frank: Päiväkirja, Het Achterhuis, 1947, Uusi laitos ilmestyi vuonna Alankomaissa 1991 ja Suomessa 2002, suomentanut Anita Odé, Tammi, 416 sivua,

Anne Frank: Päiväkirja kuittasin Helmetin kirjahaasteesta kolme kohtaa

2. Kirja, josta on tehty elokuva
4. Kirja, jonka kirjoittaja oli alle 25-vuotias, kun kirja julkaistiin
22. Muistelmateos tai elämäkerta

Klassikot 2.0

http://gerdleonhard.typepad.com/

Nyt olisi sitten viimein aika esitellä tämän vuoden klassikkohaaste, jota lupailimme tosin jo joskus joulukuussa.
Onneksi, kuten kaikki tietävät:

• odotus palkitaan
• hiljaa hyvä tulee
• ei Jumala kiirettä luonut
• hätäkös tässä valmiissa maailmassa
• joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa
• joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään
• maltti on valttia
• kyllä aikaa on, mutta ikä loppuu
• kyllä niitä töitä pian tekisi, ajatukset ne on kun aikaa vie
• lopussa kiitos seisoo
• mikä laulaen tulee, se viheltäen menee
• nuoressa ei huilaaminen mene hukkaan
• parempi myöhään kuin ei milloinkaan
• talo elää tavallaan, vieras kulkee ajallaan
• vain rikkaruohot kasvavat nopeasti

Asiaan. Innostuimme viime vuoden klassikoista siinä määrin, että päätimme jatkaa sivistysurakkaamme tänäkin vuonna hieman sääntöjä muuttaen tosin. Tässä ovat vuoden 2015 klassikkohaasteen säännöt:

1. Määrän vähennys. Viime vuodesta viisastuneina vähensimme kirjojen lukumäärää niin, että jotkut kirjat on jaettu kahdelle kuukaudelle kiireen minimoimiseksi.

2. Valmiit valinnat. Tällä kertaa emme valitse valmiista listasta, vaan luemme samat klassikot määrättyinä kuukausina. 

3. Luova lista. Eli "kirjat, jotka kaikkien kuuluisi lukea, mutta jätetään usein pois klassikkolistoilta".

Klassisin terveisin

Ereita & Liberté

Joulukuun klassikko, postmodernismi osa II

Käsittämätöntä! Koko vuoden kestäneen klassikkohaasteen viimeinen kirja on nyt luettu ja jopa ihan ajallaan. Teen kokoavan postauksen kaikista lukemistani klassikoista, kunhan ensin suoriudun muutamasta muusta odottavasta postauksesta.

http://www.antikvaari.fi/

Paul Auster: Lasikaupunki 
New York -trilogian ensimmäinen osa Lasikaupunki kertoo Daniel Quinn -nimisestä jännityskirjailijasta, joka päätyy tutkimaan oikeaa mysteeriä, kun häntä luullaan yksityisetsivä Paul Austeriksi. Stillmanien tapaus muuttuu Quinnin päässä koko ajan kierommaksi ja omituisemmaksi, mitä enemmän hän tutkii juttua.

Lasikaupunki on suoraan sanottuna hyvin erikoinen teos. Jo sitä lukiessa tuntuu, että koko tapauksessa ei ole mitään järkeä, vaikka tietty punainen lanka voidaan havaita. Toisinaan tekee myös mieli kyseenalaistaa, kuinka suuri osa tapahtumista on totta ja onko osa vain Quinnin sekavan mielen tuotoksia. Voidaankin hyvällä syyllä väittää, että rikosjuttu tai sen puute ei ole Lasikaupungin tärkein osa.

Kaikkein suurimpina teemoina kirjassa ovat uskonto ja sen eri syvyysasteet sekä identiteetin katoavaisuus ja merkitys. Uskonto on vahvasti läsnä Stillman-tapauksessa, sillä Quinnin varjostama Peter Stillman on häirintyneen mielenlaatunsa lisäksi hyvin uskonnollinen. Kirjassa onkin useita kohtia, missä kristinuskosta ja sen merkityksestä sekä symboliikasta on monen sivun mittaisia pohdintoja. Näistä ehkä tärkein ja helposti ymmärrettävin on Quinnin ja Stillmanin keskustelu varjostuskeikan loppuvaiheessa.

Identiteetti ja sen hauraus näkyy kaikissa kirjan tärkeissä henkilöissä. Peter Stillman Junior on tietenkin ääriesimerkki kaikkine lapsuuden traumoineen. Hänen vaimonsa Virginia taas jää identiteetiltään lopultakin hyvin hämäräksi eikä lukijalle koskaan selviä, kuka nainen oikeasti edes oli. Peter Stillman Senior taas on ehdottoman sekaisin. Hänen pakkomielteensä Baabelin torniin ja paratisiin ovat vieneet tilan kaikelta muulta järjelliseltä ajattelulta. Daniel Quinnin identiteetin asteittainen hajoaminen on kirjassa tärkein. Lähtökohdiltaan hän on yksinäinen ja kaavamaisesti elävä mies, joka joutuu sattumalta mukaan tapahtumiin. Pikkuhiljaa nämä tapahtumat kuitenkin ottavat hänestä vallan, kunnes hän ei enää ole varma, kuka oikein alunperin oli.

Uskonnon lisäksi filosofista pohdintaa toi Quinnin ja Austerin keskustelu Don Quijotesta. Tämä keskustelu oli mielestäni ehkä kirjan kiinnostavin erikoisen näkemyksensä takia. Don Quijote -tulkinta myös sopii kirjan teemaan. Molemmat käsittelevät faktan ja fiktion vaikutusta ihmisiin ja rajojen hämärtymistä yksinäisessä mielessä.

Paul Auster: Lasikaupunki, City of Glass, 1985, suomentaneet Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola, 1988, Tammi, 145 sivua

Marraskuun klassikko, postmodernismi osa I

Minun oli alunperin tarkoitus lukea Jos talviyönä matkamies, mutta raskaan Lolitan jälkeen halusin jotain ohuempaa. Valitsin siis marraskuun klassikon kylmästi sivumäärän perusteella. Se tosin päätyikin olemaan aivan erinomainen päätös, joten ehkä kyseinen tekniikka toisinaan myös toimii.

https://www.risingshadow.fi/

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki

Teurastamo 5 kertoo Billy Pilgrimistä, joka joutuu ajassa irralleen. Hän matkaa oman elämänsä eri vaiheisiin toisinaan vain hetkeksi ja toisinaan pidemmäksi aikaa. Tarinan runkona on hänen aikansa sotavankeudessa toisen maailmansodan aikaan. Myös Kurt Vonnegut esintyy kirjassa ihan omana itsenään.

Olin kuullut monelta eri taholta tämän kirjan olleen lähes elämää muuttava kokemus ja on pakko myöntää, että se teki minuunkin suuren vaikutuksen. Postmoderniin tapaan se on tietenkin hieman erikoinen ja sisältää jopa avaruusolentoja, mutta pinnan alta löytyy syvän raadollinen kirjoitus sodasta ja sen vaikutuksesta ihmisiin. On ehkä sanomattakin selvää tämän olevan sodanvastainen teos, jossa näkyvät selvästi Vonnegutin sotavankeuskokemuksen jättämät jäljet.

Kirjan tapa kuvata kuolemaa ja muita rankkoja asioita on kiehtovalla tavalla etäinen, jopa lohdullinen. Kuolemaan ei jäädä kiinni, vaan sen tiedostetaan olevan osa elämää. Suuressa mittakaavassa sillä ei ole suurtakaan merkitystä. Billy Pilgrimin käsitys kuolemasta on tietenkin kaikkein mielenkiintoisin, sillä hän omaksuu sen tralfamadorelaisilta. Heidän ansiostaan hän oppiikin näkemään elämänsä samanaikaisesti sekä ulkopuolisena hetkien tarkkailijana että hämmentyneenä matkaajana ajan virrassa.

Teurastamo 5 ei missään nimessä yritä olla hauska. Vonnegut kuitenkin tapaa ilmaista asioita tavalla, joka vetoaa syvästi sarkastisen kuivaan huumorintajuuni ja huomasin toisinaan naureskelevani hieman kenties sopimattomissakin kohdissa. Toisaalta se tuo tarinaan, etenkin sotaosioihin, tiettyä aitouden tunnetta, sillä se saa huomaamaan, miten naurettavaa sota oikeastaan on. Se ei ole sankarillista tai hienoa, vaan synkkää, ikävää ja usein pitkästyttävää. Onneksi kyseiset adjektiivit eivät kuvaa kirjaa itseään, vaan Teurastamo 5 on erinomaisen sujuva ja paikoin hyvinkin sykähdyttävä kokemus. Hengästyttävä se ei ole, sillä suuret taistelut eivät kuulu tähän tarinaan, joka on varattu välähdyksille erään hyvin erikoisen ihmisen elämästä. Vaikka kirjassa alieneita onkin, ne sulautuvat muiden tapahtumien sekaan ja muuttuvat osaksi sitä omituista kohtausvyyhtiä, jota elämäksikin kutsutaan.

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki, Slaughterhouse Five, or the Children's Crusade, 1969, suomentanut Juhani Jaskari, 1970, Tammi, 190 sivua

Lokakuun klassikko, modernismi

http://3.bp.blogspot.com/

Tässä se nyt vihdoinkin on. Lolitan valitseminen ei kenties ole parhaita päätöksiäni, mutta koen silti siitä jonkin verran sivistyneeni.

Lolita on minämuotoinen kuvaus Humbert Humbertin elämästä. Pääpaino on tietenkin asioilla, jotka liittyvät Dolores Hazeen eli Lolitaan, mutta teoksessa käydään välillä läpi myös kertojan menneisyyttä. Hän elää omien pedofiilisten halujensa ahdistuksessa ja Lolitan menettämisen pelossa, mikä usein tekee hänestä kontrolloivan ja vainoharhaisen.

Odotin jotain hieman erilaista kirjalta sen alun ja takakannen perusteella. Elin myös siinä uskossa, että Humbert himoitsee Lolitaa kaukaa, muttei koskaan varsinaisesti raiskaa tätä. Kyseinen käsitys on täysin väärä ja siksi varoitankin herkempiä lukijoita ohittamaan tämän kirjan. Kiinnostavaa tässä on se, että kertoja ymmärtää tekojensa olevan väärin. Hän tahtoisi päästä irti sairaudestaan, muttei kykene lopettamaan. Hänen pakkomielteensä ja himonsa ovat liian suuria, jotta ne voisi järjellä tyrehdyttää.

Lolitan psykologinen puoli on tietenkin karmea ja häiritsevä, mutta vain jos sitä alkaa miettiä. Häntä ei esitetä kirjassa uhrina tai viattomana, sillä Humbert näkee hänet nymfettina, joka on nuori versio demonisesta nymfistä. Älä kysy. Uskoisin kuitenkin, että Lolita käytös on puolustumekanismi. Käsitelläkseen kamalaa hyväksikäyttöä hän esiintyy kylmänä, hajamielisenä ja välinpitämättömänä. Mietin todella, millaiset mahdollisuudet hänellä myöhemmässä elämässä edes voi olla. Toivottavasti Dick kohtelee häntä hyvin.

Teemoiltaan ja tapahtumiltaan kirja ei ollut tylsä, vaikkakin aika raskas. Ongelma olikin aivan toisaalla. Ensinnäkin, pokkariversion lukeminen ei ollut hyvä idea. Teksti on todella pientä eikä marginaaleja juuri ole. Teksti kulkee koko ajan laidasta laitaan, sillä sen asettelutapa on hyvin yhteen tungettua. Väsynein silmin kirjan lukeminen ei meinaa onnistua lainkaan. Kerrontatyyli itsessään on aika paatoksellista ja sen läpi kahlaaminen on toisinaan aika uuvuttavaa. Vaikka tapahtumat yleensä liikkuvatkin nopeaan tahtiin, kertojan kuvailutyyli hidastaa tahtia. Lukijalle ei myöskään oikein ole tarjolla hengästystaukoja, sillä kirjan jokainen sana on valjastettu palvelemaan tarkoitusta. Täytelöpinää ei ole, mikä myös aiheuttaa lukemiselle raskauden tunnetta.

Tämän kirjan kanssa tosiaan mietin, miltä tuntuu ihmisistä, jotka eivät puhu ranskaa. Lolita on täynnä kääntämättömiö ranskankielisiä lausahduksia ja täytesanoja. Ilman niiden ymmärtämistäkin toki pärjää, mutta eikö lukijaa ala ärsyttää?

Uskoisin, että Lolitan suurin ongelma on sen pituus. Tapahtumia ja hetkiä on yksinkertaisesti liikaa. Ensimmäiset sata sivua lukee ihan kevyesti, mutta sen jälkeen vauhti alkaa hyytyä. Jos kirjasta karsisi runsaalla kädellä esimerkiksi roadtrip-osuudesta, mielenkiinto pysyisi paremmin yllä. Kertojalle tärkeisiin, mutta lukijalle turhiin pätkiin on käytetty aivan liikaa aikaa.

Lolita oli omalla tavallaan sivistävä kokemus. Siihen on toisinaan intertekstuaalisia viittauksia ja muutenkin sitä oli kiinnostava lukea, etenkin psykologisesta näkökulmasta.

Kaksi pientä lisämainintaa:
1. Kirjan loppuosasta löytyy viittaus Gustave Flaubertin Rouva Bovaryyn. Se oli aika hauska yllätys.
2. Jos koet, että haluat ällöttää itseäsi, tarjoan sinulle loistavan tilaisuuden. Netistä nimittäin löytyy paljon Lolitaa ihannoivia sivustoja, joissa neuvotaan, kuinka voit näyttää lolitamaiselta ja viehättää vanhempia miehiä. Huoh...

Vladimir Nabokov: Lolita, englanninkielinen alkuteos ilmestyi samalla nimellä vuonna 1955, suomentaneet Eila Pennanen ja Juhani Jaskari, 1959, Gummerus, 384 sivua

Oman hyllyn unohdetut: Don't Panic!

https://d.gr-assets.com/

Douglas Adams: The Hitchhiker's Guide to the Galaxy

Tässä olisi nyt siis uuden kirjahaasteen ensimmäinen kirja. Kategoriahan oli siis "Oman hyllyn unohdetut". En nyt menisi tätä oivallista klassikkoa kutsua unohdetuksi, kenties ainoastaan tilaisuuden puuttesta kärsineeksi. Vihdoin olen kuitenkin saanut luettua tämän kirjan ja heti alkuun sanon, että kaikkien maailman lukutaitoisten ihmisten tulisi suorittaa sama operaatio.

Kirja kertoo tavallisesta englantilaismiehestä Arthur Dentistä, jonka elämä muuttuu radikaalisti, kun käy ilmi, että planeetta Maa on nyt tullut tiensä päähän. Se täytyy tuhota, jotta saataisiin tilaa uudelle kulkuväylälle. Arthur pelastuu viime hetkellä, kun käy ilmi, että hänen ystävänsä Ford onkin oikeasti avaruusolento. He päätyvät ensin Vogoneiden inhottavaan seuraan, jonka jälkeen heistä tulee matkustajia Heart of Gold -nimiseen avaruusalukseen. Matkan tarkoitus on hieman hämärän peitossa eikö Arthur sitä luultavasti ymmärtäisi, vaikka sen tietäisikin. The final showdown tapahtuu Margathea-planeetalla, jossa on legendan mukaan mahtavia aarteita.

The Hitchhiker's Guide on kirja, jossa ei ole rajoituksia. Aivan mitä tahansa voi tapahtua seuraavaksi ja kuten ehkä huomasit, se tekee juonitiivistelmän teon järkyttävän vaikeaksi. Adamsin kirjoitustyyli tukee ehdottoman uskollisesti juonen monimutkaisuutta ja asetelmien nopeaa vaihtumista. Asioita ei pohjusteta liikaa turhanpäiväisillä sepustuksilla eikä niihin jäädä jumiin jälkikäteen sivukausiksi.

Tämä uudempi painos sisältää myös kolme ihanaa plussaa. Heti kirjan alusta löytyy Rusell T. Daviesin esipuhe, joka on erittäin ihana ja viihdyttävä. Kirjan lopussa taas on materiaalia Douglas Adamsin arkistoista. Mielestäni kaikkein huvittavin ekstra on kuitenkin sisäkannelta löytyvät tarrat, joita voi liimailla kanteen, jos siltä tuntuu. Saatan laittaa kuvan omasta mestariteoksestani, kunhan saan sen valmiiksi. Tämä on tarkkaa tiedettä!

Eräs ystäväni aikoo pakottaa minut kuuntelemaan jotakin suomenkielisistä kuunnelmaversiota jossain vaiheessa ja odotan kokemusta hieman jännittyneessä mielentilassa. Englanniksi teos on erittäin toimiva eikä tiedesanasto ole kovin vaikeaa ymmärtää. Juonesta saisi mielestäni kiinni myös vähäisemmällä englannin taidolla.

The Hitchhiker's Guide on hyvin älyvapaata lukemista ja parhaan nautinnon saakin, kun ei analysoi liian loogisesti tapahtumia. Just sit tight and enjoy the ride!

6 / 6 small spaceships with suicidal tendencies

Douglas Adams: The Hitchhiker's Guide to the Galaxy, 1979, Pan Books, 180 pages

Ereitan ensimmäisen Oman hyllyn unohdetut -postauksen voit mennä lukemaan täältä.

Syyskuun klassikko, symbolismi ja vuosisadan vaihde

Ennen kuin alan kertoa teille myöhässä olevia ajatuksiani seuraavasta klassikosta aion vuodattaa mielessäni pyörivän keskeneräisten asioiden teorian. Hommahan menee niin, että kun on liikaa tekemistä ja hoidettavia asioita iskee salakavalasti kamala ahdistus eikä voi suorittaa yhtikäs mitään. Se on aika valitettavaa klassikoiden ja ranskan itsenäisten tehtävien osalta, mutta näin siinä kuitenkin aina käy. Vaikka osa hoidettavista asioista olisi mukavia, niiden tekeminen luo kuitenkin ahdistuksen, sillä ne muistuttavat muista, ikävämmistä asioista.

https://kuvat.suomalainen.com/

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Nyt kuitenkin klassikkoasioihin. Syyskuun klassikko on vihdoin luettu ja sanon heti alkuun pitäneeni siitä suunnattomasti.

Dorian Gray on ilmiömäisen kaunis nuorimies, joka maalauttaa muotokuvan itsestään. Hänen uusi tuttavuutensa lordi Henry avaa hänelle samalla täysin uuden maailman, jossa vain mielihyvän tavoittelu ja kauneus merkitsee jotakin. Dorian alkaa huomata muotokuvan vanhenevan hänen sijastaan ja kantavan kaikki hänen syntiensä rumuudet. Dorian uppoutuukin synnin ja
paheiden maailmaan oikein urakalla ilman, että muuttuu ulkomuodoltaan tippaakaan. Kamalat teot kuitenkin syövät hänen mieltään ja ajavat hänet kohti hulluutta.

Dorian Gray on erittäin mielenkiintoinen moneltakin eri kantilta. Siitä löytyy erinomaista pohdintaa, joka on esitetty niin purevasti, että sen ymmärtää täysin, vaikkei aivan samaa mieltä olisikaan. Kirjassa ei suurimmaksi osaksi turhia jaaritella, vaan pysytään koko ajan oleellisissa asioissa. Oikeastaan itse tapahtumat ovat lähinnä välttämättömät puitteet suuremmalle kuvalle. Kirjan todellinen sisältö ja viehätys löytyy sen raadollisesta ihmiskuvasta ja kiehtovista ajatuksista.

Hyvin pelottavaa on huomata, kuinka oikeaan Oscar Wilde osui arvioidessaan hedonismin nousevan tulevaisuudessa suureen suosioon. Nykyäänhän länsimainen kulttuuri keskittyy juuri kauneuden, nuoruuden ja elämysten palvomiseen. On siis parempi olla viehättävä kuin viisas.

Psykologiseltakin kantilta Dorian Grayn muotokuva on loistava. Dorian itse vajoaa turmeltuneisuuteen vähän kerrallaan ja oikeuttaa pahoja tekojaan itselleen mutkattoman helposti. Tämän suuren lankeemuksen aloittanut lordi Henry on myös erittäin kiinnostava henkilö. Hän esiintyy täynnä synkkiä aatoksiaan ja ideologioitaan, muttei ole läheskään yhtä rappeutunut kuin antaa ymmärtää. Hän ei missään vaiheessa käsitä vaikutuksensa laajuutta Doriaan tai huomaa olevansa suuri syy tämän lankeemukseen.

Suosittelen tätä klassikkoa kaikille, jotka haluavat lukea jotain koukuttavan erilaista. Dorian Grayn muotokuva pitää jännällä tavalla otteessaan ja antaa pohtimisen aihetta pidemmäksikin aikaa. Kannattaa ehdottomasti valita Jaana Kapari-Jatan uusi suomennos. Se on selkokieltä kadottamatta kuitenkaan ajan henkeä.

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva, The Picture of Dorian Gray, 1890, suomentanut Jaana Kapari-Jatta, 2009, Otava, 363 sivua

Elokuun klassikko, realismi ja naturalismi

Gustave Flaubert: Rouva Bovary

Tässä vaiheessa vuotta alkaa väsymys painaa näitä klassikoita koskien. Kuitenkin, pitkän ja uuvuttavan kamppailun jälkeen, olen vihdoin selviytynyt joten kuten hengissä elokuun klassikosta.

http://www.kirjasampo.fi/

Rouva Bovary kertoo Emmasta, joka menee naimisiin maalaislääkäri Charlesin kanssa. Emma on kuitenkin haaveilija ja elää liikaa kuvitelmissaan eikä kykene tyytymään siihen, mitä hänellä jo on. Lähes pakkomielteeksi muuttunut ajatus täydellisestä rakkaudesta ajaa Emman pettämään Charlesia ja kehittämään suuren inhon tätä kohtaan. Kirjan aikana Emma ajautuu yhä syvemmälle ahdinkoon sekä tunteidensa että raha-asioidensa kanssa.

Kirjan takakansiteksti antoi hyvin erilaisen kuvan Rouva Bovarysta. Sen perusteella odotin jotain vähän vauhdikkaampaa ja särmikkäämpää. Todellisuudessa kirja on lähinnä ärsyttävää itseääntoistavaa haahuilia. Lähes kaikki henkilöt ovat ärsyttäviä, etenkin Emma, herra Lheureux ja Charlesin äiti. Charles itsekin alkoi ärsyttää minua jossain vaiheessa suuresti kaikessa typeryydessään ja sokeudessaan. Toisinaan joku voi olla liian viaton ja hyvä.

Flaubert ei tainnut pitää naisia kovin suuressa arvossa. Emmasta löytyy nimittäin kaikki mahdolliset huonot piirteet, mitä naiseen on milloinkaan yhdistetty. Muita naishenkilöitä kirjassa käsitellään vain lyhyesti ja Berthe on liian pieni, jotta hänet laskettaisiin vielä naiseksi.

Minun versiossani on vähän vanhempi suomennos kuin Sezziellä. Se on kuitenkin hyvin ymmärrettävää kieltä ja välissä myös tahattoman humoristista. Tässä painoksessa intohimo on hyvin käytetty sana. Jos olisin ahkera ja aikaansaava, voisin harkita yrittäväni laskemista.

Rouva Bovary oli kieltämättä ihan hyvä ajan kuvaus ja varmasti monien pitämän. Flaubertin tyyli ei ole turhan jaarittelevaa, vaikka tapahtumat tuntuvatkin toistavan itseään. Jotenkin minulle Rouva Bovarysta puuttuu kaikki koukuttavat elementit. Ei kiinnostavia henkilöitä, tapahtumat ovat arkipäiväisiä eikä elinympäristössä tapahdu suuria mullistuksia. Näen tämän kirjan jonkun sellaisen kädessä, joka istuu hienostuneesti jalat ristissä samettipäällysteisessä nojatuolissa ja siemailee kallista kahvia takkatulen ääressä. Toisin sanoen Rouva Bovary vaatii lukijaltaan suurta sivistyneisyyttä, jota en todellakaan koe omaavani.

Gustave Flaubert: Rouva Bovary, Madame Bovary, 1857, suomentanut Eino Palola, 1928, Otava, 354 sivua

Heinäkuun klassikko, romantiikka II

http://www.kirjasampo.fi/

Victor Hugo: Pariisin Notre-Dame
Ei ole todellista! Vihdoin se on luettu. Tiedetään, tiedetään, nyt ei todellakaan ole enää heinäkuu, mutta uskoisin, että jonkun ajanlaskun mukaan jossain päin maailmaa se vielä on.

Pariisin Notre-Dame kertoo epämuodostuneesta kellonsoittajasta Quasimodosta, mustalaistyttö Esmeraldasta, arkkidiakoni Claude Frollosta ja lukuisista muista henkilöistä. Kaikki kirjan sivupolut nivoutuvat yhdeksi tieksi tarinan loppuun menessä, mutta sinne pääseminen kestää hyvin kauan. Kaikki tapahtumat liittyvät jotenkin kauniiseen Esmeraldaan ja hänen alati huononevaan kohtaloonsa. Frollo kehittää sairaan pakkomielteen tyttöä kohtaan, Quasimodo rakastaa häntä salaa ja jopa Rotankolon vanha eukko liittyy jotenkin tyttöön. Hugo on rakentanut valtavan yksityiskohtaisen välähdyksen, jonka voisi luulla olevan aivan aitoa historiaa.

Kerrontatyyli on hyvin rönsyilevää ja usein hidasta, mikä alkaa loppua kohti ärsyttää. Mukana on kuitenkin ihastuttavan sarkastisia huomautuksia ja kertojan ääni on vahvasti kuuluvissa. Viimeiset sata sivua ovat ehdottomasti kirjan kiinnostavin osa, sillä tapahtumia on tiuhassa ja kaikkien henkilöiden ympyrät täytyy sulkea ennen kirjan loppua. Pidin loppuratkaisusta suurimmaksi osin. Hieman "tapetaan kaikki äkkiä" -mieliala oli näkyvissä aivan viimeisillä sivuilla, mutta itse kuolemat olivat erinomaiset.

Pariisin Notre-Damen henkilöt olivat kiehtovia, mutta etenkin Frollon lankeaminen hulluuteen oli lähes karmaisevaa seurattavaa. Myös epätoivoinen tunne siitä, että tapahtumat olisivat voineet helposti päättyä myös onnellisesti, saa lukijan elämään kirjaa.

Kevyttä kesälukemista Pariisin Notre-Dame ei todellakaan ole, vaan se vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä sekä runsaasti keskittymiskykyä. Suosittelen kuitenkin, jos edellä mainittua kolmea hyvettä tuntuu löytyvän.

Victor Hugo: Pariisin Notre-Dame, Notre-Dame de Paris, 1831, suomentanut Huugo Jalkanen, 1954, WSOY, 523 sivua