Sekavan viihdyttävä: Once & Future

Näin tämän kirjan instagramissa ja rakastuin sen kanteen. Myös kuvaus kuulosti kiinnostavalta ja suureksi onnekseni kirja oli Helmet-kirjastojen listoilla!

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Amy Rose Capetta & Cori McCarthy: Once & Future

Ari tekee pakkolaskun vanhan Maan pinnalle ja vetää taikamiekan puusta. Käy ilmi, että hän on uusin kuningas Arthurin reinkarnaatio ja yhdessä vuosisatojen aikana teini-ikäiseksi nuortuneen Merlinin kanssa, hänen on yritettävä löytää tie irti Arthurin uudelleen syntymisen kierteestä sekä voitettava kaikkea hallitseva megayritys Merger. Mukaan liittyy myös monia muita legendoista muistuttavia hahmoja ja kaikilla on roolinsa tapahtumissa, jotka johtavat uhkarohkeaan hyökkäykseen Mergeriä vastaan.

Kerrankin olen iloinen siitä, että kirjoitan postausta vasta kuukausia kirjan lukemisen jälkeen. Once & Future osui minulle juuri sopivaan hetkeen ja se osittain sokaisi ajatuksiani enkä voinut arvostella sitä objektiivisesti. Tämä oli erittäin nopealukuinen ja nopeatempoinen kirja minulle varsinkin, kun se tuli heti useamman sellaisen kirjan perään, jotka olivat juonen nopeuden osalta jättäneet paljon toivomisen varaa. Niinpä tämä actionin täyttämä ja erittäin humoristinen kirja tarjosi minulle todella miellyttävän lukukokemuksen. Alun perin Once & Future oli viiden tähden kirja, mutta pohdittuani sitä nyt jonkin aikaa, joudun ehkä vähän laskemaan arvosanaani. Siitäkin huolimatta tämä oli hyvin positiivinen lukukokemus ja sen ajatteleminen saa minut edelleen hyvälle tuulelle. Se oli myös erinomainen kesäinen rantalukeminen

Heti ensimmäiseksi on sanottava, kuinka järkyttävän paljon rakastan tämän kirjan kantta. Once & Future on visuaalisesti kauneimpia ja hienoimpia kirjoja koko vuonna ja vakaasti harkitsen ostavani sen vain kaunistamaan kirjahyllyäni. Kaikki tässä kannessa vetoaa minuun. Sen värimaailma, yksinkertaisen ja yksityiskohtaisen yhdistely, miekan ja ritarihaarniskan estetiikka. Siis aivan kaikki. Voisin vain tuijotella tämän kirjan kantta koko loppuillan sen sijaan, että kirjoittaisin tätä arviota.

Koko kirjan paras asia on se, miten queer se on. Lähes kaikki kirjan hahmoista ovat jollain tapaa heteronormin ulkopuolella ja se on kirjoitettu täysin avoimesti ja tekemättä siitä millään tapaa shokeeraavaa henkilöiden tai kirjan maailman silmissä. Mikään osa juonesta ei käsittele sitä, miten tällainen tai tuollainen identiteetti ei ole hyväksyttyä, vaan henkilöiden queer-identiteetti on yleisesti hyväksyttyä. Sitä enemmänkin korostetaan ja se tuodaan lähes glitteröitynä esille. Joitain tämä tyyli aivan varmasti ärsyttää, mutta itse nautin suuresti siitä, että tämä fantasian ja huumorin täyttämä kirja on ottanut yhtä pahoittelemattoman otteen myös queer-identiteettien esittämiseen. Eikä valtava representaation määrä lopu vain moninaisiin queer-identiteetteihin, vaikka ne ovatkin ehdottomasti pääosassa ja eniten esitettyinä. Esimerkkinä päähenkilömme Ari, joka on panseksuaalisuutensa lisäksi paperiton pakolainen, joka on adoptoitu perheeseen, jossa on kaksi äitiä.

Rakastin Once & Futuren hahmoja. Kirjalijoiden rakkaus hahmojaan kohtaan tuntui loistavan sivuilta suoraan lukijalle ja koin kaikilla olevan jotain tekemistä ja sanomista kirjan kannalta. Ari oli hyvin kirjoitettu hahmo, vaikka henkilönä hieman ärsyttävä. Hän tekee äkkipikaisia ratkaisuja ja on usein tunteidensa vietävänä. Hahmotyyppinä ei siis todellakaan suosikkini, mutta Ari sentään pysyy koko tarinan ajan luonteelleen uskollisena eivätkä hänen ärsyttävämmät hetkensäkään tunnu tuulesta temmatuilta. Ari myös onnistuu kasvamaan kirjan aikana ja oppii harkitsemaan joitain päätöksiään. Hän vie juonta hyvin eteenpäin eikä minun ollut vaikeaa kiintyä Ariin. Paras hahmo ja parhaita asioita koko kirjassa oli kuitenkin Merlin. Once & Futuren Merlin on ihanimpia hahmoja, joihin olen tutustunut tänä vuonna ja hänen näkökulmalukunsa olivat aina kirjan parasta antia. Merlinin repliikit ovat kirjan hauskimpia ja välitin sekä hänen angstistaan että hänen kömpelöistä romanssikuvioistaan.

Ylipäätään dialogi oli erinomaista koko kirjan läpi ja kaikilla hahmoilla oli selkeä oma ääni. Äänestä tuli mieleen myös kirjan taikuus. Merlin saa taikoja tapahtumaan laulun avulla ja lukija saakin bongata hyvin tuttuja "maapallon historiaan" kuuluneita kappaleita eli 2000-luvun pop-musiikkia. Once & Future sovittaa mielestäni fantasian ja sci-fin erittäin hyvin yhteen. Taikuus ei tunnu päälleliimatulta eikä sci-fi sodi sen kanssa millään tavoin. Nautin molemmista elementeistä sekä yhdessä että erikseen. Pidin muutenkin kirjan maailmasta ja aivan erityisesti Kuningas Arthur -vaikutteiden ja elementtien tuomisesta tähän futuristiseen ympäristöön. Lukijan ei oleteta tietävän valtavasti Kuningas Arthurista etukäteen, vaan kaikki elementit on nivottu mukaan ymmärrettävillä ja hauskoilla tavoilla. Kirjassa oli myös vahvasti esillä kapitalismin ja megayhtiöiden vastaiset sanomat enkä koskaan kieltäydy niistä. Hienovaraista se ei ollut, mutta ei toisaalta ollut mikään muukaan tässä kirjassa ja se sopikin hyvin muuhun tyyliin.

Kaikki ei Once & Futuressa kuitenkaan ollut ihan niin onnistunutta ja valitettavasti yksi sen suurimmista heikkouksista oli sen juoni. Siinä olisi paljon parantamisen varaa monilla osa-alueilla. Ensinnäkin kaikki tapahtuu todella nopeasti. Asioita harvoin rakennetaan ja ne vain tapahtuvat nyt, koska juoni käskee niin. Kirjassa on myös todella paljon tapahtumia ja se vaihtaa juonikuviota ja paikkaa usein liian äkkiä. Ehdimme juuri asettua ja kiinnostua tästä, kun on jo aika siirtyä eteenpäin. Juoni ei tuntunut kaikin tavoin valmiilta, vaan siltä, että tähän oli nyt vaan tungettu kaikki kirjailijoiden ideat sen sijaan, että oltaisiin keskitytty vain muutamaan isompaan juonikuvioon. Kirjassa on kyllä paljon erinomaisia kohtauksia ja toisinaan tapahtumat soljuvat erittäin sulavasti ja oikealla tahdilla. Mutta tosiaan rytmitys ontuu koko kirjan läpi ja se tekee kokonaisuudesta hieman sekavan. En lisäksi pitänyt aivan kirjan lopusta enkä siitä, mille pohjalle jatko-osaa nyt lähdetään rakentamaan. Ainakaan tällä hetkellä en ole jatko-osasta kovin kiinnostunut, mutta katson millaisia arvioita siitä ilmestyy, kun se julkaistaan.

Olen jättänyt viimeiseksi käsittelyn aiheeksi erään kirjasta löytyvän asian, joka on hieman ongelmallinen, mutta sopii minulle äärimmäisen hyvin. Kyseessä on se, että naisten välisiä suhteita ei usein näytetä alkuhetkistä asti, vaan hahmot tuntevat tarinan alussa toisensa jo ja ovat kenties jo suhteessakin tai ovat olleet. Itsessään siinä ei ole mitään vikaa tai ongelmallista, mutta lähiaikoina lukijat ovat alkaneet kiinnittää huomiota siihen, että niin monet juuri wlw-romansseista seuraavat tätä kaavaa. Wlw-romansseja on jo muutenkin paljon vähemmän kuin monia muita ja kun vielä suuri osa niistä ei sisällä sitä rakastumisen vaihetta, koetaan se hieman hankalaksi tilanteeksi. Olen aivan samaa mieltä ja ymmärrän tämän näkökulman ja toivon, että wlw-romansseja ilmestyisi kirjallisuuteen enemmän ja monipuolisemmin, mutta aivan henkilökohtaisesta itsekkäästä näkökulmasta tämä trendi sopii minulle.

Syy sille on, että romanssi on usein se osa kirjaa, joka on mielestäni tylsä, turha tai rasittava tai ei vain herätä minussa mitään tunteita. Tämä pätee tietenkin lähinnä kirjoihin, joissa on jokin muu juoni kuin romanssi, sillä en voi sanoa lukevani kovinkaan montaa romanssikirjaa vuodessa. Usein koen, että romanssi vain vie aikaa ja huomiota niistä oikeasti kiinnostavista asioista, kuten juonesta tai maailman rakennuksesta. Varsinkin silloin, kun romanssin rakentaminen yhtäkkiä hidastaa kirjan tahtia ja se tärkeä seikkailu jätetään vähemmälle huomiolle. Voisi toki sanoa, että kyse on vain huonosta kirjoittamisesta, mutta toleranssini on niin alhainen, että siihen ei tarvita huonon kirjoittamisen apua.

Once & Future ei kyllä kovinkaan paljon rakenna mitään suhteita ja se alkoi jossain vaiheessa häiritä jopa minua, sillä ystävyyssuhteet ovat minulle todella kiinnostava elementti kirjoissa ja tärkeä asia oikeassa elämässäkin. Joten tämän kritiikin Once & Future todellakin ansaitsee. Mitään hahmosuhteita ei ehditä rakastaa, kun juonella on niin jäätävä kiire juosta tapahtumasta toiseen. Eli tosiaan Ari ja Gwen (tämän version Guinevere) tuntevat jo toisensa ja heillä on monimutkainen historia. Monia se häiritsee ja ihan syystä, mutta minä olin lähes päinvastaisessa mielentilassa. Olin kiinnostuneempi juonesta kuin tästä romanssista ja olisin todennäköisesti ärsyyntynyt sen kehittelyyn todella nopeasti.

Haluan vielä vähän syventyä siihen, miksi harvoin pidän romansseista. Yksi iso syy on se, että usein en samaistu romanssiin ollenkaan. Hahmot ja oikeatkin ihmiset käyttäytyvät usein erikoisella tavalla ollessaan ihastuneita ja rakastuneita enkä näe itseäni käyttäytymässä niin. En missään nimessä ajattele olevani jollain tapaa parempi tai ylenkatso rakastuneita, se on ainoastaan kokemus johon en kykene samaistumaan. Pidän kyllä rakkaudesta ja sen sellaisesta, mutta oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun se on jo vakiintunut juttu. Ihastumisen ensiaskeleet ovat minusta usein lähinnä kiusallista luettavaa. Vihaan kaikkein eniten sitä, kun hahmo johon aiemmin samaistuin alkaa yhtäkkiä käyttäytyä rakastumisen seurauksena eri tavalla tai riskeeraa jotain juonen kannalta todella tärkeää vain rakkautensa takia. Jos romanssin rakentamiseen kuuluu kiusallisuutta, tunteikasta melodraamaa, dramaattista ja liiallista ällösöpöilyä ja vielä kerran inhokkiani kiusallisuutta, se aiheuttaa minussa välittömästi silmien pyöritystä. Ainoat romanssit, joihin nykyisin enää pääsen sisälle, ovat hienovaraisempia eivätkä missään nimessä henkilön suurin luonteenpiirre tai ajava tekijä. Haluan, että hahmoillani on muita motivaatiota ja kehityskaaria ja romanssi tulee sitten siinä vierellä samalla.

Tiivistettynä sanoisin, että Once & Future oli viihdyttävä ja nopeatempoinen avaruusseikkailu, jonka hahmot olivat loistavia. Juoni jätti toivomisen varaa enkä tiedä jatkanko sarjan lukemista, mutta kaiken kaikkiaan olen todella iloinen, että luin tämän kirjan. Se on täynnä todella hauskoja hetkiä ja erinomaista dialogia ja vielä kerran on mainittava, että rakastan tuota kantta niin paljon.

4 / 5 kokonaista keskiaikaan keskittynyttä planeettaa

Amy Rose Capetta & Cori McCarthy: Once & Future, 2019, Rock the Boat, 368 sivua


Helmet2019:
46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö

Hämmentävän kaunis: Tokio ei välitä meistä enää

Eräs ystäväni suostutteli (pakotti) minut nappaamaan tämän kirjan kerran divarista mukaani ja se on saanut hyvän tovin odottaa lukuvuoroaan.

https://like.fi/

Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää

Tulevaisuudessa AIDS on voitettu, osa huumeista on laillisia ja muistojen pyyhkimisestä on tullut arkipäivää. Muistinpyyhkijöitä myyvän yrityksen edustajat kiertävät ympäri maailmaa auttamassa ihmisiä pääsemään eroon noloimmista, kipeimmistä ja vaarallisimmista muistoistaan. Tällaisen myyjän silmien läpi näemme tulevaisuuden maailman, jossa minkään ei tarvitse olla pysyvää. Mutta entä jos pyyhkiikin kaiken vain huomatakseen, että on olemassa jotain sellaista, mitä ei voi unohtaa?

Tokio ei välitä meistä enää on kenties kompaktin kokoinen, mutta sen herättämiä ajatuksia on sitäkin vaikeampi koota lyhyeksi ja selkeäksi selostukseksi. Ensimmäinen tunteeni kirjan sulkemisen jälkeen oli jonkinlainen hämmennys. Kävin läpi monenlaisia ajatuksia ja tunteita kirjaa lukiessani ja mielipiteeni siitä vaihteli yhtä paljon. Alussa en oikein meinannut saada kirjan tyylistä ja tunnelmasta kiinni, vaan ajelehdin nimettömän minä-kertovan päähenkilön kanssa paikasta toiseen yhtä välinpitämättömäksi kuin hän itse suhtautui oikeastaan kaikkeen. Olin jo melkein ehtinyt päätellä, että tällaista tämä nyt on ja jäi vähän etäiseksi, kun yhtäkkiä kirja päätti vetäistä täyskäännöksen ja alkaa äärettömän kiinnostavaksi.

Ensimmäinen sata sivua kuluu aika staattisesti. Päähenkilö menee jonnekin, myy muistinpyyhkijöitä, ostaa huumeita, käyttää huumeita ja harrastaa seksiä. Sitten siirrytään seuraavaan paikkaan ja sama toistuu. Tämä kävi jossain kohtaa jo yksitoikkoiseksi ja asennoiduin siihen, että tämä kirja ei ehkä tee kovinkaan suurta vaikutusta, vaan jatkuu samanlaisena aika mitäänsanomattomana loppuun asti. Kuitenkin aivan yllättäen tarinan imu muuttui pikku purosesta valtavaksi Bermudan kolmion pyörteeksi ja luin loput kirjasta hyvinkin nopeasti. Alussa niin voimakkaana vallinnut ulkopuolisen ajelehtijan tunne katosi ja tuntui siltä kuin kävelisin kertojan vieressä läpi tapahtumien. Varsinaista kiintymisen kokemusta en päähenkilöön saanut, mutta se ei kuulu kirjan tyyliin ja tunnelmaan. Hän on tarkoituksella etäinen ja siksi ei myöskään koko kirjan aikana kertaakaan nimetty. En tiedä, olenko koskaan aiemmin lukenut kirjaa, jossa päähenkilön nimi ei tule ilmi eikä oikeastaan ole missään vaiheessa edes olennainen.

Minua kiehtoi ja samalla ahdisti päähenkilön ja koko maailman normalisoima oman hallinnan menetys. Ihmiset vapaaehtoisesti pyyhkivät muististaan kaikenlaisia episodeja ajattelematta seurauksia sen enempää. Tokio ei välitä meistä enää ei kuitenkaan ole millään tapaa saarnaava tai kapinallinen tai skandaalinhakuinen, vaan sen maailma vain nyt sattuu olemaan tuollainen. Muistinpyyhkijät ovat ihmisille arkipäivää ja kapitalismin kaiken kaupallistavan käden alla bisnes kukoistaa. Kirjassa mainitaan on toki myös muistiaan vaalivia ihmisiä sekä pari ääriryhmää väkivaltaisine muistinsäilytysstrategioineen, mutta nämä kaikki ovat yksittäisiä pilkahduksia massan seassa. En voi olla ajattelematta, mitä tapahtuisi, jos tällaiset muistinpyyhkijät olisivat arkipäivää myös meidän todellisuudessamme. Näin ulkopuolelta ajattelen ja toivon, että pitäisin muistoistani kiinni siitä huolimatta, millaisia ne ovat, mutta ei sitä voi koskaan tietää. Ehkä olisinkin yksi niistä, jotka tahtovat elää elämäänsä ilman menneisyyden taakkaa mukanaan. Ajatuskin tällaisesta tiedottomuudesta omaan tarinaan ja historiaan liittyen tuo kontrollifriikin minussa esille.

Tämä kappale sisältää spoilereita

Juuri tähän edellisessä kappaleessa mainitsemaani hallinnan menetykseen perustuu päähenkilön tarina. Hän alkaa tarinan edetessä varastaa myymästään kuormasta muistinpyyhkijöitä ja käyttää niitä enenevässä määrin. Lopulta tilanne eskaloituu siihen pisteeseen, että hän päätyy täysin mitään muistamattomana hoitolaitokseen, joka on erikoistunut muistojen palauttamiseen. Tässä kohtaa päähenkilö on pommittanut aivonsa niin pitkälle, ettei kykene enää muodostamaan uusia muistoja. Joka päivä hän kysyy samat asiat ja joka kerta hän saa samat vastaukset muistamatta niitä enää myöhemmin. Mikä yllätys, muistinpyyhkijät eivät olekaan niin tarkkoja ja täydellisiä kuin yhtiö väittää, vaan ne sotkevat vähän kaikennäköistä mennessään. Kirja tarjoaa loogisen selityksenkin asialle: muistot eivät koskaan ole vain yksittäisiä irrallisia hetkiä, vaan ne ovat aina kiinni jossain. Siksi ei ole mahdollista poistaa siististi yhtä osaa, vaan samalla voi verkosta lähteä joku toinenkin kohta.

Koko kirjan ajan on viitattu johonkin "häneen", jolle kertoja ikään kuin omistaa tarinan. "Häntä" puhutellaan toisinaan ja lukija saa pieniä vihjeitä siitä, kuka tämä mysteerihenkilö mahtaa olla. Tiedämme, että hän on kertojan vaimo ja että hänen äitinsä pelaa pokeria kerhoissa. Hoitolaitoskohdassa vihdoin pääsemme syvälle kertojan mieleen ja elämme hänen muistoissaan tämän monimutkaisen ja samalla niin yksinkertaisen rakkaustarinan. Kertojan vaimo on yksi niistä, joka ei tahdo unohtaa mitään. Hän vie kertojaa ympäri Tokion katuja ja hotelleja puhuen samalla rakkaudesta, tulevaisuudesta ja ikuisuudesta. Kaikki muistot ovat katkeransuloisen haikeuden sävyttämiä. Nämä ovat myös ne muistot, joita päähenkilö ei kaikista lääkkeistään ja huumeistaan huolimatta koskaan unohda. Rakastin koko hoitolaitososaa ja etenkin näitä muistoja, joissa saimme vihdoin tutustua kertojan vaimoon. Koin, että tämä oli kirjan parhainta antia ja todella vei huippuunsa Lorigan kertomistavan ja kirjan tunnelman.

Spoilerit ovat päättyneet.

Lorigan kirjoitustyyli on hyvin omalaatuinen ja suomennos on erittäin hyvin onnistunut. Lauserakenteet ovat toisinaan jännittäviä ja kerronta ei ole kahlinnut itseään liikaa siihen, miten kunnollisessa suomen kielessä tulisi lauseita aloittaa. Tarkoittaen siis sitä, että lauseen voi hyvin aloittaa vaikka ja-sanalla. Myös pilkkujen käyttö on toisinaan säästeliästä, mutta se ei vaikeuta lauseiden ymmärrystä. Minuun Lorigan tyyli vetosi suuresti ja nautin sen lukemisesta. Yksi syy saattaa olla myös se, että kirjoitan itse toisinaan hieman samalla tyylillä etenkin tekstiviestikeskusteluissa. Tokio ei välitä meistä enää inspiroi minut myös lisäämään muutaman lainauksen kirjasta niille varatulle välilehdelle. Arvostan aina, kun kirjassa on hyviä lainauskohtia.

Oman bonusmainintansa saa myös se, että kirjan alkupuolen vaeltamisessa päähenkilö valitsee seksikumppaneikseen yhtälailla miehiä kuin naisiakin tekemättä sen enempää eroa sukupuolten välille millään tasolla.

Vielä viimeisenä on mainittava kirjan nimi. Tokio ei välitä meistä enää on mielestäni äärimmäisen hieno ja kaunis nimi tälle kirjalle ja rakastan sitä suuresti. Se auttaa luomaan kirjan tunnelmaa jo ennen kuin itse kirjaa on edes aloittanut. Tokio ei välitä meistä enää päätyisi ehdottomasti listalle "Parhaat kirjan nimet", jos minulla olisi sellainen lista. Sen sijaan takakansiteksti saa minulta suuren miinuksen, sillä se antaa aivan väärän kuvan kirjasta sekä tyylin että tarinan puolesta. Vähän edes yritystä kiitos. Auttaisi ehkä, jos lukisi kirjan ennen takakannen väsäämistä.

4 / 5 tietokoneen ruudulle säilöttyä muistoa

Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää, Tokio ya no nos quiere, 1999, suomentanut Päivi Paappanen, 2004, Like, 251 sivua

Haasteistakin tuli pari kohtaa suoritettua!

2019:
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
44. Kirja kertoo Berliinistä

2017:
30. Kirjan nimessä on tunne

Hieman erikoinen trilleri: Kolme

Asetin viime vuonna tavoitteeksi lukea 15 kirjaa. Sitten olikin yhtäkkiä enää viikko joulukuuta jäljellä ja vain 13 kirjaa luettuna. Katsoin heti läpi kaikki keskeneräiset ja totesin tämän kirjan olevan kyseisen valinnan nopeiten edistyvä. Lisäksi olin jo hyvät sata sivua ehtinyt lukea. Niinpä tartuin äkkiä kirjaan ja ryhdyin hommiin.

www.risingshadow.fi

Sarah Lotz: Kolme

Myöhemmin Mustaksi torstaiksi nimettynä päivänä neljä lentokonetta putoaa eri puolilla maailmaa. Kolmen koneen jäljiltä löydetään jokaisesta yksi eloonjäänyt lapsi ja heistä aletaan käyttää nimitystä Kolmikko. Salaliittoteoriat, avaruusolentoihin uskojat ja uskonnolliset liikkeet räjähtävät käsiin, kun oletuksia näiden lasten ihmeselvitymisestä putkahtaa esiin. Ovatko lapset kenties ulkoavaruuden lähettiläitä vai Raamatussa luvatut Maailmanlopun ratsastajat? Lisäksi neljännen koneen ympärillä pyörii kiivas etsintä, onko lapsia vielä neljäskin?

Minulla oli suhteellisen korkeat odotukset tätä kirjaa kohtaan. Sen hieno kansigrafiikka lumosi minut heti, takakansiteksti lupasi karmivaa jännitystä ja kirjoitustyyli vaikutti kiinnostavalta. Valitettavasti joudun sanomaan hieman pettyneeni. Kolme ei missään nimessä ollut huono kirja, mutta ei myöskään ihan sitä mitä odotin. Kansi on edelleen hieno, joskin kirjan huono liimaus ärsytti. Siinä riittää myös mysteeriä ja jonkin verran karmivuuttakin, mutta puhukaamme ensin kirjoitustyylistä.

Kolmen idea on, että se on ikään kuin oikeista tapahtumista kertova kirja, jonka fiktiivinen kirjailija on koonnut haastatteluista, uutisista, nettikirjoitteluista ja muista sellaisista lähteistä. Tämä tyyliratkaisu on sekä kirjan paras että myös heikoin osa. Ideana se on erittäin mielenkiintoinen ja tuo trilleriin hyvin omalaatuisen mausteen. Lisäksi se mahdollistaa monen rinnakkaisen tarinan kertomisen ilman, että täytyisi käyttää aikaa perinteisen tarinankerronnan kuvailuihin ja hahmokehityksiin. Toisaalta tällaisessa raporttityylissä on riskinä, että lukija ei ehdi muodostaa tunnesiteitä hahmoihin, kun näkökulma vaihtelee tiuhaan tahtiin maanosasta toiseen. Olen lukijana hyvinkin henkilöorientoitunut, mutta tiedän että todellakaan kaikki eivät ole. Tämä tyyli voikin sopia toisenlaiselle lukijalle äärettömän hyvin. Kolmen suurin vika on kuitenkin paljon yksinkertaisempi, se on aivan liian pitkä. Tämä kirja olisi päässyt todella oikeuksiinsa, jos se olisi ollut ytimekäs ja vauhdikas kokoelma Mustan torstain tapahtumista eri lähteitä käyttäen. Tällaisenaan kirjassa on kuitenkin lähes 500 sivua ja minulle alkoi riittää jo sivun 200 kohdalla. Kaikki hyvät kerrontamenetelmät, kiinnostavat juonikuviot ja henkilöiden kehitykset eivät yksinkertaisesti riitä näin isoon sivumäärään, vaan alkavat joko jumittaa paikoillaan tai menevät liian monihaaraisiksi ja yksityiskohtaisiksi. Lukijan mielenkiinto häviää ja sivua kääntää toivoen, että kohta taas tapahtuisi jotain muuta kuin keski-ikäisten uskonkiihkoilijoiden saarnaamista. Jos olisin ollut Kolmen kustannustoimittaja, olisin karsinut sivumäärän puoleen eikä juoni olisi todellakaan kärsinyt. Lisäksi on mainittava, että suomennos jätti kyllä toivomisen varaan. Ärsyttäviä kirjoitusvirheitä sekä kirjaimellisesti käännettyjä sanontoja ja idiomeja riitti. En arvostanut.

Liiallisesta pituudesta ja omasta leipääntymisestäni huolimatta Kolmessa oli myös paljon hyviä ominaisuuksia. Pidin siitä, että käytettyjen "lähteiden" kirjo oli monipuolinen. Se piti mielenkiintoa yllä ja haastoi aivoja omaksumaan tekstiä monissa eri muodoissa. Kolme onnistuu luomaan tapahtumaketjun, jonka voisi kuvitella tapahtuvan oikeassakin elämässä. Kun tässä nyt on maailman nykytilaa seuraillut, niin uskonnolliset kiihkoilijat, ufo-hihhulit ja sen sellaiset eivät todellakaan ole kaukaa haettuja. Varsinkin, kun Lotz selvästi osaa luoda uskottavia henkilöitä. Hän ei sorru kuvaamaan vain äärimmäisiä tekoja ja mielentiloja, vaan mukaan mahtuu myös paljon arkista draamaa, joka vahvistaa aitouden tunnetta. Tosin välillä Lotz unohtuu liikaa rakentamansa kristinuskon lahkon pariin ja lukija saa tietää aivan liikaa yksityiskohtia konservatiivisten keski-ikäisten kristittyjen rouvashenkilöiden elämästä. Sivumäärä sentään takaa sen, että yksikään selvinneiden lasten ympärille muodostuneista piireistä ei jää käsittelemättä. Tosin Japanin selviytyjän Hiron koko kaari menee hieman ehkä yli ja jää lukijalle sekä hieman erikoiseksi että myös etäiseksi.

En viitsi tässä alkaa eritellä jokaisen hahmon kaarta ja mielipiteitäni niihin liittyen, mutta mainitsen ihan pari asiaa. Ensinnäkin arvostin sitä, miten pienestä asiasta voi kasvaa jotain niin älyttömän suurta. Yksi Japanin koneen uhreista, Pamela May Donald, ehtii äänittää puhelimeensa lyhyen viestin ennen kuolemaansa. Tämä kuolevan naisen sekava höpötys saa aikaan ensin pienen virran, ja asioiden koko ajan eskaloituessa, lopulta valtavan hyökyaalloon. Koko uskonlahko jopa nimetään pamelisteiksi. Lisäksi pamelisteihin sisältyy erittäin hyvä kuvaus siitä, miten usko auttaa ihmistä selittämään oman näkemyksensä mukaisiksi oikeastaan ihan kaiken. Pamelisteista pääsemme luonnollisesti Len-pastoriin, joka tätä ilosanomaa levitti ja erityisesti hänen seikkailuihinsa prostituoidun kanssa. Koin kyseisen naisen haastattelut aina kiinnostavina ja ne toivat edes vähän helpotusta muuten niin rasittaviin pamelisteihin. Lisäksi Len-pastorin vaimon yksi ainokainen haastattelu oli erittäin hyvä.

Pahoittelen arvion pirstaleista rakennetta, kirjoitan tätä arviota puolenyön aikoihin. Tajusin juuri, etten ole oikeastaan vielä puhunut itse Kolmikosta. Aloittakaamme Bobbysta. Bobby oli USAn koneen ainoa selviytyjä ja siirtyi onnettomuuden jälkeen elämään isoäitinsä ja dementoituneen isoisänsä kanssa. Bobbyn tarina oli ehkä tylsin, sillä hänen isoäitinsä oli hyvinkin tasapainoinen yksilö ja suurin osa meni hänen taisteluunsa hihhuleita ja miehensä Alzheimeria vastaan. Hiro oli Japanin koneen selviytyjä ja Japanin koneesta lähti liikkeelle myös koko pamelistisäätö. Hiron tarinassa pääpaino oli tämän serkulla ja kyseisen serkun internet-keskusteluilla. Palaan Hiroon ja serkkuun vielä hieman myöhemmin puhuessani kirjan lopusta. Viimeinen löydetty selviytyjä on Jess, joka päätyy elämään enonsa luokse. Jessin tarina oli omasta mielestäni ehkä kiinnostavin, sillä se kerrottiin lähes kokonaan Jessin enon näkökulmasta. Jessin eno Paul äänitti ajatuksiaan tulevaa kirjaa varten ja niissä näkyy koukuttavasti hänen vajoamisensa yhä syvemmälle ja syvemmälle mielensä syövereihin. Paulin kohtia lukiessaan ei todellakaan tahtonut lopettaa kesken. Lisäksi kirjassa etsitään mahdollista neljättä selviytyjää Afrikasta. Nämä kohdat vaihtelevat kiinnostavuudeltaan suuresti, mutta ne onnistuvat hyvin pitämään etsintöjen kauhunsekaisen odotuksen yllä.

Seuraava kappale sisältää spoilereita kirjan loppuratkaisusta:

Kolme päättyy hyvin oudosti. Koko kirjan ennen sitä on yrittänyt olla mahdollisimman todentuntuinen ja siinä myös aika hyvin onnistunut. Kuitenkin aivan lopussa kirja päättää muutta kurssia täysin ja heittää lukijalleen useamman todella omituisen juonenkäänteen. Kirja on ensin päättyvinään kustannustoimittajan lausuntoon, jossa kerrotaan tämän olevan juhlajulkaisu ja samalla paljastetaan lukijalle, että kirjan "kirjailija" on kadonnut mystisesti jo vuosi sitten. Tämä olisi mielestäni ollut paras mahdollinen lopetuspaikka. Todellisuuden illuusio olisi säilynyt ja karmiva tunne jäänyt. Sen sijaan kirja jatkuu monen sivun sähköpostiviestillä, jonka kirjan muka-kirjoittaja on kirjoittanut entiselle naisystävälleen juuri ennen katoamistaan. Niistä paljastuu lukijalle esimerkiksi, että maailma onkin muuttunut dystopiaksi ja kaikki on pielessä. Kaikkein omituisin kohta on kuitenkin vielä edessä. Sähköpostin jälkeen on luvassa vielä hieman romaanimuotoista kerrontaa. Sen suurin anti on, että "kirjailija" Elspeth löytää lopulta kadonneen Hiron ja yllätyyys kyse oli koko ajan avaruusolennoista. Kyllä, luit ihan oikein.

Spoilerit päättyvät

Vielä lyhyt kehu kirjalle siitä, että siinä oli useampi LGBT-henkilö! Isoimmin esillä Paul, joka on homo sekä Elspeth, joka tosiaan kirjoittaa entiselle naisystävälleen sähköpostia. Arvostan tällaista representaatiota, jossa seksuaalisuus ei ole millään tapaa iso juttu, mutta kuitenkin läsnä.

3 1/2 / 5 erikoista juonenkäännettä

Sarah Lotz: Kolme, The Three, 2014, Karisto, suomentanut J. Pekka Mäkelä, 491 sivua

Paluumatka Dresdeniin

Tämän jälkeen enää yksi viime vuoden kirja postaamatta! Tänään vuorossa on kirja, jonka olen arvioinut blogissani jo kerran muutama vuosi sitten ainoastaan eri kielellä. Silloin Teurastamo 5 oli osa Klassikko kuussa -haastetta. Tällä kertaa se kuului yliopiston englannin kurssin ohjelmaan ja tahdoin muutenkin lukea sen alkukielellä.

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Kurt Vonnegut: Slaughterhouse Five

Billy Pilgrim on irronnut ajan lineaarisuudesta. Hän kulkee oman elämänsä tapahtumia sattumanvaraisessa järjestyksessä aina kuolemastaan lapsuuteen ja aikaan sotavankina. Billy tietää elämänsä käännekohdat ennalta ja ehtiipä hän tavata myös avaruusolentoja. Ja en osaa kirjoittaa tästä kirjasta järkevää juonitiivistelmää. Kaikki kirjan lukeneet varmasti ymmärtävät, mistä puhun.

Teurastamo 5 oli Klassikko kuussa -haasteesta ehdottomasti yksi suosikkejani ja odotin innolla, miltä tuntuisi lukea se kolme vuotta myöhemmin uudelleen. Tällä kertaa minulla oli myös englanninkielinen teos käsissässi, sillä ostin sen Berliinistä viime keväänä. Kielen puolesta voin kyllä sanoa, että ei ole kovin monimutkaista englantia. Mikä on erittäin hyvä, sillä kirja itsessään on aika monimutkainen ja rönsyilevä sivistysanakieli tekisi siitä lähinnä teennäisen. Muutenkin Slaughterhouse Five on jännällä tavalla jalat maassa pysyvä kirja kaikessa muussa paitsi tapahtumissa. Asiat kuvataan realistisen yksinkertaisesti eikä kirja keskity suurentelemaan tai dramatisoimaan mitään. Se luottaa siihen, että tapahtumat itsessään ovat niin absurdeja, karmeita, seesteisiä, ahdistavia, filosofisia, että ne kyllä kantavat. Ja niin ne tekevät.

Billy Pilgrim on hyvin erikoinen päähenkilö. Hän ei koko kirjassa oikeastaan tee mitään päätöksiä tai ole aktiivinen tekijä omassa elämässään. Asiat vain tapahtuvat Billylle ja hän menee niiden mukaan. Billy ajelehtii ajan ja tapahtumien kiertävässä virrassa eikä tee elettäkään vaikuttaakseen mihinkään. Kirjan kontekstissa siinä on toki järkeä, sillä sen filosofian mukaan kaikki maailman asiat ovat jo tapahtuneet ja tapahtuvat tälläkin hetkellä. Eilinen, tämä päivä ja huominen ovat jo kaikki olemassa ja niiden tapahtumat tulevat aina tapahtumaan samalla tavalla. Tämän Billy oppii Trafalmadorelta kotoisin olevilta avaruusolennoilta, jotka elävät kaikki aika epälineaarisesti. Billy Pilgrim on siitäkin erikoinen, että häneen ei varsinaisesti muodosta vahvaa tunnesidettä, sillä hän tekee oikeastaan hyvin vähän. Billyä toki kirjan päähenkilönä kannustaa ja kenties välillä vähän sääliikin, mutta lähinnä Billy on vain hahmo, jonka kautta tapahtumia viedään eteenpäin. Toisaalta kirjan toiseksi päähenkilöksi voisi nimetä kirjan kirjoittajan Kurt Vonnegutin ja hänen kertojaäänensä. Kertoja on kaikkitietävä ja hyvin selkeästi Vonnegut itse. Kertoja myös toisinaan kertoo lukijalle, että tuo äskeinen henkilö oli kirjailija itse. Näitä kohtia on muutama, kun kerrotaan Dresdenin sotavangeista. Muutenkin kertoja on se, jonka kanssa kirjan matkaa todellisuudessa tehdään.

Kuulin mielenkiintoisen teorian siitä, että kirja voisi osittain myös kertoa posttraumaattisesta stressihäiriöstä. Billy kokee takaumia elämänsä traumaattisiin kokemuksiin ja katoaa mielensä syövereihin pitkiksikin aikaa. On ehdotettu, että kirjan erikoiset piirteet ja aikamatkustus olisivat Billyn mielen tuotoksia, kun hän yrittää elää elämäänsä traumoistaan huolimatta. Teoria on mielestäni kiinnostava ja paikoittain PTSD on rivien välistä kenties luettavissakin. Koen silti, että se vie kirjalta olennaisen elementin pois, jos sen kaikki omalaatuisuus ja sci-fi -elementit lajitellaan tämän maailman ilmiöillä selitettäviksi. Slaughterhouse Fiven ehdoton vahvuus on siinä, että erikoisia asioita tapahtuu jatkuvasti, mutta ne vain sulautuvat osaksi virtaa arkipäiväisten asioiden keskelle.

Itse pidän tästä kirjasta paljon. Sen omituisuus ja persoonallinen kerronta vetoavat minuun suuresti. Arvostan muutenkin kirjoja, joissa on mielenkiintoinen ja vahva kaikkitietävä kertoja. Tämä kirja ei välttämättä kuitenkaan ole ihan kaikille. Suosittelen toki lukemaan sen jo siksi, että toiseen sotaa tällä tavalla käsittelevään kirjaan en ole törmännyt. Kirja kuitenkin käsittelee sotaa ja nimen omaan sotavangin näkökulmasta eli siinä on rajuja kohtauksia ja ikäviä mielikuvia. Niillä ei missään nimessä herkutella tai niitä ei paisutella, mutta jo itsessään kohtaukset voivat olla epämiellyttäviä. Kirja suhtautuu kuolemaan ja kärsimykseen fraasilla "so it goes", joka symboloi sitä, että asioita tapahtuu ja ne voivat olla ikäviä, mutta niin se elämä vain menee. Kirjassa on myös muutamassa kohdassa seksuaalisesti värittynyttä sisältöä sekä alkeellinen piirros naisen rinnoista. Itseäni vahva sisältö ei häiritse, mutta tahdon että herkemmät lukijat ovat varautuneet, jos tähän kirjaan aikovat joskus tarttua.

Slaughterhouse Five on sekä omalaatuinen kommentti sodan kauheudesta että lohdullinen ajatus kuolemasta. Kirjan keskeinen filosofia on, että vaikka joku on tässä hetkessä kuollut, hän elää monissa muissa hetkissä. Koska aika ei ole lineaarinen, kaikki hyvät hetket elävät samaan aikaan surun kanssa.

51/2 / 6 raunioista varastettua teepannua

Kurt Vonnegut: Slaughterhouse Five or The Children's Crusade, 1969, Bantam Dell, 215 sivua

Slaughterhouse Five kuittaa vuoden 2017 kirjahaasteesta yhden kohdan,
39. Ikääntymisestä kertova kirja

vuoden 2016 haasteesta yhden kohdan
35. Kirjassa ollaan avaruudessa

ja vuoden 2015 haasteesta kaksi kohtaa
14. Tositapahtumiin pohjautuva kirja
21. Kirja, joka sinun piti lukea koulussa, mutta et lukenut tämä kuului syksyllä englannin kurssini lukemistoon, mutta se jäi puolitiehen, joten kuittaa nyt tämän kohdan.

Queer52: The Abyss Surrounds Us

Ensimmäinen Queer52-haasteen kirjoista, olkaa hyvät!

https://images.gr-assets.com/

Emily Skrutskie: The Abyss Surrounds Us

Cas on harjoitellut koko elämänsä ajan ohjaamaan Reckoner-hirviöitä. Niiden tehtävänä on suojella laivoja merirosvojen hyökkäyksiltä ja ohjaajan tehtävä on sekä pitää hirviönsä kurissa että varmistaa puolustuksen onnistuminen. Casin ensimmäinen oikea komennus saa kuitenkin pahimman mahdollisen käänteen, kun itse merirosvokuningatar Santa Elena upottaa aluksen, tappaa hirviön ja ottaa Casin vangikseen. Santa Elena tahtoo Casin kouluttavan merirosvoille oman hirviön eikä Cas voi muuta kuin toivoa, että jollain tapaa asiat voisivat vielä kääntyä paremmalle tolalle. Aivan kuin päänvaivaa ei olisi jo tarpeeksi, Santa Elena määrää Casin vartijaksi erikoisen Swiftin, jonka suhtautuminen Casiin tuntuu vaihtelevan silmänräpäyksessä.

Nyt, kun olen sekoittanut sinut monimutkaisella juonikuvion selostuksellani, voimme käydä asiaan. Tiivistelmää kirjoittaessani huomasin itsekin, että tässä kirjassa tosiaan on aika paljon juonenkäänteitä siihen nähden, että se on aika ohut kirja. Juonen suhteen The Abyss Surrounds Us kärsiikin hieman Ensimmäisen Kirjan Syndroomasta. Tässä tapauksessa se tarkoittaa sitä, että kirjailija tunkee kaikki mahdolliset ideansa ja elementtinsä ensimmäiseen kirjaansa siltä varalta, että se jää hänen ainoakseen. The Abyss toimii kyllä yllättävän hyvin, vaikka tapahtumia on paljon. Jotkut kohdat tuntuvat kenties hieman läpi juostuilta, mutta suurimmaksi osaksi juoni pysyy kasassa riittävän hyvin.

Vaikka juoni on esikoisteokseksi oikein toimiva, henkilöt saavat minulta vähän enemmän kritiikkiä. Monilla heistä on kyllä potentiaalia, mutta kaikki hahmot jäävät vähän pintapuolisiksi. Kirja on sen verran lyhyt ja tapahtumatäyteinen, että henkilökehitykseen jää aika vähän aikaa ja olen jo unohtanut lähes tulkoon kaikki sivuhenkilöt. Santa Elena jäi hieman yksipuoleiseksi pahikseksi, vaikka kirjassa oli yritystä esittää hänet myös inhimillisemmässä valossa. Silti Santa Elena ei ollut ihan se omaperäisin hahmo. Swift oli kiistatta kirjan kiinnostavin hahmo. Hänellä oli motiiveja teoilleen, selkeä persoonallisuus ja suht uskottava kehityskaari. Tosin koko kohtaus Swiftin perheen kanssa tuntui vähän irralliselta enkä kokenut sen tuoneen kovinkaan paljon mitään juoneen. Tällä kertaa minulle olisi riittänyt pelkkä asiasta kertominen näyttämisen sijaan. Sitten päähenkilöön. Minun on pakko myöntää, että Cas oli mielestäni aika rasittava. Loppua kohden kyllä lämpenin Casille enemmän, mutta alussa en jotenkin saanut hahmosta yhtään kiinni. Cas vaikutti ärsyttävältä valittajalta ja epäpätevältä työssään, jonka parissa oli siis viettänyt koko elämänsä. Kaikkia kirjan henkilöitä vaivasi yksi sama ongelma. Skrutskie ei oikein ole vielä saanut kiinni hienovaraisemmasta tunteiden välittämisestä, vaan kaikki tunteet, oivallukset ja henkilökehitykset kerrottiin lukijalle. Monessa kohdin tunnetilaan ei pääse sisälle, kun minulle vain kerrotaan, että Cas on nyt hämmentynyt tai Swift on ärsyyntynyt. Henkilöt olisivat yksinkertaisesti tarvinneet enemmän show don't telliä.

En tahdo antaa kuvaa, että inhosin kirjaa. En suinkaan inhonnut sitä, vaan oikeastaan monessa kohdassa jopa nautin siitä. The Abyss Surrounds Us etenee hyvässä tempossa ja monet sen kohtauksista ovat mukaansa tempaavia. Kirja on nopealukuinen ja sen onnistuu luomaan kiinnostavan maailman käyttämättä liikaa aikaa selostukseen. Ja siis onhan tuo nimi aika eeppinen. Erityispisteitä The Abyss saa myös siitä, että siinä on ei-valkoinen päähenkilö. Casin koko nimi on Cassandra Leung ja kansigrafiikka myös kertoo, että kyseessä on kerrankin toista etnistä ryhmää edustava päähenkilö. Sen lisäksi lähes kaikki kirjan henkilöistä ovat naisia eivätkä tunnu toistensa kopioilta. Arvostan myös sitä, että kirjan varsinainen juoni ei huku romanssin alle, vaan romanssi on enemmän sivujuonena. On myös ehdottomasti mainitsemisenn arvoista, että kirjailija ymmärtää Casin ja Swiftin monimutkaista valtasuhdetta eikä pakota henkilöitään tilanteeseen, jossa syntyisi suhde vangitun ja vartijan välille. Suhde saa kehittyä hieman eri tavalla ja kun Cas ja Swift viimein tekevät yhteiselle vetovoimalleen jotain, lukijalle on hyvin selvää että nämä kaksi henkilöä ovat tässä tilanteessa tasavertaiset. Kaiken kaikkiaan The Abyss Surrounds Us oli viihdyttävä lukukokemus ja miellyttävä aloitus haasteelle. Suosittelen sen lukemista, jos tahtoo vauhdikasta futuristista merirosvodraamaa hirviöiden ja naisrakkauden höystämänä.

Vielä pitää mainita kirjan saamasta vastaanotosta. Mielestäni tämä on kiva, joskin hieman keskinkertainen teos. Vaeltaessani Goodreadsin sivulle sain huomata, että kirjalla on siellä korkea arvosana ja suurin osa arvioista on todella ylistäviä. On mukavaa, että ihmiset kokevat intohimoa asioita kohtaan, mutta en kyllä tässä tapauksessa ihan päässyt tunnetilaan sisälle.

3 1/2 / 6 pohdiskelua piilotetuista myrkkykapseleista


Emily Skrutskie: The Abyss Surrounds Us, 2016, Flux, 273 sivua

The Abyss Surrounds Us kuittaa 2017-kirjahaasteesta yhden kohdan.
42. Esikoisteos

Vaikeuksia edessä ja takana ja sivulla ja ja ja...

http://2.bp.blogspot.com/

Lars Kepler: Nukkumatti

Aioin alunperin kirjoittaa arviooni siitä, kuinka loistava takakansiteksti tällä kirjalla on, mutta päätinkin antaa teidän itse lukea sen juonitiivistelmän sijasta.

"Mikael Kohler-Frost katosi kolmetoista vuotta sitten. Häntä pidettiin sarjamurhaaja Jurek Walterin viimeisenä uhrina. Kun Mikael sitten löytyy elossa, komisario Joona Linnan epäilykset vahvistuvat: oikeuspsykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla parhaillaan istuva Walter ei toiminut yksin. Mikaelin sieppasi joku muu - mutta kuka? Mikael itse uskoo olleensa Nukkumatin vankina. Hän muistaa vain unettavan hiekan ja päässä kilisevät posliinisormenpäät. Ja sen ettei hän ollut yksin. Joona Linna apureineen on tiukan paikan edessä: jonkun heistä on soluttauduttava suljetulle osastolle ja voitettava sadistisen sarjamurhaajan luottamus. Pian."

En tahdo spoilata kirjan käänteitä, sillä se veisi kaiken jännityksen, joten arvioni on valitettavan pinnallinen. Jos tahdot lukea todella intensiivisen, mukaansatempaavan ja pelottavan dekkarin, Nukkumatti on juuri sinua varten. Kirjan hengästyttävä tahti ja painostava ilmapiiri pysyvät koko tarinan läpi ja lukijan on pakko kääntää sivu toisensa jälkeen päästäkseen kohti loppua, oli se sitten millainen tahansa. Rauhallisia levähdyshetkiä on turha odottaa, sillä hitaammissakin kohdissa taustalla oleva synkkyys kurkkii olan yli.

Oli todella virkistävää lukea pitkästä aikaa niin koukuttavaa kirjaa, että se oli vaikea laskea käsistä. Luin aivan kevyesti useamman sata sivua kerralla. Tässä auttavana tekijänä oli tietenkin tyylin sopiva kieli ja ihanan lyhyet luvut. Siinä ei ollut mitään ylimääräistä koristelua tai turhanpäiväistä kikkailua, vaan kuvailu ja tapahtumat olivat juuri oikeassa tasapainossa. Niinkin suuressa määrin, että Nukkumatin jälkeen tahdoin lukea jotain paljon runollisempaa ja herkempää. Siitä kirjasta lisää seuraavassa postauksessa.

Kokisin itseni todella vastuuttomaksi, jos en antaisi tarpeeksi selvää varoitusta. Nukkumatti ei sovellu herkemmille lukijoille, sillä se on hyvin ahdistava ja paikoin oksettava kaikkine karmeine mielikuvineen. Jopa minulla oli illalla nukahtamisvaikeuksia ja olen sentään katsonut ja lukenut kaikenlaista kamalaa. Ja tietenkin nyt minun on pakko lukea lisää Lars Keplerin kirjoja, sillä toisinaan kaipaa juuri tällaista jännittävää kauhua.

Nukkumatissa oli erinomaiset henkilöt, mikä toi tarinaan inhimillisen näkökulman ja tietenkin auttoi sotkemaan ongelmallisia tilanteita vielä lisää. Joona Linna oli erityisesti sydäntäni lähellä ja pidin hänestä koko ajan yhtä huonoa ratkaisua lukuunottamatta. Enkä voinut olla symppaamatta suomalaistaustaista henkilöä ruotsalaisten keskellä. En tahdo henkilöistäkään paljastaa etukäteen paljoa, mutta sen sanon, että tämän kirjan Kusipäisten kakkiaisten kerhon puheenjohtaja ei todellakaan ole se, jota ensin tittelin kantajaksi luulee. On se kumma, miten ällöttävä joku voi olla olematta edes sarjamurhaaja.

Aikaisemmin olen hieman vältellyt Keplerin kirjoja luotaantyöntävien kansien ja rasittavan hehkutuksen takia, mutta nyt on myönnettävä, että taisin jäädä vähän koukkuun näihin Joona Linnan järkyttävien tapausten tutkimuksiin. Tahdon myös tietää, harrastavatko nämä dekkarit enemmänkin viimeisen sivun pommin pudotuksia...

5 / 6 pulahdusta jäiseen meriveteen

Lars Kepler: Nukkumatti, Sandmannen, 2012, suomentanut Anu Koivunen, 2013, Tammi, 529 sivua

Nukkumatti kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan

45. Kirja, joka pelottaa sinua

James Dashner: The Scorch Trials

https://36.media.tumblr.com/

Olen opettava esimerkki siitä, miten kirjapostauksia ei kannata tehdä. Sain kirjan luettua jo aikoja sitten, jolloin heti sen luettuani kirjoitin hyvin tunnepitoiset muistiinpanot. Nyt niihin palattuani en ymmärrä kuin hyvällä tuurilla puolet siitä, mitä silloin mahdoin tarkoittaa. Käytin kaiken lisäksi jo itse kirjan lukemiseen turhan paljon aikaa ja ehdin unohtaa alun tapahtumia loppua kohti mentäessä. Parhaani kuitenkin yritin.

Sarjan toisessa osassa ollaan selvitty labyrintista, mutta edessä ovat uudet vaikeudet. Wicked ei todellakaan ole poissa kuvioista ja Thomas ystävineen joutuu kohtaamaan aivan toisenlaisia haasteita kuin aiemmin. Mikään ei ole enää varmaa ja mikä tahansa voi olla valhetta. Labyrintin entiset asukkaat kilpailevat aikaa vastaan Scorchin polttavassa kuumuudessa ja järkensä menettäneiden Crankien kanssa.

Pahoittelen epämääräiseltä kuulostavia nimiä. En tiedä, millä nimellä paikat ja asiat on virallisesti suomennettu enkä uskalla lähteä arvailemaan. Epämääräinen kyllä kuvaa hyvin myös tunnelmiani kirjaa kohtaan. Jotenkin tuntui siltä, että tässä kirjassa ei oikein saavutettu mitään. Se oli melkein turhan oloinen. Mihinkään ei saanut vastauksia, kysymyksiä tuli vaan koko ajan lisää. Thomasin yleisin ajatus koko kirjassa oli "miksi?" ja se oli todellakin lukijalla päällimäisenä mielessä. Mitä ihmeen järkeä tässä kaikessa oikein on? Minulla on myös hienoisia epäilyksiä siitä, kuinka uskottavat ja kattavat selitykset tulevat olemaan. Täytyy lukea kolmas osa, kunhan saan aikaiseksi.

Sitten päästäänkin kaiken pahan alkuun ja juureen; Wickediin. Ensimmäisessä kirjassa Wicked oli enemmän taustalla eikä se ollut kovin näkyvä osa tarinaa. Toisin on toisessa osassa. Wicked herätti minussa aivan silmittömän vihan raivostuttavalla arvoituksellisuudellaan ja valheellisen ystävällisellä asenteellaan. Puhun lähinnä Rat Manista, joka oli Wickedin puhemies uusiin haasteisiin liittyen. Kaikein pahinta oli kuitenkin täysi avuttomuus, joka syntyi, kun henkilöillä ei yksinkertaisesti ollut mitään keinoa vastustaa Wickediä.

Henkilöt ovat usein se tekijä, joka tekee kirjasta hyvän tai huonon. Voin vilpittömäksi ilokseni ilmoittaa, että Thomas ei ollut läheskään niin ärsyttävä kuin ensimmäisessä osassa! Muutaman typerän ratkaisun hän jälleen teki, mutta suurimman osan ajasta tulimme hyvin toimeen, vaikka kirja olikin mielestäni hieman liian Thomas-keskeinen. Ymmärrän, että hän on päähenkilö, mutta rajansa kaikella. Oli typerä ratkaisu erottaa Thomas muusta porukasta, sillä hän ei yksin ole tarpeeksi kiinnostava. Tähän vaikuttaa hieman myös se, että Minho ja Newt ovat suosikkini ja olisin halunnut lukea heistä enemmän. Voi Minho. Hänellä ei ole kovin helppoa tässä kirjassa. Ymmärsin hyvin hänen asenteensa ja karkeat kommenttinsa etenkin hänen yksinkertaisen selityksensä jälkeen. Jonkun oli pakko olla kova, että päästiin yhtään mihinkään. Minhon vakioheitot olivat tietenkin mahtavia. Minho on sieluneläimeni. Vastakohtana Minho-rakkaudelleni oli valitettavasti Teresa. Olen joutunut tulemaan siihen tulokseen, että Dashner ei oikein osaa kirjoittaa naishenkilöitä. Teresan hahmossa olisi nimittäin ollut mahdollisuus myös hyvin toisenlaiseen taustatunnelmaan. Dashner kuitenkin onnistui saamaan minut inhoamaan Teresaa enkä usko sen olleen hänen tarkoituksensa. Toivon hänelle parempaa kaarta seuraavaan kirjaan.

Tiedättekö sen turhauttavan hetken, kun kirjan henkilö ajattelee aivan loistavan ajatusketjun vastaukseksi ikävälle henkilölle, mutta ei sano sitä ääneen? The Scorch Trials teki kerrankin sen aina toivomani asian eli antoi ajatusten muuttua sanoiksi. Kerrankin joku sanoi suorat sanat ja vielä hyvin perusteltuina. Lisää olisin silti kaivannut. Samalla sain lapsellista mielihyvää, kun Thomas oli katkera ja pikkumainen, koska juuri siltä itsestänikin tuntui.

Brutaaleja kohtia ei kirjasta uupunut ja herkimpien kannattaakin ehkä harkita ennen kirjaan tarttumista. Minua ei raakuus erityisemmin säväytä ja on pakko nostaa hattua Dashnerin kekseliäisyydelle. Osa väkivaltalaitteistosta oli erittäin luovaa ja yllättävää.

Lopuksi pieniä yksityiskohtia, jotka jäivät häiritsemään. Olisin halunnut tietää lisää Group B:stä eli tyttöjen labyrintista. Toisaalta ehkä ihan hyvä, ettei Dashner lähtenyt säheltämään sen kanssa. Perustarina olisi kuitenkin kiinnostanut. Hieman kismitti, että Jorgen sulautumisesta porukkaan ei sanottu oikeastaan mitään. Ensin hän on aivan kamala ja seuraavan kerran, kun Thomas näkee hänet, Jorge on osa porukkaa. Eniten ärsytti monia muitakin kirjoja vaivaa ongelma, jolle tässä kirjassa sopii nimeksi "muut Gladersit ja tytöt". Jos et jaksa kyseisiä henkilöitä meille esitellä ja erotella, älä ota niitä ollenkaan mukaan.

The Scorch Trials oli kokonaisuutena aika pirstaleinen ja hieman toisen osan kirouksen alla, mutta pysyi kuitenkin kohtalaisesti kasassa ja oli monin paikoin hyvinkin viihdyttävä. Nyt sitten odotetaan syksyllä ilmestyvää elokuvaa, josta olen kuullut sekä lupaavia että hyvin huolestuttavia huhuja.

31/2 / 6 karmeaa metallipalloa

James Dashner: The Scorch Trials, 2011, Chicken House, 359 sivua

Jinsei Kataoka & Kazuma Kondou: Deadman Wonderland

http://d.gr-assets.com/

Deadman Wonderlandia katselin joskus taannoin kirjamessuilla, mutten kuitenkaan ostanut. Päätin nyt siihen tarttua, kun Kallion mangavalikoima on mitä on.

Deadman Wonderland on Tokion raunioille rakennettu yksityinen vankila, joka toimii myös viihdekeskuksena ulkopuolisille. Ganta Igarashi on ainoa eloonjäänyt verilöylyssä, jossa kaikki hänet luokkatoverinsa kuolevat. Ganta tuomitaan syyttömänä Deadman Wonderlandiin, jossa hän huomaa vankilan olevan enemmän kuin vähän häiriintynyt. Gantan täytyy yrittää pysyä järjissään omituisten vankien ja kamalien käytäntöjen viidakossa samalla miettien keinoa todistaa syyttömyytensä.

Tarinassa oli useita mielenkiintoisia elementtejä, jotka eivät ensimmäisessä osassa vielä tietenkään päässeet kunnolla esille, mutta joiden takia saatan lukea sarjaa joskus eteenpäin. Henkilöistä en vielä oikein osaa sanoa muuta kuin sen, että selväjärkisyyttä on turha tästä mangasta etsiä. Paikoittain piirustustyyli oli mielestäni sekavaa ja vaikeasti seurattavaa. Se on suurimpia syitä sille, miksi en oikein innostunut Deadman Wonderlandista. Tämä vaivasi onneksi lähinnä nopeatempoisia toimintakohtauksia ja henkilöt olivatkin lähes aina taidokkaasti tehtyjä.

En ole vielä varma, luenko sarjan muita osia, joten tämä saa oman arvosanansa.

3 / 6 törmäystä kärryjen kanssa

Jinsei Kataoka & Kazuma Kondou: Deadman Wonderland, 2000, Tokyopop

Marraskuun klassikko, postmodernismi osa I

Minun oli alunperin tarkoitus lukea Jos talviyönä matkamies, mutta raskaan Lolitan jälkeen halusin jotain ohuempaa. Valitsin siis marraskuun klassikon kylmästi sivumäärän perusteella. Se tosin päätyikin olemaan aivan erinomainen päätös, joten ehkä kyseinen tekniikka toisinaan myös toimii.

https://www.risingshadow.fi/

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki

Teurastamo 5 kertoo Billy Pilgrimistä, joka joutuu ajassa irralleen. Hän matkaa oman elämänsä eri vaiheisiin toisinaan vain hetkeksi ja toisinaan pidemmäksi aikaa. Tarinan runkona on hänen aikansa sotavankeudessa toisen maailmansodan aikaan. Myös Kurt Vonnegut esintyy kirjassa ihan omana itsenään.

Olin kuullut monelta eri taholta tämän kirjan olleen lähes elämää muuttava kokemus ja on pakko myöntää, että se teki minuunkin suuren vaikutuksen. Postmoderniin tapaan se on tietenkin hieman erikoinen ja sisältää jopa avaruusolentoja, mutta pinnan alta löytyy syvän raadollinen kirjoitus sodasta ja sen vaikutuksesta ihmisiin. On ehkä sanomattakin selvää tämän olevan sodanvastainen teos, jossa näkyvät selvästi Vonnegutin sotavankeuskokemuksen jättämät jäljet.

Kirjan tapa kuvata kuolemaa ja muita rankkoja asioita on kiehtovalla tavalla etäinen, jopa lohdullinen. Kuolemaan ei jäädä kiinni, vaan sen tiedostetaan olevan osa elämää. Suuressa mittakaavassa sillä ei ole suurtakaan merkitystä. Billy Pilgrimin käsitys kuolemasta on tietenkin kaikkein mielenkiintoisin, sillä hän omaksuu sen tralfamadorelaisilta. Heidän ansiostaan hän oppiikin näkemään elämänsä samanaikaisesti sekä ulkopuolisena hetkien tarkkailijana että hämmentyneenä matkaajana ajan virrassa.

Teurastamo 5 ei missään nimessä yritä olla hauska. Vonnegut kuitenkin tapaa ilmaista asioita tavalla, joka vetoaa syvästi sarkastisen kuivaan huumorintajuuni ja huomasin toisinaan naureskelevani hieman kenties sopimattomissakin kohdissa. Toisaalta se tuo tarinaan, etenkin sotaosioihin, tiettyä aitouden tunnetta, sillä se saa huomaamaan, miten naurettavaa sota oikeastaan on. Se ei ole sankarillista tai hienoa, vaan synkkää, ikävää ja usein pitkästyttävää. Onneksi kyseiset adjektiivit eivät kuvaa kirjaa itseään, vaan Teurastamo 5 on erinomaisen sujuva ja paikoin hyvinkin sykähdyttävä kokemus. Hengästyttävä se ei ole, sillä suuret taistelut eivät kuulu tähän tarinaan, joka on varattu välähdyksille erään hyvin erikoisen ihmisen elämästä. Vaikka kirjassa alieneita onkin, ne sulautuvat muiden tapahtumien sekaan ja muuttuvat osaksi sitä omituista kohtausvyyhtiä, jota elämäksikin kutsutaan.

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki, Slaughterhouse Five, or the Children's Crusade, 1969, suomentanut Juhani Jaskari, 1970, Tammi, 190 sivua

Oman hyllyn unohdetut: Don't Panic!

https://d.gr-assets.com/

Douglas Adams: The Hitchhiker's Guide to the Galaxy

Tässä olisi nyt siis uuden kirjahaasteen ensimmäinen kirja. Kategoriahan oli siis "Oman hyllyn unohdetut". En nyt menisi tätä oivallista klassikkoa kutsua unohdetuksi, kenties ainoastaan tilaisuuden puuttesta kärsineeksi. Vihdoin olen kuitenkin saanut luettua tämän kirjan ja heti alkuun sanon, että kaikkien maailman lukutaitoisten ihmisten tulisi suorittaa sama operaatio.

Kirja kertoo tavallisesta englantilaismiehestä Arthur Dentistä, jonka elämä muuttuu radikaalisti, kun käy ilmi, että planeetta Maa on nyt tullut tiensä päähän. Se täytyy tuhota, jotta saataisiin tilaa uudelle kulkuväylälle. Arthur pelastuu viime hetkellä, kun käy ilmi, että hänen ystävänsä Ford onkin oikeasti avaruusolento. He päätyvät ensin Vogoneiden inhottavaan seuraan, jonka jälkeen heistä tulee matkustajia Heart of Gold -nimiseen avaruusalukseen. Matkan tarkoitus on hieman hämärän peitossa eikö Arthur sitä luultavasti ymmärtäisi, vaikka sen tietäisikin. The final showdown tapahtuu Margathea-planeetalla, jossa on legendan mukaan mahtavia aarteita.

The Hitchhiker's Guide on kirja, jossa ei ole rajoituksia. Aivan mitä tahansa voi tapahtua seuraavaksi ja kuten ehkä huomasit, se tekee juonitiivistelmän teon järkyttävän vaikeaksi. Adamsin kirjoitustyyli tukee ehdottoman uskollisesti juonen monimutkaisuutta ja asetelmien nopeaa vaihtumista. Asioita ei pohjusteta liikaa turhanpäiväisillä sepustuksilla eikä niihin jäädä jumiin jälkikäteen sivukausiksi.

Tämä uudempi painos sisältää myös kolme ihanaa plussaa. Heti kirjan alusta löytyy Rusell T. Daviesin esipuhe, joka on erittäin ihana ja viihdyttävä. Kirjan lopussa taas on materiaalia Douglas Adamsin arkistoista. Mielestäni kaikkein huvittavin ekstra on kuitenkin sisäkannelta löytyvät tarrat, joita voi liimailla kanteen, jos siltä tuntuu. Saatan laittaa kuvan omasta mestariteoksestani, kunhan saan sen valmiiksi. Tämä on tarkkaa tiedettä!

Eräs ystäväni aikoo pakottaa minut kuuntelemaan jotakin suomenkielisistä kuunnelmaversiota jossain vaiheessa ja odotan kokemusta hieman jännittyneessä mielentilassa. Englanniksi teos on erittäin toimiva eikä tiedesanasto ole kovin vaikeaa ymmärtää. Juonesta saisi mielestäni kiinni myös vähäisemmällä englannin taidolla.

The Hitchhiker's Guide on hyvin älyvapaata lukemista ja parhaan nautinnon saakin, kun ei analysoi liian loogisesti tapahtumia. Just sit tight and enjoy the ride!

6 / 6 small spaceships with suicidal tendencies

Douglas Adams: The Hitchhiker's Guide to the Galaxy, 1979, Pan Books, 180 pages

Ereitan ensimmäisen Oman hyllyn unohdetut -postauksen voit mennä lukemaan täältä.

Odottamattomia käänteitä

30.3.2019 Tämä postaus on ollut alunperinen englanninkielinen. Käänsin sen myöhemmin suomeksi

Helen Hiorns: the name on your wrist

http://d.gr-assets.com/

Raskaan Bovaryn jälkeen tämä teinikirja tuntui todelta virkistävältä. Vain 261 sivua, kevyttä kieltä ja oikeasti edistyvä juoni. Joten kiitos Helen Hiorns kirjasta, joka toi lukuintoni takaisin.

Päähenkilö ja minäkertoja tässä kirjassa on Corin. Hän elää maailmassa, jossa kaikki päätetään sen mukaan, mikä on kenellekin paras ratkaisu. Ihmiset ohjataan heille sopivimmille urapoluille, asuinpaikat ja asunnot määrätään yksilön mukaan ja sielunkumppanin nimi ilmestyy jokaisen ranteeseen nuorella iällä. Rannenimesi on suurin ja arvokkain salaisuutesi. Corin ei tahdo sopia yhteiskunnan järjestykseen. Hän manipuloi ja huijaa muita ja työntää luotaan kaikki, jotka hänestä voisivat välittää. Hänen perhe-elämänsä on aivan sotkussa. Corinin sisko Jacinta kulkee sisään ja ulos psykiatriselta osastolta ja heidän äitinsä taas ei huomaa mitään, mikä on pintaa syvemmällä. Corin joutuu vedetyksi syvemmälle salaisuuksien ja huijauksien maailmaan kuin olisi koskaan voinut kuvitella. Ja kaikki tämä vain yhden ranteeseen kirjoitetun nimen takia.

Kliseisestä nimestä ja kannesta huolimatta itse kirja on erinomainen ja se todella yllätti minut. Odotin jotain typerää fan fiction sielunkumppanit -tyyliä, mutta sainkin viiltävän poliittisen ja filosofisen satiirin sen sijaan. Monet tämän futuristisen yhteiskunnan asioista ja asenteista tuntuivat hyvin sopivilta vertauksilta nykypäivään.

"Humanity always had to hate someone. It gave them a purpose, I supposed, and made many feel like they were worth more. There are too many people for everyone to be satisfied with to be equal. People always want to be more significant than the blips in history they are."

"Humanity is just so very good at boasting about the things they are supposedly good at, and hushing up the things they don't want anyone else to know."

The name on your wrist ei ole paksu kirja, joten suosittelen sitä kaikille, joilla on hetki ylimääräistä aikaa. On hieno tunne tulla toisinaan iloisesti yllätetyksi.

41/2 / 6 keskustelua tulevaisuuden ammatista (voit joutua maanviljelijäksi)

Helen Hiorns: the name on your wrist, 2013, Corgi Books, 261 pages

http://thebooksmugglers.com/

Simmone Howell: Everything Beautiful

Riley Rose lähetetään kristilliselle kesäleirille, kun hänen isänsä ja isän uusi tyttöystävä kyllästyvät Rileyn säätämiseen. Riley tietää heti kättelyssä vihaavansa koko paikkaa. Muut leiriläiset ovat ärsyttäviä ja ohjaajat taas liian syvällä Jeesus-jutuissaan. Tervetullut poikkeus on Dylan Luck, pyörätuoliin joutunut poika. Riley saattaakin saada leiristä irti ennen kuin luuli, vaikkei kenties isänsä toivomalla tavalla.

Pidin todella Everything Beautifulista. Se herätti oikeita tunteita. En varmasti pitäisi Rileysta oikeassa elämässä, mutta kirjojen maagisessa maailmassa tulimme toimeen oikein hyvin. Hänen sisäiset ristiriitansa oli hyvin kirjoitettu ja hänen elämäntyylinsä teki kirjan lukemisesta kiinnostavan. Tämä ei onneksi ollut kovin masentava kirja. Sen sijaan se käsitteli vaikeita teemoja ja vakavia asioita realistisen humoristisesti. Arvostin etenkin lukujen nimiä. Esimerkkinä "Bad-weird and Jesus-freaky".

Everything Beautiful sisälsi myös ärsyttäviä piirteitä. Osa leiriläisistä jäi aivan karikatyyreiksi ja todella kliseisiksi. Riley taas teki joitain huonoja ratkaisuja eikä ottanut asioita puheeksi silloin, kun olisin todella halunnut hänen tekevän niin. Toisina hetkinä taas hänellä ei ollut mitään ongelmaa avata sanainen arkkunsa. Kirjaan on myös livahtanut hieman ärsyttävää elämän opetuksellista saarnaamista.

The ending was most surprising. I won't spoil it but it definitely wasn't quite what I was expecting. Everything Beautiful is not a long book but it still manages to capture a small slice of life. This truly falls into the category of books I recommend.

Kirjan lopetus oli erittäin yllättävä. En spoilaa sitä teille, mutta minä en ainakaan odottanut sitä. Everything Beautiful ei ole paksu kirja, mutta onnistuu silti pitämään sisällään pienen palasen elämää. Tämä on todellakin kirja, jota voin suositella.

4 / 6 Roslynilta varastettua huntua

Simmone Howell: Everything Beautiful, 2008, Bloomsbury, 277 pages

http://upload.wikimedia.org/

Louis Sachar: Holes


Stanley Yelnats on aina väärässä paikassa väärään aikaan. Tällä kertaa hän on joutunut sen takia Camp Green Lakeen suorittamaan tuomiota. Camp Green Lakessa vangit joutuvat joka päivä kaivamaan yhden ison kuopan. Pian Stanleylle käy kuitenkin selväksi, että kyse ei ole ainoastaan luonnekasvatuksesta, vaan vaikuttaisi siltä, että he etsivät jotain.

Holes on yksi omituisimpia kirjoja, joita olen vähään aikaan lukenut. Ei huonolla tavalla outo, mutta ehdottomasti kummallinen. Tapahtumat liikkuvat hyvin nopeassa tahdissa ja kertojaäänellä on toisinaan mielipiteitä asioista. Jotkut elementit ovat aika uskomattomia, mutta kolme päätarinaa nivoutuvat yhteen oikein hyvin.

Pidin todella paljon kirjan kolmesta juonesta, jotka paljastuvat kirjan edetessä. Varsinainen pääjuoni Stanleyn kanssa on oikeastaan aika tylsä, mutta se ei haittaa. Vuoriepisodi on erinomainen. Kaksi muuta tarinaa taas ovat salaperäisiä ja koskettavia. Varsinkin Kate Barlown tarina.

Kuten ehkä huomaatte, minulla ei juuri tällä hetkellä ole mitään järkevää sanottavaa Holesista. Se oli todella viihdyttävä ja ehdottoman erikoinen.

4 / 6 Sipulikeitosta pitämään liskot poissa

Louis Sachar: Holes, 1998, Scholastic, 233 pages

Kill on päivän sana

30.3.2019: Tämä arvio oli alunperinen englanninkielinen, mutta käänsin sen myöhemmin suomeksi. Sisältöön en ole puuttunut.

http://deadbookdarling.com/

Gemma Malley: The Killables

Tämä on yksi niitä nuorten dystopiakirjoja, joista kukaan ei ole kuullutkaan ja josta kukaan ei ole kiinnostunut. En voi sanoa sen olevan huono valinta.

Evie asuu Cityssä, jossa pahuutta ei ole olemassa, koska kaikkien asukkaiden aivoista on poistettu tietty osa. Elämä on hyvin kontrolloitua ja kaikki elämän osa-alueet on huolella ennalta suunniteltu ja samalla tarkkuudella toteutettu. Parhaan mahdollisen valvonnan takaamiseksi jokaisella kaupungin asukkaalla on vaatteissaan merkki statuksesta. Parhaat ja oikeamielisimmät saavat merkin A, sen jälkeen laskevassa muodostelmassa merkiksi tulee B, C tai D. Todella pahat yksilöt saavat statuksen K ja heidät lähetetään parannettaviksi. Evien tulevaisuuteen kuuluu liitto kylmän ja laskelmoivan A-pojan Lucaksen kanssa. Evie ei ole tästä liitosta kovin innoissaan, mutta ei voi sitä myöskään vastustaa. Hänellä on kuitenkin kaksi suurta salaisuutta. Hän näkee uudestaan ja uudestaan unta jonkinlaisesta matkasta ja tämä uni saa hänet vakuuttuneeksi, että hän onkin oikeasti yksi pahoista. Lisäksi hänen suhteensa Raffyyn, villiin ja ongelmaiseen poikaan, luo lisää paineita. Varsinkin, kun Raffy on Lucaksen veli.

Kirjan asetelma ja alku lupaavat hyvää tarinaa. Alku on pienestä kliseisyydestään huolimatta yllättävä. Lopussa olin kuitenkin vain pettynyt. Kirjan potentiaali ei lopulta ollut merkityksellinen, sillä kaikki hahmot olivat käsittämättömän ärsyttäviä enkä voinut keskittyä mihinkään muuhun. Evie oli harkitsematon ja typerä muiden työkalu, joka sai feministisydämeni itkemään verta ja oksennusta. Raffy oli typerä kiusaaja, jolla oli vihanhallintaongelmia eikä ollenkaan kykyä odottaa yhtään mitään. Miten voi olettaa, että joku kertoo sinulle jotain, jos et anna edes tilaisuutta saada suuta auki? Ja oletatko tosissaan saavasi keneltäkään mitään vastauksia, jos syytät kaikkia heti valehtelusta, kun he vihdoin sen suunsa saavat auki? 

Tunsin tosiaan oloni hieman petetyksi. Silti The Killables sisälsi myös jotain hyviä osia. Nämä hyvät asiat olivat, kun lukijalle kerrottiin kirjan yhteiskunnasta sekä kaikki osat, joissa oli Lucas. Jos tahdot lukea typerää teinidystopiaa, tässä on kirjasi. Jos taas tahdot jotain vähänkään älykkäämpää, jätä suosiolla väliin.

2 / 6 Avainta itäiselle portille

Gemma Malley: The Killables, 2012, Hodder & Stoughton, 372 pages

http://images.sugarscape.com/

Bali Rai: Killing Honour

Tämä toinen kirja on teille, jotka tahdotte lukea jotain älykkäämpää kuin The Killables. Killing Honour on koskettavan realistinen kuvaus siitä, miten syvä kunnian tarve voi kadottaa todellisuudentajun kokonaiselta perheeltä.

Päähenkilö on teinipoika Sat, joka on muuten hyvin perinteisen sikh-perheen kapinallinen jäsen. Hänen siskonsa Jas on naimisissa, mutta alkaa yhtäkkiä käyttäytyä omituisesti. Sat ei huomaa minkään olevan pielessä ennen kuin Jas katoaa. Hänen aviomiehensä väittää Jasin karanneen toisen miehen matkaan, mutta Sat ei voi uskoa sellaisia syytöksiä aina niin kiltistä ja rehellisestä Jasista. Sat on kuitenkin yksin ajatustensa kanssa, sillä muu perhe kieltää Jasin kokonaan eikä tahdo olla enää missään tekemisissä asian kanssa. Sat joutuu todistamaan miesten armottomuuden, kun hän päättää selvittää totuuden seurauksista viis.

Killing Honour on turhauttava kirja, mutta hyvällä tavalla. Lukija joutuu kokemaan täyttä toivottomuutta samalla tietäen, että asioiden ei tarvitsisi olla näin. Omat ongelmat alkavat yhtäkkiä näyttää aika pieniltä. Vielä suuremman vaikutuksen tekee tieto siitä, että tämä ei ole vain tarina. Tällaisia asioita tapahtuu oikeasti. Yhteisöjen hiljaisuus, häpeän pelko ja epätoivoinen tarve kunniaan määrittelevät monen ihmisen elämän. Killing Honour antaa pienen katsauksen tällaisen maailman sisään. Lukija saa kokea millaista on, kun oma elämä on vähemmän arvokas kuin perheen kunnia.

4 ½ / 6 kalan päätä Satille syötäväksi (hän hävisi vedon)

Bali Rai: Killing Honour, 2011, Corgi Books, 336 pages

Pako todellisuudesta

27.3.2019. Tämä postaus on alunperin ollut englanniksi ja käännetty myöhemmin suomeksi, kun bloggaamisen tyyli muuttui.


http://media.npr.org

James Dashner: The Maze Runner

"Avoiding other people was his new goal in life"

Maze Runner on sarjan täynnä yllätyksiä oleva aloitusosa. Luulin ensin lukevani jälleen yhtä nuorille tarkoitettua nuortenkirjaa dystopiakirjaa, mutta olin väärässä. Kieltämättä se sisältää jotain äärimmäisen kliseisiä elementtejä, mutta kaiken kaikkiaan se on oikein kiitettävä.

Päähenkilö on poika nimeltä Thomas. Hän saapuu paikalle vanhalla hissillä ja on yhtäkkiä poikalauman ympäröimä. Heidät on kaikki lähetetty samaan paikkaan eikä kukaan heistä muista mitään siitä, keitä tai missä olivat ennen tätä paikkaa. Ainoastaan omat nimensä he ovat saaneet pitää. Seuraavana päivänä saapuukin tyttö ja sotkee kaiken, mitä he luulivat tietävänsä. Tyttö tuo mukanaan karmean viestin ja Thomas alkaa pohtia, onko tästä labyrintista edes mahdollista päästä ulos. Ja jos ei kaikessa tässä olisi jo tarpeeksi tekemistä, labyrintissa on jotain sellaista, mitä he kaikki pelkäävät ja kaikkihan sen tietävät, että labyrinttiin ei tule eksyä eikä kukaan tahdo olla seinien väärällä puolella, kun yö laskeutuu.

Mielestäni Maze Runner oli oikein hyvin kirjoitettu kirja. Kieli on sujuvaa eikä liian vaikeaa ja sanaston kanssa on oltu hauskan kekseliäitä. Päähenkilö Thomas on oikeastaan aika ärsyttävä, kuten on myös Theresa ja suurin osa pojista. Se ei kuitenkaan tehnyt kirjasta ärsyttävää, vaan toi enemmänkin uskottavamman tunnelman. Viimeisenä on vielä mainittava lempihahmoni Minho. Hän on juuri sellainen kirjan henkilö, josta pidän; hauska, fiksu ja sarkastinen. Sen kyllä sanon, että jos hän kuolee sarjassa, en vastaa seurauksista.

"I want you to look at her till your eyes bleed, see if somethin' gets triggered in that shuck brain of yours."

5 / 6 Dead (for your sake I hope they're dead) Grievers

James Dashner: The Maze Runner, 2009, Delacorte Press, 374 pages

http://images6.fanpop.com/

Cassandra Clare: Clockwork Angel

Clockwork Angel on ensimmäinen osa Varjojen kaupunkien esiosasarjaa. The Infernal Devices sijoittuu Kuningatar Victorian aikaiseen Lontooseen. Päähenkilönä seikkailee Tessa, amerikkalainen tyttö, joka saapuu Englantiin etsimään veljeään. Hänellä on myös erityiskyky, joka vetää puoleensa monenlaista kiinnostunutta väkeä, eikä aina niin mukavaa sellaista. Sellaisten ihmisten kynsistä Tessan pelastaa komea nuorimies Will Herondale, joka kertoo olevansa Varjonmetsästäjä. Clary, eikun siis Tessa, joutuu yhtäkkiä keskelle täysin uudenlaista maailmaa täynnä vampyyreja, velhoja ja muita Alamaailman edustajia. Suureksi järkytyksekseen hän saa myös kuulla, ettei ehkä olekaan täysin tavallinen ihminen. Samaan aikaan on Magister hänen kannoillaan ja Tessa ajautuu yhä syvemmälle vaarallisiin tilanteisiin. Syvemmäksi muuttuu myös hänen suhteensa kahteen Varjonmetsästäjään, Williin ja Jemiin.

Clockwork Angel on kiinnostava kirja, vaikka sen hahmot muistuttavatkin Varjojen kaupunkien hahmoja enemmän kuin vähän. Kirja lähtee käyntiin aika hitaasti, mutta loppua kohden sivut kääntyvät nopeassa tahdissa. Se sisältää hyvän määrän yllättäviä käänteitä, tosin sekaan mahtuu myös kaikki peruskliseet.

Pidin todella Clockwork Angelista ja odotan innolla seuraavaa osaa, mutta vähän täytyy silti valittaa. Tessa oli aivan yhtä ärsyttävä kuin Clary ja joissain tapauksissa jopa vielä enemmän rasittavien huonojen päätöstensä ja hitaiden tajuamistensa kanssa. Tessa ja hänen tekonsa eivät kuitenkaan olleet kirjan ärsyttävin asia, vaan se kunnia kuuluu Will Herondalelle ja Tessan ja Willin melkein-romanssille. Williin verrattuna Jace on ongelmista vapaa avoin ja kohtelias yksilö. Will taas on suorastaan inhottava muita kohtaan. Jacen sarkasmi on lähinnä hauskaa, mutta Will on ilkeä ja loukkaava. Hänellä on myös, yllätys yllätys, jonkinlainen synkkä salaisuus. En voi sietää näitä tyyppejä! Mikä siinä on, kun kaikki miespäähenkilöt tuntuvat tarvitsevan psykologista konsultaatiota ja paljon? Jem taas oli ihana ja seurustelukumppanina paljon haluttavampi. Hän on suloinen, kohtelias ja välittää muista ihmisistä. Ja hei Magnus ilmestyy myös kirjaan käväisemään, tosin tunnen myötuntoa häntä kohtaa. Kukaan ei kuuntele Magnuksen hyviä neuvoja, varsinkaan Tessa.

Kaiken kaikkiaan Clockwork Angel oli sen ajan arvoinen, mitä siihen käytin ja voin suositella sitä kaikille, jotka pitivät Varjojen kaupungeista.

4 / 6 tuhottujen automatonien palasta

Cassandra Clare: Clockwork Angel, 2010, Walker Books, 448 pages


Cassandra Clare: City of Bones

http://upload.wikimedia.org/

Olen ehkä minipikkasen koukussa näihin kirjoihin, sillä en millään jaksaisi odottaa City of Heavenly Firea. Piristääkseni itseäni vähän luin uudestaan sarjan ensimmäisen osan.

Clary on tavallinen tyttö, jolla on tavallinen elämä ja ylihuolehtiva äiti. Erikoinen kohtaaminen yökerhossa kuitenkin muuttaa kaiken tämän ja käy ilmi, ettei hän olekaan tavallinen tyttö, vaan Varjonmetsästäjä. Uuden liittolaisena Jacen ja tämän perheen avulla Clary yrittää löytää siepatun äitinsä ja estää Valentinea saamasta Muutoksen maljaa.

City of Bones on hyvä aloitus Varjojen kaupungeille, vaikka onkin toisinaan hieman huvittava. Cassandra Claren suosikkiteemat paistavat toisinaan läpi erittäin tarkasti ja se toi minulle hyvät naurut useammassakin kohdassa. Paras osa tätä kirjaa on kuitenkin se, että Clary ei ole vielä ärsyttävä. Hän on kyllä aivan liian tunteellinen eikä kykene rationaaliseen ajatteluun, mutta kaikki nämä muutokset hänen elämässään eivät vielä jätä tilaa Claryn kuuluisille äärettömän typerille valinnoille.

Siitä ehtikin kulua hyvä tovi, kun viimeksi luin City of Bonesin ja olin täysin unohtanut, kuinka hauska se on. Jollakin on aina jotain huvittavaa, ja usein sarkastista sanottavaa, vaikka tilanne kävisi kuinka hankalaksi tahansa. Ja mitä olisikaan arvio ilman mainintaa Magnuksesta. Hän on suuri rakkauteni, jos ette olleet vielä huomanneet.

4 ½ / 6 piirrosta teekupista

Cassandra Clare: City of Bones, 2007, Walker Books, 512 pages

Jatkoa seuraa

Otsikko vihjaa tällä kertaa siihen, että alla esitellyt kirjat ovat jonkin sarjan jatko-osia.

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Eoin Colfer: Artemis Fowl: Ikuisuuskoodi

"Äiti ei varmaankaan hyväksyisi hankettani. Enkä usko, että keijutkaan pitäisivät siitä. Niinpä en aio kertoa heille."

Ensimmäisenä on siis vuorossa Ikuisuuskoodi, Artemis Fowl -sarjan kolmas osa, jota olen metsästänyt kirjastosta jo pidempään.

Ikuisuuskoodi jatkaa aiempien osien tunnelmassa ja täytti odotukseni. Colferin nerokas kirjoitustyyli ja persoonalliset henkilöt jaksavat ihastuttaa.

"Sivilisaation tulevaisuus tuntui nykyään tulevan puheeksi yhtenään."

Tässä osassa Artemis Fowl onnistuu sotkemaan sekä omansa että kaikkien muiden asiat oikein perusteellisesti. Hän on saanut kehitettyä keijuteknologiasta C Cuben, joka on rajattomien mahdollisuuksien edistyksellinen supertietokone. Yhdysvaltalainen multimiljonääri Jon Spiro aikoo saada laitteen itselleen hinnalla millä hyvänsä. Artemis saa apua tutuilta henkilöiltä, kuten Holly Shortilta ja Mulch Diggumsilta. "Artemis Fowlin auttaminen olisi täysin epäitsekästä. Mulchia puistatti. Omatunto tästä vielä puuttuikin. Seuraavaksi hän varmaan alkaisi kaupitella partiotyttöjen pipareita."

Ikuisuuskoodin tapahtumien tahti on nopeaa ja se onkin loistavaa ahmimiskirjallisuutta. Luin kirjan aikalailla kahdelta istumalta. Henkilöissä näkyy selkeää kehitystä ja heihin kiintyy kirja kirjalta enemmän. Huvittavinta on, kun Colferin omat mieleipiteet tulevat tekstistä esille. Varsinkin hänen inhonsa rahanahneutta kohtaan tulee loistavan selväksi Spiron henkilöhahmossa. Suosittelen koko sarjaa kaikille, jotka kaipaavat hieman nerokasta huumoria elämäänsä.

5 / 6 lentomatkaa Mulch Diggumsin kanssa. "Pitääkö se vääntää rautalangasta?" "Onko sinulla rautalankaa? Eikö se hälyttänyt metallinpaljastimessa?"

Eoin Colfer: Artemis Fowl: Ikuisuuskoodi, Artemis Fowl: The Eternity Code, 2003, suomentanut Jaakko Kankaanpää 2003, WSOY, 338 sivua

http://1.bp.blogspot.com/

Charlaine Harris: Veren imussa

"Mummini oli aina sanonut minulle, että nainen - pätevä nainen - pystyi tekemään ihan mitä vain oli pakko."

Toisena pureudumme True Blood -TV-sarjasta tutun Sookie Stackhousen elämään sarjan neljännessä osassa.

Edellisessä kirjassa tapahtuneiden tilanteiden jälkimainingeissa Sookie tekee uudenvuodenlupauksen, josta aikoo pitää tiukasti kiinni. "Minä lupaan pysyä erossa ikävyyksistä." Ja kuinkas sitten kävikään? Sookie vedetään mukaan vaaralliseen seikkailuun, kun hän kohtaa tiellä puolialastoman Ericin, joka on menettänyt muistinsa. Juttuun liittyy tavallista voimakkaampia noitia ja monimutkaista juonittelua. Kun Sookie veli Jason samanaikaisesti katoaa, jää rauhallinen elämä vain haaveeksi.

Tämä kirjasarja on aika peruslaatuista kioskikirjallisuutta. Mestariteokseksi ei todellakaan voi kutsua, mutta ei missään nimessä huonoksikaan. Tapahtumat eivät aina ole kovin mielenkiintoisia ja seksikohtauksia ja -viittauksia ei säästellä. Vaikka tapahtumat jollain tavalla kai ovat jännittäviä, minua ne lähinnä naurattivat ja kiinnostivat. En ole katsonut True Blood -sarjaa, mutta uskon sen olevan ihan hyvä. Suosittelen tämän sarjan kirjoja niille, jotka eivät tahdo kirjojensa olevan liian moniulotteisia.

3 / 6 parisuhdetta Jason Stackhousen kanssa. " Jason Stackhousen rakkain ihminen koko maailmankaikkeudessa oli Jason Stackhouse."

Charlaine Harris: Veren imussa, Dead to the World, 2004, suomentanut Johanna Vainikainen-Uusitalo 2011, Gummerus,  328 sivua



Anneli Kanto & Terhi Rannela: Kapinallinen

http://1.bp.blogspot.com/

Postauksen viimeinen kirja on Kuparisaari -trilogian päätösosa Kapinallinen.

Viimeisessä osassa Radko on alistanut Khalkoksen hirmuvaltansa alle ja nimennyt sen uudestaan Radkokseksi. Khalkoslaiset elävät ankarampaa ja pelontäyteisempää elämää kuin koskaan. Amaya piileskelee yhä pienessä kylässä Miroslavin ja heidän tyttärensä Darinan kanssa. Kun Khalkos päättää viimein ryhtyä kapinaan, on Amaya kovan päätöksen edessä. Johtaako kapinaa vai elää rauhallista elämää rakkaimpiensa kanssa?

Kuparisaari -trilogiaa on ollut mielenkiintoista lukea. Olin positiivisesti yllättynyt, sillä suomalainen nuorten kirjallisuus on usein aika kamalaa. Amayan ja muiden henkilöiden kehitys on selvästi näkyvillä. Ensimmäisen kirjan nuoret ja naiivit ovat muuttuneet kolmanteen osaan mennessä ihmisiksi, jotka eivät pelkää taistella omasta ja muiden puolesta.

Joudun kyllä mainitsemaan kirjaa vaivaavasta ennalta arvattavuudesta. Se ei varsinaisesti ole häiritsevää, mutta vie ainakin minulta jännityksen pois. Pidän kirjan henkilöistä, mutta tapahtumat menettävät parhaimman teränsä. Kuparisaari on mielenkiintoinen, vaikkakin aika yksinkertainen.

Kapinallinen toi hyvän lopetuksen ja pysyi uskollisena muille osille. Kirjassa oli hyviä teemoja pidin viimeisen sivun nostalgisesta tunnelmasta. Vielä on pakko mainita Miroslavin pikkusisko Mirta, joka oli ehdottomasti suosikkihenkilöni. Koin, että Mirta oli omalla tavallaan suurempi sankari kuin Amaya, sillä hänellä ei ollut velvotteita tai pakkotilannetta. Mirta teki sankarilliset tekonsa, sillä hän oli hyvä ihminen ja uskoi olojen vielä parantuvan.

4 / 6 Pientä oranssia kirjaa

Anneli Kanto & Terhi Rannela: Kapinallinen, 2013, Karisto, 220 sivua