Muutama jatko-osa

Ainoat loppuun asti lukemani kirjat tällä hetkellä. Voisin ehkä ottaa projektiksi keskeneräiset...

http://2.bp.blogspot.com/

Ally Condie: Rajalla

Jälleen on yksi ikuisuusprojekti saatettu päätökseen. Ally Condien Rajalla on lojunut keskeneräisenä kirjahyllyssäni jo useamman vuoden. Olen lukenut siitä paremman puutteessa muutaman sivun ja unohtanut taas kuukausiksi. Se, että voin näin tehdä putoamatta kuitenkaan kärryiltä, kertoo kenties jotakin kirjan rakenteesta.

Rajalla jatkaa siitä, mihin sarjan aloitusosa Tarkoitettu jäi. Cassia on päättänyt etsiä Kyn ja sitä varten hänen on karattava Yhteiskunnan valvovan silmän alta kohti salaperäisiä kanjoneita. Hän saa mukaansa salaperäisen Indie-tytön, jolla on omat motiivinsa kanjoneihin haluamiseen. 

Olen ikuisesti katkera näille kirjoille siitä, että kirjailijan luoma maailma on todella kiinnostava ja siinä olisi paljon potentiaalia toisenlaisessa tarinassa. Kirjojen pääpaino on kuitenkin niin vahvasti rakkaustarinassa, että kiinnostaviin asioihin ei jää aikaa. Kaiken lisäksi Cassian ja Kyn romanssi on suurimman osan ajasta silmien pyörittelyä tai tuskastuneita huokaisuja aiheuttava. Puhumattakaan siitä, että etenkin Cassialla on muutamia epäterveellisiä käsityksiä siitä, millainen on hyvä suhde. Hän esimerkiksi ilmaisee haluavansa, että Ky pysyisi aina samanlaisena eikä muuttuisi siitä, millainen oli Yhteiskunnassa. Ky on lähinnä ärsyttävä. Uhkaavasta kolmiodraamasta ei edes puhuta.

Suurimman osan ajasta henkilöt pyörivät kanjoneissa. He juoksentelevat ympäriinsä, puhuvat vähän ja pohtivat syvällisiä. Seuraavana päivänä sama uudestaan. Vaikka Rajalla on aika ohut kirja, se tuntuu aivan liian pitkältä, kun mitään ei tapahdu moneen kymmeneen sivuun. Kaiken lisäksi suomennoksessa oli muutama todella raivostuttava kielioppivirhe. 

Siitä huolimatta, että olen juuri käyttänyt monta kappaletta huonojen asioiden kertomiseen, en silti voi sanoa vihanneeni kirjaa. Se herätti minussa lähinnä välinpitämättömyyttä. Oli siinä hyviäkin hetkiä. Kirjan puolivälin paikkeilla esitellään uusi henkilö Hunter, joka oli ehdottomasti kiinnostava. Hän herätti sympatiani ja olisin mieluusti kuullut lisää. Välillä kirjassa on myös kauniin eläviä kuvauksia ja pohdintoja, jotka toivat kaivatun tauon juoksentelusta.

2 / 6 polttamiselta täpärästi selvinnyttä karttaa

Rajalla kuittasi Helmetin 2015-lukuhaasteesta yhden kohdan

38. Kirja, jonka lukemisen olet aloittanut, mutta joka on jäänyt kesken

Ally Condie: Rajalla, Crossed, 2011, suomentanut Kaisa Kattelus, 2012, Tammi, 339 sivua

Natsuki Takaya: Fruits Basket 2

http://ecx.images-amazon.com/

Löysin sattumalta Itäkeskuksen kirjastossa ollessani Fruits Basketin kakkososan ja täytyihän se heti tietenkin lainata. Olen ainakin tähän mennessä pitänyt sarjasta hyvinkin paljon ja odotan innolla jatko-osia. Sarjassa on kiinnostavia henkilöitä, kaunis piirtotapa ja vain muutamia kiusallisia hetkiä. Tätä lisää!

Fruits Basket 2 kuittasi Helmetin 2016-lukuhaasteesta kolme kohtaa:

9. Sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja
10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
17. Kirjassa juhlitaan



Seuraavaa postausta joudutte valitettavasti hieman odottamaan, sillä kaikista keskeneräisistä kirjoistani huolimatta loppuun asti tulee tällä hetkellä luettua lähinnä pääsykoekirjoja.

Viime vuoden viimeiset

Tämä postaus sisältää viimeiset vuoden 2015 postaamattomat kirjat. Seuraavat lasketaan mukaan jo tämän vuoden kokonaislukuun.

Diana Wynne Jones: Leijuva linna

http://photos1.blogger.com/

Liikkuvan linnan jatko-osa Leijuva linna kertoo köyhästä mattokauppiaasta, Abdullasta, joka unelmoi ihanasta prinsessasta ja yrittää vältellä tunkeilevia sukulaisiaan. Unelmat alkavat yllättäen käydä toteen, kun Abdulla matkaa taikamatolla satumaiseen puutarhaan ja tapaa prinsessansa. Prinsessa kuitenkin ryöstetään ja Abdullan on tehtävä kaikkensa löytäkseen hänet. Avukseen hän saa entisen sotilaan, ärsyttävän pullonhengen ja kaksi erikoista kissaa.

Heti alkuun on sanottava, että Leijuva linna ei ylettänyt lähellekään Liikkuvan linnan tasoa. Toisen osan kirous kenties. Siinä oli aivan loistavia kohtia ja oivalluksia, mutta myös eräs huomattava pettymys. Kirjan keskikohta on yksinkertaisesti tylsä. Abdulla harhailee ympäriinsä sotilaan kanssa ja juoni ei tunnu menevän ollenkaan eteenpäin. Alussa ja lopussa kirja on erittäin viihdyttävä. Etenkin lopun kohtaukset linnassa olivat omia suosikkejani.

Tajusin jossain vaiheessa, että tämä tarinahan on vähän kuin Aladdin. Tosin ainakin minun versioni alkuperäisestä Aladdinistä on todella tylsä ja Aladdin itse todella ärsyttävä. En ole nähnyt Disneyn versiota. Jossain vaiheessa Leijuvan linnan tarina lähtee omille teilleen, mutta alussa siinä on hyvin paljon samaa Aladdinin kanssa. Molempien päähenkilöt ainakin ovat ärsyttäviä.

Nostan vielä esille keksi erityisen hyvää asiaa. Ensinnäkin, kirjan kansi on lumoavan kaunis. Voisin tuijotella sitä vaikka kuinka pitkään. Erinomaista työtä taiteilijan osalta. Toiseksi, rakastin Abdullan monimutkaisia ja polveilevia kohteliaisuuksia. Nauroin melkein ääneen useammassakin kohdassa!

4 / 6 kermalta haisevaa taikamattoa

Diana Wynne Jones: Leijuva linna, Castle in the Air, 1990, suomentanut Ville Viitanen, 2006, WSOY, 276 sivua

http://ecx.images-amazon.com/

Natsuki Takaya: Fruits Basket 1

Fruits Basketia on suositeltu minulle muutamaankin otteeseen. Lainasin sen, uusin viisi kertaa ja luin lopulta. En todellakaan pettynyt. Mangan piirustustyyli oli helposti seurattavaa ja henkilöt kiinnostavia. Se ei myöskään vaikuttanut liian lapselliselta. Olen jo lainannut seuraavan osan ja pääsen toivottavasti pian sen kimppuun.

https://littlecloudcuriosity.files.wordpress.com/

Yana Toboso: Black Butler II

Tämä manga taas oli hyvin erilainen kokemus Fruits Basketiin verrattuna. Luin tämän toisen osan lähinnä siksi, että ensimmäisessä oli muutamia ihan hyviä juttuja. Huomasin kuitenkin kakkosta lukiessani tämän mangan olevan tarkoitettu selvästi minua nuoremmille. En usko lukevani seuraavia osia ainakaan ihan heti. Kiusallisuuskertoimet olivat hieman liian suurta luokkaa.

Kirjojen sijaistoiminto

Olen lähiaikoina lukenut paljon mangaa, sillä lukuintoni ei ole jaksanut keskittyä yhtään monimutkaisempiin teoksiin. Seuraavan sarjan kaikki neljää osaa luin parissa päivässä paremman puutteessa. Pahoittelen postauksen epämääräistä asettelua, kuvat eivät oikein tahtoneet asettua.

Yoshigi Tonogai: Doubt

https://s3-eu-west-1.amazonaws.com/

Kaikkea sitä tosiaan tuleekin luettua. Doubt kertoo kuudesta nuoresta, jotka ovat tutustuneet Rabbit Doubt -nimisen kännykkäpelin ansiosta. Pelissä yksi on susi ja muut kaneja. Jos kanit arvaavat suden henkilöllisyyden ennen kuin se tappaa heidät kaikki, he voittavat. Jos taas susi jää ainoana eloon, se voittaa. Nuoret sopivat tapaavansa toisensa ensimmäisen kerran, mutta päätyvätkin hylättyyn mielisairaalaan vangeiksi pelaamaan kieroutunutta tosielämän versiota Rabbit Doubtista. Heidän on nyt etsittävä pakotie laitoksesta ja yritettävä arvata, kuka on pelin takana.

http://snoopycool.com/

Doubt oli viihdyttävä ja välillä hyvinkin yllättävä parin päivän lukuprojekti. Siitä ei puuttunut vauhtia ja väkivaltaa, vaikka käänteet olivatkin toisinaan vähän ennalta-arvattavia. En ole aivan vakuuttunut loppuratkaisusta ja olen vihainen siitä, että suosikkihenkilöni kuoli. Onneksi vasta viimeisessä osassa, mutta silti. Idea ei ehkä ollut kaikkein omaperäisin, mutta minuun se ja muut vastaavat uppoavat yleensä aina.

http://snoopycool.com/

Piirustustyyli oli suurimmaksi osaksi hyvä ja onnistui kuvaamaan tilanteiden ahdistavuutta. Muutama kohta oli epäselvä ja jouduin tarkastelemaan kuvia ärsyttävän kauan saadakseni selville, mitä oikein tapahtui. Jollain tasolla olisin toivonut tämän mangan olevan värillinen, vaikka yleensä pidän enemmän mustavalkoisuudesta.

http://media.tumblr.com/

Neljä osaa oli vähän liioittelua, sillä kolmekin olisi riittänyt tarinan kertomiseen tällä aineistolla. Pidän silti Doubtia lukemisen arvoisena ja tartun tilaisuuteen, jos vastaava sattuu eteen.

31/2 / 6 mielenkiintoista viivakoodia

Yoshigi Tonogai: Doubt, 2013, Sangatsu Manga, 

Vaikeuksia edessä ja takana ja sivulla ja ja ja...

http://2.bp.blogspot.com/

Lars Kepler: Nukkumatti

Aioin alunperin kirjoittaa arviooni siitä, kuinka loistava takakansiteksti tällä kirjalla on, mutta päätinkin antaa teidän itse lukea sen juonitiivistelmän sijasta.

"Mikael Kohler-Frost katosi kolmetoista vuotta sitten. Häntä pidettiin sarjamurhaaja Jurek Walterin viimeisenä uhrina. Kun Mikael sitten löytyy elossa, komisario Joona Linnan epäilykset vahvistuvat: oikeuspsykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla parhaillaan istuva Walter ei toiminut yksin. Mikaelin sieppasi joku muu - mutta kuka? Mikael itse uskoo olleensa Nukkumatin vankina. Hän muistaa vain unettavan hiekan ja päässä kilisevät posliinisormenpäät. Ja sen ettei hän ollut yksin. Joona Linna apureineen on tiukan paikan edessä: jonkun heistä on soluttauduttava suljetulle osastolle ja voitettava sadistisen sarjamurhaajan luottamus. Pian."

En tahdo spoilata kirjan käänteitä, sillä se veisi kaiken jännityksen, joten arvioni on valitettavan pinnallinen. Jos tahdot lukea todella intensiivisen, mukaansatempaavan ja pelottavan dekkarin, Nukkumatti on juuri sinua varten. Kirjan hengästyttävä tahti ja painostava ilmapiiri pysyvät koko tarinan läpi ja lukijan on pakko kääntää sivu toisensa jälkeen päästäkseen kohti loppua, oli se sitten millainen tahansa. Rauhallisia levähdyshetkiä on turha odottaa, sillä hitaammissakin kohdissa taustalla oleva synkkyys kurkkii olan yli.

Oli todella virkistävää lukea pitkästä aikaa niin koukuttavaa kirjaa, että se oli vaikea laskea käsistä. Luin aivan kevyesti useamman sata sivua kerralla. Tässä auttavana tekijänä oli tietenkin tyylin sopiva kieli ja ihanan lyhyet luvut. Siinä ei ollut mitään ylimääräistä koristelua tai turhanpäiväistä kikkailua, vaan kuvailu ja tapahtumat olivat juuri oikeassa tasapainossa. Niinkin suuressa määrin, että Nukkumatin jälkeen tahdoin lukea jotain paljon runollisempaa ja herkempää. Siitä kirjasta lisää seuraavassa postauksessa.

Kokisin itseni todella vastuuttomaksi, jos en antaisi tarpeeksi selvää varoitusta. Nukkumatti ei sovellu herkemmille lukijoille, sillä se on hyvin ahdistava ja paikoin oksettava kaikkine karmeine mielikuvineen. Jopa minulla oli illalla nukahtamisvaikeuksia ja olen sentään katsonut ja lukenut kaikenlaista kamalaa. Ja tietenkin nyt minun on pakko lukea lisää Lars Keplerin kirjoja, sillä toisinaan kaipaa juuri tällaista jännittävää kauhua.

Nukkumatissa oli erinomaiset henkilöt, mikä toi tarinaan inhimillisen näkökulman ja tietenkin auttoi sotkemaan ongelmallisia tilanteita vielä lisää. Joona Linna oli erityisesti sydäntäni lähellä ja pidin hänestä koko ajan yhtä huonoa ratkaisua lukuunottamatta. Enkä voinut olla symppaamatta suomalaistaustaista henkilöä ruotsalaisten keskellä. En tahdo henkilöistäkään paljastaa etukäteen paljoa, mutta sen sanon, että tämän kirjan Kusipäisten kakkiaisten kerhon puheenjohtaja ei todellakaan ole se, jota ensin tittelin kantajaksi luulee. On se kumma, miten ällöttävä joku voi olla olematta edes sarjamurhaaja.

Aikaisemmin olen hieman vältellyt Keplerin kirjoja luotaantyöntävien kansien ja rasittavan hehkutuksen takia, mutta nyt on myönnettävä, että taisin jäädä vähän koukkuun näihin Joona Linnan järkyttävien tapausten tutkimuksiin. Tahdon myös tietää, harrastavatko nämä dekkarit enemmänkin viimeisen sivun pommin pudotuksia...

5 / 6 pulahdusta jäiseen meriveteen

Lars Kepler: Nukkumatti, Sandmannen, 2012, suomentanut Anu Koivunen, 2013, Tammi, 529 sivua

Nukkumatti kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan

45. Kirja, joka pelottaa sinua

James Dashner: The Scorch Trials

https://36.media.tumblr.com/

Olen opettava esimerkki siitä, miten kirjapostauksia ei kannata tehdä. Sain kirjan luettua jo aikoja sitten, jolloin heti sen luettuani kirjoitin hyvin tunnepitoiset muistiinpanot. Nyt niihin palattuani en ymmärrä kuin hyvällä tuurilla puolet siitä, mitä silloin mahdoin tarkoittaa. Käytin kaiken lisäksi jo itse kirjan lukemiseen turhan paljon aikaa ja ehdin unohtaa alun tapahtumia loppua kohti mentäessä. Parhaani kuitenkin yritin.

Sarjan toisessa osassa ollaan selvitty labyrintista, mutta edessä ovat uudet vaikeudet. Wicked ei todellakaan ole poissa kuvioista ja Thomas ystävineen joutuu kohtaamaan aivan toisenlaisia haasteita kuin aiemmin. Mikään ei ole enää varmaa ja mikä tahansa voi olla valhetta. Labyrintin entiset asukkaat kilpailevat aikaa vastaan Scorchin polttavassa kuumuudessa ja järkensä menettäneiden Crankien kanssa.

Pahoittelen epämääräiseltä kuulostavia nimiä. En tiedä, millä nimellä paikat ja asiat on virallisesti suomennettu enkä uskalla lähteä arvailemaan. Epämääräinen kyllä kuvaa hyvin myös tunnelmiani kirjaa kohtaan. Jotenkin tuntui siltä, että tässä kirjassa ei oikein saavutettu mitään. Se oli melkein turhan oloinen. Mihinkään ei saanut vastauksia, kysymyksiä tuli vaan koko ajan lisää. Thomasin yleisin ajatus koko kirjassa oli "miksi?" ja se oli todellakin lukijalla päällimäisenä mielessä. Mitä ihmeen järkeä tässä kaikessa oikein on? Minulla on myös hienoisia epäilyksiä siitä, kuinka uskottavat ja kattavat selitykset tulevat olemaan. Täytyy lukea kolmas osa, kunhan saan aikaiseksi.

Sitten päästäänkin kaiken pahan alkuun ja juureen; Wickediin. Ensimmäisessä kirjassa Wicked oli enemmän taustalla eikä se ollut kovin näkyvä osa tarinaa. Toisin on toisessa osassa. Wicked herätti minussa aivan silmittömän vihan raivostuttavalla arvoituksellisuudellaan ja valheellisen ystävällisellä asenteellaan. Puhun lähinnä Rat Manista, joka oli Wickedin puhemies uusiin haasteisiin liittyen. Kaikein pahinta oli kuitenkin täysi avuttomuus, joka syntyi, kun henkilöillä ei yksinkertaisesti ollut mitään keinoa vastustaa Wickediä.

Henkilöt ovat usein se tekijä, joka tekee kirjasta hyvän tai huonon. Voin vilpittömäksi ilokseni ilmoittaa, että Thomas ei ollut läheskään niin ärsyttävä kuin ensimmäisessä osassa! Muutaman typerän ratkaisun hän jälleen teki, mutta suurimman osan ajasta tulimme hyvin toimeen, vaikka kirja olikin mielestäni hieman liian Thomas-keskeinen. Ymmärrän, että hän on päähenkilö, mutta rajansa kaikella. Oli typerä ratkaisu erottaa Thomas muusta porukasta, sillä hän ei yksin ole tarpeeksi kiinnostava. Tähän vaikuttaa hieman myös se, että Minho ja Newt ovat suosikkini ja olisin halunnut lukea heistä enemmän. Voi Minho. Hänellä ei ole kovin helppoa tässä kirjassa. Ymmärsin hyvin hänen asenteensa ja karkeat kommenttinsa etenkin hänen yksinkertaisen selityksensä jälkeen. Jonkun oli pakko olla kova, että päästiin yhtään mihinkään. Minhon vakioheitot olivat tietenkin mahtavia. Minho on sieluneläimeni. Vastakohtana Minho-rakkaudelleni oli valitettavasti Teresa. Olen joutunut tulemaan siihen tulokseen, että Dashner ei oikein osaa kirjoittaa naishenkilöitä. Teresan hahmossa olisi nimittäin ollut mahdollisuus myös hyvin toisenlaiseen taustatunnelmaan. Dashner kuitenkin onnistui saamaan minut inhoamaan Teresaa enkä usko sen olleen hänen tarkoituksensa. Toivon hänelle parempaa kaarta seuraavaan kirjaan.

Tiedättekö sen turhauttavan hetken, kun kirjan henkilö ajattelee aivan loistavan ajatusketjun vastaukseksi ikävälle henkilölle, mutta ei sano sitä ääneen? The Scorch Trials teki kerrankin sen aina toivomani asian eli antoi ajatusten muuttua sanoiksi. Kerrankin joku sanoi suorat sanat ja vielä hyvin perusteltuina. Lisää olisin silti kaivannut. Samalla sain lapsellista mielihyvää, kun Thomas oli katkera ja pikkumainen, koska juuri siltä itsestänikin tuntui.

Brutaaleja kohtia ei kirjasta uupunut ja herkimpien kannattaakin ehkä harkita ennen kirjaan tarttumista. Minua ei raakuus erityisemmin säväytä ja on pakko nostaa hattua Dashnerin kekseliäisyydelle. Osa väkivaltalaitteistosta oli erittäin luovaa ja yllättävää.

Lopuksi pieniä yksityiskohtia, jotka jäivät häiritsemään. Olisin halunnut tietää lisää Group B:stä eli tyttöjen labyrintista. Toisaalta ehkä ihan hyvä, ettei Dashner lähtenyt säheltämään sen kanssa. Perustarina olisi kuitenkin kiinnostanut. Hieman kismitti, että Jorgen sulautumisesta porukkaan ei sanottu oikeastaan mitään. Ensin hän on aivan kamala ja seuraavan kerran, kun Thomas näkee hänet, Jorge on osa porukkaa. Eniten ärsytti monia muitakin kirjoja vaivaa ongelma, jolle tässä kirjassa sopii nimeksi "muut Gladersit ja tytöt". Jos et jaksa kyseisiä henkilöitä meille esitellä ja erotella, älä ota niitä ollenkaan mukaan.

The Scorch Trials oli kokonaisuutena aika pirstaleinen ja hieman toisen osan kirouksen alla, mutta pysyi kuitenkin kohtalaisesti kasassa ja oli monin paikoin hyvinkin viihdyttävä. Nyt sitten odotetaan syksyllä ilmestyvää elokuvaa, josta olen kuullut sekä lupaavia että hyvin huolestuttavia huhuja.

31/2 / 6 karmeaa metallipalloa

James Dashner: The Scorch Trials, 2011, Chicken House, 359 sivua

Jinsei Kataoka & Kazuma Kondou: Deadman Wonderland

http://d.gr-assets.com/

Deadman Wonderlandia katselin joskus taannoin kirjamessuilla, mutten kuitenkaan ostanut. Päätin nyt siihen tarttua, kun Kallion mangavalikoima on mitä on.

Deadman Wonderland on Tokion raunioille rakennettu yksityinen vankila, joka toimii myös viihdekeskuksena ulkopuolisille. Ganta Igarashi on ainoa eloonjäänyt verilöylyssä, jossa kaikki hänet luokkatoverinsa kuolevat. Ganta tuomitaan syyttömänä Deadman Wonderlandiin, jossa hän huomaa vankilan olevan enemmän kuin vähän häiriintynyt. Gantan täytyy yrittää pysyä järjissään omituisten vankien ja kamalien käytäntöjen viidakossa samalla miettien keinoa todistaa syyttömyytensä.

Tarinassa oli useita mielenkiintoisia elementtejä, jotka eivät ensimmäisessä osassa vielä tietenkään päässeet kunnolla esille, mutta joiden takia saatan lukea sarjaa joskus eteenpäin. Henkilöistä en vielä oikein osaa sanoa muuta kuin sen, että selväjärkisyyttä on turha tästä mangasta etsiä. Paikoittain piirustustyyli oli mielestäni sekavaa ja vaikeasti seurattavaa. Se on suurimpia syitä sille, miksi en oikein innostunut Deadman Wonderlandista. Tämä vaivasi onneksi lähinnä nopeatempoisia toimintakohtauksia ja henkilöt olivatkin lähes aina taidokkaasti tehtyjä.

En ole vielä varma, luenko sarjan muita osia, joten tämä saa oman arvosanansa.

3 / 6 törmäystä kärryjen kanssa

Jinsei Kataoka & Kazuma Kondou: Deadman Wonderland, 2000, Tokyopop

Vähän kevyempää kesälukemista

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna

http://4.bp.blogspot.com/

Vihdoin ja viimein sain aikaiseksi lukea Liikkuvan linnan. Se on kiinnostanut minua jo pidemmän aikaa ja siitä tehty elokuva on mielestäni ihana. Kirja oli aika erilainen, mutta pidin siitäkin kovasti ilman, että elokuva olisi muuttunut silmissäni huonommaksi.

Liikkuva linna on trilogian ensimmäinen osa ja kertoo Sophiesta, joka repäistään irti tasaisesta elämästä hattukaupassa, kun noita kiroaa hänet. Sophie päätyy velho Howlin linnaan siivoojaksi ja mukaan Howlin hyvin erikoiseen elämään tehtyään sopimuksen linnaa liikuttavan demoni Calciferin kanssa. Hänen täytyy purkaa Howlin sopimus Calciferin kanssa, jos tahtoo demonin muuttavan hänet taas ennalleen.

Pidin kirjan tunnelmasta ja tyylistä. Se oli yksinkertaista ja sujuvasti etenevää. Tapahtumista oli helppo pysyä kärryillä eikä henkilöitä ollut liikaa. Jotkut asiat jäivät hieman epäselviksi, mutta oletan saavani vastauksia seuraavissa osissa. Kirjailijalla oli miellyttävä tapa kuvata ihmisiä. Heistä ei kerrottu kuin Sophien vaikutelma ja lopun sai kuvitella itse, jos sen koki tarpeelliseksi. Pidin myös siitä, kuinka paljastukset tulivat verkkaisesti muun tekstin lomassa hyppimättä silmille joka käänteessä. Ne odottivat kiltisti vuoroaan ja ujuttautuivat sitten sopivassa kohdassa mukaan.

Rakastin kirjan maailmaa. Taikuus ja erikoisuus limittyi hauskasti ihmisten elämään täysin arkipäiväisesti. Taikuus ei ollut se iso juttu Liikkuvassa linnassa, vaikka merkittävä elementti toki olikin. Minuun vetosi tietenkin myös vanhanaikainen tunnelma hattukauppoineen ja soveliaisuussääntöineen. Sophie oli päähenkilönä onnistunut eikä tehnyt tyhmä tyttö -päätöksen kuin kerran tai kaksi. Suurimman osan ajasta hän oli omalaatuinen ja sopivalla tavalla ärsyttävä, jottei olisi tylsä. Howl hieman hämmensi minua, koska elokuvassa hän on hyvin viehättävä. Kirjassa hän oli ainakin puoleen väliin asti kerta kaikkiaan raivostuttava, lapsellinen ja pikkumainen. Teki mieli antaa hieman tapakasvatusta. Surukseni joudun siis lisämään Howlin "fiktiiviset miehet, jotka saisivat pysyä todella kaukana minusta" -listalleni.

Liikkuva linna on nopealukuinen ja tarpeeksi yksinkertainen fantasiakirja rauhallisiin kesäpäiviin. Siitä jää hyvä mieli ja kiinnostus jatko-osia kohtaan.

4 / 6 loitsuksi luultua runonpätkää

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna, Howl's Moving Castle, 1986, suomentanut Ville Viitanen, WSOY, 323 sivua

https://f01.mrcdn.info/

Yana Toboso: Kuroshitsuji - Piru hovimestariksi

Minun teki kirjastossa käydessäni pitkästä aikaa mieli lukea mangaa. Valitettavasti Kallion kirjastossa ei ollut tarvitsemiani osia Death Notesta, joten päädyin kokeilemaan jotain uutta.

Kuroshitsuji kertoo Sebastianista, joka on arvostetun Phantomhive-suvun täydellinen hovimestari. Hänen isäntänsä on 12-vuotias Ciel Phantomhive, joka juoksuttaa Sebastianilla turhanpäiväisillä asioillaan. Sebastian ei kuitenkaan ole aivan sitä, miltä vaikuttaa. Yliluonnollisen taitavan hovimestarin taustalla on jotain synkempää kuin ensi silmäyksellä tulee ilmi.

Otin vahingossa suomenkielisen version mangasta, mikä ärsytti minua kotona huomatessani suomennoksen olevan hitusen ärsyttävä. Seuraavan osan otan sitten englanniksi. Kuroshitsuji tai Black Butler, kuten sen nimi englanniksi kuuluu, vaikuttaa ensimmäisen osan perusteella ihan viihdyttävältä ja mukavan harmittomalta mangalta, joskin vähän lapselliselta. Henkilöt tuntuivat tarpeeksi kiinnostavilta eikä ole ollenkaan haitaksi, että Sebastiania ei ole ollenkaan paha katsoa. En nyt oikein osaa antaa numeroarviointia, joten taidan miettiä yleisen arvosanan sitten, kun olen lukenut koko sarjan.

Yana Toboso: Kuroshitsuji vol 1, 2007, suomentanut Suvi Mäkelä, 2012, Punainen jättiläinen, 186 sivua

Simon Tofield: Simonin kissa ja Simonin kissan pentu

http://s.cdon.com/

http://mb.cision.com/

Näistä aivan valloittavista sarjakuvakirjoista olen aiemmin jo lukenut osia, mutta nyt luin ne vihdoin kokonaan. Ensimmäinen osa kertoo kirjoittajansa ilkikurisen kissan edesottamuksista ja toisessa osassa mukaan soppaan hyppää pieni löytökissanpentu. Piirtäjän sympaattisen yksinkertainen piirustustyyli lämmitti sydäntäni. Itse kissan omistajan tunnistin kyllä monta kirjoissa esiintyvää kohtausta omasta elämästäni.

Simon Tofield: Simonin kissa, Simon's Cat, 2009, suomentanut Niko Aula, Gummerus, 400 sivua
Simonin kissan pentu, Simon's Cat in Kitten Chaos, 2012, suomentajaa en nyt tähän hätään löydä, Gummerus, 240 sivua

Simonin kissa kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan

30. Sarjakuva-albumi tai -romaani

Alta pois

Lisää Death Notea! Pidän arvioni mangan suhteen aika lyhyinä enkä jaksa niitä syvällisesti arvioida. Nämä ovat enemmänkin lyhyitä tunnelmia kirjoista. Blogger ei taas ole kaverini, joten sivun asettelussa on hieman ongelmia.

http://static.comicvine.com/

Death Note 2: Confluence

Ensimmäinen Death Noten osa oli mukaansa tempaava ja loistavaa viihdettä. Confluence ei valitettavasti yllä lähellekään edeltäjänsä tasoa, vaan jäi hieman epämääräiseksi säheltämiseksi. Tässä tapauksessa voidaan siis syyttää toisen osan kirousta. Erikseen on pakko valita erään naishenkilön juonen osa. En nyt muista hänen nimeään, mutta Confluence rakensi hänen tarinaansa ja luonnettaan aivan kuin hänestä olisi tulossa uusi tärkeä henkilö. Sanotaan vaikka, että olin hämmentynyt lopputuloksesta.

Ihanaa oli se, että L oli enemmän esillä ja hänestä paljastui uusia asioita. L on ehdottomasti suosikkihenkilöni ja hänen osuutensa ovat erittäin kiinnostavia. Enemmän niitä, kiitos. Confluence etenee onneksi nopeasti, on ihan jännittävä ja sen kykenee lukemaan yhdeltä istumalta. Siksi sen puutteet eivät ehdi häiritä liian kauaa.

2 1/2 / 6 vääriä henkilöllisyyksiä

Tsugumi Ohba & Takeshi Obata: Death Note 2: Confluence, 2004, Viz Media, 197 sivua

http://img3.wikia.nocookie.net/

Death Note 3: Hard Run

Voin ilokseni todeta Hard Runin olleen parempi kuin edellinen osa. Siinä oli selkeät ja kiinnostavat uudet elementit, kuten L:n ja Lightin yhteinen koulunkäynti ja toisen Kiran ilmestyminen kuvioihin.

Tämän osan kanssa kamppailin jälleen ristiriitaisuuden kanssa kannustaessani Lightia pitämättä hänestä kuitenkaan erityisesti.

Minulle jäi vähän huono ennakkoaavistus seuraavasta osasta viimeisen muutaman sivun perusteella.

3 1/2 / 6 huonolaatuisia c-kasetteja

Tsugumi Ohba & Takeshi Obata: Death Note 3: Hard Run, 2005, Viz Media, 193 sivua

http://static.comicvine.com/

Death Note 4: Love

Ennakkoaavistukseni osui valitettavasti oikeaan. Edellisen kirjan lopussa esitelty Misa oli yksi rasittavimmista kirjallisuuden henkilöistä pitkään aikaan. Hän oli lapsellinen, kohtuuton ja todellinen Tyhmä Tyttö. Misa ei saa sympatioita minulta. Hänen mukanaan tullut Shinigamien rakkaus-elementti taas oli hyvinkin kiinnostava ja kuulen siitä toivottavasti myöhemmissä osissa lisää.

Kirjan lopun asetelma seuraavaa osaa varten on hyvin lupaava ja toivonkin, että se vastaa odotuksiani.

2 1/2 / 6 pakkomielteisiä tyttösiä

Tsugumi Ohba & Takeshi Obata: Death Note 4: Love, 2006, Viz Media, 203 sivua


Death Note 4: Love kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan.

23. Kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä

Lisää kuvateksti

Death Note 5: Whiteout

Olin positiivisesti yllättynyt. Alussa Whiteout vähän haparoi, mutta sai itseään niskasta kiinni jo ennen puoliväliä. Tässä osassa oli kiva tunnelma tutkimusten suhteen, oli sellaista vähän valoisampaa tekemisen meininkiä.

Misakaan ei ollut yhtään niin ärsyttävä. Vähän edelleen, mutta suurimman osan ajasta hän oli ihan siedettävä. Ärsyttävyysosuuden hoitikin tällä kertaa Matsuda typerällä tempauksellaan.

Odotan innolla tietoa siitä, kenellä Yotsubassa on Death Note!

Pienenä lisähuomautuksena on pakko mainita kirjan englanninkielisistä nimistä. Ne kuulostavat periaatteessa englannilta, mutta eivät oikeasti ole olemassa. Se tuottaa ainakin minulle suurta hupia.

31/2 / 6 salaista kokousta

Tsugumi Ohba & Takeshi Obata: Death Note 5: Whiteout, 2006, Viz Media, 201 sivua

http://d.gr-assets.com/

Death note 6: Give-and-Take

Kuudennessa tuntui olevan kaksi aivan erilaista osaa. Kirjan alkupuolisko meni epämääräiseen hyörimiseen ympäriinsä. Ensin kehitettiin suunnitelma ja sitten se torpattiin. Sama toistui uudestaan ja uudestaan. Mitään ei varsinaisesti saatu aikaan, vaan kaikki vain istuivat toimettomina. Loppupuolisko taas oli hengästyttävä ja toiminnantäyteinen ajojahti, joka oli aivan pakko lukaista kerralla. Sitä oli ilo lukea ja jännittää.

Give-and-Take toi minulle järkytyksen myös henkilöiden kohdalla. Yleensä pidän L:stä ja Misa ärsyttää minua. Tällä kertaa asetelma kääntyi päälaelleen. Misa oli ihana nerokkaine suunnitelmineen ja loistavine asenteineen. Hänellä oli hyvät jutut ja hänen osaansa juonesta halusi lukea enemmänkin. L taas oli raivostuttava. Minusta tuntuu, että hänestä yritetään tehdä liian älykästä. Hän ei koskaan usko valheita tai mene lankaan. Aina on kaikki mahdollisuudet jo mietittynä. Hitusen se alkaa turhauttaa, kun L ei koskaan tee virheitä.

Lisäksi, jos pääjuonena on Yotsuban Kira, jättäkää edes hetkeksi L:n epäilyt Lightin suhteen taka-alalle.

Tsugumi Ohba & Takeshi Obata: Death Note 6: Give-and-Take, 2006, Viz Media, 216 sivua

Sieluaan on kiva myydä

Näinpä juuri. Toisinaan mietin, onko sielustani enää tässä vaiheessa oikein mitään jäljellä, kun sitä aina säännöllisin väliajoin kauppaan taas jollekin uudelle villitykselle. Tällä kertaa kyseessä on manga, jota en aiemmin ole lukenut, ja etenkin Death Note -sarja.

http://d.gr-assets.com/

Oman hyllyn unohdetut: Death Note 1: Boredom

Light Yagami on huippuoppilas, joka löytää maasta mustan muistikirjan, jonka kannessa on sanat Death Note. Käy ilmi, että Death Noten haltija voi kirjoittaa kirjaan kenen tahansa henkilön nimen ja kyseinen henkilö kuolee. Death Noten omistavan shinigamin seuraama Light päättää käyttää kirjaa poistaakseen rikostentekijät maailmasta ja luodakseen itse hallitsemansa utopian. Salaperäistä murha-aaltoa alkaa tutkia omalaatuinen L, joka on vakuuttunut pystyvänsä nappaamaan Kira-nimellä kulkevan murhaajan.

Death Noten piirtotyyli oli juuri minulle sopiva. Henkilöt olivat taidokkaasti ja yksityiskohtaisesti tehty, mutta taustoihin ei oltu tungettu turhia yksityiskohtia. Olen aina lukenut sarjakuvia ja näköjään myös mangaa tyylillä "ensin luetaan kirjoitettu teksti ja sitten nopeasti vilkaistaan kuva". Tämän takia en ehkä kykene arvostamaan tämän kirjallisuuden lajin syvintä olemusta, mutta nautin silti teoksesta.

Light on henkilönä hyvin erikoinen. Hän on erittäin älykäs, mutta myös yllättävän lapsellinen. Hänen maailmansa on todella mustavalkoinen eikä hän näe teoissaan mitään ongelmaa. Rikolliset ovat hänelle vihollisia, piste ja hän itse taas on oikeuden puolustaja maailman pelastaja ja utopistisen maailman luoja ja uusi hallitsija. Valitettavasti vihollisia
ovat myös murhia tutkivat poliisit, jos he näyttävät pääsevän liian lähelle tai vain sopivat Lightin kokeiluihin. Lightia jahtaava L on myös erittäin älykäs, mutta yllättävän lapsellinen, kuten hän itsekin toteaa. Hän ei kuitenkaan ole Lightin tapaan harhainen koulupoika. L ymmärtää Lightia ja he aloittavatkin monimutkaisen pelin koko maailma pelilautanaan.

Olen koko Death Note -fandomin tapaan häpeilemätön L-fani. Hän on ihana ja todella suloinen. L ohjailee poliisia tekemään fyysiset työt ja tutkinnan puolestaan ja keskittyy itse asettamaan Lightille älyllisiä ansoja vaihtelevalla menestyksellä. Koin lukijana suuren konfliktin puolen ottamisen suhteen. Toisaalta Light on mangan päähenkilö ja suurin osa tapahtumista näytetään hänen näkökulmastaan, joten hänen elämästään on pakko kiinnostua tarinan jatkumisen takia. Toisaalta taas Light on rasittava, idealistinen kakara, joka tuhoaa viattomien ihmisten elämiä. L taas on suosikkihenkilöni ja rakastan kaikkia kohtauksia, jotka ovat hänen näkökulmastaan. Olen aina iloinen, kun hän keksii jotain tai on muuten vaan innoissaan. Haittapuoli on se, että jos L saa Lightin kiinni, sarjasta katoaa sen idea. Olen siis umpikujassa.

Hämmennyin hieman sarjan tavasta esittää flashbackejä. Edes ensimmäisessä osassa olisi ollut miellyttävää, jos yhtäkkinen hyppäys olisi selitetty jotenkin. Sarjan aloittamista harkitseville tiedoksi, flashback-kohtien tausta ja reunat ovat mustat, kun taas nykyajassa ne ovat valkoiset.

Death Noten ensimmäinen osa oli jännittävä, hengästyttävä ja mukava yhden istuman lukukokemus. Olen jo lukenut toisenkin osan, mutta sen paikka on jossain toisessa postauksessa.

41/2 / 6 repäistyä sivua Death Notesta huijattuna rikollisen käteen

Tsugumi Ohba & Takeshi Obata: Death Note 1: Boredom, 2003, Viz Media, 194 sivua

Ereitan Oman hyllyn unohdetut -postauksen löydät tästä osoitteesta.

Kun nyt kerta sielun myymisestä on puhe, niin minun on kai pakko mainita uusimmasta rakkaudestani TV-sarjaa kohtaan. Tällä kertaa kyseessä on Pushing Daisies, jonka koko ensimmäisen kauden katsoin eilen illalla yhdeltä istumalta. Siinä ei tosin ollut kuin 9 jaksoa. Toivon pääseväni mahdollisimman pian toisen kauden kimppuun tätä maailman suloisinta rikossarjaa.