Suomalaisia klassikoita: Jäniksen vuosi

Voin rehellisesti sanoa lukevani liian vähän suomalaista kirjallisuutta ja aion ensi vuonna yrittää korjata asiaa. Suomalaiset klassikot ovat vielä suurempi musta aukko lukutottumuksissani, mutta sitä asiaa en ole niin kiireellisesti muuttamassa. Joskus kuitenkin tulee laajennettua sivistystään edes vähän.

https://s3-eu-west-1.amazonaws.com/

Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi

Vatanen elää tavallista elämää, hän käy töissä eikä pidä siitä, hän on naimisissa eikä pidä vaimostaan ja elämä menee niin kuin menee. Eräänä iltana hän löytää loukkaantuneen jäniksen poikasen ja päättää impulsiivisesti jättää edellisen elämänsä taakseen ja lähteä Suomen mittaiselle vaellukselle jänis mukanaan.

Jäniksen vuosi on juuri sitä, mitä ajattelen, kun ajattelen suomalaisia klassikoita. Yhden miehen hiljainen sielunmaisema yhdistettynä suomalaisen luonnon kuvauksiin ja tunnelmaan. Päähenkilö on enemmän tarkkailija kuin tekijä ja hänen matkansa on matka suomalaisuuden ytimeen. Tai jotain sinne päin.

Jäniksen vuosi oli kuitenkin joihinkin klassikkotovereihinsa verrattuna kevyt lukemisto. Siinä on hieman alle 200 sivua, mikä on juuri sopivasti juonen kertomiseen. Kirja ei jaarittele liikaa tai jää paikalleen liian pitkäksi aikaa, vaan Vatanen kulkee vauhdikkaasti ja niin kulkee juonikin. Kuljemme ympäri Suomea ja käväisemme myös Neuvostoliiton puolella koko ajan ympärillä kauniit maisemakuvaukset. Ehkä siinä jotain suomalaista sielunmaisemaa värittyikin. Ainakin yhdenlaista sellaista.

Vatanen oli päähenkilönä aika mitäänsanomaton ja kenties ihan tarkoituksella. Tarinan idea ei ole kertoa räiskyvän persoonallisesta tyypistä, vaan aivan tuiki tavallisesta miehestä, joka päätyy paikasta toiseen erilaisten sattumien kautta ja onnen tai epäonnen viemänä. Jänis on myös tärkeä hahmo tässä tarinassa ja se onki kirjan rakastettavin hahmo. Siihen saa kiintyä ja sen kohtalosta välittää suuresti. Myös Vatasen tunteellisimmat hetket liittyvät aina jänikseen. Muita eläimiä kohdellaan toisinaan vähän ikävästi esimerkiksi metsästyksen takia, mutta jänistä ei sentään kovin rumasti kohdella ensimmäistä loukkaantumista lukuun ottamatta.

Olin yllättynyt siitä, miten paljon poliittista kommentointia Jäniksen vuosi sisälsi. Se oli selväsi tavallisen työläisen puolella ja rikkaita ja vaikutusvaltaisia näytettiin huonossa valossa useampaan kertaan. Se antoi tarttumapintaa myös Vataseen, joka joutui juuri näiden rikkaiden ja vaikutusvaltaisten osalta huonosti kohdelluksi. Toisaalta saimme myös hyvin perinteisen "nalkuttava vaimo pilaa Vatasen elämän" juonikuvion, josta en jaksanut erityisemmin kiinnostua. Vatanen oli muutenkin minulle vähän etäiseksi jäävä hahmo. Toisinaan symppasin häntä kyllä, mutta taas välillä en jaksanut kiinnostua hänen alkoholisäädöistään ja muusta sen sellaisesta.

Kirjassa oli hyvin yhtenäinen tunnelma ja siinä oli hyvä flow. En ollut missään kohtaa erityisen koukuttunut, mutta sitä oli silti ihan miellyttävä lukea eteenpäin. Ainoastaan aika lähellä loppua tapahtui jotain erikoista ja saimme erikoisen aikahyppäyksen ja hetken koko tunnelma muuttui ja koko tämä kuvio oli epämiellyttävä enkä ymmärtänyt sen tarkoitusta. Sen jälkeen homma palautui takaisin urilleen ja jatkoi siellä loppuun asti. Aivan loppu oli myös aika erikoinen, mutta ei huono. Ainoastaan vähän odottamaton.

Jäniksen vuosi oli oikein mukiinmenevä kokemus ja ehdottomasti paremmasta päästä suomalaisten klassikkojen valikoimasta. Ymmärrän, miksi ihmiset pitävät tästä kirjasta ja sillä on ehdottomasti kirjallisia saavutuksia, jotka vetoavat tämän genren ystäviin. En ole ihan tämän kirjan pääasiallinen yleisö, joten se jäi ehkä vähän keskinkertaiseksi lukukokemukseksi, mutta se oli silti lajinsa edustajana oikein kiva kirja.

3 / 5 erikoista seuralaista metsäpalon sammutustöissä

Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi, 1975, WSOY, 196 sivua

Helmet2019:
9. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja

Helmet2017:
3. Suomalainen klassikkokirja

Helmet2016:
46. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja

Hankalia hetkiä: A Court of Thorns and Roses

Olin kuullut tästä sarjasta sekä kirjailijan toisesta sarjasta hyvinkin ristiriitaisia ja lähinnä negatiivisia asioita. Koin jonkin hetkellisen harkintakyvyn häiriön ja päädyin lukemaan ensikosketukseni Sarah J. Maasin kirjojen maailmaan. En rakastunut, lue siis omaa harkintaa käyttäen.

https://media.bloomsbury.com/

Sarah J. Maas: A Court of Thorns and Roses

Feyre elää köyhissä oloissa isänsä ja kahden siskonsa kanssa ja yrittää metsästämällä pitää perheensä edes jotenkin ravittuna. Eräänä päivänä metsällä ollessaan Feyre tappaa suuren suden ja samana iltana läheisestä keijujen valtakunnasta tullaan vaatimaan korvausta. Susi oli yksi heistä ja korvauksesi menetetystä elämästä Feyren on valittava joko kuolema tai lähdettävä keijujen matkaan maksamaan verivelkaa. Feyre päättää lähteä ja hänet viedään kevään hallitsijan Tamlinin hoviin. Tamlin ja hänen hovinsa väki joutuvat elämään salaperäisen kirouksen alla ja mitä syvemmälle hovin maailmaan Feyre uppoutuu, sitä mystisemmäksi ja vaarallisemmaksi kaikki keijujen maailmassa muuttuu. Tämän ohella Feyren on kamppailtava omien tunteidensa kanssa ja päätettävä, onko Tamlin suurimman mahdollisen uhrauksen arvoinen.

Muistiinpanoni tätä postausta koskien ovat niin pitkät, etten tiedä mistä alottaisin. Tasapainon ja reiluuden ja sen sellaisen nimissä aloittakaamme asioista, joista myönnän aidosti pitäneeni. Lista ei ole pitkä, mutta on siinä kuitenkin joitain oikeita asioita.

A Court of Thorns and Roses eli ACoTaR lyhennettynä ammentaa inspiraatiota esimerkiksi alkuperäisestä Kaunotar ja Hirviö -sadusta sekä pohjustaa ilmeisesti myöhempiä osia varten jonkinlaista Hades ja Persephone -kuviota. Mukana oli myös vaikutteita 1700-luvun skotlantilaisesta Tam Lin -runosta, kuten voimme yhden henkilön nimestäkin päätellä. Nämä elementit olivat mielestäni todella kiinnostavia ja hyvin käytettyjä. Pohjamateriaali oli vielä nähtävissä, mutta sen kanssa uskallettiin vähän leikkiä. Ylipäänsä tarinan maailma ja historia olivat sen parhaita ominaisuuksia. Kirjassa on kartta ja ihmisten ja keijujen verisestä historiasta kerrotaan juuri sopivassa mittakaavassa niin, että siitä sai tarpeeksi hyvän kuvan olematta kuitenkaan liian yksityiskohtaista.

Asioiden ja paikkojen ja henkilöiden kuvailu olivat muutenkin kiehtovia ja nautinnollisia lukea. Maas osaa herättää kohtauksia eloon jäämättä kuitenkaan liian kiinni epäolennaisiin asioihin. Henkilökuvaukset lipsuivat muutaman kerran hieman kliseisiin ilmaisuihin, mutta suurimmaksi osaksi kohtauksen pohjustaminen ja kuvailu olivat hyvin onnistuneita. Oli helppoa muodostaa mielikuva siitä, miltä ihmiset ja tapahtumat visuaalisesti näyttivät. Kirjassa on yli 400 sivua, mutta siinä edistyy erittäin joutuisasti. Jotain jännittävää vetovoimaa kirjassa on pakko olla, sillä luin sen alle viikossa siitä huolimatta, että jaksotus ja vauhti ontuvat toisinaan.

Muista henkilöistä en niin välittänyt, mutta Tamlinin oikea käsi Lucien oli päivieni valo. Ensinnäkin rakastan Lucien-nimeä suuresti, joten arvostan nimivalintaa. Lisäksi Lucien oli yleensä yhtä loppu Feyren säätöön kuin minäkin ja tarjoili suuren osan kirjan parhaista lausahduksista ja dialogista. Lucien myös yritti aktiivisesti auttaa Feyreä selviytymään lopun dramaattisista tapahtumista, vaikka tiesi joutuvansa itse vaikeuksiin. Eikä hän edes sitonut Feyreä epämääräisiin taikasopimuksiin kiitokseksi... Muutenkin Lucien oli ilo väsyneille silmilleni aina, kun hän ilmestyi kirjan sivuille.

En lähde tässä niitä nyt yksityiskohtaisemmin erottelemaan, mutta kirjassa oli jotain todella onnistuneita kohtauksia, joissa kieli ja kerronta kohtasivat tapahtumat juuri oikein ja tarina nappasi mukaansa. Esimerkkinä kirjan myös lukeneille; itse pidin todella paljon Feyren ensimmäisestä haasteesta, jossa hän kohtaa käärmemato-otuksen vai mikä se nyt olikaan. Se koko kohtaus oli mielestäni erinomainen ja jäi vahvasti mieleen.

Nyt olemme käsitelleet asiat, joista kirjassa pidin. Olisikin aikaa siirtyä aiheisiin, joista minulla on... Sanomista.

Kieli ja erityisesti henkilöiden ajatuksiin ja tunteisiin liittyvä kuvailu oli välillä hyvin kliseistä ja toisinaan jopa hieman silmien pyörittelyä aiheuttavaa. Tiedän, että kyse on nuorten kirjasta, mutta se ei tarkoita, että nuoret ymmärtävät vain ärsyttävää kerrontaa. Tapahtumien ja hiljaisten hetkien jaksotus ja tasapaino ontuivat jonkin verran. Välillä sujuu oikein kivasti ja sitten on taas sivukaupalla todella tylsää, kun mitään olennaista ei tapahdu. Sitten hypätään täyteen vastakohtaan ja tapahtuu tuhat asiaa yhtä aikaa. Ylipäätään sanoisin, että Acotar olisi voinut hyötyä vähän terävämmistä editoijan saksista. Sitä olisi hyvin voinut lyhentää 100 sivua menettämättä yhtään mitään olennaista. Tai ainakin tasapainottaa tapahtumia, sillä kirja aloittaa siinä vaiheessa suuret tapahtumat, kun jäljellä on 150 sivua. Niillä paikoin vaihdetaan keijuromanssista action-elokuvaan. Sinänsä kiva, että enää ei todellakaan ollut tylsää, mutta toisaalta 150 sivuun oli sitten tungettuna aika paljon asiaa.

Kieleen liittyvänä yksityiskohtana olivat myös jotkut ilmaisut ja kielikuvat, jotka olivat mielestäni ristiriidassa kirjan muun maailman ja kulttuurin kanssa. Se sijoittuu omaan maailmaansa ja sen asukkailla on omat kulttuurinsa ja uskontonsa, mutta silti Hell on sana, jota käytetään kirosanana. Se viittaisi siihen, että tässä maailmassa uskottaisiin helvettiin, mutta mikään muu ei tue tätä ajatusta. En toisaalta ole aina keksittyjen kirosanojen ystävä, mutta sopivampia olemassaolevia kirosanoja löytyisi kyllä.

Pidin keijujen ja ihmisten ja maailman historiasta, mutta keijuista itsestään ja heidän tavoistaan kerrottiin aivan liikaa. Muuten sekin olisi ehkä ollut ihan siedettävää, mutta jokainen uusi asia meni aina vain huolestuttavampaan ja problemaattisempaan suuntaan. Ensinnäkin keijuilla on todella raju sukupuolijako ja naisiin viitataan sanalla "females". Ihan ällöttää muistellakin. Miehet, eli tietenkin "males", ovat vallassa ja maskuliinisia ja voimakkaita ja naiset enemmän alisteisessa asemassa ja hauraita. Jotkut vähän muotista poikkeavat, mutta siihen syvennymme kohta tarkemmin. Kaikesta tapakulttuurista huolimatta olin koko kirjan ajan todella hämmentynyt eri tyyppisistä keijuista. Oli Fairies ja Fae ja vaikka mitä muita keijumaailman olentoja, jotka ilmeisesti poikkesivat ainakin jollain tapaa kaikki toisistaan, mutta eroja ei varsinaisesti selitetty missään kohtaa ja ne jäivät minulle sekavaksi arvoitukseksi myös kirjan päätyttyä.

Arvoituksesta puheen ollen. Pieni spoiler siitä, mikä on loppuosan juonen pääidea seuraa seuraavaksi tässä kappaleessa. Feyre saa kolme tehtävää pahalta kuningattarelta, mutta samalla myös arvoituksen ja hän voi missä tahansa vaiheessa vastata arvoitukseen. Jos vastaus on oikein, Feyre voittaa kuningattaren. Ideana hyvä ja pidän arvoituksista suuresti. Olisin nauttinut siitä, jos arvoitus olisi ollut jotain fiksua ja vaikeaa ja viime hetkellä Feyre olisi tajunnut sen ratkaisun. Ainoa ongelma oli se, että arvoitus oli todella helppo enkä voi käsittää, miksi Feyre ei olisi tajunnut sitä saman tien.

Siirtykäämme henkilöihin. Feyre, päähenkilömme, ei oikein vedonnut minuun. Hän on hyvin tyypillinen ja kliseinen teinikirjallisuuden päähenkilö. Hän ei ole kuin muut tytöt, hän on kaavan rikkoja ja mitä lienee, mutta kuitenkin todella kaunis, vaikkei tiedä sitä itse ja kaikki muut peruskuviot. Sinänsä kliseissä ja yleisissä hahmotyypeissä ei ole mitään vikaa, mutta itselleni Feyre ainakin hukkui näiden piirteiden alle ja jäi minulle etäiseksi. Koin Feyren todella tylsäksi hahmoksi ja hän tuntui enemmän vain pakolliselta lukijan ympäriinsä kuljettajalta, jonka täytyy näyttää meille nämä tapahtumat ja kohtaukset. En kirjan päätyttyäkään osaa sanoa, kuka Feyre on henkilönä. En osaa kuvailla, kuinka hän tyypillisesti reagoisi tilanteisiin, mistä hän pitää ja mistä ei, kuka hän on tämän tarinan ulkopuolella. Feyren toiminta tuli minulle usein yllätyksenä ihan vain siksi, että en saanut hänestä tarpeeksi otetta ennakoidakseni, miten hän milloinkin käyttäytyy.

Se, miten Feyreä tarinan aikana kohdellaan, häiritsi minua kuitenkin enemmän kuin henkilö itse. Koko kirja on täynnä Feyren loppumatonta seksuaalistamista mieshenkilöiden osalta. Hän on jatkuvasti jonkun objektina. Feyre juotetaan yhden henkilön toimesta lukuisana iltana transsiin keijuviinillä, puetaan aivan läpinäkyvään harsomekkoon ja laitetaan tanssimaan seksuaalisesti muiden viihteeksi. Lisäksi samainen henkilö maalauttaa Feyren kehon täyteen jotain musteviivoja nähdäkseen, etteivät muut koske Feyreen, sillä hän "ei pidä siitä, että hänen omaisuuteensa kosketaan". Sallinette minun oksentaa.

Henkilö, josta edellisessä kappaleessa puhuin, on Rhysand, pahan kuningattaren käskyläinen. Ja kyllä tiedän, että ei vapaaehtoisesti, mutta minulta ei Rhysandille erityisemmin sympatiaa tässä kohtaa irtoa. Rhysand esitellään maailman raivostuttavimmalla tavalla. Keijulla on juhlat ja Feyre hiipii salaa mukaan ja jotkut keijut aikovat raiskata hänet, mutta Rhysand ilmestyykin paikalle mystisenä pelastajana ja Feyre sanoo hänen olevan "kaunein mies, jonka olen ikinä nähnyt". Rhysand esiintyy tässä vaiheessa ja pitkälle muutenkin kirjassa omahyväisenä ja raivostuttavana henkilönä, joka on valta-asemassa Feyreen nähden. Lisäksi hänen puheensa loppupuolella voi tulkita sanoin "en raiskannut sinua, koska se ei kuulunut suunnitelmaani" ja muutenkin Rhysand kohtelee Feyreä täysin objektina. Silti ilmeisesti tämä ahdistava, pahoinpitelevä, omahyväinen hirveä tyyppi pitäisi nähdä jollain tapaa romanttisena? Ei pysty.

Feyre vahingoittuu yhdessä kohtauksessa ja Rhysand tarjoaa parannusta. Feyre on täysin epätoivoisessa asemassa ja hänen on pakko hyväksyä Rhysandin tarjoama sopimus tai kuolla. Rhysand kyllä parantaa Feyren, mutta sopimukseen kuuluu, että tästä lähin Feyren on oltava viikko jokaisesta kuukaudesta Rhysandin luona ja "kuuluttava hänelle". Lisäksi Feyren etukäteen asiasta tietämättä sopimus ilmaistaan siten, että Feyrellä on yhtäkkiä todella näkyvä tatuointi toisessa kädessään, josta käy ilmi, että hän on tehnyt Rhysandin kanssa tällaisen omistussopimuksen. Tarina yrittää minun silmissäni turhaan tehdä 180 asteen käännöstä Rhysandin hahmossa ja esittää hänen kamalan aiemman käytöksensä sittenkin hyvänä. Jotta voisin nähdä Feyre/Rhysand -parituksen minään muuna kuin äärimmäisen epäterveenä ja ällöttävänä, Rhysand tarvitsisi niin suuren elämänmuutoksen ja hyvityskaaren, että sellaista ei ole vielä keksitty. Olen myös sitä mieltä, että kyynelten nuoleminen jonkun kasvoilta on todella kuvottava mielikuva, eikä millään tapaa herätä minussa romanttisia ajatuksia.

Reiluuden nimissä puhutaan nyt sitten myös kirjan alkuperäisestä miespääosasta ja Feyren rakkauden kohteesta Tamlinista. Minulla on aika vähän sanottavaa Tamlinista lähinnä, koska hän oli myös hyvin mitäänsanomaton. Tamlin ei ole mikään unelmien poikaystävä hänkään. Tamlin on kontrolloiva ja mustasukkainen, mikä tietenkin tämän kirjan mukaan on ainoastaan romanttista ja seksikästä. Se ei ole. Feyre ja Tamlin harrastavat pari kertaa seksiä. Se sentään on jotain, mitä molemmat haluavat eikä Feyreä pakoteta millään tapaa. Että siitä edes pisteet. Tosin aika tarinan alkupuolella Tamlin pitelee Feyreä seinää vasten ja puree hänen kaulaansa. Todella romanttista, eikä ollenkaan karmivaa. Tämä tapahtuma taas johtuu siitä, että Tamlin on jonkun suuren rituaalin takia ottanut itseensä jonkin metsästäjäolemuksen, jonka tarkoitus on etsiä joku neito ja viedä se luolaan seksiä varten. Kaikki hovin keijunaiset odottaa luolan luona ja tahtoo tulla valituksi, mutta Feyren täytyy pysyä poissa, koska jos Tamlin/Hunter löytää hänet, niin hän ei voi kontolloida itseään. En tykännyt.

Kaksi pienempää asiaa, joista en pitänyt. Ensinnäkin kirjassa tykätään kohdistaa tarpeetonta raakaa ja seksuaalistettua väkivaltaa naishahmoja kohtaan. Yksi nainen kidutetaan hengiltä ja sitten hänen alaston ruumiinsa roikkuu pahan kuningattaren valtaistuinsalissa. Toinen on se, että kirja käyttää yhtä iki-inhokkijuonielementeistäni. Päähenkilölle ei kerrota mitään ja häneltä salaillaan kaikkea, joten sitten hän päättää ottaa itse asioista selvää ja päätyy vaikeuksiin.

Kuningattaresta puheen ollen. Hän on kirjan ainoita dominoivia ja johtoasemassa olevia naishahmoja, joten luonnollisesti hän on paha ja vihollinen. Naispahiksen on oltava tietenkin myös todella seksuaalinen ja puhtaasti paha, koska kuinkas muutenkaan. Hänelle yritetään kehittää jotain traagista taustatarinaa, mutta sillä ei ole merkitystä yhtään millekään ja lopulta sitäkin käytetään vain näyttämään muutama uusi ilkeyden muoto.

Kaikesta valituksestani ja kirjan problemaattisista elementeistä huolimatta kykenen ainakin jonkin verran näkemään, miksi sarjasta pidetään. Siinä on fantasiaa ja keijuja ja seksiä ja romantiikkaa ja toimintaa ja satuelementtejä. Minulle sen huonot piirteet kuitenkin ylittivät hyvät enkä ainakaan näillä näkymin aio jatkaa sarjan parissa. Varsinkin siksi, että pelkään sarjan pilaavan Lucienin hahmon, joka oli ainoita asioita, joista pidin ilmin yhtään muttaa tai poikkeusta.

2 / 5 yllättävän sympaattista olentoa metsässä


Sarah J. Maas: A Court of Thorns and Roses, 2015, Bloomsbury, 419 sivua

2017:
9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja

2016:

5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman

2015:
17. Kirja, joka on mukaelma jostain klassisesta tarinasta, esim. sadusta, näytelmästä tai kirjallisuusklassikosta

Paluu vuosien taa: The Red Scrolls of Magic

Vuorossa kirja, jota odotin suurin odotuksin ja sormet syyhyten. Se ei valitettavasti ihan vastannut odotuksiani, mutta herätti ainakin ajatuksia tämän järkyttävän pitkän valituspostauksen verran.

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Cassandra Clare & Wesley Chu: The Red Scrolls of Magic

Palaamme jälleen aikaan Langenneiden enkelten kaupunkien alussa. Valentine on voitettu ja Magnus ja Alec lähtevät ansaitulle lomalle Eurooppaan. Lomailu ei kuitenkaan kestä kauaa ennen kuin ongelmia ilmaantuu ja rentoutuminen joudutaan laittamaan sivuun. Rentoutumisen sijaan he joutuvat salaperäisen kultin jäljille, jonka perustamiseen Magnus on jollain tapaa sekaantunut. Kultin jahtaamisen ohella he joutuvat selvittelemään tuoreen parisuhteen mutkia ja selvittämään paikkaansa toistensa elämässä.

Ennen kuin aloitan varsinaisen arvostelun, on sanottava, että kaikista kirjan vioista huolimatta palaaminen Varjometsästäjien maailmaan ja erityisesti näiden kahden rakastamani hahmon luokse, oli ihanaa ja nostalgista. Kirja ei todellakaan ollut mikään mestariteos, mutta tunnesiteeni Magnukseen ja Aleciin tuo minulle aina hyvän mielen, kun he esiintyvät jossain sarjan kirjassa. Tämä pohjustamaan arvosteluani, jossa valitan yhdestä sun toisesta asiasta. Hups.

Heti ensimmäisenä käsitellään kirjan ulkomuoto alta pois. Ensinnäkin en pidä kirjan nimestä. Se on mielestäni todella geneerinen fantasiakirjan nimi ja lisäksi siinä on minua aina ärsyttävä täysin turha "the"-sana. Kannessa taas tapahtuu liikaa asioita. Siinä on joka kohdassa jotain tekstiä ja fontteja ja värejä ja kokoja on yhdistelty vähän miten huvittaa. Kannen kaupunkimaisemasta pidän kyllä hyvinkin paljon! Sen värimaailma ja selkeästi tyylitelty olemus vetoaa minuun, mutta hahmot ovat se pilaava tekijä. Ymmärrän, että niissäkin on haettu samaa tyyliteltyä fiilistä, mutta kasvottomuus on mielestäni jotenkin häiritsevää. En ensin kiinnittänyt siihen niin paljon huomiota, mutta Ereitan asiasta valitettua, en itsekään enää voinut olla näkemättä ja häiriintymättä kasvottomuudesta. Lisäksi on erikoinen valinta tehdä Magnuksen ihosta sininen, sillä meille on jo esitelty samasta maailmasta sini-ihoinen hahmo ja se ei ole Magnus. Magnuksen tunnusmerkki ovat hänen kissasilmänsä. Koin tämän design-ratkaisun joko huolimattomaksi tai vain laiskaksi.

Tietty huolimattomuus vaivasi mielestäni kirjaa ja sen mainontaa muutenkin. Tiedän, että tämä on ikään kuin lisämateriaalia varsinaisille sarjoille eikä siinä yritetä kenties saada niinkään paljon uusia lukijoita enää mukaan, mutta se toi mukanaan tunnetta, että kustantaja ei nyt oikein välitä tästä kirjasta. Parhaassa tapauksessa se olisi ollut mahdollisuus kirjoittaa jotain ainutlaatuista ja rajoja rikkovaa, kun lukijoiden kalastelusta ei tarvitse välittää. Lisämateriaalit voi tehdä myös kunnolla, itse ainakin katsoin kaikki monen tunnin lisämateriaalit Taru Sormusten Herrasta -elokuvien teosta ja ne oikeasti lisäsivät katselunautintoani. Tämä kirja olisi voinut olla mahdollisuus oikeasti juhlistaa näitä kahta kiinnostavaa hahmoa irrotettuna isomman sarjan kontekstista. Se ei valitettavasti ole aivan, mitä saimme. Kaiken kaikkiaan The Red Scrolls of Magic tuntuu vähän laiskalta ja innottomalta. Se ei tarjoile kovinkaan paljon uutta eikä uudenlaista. Se on kerta kaikkiaan keskinkertainen, mikä surettaa minua suuresti, sillä olisin tahtonut rakastaa tätä kirjaa.

Ensinnäkin minua ärsytti päätös siitä, mihin ajan jaksoon tarina sijoitetaan. Langenneiden enkelten kaupunki ilmestyi vuosia sitten ja koko Varjojen kaupungit -sarja on ollut päätöksessä jo hyvän tovin. Tämä luku elämästä ja kirjallisuudesta on jo luettu ja uudet sivut käännetty. Sen sijaan joudumme heitetyksi takaisin tapahtumiin ja tunnelmiin ja hahmojen kehityskaareen, jotka on jo käsitelty. Olisin mieluummin nähnyt Magnuksen ja Alecin tarinan vaikka heti Taivaallisen tulen kaupungin jälkeen, sillä se jätti koko maailman avoimeksi. Tieto siitä, mitä henkilöillä on edessä, ei tuo sisäpiiriläistunnetta, vaan turhautumisen siitä, että meidän on nyt välitettävä henkilökehityksestä, jonka määränpään jo tiedämme. Tämän kirjan olisi pitänyt ilmestyä heti Langenneiden enkelten kaupungin jälkeen tai sijoittua tulevaisuuteen. Tällaisenaan se jää aika latteaksi eivätkä panokset oikein missään vaiheessa nouse kovin korkealle, sillä tiedämme jo, ettei henkilöille tai maailmalle voi tapahtua mitään kovin isoa ilman, että se muuttaisi kaikkien seuraavien kirjojen sisällön.

Kirjassa on myös tehty muutama hieman erikoinen kerronnallinen ratkaisu. Isoin ja häiritsevin niistä on asioiden liiallinen selittely. Jos kustantajakin oli sitä mieltä, että tämä kirja on lisämateriaalia sarjaa jo tunteville, miksi KAIKKI maailmaan ja henkilöihin liittyvä kuvaus lähtee nollasta? Kirjaimellisesti kaikki varjometsästäjistä ja demoneista lähtien selitetään aivan kuin ne esiteltäisiin aivan ensimmäistä kertaa. Olen lukenut koko sarjan, tiedän kyllä kuka on Jace Herondale ja mitä varjometsätäjät tekevät, sitä ei tarvitse selittää minulle juurta jaksaen. Lisäksi kirjassa käytetään useaan kertaan kerronnallisia oikoreittejä ja luotetaan siihen, että lukijat tuntevat tämän tropen, miksi turhaan rakentaa mitään muuta jännitettä. Tässä etenkin ja pahimpana syyllisenä "en voi kertoa hänelle tunteistani jostain syystä ja oi ei nyt se johti väärinkäsitykseen". Huoohhhh. Muutenkin kliseiden käyttöä olisi voinut vähän rajoittaa varsinkin näin lyhyessä kirjassa.

Kaiken valittamisen keskellä vähän jotain hyvääkin. Vaikka kerronta nojautui välillä kliseisiin, siinä oli myös paljon erittäin sujuvaa, hauskaa ja jännittävää sisältöä. Kirja etenee nopeasti sekä juonen että sivujen kääntämisen osalta, joten se oli hyvää vaihtelua hieman raskaammille teoksille, joita luin samaan aikaan. The Red Scrolls of Magic sisältää joitain todella hienoja, elävästi kuvailtuja ja mukaansa tempaavia kohtauksia. Aivan erityisesti mieleeni on jäänyt loppuhuipennuksen suuri kohtaus kultin kanssa. Se oli todella hyvä ja nautinnollinen kohtaus alusta loppuun eikä todellakaan tuntunut toisella kädellä hutaistulta. Siitä kohtauksesta löytyi vauhtia, jännitystä, oikeita tunteita ja näyttäviä hetkiä. Kaiken kaikkiaan erinomainen osa kirjaa. Lisäksi se sisälsi yhden suosikki tropeistani, jota en nyt kuitenkaan aio teille paljastaa. Ja kyllä, tiedän, että on vähän tekopyhää ensin valittaa siitä, miten kirja käyttää tropeja ja seuraavassa kappaleessa riemuita itselleen mieluisista tropeista. Eli loppukohtaus oli sitä parasta Clarea, vaikka sinne pääseminen yski toisinaan kiusallisesti.

Clare ei kirjoittanut tätä kirjaa yksin, vaan Wesley Chun kanssa. En osaa sanoa, kuka on tehnyt mitä, mutta jotain raikkautta kirjasta löytyi, joka voitaisiin kenties laittaa uuden näkökulman piikkiin. Kirjan henkilöt nimittäin ovat kiinnostavia ja monisyisiä ja vähäisestä sivumäärästä huolimatta ehdimme oikeasti viettää aikaa henkilöiden kanssa ja päästä heidän ajatuksiinsa sisälle. Olisin itse tehnyt hieman toisenlaisen ratkaisun pahiksen kohdalla, sillä pidän paljon enemmän moraalisesti monimutkaisista ja omien kokemustensa valossa sympaattisista pahiksista kuin pahasta pahan tähden. Pahikseen liittyi myös aivan kirjan viimeinen kohtaus, joka oli mielestäni hyvin erikoinen eikä sopinut aiemman tekstin kanssa. Se sekoitti ainakin omaa käsitystäni pahiksen motiiveista, koko juonen merkityksestä ja oli lisäksi monilta osin aika kliseinen.

Tiedän, että Varjometsästäjät -kirjasarjan pohjalta tehty TV-adaptio Shadowhunters ei ole kaikkien mieleen ja jakaa mielipiteitä hyvinkin paljon, mutta itse ilmottauduin sarjan faniksi ilman minkäänlaista häpeää. Pidän siitä, miten sarja käsittelee hahmoja ja millaisia uusia elementtejä ja omia tulkintoja juonesta siinä tehdään. Lisäksi arvostan, ettei sarja ota itseään liian vakavasti ja yritä olla seuraava suurten palkintogaalojen kilpailija. Olinkin hieman epäileväinen siitä, miten pystyisin taas asennoitumaan sarjan hahmoista kirjojen hahmoihin, mutta sain kerrankin olla turhaan huolissani. Hyppääminen taas kirjan maailmaan sujui jouhevasti eikä ero tuntunutkaan niin isolta kuin ajattelin. Yksi syy tälle kenties on se, että The Red Scrolls of Magic täyttää sivujaan paljon Magnuksella, joka on suuri rakkauteni ja kaikki eri versiot tästä hahmosta tuntuvat omalla tavallaan uskottavilta. Magnus on niin omalaatuinen ja monisyinen vuosisatoja nähnyt hahmo, että hänen käytökseensä sopii melkein mikä vaan.

Vielä yksi pikkuasioista valittaminen ennen kuin kasaan itseni ja tämän arvion kokoon. Claren suosikkitapa kirjoittaa seksuaalista jännitettä. "Nyt se tapahtuu, ei sittenkään, kyllä, nyt ei, nyt taas ja keskeytys." On muitakin tapoja kertoa lukijalle, että kaksi hahmoa tuntevat vetovoimaa toisiinsa kuin asettaa heidät seksuaaliseen tilanteeseen ja sitten keskeyttää se syystä tai toisesta yhtäkkiä ja odottaa taas uutta tilaisuutta päästä asiaan. Muita tapoja olisi niin monta. Miksi, voi miksi, tämä on se, jota kukaan viitsii käyttää?

Viihdyin kirjan parissa hyvin sitä lukiessani, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän ärsyttäviä asioita keksin. Muut valituksen aiheeni ovat lähinnä pikkuseikkoja tai mielipidekysymyksiä, mutta isoimpana on tämä. Malec on monille juuri se ensimmäinen kosketus siihen, että fiktiossa voi olla myös muita kuin heteropareja. Monille Malec ja Magnus ja Alec ovat olleet järisyttävän tärkeitä ja siksi heihin keskittyvä kirja kantaa jo ennakkoon mukanaan paljon suurempaa vastuuta ja tärkeyden taakkaa. Miksi siis juuri tämä kirja on se vähän hutaistun ja lisämateriaaliksi tarkoitetun oloinen samalla, kun taas uusi sarja ja uusi Clary-kopio saa täyden panostuksen? Jos tekee näin monille tärkeää ja odotettua kirjaa, niin se pitäisi sitten tehdä kunnolla tai odottaa paremman inspiraation iskemistä. Claren kirjat ovat yleensä paljon paksumpia, monitasoisempia ja mukaansa tempaavia. The Red Scrolls of Magic, joka ainakin minulle olisi sarjan pääantia, ei vain ole kovin mieleenpainuva kirja. Tosin ainakin se on herättänyt ajatuksia ja keskusteluja, minkä ainakin tässä tapauksessa katson positiiviseksi asiaksi.

Haluan päättää arvioni hyvällä asialla ja siksi intoilen vielä kerran siitä, että vaikka itse kehityn ja opin, Malec on aina minulle se ensimmäinen ja alkuperäinen ja herättää lämpimiä tunteita. Näiltä hahmoilta olen saanut niin paljon ja rakkauteni heitä kohtaan lieventää myös tunteita, jotka tästä kirjasta jäivät käteen. Aion ehdottomasti lukea myös jatko-osan sen ilmestyessä ja kaikesta tästä valituksesta huolimatta The Red Scrolls of Magic saa minulta arvioksi

31/2 / 5 aaltosurffausta bileistäpoistumismetodina

Cassandra Clare & Wesley Chu: The Red Scrolls of Magic, 2019, Simon & Schuster, 350 sivua

2019:
19. Et pidä kirjan nimestä
28. Kirjan kannessa on kuu
30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

2017:
7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja

Yllättävän maanläheinen: Shockaholic

Olen jo pitkään tahtonut tutustua Carrie Fisherin kirjoituksiin ja niinpä tartuin viimein tilaisuuteen.

https://upload.wikimedia.org/

Carrie Fisher: Shockaholic

Shockaholic on Carrie Fisherin toinen muistelmateos, jonka aiheisiin kuuluvat muun muassa suhde hänen isäänsä Eddie Fisheriin, elämä kahden näyttelijän lapsena Hollywoodissa, Star Wars, huumeet ja alkoholi, läheisen kuolema, Michael Jackson, ja tietenkin kirjan nimenkin innoittanut sähköterapia, jota Fisher sai masennuksensa hoitoon.

Elämäkertoja on aina hieman haastavaa arvioida eikä Shockaholic ole poikkeus. Fisherin tyyli kirjoittaa ja käsitellä on kuitenkin niin omalaatuinen, että kirja erottuu edukseen muistelmateosten valtamerestä. Maailmassa, jossa kaikki kirjoittavat muistelmiaan, Carrie Fisherillä on tarjota jotain ainutlaatuista. Hän käsittelee aiheitaan voimakkaasti ja kaunistelematta huumorin keinoja käyttäen, mutta samalla tekstissä on jotain hyvin herkkää ja lukija kokee päässeensä todistamaan aitoja ja inhimillisiä hetkiä. Shockaholic ei myöskään ole turhan pitkä eikä Fisher muutenkaan harrasta jaarittelua.

Kirjan kontekstina toimii voimakkaasti julkisuus, Hollywood ja kaikki siihen liittyvä raadollisuus. Fisher ei yritä tehdä julkkiksen elämästä ihannoitavaa tai tavoiteltavaa, vaan kuvaa sen enemmän pakollisena pahana, joka tulee näyttelijän tai laulajan työn ohella. Hän kuvaa myös hienosti sitä hirveää yksinäisyyttä, epäluottamusta ja ahdistusta aiheuttaa se, kun kaikki haluavat jotain tai ihannoivat jotain luomaansa kuvaa ja unohtavat itse ihmisen.

Fisher päätyi julkkiksen elämään jo lapsena äitinsä helmoissa ja sai todellakin kokea kaikki sen mukanaan tuomat rumimmat ja vaikeimmat asiat. Shockaholic ei kuitenkaan ole mikään valitusteos, vaan Fisher kuvaa kaikkia sen puolia rehellisesti. Hän kuvaa huomionhalua, kimaltelevan elämän houkutusta ja valokeilan vetoa. Arvostan Fisherin tyylissä muutenkin sitä, että kaikessa arvostelussaan hän ei koskaan aseta itseään muiden yläpuolelle, vaan katsoo tapahtumia samalta tasolta. Hänellä on myös suuri määrä myötätuntoa sekä muita että itseään kohtaan.

Shockaholic on kiinnostava teos myös siksi, että se herättää paljon ajatuksia. En ollut kaikesta Fisherin kanssa samaa mieltä eikä minun tarvinnutkaan olla. Kirjaa ei ole kirjoitettu siksi, että kaikki samaistuisivat siihen ja olisivat Fisherin kanssa samaa mieltä. Se on muistelmateos samalla, kun se läväyttää lukijansa kasvoille suuria totuuksia elämästä. En ollenkaan ihmettele, miksi monet julkkikset luovat suhteita ainoastaan toisten julkkisten kanssa. Silti julkisuuden taustasta huolimatta Fisher kuvaa kaikkia samoja tunteita, joita tavalliset tallaajat saattavat joutua kohtaamaan. Huonoja selviytymiskeinoja ystävän kuoleman jälkeen, huolta siitä millainen vanhempi on lapselleen, vaikeutta päästä eroon addiktiosta, monimutkaisia suhteita omiin vanhempiin.

En lukenut muuta kuin Carrie Fisherin twitter-tiliä ennen hänen kuolemaansa, mutta näin jälkijunassa olen todella vasta alkanut arvostaa sitä, kuinka monimutkainen ja ainutlaatuinen ihminen hän todella oli. Carrie Fisher toi monille ihmisille iloa, lohtua ja elämyksiä. Hän selvityi kaikista vaikeista asioista, joita elämä hänen päälleen asetti ja olisin toivonut hänen saavan enemmän vuosia elää omaa elämäänsä.

En oikein osaa antaa tähtiä elämäkerroille, joten jääköön tämäkin nyt ilman.

Carrie Fisher: Shockaholic, 2011, Simon & Schuster, 176 sivua

Helmet2019:
21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja

Helmet2017:
11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun kirjailijan kirjoittama kirja
36. Elämäkerta tai muistelmateos

Helmet2016:
26. Elämäkerta tai muistelmateos

Peilikuvia ja päinvastaisuuksia: Through the Looking-Glass, and What Alice Found There

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Lewis Carroll: Through the Looking-Glass, and What Alice Found There

Ihmemaa-seikkailujen toisessa osassa Alice hyppää peilin kautta vastakkaiseen todellisuuteen, jossa kaikki toimii päin vastoin. Juoksemalla pysyy paikoillaan, syömällä sammuttaa janon ja muita omituisia ominaisuuksia. Alicen on päästävä shakkilaudan toiseen päähän päästäkseen jälleen takaisin omaan maailmaansa.

Olen edelleen hieman hämmentynyt siitä, sijoittuuko tämä kirja Ihmemaahan vai ei. Oikeastaan se tapahtuu peilimaailmassa, mutta siellä on myös Ihmemaasta tuttuja teemoja ja hahmoja. Sekoittavana tekijänä toimii toki myös elokuva- ja teatteriversiot, joissa otetaan materiaalia molemmista kirjoista. Vastakkaismaailma on ideana kiva ja toimii aika monessa kohdassa hyvin. Se kuitenkin vähän kaatuu omaan mahdottomuuteensa, koska asiat ovat päinvastoin vain silloin, kun se sopii tarinaan. Kaikki ei voi olla peilikuvana, sillä juoni ei silloin voisi edistyä millään ymmärrettävällä tavalla. Kohdat, joissa molemmat kohtaavat, ovat kyllä hyvin viihdyttäviä. Ja onhan tämä lapsille tarkoitettu kirja eli ehkä täyttä logiikkaa ei tarvitsekaan olettaa.

Through the Looking-Glass etenee sujuvammin kuin edeltäjänsä eikä pysähdy liian pitkiksi ajoiksi täysin turhiin kohtauksiin. Se on tyyliltään kuitenkin hyvinkin episodimainen ja kohtauksilla ei aina ole kovinkaan paljon tekemistä toistensa kanssa. Mainitsin ykkösosan arviossani olleeni mukana Alice in Wonderland -teatteriesityksessä ja sen käsikirjoituksen tyyli oli myös hyvin kohtauspainotteinen selkeän ison juonikaaren sijaan ja nämä kirjat luettuani ymmärrän todellakin miksi. Monet kohtauksista toimivat minitarinoina yksinäänkin eivätkä tarvitse kehystarinaa tullakseen ymmärretyksi. Siksi osa hahmoista ja repliikeistä ovat nousseet hyvinkin tunnetuiksi ja usein lainatuiksi.

Through the Looking-Glass oli hieman sekava lukukokemus eikä se oikein imaise mukaansa. Tarinan kulku on aika staattinen ja viihde-elementti tulee enemmän yksittäisistä hauskoista hahmoista, repliikeistä ja maailmaan liittyvistä erikoisuuksista. Kenties suurempi anti sekä tällä että ensimmäisellä osalla on kaikki, mitä ne ovat tuoneet muuhun kirjallisuuteen, elokuviin, tv-sarjoihin, taiteeseen ja muuhun kulttuuriin. Ja minä tietenkin nautin siitä, kun käänsin sivua ja eteeni hyppäsi lähes suoraan sama kohtaus kuin näytelmän käsikirjoituksessa oli. Nautin Ihmemaasta inspiraationa ja maailmana kenties enemmän kuin itse tarinoista, mutta oikein mielelläni luen silti alkuperäistäkin toisinaan.

3 1/2 / 5 puhuvaa kukkapeltoa

Lewis Carroll: Through the Looking-Glass and What Alice Found There, alkuperäinen julkaisu 1871, tämä versio 2015, MacMillan, 224 sivua


Helmet2017:
19. Yhdenpäivänromaani

Queer52: Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe

Ereitan arvion perusteella lähdin lukemaan tätä kirjaa hyvin skeptisistä lähtökohdista. Sen sijaan päädyin rakastumaan palavasti. Kuinkas tässä näin pääsi käymään?

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Benjamin Alire Sáenz: Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe

Aristotle ja Dante tapaavat eräänä kesäpäivänä ja erilaisuuksistaan huolimatta muodostavat syvän ystävyyden. Arilla on kuitenkin painolastia mukanaan vankilassa olevan veljen ja hankalan isäsuhteen muodossa. Tarvitaan auto-onnettomuus, suuri välimatka ja suuri järkytys ennen kuin pojat oikeasti ymmärtävät, mihin suuntaan haluavat elämänsä jatkuvan.

Pahoittelen todella lyhyttä ja epämääräistä juonitiivistelmää. Selitän asiasta kohta hieman tarkemmin, mutta tässä kirjassa konkreettisiä tapahtumia on aika vähän ja en tahtonut vain kertoa kaikkia tapahtumia. Jotain on hyvä jättää myös yllätykseksi.

Pidän kirjoista, joissa henkilöt ovat tärkeässä roolissa ja saavat tarpeeksi aikaa tuntuakseen oikeilta. Samalla tahdon yleensä myös hyvän juonen ja kiinnostavia tapahtumia. Tästä kirjasta sellaisia ei kovin montaa löydy, mutta suureksi järkytyksekseni se ei haitannut minua ollenkaan. Henkilöt vetäisivät minut mukaansa niin voimakkaasti, että luin koko kirjan yhdessä päivässä, kun en tahtonut laskea sitä käsistäni. Tunsin elävästi henkilöiden ilon, surun, ahdistuksen ja ystävyyden. Etenkin kirjan kertoja ja päähenkilö Ari kosketti minua syvästi ja minä valkoinen jo parikymppinen suomalaistyttö huomasin samaistuvani tähän teini-ikäiseen amerikkalaiseen latinopoikaan paljon enemmän kuin pitäisi olla edes mahdollista.

Keskustelimme Ereitankin kanssa siitä, miksi tämä kirja ja muut sen kaltaiset toimivat joillekin ja ovat täyttä tuskaista tervaliisteriä toisille. Henkilöitä ei voi kirjoittaa niin, että ne koskettavat kaikkia. Niinpä pakostakin jotkut eivät koe yhteyttä tämänkään kirjan henkilöihin ja silloin juonen puute muuttuu ongelmaksi. Näin henkilöpainotteinen kirja vaatii sen, että lukija samaistuu ja kiintyy henkilöihin. Jos sitä ei tapahdu, ei tapahdu myöskään nautinnollista lukukokemusta. Se ei ole vika kirjassa tai lukijassa, vaan ainoastaan piirre, joka tällaisessa kirjallisuudessa on hyväksyttävän. Minulle kirja oli tärkeä ja suuria tunteita herättävä, mutta vastaavalla tavalla kirjoitettu toisenlainen kirja ei välttämättä toisi mukanaan kuin turhautumista. Se on aivan kirjasta ja lukijasta kiinni. Yleensä olen enemmän juonikirjojen ystävä, mutta näköjään poikkeuksia löytyy kaikille.

Huomaan, että on yllättävän vaikeaa kuvailla tarkasti, miksi juuri tämä kirja kosketti. Toki Arin elämässä on samanlaisia elementtejä kuin omassani, kuten monimutkainen suhde keskustelemista vierastavaan isään, oma vaikeus tunteiden käsittelyssä ja niistä puhumisessa, taipumus uppoutua omaan maailmaan ja kokea irrallisuutta ympäröivästä elämästä ja ihmisistä, epäselvyys siitä mitä elämältään haluaa ja yleinen ajelehtimisen tunne. Kaikki nämä piirteet osuivat minua suoraan ihon alle ja kirjan luettuani käytinkin puoli yötä kirjoittamalla ahdistunutta itsetutkiskelua, kun en ajatuksiltani saanut nukuttua.

Toisaalta Arin elämässä on myös paljon asioita, jotka eivät tule tarpeeksi lähelle minua nähdäkseni niitä edes kiikareilla. Hänellä on ongelmia vihanhallinnan ja muutenkin voimakkaiden negatiivisten tunteiden kanssa ja minä en koskaan ole ollut samaa tyyppiä. En tunne vihaa tai kiukkua tai raivoa ollenkaan vahvasti ja minkäänlainen väkivalta ei tule minulle vaikeissa tilanteissa edes mieleen. Muutenkin melankolisista taipumuksistani huolimatta koen kuitenkin olevani suurimmaksi osaksi positiivinen ihminen.

Ilmeisesti samaistumistani eivät kuitenkaan tällaiset seikat haitanneet ja pystyin ne ohittamaan. Toinen Arin elämän suuri erilaisuus minulle oli hänen äitisuhteensa. Heidän suhteensa on hyvä, mutta ei niin läheinen ja itse taas puhun äitini kanssa lähes päivittäin ja kerron hänelle melkein kaiken, joskus ehkä liikaakin jos muilta kysytään. Arilla ei myöskään ole läheisiä ystäviä ja siihen voin samaistua kaikkein vähiten. Olen niinkin onnellisessa asemassa, että elämästäni ei ystävyyttä puutu ja siitä olen päivittäin kiitollinen.

Ari joutuu yhdessä kohdassa molempien jalkojen kipsien takia pitkäksi aikaa täyteen vuodelepoon ja tunsin hänen ahdistuksensa ja turhautumisensa melkein fyysisenä tuntemuksena. Kestäisin vastaavaa tilannetta itse äärimmäisen huonosti ja olisin vähintään yhtä ärsyyntynyt ja ilkeä kuin Ari, jos joutuisin olemaan täysin riippuvainen muiden avusta enkä voisi mennä viilentämään tunteitani lenkille. Varmasti lopulta minäkin tottuisin, kuten tottuu Arikin, mutta alku koettelisi läheisiäni ja minua kyllä enemmän kuin tarpeeksi. Kuten olen jo useamman kerran maininnut, tapahtumat ovat kirjassa vähissä, mutta kaikki tapahtumat tuntuvat olevan juuri sellaisia, joiden jälkimainingeissa näen samanlaisia reaktioita ja tunteita, joita voisin itse kokea

Niille, jotka pääsevät kirjaan sisälle, tämä on ajatuksia herättävä ja kauniisti kirjoitettu kuvaus nuorten ihmisten kasvukivuista ja yrityksistä löytää paikkansa maailmassa ja käsitellä vaikeita asioita tunteissaan ja elämässään. Kirjoitustyyli on myös mielestäni erittäin kaunista ja hienoa, joskin joku toinen voi kokea sen hyvinkin taiteelliseksi ja hipsterihienosteluksi. Oikeastaan koko kirja taitaa olla vähän sellaista, mutta kuten Ereitalle elegantisti asian ilmaisin "this book is pretentious as fuck but then so am I so we get along fine." Jo kirjan nimi vetoaa minuun suuresti ja sen pitäisi kertoa teille jotain sekä minusta että tästä kirjasta. Joka tapauksessa Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe on kaikkia ennakko-oletuksia uhmaten uusi jäsen suosikkikirjojeni joukossa ja aion ehdottomasti lukea sen jossain vaiheessa uudestaan.

5 / 5 retkeä erämaahan tähtiä katsomaan

Benjamin Alire Sáenz: Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe, 2012, Simon & Schuster, 359 sivua

Aristotle ja Dante kuittaa yhdet haastekohdat kahdesta eri vuosikerrasta!

Helmet2019:
17. Kirjassa on kaksoset

Helmet2017:
13. Kirja kertoo sinusta

Hämmentävän kaunis: Tokio ei välitä meistä enää

Eräs ystäväni suostutteli (pakotti) minut nappaamaan tämän kirjan kerran divarista mukaani ja se on saanut hyvän tovin odottaa lukuvuoroaan.

https://like.fi/

Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää

Tulevaisuudessa AIDS on voitettu, osa huumeista on laillisia ja muistojen pyyhkimisestä on tullut arkipäivää. Muistinpyyhkijöitä myyvän yrityksen edustajat kiertävät ympäri maailmaa auttamassa ihmisiä pääsemään eroon noloimmista, kipeimmistä ja vaarallisimmista muistoistaan. Tällaisen myyjän silmien läpi näemme tulevaisuuden maailman, jossa minkään ei tarvitse olla pysyvää. Mutta entä jos pyyhkiikin kaiken vain huomatakseen, että on olemassa jotain sellaista, mitä ei voi unohtaa?

Tokio ei välitä meistä enää on kenties kompaktin kokoinen, mutta sen herättämiä ajatuksia on sitäkin vaikeampi koota lyhyeksi ja selkeäksi selostukseksi. Ensimmäinen tunteeni kirjan sulkemisen jälkeen oli jonkinlainen hämmennys. Kävin läpi monenlaisia ajatuksia ja tunteita kirjaa lukiessani ja mielipiteeni siitä vaihteli yhtä paljon. Alussa en oikein meinannut saada kirjan tyylistä ja tunnelmasta kiinni, vaan ajelehdin nimettömän minä-kertovan päähenkilön kanssa paikasta toiseen yhtä välinpitämättömäksi kuin hän itse suhtautui oikeastaan kaikkeen. Olin jo melkein ehtinyt päätellä, että tällaista tämä nyt on ja jäi vähän etäiseksi, kun yhtäkkiä kirja päätti vetäistä täyskäännöksen ja alkaa äärettömän kiinnostavaksi.

Ensimmäinen sata sivua kuluu aika staattisesti. Päähenkilö menee jonnekin, myy muistinpyyhkijöitä, ostaa huumeita, käyttää huumeita ja harrastaa seksiä. Sitten siirrytään seuraavaan paikkaan ja sama toistuu. Tämä kävi jossain kohtaa jo yksitoikkoiseksi ja asennoiduin siihen, että tämä kirja ei ehkä tee kovinkaan suurta vaikutusta, vaan jatkuu samanlaisena aika mitäänsanomattomana loppuun asti. Kuitenkin aivan yllättäen tarinan imu muuttui pikku purosesta valtavaksi Bermudan kolmion pyörteeksi ja luin loput kirjasta hyvinkin nopeasti. Alussa niin voimakkaana vallinnut ulkopuolisen ajelehtijan tunne katosi ja tuntui siltä kuin kävelisin kertojan vieressä läpi tapahtumien. Varsinaista kiintymisen kokemusta en päähenkilöön saanut, mutta se ei kuulu kirjan tyyliin ja tunnelmaan. Hän on tarkoituksella etäinen ja siksi ei myöskään koko kirjan aikana kertaakaan nimetty. En tiedä, olenko koskaan aiemmin lukenut kirjaa, jossa päähenkilön nimi ei tule ilmi eikä oikeastaan ole missään vaiheessa edes olennainen.

Minua kiehtoi ja samalla ahdisti päähenkilön ja koko maailman normalisoima oman hallinnan menetys. Ihmiset vapaaehtoisesti pyyhkivät muististaan kaikenlaisia episodeja ajattelematta seurauksia sen enempää. Tokio ei välitä meistä enää ei kuitenkaan ole millään tapaa saarnaava tai kapinallinen tai skandaalinhakuinen, vaan sen maailma vain nyt sattuu olemaan tuollainen. Muistinpyyhkijät ovat ihmisille arkipäivää ja kapitalismin kaiken kaupallistavan käden alla bisnes kukoistaa. Kirjassa mainitaan on toki myös muistiaan vaalivia ihmisiä sekä pari ääriryhmää väkivaltaisine muistinsäilytysstrategioineen, mutta nämä kaikki ovat yksittäisiä pilkahduksia massan seassa. En voi olla ajattelematta, mitä tapahtuisi, jos tällaiset muistinpyyhkijät olisivat arkipäivää myös meidän todellisuudessamme. Näin ulkopuolelta ajattelen ja toivon, että pitäisin muistoistani kiinni siitä huolimatta, millaisia ne ovat, mutta ei sitä voi koskaan tietää. Ehkä olisinkin yksi niistä, jotka tahtovat elää elämäänsä ilman menneisyyden taakkaa mukanaan. Ajatuskin tällaisesta tiedottomuudesta omaan tarinaan ja historiaan liittyen tuo kontrollifriikin minussa esille.

Tämä kappale sisältää spoilereita

Juuri tähän edellisessä kappaleessa mainitsemaani hallinnan menetykseen perustuu päähenkilön tarina. Hän alkaa tarinan edetessä varastaa myymästään kuormasta muistinpyyhkijöitä ja käyttää niitä enenevässä määrin. Lopulta tilanne eskaloituu siihen pisteeseen, että hän päätyy täysin mitään muistamattomana hoitolaitokseen, joka on erikoistunut muistojen palauttamiseen. Tässä kohtaa päähenkilö on pommittanut aivonsa niin pitkälle, ettei kykene enää muodostamaan uusia muistoja. Joka päivä hän kysyy samat asiat ja joka kerta hän saa samat vastaukset muistamatta niitä enää myöhemmin. Mikä yllätys, muistinpyyhkijät eivät olekaan niin tarkkoja ja täydellisiä kuin yhtiö väittää, vaan ne sotkevat vähän kaikennäköistä mennessään. Kirja tarjoaa loogisen selityksenkin asialle: muistot eivät koskaan ole vain yksittäisiä irrallisia hetkiä, vaan ne ovat aina kiinni jossain. Siksi ei ole mahdollista poistaa siististi yhtä osaa, vaan samalla voi verkosta lähteä joku toinenkin kohta.

Koko kirjan ajan on viitattu johonkin "häneen", jolle kertoja ikään kuin omistaa tarinan. "Häntä" puhutellaan toisinaan ja lukija saa pieniä vihjeitä siitä, kuka tämä mysteerihenkilö mahtaa olla. Tiedämme, että hän on kertojan vaimo ja että hänen äitinsä pelaa pokeria kerhoissa. Hoitolaitoskohdassa vihdoin pääsemme syvälle kertojan mieleen ja elämme hänen muistoissaan tämän monimutkaisen ja samalla niin yksinkertaisen rakkaustarinan. Kertojan vaimo on yksi niistä, joka ei tahdo unohtaa mitään. Hän vie kertojaa ympäri Tokion katuja ja hotelleja puhuen samalla rakkaudesta, tulevaisuudesta ja ikuisuudesta. Kaikki muistot ovat katkeransuloisen haikeuden sävyttämiä. Nämä ovat myös ne muistot, joita päähenkilö ei kaikista lääkkeistään ja huumeistaan huolimatta koskaan unohda. Rakastin koko hoitolaitososaa ja etenkin näitä muistoja, joissa saimme vihdoin tutustua kertojan vaimoon. Koin, että tämä oli kirjan parhainta antia ja todella vei huippuunsa Lorigan kertomistavan ja kirjan tunnelman.

Spoilerit ovat päättyneet.

Lorigan kirjoitustyyli on hyvin omalaatuinen ja suomennos on erittäin hyvin onnistunut. Lauserakenteet ovat toisinaan jännittäviä ja kerronta ei ole kahlinnut itseään liikaa siihen, miten kunnollisessa suomen kielessä tulisi lauseita aloittaa. Tarkoittaen siis sitä, että lauseen voi hyvin aloittaa vaikka ja-sanalla. Myös pilkkujen käyttö on toisinaan säästeliästä, mutta se ei vaikeuta lauseiden ymmärrystä. Minuun Lorigan tyyli vetosi suuresti ja nautin sen lukemisesta. Yksi syy saattaa olla myös se, että kirjoitan itse toisinaan hieman samalla tyylillä etenkin tekstiviestikeskusteluissa. Tokio ei välitä meistä enää inspiroi minut myös lisäämään muutaman lainauksen kirjasta niille varatulle välilehdelle. Arvostan aina, kun kirjassa on hyviä lainauskohtia.

Oman bonusmainintansa saa myös se, että kirjan alkupuolen vaeltamisessa päähenkilö valitsee seksikumppaneikseen yhtälailla miehiä kuin naisiakin tekemättä sen enempää eroa sukupuolten välille millään tasolla.

Vielä viimeisenä on mainittava kirjan nimi. Tokio ei välitä meistä enää on mielestäni äärimmäisen hieno ja kaunis nimi tälle kirjalle ja rakastan sitä suuresti. Se auttaa luomaan kirjan tunnelmaa jo ennen kuin itse kirjaa on edes aloittanut. Tokio ei välitä meistä enää päätyisi ehdottomasti listalle "Parhaat kirjan nimet", jos minulla olisi sellainen lista. Sen sijaan takakansiteksti saa minulta suuren miinuksen, sillä se antaa aivan väärän kuvan kirjasta sekä tyylin että tarinan puolesta. Vähän edes yritystä kiitos. Auttaisi ehkä, jos lukisi kirjan ennen takakannen väsäämistä.

4 / 5 tietokoneen ruudulle säilöttyä muistoa

Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää, Tokio ya no nos quiere, 1999, suomentanut Päivi Paappanen, 2004, Like, 251 sivua

Haasteistakin tuli pari kohtaa suoritettua!

2019:
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
44. Kirja kertoo Berliinistä

2017:
30. Kirjan nimessä on tunne

Pieni pala elämää: Me täytytään valosta

Vuotta 2018 on jäljellä enää yksi päivä. Epätoivoinen kirjabloggari ryntää kirjakaapilleen ja selaa epätoivoisena valikoimaansa läpi. Kunnes yhtäkkiä jumalten valo loistaa yhteen hyllyssä olevaan kirjaan. Bloggari ottaa sen käteensä ja tietää, että tämä se on. Kirja, jonka hän ehtii vielä lukea ja saada 15 kirjan tavoitteensa täyteen.

https://kustantamo.sets.fi/

Annastiina Storm: Me täytytään valosta

En oikeastaan koskaan laita suoraa lainausta kirjan takakansitekstistä, mutta nyt ajattelin rikkoa kaavaa ja liittää tähän osan takakantta. Tahdon kertoa, mikä juuri tässä kirjassa (hienon kannen lisäksi) herätti mielenkiintoni, kun sen syksyn Kirjamessuilla näin.

"Siljan barbileikissä Tähkäpää on saanut happoa kasvoilleen. Pikkuveli, joka ei syntynytkään, puhuu Santulle jukurttipurkkipuhelimessa. Isä katoaa omille teilleen, jättää lapset yksin vaikka äiti on yötöissä ja sairaalassa sitten, kun ei enää jaksa. Mummi toivoo että ukki jo kuolisi, kun se oma elämä on jäänyt elämättä, ja kokee ihmeen rypyttäessään riisipiirakoita."

Tämän jälkeen takakannessa on vielä jotain vähän rasittavan runollista selitystä siitä, miten kirja hengittää(?). Ideana on kuitenkin se, että Me täytytään valosta kuvaa kolmen sukupolven elämää palasina ja pirstaleina sieltä täältä. Lapset Silja ja Santtu elävät epävarmuudessa, kun äiti on väsynyt ja isä pelottava. Äiti ja isä taas kamppailevat parisuhteensa ja omien odotustensa kanssa. Mummi ja ukki taas ovat huomanneet tulleensa vanhoiksi ilman, että omia haaveita tuli täytettyä, mutta eivät asioista voi myöskään puhua. Ainakaan toisilleen.

Me täytytään valosta on löytänyt hienon tasapainon sen välillä, että kerronta on nopeaa ja edistyvää, mutta aiheet raskaita. Ilmapiiri kirjassa on toisinaan hyvinkin painostava, mutta vähäinen sivumäärä ja kerronnalliset kokeilut estävät lukijaa tukehtumasta. Liian usein ajatellaan, että vaikeista aiheista ja ihmisten ahdistuksesta saa kunnollisen kuvauksen vain satojen sivujen tervassa tarpomisella, vaikka parhaan efektin saa juurikin toimimalla päin vastoin. Välillä kyllä paistoi läpi, että kyse on esikoiskirjailijasta. Narratiivi ei aina pysy ihan kasassa, vaan painotukset menevät vähän vinksalleen. Tärkeistä hetkistä saatetaan mennä ohi liian kovaa, kun taas epäolennaiseen jäädään hieman liian pitkäksi aikaa. Suurimmaksi osaksi se ei kuitenkaan ole millään tapaa häiritsevän ilmeistä eikä kirja todellakaan huuda olevansa esikoiskirja. Storm on onnistunut luomaan oman äänensä kertojana, kirjan henkilöillä on selkeä persoona ja kerronta herättää vahvoja mielikuvia. Ainoastaan loppu tuntui hieman liian "tässä olisi nyt lopetus, se on kivan runollinen", mikä vähän haittasi kirjan muuten hyvin kantavaa tunnelmaa. Se nyt kuitenkin annettakoon anteeksi muuten ihan kiinnostavan kirjan siivellä.

Henkilöt olivat ehdottomasti tämän kirjan paras osa. Välähdyskerronnasta huolimatta kaikki hahmot tuntuivat aidoilta, heihin ehti tutustua ja he herättivät lukijassa tunteita. En tahdo nyt kovin paljon heidän tarinoistaan paljastaa, sillä Me täytytään valosta on lyhyt kirja. Sen verran kuitenkin sanon, että hahmojen menneisyys ja nykyisyys paljastuvat taidokkaasti ja sopivan tulkinnanvaraisesti. Kirja ei kerro asioita muutenkaan liian auki ja sitä piirrettä arvostan erityisesti. Kaikki sukupolvet ovat omanlaisiaan ja voin nähdä ja kokea mielessäni juuri, millaisia tyyppejä he olisivat oikeassa elämässä. Olen aika varma siitä, että kaikki meistä tunnistavat ainakin yhden henkilön omasta elämästäänkin, ellei jopa useampia. Pienenä varoituksena kuitenkin herkemmille lukijoille; kirjassa yhtenä käsittelyn aiheena on lähisuhdeväkivalta. Sillä ei millään tapaa mässäillä eikä se ole kirjan ainoa juoniasia, mutta jos aihe on sinulle vaikea, on hyvä olla tietoinen etukäteen.

Valitsin Me täytytään valosta -kirjan pitkälti nimen ja kannen perusteella. Se ei ollut sisällöllisestikään suuri pettymys, mutta ei myöskään uusi lempikirjani. Ihan kiva lukukokemus, johon ei tarvitse käyttää suunnattomasti aikaa. Kirjan saa hyvin luettua päivässä. Tämä arvio oli nyt viimeinen 2018-vuodelta jonoon jäänyt. Nyt sitten tämän vuoden kirjallisuuden pariin, jonossa onkin jo pari kirjaa...

Annastiina Storm: Me täytytään valosta, 2017, S&S, 204 sivua

Me täytyään valosta kuittaa Helmet-haasteesta yhden kohdan

2017.
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja

Sateenkaarisarjakuvaa: Short Gay Stories

https://www.sarjakuvakauppa.fi/

Toinen hieman lyhyempi arvostelu tähän väliin.

Hanna-Pirita Lehkoinen: Short Gay Stories

Nimensä mukaisesti Short Gay Stories sisältää monta lyhyttä sarjakuvapätkää, joissa esiintyy queer-ihmisiä. Tarinoissa itsessään ei ole varsinaista jatkumoa ja hahmot vaihtuvat aina tarinan vaihtuessa. Ja enemmän kuin tarinoita, sanoisin näiden olevan katsauksia yksittäisiin hetkiin. Suurimassa osassa ei ole alkua, keskikohtaa ja loppua, vaan ne ainoastaan tarjoavat ikkunan tavalliseen elämään ja arkeen. Tarinoiden rinnalla kulkevat kuitenkin myös tekijän kommentit, jotka kertovat kirjan synnystä ja tekijän omasta elämästä.

Tämän kirjan kaunis kansi vetosi minuun heti ja kun kerran oli tilaisuus ostaa se tekijältä itseltään, pakkohan se oli kaivaa lompakko esille. Ei tästä uutta lemppariani tullut, mutta ihan kiva ja viihdyttävä pieni sarjakuva se on. Tarinoita on laidasta laitaan, mutta minua ehkä hieman häiritsi, että niissä ei oikein ollut juonta. Lisäksi tarinat olivat usein hyvin lyhyitä enkä aina oikein päässyt sisälle kohtaukseen. Kaikki tarinoista oli toki hyvin piirrettyjä ja henkilöiden kirjo oli ilahduttavan laaja. Henkilöitä oli monista eri identiteeteistä unohtamatta monipuolisuutta myös ihonvärissä ja muissa seikoissa.

Teoksen parasta antia on ehdottomasti tekijän kommenttiraita sivujen alalaidassa. Siitä saa hienon pienen kuvan tämän oikean ihmisen matkasta, vaikeuksista ja muutenkin tuo hänet lukijalle läheisemmäksi. Olisin mielelläni nähnyt enemmänkin sarjakuvaa tästä tarinasta, sillä sitä aina odotin kääntäessäni sivua. Varsinaiset tarinatkin olivat ihan kivoja, mutta tämä oli se yhtenäinen ja järkevä narratiivi, jota muuten jäin kaipaamaan. Lisäksi tuli itselle hyvä mieli, kun tiesi ostaneensa teoksen juuri LEhkoselta itseltään. Ihailen suuresti hänen rohkeuttaan jakaa omaa tarinaansa näinkin julkisessa ja pysyvässä formaatissa.

3 1/2 suihkukaivoprinsessaa

P.S. Ostimme lisäksi Ereitan kanssa samalta pisteeltä aivan ihania pinssejä ja magneetteja. Kaiken kaikkiaan siis hyvien ostosten päivä oli se.

Hanna-Pirita Lehkonen: Short Gay Stories, 2017, Omakustanne, 26 sivua

2017:

49. Vuoden 2017 uutuuskirja

Ristiriitaisia tunteita Naondelin parissa

Seuraavaksi vuorossa on kirja, jonka arvosteleminen oli haastavaa. Minun täytyi saada tasapainoon omat odotukseni ja tunteeni, kirjan hyvät puolet ja huonot puolet sekä siihen liittyvä kirjallisuutta yleisemminkin vaivaava piirre.

www.risingshadow.fi

Maria Turtschaninoff: Naondel

Varoitus: Naondel sisältää runsaasti seksuaalista väkivaltaa ja aihepiiri tulee olemaan esillä myös tässä arvostelussa.

Naondel on kertomus seitsemästä naisesta, jotka perustavat Punaisen luostarin naisten suojapaikaksi maailman ja miesten julmuudelta. Kaikkia heitä yhdistää hirveä Iskan, joka ylitse kaiken tahtoo valtaa. Kabira on ensimmäinen, jonka elämään Iskan sekaantuu, kun Kabira nuoren rakkauden sokaisemana paljastaa Iskanille vaalimansa salaisuuden. Iskan punoo juonen, jolla voi käyttää salaisuutta ja Kabiraa hyväkseen ja lopulta saavuttaa valtakunnan johtoaseman. Kun Iskanin valta kasvaa, liittyvät talouteen myös hänen lukuisat jalkavaimonsa ja palvelijansa. Vuosien varrella hän kerää lisää vaimoja, jotka kaikki saavat tuntea Iskanin julmuuden sielussaan. Lopulta ei jää muuta mahdollisuutta kuin paeta.

Tämä kirja on hankala arvioida, koska siinä oli paljon huonoa, mutta myös paljon hyvää. Lisäksi nämä kaksi toisinaan kietoutuivat yhteen. Yksi Naondelin parhaista puolista on sen kieli ja sujuvuus. Teknisesti Naondel on erinomaisesti kirjoitettu. Kieli on hyvää, kuvailun ja etenemisen suhde on onnistunut, henkilöt ovat kiinnostavia ja monipuolisia, maailman luomiseen on käytetty harkintaa ja aloitetut juonikuviot saatetaan loppuun asti. Tähän osioon liittyen minulla on vain kaksi pientä valitusta, jotka eivät suuresti laskeneet lukunautintoani. Ensimmäinen on lukujen pituus. Kirja on jaettu lukuihin kertojan mukaan ja etenkin alussa luvut venyvät todella pitkiksi. Ymmärrän toki miksi, mutta Kabiran ensimmäinen 80 sivun luku alkoi jossain vaiheessa vähän puuduttaa. Toinen miinus on takakansiteksti. Se lupaili pakomatkan olevan kirjan keskeisin tapahtuma, vaikka oikeasti sinne päästään vasta hyvin loppupuolella. Pakomatka on ehdottomasti kirjan paras osa, mutta suurin osa ajasta käytetään muiden asioiden parissa. Naondel on valtavasta tapahtumamäärästään huolimatta suht hidastempoinen ja suurin osa kirjan sivuista kuluu henkilöiden esittelyyn ja tarinoiden yhteennivomiseen.

Käsittelen nyt hyvät asiat alta pois ennen siirtymistä huonoihin. Naondelin suurin saavutus on sen hienot naishahmot. Valitan myöhemmin kyllä siitä, miten näitä hienoja hahmoja kirjassa kohdellaan, mutta itse hahmot ansaitsevat kiitosta. Kaikki kirjan tärkeät naishenkilöt ovat moniulotteisia persoonia, joilla on omat juonikaarensa ja henkilökehityksensä. He tekevät monenlaisia ratkaisuja ja luovat erilaisia suhteita. Jokainen henkilöistä tuntui fantasiataustasta huolimatta hyvin mietityltä ja jollain tapaa aidolta. Lisäksi lukija sai tuntea henkilöitä kohtaan monenlaisia tunteita. Kukaan naisista ei ollut aina oikeassa tai tehnyt vain hyviä päätöksiä. Moraalin kannalta heidän käytöksensä oli myös kiinnostavaa ja se toi sopivaa älyllistä särmää kirjaan.

Yksittäinen maininnan arvoinen hyvä asia oli myös se, että kirjasta löytyy hieman sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen edustusta. Pelkäsin jossain vaiheessa, että se jäisi vain tulkinnanvaraiseksi viittailuksi, mutta pelkoni oli turha. Asia tehdään lukijalle selväksi ja kaiken lisäksi edustus tuntui luontevalta eikä sitä esiltelty mielestäni arveluttavalla tavalla. Eli pisteet siitä!

Sitten päästäänkin huonoihin asioihin. Heti ensimmäisenä käsittelen sitä asiaa, joka minua ärsyttää monessa muussakin kirjassa. Kirjailija päättää luoda kokonaan oman maailman, oli se sitten fantasiaa, scifiä tai vain vaihtoehtoinen maailma, ja ottaa mukaan kaikki oman todellisuutemme sosiaaliset ongelmat. Eli olisit voinut keksiä ihan mitä vaan, mutta päätit että sinunkin maailmasi tarvitsee samat haitalliset sukupuoliroolit, saman homofobian, saman naisten alistamisen. Ymmärrän kyllä, että Punainen luostari tarvitsee syyn olla olemassa, mutta silti lukiessa jatkuva miesten ylivalta ja naisten kauhea kohtalo tuntui vain kuluneelta, puuduttavalta ja raskaalta. Se oli Naondelin ongelma muutenkin. Se ei keskittynyt vahvuuteensa eli hyviin henkilöihin, vaan yritti luoda synkempää ja aikuisempaa tunnelmaa hyvin käytetyillä keinoilla tuomatta oikeastaan mitään uutta.

En tainnut aiemmin mainita, että Naondel kuuluu samaan sarjaan Maresi-kirjan (linkkasin tähän arvioni kyseisestä kirjasta) kanssa. Tarkemmin sanottuna Naondel on esiosa, joka kuvaa Punaisen luostarin perustamista edeltävää aikaa, kun Maresi taas sijoittuu paljon myöhemmälle aikakaudelle. Maresi on julkaisujärjestyksessä ensimmäinen ja luin sen aiemmin tänä vuonna. Pidin Maresista ja siksi odotin Naondelin lukemista kovasti ja toivoin pitäväni myös siitä. Harmikseni sain pettyä. Naondelissa oli jo ylempänä mainitut hyvät kohtansa ja maailmaan liittyvät viatkin olisin voinut kestää, mutta yksi asia oli minulle liikaa. Iskan on kirjan pääpahis ja kaikkien naisten kohtalot liittyvät häneen. Valitettavasti lähes kaikkien kohdalla se tarkoittaa sitä, että Iskan raiskaa heidät ja yleensä vielä useampaan kertaan toinen toistaan nöyryyttävämmillä tavoilla. Kirjan edetessä tulin siihen tulokseen, että toistuva ja julma seksuaalinen väkivalta oli ainoa keino, jolla kirjailija osasi välittää Iskanin olevan inhottava ja hirveä hahmo. Tapahtui aina välissä jotain muitakin kauheuksia, mutta koska naiset olivat minäkertojia eivätkä saaneet tietää politiikasta tai muusta juurikaan mitään, saimme vain yhdessä kärsiä sivukaupalla ällöttävyyttä. Näitä tekoja tapahtui niin monta, että pyörittelin vain loppuvaiheessa silmiäni ja tunsin lievää vastenmielisyyttä. Raiskauksia myös kuvattiin eri yksityiskohtatasoilla. Jotkut vain mainittiin, kun taas toisista lukija saa tietää ihastuttavan tarkasti. Raikaukset olivat ehdottomasti suurin syy, miksi kirjasta jäi huono jälkimaku. Se vain tuntui niin turhalta! Ymmärsin jo monesta muustakin asiasta, että Iskan on iljetys, en tarvitse uutta raiskauskohtausta sivulla 250. Maresissa on myös yksi raiskauskohtaus ja ennen tämän kirjan lukemista kykenin ohittamaan sen lähinnä ajatuksella "tuntui turhalta enkä tykännyt, mutta muun kirjan hyvyys tasoitti tilanteen kirjan eduksi". Nyt sekin näyttäytyy ärsyttävämmässä valossa, kun tiedän miten täynnä Naondel tällaisia kohtauksia on.

Kun kirjassa vihdoin päästään sille luvatulle pakomatkalle, kaikki nämä valituksen aiheet loppuvat. On tullut kehiin kivoja taikavoimia ja Iskan esiintyy enää yhdessä kirjassa. Pakomatka ja luostarisaarelle asettuminen tuovat kaivattua valoa ja seikkailua muuten aika raskaaseen kirjaan. Harmi vaan, että se tapahtuu niin hirveän myöhään. Valitettavasti en voi sanoa Naondelista kovin paljon pitäneeni, vaikka se herättikin monenlaisia ristiriitaisia tunteita. Loppujen lopuksi en voi enkä tahdo päästä olan kohautuksella yli kirjan järkyttävästä naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja se kyllä pilaa lukukokemustani aika suuresti.

2 / 5 lähteen peittävää muuria

Maria Turtschaninoff: Naondel, 2016, suomentanut Marja Kyrö, Tammi, 397 sivua

Naondel kuittasi yhden kohdan vuoden 2017 haasteesta
26. Sukutarina

ja yhden kohdan 2018-haasteesta
33. Selviytymistarina

Vähän turhan keskinkertainen

Olen tullut siihen tulokseen, että kirjoilta ei koskaan saisi odottaa mitään. Varsinkaan mitään hyvää. Jos odottaa kirjalta paljon, siihen pettyy paljon todennäköisemmin kuin jos lukisi kirjan neutraaleista lähtökohdista. Seuraavan kirjan kanssa pääsi valitettavasti käymään juuri näin. Odotin enemmän kuin mitä sain ja vaikka kirja ei ole ollenkaan huono, petyin omien odotusteni takia hieman.

https://www.thalia.de/

David Levithan & John Green: Will Grayson, Will Grayson

Will Grayson ei tahdo tulla liitetyksi mihinkään aatteeseen, klikkiin tai kannanottoon. Hän haluaa olla tavallisen huomaamaton. Hänen paras ystävänsä on kuitenkin erittäin valovoimainen ja dramaattinen Tiny Cooper, jonka huomaavat kaikki. Eräänä iltana Will Grayson odottaa ystäviään keikalta ja kohtaa juuri suuren järkytyksen saaneen pojan, jonka nimi myöskin on Will Grayson. Kahden aivan eri maailmoista tulevan pojan kohtalot kietoutuvat yhteen Tiny Cooperin ja tämän valmisteleman suuren musikaalin ympärille.

Will Grayson, Will Grayson houkuttelee lukijaa kiinnostavalla lähtöasetelmalla. Kaksi samannimistä henkilöä ja erikoinen kohtaaminen, mutta muuten juonesta ei kerrota muuta. Mahdollisuudet olisivat siis olleet rajattomat. Valitettavasti lopputulos meni lähinnä tavallisen teinidraaman puolelle. Ensinnäkin takakannen lupaama kohtaaminen tapahtuu vasta suurin piirtein sivun 100 kohdalla. Kaikki ennen sitä on pohjustusta ja henkilöiden esittelyä. Kun nuortenkirjassa varsinaiseen tarinaan pääseminen kestää noin kauan, voi aika varmasti sanoa kirjan olevan liian pitkä ja sitä se tässäkin tapauksessa on. Tapahtumia on aika vähän, mutta silti Will Grayson, Will Grayson on yksi John Greenin pidemmistä teoksista.

Pohjimmainen ongelma tässä kirjassa on kuitenkin se, että sen juoni ei kanna. Green ja Levithan ovat keksineet hauskan idean kirjalleen, kehittäneet hahmot ja pohtineet hyvän loppuratkaisun. Siihen se sitten vähän jääkin. Kirja keskittyy liikaa Will Graysonien päänsisäisiin pohdintoihin ja unohtaa edistää juonta. Aina välillä tapahtuu jokin kiinnostava asia, mutta niille harvoin annetaan tarpeeksi huomiota ja aikaa. Sen sijaan toisen Will Graysonin pohdintoihin siitä, onko hän vai eikö hän ole kiinnostunut Janesta, käytetään yhteensä sivukaupalla tilaa. Koko kirjan voisi kenties tiivistää näin: "ihan kiva, mutta vähän hajanainen" ja se kattaisi kaiken henkilökehityksestä juonikulkuun.

Ennen kuin kerron teille, mistä tässä kirjassa pidin, viivytään hetki henkilöiden parissa. Molempien päähenkilöiden nimen ollessa Will Grayson, toivon että pysyt perässä. Ensin esitellään Will Grayson, jonka luvut kirjoittaa John Green. Tämä Will Grayson on se, joka tuskailee Jane-tilanteen kanssa. Greenin Will on suoraan sanottuna hieman rasittava. Hän on aika mitään sanomaton ja kaikessa ihme haahuilussaan käy vähän hermoille. Lisäksi Greenin Will harrastaa sitä kaikkein ärsyttävintä piirrettä eli hän ajattelee oikeat ja syvälliset asiat, mutta ei sano niitä sitten ääneen. Ystäväsi eivät osaa lukea ajatuksiasi Will, use your words!! Kaiken kaikkiaan Greenin Will jää ehkä hieman pintapuoliseksi kaikesta sivumäärästään huolimatta.

Levithanin Will on hyvin erilainen, vaikka hyvin angstiin taipuvainen hänkin. Alussa Levithanin Will meinaa lipsua vähän kliseiseksi teini edgelordiksi. Toki on otettava huomioon, että tällä Willillä on masennus, mutta tosiaan alku ei tunnu niin uskottavalta. Kirjan edetessä Levithanin Will kuitenkin kasvaa ja tulee paljon kiinnostavammaksi hahmoksi. Asiaa toki auttaa myös se, että tämä Will on homo. Hänen suhdekuvionsa ovat kiinnostavammin rakennettuja ja tämä Will on kirjan lopussa jo melkeinpä lempihahmoni. Pidän myös hänen ystävästään Gideonista suuresti. Lyhyt maininta vielä Greenin Willin parhaasta ystävästä Tinystä. Tiny on erikoinen ja etenkin alkupuolella erittäin eeppinen hahmo. Loppua puolen hän muuttuu vähän ärsyttäväksi, mutta aivan lopussa palaa taas kivan hahmon kategoriaan. Häneen liittyen on vain mainittava eräs raivostuttava yksityiskohta. Kirjassa mainitaan aivan liian monta kertaa se, että Tiny on isokokoinen. Sekä henkilöiden puheessa että yleisessä kerronnassa. Uskomme vähemmästäkin.

Nyt, kun olen oikeastaan vain valittanut tästä kirjasta, sanon kuitenkin että se ei ollut huono! Ikäviin asioihin vain on helpompi takertua. Will Grayson, Will Grayson on peruskivaa viihdettä, jossa on monin paikoin erittäin hyviä kaikenlaisiin tunteisiin vetoavia kohtauksia. Siinä on myös hyvää pohdintaa ja se jopa herättää jotain ajatuksia. Erityisen suuren plussan kirja saa kuitenkin siitä, että siinä on isossa osassa musikaali, jota Tiny valmistelee kuumeisesti. Musikaali on aina hyvä idea ja siitä saa paljon lisäpisteitä. Ainakin minulta. Lisäksi annan paljon lisäpisteitä Levithanin Willin ja Tinyn suhteesta. En tahdo spoilata paljoakaan, mutta minulle sen suhteen tuomat oivallukset ja henkilökehitys olivat ehdottomasti yksi kirjan parhaista kohdista. Kirjan kirjoitustyyli on myös mielenkiintoinen. Green ja Levithan kirjoittavat vuorotellen lukuja ja molemmilla on tosiaan oma Will päähenkilönä. Hauskinta jutussa on se, että luulin hyvin pitkälle, että kirjoittajien Willit olivat toisin päin. Green kirjoittaa niin hyvän Levithan-imitaation, että olin aivan järkyttynyt. Kirjan lopussa on painettuna keskustelu kirjailijoiden välillä, joka avaa kiinnostavasti kirjoitusprosessia ja henkilöiden taustaa.

Will Grayson, Will Grayson oli siis tiivistettynä hieman hajanainen kokonaisuus, mutta monet sen palasista olivat kiinnostavia ja hyvin tehty. Kovin nopeatempoinen se ei varsinkaan alussa ole, mutta edityy kuitenkin, kunhan vain viitsii lukea. En tosin pääse eroon ajatuksesta, että olisin toivonut alkuasetelman perusteella jotain enemmän jännärin tapaista.

31/2 / 5 eeppistä musikaaliesitystä

David Levithan & John Green: Will Grayson, Will Grayson, 2012, Penguin Books, 308 sivua

Will Grayson, Will Grayson kuittaa 2015 haasteesta yhden kohdan
11. Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aiemmin lukenut

ja 2017 haasteesta yhden kohdan
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella

Tarua ihmeellisempää: We Need New Names

Minun oli tarkoitus lukea tämä kirja jo syksyllä kirjapiirin tiimoilta, mutta se jäi kesken. Päätin nyt viimein lukea sen loppuun enkä todellakaan katunut päätöstäni.

https://en.wikipedia.org/

NoViolet Bulawayo: We Need New Names

Ennen Darling asui oikeassa talossa, kävi koulua ja söi vatsansa täyteen. Nyt 10-vuotias Darling ystävineen viettää päivänsä leikkimällä itsekeksittyjä leikkejä, varastamalla guavoja rikkaiden pihoilta ja haaveilemalla jostain paremmasta. He elävät hökkelikylässä, johon heidät perheineen militian toimesta ajettiin. Darlingilla on kuitenkin mahdollisuus päästä tätinsä luo Amerikkaan, jossa pitäisi odottaa upea elämä. Todellisuus ei kenties kuitenkaan ole ihan sitä, mitä Darling luuli sen olevan.

Alussa Bulawayon kerrontatyyli vaati ainakin minulta hieman totuttelua, mutta loppuvaiheessa se tuntui jo kirjaan täydellisesti sopivalta valinnalta. Kirjan kertoja on Darling ja lapsen näkökulma sopii kirjaan hyvin. Hän katsoo maailmaa eri näkökulmasta kuin aikuiset eikä ajattele tilannettaan yhtä synkästi. Darling ja hänen ystävänsä ovat hyväksyneet tilanteen ja elävät elämäänsä, miten parhaiten voivat. Kirjan alkupuoli on vähän hitaanlainen eikä aina jaksanut ihan pitää mielenkiintoani yllä. Kuitenkin, mitä pidemmälle kirja etenee, sitä nopeammin sitä myös lukee. Koko kirja on lukemisen arvoinen, vaikka ihan vain loppupuolen takia. Kun asetelman luomisesta ja henkilöihin tutustumisesta on päästy, alkavat kirjan todelliset aarteet paljastua. Hyvä esimerkki on luku, jossa on yksi vaikuttavimmista hautajaiskohtauksista, joita olen koskaan lukenut tai nähnyt. Siitä luvusta myös lähtee koko kirjan loppuun asti jatkuva tykitys hienoja kohtauksia, filosofista pohdintaa ja vaikuttavia lauseita.

Kirjan henkilöillä on hyvin persoonalliset nimet ja sain varsinkin alussa pysähtyä välillä miettimään, kuka olikaan kuka. Darlingin ystävät ovat nimeltään Bastard, Godknows, Stina (jota luulin aluksi pitkän aikaa tytöksi ennen kuin tajusin hänen olevan poika), Sbho ja Chipo. Kaikilla lapsilla on kuitenkin omat persoonallisuutensa ja heidät oppii tuntemaan kirjan edetessä. Chipoon liittyen annan varoituksen herkemmille lukijoille. Chipo on nuoresta iästään huolimatta raskaana raiskauksen seurauksena. Hän on alkukirjan täysin puhumaton, kunnes paljastaa salaisuutensa Darlingille.

Bulawayo on parhaimmillaan välittäessään ihmisten ja tilanteiden tunteita ja tunnelmia. Välillä kuvaus tuntuu niin aidolta, että se melkein hengästyttää. We Need New Names käsittelee paljon rankkoja aiheita tasa-arvosta maahanmuuttoon ja traumoista rakkauteen. Kirjasta todella huomaa, että taustalta löytyy kirjailijan omia kokemuksia. Osa tilanteista ja ihmisistä tuntuu niin aidoilta, ettei niitä olisi voinut vain keksiä päästään. We Need New Names antaa hienon mahdollisuuden nähdä maailma jonkun toisen näkökulmasta ja harkitsen sen ostamista omaan hyllyynikin. Tässä on kirja, joka jää päähän pyörimään vielä pitkään lukemisen jälkeenkin. Toivoisin, että voisin paremmin kuvailla, mikä kirjasta tekee hienon, mutta tuntuu että se vähän latistuu, jos yritän liikaa selitellä. We Need New Namesin kanssa saa todellakin tuntea tunteita. Monet näistä tunteista ovat negatiivisemmasta skaalasta, kuten epäoikeudenmukaisuuden katkeruus, suru, raivo ja melankolia, mutta se ehkä onkin kirjan suurimpia hienouksia. Mitään tunteita ei väkisin puristeta irti lukijasta, vaan se luottaa siihen, että tarina itsessään on tarpeeksi.

Kaiken kaikkiaan voin suositella We Need New Namesia niille, jotka tahtovat lukea jotain aidontuntuista ja saada ajattelemisen aihetta pidemmäksikin aikaa. Ainoa pieni miinus tulee siitä, että alkupuoli kalpenee täysin loppupuolen rinnalla.

41/2 / 5 salakuljetettua guavaa

NoViolet Bulawayo: We Need New Names, 2013, Chatto & Windus, 290 sivua

We Need New Names kuittaa ärsyttävästä 2016 haasteesta kaksi kohtaa
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
27. Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

2017 haasteesta selvisi kolme kohtaa
16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja
38. Kirjassa mennään naimisiin
40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

ja 2018 haasteesta kaksi kohtaa
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama

Tätä en omille lapsilleni lukisi: Puluboin ja Ponin kirja

Pari vuotta sitten tämä kirja sai paljon huomiota ja kehuja. Sen kuvattiin olevan jotain erilaista ja uudenlaista lastenkirjallisuutta. Valitsin sen lähinnä siksi, että kirjailijalla on samat nimikirjaimet kuin minulla ja muuta hyvää kirjasta on melkein vaikea keksiäkään.

Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirja

http://ammankirjablogi.blogspot.fi/

Puluboi  (joka on siis ihan oikeasti pulu) suuttuu vanhemmilleen ja lentää pesästä. Hän tahtoo löytää vaimon ja asettua aloilleen. Retkellään hän kohtaa Ponin (joka on oikeasti ihmistyttö joka leikkii ponia), jolla on vaikeuksia kotona ja oman poni-identiteettinsä kanssa.

En edes tiedä, mistä alottaisin. Aloitan siis hyvistä asioista, koska niitä on huomattavasti vähemmän kuin huonoja. Ponin eli Main perheongelmat oli hyvin kirjoitettu juonikuvio. Se oli lastenkirjaan tarpeeksi yksinkertainen, mutta silti aidontuntuinen. Main äiti on uupunut ja koko ajan kiukkuinen. Isä taas on työtön ja haahuilee kotona päivät pitkät saamatta mitään aikaan. Lopulta äidillä menee hermot ja hän lähtee Intiaan jättäen Main ja isän jälkeensä. Mai, joka on jo valmiiksi yksinäinen, ei tiedä mitä tässä tilanteessa tekisi. Valitettavan monet lapset voivat varmasti samaistua Main tunteisiin, kun vanhemmilla ei olekaan kaikki kunnossa ja olo on turvaton. Tämä koko kuvio oli hyvin kirjoitettu eikä sitä selostettu liian tarkasti auki, vaan annettiin lukijan itse ymmärtää tapahtumat. Konfliktin ratkaisu oli ehkä vähän turhan helppo, mutta annan sen lastenkirjassa anteeksi. Oli myös kiva, että kirja pysyi uskollisena Main näkökulmalle. Lukija saa kaiken tiedon perheen ongelmista 6-vuotiaan lapsen näkökulmasta ja se nimen omaan tekee aitouden tunnetta.

Kirjassa on siis kaksi kertojaa, Poni ja Puluboi. Ponin osuudet on kirjoitettu normaalisti selkeällä kirjakielellä ja hänen kohdissaan onkin enemmän perinteinen lastenkirjan tuntu. Puluboin kohdat taas olivat lähinnä rasittavia. Ensinnäkin Puluboi ei käytä r-kirjainta ollenkaan, koska se on pulujen mielestä kiroilua. Lisäksi Puluboin kohdissa tekstin fontti hyppelee isosta pieneen, lihavoidusta kursiiviin. Nämä kaksi asiaa yhdistettyinä tekivät tekstistä paikoittelen vähän vaikeaselkoisen ja ehdottomasti ärsyttävän lukea. Voin vain kuvitella, millaisia ongelmia juuri lukemaan oppineilla voi tämän kanssa olla. Sen lisäksi lukijana tunsin, että minulle puhuttiin alaspäin. Ihme lässytystä ja päähän taputtelua. Siitä pääsemmekin seuraavaan kohtaan, pissakakkahuumoriin. Sitä on paljon. Aivan liian paljon. Puluboin kertojakohdat ovat täynnä sitä. Hyvät, arvoisat, rakkaat lastenkirjailijat. Tämän kohderyhmän ikäiset lapset eivät tarvitse yhtään syytä lisää pissakakkajutuille. Sitä riittää heillä ihan omasta takaa. Ymmärrän, että se voi tuntua helpolta tavalta hauskuuttaa lapsia, mutta vähän kunnioitusta väsyneille vanhemmille ja päiväkoti-ihmisille. He yrittävät parhaansa mukaan kitkeä eritehuutelut minimiin ja tällaiset teokset eivät todellakaan auta asiaa.

Kirjan perimmäinen ongelma on siis se, että Main tarina on oikeasti kiinnostava ja Puluboi on rasittava muka-koominen hahmo, jolla on aivan liikaa sivutilaa tästä kirjasta. Koko kirja on muutenkin liian pitkä. Kenen mielestä tämä kirja tarvitsi lähemmäs 200 sivua? Main perhekonflikti selvitetään aivan liian aikaisin ja sitten jää turhaa aikaa ratkoa rasittavan Puluboin rasittavaa ongelmaa. Puluboin ongelmahan on siis se, että vaimo pitäisi löytyä. Kriteerinä on "vaimo joka munii ja valkoisista puluista tykkään eniten" eli todella syvällistä kamaa. Koko vaimosotku on lähinnä kiusallinen ja tuntuu monissa kohdissa vähän turhalta. Erityismaininnan saa nyt vielä kirjan oma ertyinen rasismin hetki. Puluboi saa päähänsä esittää "intiaania" ja sanoo sen tiimoilta seuraavan järkyttävän hirveän repliikin:

"-E-eeei, lintu vastasi, minä olen vain yksinäinen intiaani. Empaa-tsu-patsu-endaa. Tsiku-endaa, mina puhu nut intiaani-kielta. Ei ummalla suomi-kielta. Huka puka. Intiaani on puhunut."

En edes tiedä, mistä aloittaisin tämän kohdan kanssa. Ensinnäkin, toisen kulttuurin edustajaksi pukeutuminen on loukkaavaa ja alentaa kyseisen kulttuurin edustajan ihmisestä naamiaisasuksi. Tässä lisätään päälle vielä stereotyyppinen ja pilkkaava esitys siitä, miten joku valkoinen ihminen ajattelee "intiaanin" puhuvan. Toiseksi, Amerikan alkuperäisasukkaiden tilanne ja elinolosuhteet eivät ole sieltä parhaasta päästä, vaan he joutuvat edelleen kärsimään valkoisten vallottajien tuhosta ja sorrosta. Reservaateissa on köyhät ja kurjat oltavat ja alkuperäiskansojen jäsenten riski joutua väkivaltaisten rikosten uhreiksi on suuri. Kolmanneksi, eikö olisi jo aika saattaa koko vanha ja väsynyt "intiaanileikki on hauska ja lasten tulee saada leikkiä sitä vaikka se olisi kuinka rasistinen ja loukkaava tahansa" -keskustelu jo hautaan. Ei ole mitään järkeä jatkaa samojen stereotypioiden ja ennakkoluulojen levitystä taas uusille lapsille. Vähän sensitiivisyyttä ja harkintaa kiitos. Ei voi olla liikaa pyydetty.

1 1/2 / 5 Mirja-, Marja- ja Merja-opea

Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirja, 2012, Otava, 173 sivua

Puluboin ja Ponin kirja kuittaa Helmetin 2015 vuoden haasteesta kaksi kohtaa,

32. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi

35. Kirja kirjailijalta, jonka nimikirjaimet ovat samat kuin sinulla

vuoden 2017 haasteesta kaksi kohdan
6. Kirjassa on monta kertojaa

27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja

ja 2018-haasteesta neljä kohtaa

6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa

36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

40. Kirjassa on lemmikkieläin

47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

Oman hyllyn unohdetut: Maresi

Peräkkäin jo toinen kirja, joka päätyi olemaan todella positiivinen yllätys!

https://kirja.s3.amazonaws.com/

Maria Turtschaninoff: Maresi

Tällä kertaa Oman hyllyn kirjakseni valikoitui Maresi, joka on asustellut kirjahyllyssäni jo useamman vuoden. Valitsin sen nyt haasteen kirjaksi sillä perusteella, että se on aika lyhyt. Sen sijaan, että olisin päätynyt vain lukaisemaan lyhyen kirjan pikaisesti läpi, päädyin oikeasti pitämään tästä kirjasta, jossa on sivujaan enemmän asiaa.

Maresi on noviisi Punaisessa luostarissa ja nauttii elämästään. Hän pitää rituaaleista, oppitunneista ja luostarin naisten yhteisöllisyydestä. Maresi ei koskaan tahdo lähteä luostarista, jonne hänen perheensä lähetti hänet turvaan nälänhädältä. Eräänä päivänä saarelle saapuu uusi tyttö Jai, joka tuo mukanaan muutoksen. Maresi auttaa Jaita sopeutumaan luostarin elämään, mutta samalla saaren yllä alkaa tuntua uhan tunnetta ja rauhallinen elämä voi kokea järkytyksen yllättävänkin pian.

Maresi on erinomainen esimerkki siitä, että sivumäärän perusteella ei kannata olettaa mitään. Tässä kirjassa on vain 212 sivua, mutta siihen mahtuu sekä vauhdikkaita kohtauksia, rauhallisia hetkiä, henkilökehitystä kuin maailman rakennusta. Aika usein näin lyhyen kirjan kanssa edellä mainittu tarkottaisi järkyttävää juoksuvauhtia kirjan läpi ilman, että mihinkään ehtii keskittyä tarpeeksi kauan sen tehdäkseen minkäänlaista vaikutusta. Maresin kanssa en kokenut sellaista. Tapahtumia oli oikeassa mittasuhteessa ja kirjailija osasi käyttää sanansa hyödykseen. Välillä maisemakuvaukseen jäätiin vähän jumiin, mutta se on ainoa kerronnallinen vähennys. Maresi on Finlandia Junior -voittaja ja odotin tunnetta, että tämä olisi nyt tarkoitettu nuoremmille lukijoille. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan nautin Maresista suuresti näin 21-vuotiaanakin. Toki kirja edistyy sutjakasti ja konfliktien ratkaisuihin ei käytetä sivukaupalla aikaa, mutta minua se ei ainakaan häirinnyt. Joskus on mukava lukea kirjaa, jossa on monivivahteinen historia ja mytologia, ilman että se laahaa monimutkaisten taustojensa kanssa satojen sivujen ajan. Yksi asia oli erityisesti minulle mieleen. Kirjan fantasiaelementit tulevat mukaan vähitellen ja alussa kyseessä voisi olla vain kuvitteelliseen maailmaan sijoittuva kirja. Fantasia kuitenkin tulee mukaan pala palalta ja se kasvattaa osaltaan tunnelmaa. En usko, että tämä oli kirjailijan tarkoitus, mutta arvostin sitä silti.

Tämä kirja herätti minussa paljon ajatuksia ja siinä oli muutamakin kohta, joista en tiennyt mitä ajatella. Omalta osaltaan se on hyvän kirjan merkki, sillä se saa ajattelemaan itse. Toisaalta se voi olla myös riski, jos ristiriitaa herättävät kohdat kallistuvat huonoon suuntaan. Maresin kohdalla suurin osa heräävistä ajatuksista vain auttoi arvostamaan tarinaa syvällisemmin, mutta parista kohdasta jäi yös vähän epävarma olo. Pahoittelen tätä hyvin yleisen tason selittelyä, mutta en tahdo paljastaa liikaa. Maresissa on tosiaan vain se 212 sivua enkä tahtoisi etukäteen paljastaa suurta osaa sisällöstä. Yhteen kohtaan pureudun vähän tarkemmin seuraavassa kappaleessa. Se tulee sisältämään jonkin asteisia spoilereita ja myös sisältövaroituksen lopun tapahtumista. En kuitenkaan paljasta loppuratkaisua tai muuta sellaista.

Alkuosa kirjasta on aika rauhallisella tahdilla edistyvää, vaikka vaaran tuntu onkin ilmassa. Maresin maailmassa naiset ovat alisteisessa asemassa ja etenkin joillain alueilla miehillä on täysi ylivalta. Punainen luostari on naisten perustama turvasatama ja opinahjo toisille naisille eikä saarella siis ole ollenkaan miehiä. (Sivuhuomautuksena on sanottava, että tämä seikka oli mielestäni erinomainen eikä minua haitannut yhtään lukea kirjaa, jossa ei ole yhtään miestä päähenkilönä.) Saarelle pakeneva Jai tulee erittäin tiukasta yhteiskunnasta, jossa perheessa isän sana on laki. Naisten tulee totella miehiä kaikessa ja heidän elämänsä on täysin säädelty pukeutumisesta lähtien. Luostari on paikka, jossa naiset ovat luoneet oman yhteisönsä rituaaleineen ja opetuksineen. Kaikki myös puhuvat samaa kieltä ja osallistuvat samoihin tehtäviin. Vähän jäin miettimään, eikö luostarin tulisi säilyttää ja arvostaa kaikkien kulttuurien kieliä ja historiaa sen sijaan, että yhdistettäisiin kaikki samojen tapojen alle. Toisaalta luostarin elämä toimii ja kirjan maailmassa kaikilla kansoilla on samankaltaisia uskomuksia.

Nyt seuraa sitten se lupailemani suuri spoiler-osio

Jos et tahdo spoilaantua yksityiskohdista, lue vain tämä: kirjan loppupuolella on raiskauskohtaus. Sitä ei kuvailla eikä kertoja näe sitä suoraan, mutta käy hyvin selväksi mitä juuri sillä hetkellä tapahtuu.

Kirjan lopussa Jain isä ja joukko muita miehiä saapuu saarelle aikomuksenaan raahata Jai väkisin takaisin rangaistavaksi ja tapettavaksi. Kohtaukset sisältävät voimakasta väkivallan uhkaa ja väkivallan tekoja myös tapahtuu. Rankoin kohtauksista on ehdottomasti, kun miehet uhkaavat raiskata luostarin noviiseja. Yksi sisarista uhrautuu toisten takia ja miehet raiskaavat hänet vuorotellen. Kohtausta ei kuvailla eikä kertoja sitä suoraan näe, mutta kaikki kyllä tietävät mitä tapahtuu. Juonikuviona "pahat miehet jotka tahtovat raiskata viattomia tyttöjä" on aika väsynyt eikä kovin omaperäinen. Ymmärsin sen tarkoituksen eikä toteutus ollut huonoimmasta päästä, mutta siitä jäi silti vähän paha maku suuhun. Tiesimme jo, että miehet ovat pahoja ja kykenevät kauheisiin asioihin, siihen tarkoitukseen kohtausta ei siis tarvittu. En jaksa kaikkea selittää auki, mutta kohtauksella oli myös pointtinsa luostarin myöhempiä vaiheita varten. Se oli silti aika rankka valinta nuorille lukijoille tarkoitetussa kirjassa. Minun lukukokemustani tämä kohtaus ei pilannut, mutta suosittelen varovaisuutta, jos olet herkkä aihepiirin suhteen.

Spoiler on päättynyt

Kaiken kaikkiaan Maresi oli positiivinen lukukokemus ja nautin sen lukemisesta paljon. Se veti minut hyvin tarinan pyörteisiin ja luin sitä mielelläni eteenpäin. Luen varmasti myös samaa sarjaa olevan Naondel-kirjan jossain vaiheessa.

4 / 5 biologisesti mielenkiintoista simpukkaa

Maria Turtschaninoff: Maresi, 2014, suomentanut Marja Kyrö, Tammi, 212 sivua

Maresi kuittaa vuoden 2018 haasteesta seitsemän kohtaa
3. Kirja aloittaa sarjan
7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
23. Kirjassa on mukana meri
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle

vuoden 2017 haasteesta yhden kohdan
21.Sankaritarina

ja vuoden 2016 haasteesta yhden kohdan
6. Kirjastosta kertova kirja