Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta

risingshadow.fi

Konmaritin kirjahyllyäni ja tämä ohut teos sattui käteen. Päätin lukaista sen läpi ja antaa sitten eteenpäin.

Mark Twain: Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta

Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta on juuri sitä, mitä nimi antaa ymmärtää. Se on kirjoitettu lyhyiden päiväkirjamerkintöjen muotoon ja tapahtumat ovat Raamatusta tuttu Paratiisi-tarina Aatamin näkökulmasta. Enimmäkseen siinä keskitytään Aatamin ja Eevan suhteeseen. Ilmeisesti tälle kirjalle olisi myös vastakappale Eevan ajatuksista, mutta sitä en tässä yhteydessä saanut käsiini.

En lämmennyt tälle kirjaselle mitenkään erityisen paljon. Aatami oli kertojana aika ärsyttävä ja varsinkin hänen suhtautumisensa Eevan oli rasittava ja kliseinen "suoraviivainen mies ei ymmärrä monimutkaista naista", mikä ei minuun vetoa. Ilmeisesti Mark Twain olisi perustanut osan kerronnasta omaan suhteeseensa vaimonsa kanssa, mutta tämä fakta ei lukunautintoani kyllä lisännyt.

Hyvä puoli tästäkin teoksesta kyllä löytyy! Päiväkirjamerkintöjen ohessa kulkee yksinkertaisella tyylillä tehty Ennisofia Salmelan kuvitus, joka tekee kerronnasta heti uniikimman ja vie lukijan hieman syvemmälle tarinaan. Muutenkin tämä päiväkirjatyyli on ihan viehättävä ja alle satasivuisen lehdykäisen lukaisee mukavasti hetkessä. Kaiken kaikkiaan Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta on ihan kiva, mutta mitäänsanomaton eikä sitä jää viimeisen sivun jälkeen sen enempää ajattelemaan.

2 1/2 / 5 Eevan nimeämää eläintä

Mark Twain: Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta, Extracts from Adam's Diary, 1904, suomentanut Ville Hytönen, 2008, kuvitus Ennisofia Salmela, Savukeidas, 79 sivua

Kirjahaaste 2019:
43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi
47. Kirjassa on alle 100 sivua

Kirjahaaste 2018:
13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa

Hämmentävä lukukokemus: Kirottu

Jälleen yksi sellainen kirja, joka on virunut hyllyssäni lukemattomana aivan liian pitkään. Täytyy sanoa, että tunteeni tätä kirjaa kohtaan ovat lähinnä hämmentyneet.

Chuck Palahniuk: Kirottu

www.goodreads.com

Madison on 13-vuotias tyttö, joka yllättävän kuolemansa jälkeen päätyy Helvettiin. Päällepäin Helvetti voi kuulostaa ja näyttää ikävältä paikalta, mutta erilaisista karmeuksista huolimatta Maddie kokee tässä uudessa elämän(tai kuoleman)vaiheessaan olevan paljonkin potentiaalia. Hän päättää etsiä itse Saatanan käsiinsä ja sitä tehtävää ei yksin noin vain suoritetakaan. Niinpä Maddie värvää avukseen rakastamansa Breakfast Club -elokuvan hengessä nörtin, urheilijan, pahiksen ja prinsessan. Yhdessä he seikkailevat Helvetin syövereissä ja samalla saattaa tulla esille myös epäilyksiä siitä, miten Maddie nyt oikeastaan kuolikaan.

Heti ensimmäiseksi otan käsittelyyn kirjan hämmentävimmän asian eli sen, kenelle tämä kirja oikein on tarkoitettu. Kansigrafiikasta ja takakansitekstistä voisi päätellä, että kyseessä olisi nuorille tai ehkä jopa esiteineille suunnattu kirja. Jälkimmäinen kategoria voidaan unohtaa, sillä kirjassa on jatkuvasti sekä väkivaltaa että hyvin graafisia ja usein myös epämukavia seksikohtauksia tai hyvin seksuaalisväritteisiä tapahtumia. Ja siis tuen ehdottomasti sitä, että lapsille ja nuorille kerrotaan seksistä ja se normalisoidaan, mutta se ei kyllä ole tämän kirjan tehtävä tai agenda. Kuitenkin sitten hahmot, tapahtumat ja juonen kulku olisivat eniten paikallaan esiteinien kirjassa. Koska mitään suurta syvyyttä Kirotusta on turha lähteä etsimään. Itsehän olin kirjaa lukiessani ja arviota kirjoittaessani 21-vuotias ja en myöskään koe olevani kirjan kohderyhmää. Väkivalta taas on huolellisesti kuvattua ja usein todella ällöttävää. Lopulta tulin siihen tulokseen, että kirjan paras yleisö olisi teini-ikäinen, emotionaalisesti esiteinin tasolla yksilö, jolla on lievän häriintyneitä käsityksiä seksiin liittyen ja jonka mielestä "ronski kieli = huumori".

Oli kirjassa hyvääkin. Palahniukilla on välillä erittäin hauskoja oivalluksia ja kirja on täynnä erinomaisia lainauksia. Osan näistä kohdista laitan ehtiessäni blogini Kirjallisuuslainauksia-sivulle. Myös maailma, jonka Palahniuk on luonut, on kiinnostava. Helvetti on hyvin rakennettu ja kaikki sen toimintaan liittyvät yksityiskohdat pitävät kiinnostusta yllä. Pidin myös kaikista huvittavista ja todella spesifeistä syistä, miksi Helvettiin joutuu. Kirjassa tavataan lyhyesti myös oikeita historian hahmoja ja Palahniuk on hyödyntänyt myös olemassaolevaa mytologiaa luodessaan demoneita ja muita hahmoja.

Kirjan hyvät puolet kuitenkin hieman hukkuvat rasittavien piirteiden alle. Jokainen luku alkaa pienellä pätkällä, jossa Maddie puhuttelee Saatanaa ikään kuin päiväkirjamuotoisesti. Nämä kohdat itsessään ovat ihan hyviä, mutta niiden hauskuuden pilaa se, että Palahniuk ei kertaakaan unohda kertoa lukijalle, että Maddie on lihava. Joka kerta käy ilmi, että Maddie on 13-vuotias, kuollut ja lihava. Sanamuodot joskus vaihtelevat, mutta sisältö pysyy samana. Me lukijat ymmärrämme kyllä yhdestä kerrasta eikä sitä tarvitse ärsyttävän tunkevasti koko ajan muistutella. Maddie on hahmona kyllä kirjan tasoon nähden moniulotteinen ja pitkälti aidolta tuntuva. Todella ärsyttävä hän on tietenkin, mutta se kuuluu asiaan kun päähenkilö on 13. Kukaan ei ole parhaimmillaan sen ikäisenä. Koko Goran-juonikuvio oli kyllä vähän tyhmästi tehty, mutta se ei vienyt Maddien uskottavuutta henkilönä pois.

Kirottu päättyy hieman kesken ja sille on jatko-osa. Tämän lukukokemuksen jälkeen tyydyn erittäin mieluusti siihen, että en kuule loppuratkaisua, sillä jatko-osaa en kyllä suostu lukemaan.

2 / 5 leikattua kynnenpalaa

Chuck Palahniuk: Kirottu, Damned, 2011, suomentanut Juha Ahokas, 2012, LIKE, 229 sivua

2018:
Kirjan nimessä on adjektiivi

Uskontotieteen kiehtova maailma

Jos tämän kaltaisia kirjoja olisi kurssikirjoina useamminkin, voisi kadonnutta motivaatiotani olla hieman helpompi etsiä.

Ninian Smart: Choosing a faith

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Choosing a faith on Briefings-sarjaan kuuluva tiivis katsaus Ninian Smartin ajatuksiin maailman uskonnoista ja uskonnollisuudesta. Se on jaettu selkeisiin kategorioihin, joissa Smart ensin kertoo uskonnontutkimuksesta yleensä, sitten lyhyesti suurimmista uskontokunnista ja lopuksi tarkastelee niiden eroja ja yhtäläisyyksiä. Nimestään huolimatta kirjan tarkoitus ei ole olla opas uskonnon valitsemiseen, vaan pieni ikkuna uskontotieteen perusteisiin.

Jos olet vähääkään kiinnostunut uskontotieteestä, uskonnollisuudesta tai muusta sellaisesta, voin lämpimästi suositella tätä kirjaa. Smart kirjoittaa sujuvaa, paikoin myös hauskaa kieltä eikä oleta lukijalla olevan laajaa akateemista taustaa. Kirja on ymmärrettävästi ja selkeästi kirjoitettu eikä ainakaan minusta tuntunut siltä, että kompuroin akateemisen kielen suossa. Lisäpisteitä Smart saa siitä, että hän käyttää she-pronominia puhuessaan ihmisestä yleisemmän he-pronominin sijaan. Suomeksi kirjaa ei ole käännetty, joten englannin taitoa täytyy lukijalta edes jonkin verran löytyä.

Smartin ajatukset ovat monin paikoin hyvin lähellä omiani ja oli miellyttävää saada omaan ajatteluunsa sopivia termejä näin helposti tarjoiltuna. Niistä tärkeimpänä pluralismi, jota Vivekananda esitteli tiedepiireille jo 1800-luvulla. Pluralismi katsoo kaiken maailman uskonnollisuuden olevan lähtöisin samasta jumalallisuudesta tai olemuksesta. Kirjassa käytetään termiä Divine Reality ja selitetään asia aurinkokunnan avulla. Tämä Divine Reality on aurinko, jota uskonnot planeettoina kiertävät. Smart käytti koko akateemisen elämänsä puhumalla uskonnollisen rauhan ja yhteisymmärryksen puolesta. Hän loi vahvan perustan uskontotieteen opetukselle ja vaikutti suuresti sen erottamiseen vakaumuksellisista teologisista opinnoista.

Minulle jäi tästä kirjasta paljon käteen ja aion ehkä jossain vaiheessa hankkia sen jopa omakseni. Se antoi minulle ajatusten, tiedon ja termien lisäksi myös kiinnostavia henkilöitä tutkittavaksi. Esimerkkinä Vivekananda ja Ninian Smart itse. Choosing a faith on julkaistu 1995, mutta se ei silti tunnu ollenkaan vanhetuneelta. Päin vastoin sen sisältö pätee erinomaisesti myös nykyaikaan. Etenkin Smartin hallitseva Unity in diversity -ajatus, joka mielestäni tiivisistää hyvin niin hänen ajatustensa tärkeimmän sisällön kuin asenteen, jonka kanssa maailma voisi olla vähän mukavampi paikka elää.

6 / 6 kirjastosta lainatun kirjan hyvin jännittävää alleviivausta

Ninian Smart: Choosing a faith, 1995, Boyars/Bowerdean, 115 sivua

Choosing a faith kuittasi vuoden 2017 kirjahaasteesta kolme kohtaa:

4. Kirja lisää hyvinvointiasi. Koen myös pientä tarvetta selittää. Sain termejä ajatuksilleni sekä sain lukea omaa alaani olevan kirjan, joka oikeasti kiinnosti minua.
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

sekä vuoden 2015 haasteesta kaksi kohtaa:

31. Elämäntaito- tai self-help-kirja
41. Kirja, jonka kirjoittaja oli yli 65-vuotias, kun kirja julkaistiin  (73-vuotias)

Melkein unohdin sen olevan velvollisuus

https://s1.adlibris.com/

Alister McGrath: Tieteen ja uskonnon dialogi

Voi kunpa kaikki pääsykoekirjat olisivat näin mielenkiintoisia. Teologisen pääsykoekirja on tänä vuonna Alister McGrathin Tieteen ja uskonnon dialogi, joka monista muista lukemistani oppikirjoista poiketen on todella mielenkiintoinen. Käsiteltävän on lähinnä kristinuskon suhde, mutta mukana on myös kappale muiden uskontojen näkemyksistä. Se on jaettu neljään osaan, joista jokaisessa on eri painotus.

Ensimmäisessä osassa käsitellään kolme merkittävää historiallista väittelyä ja niiden merkitystä niin tieteen kuin uskonnonkin kehitykseen. Alussa on myös kiinnostava kappale aiheesta "Miksi opiskella historiaa?".

Toinen ja kolmas osa keskittyvät uskonnon ja eri tieteen alojen suhteeseen sekä yleisiin teemoihin. Kappaleet ovat hieman lyhyempiä ja niissä on todella paljon tietoa, sillä kirjan on esiteltävä sekä tieteen ala että sen suhde uskontoon. Mukana on joitain erittäin kiehtovia kohteita, mutta myös minulta yli hilseen meneviä tiedeasioita. Ja kirottua Freudia ei pääse pakoon täälläkään.

Neljännessä osassa esitellään dialogin kannalta merkittäviä henkilöitä. Selostukset ovat aika lyhyitä, mitä McGrath itsekin valittelee, mutta antavat kuitenkin suuntaa antavan kuvauksen kyseisen henkilön näkökannasta. Tämä osuus kirjasta herätti minussa usein halun kirjoittaa pitkiä vastaväite-esseitä, mutta mukana oli myös minun kanssani samoilla linjoilla olevia. Yksi heistä ei todellakaan ole Richard Dawkins, jonka McGrath mainitsee aina kun tarvitsee esimerkin uskonnon vastustajasta. Jossain vaiheessa mainintojen määrä alkoi jo käydä koomiseksi.

Kirjan tarkoituksena on antaa pintaraapaisu tieteen ja uskonnon dialogin historiasta, kerroksista ja nykyhetkestä, joten se ei oleta lukijalla olevan laajaa pohjatietoa kummastakaan osapuolesta. Siksi osa luvuista joutuu selittämään tieteellisiä termejä ja tutkimuksia enemmänkin. Valitettavasti osaan näistä kohdista ei minun aivokapasiteettini riitä. Välillä joukossa on kuitenkin myös todella kiinnostavaa tietoa ja suosittelisinkin kirjan lukemista kaikille, joita aihe kiinnostaa edes vähän. Kaiken kaikkiaan olen todella iloinen, että juuri tämä on teologisen pääsykirja eikä jokin kuolettavan tylsä johdatus teologiaan. Nyt täytyisi sitten vielä päästä sisään!

Alister McGrath: Tieteen ja uskonnon dialogi, Science and Religion: A New Introduction, 2010, suomentanut Anne Leu, 2015, Kirjapaja, 298 sivua

Tieteen ja uskonnon dialogi selvitti yhden kohdan vuoden 2015 kirjahaasteesta
9. Tietokirja

ja yhden kohdan vuoden 2016 haasteesta
34. Keskustelua herättänyt kirja

Murhia paperilla (välillä näinkin)

TV:n rikossarjat ovat pitkään olleet intohimoni, mutta dekkareita olen lukenut erittäin vähän. Päätin vähän laajentaa kokemustani seuraavien kirjojen avulla.

http://4.bp.blogspot.com/

A.J. Kazinski: Viimeinen hyvä ihminen

Viimeinen hyvä ihminen on taannoisen Kierrätyskeskus-shoppailuni hedelmiä, jonka Sezzie suostutteli (pakotti) minut ostamaan. Myönnän olleeni aluksi hieman skeptinen, mutta olin lopulta tyytyväinen ostokseeni.

Kirjan tapahtumat kietoutuvat vanhan juutalaisen myytin ympärille, joka kertoo maailmassa olevan 36 oikeamielistä ihmistä, joita ilman maailma tuhoutuisi. Kun hyviä ihmisiä alkaa kuolla ympäri maailmaa, italialainen poliisi Tommaso di Barbara alkaa selvittää tapausta. Hän tutkii tapausta yksin, kunnes tanskalainen panttivankineuvottelija Niels Bentzon aloittaa omat tiedustelunsa Tanskassa. Puolivahingossa Niels saa avukseen hieman elämästä syrjäytyneen astrofyysikko Hannah Lundin, joka näkee murhien kaavassa jotain elämää suurempaa. Alkaa hengästyttävä kilpajuoksu, jonka tarkoituksena on estää viimeisten uhrien kuolema tapahtumaketjussa, joka pakoilee logiikkaa ja tunnettuja sääntöjä. 

Tästä kirjasta ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu. Se on intensiivinen ja yllättäviä käänteitä viljelevä teos, joka pitää otteessaan suurimman osan ajasta. Minuun vetosi myös sen laaja tieteellinen sisältö. Kirjailija viljelee faktoja ja teorioita läpi kirjan selittäen ne tarpeeksi yksinkertaisesti monenlaisten lukijoiden ymmärrettäväksi. Pidin kielen tyylistä muutenkin. Vaikka aihe ja tunnelma olivat usein vakavia, kerronta oli täynnä minuun vetoavaa kuivaa huumoria ja huomautuksia. Sen takia koin oloni toisinaan hieman absurdiksi, kun toisaalta halusin ruveta syvän filosofiseksi, mutta päädyin kuitenkin naureskelemaan tyhmille lausahduksille.

Yllätyin itsekin siitä, että kiinnyin kirjan henkilöihin. Odotin tällaisessa dekkarissa henkilöiden olevan sivuseikka, mutta päädyinkin välittämään heidän kohtaloistaan. Kirjan päähenkilö Niels Bentzon oli ärsyttävistä tempauksistaan huolimatta sympaattinen ja elin täysillä mukana hänen ahdistustaan. Hannah Lund taas oli mielenkiintoinen ja vei tarinaa eteenpäin. Välillä hän jäi hieman kaksiulotteiseksi, mutta rakastin hänen tiedehetkiään. Sitten on tietenkin Tommaso di Barbara, josta voin sanoa vain kaksi asiaa. 1. Arvasin. 2. Pidin siitä, kuinka hänestä ei missään vaiheessa paljasteta kovinkaan paljon, mutta silti lukijalle jää selvä kuva siitä, millaisesta ihmisestä on kyse.

Rakenteen osalta kirja on jaettu kolmeen "kirjaan", jotka nekin kietoutuvat uskontoteeman ympärille. Ensimmäinen osa on selvästi pisin ja myös paras. Se on aivan mahtava ja saisi minulta kenties jopa täydet pisteet. Kaksi muutakin osaa on tietenkin huomioitava. Ne eivät missään nimessä olleet huonoja, vaikkeivat ensimmäisen tasolle ihan yltäneetkään. Minuun yksinkertaisesti vetosi enemmän ensimmäisen osan sykähdyttävä selvittely ja tietämättömyys jutun todellisesta luonteesta. Toisessa ja kolmannessa osassa on omat hyvät puolensa ja ne lukee mielellään, mutta ensimmäinen asetti riman liian korkealle. En aio missään nimessä paljastaa loppuratkaisua. Sanon ainoastaan sen verran, etten itse ollut siihen aivan tyytyväinen. Toisaalta en myöskään erityisen pettynyt. Tiesin jo ensimmäisen osan loputtua, ettei kirjalle olisi mahdollista keksiä sellaista lopetusta, joka olisi täysin minut tyydyttävä. Hyväksyn siis kirjailijan valinnan.

51/2 / 6 kolikkoa vanhan naisen kädessä

A.J. Kazinski: Viimeinen hyvä ihminen, Den sidste gode mand, 2010, suomentanut Päivi Kivelä, 2011, Otava, 473 sivua

Viimeinen hyvä ihminen kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan.

49. Jännityskirja tai dekkari

Patricia Cornwell: Post Mortem, Kay Scarpettan tutkimuksia

https://cdn.cdon.com/

Kay Scarpetta on Richmondin johtava kuolinsyytutkija, joka joutuu tutkimaan alueella liikkuvan sarjamurhaajan aikaansaannoksia. Joku tappaa naisia heidän makuuhuoneissaan aina vain julmemmin ja poliisi ei yrityksistään huolimatta onnistunut pääsemään lähellekään tappajaa, josta ei tiedetä oikeastaan mitään. Ei edes sitä, millä perusteella hän valitsee uhrinsa. Scarpetta ajautuu koko ajan tunteellisemmin mukaan tapaukseen sekä sen karmeuden että ulkopuolisten paineiden takia. Joku on vuotanut tietoja lehdistölle ja sormi osoittaa Scarpettan laitokseen. Kun mukaan sysätään vielä monimutkainen parisuhde ja vieraileva sukulaistyttö, on Kay Scarpetta hermoromahduksen partaalla.

Valitsin juuri tämän dekkarin, koska oikeuspatologia kiinnostaa minua suuresti. Kirjassa ei valitettavasti keskitytty siihen kovinkaan paljon, vaan päähuomio oli Kay Scarpettan elämässä ja mielenmaisemassa. Hän oli ihan mukiin menevä päähenkilö, vaikkei kovin joukosta erottuva. Hän oli toisinaan vähän rasittava maanisuudessaan, mutta suurimman osan ajasta minä-kerrontaa jaksoi. Post Mortem oli perustavaraa muiltakin osin. Se ei ollut erityisen omaperäinen ratkaisujen suhteen, vaikka naispatologi päähenkilönä olikin ysärikirjassa kiva ratkaisu. Myöhemmin tästä on tullut jopa trendi. Omat suosikkini kirjan henkilöistä olivat oikeuspsykologi, jonka nimeä en nyt muista, ja etsivä Marino. Marino oli kaikessa tympeydessään minusta hyvä henkilö, sillä häneen sai sekä ärsyyntyä että olla samalla puolella.

Kirjan aikana saa todellakin muistutuksia siitä, kuinka pitkälle ja nopeasti teknologia on kehittynyt. Kaikki tietokoneisiin liittyvä kuulostaa nykylukijalle huvittavalta vanhanaikaisessa hitaudessaan. Mielestäni parasta oli keskustelut DNA-tutkimuksesta, sillä lähivuosien rikossarjoja katsoneelle on käsittämätöntä, että kirjan ajassa siitä ei saanut irti oikeastaan mitään muuta kuin kahden näytteen yhteensopivuuden. Myös suomennoksesta kuultaa vanhentuminen aina toisinaan slangi-sanavalintojen osalta.

Lopetus oli sanalla sanoen kätevä. Kivasti kurottiin langat yhteen ja paha sai palkkansa jne. Pidän itse hieman syvällisemmistä ratkaisuista. Lähellä loppua oleva jännitysmomentti tarjosi kuitenkin aika huvittavan "arvasin!"-hetken. Olen tainnut katsoa hieman liikaa rikossarjoja, sillä dekkareiden on aika vaikea yllättää minut.

Muutama viimeinen kritiikki. Ensinnäkin, miksi sarjan kirjojen järjestys täytyy kaivaa kiven alta? Sain turvautua suomi24-keskusteluun, sillä kirjoja ei selvästi tahdota ilmoittaa oikeassa järjestyksessä monessakaan paikassa. Toiseksi, mikä logiikka oli lukujaossa? Ne alkoivat ja loppuivat ihan miten itse halusivat. Ei ymmärrä. Kolmas kritiikkini koskee Cornwellin kieltä. Varsinkin alkukirjasta hän sortui ärsyttävään naistenlehtityyliin kuvaillessaan asioita. Lopussa se väheni, mutta hyppäsi aina välillä taas esiin. Naistenlehtityyli siis tarkoittaa sitä, kun kuvataan teennäisin kiertoilmauksin ja liian tarkasti sisutusta ja ihmisiä.

Post Mortem ei ollut ihan sitä, mitä olisin toivonut, mutta sen luki kuitenkin ihan sujuvasti. Juonesta ei myöskään putoa, vaikkei sitä ahmaisisikaan yhteen menoon. Itse pidin kirjaa laukussani ja luin aina sopivissa väleissä. Post Mortem oli ihan viihdyttävä murhapläjäys ja saatan jopa lukea sen toisen osan.

3 / 6 huonosti piilotettua modeemia.

Patricia Cornwell: Post Mortem, PostMortem, 1990, suomentanut Erkki Jukarainen, 1994, Otava, 352 sivua

Post Mortem kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan.

42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua.

Tämä ei johdu kirjasta itsestään, vaan sen kannesta. Kirjan lukeminen julkisilla paikoilla oli toisinaan hitusen kiusallista.

Helmikuun klassikko, keskiaika

https://www.kirjasampo.fi/

Dante Alighieri: Jumalainen näytelmä (osa Helvetti)

Keskiaikainen klassikko on siis Danten Jumalaisen näytelmän ensimmäinen osa eli Helvetti. Se on ymmärtääkseni myös kirjan tunnetuin ja siihen on paljon viittauksia kaikkialla viihdemaailmassa. Heti alkuun täytyy myöntää, että olin hiukan laiska, enkä jaksanut lukea koko teosta. Perustelin asian tietenkin itselleni sujuvasti muistuttamalla, että kirjalistan mukaan ainoastaan Helvetti oli pakollinen.

Jumalainen näytelmä on runoelma Danten kolmiosaisesta matkasta tuonpuoleiseen. Osat ovat Helvetti, Kiirastuli ja Paratiisi. Nimet puhuvat puolestaan jaksojen sisältöä mietittäessä. Kirjaa voi tulkita monella eri tavalla, muun muassa matkakertomuksena, henkilökohtaisena puhdistumisena tai ihmiskunnan moraalisen rappion ja syntien rankaisemisen kuvauksena.

Helvetissä Dante matkaa läpi yhdeksän piirin, joihin syntiä tehneet ihmiset on jaettu synnistä riippuen. Esimerkkeinä voisin mainita seitsemännen piirin, johon joutuvat väkivaltaa tehneet. Kyseinen piiri on vielä jaettu erikseen kolmeen kuiluun. Ensimmäisessä ovat väkivaltaa lähimmäisiä kohtaan tehneet. Heidän rangaistuksenaan on uida kiehuvassa verijoessa, jota vartioivat jousipyssyin aseistetut kentaurit. Toisessa kuilussa ovat väkivaltaa itselleen aiheuttaneet eli tehneet itsemurhan. He ovat muuttuneet puiksi, joista harpyijat repivät oksia. He voivat puhua vain, jos heidän vertaan vuodatetaan. Kolmannessa kuilussa ovat väkivaltaa Jumalaa, luontoa ja järjestystä kohtaan tehneet. Heidän rangaistuksenaan on vaeltaa aavikolla tulisateen alla, missä jumalanpilkkaajat kiroavat Jumalaa, koronkiskurit konttaavat rahasäkit kaulassa ja sodomiitit vaeltavat päätymättä koskaan minnekään.

Kaikkien näiden kauheiden näkyjen läpi Dantea on saattamassa antiikin runoilija Vergilius. Kirjasta huomaa muutenkin kirjailijan ihailleen antikkiia. Antiikin viisaat ja muut hyveelliset, mutta kastamattomat ihmiset ovat Helvetin ensimmäisessä piirissä. Heitä ei varsinaisesti rangaista mistään ja Vergiliuksenkin vakituinen paikka on siellä. Ainoa heitä vaivaava asia on ikuinen Jumalan kaipuu. Vergiliuksen lisäksi kirjasta löytyy runsaasti muita antiikin ihmisiä. Osa heistä vartioi muita piirejä.

Jumalainen näytelmä oli mielenkiintoinen ja varmasti sivistävä lukukokemus. Sen kieli oli toisinaan aika vaikeaselkoista, vaikka luin uudemman suomennoksen. Osa piireistä oli aika raakoja ja mielikuvat jäivät pitkäksi aikaa mieleen. Kirjassa oli myös todella paljon valaisevaa kuvitusta. Niistä suurin osa ei näyttänyt mitään kovin karmeaa, mutta muutama hieman liiankin tarkka kuva oli. Dante oli päähenkilönä toisinaan aika ärsyttävä. Hän oli täydellisen hyveellinen ja koki suurta empatiaa ja sääliä kaikkia tuomittuja kohtaan. Hän myös ihaili opastaan suunnattomasti.

Vaikka osa Helvetti ei ole kovin pitkä, se on monimutkaista ja raskasta kieltä ja sen lukemiseen menee aikaa. Se vaatii myös keskittymistä. Suosittelen kuitenkin haasteena!

Dante Alighieri: Jumalainen näytelmä, kirjoitettu 1300-luvun alussa, suomentanut Elina Vaara, 1963, WSOY, alkuteos on italiankielinen, 294 sivua