Antiikin klassikoita: Oresteia & Jumalten synty

Harvoin enää sisällytän samaan postaukseen enempää kuin yhden kirjan, mutta tällä kertaa koin sen mielekkäämmäksi, sillä ihan hirveästi sanottavaa en keksinyt kummastakaan.

Tahdon lukea erään Oresteiasta tehdyn mukaillun version, mutta koin ensin tarpeelliseksi tutustua alkuperäiseen. Spoilaan tässä arviossa Oresteian juonen, joten jos se sinua häiritsee, voit hypätä suoraan Jumalten syntyyn.

https://4.bp.blogspot.com/

Aiskhylos: Oresteia

Agamemnon palaa Troijan sodasta arvaamatta, että hänen vaimonsa Klymenestra on hautonut kostoa heidän tyttärensä uhraamisesta kaikki pitkät sodan vuodet. Tullessaan viimein kotiin Agamemnonia ei olekaan odottamassa juhlia, vaan murha. Veriteot jäävät kuitenkaan harvoin kostamatta ja kun Klymenestran ja Agamemnonin poika Orestes palaa, jää koston taakka isänsä murhasta hänen kannettavakseen.

Oresteia on muistaakseni ainoa antiikin ajoilta täysin ehjänä ja kokonaisena säilynyt näytelmätrilogia. Saamme siis lukea koko tarinan kaaren ja analysoida sitä ilman tarinaan liittyviä kysymysmerkkejä. Lisäksi tiedämme sen tarkan ensiesityksen ajankohdan, sillä sen esitettiin Dionysia-juhlilla 456 eaa. Jokainen kolmesta osasta on keskenään erilainen ja toimivat oikeastaan omillaankin, mutta ovat samalla selkeästi samaa tarinaa. Ensimmäinen osa Agamemnon kattaa sen, kun Agamemnon palaa sodasta ja tulee vaimonsa murhaamaksi. Toisessa osassa Orestes palaa maanpaosta kostamaan isänsä murhan ja kolmannessa käydään oikeutta siitä, tulisiko Orestesta rangaista tästä teosta.

Oresteia on hyvin tyypillinen antiikin ajan tragedia. Se käsittelee moraalia, yhteiskuntaa, lakia, säännöksiä, jumalia ja perhettä. Mukana on myös kuoro, joka selittää taustoja ja konteksteja, kun henkilöt keskittyvät omaan draamaansa. Oresteia on hyvin verinen ja traaginen tarina, josta on vuosien varrella tehty monia tulkintoja. Tärkeimpänä tietenkin on kosto. Koko tarina pyörii sen ympärillä, kuka saa kostaa ja mitä ja millaisia seurauksia kostosta on.

Toinen merkittävä teema on vanhan väistyminen uuden tieltä ja se, miten vanha muuttuu uuden kanssa. Kolmas osa keskittyy Ateenan ja Apollon oikeusjärjestelyihin, jossa vanhan ajan Kohtalot eli Orestesta vainoavat koston henget vaativat Oresteelle rangaistusta, mutta joutuvat uudenaikaiseen oikeuskäsittelyyn. Jumalat joutuvat etsimään tasapainoa sen välillä, että kaikkien näkökulmat saataisiin sovitettua yhteen. Voisin analysoida Oresteiaa enemmänkin, mutta koen lempikanavani Youtubessa tekevän sen paremmin. Linkkaan postauksen loppuun Overly Sarcastic Productionsin videon Oresteiasta. Suosittelen tutustumaan!

Kirsti Simonsuurin käännös oli mielestäni oikein asiallinen ja pätevä. Kieli oli ymmärrettävää ja alkuperäistä tyyliä mukailevaa. Itse koin sen kaikessa pätevyydessään hieman tylsäksi, mutta tarina ei ainakaan jäänyt epäselväksi. Pidän enemmän vapaammista käännöksistä, jossa on enemmän tunnetta ja sielua. Monesti tämäntyyppiset käännökset jäävät minulle tunteen tasolla aika etäisiksi. Sen sijaan selitysosio oli kiinnostava ja sen lukemisesta koin jotain oppineeni. Ihan kaikesta analyysista en ollut täysin samaa mieltä, mutta kaiken kaikkiaan selitysosio on hyvä ja suosittelen lukemaan myös sen.

En oikein tiedä, millaisia tähtiä antaisin tälle. Tahtoisin todellakin nähdä Oresteian näyttämöllä joskus ja kuten näytelmissä yleensäkin, pelkkä luettu versio ei aina tuo sen syvintä sielua esille.

Aiskhylos: Oresteia, 456 eaa, suomentanut Kirsi Simonsuuri, 2003, Tammi, 303 sivua

Helmet2016:
12. Näytelmä

Minulla oli tänä syksynä joku antiikkiputki ja luin siis toisenkin antiikin klassikon. Tämä ei ole näytelmä, vaan enemmänkin puhelinluettelo...

https://www.lukuhetki.fi/

Hesiodos: Jumalten synty

Hesiodos oli aikansa kulttuurintutkija ja päätti koota kaikki myytit ja jumalkäsitykset ja tarinat yhdeksi yhteensopivaksi narratiiviksi. Antiikin uskonto ei ollut selkeä, yhtenäinen ja johdonmukainen kokoelma, vaan jokaisella alueella oli omat tulkintansa ja käsityksensä. Hesiodoksen tavoite oli kunnianhimoinen ja valtavan määrän nimiä hän on tarinaansa saanut kerättyä. Varsinainen tarina hukkuu kyllä kaikkien mahdollisten nymfien ja henkien alle, mutta saamme silti kiittää häntä siitä, että näinkin paljon tietoa on säilynyt.

Mukana on myös hänen tulkintojaan erilaisista myyteistä ja jotkut niistä ovat säilyneet ainoastaan hänen versioinaan. Näistä tunnetuin esimerkki on tarina Pandorasta ja sen lukeminen nykyaikana on hieman tuskallista. Voisin tiivistää sen muotoon Misogynia - Antiikin versio. Että kaikenlaiseen kannattaa varautua, jos päättää lukea Jumalten synnyn. Se ei ole tarinana muutenkaan kovin kiinnostava, mutta ainakin se on hyvin ohut ja siitäkin puolet menee selityksille. Suosittelisin tätä lähinnä niille, jotka ovat todella kiinnostuneita antiikin ajan jumalista ja tahtovat perehtyä lähteisiin.

Niille, jotka tahtovat tutustua vain Jumalten synnyn oikeasti kiinnostavaan osaan eli luomismyyttiin, suosittelen todellakin Overly Sarcastic Productionsia. Heidän Micellaneous Myths: The Theogony -videonsa on suosikkejani.

En osaa oikein tällekään antaa tähtiä, mutta näistä kahdesta Oresteia oli se ehdottomasti kiinnostavampi.

Hesiodos: Jumalten synty, 700-luku eaa, suomentanut Päivi Myllykoski, 2002, Tammi, 123 sivua

Tässä siis tosiaan video Oresteiasta. En jostain syystä saa Theogony-videota linkattua tähän myös, mutta suosittelen silti erittäin lämpimästi sen katsomista.

Uusia näkökulmia: Marilyn

Alunperin päädyin lukemaan tätä kirjaa ainoastaan siksi, että kirjahaasteessa täytyi lukea kirja, jossa olisi mukana Marilyn Monroe. Päädyin kuitenkin saamaan irti paljon enemmän.

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Gloria Steinem: Marilyn

Gloria Steinemin riisutussa kosketuksessa Marilyn Monroen elämään ja henkilöön, pääsemme näkemään kaikkien tunteman Marilynin julkisuussivun toisenlaisia puolia. George Barrisin tunteikkaat kuvat kehystävät Steinemin empaattista otetta.

Tämä kirja on todella hyvä valinta sellaisille, jotka tahtovat tutustua Marilyn Monroen elämään tarkemmin. Itse en tiennyt hänestä kovinkaan paljon yleisen tietoisuuden lisäksi ja olikin todella kiinnostavaa saada kontekstia yhteen ikoniseen julkisuuden henkilöön. Steinemin teksti ottaa suoraan kantaa siihen, miten jotkut Marilynin elämästä kirjoitetut kirjat ja muut tekstit seksualisoivat ja samalla mystisoivat Monroen joksikin traagiseksi seireeniksi sen sijaan, että näkisivät hänet ihmisenä. Steinem ei lähde kaunistelemaan tai kauhistelemaan Monroeta, vaan antaa tekstin puhua puolestaan.

Kun kirjailija ei ole sokaistunut Monroe-myytistä, hän kykenee saamaan aikaan monisyisen kuvan. Marilyn Monroe eli Norma Jean Baker koki elämänsä aikana suuria ja hienoja hetkiä sekä yhtä suuria traagisia asioita. Itse ainakin koen oppineeni todella paljon sekä Marilynistä että yleisemmin hänen aikansa Hollywoodista. Barrisin kuvat ovat erinomainen valinta tähän kirjaan, sillä ne näyttävät Marilynin lukuisissa eri valoissa, iloisena, vakavana, leikkisänä, melankolisena. Ne auttavat luomaan koko kirjaan tiettyä aitouden tunnetta. Kirjan tarkoitus ei ole sääliä Marilyniä tai toisaalta asettaa häntä jalustalle. Arvostin tätä otetta suuresti.

Varoituksena on sanottava, että tätä kirjaa lukiessa saa toisinaan olla kauhuissaan ja raivoissaan siitä, millaisia miehiä Marilyn joutui elämänsä aikana kohtaamaan ja kestämään. Lähes jokaisessa luvussa kävi ilmi jälleen joku uusi mies, joka yritti käyttää hyväkseen Marilynin rakkauden- ja läheisyydenkaipuista luonnetta ja hyväksynnän tarvetta. Pari kertaa sain hengitellä todella syvään. Muutenkin tämä on todella paljon ajatuksia herättävä kirja ja huomasin miettineeni siinä olleita asioita vielä useamman päivän päästä. Lukukokemustani häiritsi valitettavasti se, että kirjastosta lainaamastani kappaleesta puuttui sivuja ja etenkin lopussa oli suurempi kuin kymmenen sivun aukko. Ehdin silti saada hyvän määrän sisältöä ja olen iloinen, että olen nyt lukenut tämän kirjan.

4 / 5 näyttelemisen oppituntia

Gloria Steinem & George Barris: Marilyn, 1988, H. Holt, 182 sivua

Helmet2019:
3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue
8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen

Helmet2018:
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi

Helmet2016:
22. Kirjassa mukana Marilyn Monroe

Suloista ja sievää: Meet Cute

Odotin jotain kivaa ja kevyttä kesäiseksi rantalukemiseksi ja juuri sitä sain.

https://i.gr-assets.com/

Meet Cute (koonnut Jennifer L. Armentrout)

Meet Cute on novellikokoelma, joka keskittyy romanttisiin ensimmäisiin kohtaamisiin. Jokainen tarina on eri kirjoittajan luomus ja novellit vaihtelevat tyylin ja genren suhteen.

Jos tiedämme mitään lukumieltymyksistäni, olemme oppineet, että romanssi ei niihin lukeudu. Olinkin hieman kriittinen, mutta kirja näytti kevyeltä ja potentiaalisesti kivalta. Olin todella iloisesti yllättynyt, sillä pidin siitä paljon enemmän kuin ajattelin pitäväni. Tarinat olivat tarpeeksi lyhyitä ja niissä oli kiinnostavia näkökulmia. Lisäksi kirja sisälsi paljon enemmän representaatiota kuin odotin. Meet Cutessa on useita queer-tarinoita ja henkilöistä löytyy myös monia ihonvärejä ja etnisyyksiä. Sukupuolen moninaisuutta ei valitettavasti ole Meredith Russon transpäähenkilön lisäksi muistaakseni muita.

Luin tätä kirjaa tosiaan rannalla kesän kuumimpana viikkona. Novellikokoelma oli täydellinen siihen tunnelmaan ja tarinan päättyminen oli aina hyvä hetki mennä uimaan tai vaikka ostamaan jäätelöä. Meet Cute oli juuri sopivassa määrin söpöä ja se herätti lämpimiä tunteita. Kun rakkaus oli pääasiana, se ei myöskään häirinnyt mitään varsinaista juonta, joten en myöskään ärsyyntynyt siihen. Tämän lukeminen on vähän sellainen love is real and nothing hurts -kokemus.

Aion nostaa esille muutaman suosikkitarinani. En tällä kertaa noteeraa niitä vähän huonompia, sillä tämä oli minulle hyvän mielen kirja ja tahdon jatkaa samalla teemalla myös arviossa. Nämä eivät ole missään paremmuusjärjestyksessä, vaan ihan vain siinä järjestyksessä, jossa ne mieleeni palautuivat. Pahoittelen sitä, etten näköjään muista enää yhdenkään hahmon nimeä.

Nina LaCour: Print Shop
Kaksi tyttöä tapaavat, kun toinen postaa huonon arvostelun paikallisen pienen taidekaupan twitteriin ja toinen alkaa työntekijänä selvittää tapahtumien kulkua.
Pidän Nina LaCourin kirjoitustavasta ja tämä ainakin oli erittäin tunnelmallinen ja hauska tarina. Kaikki tarinan henkilöt ehtivät todella rajallisessa ajassa tuntua aidoilta ja todella persoonallisilta hahmoilta. Olen aiemmin lukenut LaCourin kokonaisen kirjan Everything Leads to You ja pidin siitäkin paljon. Täytynee tutkia muitakin hänen kirjoituksiaan jatkossa.

Emery Lord: Oomph
Myöhässä olevaa lentoa odottaessaan kaksi tyttöä löytävät yllättäviä yhteisiä asioita. Tästä tarinasta muistan näistä suosikeistani ehkä vähiten, mutta muistan kyllä että pidin tästä ehkä eniten. Siinä on todella ihana tunnelma ja se tuntuu jopa tämän kirjan kontekstissa todella aidolta. Se tuntuu kohtaamiselta, joka voisi oikeasti tapahtua. En pidä tarinan nimestä ollenkaan, mutta annan sen nyt tällä kertaa anteeksi näin hyvän tarinan edessä.

Jocelyn Davies: The Unlikely Likelihood of Falling in Love
Päähenkilömme näkee koulumatkallaan vastaantulevan metron ikkunassa söpön pojan ja päättää tehdä matematiikan kurssin tutkimiksensa todennäköisyydestä nähdä tuo poika uudelleen.
Verrattuna Emery Lordin tarinaan, tämä tuntuu hyvinkin paljon fantasialta, mutta erittäin söpöltä sellaiselta. Pidin kertojan tiedeasenteesta ja koko idean toteutuksesta.

Julie Murphy: Something Real
Kaksi tyttöä osallistuvat kilpailuohjelmaan, jossa voi voittaa treffit rakastetun teini-idolin kanssa. Kilpailun edetessä molempien kilpailijoiden asenteet ihailemaansa laulajaa kohtaan saattavat kuitenkin muuttua.
Tämä tarina ei ollut vahvimpia, mutta se sai aikaan voimakkaita mielikuvia ja tapahtumien kuvailu herätti ne todella henkiin. Muistan edelleen Something Realin hyvin. Siinä oli sekä vakavampia aiheita että todella huvittavia kohtia. Se oli vähän hassu, mutta se meni juuri siihen suuntaan, johon halusin sen menevän ja olin todella iloinen.

Nicola Yoon: The Department of Dead Love
Parisuhteen päättyminen päätyy Kuolleen rakkauden toimistolle, jossa se arkistoidaan ja analysoidaan. Joskus parisuhteen päättymisen syyt ovat molemmille tai toiselle osapuolelle epäselviä ja syyt voidaan selvittää siihen erikoistuneilla ohjelmilla. Ja jos molemmat osapuolet suostuvat ja haluavat, he voivat hakea uusintaa ja päästä muistinpyyhinnän kautta aloittamaan suhteensa alusta ja kokeilemaan uudestaan. Juuri päättymisen syitä ja uusinnan mahdollisuutta tuleekin selvittämään tarinan päähenkilö. Hän luuli, että suhteessa oli kaikki hyvin, kunnes se yhtäkkiä päättyi.
Tässä tarinassa parasta oli sen maailma. Koko tämä suhteiden päättymisen osastot ja toimistot olivat todella nerokkaita ja halusin tietää aina vain lisää. Henkilöt ja varsinainen juoni eivät olleet mielestäni niin kiinnostavia, mutta kiehtova ajatus vei minut mennessään. Olisin voinut lukea kokonaisen kirjan tämän idean pohjalta. Eri tarinan kanssa tosin.

Dhonielle Clayton: The Way We Love Here
Tässä maailmassa kaikilla on sielunkumppani. Saarella se oikea löydetään erityisten sormusten avulla. Siitä, onko muualla muita tapoja tai ylipäätään elämää, ei ole tietoa. Eräänä päivänä päähenkilömme kohtaa rannalla talonsa takana erikoisen pojan ja he saavat nähdä jotain, mitä muut eivät ole nähneet. Mahdollisuuksia, vaihtoehtoisia polkuja, mitä jos -skenaarioita. Osassa he ovat yhdessä, toisissa eivät.
Korjaan aiempaa lausuntoani. Tämä oli sittenkin kenties suosikkini. Rakastan suurella intohimolla juuri tällaisia tarinoita, joissa saamme nähdä mahdollisuuksia eri tarinoille ja mitä jos -skenaarioille. Myös samojen hahmojen uudelleen syntymät ja tavat löytää toisensa uudelleen kuuluvat suosikkiasioihini. Lisäksi tässä koko tarinassa oli erityinen ja ihana tunnelma. Se oli koskettava, unenomainen, värikäs ja ajatuksia herättävä. Ehdottomasti napakymppi minulle.

Kaiken kaikkiaan Meet Cute onnistui tavoitteessaan hyvin. Se on novellikokoelma ensitapaamisista, huolimatta siitä, miten tarina siitä jatkuu. Koko sen läpi kulkee toiveikas ja aurinkoinen tunnelma, joka saa minunkin skeptisessä sydämessäni aikaan jonkinlaisia rakkausvärähtelyjä. Muutenkin novellikokoelmat ovat aivan minun juttuni. Sopivat kaltaiselleni lyhytjänteiselle ja kärsimättömälle lukijalle.

4 / 5 kiireellä toimitettua banderollia

Meet Cute, koonnut Jennifer L. Armentrout, 2019, HMH Books, 320 sivua

2019:
31. Kirjassa kuljetaan metrolla

2018:
25. Novellikokoelma

Sekavan viihdyttävä: Once & Future

Näin tämän kirjan instagramissa ja rakastuin sen kanteen. Myös kuvaus kuulosti kiinnostavalta ja suureksi onnekseni kirja oli Helmet-kirjastojen listoilla!

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Amy Rose Capetta & Cori McCarthy: Once & Future

Ari tekee pakkolaskun vanhan Maan pinnalle ja vetää taikamiekan puusta. Käy ilmi, että hän on uusin kuningas Arthurin reinkarnaatio ja yhdessä vuosisatojen aikana teini-ikäiseksi nuortuneen Merlinin kanssa, hänen on yritettävä löytää tie irti Arthurin uudelleen syntymisen kierteestä sekä voitettava kaikkea hallitseva megayritys Merger. Mukaan liittyy myös monia muita legendoista muistuttavia hahmoja ja kaikilla on roolinsa tapahtumissa, jotka johtavat uhkarohkeaan hyökkäykseen Mergeriä vastaan.

Kerrankin olen iloinen siitä, että kirjoitan postausta vasta kuukausia kirjan lukemisen jälkeen. Once & Future osui minulle juuri sopivaan hetkeen ja se osittain sokaisi ajatuksiani enkä voinut arvostella sitä objektiivisesti. Tämä oli erittäin nopealukuinen ja nopeatempoinen kirja minulle varsinkin, kun se tuli heti useamman sellaisen kirjan perään, jotka olivat juonen nopeuden osalta jättäneet paljon toivomisen varaa. Niinpä tämä actionin täyttämä ja erittäin humoristinen kirja tarjosi minulle todella miellyttävän lukukokemuksen. Alun perin Once & Future oli viiden tähden kirja, mutta pohdittuani sitä nyt jonkin aikaa, joudun ehkä vähän laskemaan arvosanaani. Siitäkin huolimatta tämä oli hyvin positiivinen lukukokemus ja sen ajatteleminen saa minut edelleen hyvälle tuulelle. Se oli myös erinomainen kesäinen rantalukeminen

Heti ensimmäiseksi on sanottava, kuinka järkyttävän paljon rakastan tämän kirjan kantta. Once & Future on visuaalisesti kauneimpia ja hienoimpia kirjoja koko vuonna ja vakaasti harkitsen ostavani sen vain kaunistamaan kirjahyllyäni. Kaikki tässä kannessa vetoaa minuun. Sen värimaailma, yksinkertaisen ja yksityiskohtaisen yhdistely, miekan ja ritarihaarniskan estetiikka. Siis aivan kaikki. Voisin vain tuijotella tämän kirjan kantta koko loppuillan sen sijaan, että kirjoittaisin tätä arviota.

Koko kirjan paras asia on se, miten queer se on. Lähes kaikki kirjan hahmoista ovat jollain tapaa heteronormin ulkopuolella ja se on kirjoitettu täysin avoimesti ja tekemättä siitä millään tapaa shokeeraavaa henkilöiden tai kirjan maailman silmissä. Mikään osa juonesta ei käsittele sitä, miten tällainen tai tuollainen identiteetti ei ole hyväksyttyä, vaan henkilöiden queer-identiteetti on yleisesti hyväksyttyä. Sitä enemmänkin korostetaan ja se tuodaan lähes glitteröitynä esille. Joitain tämä tyyli aivan varmasti ärsyttää, mutta itse nautin suuresti siitä, että tämä fantasian ja huumorin täyttämä kirja on ottanut yhtä pahoittelemattoman otteen myös queer-identiteettien esittämiseen. Eikä valtava representaation määrä lopu vain moninaisiin queer-identiteetteihin, vaikka ne ovatkin ehdottomasti pääosassa ja eniten esitettyinä. Esimerkkinä päähenkilömme Ari, joka on panseksuaalisuutensa lisäksi paperiton pakolainen, joka on adoptoitu perheeseen, jossa on kaksi äitiä.

Rakastin Once & Futuren hahmoja. Kirjalijoiden rakkaus hahmojaan kohtaan tuntui loistavan sivuilta suoraan lukijalle ja koin kaikilla olevan jotain tekemistä ja sanomista kirjan kannalta. Ari oli hyvin kirjoitettu hahmo, vaikka henkilönä hieman ärsyttävä. Hän tekee äkkipikaisia ratkaisuja ja on usein tunteidensa vietävänä. Hahmotyyppinä ei siis todellakaan suosikkini, mutta Ari sentään pysyy koko tarinan ajan luonteelleen uskollisena eivätkä hänen ärsyttävämmät hetkensäkään tunnu tuulesta temmatuilta. Ari myös onnistuu kasvamaan kirjan aikana ja oppii harkitsemaan joitain päätöksiään. Hän vie juonta hyvin eteenpäin eikä minun ollut vaikeaa kiintyä Ariin. Paras hahmo ja parhaita asioita koko kirjassa oli kuitenkin Merlin. Once & Futuren Merlin on ihanimpia hahmoja, joihin olen tutustunut tänä vuonna ja hänen näkökulmalukunsa olivat aina kirjan parasta antia. Merlinin repliikit ovat kirjan hauskimpia ja välitin sekä hänen angstistaan että hänen kömpelöistä romanssikuvioistaan.

Ylipäätään dialogi oli erinomaista koko kirjan läpi ja kaikilla hahmoilla oli selkeä oma ääni. Äänestä tuli mieleen myös kirjan taikuus. Merlin saa taikoja tapahtumaan laulun avulla ja lukija saakin bongata hyvin tuttuja "maapallon historiaan" kuuluneita kappaleita eli 2000-luvun pop-musiikkia. Once & Future sovittaa mielestäni fantasian ja sci-fin erittäin hyvin yhteen. Taikuus ei tunnu päälleliimatulta eikä sci-fi sodi sen kanssa millään tavoin. Nautin molemmista elementeistä sekä yhdessä että erikseen. Pidin muutenkin kirjan maailmasta ja aivan erityisesti Kuningas Arthur -vaikutteiden ja elementtien tuomisesta tähän futuristiseen ympäristöön. Lukijan ei oleteta tietävän valtavasti Kuningas Arthurista etukäteen, vaan kaikki elementit on nivottu mukaan ymmärrettävillä ja hauskoilla tavoilla. Kirjassa oli myös vahvasti esillä kapitalismin ja megayhtiöiden vastaiset sanomat enkä koskaan kieltäydy niistä. Hienovaraista se ei ollut, mutta ei toisaalta ollut mikään muukaan tässä kirjassa ja se sopikin hyvin muuhun tyyliin.

Kaikki ei Once & Futuressa kuitenkaan ollut ihan niin onnistunutta ja valitettavasti yksi sen suurimmista heikkouksista oli sen juoni. Siinä olisi paljon parantamisen varaa monilla osa-alueilla. Ensinnäkin kaikki tapahtuu todella nopeasti. Asioita harvoin rakennetaan ja ne vain tapahtuvat nyt, koska juoni käskee niin. Kirjassa on myös todella paljon tapahtumia ja se vaihtaa juonikuviota ja paikkaa usein liian äkkiä. Ehdimme juuri asettua ja kiinnostua tästä, kun on jo aika siirtyä eteenpäin. Juoni ei tuntunut kaikin tavoin valmiilta, vaan siltä, että tähän oli nyt vaan tungettu kaikki kirjailijoiden ideat sen sijaan, että oltaisiin keskitytty vain muutamaan isompaan juonikuvioon. Kirjassa on kyllä paljon erinomaisia kohtauksia ja toisinaan tapahtumat soljuvat erittäin sulavasti ja oikealla tahdilla. Mutta tosiaan rytmitys ontuu koko kirjan läpi ja se tekee kokonaisuudesta hieman sekavan. En lisäksi pitänyt aivan kirjan lopusta enkä siitä, mille pohjalle jatko-osaa nyt lähdetään rakentamaan. Ainakaan tällä hetkellä en ole jatko-osasta kovin kiinnostunut, mutta katson millaisia arvioita siitä ilmestyy, kun se julkaistaan.

Olen jättänyt viimeiseksi käsittelyn aiheeksi erään kirjasta löytyvän asian, joka on hieman ongelmallinen, mutta sopii minulle äärimmäisen hyvin. Kyseessä on se, että naisten välisiä suhteita ei usein näytetä alkuhetkistä asti, vaan hahmot tuntevat tarinan alussa toisensa jo ja ovat kenties jo suhteessakin tai ovat olleet. Itsessään siinä ei ole mitään vikaa tai ongelmallista, mutta lähiaikoina lukijat ovat alkaneet kiinnittää huomiota siihen, että niin monet juuri wlw-romansseista seuraavat tätä kaavaa. Wlw-romansseja on jo muutenkin paljon vähemmän kuin monia muita ja kun vielä suuri osa niistä ei sisällä sitä rakastumisen vaihetta, koetaan se hieman hankalaksi tilanteeksi. Olen aivan samaa mieltä ja ymmärrän tämän näkökulman ja toivon, että wlw-romansseja ilmestyisi kirjallisuuteen enemmän ja monipuolisemmin, mutta aivan henkilökohtaisesta itsekkäästä näkökulmasta tämä trendi sopii minulle.

Syy sille on, että romanssi on usein se osa kirjaa, joka on mielestäni tylsä, turha tai rasittava tai ei vain herätä minussa mitään tunteita. Tämä pätee tietenkin lähinnä kirjoihin, joissa on jokin muu juoni kuin romanssi, sillä en voi sanoa lukevani kovinkaan montaa romanssikirjaa vuodessa. Usein koen, että romanssi vain vie aikaa ja huomiota niistä oikeasti kiinnostavista asioista, kuten juonesta tai maailman rakennuksesta. Varsinkin silloin, kun romanssin rakentaminen yhtäkkiä hidastaa kirjan tahtia ja se tärkeä seikkailu jätetään vähemmälle huomiolle. Voisi toki sanoa, että kyse on vain huonosta kirjoittamisesta, mutta toleranssini on niin alhainen, että siihen ei tarvita huonon kirjoittamisen apua.

Once & Future ei kyllä kovinkaan paljon rakenna mitään suhteita ja se alkoi jossain vaiheessa häiritä jopa minua, sillä ystävyyssuhteet ovat minulle todella kiinnostava elementti kirjoissa ja tärkeä asia oikeassa elämässäkin. Joten tämän kritiikin Once & Future todellakin ansaitsee. Mitään hahmosuhteita ei ehditä rakastaa, kun juonella on niin jäätävä kiire juosta tapahtumasta toiseen. Eli tosiaan Ari ja Gwen (tämän version Guinevere) tuntevat jo toisensa ja heillä on monimutkainen historia. Monia se häiritsee ja ihan syystä, mutta minä olin lähes päinvastaisessa mielentilassa. Olin kiinnostuneempi juonesta kuin tästä romanssista ja olisin todennäköisesti ärsyyntynyt sen kehittelyyn todella nopeasti.

Haluan vielä vähän syventyä siihen, miksi harvoin pidän romansseista. Yksi iso syy on se, että usein en samaistu romanssiin ollenkaan. Hahmot ja oikeatkin ihmiset käyttäytyvät usein erikoisella tavalla ollessaan ihastuneita ja rakastuneita enkä näe itseäni käyttäytymässä niin. En missään nimessä ajattele olevani jollain tapaa parempi tai ylenkatso rakastuneita, se on ainoastaan kokemus johon en kykene samaistumaan. Pidän kyllä rakkaudesta ja sen sellaisesta, mutta oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun se on jo vakiintunut juttu. Ihastumisen ensiaskeleet ovat minusta usein lähinnä kiusallista luettavaa. Vihaan kaikkein eniten sitä, kun hahmo johon aiemmin samaistuin alkaa yhtäkkiä käyttäytyä rakastumisen seurauksena eri tavalla tai riskeeraa jotain juonen kannalta todella tärkeää vain rakkautensa takia. Jos romanssin rakentamiseen kuuluu kiusallisuutta, tunteikasta melodraamaa, dramaattista ja liiallista ällösöpöilyä ja vielä kerran inhokkiani kiusallisuutta, se aiheuttaa minussa välittömästi silmien pyöritystä. Ainoat romanssit, joihin nykyisin enää pääsen sisälle, ovat hienovaraisempia eivätkä missään nimessä henkilön suurin luonteenpiirre tai ajava tekijä. Haluan, että hahmoillani on muita motivaatiota ja kehityskaaria ja romanssi tulee sitten siinä vierellä samalla.

Tiivistettynä sanoisin, että Once & Future oli viihdyttävä ja nopeatempoinen avaruusseikkailu, jonka hahmot olivat loistavia. Juoni jätti toivomisen varaa enkä tiedä jatkanko sarjan lukemista, mutta kaiken kaikkiaan olen todella iloinen, että luin tämän kirjan. Se on täynnä todella hauskoja hetkiä ja erinomaista dialogia ja vielä kerran on mainittava, että rakastan tuota kantta niin paljon.

4 / 5 kokonaista keskiaikaan keskittynyttä planeettaa

Amy Rose Capetta & Cori McCarthy: Once & Future, 2019, Rock the Boat, 368 sivua


Helmet2019:
46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö

Hankalia hetkiä: A Court of Thorns and Roses

Olin kuullut tästä sarjasta sekä kirjailijan toisesta sarjasta hyvinkin ristiriitaisia ja lähinnä negatiivisia asioita. Koin jonkin hetkellisen harkintakyvyn häiriön ja päädyin lukemaan ensikosketukseni Sarah J. Maasin kirjojen maailmaan. En rakastunut, lue siis omaa harkintaa käyttäen.

https://media.bloomsbury.com/

Sarah J. Maas: A Court of Thorns and Roses

Feyre elää köyhissä oloissa isänsä ja kahden siskonsa kanssa ja yrittää metsästämällä pitää perheensä edes jotenkin ravittuna. Eräänä päivänä metsällä ollessaan Feyre tappaa suuren suden ja samana iltana läheisestä keijujen valtakunnasta tullaan vaatimaan korvausta. Susi oli yksi heistä ja korvauksesi menetetystä elämästä Feyren on valittava joko kuolema tai lähdettävä keijujen matkaan maksamaan verivelkaa. Feyre päättää lähteä ja hänet viedään kevään hallitsijan Tamlinin hoviin. Tamlin ja hänen hovinsa väki joutuvat elämään salaperäisen kirouksen alla ja mitä syvemmälle hovin maailmaan Feyre uppoutuu, sitä mystisemmäksi ja vaarallisemmaksi kaikki keijujen maailmassa muuttuu. Tämän ohella Feyren on kamppailtava omien tunteidensa kanssa ja päätettävä, onko Tamlin suurimman mahdollisen uhrauksen arvoinen.

Muistiinpanoni tätä postausta koskien ovat niin pitkät, etten tiedä mistä alottaisin. Tasapainon ja reiluuden ja sen sellaisen nimissä aloittakaamme asioista, joista myönnän aidosti pitäneeni. Lista ei ole pitkä, mutta on siinä kuitenkin joitain oikeita asioita.

A Court of Thorns and Roses eli ACoTaR lyhennettynä ammentaa inspiraatiota esimerkiksi alkuperäisestä Kaunotar ja Hirviö -sadusta sekä pohjustaa ilmeisesti myöhempiä osia varten jonkinlaista Hades ja Persephone -kuviota. Mukana oli myös vaikutteita 1700-luvun skotlantilaisesta Tam Lin -runosta, kuten voimme yhden henkilön nimestäkin päätellä. Nämä elementit olivat mielestäni todella kiinnostavia ja hyvin käytettyjä. Pohjamateriaali oli vielä nähtävissä, mutta sen kanssa uskallettiin vähän leikkiä. Ylipäänsä tarinan maailma ja historia olivat sen parhaita ominaisuuksia. Kirjassa on kartta ja ihmisten ja keijujen verisestä historiasta kerrotaan juuri sopivassa mittakaavassa niin, että siitä sai tarpeeksi hyvän kuvan olematta kuitenkaan liian yksityiskohtaista.

Asioiden ja paikkojen ja henkilöiden kuvailu olivat muutenkin kiehtovia ja nautinnollisia lukea. Maas osaa herättää kohtauksia eloon jäämättä kuitenkaan liian kiinni epäolennaisiin asioihin. Henkilökuvaukset lipsuivat muutaman kerran hieman kliseisiin ilmaisuihin, mutta suurimmaksi osaksi kohtauksen pohjustaminen ja kuvailu olivat hyvin onnistuneita. Oli helppoa muodostaa mielikuva siitä, miltä ihmiset ja tapahtumat visuaalisesti näyttivät. Kirjassa on yli 400 sivua, mutta siinä edistyy erittäin joutuisasti. Jotain jännittävää vetovoimaa kirjassa on pakko olla, sillä luin sen alle viikossa siitä huolimatta, että jaksotus ja vauhti ontuvat toisinaan.

Muista henkilöistä en niin välittänyt, mutta Tamlinin oikea käsi Lucien oli päivieni valo. Ensinnäkin rakastan Lucien-nimeä suuresti, joten arvostan nimivalintaa. Lisäksi Lucien oli yleensä yhtä loppu Feyren säätöön kuin minäkin ja tarjoili suuren osan kirjan parhaista lausahduksista ja dialogista. Lucien myös yritti aktiivisesti auttaa Feyreä selviytymään lopun dramaattisista tapahtumista, vaikka tiesi joutuvansa itse vaikeuksiin. Eikä hän edes sitonut Feyreä epämääräisiin taikasopimuksiin kiitokseksi... Muutenkin Lucien oli ilo väsyneille silmilleni aina, kun hän ilmestyi kirjan sivuille.

En lähde tässä niitä nyt yksityiskohtaisemmin erottelemaan, mutta kirjassa oli jotain todella onnistuneita kohtauksia, joissa kieli ja kerronta kohtasivat tapahtumat juuri oikein ja tarina nappasi mukaansa. Esimerkkinä kirjan myös lukeneille; itse pidin todella paljon Feyren ensimmäisestä haasteesta, jossa hän kohtaa käärmemato-otuksen vai mikä se nyt olikaan. Se koko kohtaus oli mielestäni erinomainen ja jäi vahvasti mieleen.

Nyt olemme käsitelleet asiat, joista kirjassa pidin. Olisikin aikaa siirtyä aiheisiin, joista minulla on... Sanomista.

Kieli ja erityisesti henkilöiden ajatuksiin ja tunteisiin liittyvä kuvailu oli välillä hyvin kliseistä ja toisinaan jopa hieman silmien pyörittelyä aiheuttavaa. Tiedän, että kyse on nuorten kirjasta, mutta se ei tarkoita, että nuoret ymmärtävät vain ärsyttävää kerrontaa. Tapahtumien ja hiljaisten hetkien jaksotus ja tasapaino ontuivat jonkin verran. Välillä sujuu oikein kivasti ja sitten on taas sivukaupalla todella tylsää, kun mitään olennaista ei tapahdu. Sitten hypätään täyteen vastakohtaan ja tapahtuu tuhat asiaa yhtä aikaa. Ylipäätään sanoisin, että Acotar olisi voinut hyötyä vähän terävämmistä editoijan saksista. Sitä olisi hyvin voinut lyhentää 100 sivua menettämättä yhtään mitään olennaista. Tai ainakin tasapainottaa tapahtumia, sillä kirja aloittaa siinä vaiheessa suuret tapahtumat, kun jäljellä on 150 sivua. Niillä paikoin vaihdetaan keijuromanssista action-elokuvaan. Sinänsä kiva, että enää ei todellakaan ollut tylsää, mutta toisaalta 150 sivuun oli sitten tungettuna aika paljon asiaa.

Kieleen liittyvänä yksityiskohtana olivat myös jotkut ilmaisut ja kielikuvat, jotka olivat mielestäni ristiriidassa kirjan muun maailman ja kulttuurin kanssa. Se sijoittuu omaan maailmaansa ja sen asukkailla on omat kulttuurinsa ja uskontonsa, mutta silti Hell on sana, jota käytetään kirosanana. Se viittaisi siihen, että tässä maailmassa uskottaisiin helvettiin, mutta mikään muu ei tue tätä ajatusta. En toisaalta ole aina keksittyjen kirosanojen ystävä, mutta sopivampia olemassaolevia kirosanoja löytyisi kyllä.

Pidin keijujen ja ihmisten ja maailman historiasta, mutta keijuista itsestään ja heidän tavoistaan kerrottiin aivan liikaa. Muuten sekin olisi ehkä ollut ihan siedettävää, mutta jokainen uusi asia meni aina vain huolestuttavampaan ja problemaattisempaan suuntaan. Ensinnäkin keijuilla on todella raju sukupuolijako ja naisiin viitataan sanalla "females". Ihan ällöttää muistellakin. Miehet, eli tietenkin "males", ovat vallassa ja maskuliinisia ja voimakkaita ja naiset enemmän alisteisessa asemassa ja hauraita. Jotkut vähän muotista poikkeavat, mutta siihen syvennymme kohta tarkemmin. Kaikesta tapakulttuurista huolimatta olin koko kirjan ajan todella hämmentynyt eri tyyppisistä keijuista. Oli Fairies ja Fae ja vaikka mitä muita keijumaailman olentoja, jotka ilmeisesti poikkesivat ainakin jollain tapaa kaikki toisistaan, mutta eroja ei varsinaisesti selitetty missään kohtaa ja ne jäivät minulle sekavaksi arvoitukseksi myös kirjan päätyttyä.

Arvoituksesta puheen ollen. Pieni spoiler siitä, mikä on loppuosan juonen pääidea seuraa seuraavaksi tässä kappaleessa. Feyre saa kolme tehtävää pahalta kuningattarelta, mutta samalla myös arvoituksen ja hän voi missä tahansa vaiheessa vastata arvoitukseen. Jos vastaus on oikein, Feyre voittaa kuningattaren. Ideana hyvä ja pidän arvoituksista suuresti. Olisin nauttinut siitä, jos arvoitus olisi ollut jotain fiksua ja vaikeaa ja viime hetkellä Feyre olisi tajunnut sen ratkaisun. Ainoa ongelma oli se, että arvoitus oli todella helppo enkä voi käsittää, miksi Feyre ei olisi tajunnut sitä saman tien.

Siirtykäämme henkilöihin. Feyre, päähenkilömme, ei oikein vedonnut minuun. Hän on hyvin tyypillinen ja kliseinen teinikirjallisuuden päähenkilö. Hän ei ole kuin muut tytöt, hän on kaavan rikkoja ja mitä lienee, mutta kuitenkin todella kaunis, vaikkei tiedä sitä itse ja kaikki muut peruskuviot. Sinänsä kliseissä ja yleisissä hahmotyypeissä ei ole mitään vikaa, mutta itselleni Feyre ainakin hukkui näiden piirteiden alle ja jäi minulle etäiseksi. Koin Feyren todella tylsäksi hahmoksi ja hän tuntui enemmän vain pakolliselta lukijan ympäriinsä kuljettajalta, jonka täytyy näyttää meille nämä tapahtumat ja kohtaukset. En kirjan päätyttyäkään osaa sanoa, kuka Feyre on henkilönä. En osaa kuvailla, kuinka hän tyypillisesti reagoisi tilanteisiin, mistä hän pitää ja mistä ei, kuka hän on tämän tarinan ulkopuolella. Feyren toiminta tuli minulle usein yllätyksenä ihan vain siksi, että en saanut hänestä tarpeeksi otetta ennakoidakseni, miten hän milloinkin käyttäytyy.

Se, miten Feyreä tarinan aikana kohdellaan, häiritsi minua kuitenkin enemmän kuin henkilö itse. Koko kirja on täynnä Feyren loppumatonta seksuaalistamista mieshenkilöiden osalta. Hän on jatkuvasti jonkun objektina. Feyre juotetaan yhden henkilön toimesta lukuisana iltana transsiin keijuviinillä, puetaan aivan läpinäkyvään harsomekkoon ja laitetaan tanssimaan seksuaalisesti muiden viihteeksi. Lisäksi samainen henkilö maalauttaa Feyren kehon täyteen jotain musteviivoja nähdäkseen, etteivät muut koske Feyreen, sillä hän "ei pidä siitä, että hänen omaisuuteensa kosketaan". Sallinette minun oksentaa.

Henkilö, josta edellisessä kappaleessa puhuin, on Rhysand, pahan kuningattaren käskyläinen. Ja kyllä tiedän, että ei vapaaehtoisesti, mutta minulta ei Rhysandille erityisemmin sympatiaa tässä kohtaa irtoa. Rhysand esitellään maailman raivostuttavimmalla tavalla. Keijulla on juhlat ja Feyre hiipii salaa mukaan ja jotkut keijut aikovat raiskata hänet, mutta Rhysand ilmestyykin paikalle mystisenä pelastajana ja Feyre sanoo hänen olevan "kaunein mies, jonka olen ikinä nähnyt". Rhysand esiintyy tässä vaiheessa ja pitkälle muutenkin kirjassa omahyväisenä ja raivostuttavana henkilönä, joka on valta-asemassa Feyreen nähden. Lisäksi hänen puheensa loppupuolella voi tulkita sanoin "en raiskannut sinua, koska se ei kuulunut suunnitelmaani" ja muutenkin Rhysand kohtelee Feyreä täysin objektina. Silti ilmeisesti tämä ahdistava, pahoinpitelevä, omahyväinen hirveä tyyppi pitäisi nähdä jollain tapaa romanttisena? Ei pysty.

Feyre vahingoittuu yhdessä kohtauksessa ja Rhysand tarjoaa parannusta. Feyre on täysin epätoivoisessa asemassa ja hänen on pakko hyväksyä Rhysandin tarjoama sopimus tai kuolla. Rhysand kyllä parantaa Feyren, mutta sopimukseen kuuluu, että tästä lähin Feyren on oltava viikko jokaisesta kuukaudesta Rhysandin luona ja "kuuluttava hänelle". Lisäksi Feyren etukäteen asiasta tietämättä sopimus ilmaistaan siten, että Feyrellä on yhtäkkiä todella näkyvä tatuointi toisessa kädessään, josta käy ilmi, että hän on tehnyt Rhysandin kanssa tällaisen omistussopimuksen. Tarina yrittää minun silmissäni turhaan tehdä 180 asteen käännöstä Rhysandin hahmossa ja esittää hänen kamalan aiemman käytöksensä sittenkin hyvänä. Jotta voisin nähdä Feyre/Rhysand -parituksen minään muuna kuin äärimmäisen epäterveenä ja ällöttävänä, Rhysand tarvitsisi niin suuren elämänmuutoksen ja hyvityskaaren, että sellaista ei ole vielä keksitty. Olen myös sitä mieltä, että kyynelten nuoleminen jonkun kasvoilta on todella kuvottava mielikuva, eikä millään tapaa herätä minussa romanttisia ajatuksia.

Reiluuden nimissä puhutaan nyt sitten myös kirjan alkuperäisestä miespääosasta ja Feyren rakkauden kohteesta Tamlinista. Minulla on aika vähän sanottavaa Tamlinista lähinnä, koska hän oli myös hyvin mitäänsanomaton. Tamlin ei ole mikään unelmien poikaystävä hänkään. Tamlin on kontrolloiva ja mustasukkainen, mikä tietenkin tämän kirjan mukaan on ainoastaan romanttista ja seksikästä. Se ei ole. Feyre ja Tamlin harrastavat pari kertaa seksiä. Se sentään on jotain, mitä molemmat haluavat eikä Feyreä pakoteta millään tapaa. Että siitä edes pisteet. Tosin aika tarinan alkupuolella Tamlin pitelee Feyreä seinää vasten ja puree hänen kaulaansa. Todella romanttista, eikä ollenkaan karmivaa. Tämä tapahtuma taas johtuu siitä, että Tamlin on jonkun suuren rituaalin takia ottanut itseensä jonkin metsästäjäolemuksen, jonka tarkoitus on etsiä joku neito ja viedä se luolaan seksiä varten. Kaikki hovin keijunaiset odottaa luolan luona ja tahtoo tulla valituksi, mutta Feyren täytyy pysyä poissa, koska jos Tamlin/Hunter löytää hänet, niin hän ei voi kontolloida itseään. En tykännyt.

Kaksi pienempää asiaa, joista en pitänyt. Ensinnäkin kirjassa tykätään kohdistaa tarpeetonta raakaa ja seksuaalistettua väkivaltaa naishahmoja kohtaan. Yksi nainen kidutetaan hengiltä ja sitten hänen alaston ruumiinsa roikkuu pahan kuningattaren valtaistuinsalissa. Toinen on se, että kirja käyttää yhtä iki-inhokkijuonielementeistäni. Päähenkilölle ei kerrota mitään ja häneltä salaillaan kaikkea, joten sitten hän päättää ottaa itse asioista selvää ja päätyy vaikeuksiin.

Kuningattaresta puheen ollen. Hän on kirjan ainoita dominoivia ja johtoasemassa olevia naishahmoja, joten luonnollisesti hän on paha ja vihollinen. Naispahiksen on oltava tietenkin myös todella seksuaalinen ja puhtaasti paha, koska kuinkas muutenkaan. Hänelle yritetään kehittää jotain traagista taustatarinaa, mutta sillä ei ole merkitystä yhtään millekään ja lopulta sitäkin käytetään vain näyttämään muutama uusi ilkeyden muoto.

Kaikesta valituksestani ja kirjan problemaattisista elementeistä huolimatta kykenen ainakin jonkin verran näkemään, miksi sarjasta pidetään. Siinä on fantasiaa ja keijuja ja seksiä ja romantiikkaa ja toimintaa ja satuelementtejä. Minulle sen huonot piirteet kuitenkin ylittivät hyvät enkä ainakaan näillä näkymin aio jatkaa sarjan parissa. Varsinkin siksi, että pelkään sarjan pilaavan Lucienin hahmon, joka oli ainoita asioita, joista pidin ilmin yhtään muttaa tai poikkeusta.

2 / 5 yllättävän sympaattista olentoa metsässä


Sarah J. Maas: A Court of Thorns and Roses, 2015, Bloomsbury, 419 sivua

2017:
9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja

2016:

5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman

2015:
17. Kirja, joka on mukaelma jostain klassisesta tarinasta, esim. sadusta, näytelmästä tai kirjallisuusklassikosta