Klassikkohaasteen kokoomus (ja ehkä myös vasemmisto)

Koen klassikkohaasteen tämän vuoden osalta nyt loputtua sopivaksi koota vähän haasteen herättämiä ajatuksia ja jakaa vuoden aikana lukemani klassikot kolmeen kategoriaan erinäisistä syistä. Kategorioiden alkuun olen laittanut lyhyet selvitykset siitä, millä kriteereillä kyseiseen laatikkoon voi päästä.

Yllättävät ystävät
Tämän kategorian kirjat yllättivät minut kiinnostavuudellaan ja päätyivät olemaan oikeasti hyviä kirjoja. Nämä ovat sellaisia teoksia, jotka suosittelen valitsemaan etenkin koulun kautta luettaviksi klassikoiksi. Ne olivat eri tavoilla kiehtovia, miellyttäviä ja ajatuksia herättäviä. Nautin niiden lukemisesta ja harkitsen myös niiden hankkimista omaan hyllyyni.

William Shakespeare: Hamlet ja Kesäyön unelma
Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva
Kurt Vonnegut: Teurastamo 5

Siedettävän sivistävät
Tähän kategoriaan kuuluvat kirjat olivat juuri sellaisia kuin kuvittelin monie klassikoiden olevan, selvästi sivistävää klassikkomateriaalia, mutta ei tarinana kovin kiinnostavia. Näiden kirjojen lukeminen ei tuottanut suurta ongelmaa (paitsi Danten Helvetti, sillä sen suomennos on aika vaikeaselkoinen) ja niistä sai vähän kuvaa oman aikansa maailmasta ja kirjallisuudesta. Tämän kategorian kirjat eivät kuitenkaan houkuta lukemaan uudestaan enkä niitä lukiessani kokenut suuria intohimoja.

Petronius Arbiter: Satyricon
Dante Alighieri: Jumalainen näytelmä (osa Helvetti)
Moliére: Ihmisvihaaja ja Tartuffe
Paul Auster: Lasikaupunki

Epätoivoiset erehdykset
Syvä huokaus. Tähän kategoriaan joutuneet kirjat olivat tosiaan hieman vääriä valintoja. En missään nimessä väitä, että nämä kirjat olisivat huonoja tai turhia, ne eivät vain yksinkertaisesti sopineet omiin lukumahdollisuuksiini. Suurimmaksi osaksi näiden kirjojen ongelma oli, että ne olivat liian pitkiä ilman mitään koukuttavia elementtejä. Siksi niistä tuli pakkopullaa ja aikatauluni eivät pitäneet. Alla listatuista kirjoista ainoastaan Lolita oli sellainen kirja, josta oikeasti en pitänyt, vaikka siinä muutamia mielenkiintoisia asioita olikin. Muut kirjat koin ainoastaan hieman tylsiksi ja niiden lukemiseen meni tosiaan aivan liian kauan olosuhteisiini nähden.

Jonathan Swift: Gulliverin retket
Victor Hugo: Pariisin Notre-Dame
Gustave Flaubert: Rouva Bovary
Vladimir Nabokov: Lolita

Pian onkin sitten aika esitellä seuraavan vuoden klassikkohaaste! Siitä lisää vähän myöhemmin.

Joulukuun klassikko, postmodernismi osa II

Käsittämätöntä! Koko vuoden kestäneen klassikkohaasteen viimeinen kirja on nyt luettu ja jopa ihan ajallaan. Teen kokoavan postauksen kaikista lukemistani klassikoista, kunhan ensin suoriudun muutamasta muusta odottavasta postauksesta.

http://www.antikvaari.fi/

Paul Auster: Lasikaupunki 
New York -trilogian ensimmäinen osa Lasikaupunki kertoo Daniel Quinn -nimisestä jännityskirjailijasta, joka päätyy tutkimaan oikeaa mysteeriä, kun häntä luullaan yksityisetsivä Paul Austeriksi. Stillmanien tapaus muuttuu Quinnin päässä koko ajan kierommaksi ja omituisemmaksi, mitä enemmän hän tutkii juttua.

Lasikaupunki on suoraan sanottuna hyvin erikoinen teos. Jo sitä lukiessa tuntuu, että koko tapauksessa ei ole mitään järkeä, vaikka tietty punainen lanka voidaan havaita. Toisinaan tekee myös mieli kyseenalaistaa, kuinka suuri osa tapahtumista on totta ja onko osa vain Quinnin sekavan mielen tuotoksia. Voidaankin hyvällä syyllä väittää, että rikosjuttu tai sen puute ei ole Lasikaupungin tärkein osa.

Kaikkein suurimpina teemoina kirjassa ovat uskonto ja sen eri syvyysasteet sekä identiteetin katoavaisuus ja merkitys. Uskonto on vahvasti läsnä Stillman-tapauksessa, sillä Quinnin varjostama Peter Stillman on häirintyneen mielenlaatunsa lisäksi hyvin uskonnollinen. Kirjassa onkin useita kohtia, missä kristinuskosta ja sen merkityksestä sekä symboliikasta on monen sivun mittaisia pohdintoja. Näistä ehkä tärkein ja helposti ymmärrettävin on Quinnin ja Stillmanin keskustelu varjostuskeikan loppuvaiheessa.

Identiteetti ja sen hauraus näkyy kaikissa kirjan tärkeissä henkilöissä. Peter Stillman Junior on tietenkin ääriesimerkki kaikkine lapsuuden traumoineen. Hänen vaimonsa Virginia taas jää identiteetiltään lopultakin hyvin hämäräksi eikä lukijalle koskaan selviä, kuka nainen oikeasti edes oli. Peter Stillman Senior taas on ehdottoman sekaisin. Hänen pakkomielteensä Baabelin torniin ja paratisiin ovat vieneet tilan kaikelta muulta järjelliseltä ajattelulta. Daniel Quinnin identiteetin asteittainen hajoaminen on kirjassa tärkein. Lähtökohdiltaan hän on yksinäinen ja kaavamaisesti elävä mies, joka joutuu sattumalta mukaan tapahtumiin. Pikkuhiljaa nämä tapahtumat kuitenkin ottavat hänestä vallan, kunnes hän ei enää ole varma, kuka oikein alunperin oli.

Uskonnon lisäksi filosofista pohdintaa toi Quinnin ja Austerin keskustelu Don Quijotesta. Tämä keskustelu oli mielestäni ehkä kirjan kiinnostavin erikoisen näkemyksensä takia. Don Quijote -tulkinta myös sopii kirjan teemaan. Molemmat käsittelevät faktan ja fiktion vaikutusta ihmisiin ja rajojen hämärtymistä yksinäisessä mielessä.

Paul Auster: Lasikaupunki, City of Glass, 1985, suomentaneet Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola, 1988, Tammi, 145 sivua

Marraskuun klassikko, postmodernismi osa I

Minun oli alunperin tarkoitus lukea Jos talviyönä matkamies, mutta raskaan Lolitan jälkeen halusin jotain ohuempaa. Valitsin siis marraskuun klassikon kylmästi sivumäärän perusteella. Se tosin päätyikin olemaan aivan erinomainen päätös, joten ehkä kyseinen tekniikka toisinaan myös toimii.

https://www.risingshadow.fi/

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki

Teurastamo 5 kertoo Billy Pilgrimistä, joka joutuu ajassa irralleen. Hän matkaa oman elämänsä eri vaiheisiin toisinaan vain hetkeksi ja toisinaan pidemmäksi aikaa. Tarinan runkona on hänen aikansa sotavankeudessa toisen maailmansodan aikaan. Myös Kurt Vonnegut esintyy kirjassa ihan omana itsenään.

Olin kuullut monelta eri taholta tämän kirjan olleen lähes elämää muuttava kokemus ja on pakko myöntää, että se teki minuunkin suuren vaikutuksen. Postmoderniin tapaan se on tietenkin hieman erikoinen ja sisältää jopa avaruusolentoja, mutta pinnan alta löytyy syvän raadollinen kirjoitus sodasta ja sen vaikutuksesta ihmisiin. On ehkä sanomattakin selvää tämän olevan sodanvastainen teos, jossa näkyvät selvästi Vonnegutin sotavankeuskokemuksen jättämät jäljet.

Kirjan tapa kuvata kuolemaa ja muita rankkoja asioita on kiehtovalla tavalla etäinen, jopa lohdullinen. Kuolemaan ei jäädä kiinni, vaan sen tiedostetaan olevan osa elämää. Suuressa mittakaavassa sillä ei ole suurtakaan merkitystä. Billy Pilgrimin käsitys kuolemasta on tietenkin kaikkein mielenkiintoisin, sillä hän omaksuu sen tralfamadorelaisilta. Heidän ansiostaan hän oppiikin näkemään elämänsä samanaikaisesti sekä ulkopuolisena hetkien tarkkailijana että hämmentyneenä matkaajana ajan virrassa.

Teurastamo 5 ei missään nimessä yritä olla hauska. Vonnegut kuitenkin tapaa ilmaista asioita tavalla, joka vetoaa syvästi sarkastisen kuivaan huumorintajuuni ja huomasin toisinaan naureskelevani hieman kenties sopimattomissakin kohdissa. Toisaalta se tuo tarinaan, etenkin sotaosioihin, tiettyä aitouden tunnetta, sillä se saa huomaamaan, miten naurettavaa sota oikeastaan on. Se ei ole sankarillista tai hienoa, vaan synkkää, ikävää ja usein pitkästyttävää. Onneksi kyseiset adjektiivit eivät kuvaa kirjaa itseään, vaan Teurastamo 5 on erinomaisen sujuva ja paikoin hyvinkin sykähdyttävä kokemus. Hengästyttävä se ei ole, sillä suuret taistelut eivät kuulu tähän tarinaan, joka on varattu välähdyksille erään hyvin erikoisen ihmisen elämästä. Vaikka kirjassa alieneita onkin, ne sulautuvat muiden tapahtumien sekaan ja muuttuvat osaksi sitä omituista kohtausvyyhtiä, jota elämäksikin kutsutaan.

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki, Slaughterhouse Five, or the Children's Crusade, 1969, suomentanut Juhani Jaskari, 1970, Tammi, 190 sivua

Lokakuun klassikko, modernismi

http://3.bp.blogspot.com/

Tässä se nyt vihdoinkin on. Lolitan valitseminen ei kenties ole parhaita päätöksiäni, mutta koen silti siitä jonkin verran sivistyneeni.

Lolita on minämuotoinen kuvaus Humbert Humbertin elämästä. Pääpaino on tietenkin asioilla, jotka liittyvät Dolores Hazeen eli Lolitaan, mutta teoksessa käydään välillä läpi myös kertojan menneisyyttä. Hän elää omien pedofiilisten halujensa ahdistuksessa ja Lolitan menettämisen pelossa, mikä usein tekee hänestä kontrolloivan ja vainoharhaisen.

Odotin jotain hieman erilaista kirjalta sen alun ja takakannen perusteella. Elin myös siinä uskossa, että Humbert himoitsee Lolitaa kaukaa, muttei koskaan varsinaisesti raiskaa tätä. Kyseinen käsitys on täysin väärä ja siksi varoitankin herkempiä lukijoita ohittamaan tämän kirjan. Kiinnostavaa tässä on se, että kertoja ymmärtää tekojensa olevan väärin. Hän tahtoisi päästä irti sairaudestaan, muttei kykene lopettamaan. Hänen pakkomielteensä ja himonsa ovat liian suuria, jotta ne voisi järjellä tyrehdyttää.

Lolitan psykologinen puoli on tietenkin karmea ja häiritsevä, mutta vain jos sitä alkaa miettiä. Häntä ei esitetä kirjassa uhrina tai viattomana, sillä Humbert näkee hänet nymfettina, joka on nuori versio demonisesta nymfistä. Älä kysy. Uskoisin kuitenkin, että Lolita käytös on puolustumekanismi. Käsitelläkseen kamalaa hyväksikäyttöä hän esiintyy kylmänä, hajamielisenä ja välinpitämättömänä. Mietin todella, millaiset mahdollisuudet hänellä myöhemmässä elämässä edes voi olla. Toivottavasti Dick kohtelee häntä hyvin.

Teemoiltaan ja tapahtumiltaan kirja ei ollut tylsä, vaikkakin aika raskas. Ongelma olikin aivan toisaalla. Ensinnäkin, pokkariversion lukeminen ei ollut hyvä idea. Teksti on todella pientä eikä marginaaleja juuri ole. Teksti kulkee koko ajan laidasta laitaan, sillä sen asettelutapa on hyvin yhteen tungettua. Väsynein silmin kirjan lukeminen ei meinaa onnistua lainkaan. Kerrontatyyli itsessään on aika paatoksellista ja sen läpi kahlaaminen on toisinaan aika uuvuttavaa. Vaikka tapahtumat yleensä liikkuvatkin nopeaan tahtiin, kertojan kuvailutyyli hidastaa tahtia. Lukijalle ei myöskään oikein ole tarjolla hengästystaukoja, sillä kirjan jokainen sana on valjastettu palvelemaan tarkoitusta. Täytelöpinää ei ole, mikä myös aiheuttaa lukemiselle raskauden tunnetta.

Tämän kirjan kanssa tosiaan mietin, miltä tuntuu ihmisistä, jotka eivät puhu ranskaa. Lolita on täynnä kääntämättömiö ranskankielisiä lausahduksia ja täytesanoja. Ilman niiden ymmärtämistäkin toki pärjää, mutta eikö lukijaa ala ärsyttää?

Uskoisin, että Lolitan suurin ongelma on sen pituus. Tapahtumia ja hetkiä on yksinkertaisesti liikaa. Ensimmäiset sata sivua lukee ihan kevyesti, mutta sen jälkeen vauhti alkaa hyytyä. Jos kirjasta karsisi runsaalla kädellä esimerkiksi roadtrip-osuudesta, mielenkiinto pysyisi paremmin yllä. Kertojalle tärkeisiin, mutta lukijalle turhiin pätkiin on käytetty aivan liikaa aikaa.

Lolita oli omalla tavallaan sivistävä kokemus. Siihen on toisinaan intertekstuaalisia viittauksia ja muutenkin sitä oli kiinnostava lukea, etenkin psykologisesta näkökulmasta.

Kaksi pientä lisämainintaa:
1. Kirjan loppuosasta löytyy viittaus Gustave Flaubertin Rouva Bovaryyn. Se oli aika hauska yllätys.
2. Jos koet, että haluat ällöttää itseäsi, tarjoan sinulle loistavan tilaisuuden. Netistä nimittäin löytyy paljon Lolitaa ihannoivia sivustoja, joissa neuvotaan, kuinka voit näyttää lolitamaiselta ja viehättää vanhempia miehiä. Huoh...

Vladimir Nabokov: Lolita, englanninkielinen alkuteos ilmestyi samalla nimellä vuonna 1955, suomentaneet Eila Pennanen ja Juhani Jaskari, 1959, Gummerus, 384 sivua

Syyskuun klassikko, symbolismi ja vuosisadan vaihde

Ennen kuin alan kertoa teille myöhässä olevia ajatuksiani seuraavasta klassikosta aion vuodattaa mielessäni pyörivän keskeneräisten asioiden teorian. Hommahan menee niin, että kun on liikaa tekemistä ja hoidettavia asioita iskee salakavalasti kamala ahdistus eikä voi suorittaa yhtikäs mitään. Se on aika valitettavaa klassikoiden ja ranskan itsenäisten tehtävien osalta, mutta näin siinä kuitenkin aina käy. Vaikka osa hoidettavista asioista olisi mukavia, niiden tekeminen luo kuitenkin ahdistuksen, sillä ne muistuttavat muista, ikävämmistä asioista.

https://kuvat.suomalainen.com/

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Nyt kuitenkin klassikkoasioihin. Syyskuun klassikko on vihdoin luettu ja sanon heti alkuun pitäneeni siitä suunnattomasti.

Dorian Gray on ilmiömäisen kaunis nuorimies, joka maalauttaa muotokuvan itsestään. Hänen uusi tuttavuutensa lordi Henry avaa hänelle samalla täysin uuden maailman, jossa vain mielihyvän tavoittelu ja kauneus merkitsee jotakin. Dorian alkaa huomata muotokuvan vanhenevan hänen sijastaan ja kantavan kaikki hänen syntiensä rumuudet. Dorian uppoutuukin synnin ja
paheiden maailmaan oikein urakalla ilman, että muuttuu ulkomuodoltaan tippaakaan. Kamalat teot kuitenkin syövät hänen mieltään ja ajavat hänet kohti hulluutta.

Dorian Gray on erittäin mielenkiintoinen moneltakin eri kantilta. Siitä löytyy erinomaista pohdintaa, joka on esitetty niin purevasti, että sen ymmärtää täysin, vaikkei aivan samaa mieltä olisikaan. Kirjassa ei suurimmaksi osaksi turhia jaaritella, vaan pysytään koko ajan oleellisissa asioissa. Oikeastaan itse tapahtumat ovat lähinnä välttämättömät puitteet suuremmalle kuvalle. Kirjan todellinen sisältö ja viehätys löytyy sen raadollisesta ihmiskuvasta ja kiehtovista ajatuksista.

Hyvin pelottavaa on huomata, kuinka oikeaan Oscar Wilde osui arvioidessaan hedonismin nousevan tulevaisuudessa suureen suosioon. Nykyäänhän länsimainen kulttuuri keskittyy juuri kauneuden, nuoruuden ja elämysten palvomiseen. On siis parempi olla viehättävä kuin viisas.

Psykologiseltakin kantilta Dorian Grayn muotokuva on loistava. Dorian itse vajoaa turmeltuneisuuteen vähän kerrallaan ja oikeuttaa pahoja tekojaan itselleen mutkattoman helposti. Tämän suuren lankeemuksen aloittanut lordi Henry on myös erittäin kiinnostava henkilö. Hän esiintyy täynnä synkkiä aatoksiaan ja ideologioitaan, muttei ole läheskään yhtä rappeutunut kuin antaa ymmärtää. Hän ei missään vaiheessa käsitä vaikutuksensa laajuutta Doriaan tai huomaa olevansa suuri syy tämän lankeemukseen.

Suosittelen tätä klassikkoa kaikille, jotka haluavat lukea jotain koukuttavan erilaista. Dorian Grayn muotokuva pitää jännällä tavalla otteessaan ja antaa pohtimisen aihetta pidemmäksikin aikaa. Kannattaa ehdottomasti valita Jaana Kapari-Jatan uusi suomennos. Se on selkokieltä kadottamatta kuitenkaan ajan henkeä.

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva, The Picture of Dorian Gray, 1890, suomentanut Jaana Kapari-Jatta, 2009, Otava, 363 sivua

Elokuun klassikko, realismi ja naturalismi

Gustave Flaubert: Rouva Bovary

Tässä vaiheessa vuotta alkaa väsymys painaa näitä klassikoita koskien. Kuitenkin, pitkän ja uuvuttavan kamppailun jälkeen, olen vihdoin selviytynyt joten kuten hengissä elokuun klassikosta.

http://www.kirjasampo.fi/

Rouva Bovary kertoo Emmasta, joka menee naimisiin maalaislääkäri Charlesin kanssa. Emma on kuitenkin haaveilija ja elää liikaa kuvitelmissaan eikä kykene tyytymään siihen, mitä hänellä jo on. Lähes pakkomielteeksi muuttunut ajatus täydellisestä rakkaudesta ajaa Emman pettämään Charlesia ja kehittämään suuren inhon tätä kohtaan. Kirjan aikana Emma ajautuu yhä syvemmälle ahdinkoon sekä tunteidensa että raha-asioidensa kanssa.

Kirjan takakansiteksti antoi hyvin erilaisen kuvan Rouva Bovarysta. Sen perusteella odotin jotain vähän vauhdikkaampaa ja särmikkäämpää. Todellisuudessa kirja on lähinnä ärsyttävää itseääntoistavaa haahuilia. Lähes kaikki henkilöt ovat ärsyttäviä, etenkin Emma, herra Lheureux ja Charlesin äiti. Charles itsekin alkoi ärsyttää minua jossain vaiheessa suuresti kaikessa typeryydessään ja sokeudessaan. Toisinaan joku voi olla liian viaton ja hyvä.

Flaubert ei tainnut pitää naisia kovin suuressa arvossa. Emmasta löytyy nimittäin kaikki mahdolliset huonot piirteet, mitä naiseen on milloinkaan yhdistetty. Muita naishenkilöitä kirjassa käsitellään vain lyhyesti ja Berthe on liian pieni, jotta hänet laskettaisiin vielä naiseksi.

Minun versiossani on vähän vanhempi suomennos kuin Sezziellä. Se on kuitenkin hyvin ymmärrettävää kieltä ja välissä myös tahattoman humoristista. Tässä painoksessa intohimo on hyvin käytetty sana. Jos olisin ahkera ja aikaansaava, voisin harkita yrittäväni laskemista.

Rouva Bovary oli kieltämättä ihan hyvä ajan kuvaus ja varmasti monien pitämän. Flaubertin tyyli ei ole turhan jaarittelevaa, vaikka tapahtumat tuntuvatkin toistavan itseään. Jotenkin minulle Rouva Bovarysta puuttuu kaikki koukuttavat elementit. Ei kiinnostavia henkilöitä, tapahtumat ovat arkipäiväisiä eikä elinympäristössä tapahdu suuria mullistuksia. Näen tämän kirjan jonkun sellaisen kädessä, joka istuu hienostuneesti jalat ristissä samettipäällysteisessä nojatuolissa ja siemailee kallista kahvia takkatulen ääressä. Toisin sanoen Rouva Bovary vaatii lukijaltaan suurta sivistyneisyyttä, jota en todellakaan koe omaavani.

Gustave Flaubert: Rouva Bovary, Madame Bovary, 1857, suomentanut Eino Palola, 1928, Otava, 354 sivua

Heinäkuun klassikko, romantiikka II

http://www.kirjasampo.fi/

Victor Hugo: Pariisin Notre-Dame
Ei ole todellista! Vihdoin se on luettu. Tiedetään, tiedetään, nyt ei todellakaan ole enää heinäkuu, mutta uskoisin, että jonkun ajanlaskun mukaan jossain päin maailmaa se vielä on.

Pariisin Notre-Dame kertoo epämuodostuneesta kellonsoittajasta Quasimodosta, mustalaistyttö Esmeraldasta, arkkidiakoni Claude Frollosta ja lukuisista muista henkilöistä. Kaikki kirjan sivupolut nivoutuvat yhdeksi tieksi tarinan loppuun menessä, mutta sinne pääseminen kestää hyvin kauan. Kaikki tapahtumat liittyvät jotenkin kauniiseen Esmeraldaan ja hänen alati huononevaan kohtaloonsa. Frollo kehittää sairaan pakkomielteen tyttöä kohtaan, Quasimodo rakastaa häntä salaa ja jopa Rotankolon vanha eukko liittyy jotenkin tyttöön. Hugo on rakentanut valtavan yksityiskohtaisen välähdyksen, jonka voisi luulla olevan aivan aitoa historiaa.

Kerrontatyyli on hyvin rönsyilevää ja usein hidasta, mikä alkaa loppua kohti ärsyttää. Mukana on kuitenkin ihastuttavan sarkastisia huomautuksia ja kertojan ääni on vahvasti kuuluvissa. Viimeiset sata sivua ovat ehdottomasti kirjan kiinnostavin osa, sillä tapahtumia on tiuhassa ja kaikkien henkilöiden ympyrät täytyy sulkea ennen kirjan loppua. Pidin loppuratkaisusta suurimmaksi osin. Hieman "tapetaan kaikki äkkiä" -mieliala oli näkyvissä aivan viimeisillä sivuilla, mutta itse kuolemat olivat erinomaiset.

Pariisin Notre-Damen henkilöt olivat kiehtovia, mutta etenkin Frollon lankeaminen hulluuteen oli lähes karmaisevaa seurattavaa. Myös epätoivoinen tunne siitä, että tapahtumat olisivat voineet helposti päättyä myös onnellisesti, saa lukijan elämään kirjaa.

Kevyttä kesälukemista Pariisin Notre-Dame ei todellakaan ole, vaan se vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä sekä runsaasti keskittymiskykyä. Suosittelen kuitenkin, jos edellä mainittua kolmea hyvettä tuntuu löytyvän.

Victor Hugo: Pariisin Notre-Dame, Notre-Dame de Paris, 1831, suomentanut Huugo Jalkanen, 1954, WSOY, 523 sivua

Kesäkuun klassikko, romantiikka I

Nyt hävettää ja paljon. On se kumma, miten tällaisen säälittävän ohuen pokkarin lukemiseen voi mennä niin kauan. Toisaalta minulla oli myös tähdellisempää luettavaa, kuten City of Heavenly Fire...

Olemme tulleet ensimmäiseen jaettuun kategoriaan. Romantiikan aikaa käsitellään siis sekä kesä- että heinäkuun klassikoissa.

https://s1.adlibris.com/

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Häpeäkseni joudun myöntämään tämän olevan ainoa lukemani Austenin teos, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Ylpeys ja ennakkoluulo kertoo hieman omalaatuisen Bennetin perheen elämästä ja rakkauskuvioista. Kirjan päähenkilö, jos niin voi sanoa, on perheen toiseksi vanhin tytär Elisabeth, jonka näkökulmasta suurin osa tapahtumista esitetään. Toinen erittäin tärkeä henkilö on tietenkin herra Darcy.

Kirjassa on monihaarainen juoni ja runsaasti henkilöitä. Pääjuoni on tietenkin Elisabethin ja herra Darcyn suhde, mutta myös Janen ja herra Bingleyn sekavat suhdesotkut sekä tietenkin Lydian harkitsematon käytös saavat paljon käsittelyaikaa.




Austenin ehkä tunnetuin luomus on viihdyttävä teos, mutta ei erityisen mukaansatempaava. Kirja on hauska ja kiinnostava, vaikkakin helppo keskeyttää, jos ilmestyy kuumottelevampaa kirjallisuutta.

Romantiikan ajan naisten kirjoittamat teokset ovat ehdottomasti aikaansa edellä. Tärkeimmät naishenkilöt ovat monisyisiä, itsenäisiä ja aidosti kiinnostavia. Tämä pitää paikkansa myös käsiteltävän kirjan kohdalla.

Suosittelen Ylpeyttä ja ennakkoluuloa etenkin niille, jotka haluavat aurinkoista kesälukemista, josta tulee hyvä mieli.

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo, Pride and Prejudice, 1813, suomentanut Sirkka-Liisa Norko-Turja, 1920, WSOY, 328 sivua

Toukokuun klassikko, valistus

Nyt päästäänkin pureutumaan tähän erittäin myöhässä tulevaan toukokuun klassikkoon. Luku-urakan sain valmiiksi jo aiemmin, mutta joskus aiemmin mainitsemani teatterileiri vei aikaani.Toukokuuhan oli varattu valistukselle, joka tuo oman leimansa myös kirjoihin. Kuten kuvasta näkyy, joudun häpeäkseni myöntämään lukeneeni tämän klassikon kyseisillä aivan järkyttävillä leffakansilla.

http://www.rosebud.fi/

Jonathan Swift: Gulliverin retket

Gulliverin retket on fiktiivinen matkakertomus 1700-luvulta. Kirja on jaettu neljään osaan, joissa nimihenkilö tapaa aina uuden erikoisen kansan ja tutustuu heihin.

Ensimmäinen osa: Matka Lilliputiin
Gulliverin seikkailut alkavat, kun laiva, jossa hän toimii lääkärinä, joutuu myrkyyn ja haaksirikkoutuu. Hän päätyy saarelle, jota ei löydy kartoista. Uupuneena Gulliver tuupertuu rannalle herätäkseen sidottuna maahan. Häntä ympäröi armeija pieniä ihmisiä, jotka tarkkailevat häntä kiinteästi. Alun kommunikointivaikeuksien jälkeen ja jonkin aikaa maassa vietettyään Gulliver pääsee hovin suosioon ja alkaa oppia maan tavoille. Hän oppii lilliputilaisten erikoisista hovitavoista ja muista yhteiskunnan erikoisuuksista. Hän joutuu kuitenkin kuninkaan epäsuosioon ja pakenee takaisin Englantiin ennen kuin häntä ehditään rangaista.

Toinen osa: Matka Brobdingnagiin
Gulliverin veri vetää takaisin merille, joten hän lähtee uuden aluksen kyytiin. Kun miehistö paikantaa tuntemattoman saaren, lähtee veneellinen miehiä tutkimaan sitä ja etsimään juomavettä. Gulliver ajautuu kauemmas joukosta eikä ehdi veneen kyytiin, kun jättiläinen lähtee ajamaan sitä takaa. Gulliver pakenee kauhuissaan toiseen suuntaan ja päätyy valtavaan peltoon. Sieltä hänet poimii mukaansa farmin omistaja, joka luulee häntä joksikin eläimeksi. Jonkin ajan kuluttua huomataan kuitenkin Gulliverin olevan ainakin lähes järjellinen otus ja häntä aletaan näyttää yleisölle rahaa vastaan. Hovissa kuullaan asiasta ja Gulliver toimitetaan heidän luokseen. Kuningatar ostaa Gulliverin miehelleen lahjaksi ja tämä jää hoviin hoitajattarensa Glumdalclitchin kanssa. Täälläkin häntä kohdellaan hyvin, vaikkakin vähä-älyisenä huvitteena. Hän poistuu saarelta vahingossa lingun nokassa ja hänet poimii kyytiin eurooppalainen alus, jonka kyydissä hän palaa jälleen Englantiin.

Kolmas osa: Matka Laputaan, Balbinarbiin, Glubbdubdribiin, Luggnaggiin ja Japaniin
Kolmannessa osassa matkataan useampiin kohteisiin. Ensin Gulliver päätyy Laputalle, joka on leijuva osa saarivaltakuntaa. Siellä kuningas leijailee hallitsemansa maan yllä hovinsa ja hännystelijöidensä kanssa. Balbinarb ja Glubbdubdrib ovat maan pinnalla olevia osia valtakunnasta. Niissä Gulliver törmää mitä omituisimpiin ideologioihin, joihin lukeutuu muun muassa Suunnittelijain akatemia. Luggnaggiin Gulliver jää odottamaan pääsyä Japaniin, josta voisi matkata takaisin kotiin. Täällä hän törmää kansaan, jonka jäsenistä pieni prosentti elää ikuisesti. Japanissa hän viettää aikaa vain hetken odottaessaan laivan lähtöä, mutta ennättää sentään kohdata itsensä keisarin.


Neljäs osa: Matka Houyhnhnmien maahan
Tässä neljännessä osassa Gulliver törmää matkansa ehdottomasti erikoisimpaan kansaan. He mullistavat koko Gulliverin maailmankatsomuksen ja vaikutukset seuraavat häntä hautaan asti. En halua paljastaa enempää, sillä yllätysmomentti on jo kokemus sinänsä enkä halua pilata sitä keneltäkään, joka aikoo kirjan lukea. Sanon vain, että yahoot ja Houyhnhnmit saavat sinut varmasti miettimään toisenkin kerran ihmiskuntaa ja sen perusluonnetta. Kaikessa synkkyydessään ja erikoisuudessaan kirjan loppuosa palkitsee muiden osien hitaan jaarittelun.


Gulliverin retket oli omalla tavallaan mielenkiintoinen lukukokemus, vaikka olikin toisinaan erittäin tylsä. Kieli on tullut selvästi lähemmäs nykyaikaa, vaikka kaikenlaiset mittayksiköt ovatkin haastavia. Valistukselle tyypillinen yhteiskuntakritiikki on selvänä läsnä, vaikka se välillä meneekin ohi. Kirjan lopussa olevat selitykset avaavat tarpeellisimpia kohtia. Swiftin yhteiskuntakritiikki on kolmessa ensimmäisessä osassa tarkasti naamioitua ja vaatii pohtimista. Neljännessä osassa hän ei enää viitsi vaivautua, vaan asiat tulevat hyvinkin selkeästi ilmi. Siitä huolimatta neljäs osa on ehdottomasti kiinnostavin ja minun henkilökohtainen suosikkini. Gulliverin retket on varsin vähäisestä sivumäärästään huolimatta hidaslukuinen ja kerrontatapa on suuressa tylsyydessään aika puuduttavaa. Siitä tulee kuitenkin ilmi valistuksen ajan ilmapiiri ja lukukokemus voi olla hyvinkin sivistävä. Mielenkiintoista oli etenkin se, miten Swift on yhdistänyt ajan kaksi tyypillisintä romaanityyppiä, yhteiskuntakritiikin ja matkakertomukset, toimivaksi lukukokemukseksi.



Jonathan Swift: Gulliverin retket, Travels into Several Remote Nations of the World in four Parts by Lemuel Gulliver, first Surgeon and then Captain of Several Ships, 1726, suomentanut J. A. Hollo, 1953, Tammi, 390 sivua

Huhtikuun klassikot, klassismi

Päätin tässä kuussa olla tylsä ja kokeilunhaluton, joten päädyin lukemaan Moliéren näytelmiä. Olen aikaisemmin lukenut Saiturin, mutta muut hänen teoksensa eivät ole tuttuja. Valitettavasti kirjasto ei nyt oikein vastannut tarpeitani, vaan löysin tasan kaksi muuta kuin Saituria. Tästä johtuen kirjat ovat juuri nämä. Pahoittelen postauksen myöhästymistä.

http://bacdefrancais.net

Moliére: Ihmisvihaaja
Ette nyt valitettavasti saa nauttia lukemani painoksen kansikuvasta, koska en sitä Googlen kuvahausta löytänyt. Kyseinen kuva kuuluisi ehdottomasti rumimpien kirjankansien listalle. Siinä on kuva miehestä karmea peruukki päässä. Myös väritys on järkyttävä. Pahoittelen menetystänne.

Näytelmä kertoo miehestä nimeltä Alceste, joka, yllätys yllätys, on ihmisvihaaja. Tapahtumat pyörivät hänen ympärillään ja keskittyvät eniten henkilöiden ihmisuhdeongelmiin. Etenkin Alceste on vaikeuksissa kauniin Célimènen kanssa. Tilanteiden vakiorauhoittelija Philinte yrittää löytää tasapainon myrskyävien ihmisten välille.

Ihmisvihaaja itsessään oli mielenkiintoinen ja hyvin filosofinen teos. Etenkin Alcesten ja Philinten keskustelut kiinnostivat minua suuresti. Valitettavasti lainaamani painos oli jonkin sortin uusi suomennos enkä oikein pitänyt suomentajien ratkaisuista. Käännöksessä viljeltiin kirosanoja hyvin ahkeraan tahtiin ja siitä olivat kadonneet kaikki ajalle tyypilliset kielelliset piirteet.

Sisällöllisesti pidin Ihmisvihaajasta, vaikka se ei kuulukaan lempinäytelmiini. Erityisen huvittavaa oli henkilöiden taipumus dramaattisuuteen. Tämä teos oli lyhyt ja nopealukuinen jopa näytelmäksi ja ihan riittävän viihdyttävä.

Molière: Ihmisvihaaja, Le Misantrope, 1666, sovittaen suomentaneet Otso Kautto & Markku Hoikkala 2002, Lasipalatsi, 76 sivua

Molière: Tartuffe eli teeskentelijä

http://upload.wikimedia.org

Tässäkin kuussa vaatimuksena oli kaksi näytelmää. Toisena esittelen Tartuffen.
Tartuffe on hieman pidempi ja haastavampi kuin Ihmisvihaaja. Tämä johtuu tietenkin myös suomennoksesta. Joskin on sanottava, että pidin tästä vanhanaikaisesta tyylistä enemmän. Saiturin lukeneena oli myös hauska huomata Tartuffen sisältävän muutamia samoja henkilöitä, kuten Mariannen ja Valéren.

Tartuffe oli hieman hämmentävä jopa Molièren näytelmäksi. Henkilöt saivat todella erikoisia päähänpistoja koko ajan ja inspiroituivat pitämään pitkiä ja sekavia monologeja. Loppuratkaisu oli älyttömin pitkään aikaan. Se oli myös pettymys, sillä loppuratkaisu on ristiriidassa koko muun kirjan sanoman kanssa.

Hienointa Tartuffessa oli uskonnollinen pohdinta. Osa henkilöistä esitti viisaita ja kekseliäitä huomiota Jumalasta ja Taivaasta. Parhain oivallus ja sanoma tiivistyy tässä lauseessa: "Eivät he raivoa, räyhää ja rankaise Taivaan nimissä, Taivas tehköön sen itse."

Näistä kahdesta näytelmästä suosittelen Ihmisvihaajaa enemmän, vaikkakin Tartuffe sisältää myös loistavia elementtejä. Se menettää pisteitä laahaavasta alusta ja typerästä lopusta.

Molière: Tartuffe eli teeskentelijä, Le Tartuffe ou L'Imposteur, 1664, suomentanut Arto af Hällström, Lasipalatsi, 101 sivua

Maaliskuun klassikot, renessanssi

Tämän kuun klassikkona on kaksi Shakespearen kirjaa, Hamlet ja Kesäyön unelma. Voin heti alkuun sanoa tässä olevan ensimmäiset klassikkorkirjat, jotka ovat klassikoita myös siksi, että ne ovat viihdyttäviä kirjoja.

http://firmitas.org/

Hamlet

  Ensimmäisenä vuoron saa Hamlet, joka on Shakespearen sekä koko maailmanhistorian tunnetuimpia näytelmiä. Hamlet on Tanskaan sijoittuva tragedia.

Hamletin päähenkilö on Tanskan prinssi Hamlet, joka palaa kotiinsa isänsä kuoltua. Hänen äitinsä on mennyt heti uusiin naimisiin kuolleen kuninkaan veljen kanssa. Kuollut kuningas ilmestyy haamuna Hamletille ja kertoo oman veljensä murhanneen hänet. Hamlet ottaa päämääräkseen paljastaa uuden kuninkaan teon ja kostaa tälle isänsä kuolema.

Hamlet oli mielestäni loistava teos. Shakespeare on tyylilleen uskollisena lisännyt tragediaan humoristisia piirteitä. Varsinkin sarkasmia kirja on tulvillaan. Hamlet varsinkin on oikein sarkasmikuningas. Kirjan dialogi on ytimekästä ja helposti ymmärrettävää. Välillä vastaan pidempiä syvällisiä monologeja, jotka avaavat lukijalle henkilöiden, etenkin Hamletin, sielunmaailmaa. Ai niin, Hamlet ei pitele pääkalloa lausuessaan "ollako vai eikö olla" -monologiaan. Pääkallo kuuluu aivan toiseen kohtaukseen.

Hamletin kieli on helposti ymmärretäävää ja tapahtumissa pysyy hyvin kärryillä. Ainoa hieman sekoittava asia on aika. Näytelmässä on paljon aikahyppäyksiä, joita ei kerrota, vaan ne huomaa hetken päästä henkilöiden puheesta.

Eräs hyvin tunnettu kohtaus pääkallon lisäksi on Ofelian kuolema. Pakko myöntää, se on kauniisti kuvattu. Ei ihme, että se on inspiroinut taiteilijoita musiikkivideoiden tekijöistä klassisiin maalareihin.

Suosittelen Hamletia aivan kaikille. Pidin ainakin itse erittäin paljon. William Shakespeare todellakin ansaitsee paikkansa tunnettuna klassikkokirjailijana.

 William Shakespeare: Hamlet, noin vuonna 1600, suomentanut Eeva-Liisa Manner, WSOY,  146 sivua

Kesäyön unelma

http://2.bp.blogspot.com/

Koska näytelmät ovat aika lyhyitä, luin kaksi. Toisena esittelen Kesäyön unelman, joka on Antiikin Kreikkaan sijoittuva komedia.

Kesäyön unelma on vallaton väärinkäsitysten vyyhti, jossa kaikki sähläävät läpi näytelmän. Rakkaus ja taika ovat näytelmässä suuressa roolissa ja aiheuttavat suurimman osan ongelmista. Tästä näytelmästä löytyy kolmiodraama, toivoton rakkaus, häät, riitaantuva aviparo, pölvästejä työmiehiä ja paljon muuta. Sitä pidettiinkin omana aikanaan säädyttömänä. Myöhemmin siinä on myös tulkittu olevan piiloviestejä ja mahdollisesti homoseksuaalisia viitteitä.

Tämä oli mielestäni hyvin absurdi kirja. Juoni oli uskomaton ja henkilöt erittäin huvittavia. Kesäyön unelman kieli oli rönsyievämpää ja paikoin hankalammin ymmärrettävää kuin Hamletin, mutta ei se mahdoton ollut. Mietin todella, mitä Shakespearen päässä on liikkunut tätä näytelmää kirjoittaessaan. Älä ymmärrä väärin, Kesäyön unelma on todella viihdyttävä ja suloinen teos. Siinä vain ei ole mitään järkeä.

Lopuksi mainitsen vielä kohtauksen, joka mielestäni oli näytelmän huippukohta. Se on ehdottomasti lopussa oleva työläisten esittämä teatterinäytös. Ensinnäkin näytelmä on aivan järkyttävä ja toiseksi työmiesten roolityö on todella hupaisaa. Katsojien kommentit kruunaavat kohtauksen.

William Shakespeare: Kesäyön unelma, A Midsummer Night's Dream, arvioitu kirjoitusaika 1590-1595, suomentanut Yrjö Jylhä, Otava, 95 sivua



Helmikuun klassikko, keskiaika

https://www.kirjasampo.fi/

Dante Alighieri: Jumalainen näytelmä (osa Helvetti)

Keskiaikainen klassikko on siis Danten Jumalaisen näytelmän ensimmäinen osa eli Helvetti. Se on ymmärtääkseni myös kirjan tunnetuin ja siihen on paljon viittauksia kaikkialla viihdemaailmassa. Heti alkuun täytyy myöntää, että olin hiukan laiska, enkä jaksanut lukea koko teosta. Perustelin asian tietenkin itselleni sujuvasti muistuttamalla, että kirjalistan mukaan ainoastaan Helvetti oli pakollinen.

Jumalainen näytelmä on runoelma Danten kolmiosaisesta matkasta tuonpuoleiseen. Osat ovat Helvetti, Kiirastuli ja Paratiisi. Nimet puhuvat puolestaan jaksojen sisältöä mietittäessä. Kirjaa voi tulkita monella eri tavalla, muun muassa matkakertomuksena, henkilökohtaisena puhdistumisena tai ihmiskunnan moraalisen rappion ja syntien rankaisemisen kuvauksena.

Helvetissä Dante matkaa läpi yhdeksän piirin, joihin syntiä tehneet ihmiset on jaettu synnistä riippuen. Esimerkkeinä voisin mainita seitsemännen piirin, johon joutuvat väkivaltaa tehneet. Kyseinen piiri on vielä jaettu erikseen kolmeen kuiluun. Ensimmäisessä ovat väkivaltaa lähimmäisiä kohtaan tehneet. Heidän rangaistuksenaan on uida kiehuvassa verijoessa, jota vartioivat jousipyssyin aseistetut kentaurit. Toisessa kuilussa ovat väkivaltaa itselleen aiheuttaneet eli tehneet itsemurhan. He ovat muuttuneet puiksi, joista harpyijat repivät oksia. He voivat puhua vain, jos heidän vertaan vuodatetaan. Kolmannessa kuilussa ovat väkivaltaa Jumalaa, luontoa ja järjestystä kohtaan tehneet. Heidän rangaistuksenaan on vaeltaa aavikolla tulisateen alla, missä jumalanpilkkaajat kiroavat Jumalaa, koronkiskurit konttaavat rahasäkit kaulassa ja sodomiitit vaeltavat päätymättä koskaan minnekään.

Kaikkien näiden kauheiden näkyjen läpi Dantea on saattamassa antiikin runoilija Vergilius. Kirjasta huomaa muutenkin kirjailijan ihailleen antikkiia. Antiikin viisaat ja muut hyveelliset, mutta kastamattomat ihmiset ovat Helvetin ensimmäisessä piirissä. Heitä ei varsinaisesti rangaista mistään ja Vergiliuksenkin vakituinen paikka on siellä. Ainoa heitä vaivaava asia on ikuinen Jumalan kaipuu. Vergiliuksen lisäksi kirjasta löytyy runsaasti muita antiikin ihmisiä. Osa heistä vartioi muita piirejä.

Jumalainen näytelmä oli mielenkiintoinen ja varmasti sivistävä lukukokemus. Sen kieli oli toisinaan aika vaikeaselkoista, vaikka luin uudemman suomennoksen. Osa piireistä oli aika raakoja ja mielikuvat jäivät pitkäksi aikaa mieleen. Kirjassa oli myös todella paljon valaisevaa kuvitusta. Niistä suurin osa ei näyttänyt mitään kovin karmeaa, mutta muutama hieman liiankin tarkka kuva oli. Dante oli päähenkilönä toisinaan aika ärsyttävä. Hän oli täydellisen hyveellinen ja koki suurta empatiaa ja sääliä kaikkia tuomittuja kohtaan. Hän myös ihaili opastaan suunnattomasti.

Vaikka osa Helvetti ei ole kovin pitkä, se on monimutkaista ja raskasta kieltä ja sen lukemiseen menee aikaa. Se vaatii myös keskittymistä. Suosittelen kuitenkin haasteena!

Dante Alighieri: Jumalainen näytelmä, kirjoitettu 1300-luvun alussa, suomentanut Elina Vaara, 1963, WSOY, alkuteos on italiankielinen, 294 sivua

Tammikuun klassikko, antiikki

http://www.loc.gov

Petronius Arbiter: Satyricon

Klassikkohaaste alkaa siis antiikin aikaisella teoksella. Alun perin tarkoituksenani oli lukea vain Satyriconin tunnetuin ja ainoa kokonainen osa Trimalchion pidot. Muutin kuitenkin mieleni, kun sain kirjan käteeni ja huomasin sen olevan suhteellisen lyhyt.

Kuten nimestä kuulee, Satyricon on kokoelma satiirisia yhteiskuntakritiikkejä. Päähenkilö ja minäkertoja on Encolpius. Yhdessä orjapoika Gitonin kanssa he kiertävät Italiaa toisinaan omasta tahdostaan, mutta useimmin pakomatkalla. Satyricon kritisoi humoristisesti keisariajan roomalaisia elintapoja ja tottumuksia.

Jos olet lukenut Trimalchion pidot ennen koko teosta, varaudu yllätyksiin. Trimalchion pidot nimittäin antaa aivan väärän kuvan muusta kirjan. Sain sen käsityksen, että se on ainoa osa, jossa ei ole orgioita tai muuta seksuaalista kanssakäymistä, kuten Encolpiuksen yrityksiä parantaa erektiovaivansa.

Satyricon on aika helppoa eikä kovin raskasta luettavaa. Ainoastaan toisinaan olevat monen sivun mittaiset runot ovat puuduttavia. Pakko myöntää, että hyppäsin toisinaan niiden yli... Kirjan lopussa on selitysosio, jossa on selventäviä asioita läpi kirjan. Luin Satyriconia kahden kirjanmerkin kanssa katsoen aina selitykset, kun sinne asti pääsin.

Tämä teos oli hyvin mielenkiintoinen ja erilainen siitä, mitä yleensä luen. Se oli onneksi aika nopealukuinen eikä kovin pitkä. En suosittele kirjaa niille, joilla on jotain homoerotiikkaa vastaan. Te kaikki muut, nauttikaa tämän todella vanhan kirjan häpeilemättömästä tyylistä ja dramaattisista käänteistä.

Petronius Arbiter: Satyricon, kirjoitettu noin vuonna 60, suomentanut Pekka Tuomisto, 2003, Tammi, alkuteos on latinankielinen, 338 sivua