Liian korkeat odotukset: Peter Darling

Sarjassamme Rakastan tätä kantta niin paljon. Sisältöä en valitettavasti yhtä paljon.

https://i.gr-assets.com/

Austin Chant: Peter Darling

Peter Darling on uudelleenkerronta Peter Panista ja tässä versiossa Peter ja Wendy ovat sama henkilö. Mikä-mikä-maassa Peter sai olla oikea todellinen itsensä ennen kuin hän päätti palata takaisin tavalliseen maailmaan ja yrittää elää Wendynä ja unohtaa Peterin kokonaan. Vuosia myöhemmin Peter kuitenkin palaa Mikä-Mikä-Maahan odottaen asioiden olevan ennallaan. Kadonneet pojat ovat kuitenkin kehittäneet uudet hierarkiat ja tehneet sovun Kapteeni Koukun kanssa. Peterille tämä ei sovi ja hän aikoo tehdä parhaansa elvyttääkseen vanhan vihollissuhteensa. Mitä enemmän Peter taistelee Koukun kanssa, sitä enemmän hän tuntee uudenlaista vetoa vanhaa vihollistaan kohtaan.

En oikein tiedä, mitä sanoisin tästä kirjasta. Odotukseni olivat aika korkealla eikä kirja oikein täyttänyt niitä, mutta en myöskään inhonnut sitä. Sillä oli hyvät hetkensä ja vähän huonommat hetkensä eikä minulla ole hirveästi sanottavaa kummastakaan. Yritän kuitenkin erotella pari asiaa, joiden perusteella annoin sille arvostelun.

Aloitetaan hyvistä asioista! Rakastan tarinoita, jotka liittyvät toisiin tarinoihin. Peter Pan on lisäksi tarina, jonka pohjalta saa rakennettua vaikka mitä ja tässäkin kirjassa oli muutama todella hyvä idea ja tulkinta. Muusta keskinkertaisuudesta huolimatta rakastin todella paljon joitain tarinaan ja maailmaan liittyviä paljastuksia, jotka perustuivat nimenomaan Mikä-Mikä-Maan rooliin kirjassa. En halua kuitenkaan spoilata niitä, mutta sanon vain joidenkin asioiden todella vakuuttaneen minut ja jäin miettimään niitä vielä pidemmäksi aikaa. Lisäksi annan aina plussaa keijuille. Jostain syystä pidän kirjoista, joissa on keijuja.

Oma kokemukseni ja nopeasti silmäileväni arviot ovat samaa mieltä siitä, että representaatio on hyvin tehty ja hahmojen transidentiteettiin liittyvät kohdat ja elementit olivatkin kirjan kiinnostavampaa sisältöä. Peterin normaalissa maailmassa kohtaama transfobia ei ole missään kohtaa tarinan pääkohta tai traumaattisilla kokemuksilla revittelevä dramaattinen elementti. Peterin elämää Wendynä nähdään vilauksilta ja niiden tarkoitus on tuoda moniulotteisuutta Peterin hahmoon. Mitä hän ehdottomasti tarvitsi... Mutta siitä lisää myöhemmin.

Peter Darling on täynnä potentiaalia kaikilta osin. Maailmanrakennus, hahmot, tarina, tunnelma, kaikki on sellaista, joista olisi voinut tulla jotain suurta. Valitettavasti ne kaikki myös jäivät vähän puolitiehen. Tämä on kirjailijan ensimmäinen teos ja se näkyy vahvasti joka sivulla. Teksti ei täysin saumatonta ja sulavaa, kerronta menee näkyvästi helpon kautta ja kieli on ylipäänsä vähän kömpelöä ja ei täysin kypsää. Tapahtumat tulevat ja menevät nopeasti ja nytkähdellen ja asiat helposti selitetään kertomisen sijaan. Kielessäkin on kyllä hetkensä, mutta valitettavasti se olisi tarvinnut vielä runsaasti kehittämistä. Peter Darlingissa on myös vain noin 200 sivua ja kerrankin olen sitä mieltä, että kirjan olisi pitänyt olla pidempi. Tämä kirja olisi tarvinnut ainakin 100 sivua lisää, jotta olisimme päässet oikeasti juoneen sisään ja oppineet tuntemaan henkilöt. Tällaisenaan kirjassa tapahtuu tuhat ja yksi asiaa, mutta mistään ei oikein saa kiinni ja kaikesta jää etäiseksi. Vähän lisää taustoitusta ja rakentelua ja tämä olisi ollut heti parempi kirja. Tapahtumat itsessään olivat ihan toimivia, toteutus vaan ei tukenut niitä.

Sama kiireen tuntu tuli myös henkilöiden kanssa. Ehdimme hädin tuskin saada otetta päähenkilöstä saati sitten sivuhahmoista. Peter oli ensimmäiset sata sivua todella ärsyttävä ja halusi vain tapella Koukun kanssa välittämättä siitä, että kaikki muut halusivat vain elää rauhassa ja tehdä omia juttujaan. Peter ei kuitenkaan saanut kunnolla olla epäilyttävä tai jopa pahis, vaan samalla hänen tuli olla tarinan sankari eikä tämän toteutus oikein toiminut. Se aiheutti lähinnä vain sahaamista ärsyttävyyden ja miellyttävyyden välillä. Moraalinen arveluttavuus minulle sopii, ärsyttävyys ei. Kirjassa esitellään hahmo nimeltä Ernest, jonka Peter kohtaa Mikä-Mikä-Maassa. Hän oli oikeastaan lopulta kaikkein kiinnostavin henkilö emmekä saaneet läheskään tarpeeksi Ernest-sisältöä. Missä on kirjani Ernestistä? Unohda Peter, kansa tahtoo Ernestin! Koukku oli myös yllättävän kiinnostava henkilönä. Hänen hahmonsa oli paljon yhdenmukaisempi ja tuntui hahmona miellyttävämmältä.

Loppujen lopuksi Peter Darling jäi hyvistä juonenkäänteistä ja kiinnostavista ideoista huolimatta hyvin keskinkertaiseksi ja ajattelen kaihoten kaikkea siinä ollutta potentiaalia. Sen sanon kyllä, että kirjan nimi ja kansi ovat niin omaa silmääni miellyttäviä, että jos olisin pitänyt tästä yhtään enemmän, olisin voinut investoida saadakseni tämän upeuden omaan hyllyyni. En kuitenkaan koe sitä kirjan luettuani enää kiinnostavaksi rahan käytöksi, joten tyydyn vain ihailemaan sitä ruudun välityksellä.

3 / 5 keijurituaalia puun juurella

Austin Chant: Peter Darling, 2017, Less Than Three Press, 204 sivua

Helmet2019:
37. Pienkustantamon julkaisu

Hankalia hetkiä: A Court of Thorns and Roses

Olin kuullut tästä sarjasta sekä kirjailijan toisesta sarjasta hyvinkin ristiriitaisia ja lähinnä negatiivisia asioita. Koin jonkin hetkellisen harkintakyvyn häiriön ja päädyin lukemaan ensikosketukseni Sarah J. Maasin kirjojen maailmaan. En rakastunut, lue siis omaa harkintaa käyttäen.

https://media.bloomsbury.com/

Sarah J. Maas: A Court of Thorns and Roses

Feyre elää köyhissä oloissa isänsä ja kahden siskonsa kanssa ja yrittää metsästämällä pitää perheensä edes jotenkin ravittuna. Eräänä päivänä metsällä ollessaan Feyre tappaa suuren suden ja samana iltana läheisestä keijujen valtakunnasta tullaan vaatimaan korvausta. Susi oli yksi heistä ja korvauksesi menetetystä elämästä Feyren on valittava joko kuolema tai lähdettävä keijujen matkaan maksamaan verivelkaa. Feyre päättää lähteä ja hänet viedään kevään hallitsijan Tamlinin hoviin. Tamlin ja hänen hovinsa väki joutuvat elämään salaperäisen kirouksen alla ja mitä syvemmälle hovin maailmaan Feyre uppoutuu, sitä mystisemmäksi ja vaarallisemmaksi kaikki keijujen maailmassa muuttuu. Tämän ohella Feyren on kamppailtava omien tunteidensa kanssa ja päätettävä, onko Tamlin suurimman mahdollisen uhrauksen arvoinen.

Muistiinpanoni tätä postausta koskien ovat niin pitkät, etten tiedä mistä alottaisin. Tasapainon ja reiluuden ja sen sellaisen nimissä aloittakaamme asioista, joista myönnän aidosti pitäneeni. Lista ei ole pitkä, mutta on siinä kuitenkin joitain oikeita asioita.

A Court of Thorns and Roses eli ACoTaR lyhennettynä ammentaa inspiraatiota esimerkiksi alkuperäisestä Kaunotar ja Hirviö -sadusta sekä pohjustaa ilmeisesti myöhempiä osia varten jonkinlaista Hades ja Persephone -kuviota. Mukana oli myös vaikutteita 1700-luvun skotlantilaisesta Tam Lin -runosta, kuten voimme yhden henkilön nimestäkin päätellä. Nämä elementit olivat mielestäni todella kiinnostavia ja hyvin käytettyjä. Pohjamateriaali oli vielä nähtävissä, mutta sen kanssa uskallettiin vähän leikkiä. Ylipäänsä tarinan maailma ja historia olivat sen parhaita ominaisuuksia. Kirjassa on kartta ja ihmisten ja keijujen verisestä historiasta kerrotaan juuri sopivassa mittakaavassa niin, että siitä sai tarpeeksi hyvän kuvan olematta kuitenkaan liian yksityiskohtaista.

Asioiden ja paikkojen ja henkilöiden kuvailu olivat muutenkin kiehtovia ja nautinnollisia lukea. Maas osaa herättää kohtauksia eloon jäämättä kuitenkaan liian kiinni epäolennaisiin asioihin. Henkilökuvaukset lipsuivat muutaman kerran hieman kliseisiin ilmaisuihin, mutta suurimmaksi osaksi kohtauksen pohjustaminen ja kuvailu olivat hyvin onnistuneita. Oli helppoa muodostaa mielikuva siitä, miltä ihmiset ja tapahtumat visuaalisesti näyttivät. Kirjassa on yli 400 sivua, mutta siinä edistyy erittäin joutuisasti. Jotain jännittävää vetovoimaa kirjassa on pakko olla, sillä luin sen alle viikossa siitä huolimatta, että jaksotus ja vauhti ontuvat toisinaan.

Muista henkilöistä en niin välittänyt, mutta Tamlinin oikea käsi Lucien oli päivieni valo. Ensinnäkin rakastan Lucien-nimeä suuresti, joten arvostan nimivalintaa. Lisäksi Lucien oli yleensä yhtä loppu Feyren säätöön kuin minäkin ja tarjoili suuren osan kirjan parhaista lausahduksista ja dialogista. Lucien myös yritti aktiivisesti auttaa Feyreä selviytymään lopun dramaattisista tapahtumista, vaikka tiesi joutuvansa itse vaikeuksiin. Eikä hän edes sitonut Feyreä epämääräisiin taikasopimuksiin kiitokseksi... Muutenkin Lucien oli ilo väsyneille silmilleni aina, kun hän ilmestyi kirjan sivuille.

En lähde tässä niitä nyt yksityiskohtaisemmin erottelemaan, mutta kirjassa oli jotain todella onnistuneita kohtauksia, joissa kieli ja kerronta kohtasivat tapahtumat juuri oikein ja tarina nappasi mukaansa. Esimerkkinä kirjan myös lukeneille; itse pidin todella paljon Feyren ensimmäisestä haasteesta, jossa hän kohtaa käärmemato-otuksen vai mikä se nyt olikaan. Se koko kohtaus oli mielestäni erinomainen ja jäi vahvasti mieleen.

Nyt olemme käsitelleet asiat, joista kirjassa pidin. Olisikin aikaa siirtyä aiheisiin, joista minulla on... Sanomista.

Kieli ja erityisesti henkilöiden ajatuksiin ja tunteisiin liittyvä kuvailu oli välillä hyvin kliseistä ja toisinaan jopa hieman silmien pyörittelyä aiheuttavaa. Tiedän, että kyse on nuorten kirjasta, mutta se ei tarkoita, että nuoret ymmärtävät vain ärsyttävää kerrontaa. Tapahtumien ja hiljaisten hetkien jaksotus ja tasapaino ontuivat jonkin verran. Välillä sujuu oikein kivasti ja sitten on taas sivukaupalla todella tylsää, kun mitään olennaista ei tapahdu. Sitten hypätään täyteen vastakohtaan ja tapahtuu tuhat asiaa yhtä aikaa. Ylipäätään sanoisin, että Acotar olisi voinut hyötyä vähän terävämmistä editoijan saksista. Sitä olisi hyvin voinut lyhentää 100 sivua menettämättä yhtään mitään olennaista. Tai ainakin tasapainottaa tapahtumia, sillä kirja aloittaa siinä vaiheessa suuret tapahtumat, kun jäljellä on 150 sivua. Niillä paikoin vaihdetaan keijuromanssista action-elokuvaan. Sinänsä kiva, että enää ei todellakaan ollut tylsää, mutta toisaalta 150 sivuun oli sitten tungettuna aika paljon asiaa.

Kieleen liittyvänä yksityiskohtana olivat myös jotkut ilmaisut ja kielikuvat, jotka olivat mielestäni ristiriidassa kirjan muun maailman ja kulttuurin kanssa. Se sijoittuu omaan maailmaansa ja sen asukkailla on omat kulttuurinsa ja uskontonsa, mutta silti Hell on sana, jota käytetään kirosanana. Se viittaisi siihen, että tässä maailmassa uskottaisiin helvettiin, mutta mikään muu ei tue tätä ajatusta. En toisaalta ole aina keksittyjen kirosanojen ystävä, mutta sopivampia olemassaolevia kirosanoja löytyisi kyllä.

Pidin keijujen ja ihmisten ja maailman historiasta, mutta keijuista itsestään ja heidän tavoistaan kerrottiin aivan liikaa. Muuten sekin olisi ehkä ollut ihan siedettävää, mutta jokainen uusi asia meni aina vain huolestuttavampaan ja problemaattisempaan suuntaan. Ensinnäkin keijuilla on todella raju sukupuolijako ja naisiin viitataan sanalla "females". Ihan ällöttää muistellakin. Miehet, eli tietenkin "males", ovat vallassa ja maskuliinisia ja voimakkaita ja naiset enemmän alisteisessa asemassa ja hauraita. Jotkut vähän muotista poikkeavat, mutta siihen syvennymme kohta tarkemmin. Kaikesta tapakulttuurista huolimatta olin koko kirjan ajan todella hämmentynyt eri tyyppisistä keijuista. Oli Fairies ja Fae ja vaikka mitä muita keijumaailman olentoja, jotka ilmeisesti poikkesivat ainakin jollain tapaa kaikki toisistaan, mutta eroja ei varsinaisesti selitetty missään kohtaa ja ne jäivät minulle sekavaksi arvoitukseksi myös kirjan päätyttyä.

Arvoituksesta puheen ollen. Pieni spoiler siitä, mikä on loppuosan juonen pääidea seuraa seuraavaksi tässä kappaleessa. Feyre saa kolme tehtävää pahalta kuningattarelta, mutta samalla myös arvoituksen ja hän voi missä tahansa vaiheessa vastata arvoitukseen. Jos vastaus on oikein, Feyre voittaa kuningattaren. Ideana hyvä ja pidän arvoituksista suuresti. Olisin nauttinut siitä, jos arvoitus olisi ollut jotain fiksua ja vaikeaa ja viime hetkellä Feyre olisi tajunnut sen ratkaisun. Ainoa ongelma oli se, että arvoitus oli todella helppo enkä voi käsittää, miksi Feyre ei olisi tajunnut sitä saman tien.

Siirtykäämme henkilöihin. Feyre, päähenkilömme, ei oikein vedonnut minuun. Hän on hyvin tyypillinen ja kliseinen teinikirjallisuuden päähenkilö. Hän ei ole kuin muut tytöt, hän on kaavan rikkoja ja mitä lienee, mutta kuitenkin todella kaunis, vaikkei tiedä sitä itse ja kaikki muut peruskuviot. Sinänsä kliseissä ja yleisissä hahmotyypeissä ei ole mitään vikaa, mutta itselleni Feyre ainakin hukkui näiden piirteiden alle ja jäi minulle etäiseksi. Koin Feyren todella tylsäksi hahmoksi ja hän tuntui enemmän vain pakolliselta lukijan ympäriinsä kuljettajalta, jonka täytyy näyttää meille nämä tapahtumat ja kohtaukset. En kirjan päätyttyäkään osaa sanoa, kuka Feyre on henkilönä. En osaa kuvailla, kuinka hän tyypillisesti reagoisi tilanteisiin, mistä hän pitää ja mistä ei, kuka hän on tämän tarinan ulkopuolella. Feyren toiminta tuli minulle usein yllätyksenä ihan vain siksi, että en saanut hänestä tarpeeksi otetta ennakoidakseni, miten hän milloinkin käyttäytyy.

Se, miten Feyreä tarinan aikana kohdellaan, häiritsi minua kuitenkin enemmän kuin henkilö itse. Koko kirja on täynnä Feyren loppumatonta seksuaalistamista mieshenkilöiden osalta. Hän on jatkuvasti jonkun objektina. Feyre juotetaan yhden henkilön toimesta lukuisana iltana transsiin keijuviinillä, puetaan aivan läpinäkyvään harsomekkoon ja laitetaan tanssimaan seksuaalisesti muiden viihteeksi. Lisäksi samainen henkilö maalauttaa Feyren kehon täyteen jotain musteviivoja nähdäkseen, etteivät muut koske Feyreen, sillä hän "ei pidä siitä, että hänen omaisuuteensa kosketaan". Sallinette minun oksentaa.

Henkilö, josta edellisessä kappaleessa puhuin, on Rhysand, pahan kuningattaren käskyläinen. Ja kyllä tiedän, että ei vapaaehtoisesti, mutta minulta ei Rhysandille erityisemmin sympatiaa tässä kohtaa irtoa. Rhysand esitellään maailman raivostuttavimmalla tavalla. Keijulla on juhlat ja Feyre hiipii salaa mukaan ja jotkut keijut aikovat raiskata hänet, mutta Rhysand ilmestyykin paikalle mystisenä pelastajana ja Feyre sanoo hänen olevan "kaunein mies, jonka olen ikinä nähnyt". Rhysand esiintyy tässä vaiheessa ja pitkälle muutenkin kirjassa omahyväisenä ja raivostuttavana henkilönä, joka on valta-asemassa Feyreen nähden. Lisäksi hänen puheensa loppupuolella voi tulkita sanoin "en raiskannut sinua, koska se ei kuulunut suunnitelmaani" ja muutenkin Rhysand kohtelee Feyreä täysin objektina. Silti ilmeisesti tämä ahdistava, pahoinpitelevä, omahyväinen hirveä tyyppi pitäisi nähdä jollain tapaa romanttisena? Ei pysty.

Feyre vahingoittuu yhdessä kohtauksessa ja Rhysand tarjoaa parannusta. Feyre on täysin epätoivoisessa asemassa ja hänen on pakko hyväksyä Rhysandin tarjoama sopimus tai kuolla. Rhysand kyllä parantaa Feyren, mutta sopimukseen kuuluu, että tästä lähin Feyren on oltava viikko jokaisesta kuukaudesta Rhysandin luona ja "kuuluttava hänelle". Lisäksi Feyren etukäteen asiasta tietämättä sopimus ilmaistaan siten, että Feyrellä on yhtäkkiä todella näkyvä tatuointi toisessa kädessään, josta käy ilmi, että hän on tehnyt Rhysandin kanssa tällaisen omistussopimuksen. Tarina yrittää minun silmissäni turhaan tehdä 180 asteen käännöstä Rhysandin hahmossa ja esittää hänen kamalan aiemman käytöksensä sittenkin hyvänä. Jotta voisin nähdä Feyre/Rhysand -parituksen minään muuna kuin äärimmäisen epäterveenä ja ällöttävänä, Rhysand tarvitsisi niin suuren elämänmuutoksen ja hyvityskaaren, että sellaista ei ole vielä keksitty. Olen myös sitä mieltä, että kyynelten nuoleminen jonkun kasvoilta on todella kuvottava mielikuva, eikä millään tapaa herätä minussa romanttisia ajatuksia.

Reiluuden nimissä puhutaan nyt sitten myös kirjan alkuperäisestä miespääosasta ja Feyren rakkauden kohteesta Tamlinista. Minulla on aika vähän sanottavaa Tamlinista lähinnä, koska hän oli myös hyvin mitäänsanomaton. Tamlin ei ole mikään unelmien poikaystävä hänkään. Tamlin on kontrolloiva ja mustasukkainen, mikä tietenkin tämän kirjan mukaan on ainoastaan romanttista ja seksikästä. Se ei ole. Feyre ja Tamlin harrastavat pari kertaa seksiä. Se sentään on jotain, mitä molemmat haluavat eikä Feyreä pakoteta millään tapaa. Että siitä edes pisteet. Tosin aika tarinan alkupuolella Tamlin pitelee Feyreä seinää vasten ja puree hänen kaulaansa. Todella romanttista, eikä ollenkaan karmivaa. Tämä tapahtuma taas johtuu siitä, että Tamlin on jonkun suuren rituaalin takia ottanut itseensä jonkin metsästäjäolemuksen, jonka tarkoitus on etsiä joku neito ja viedä se luolaan seksiä varten. Kaikki hovin keijunaiset odottaa luolan luona ja tahtoo tulla valituksi, mutta Feyren täytyy pysyä poissa, koska jos Tamlin/Hunter löytää hänet, niin hän ei voi kontolloida itseään. En tykännyt.

Kaksi pienempää asiaa, joista en pitänyt. Ensinnäkin kirjassa tykätään kohdistaa tarpeetonta raakaa ja seksuaalistettua väkivaltaa naishahmoja kohtaan. Yksi nainen kidutetaan hengiltä ja sitten hänen alaston ruumiinsa roikkuu pahan kuningattaren valtaistuinsalissa. Toinen on se, että kirja käyttää yhtä iki-inhokkijuonielementeistäni. Päähenkilölle ei kerrota mitään ja häneltä salaillaan kaikkea, joten sitten hän päättää ottaa itse asioista selvää ja päätyy vaikeuksiin.

Kuningattaresta puheen ollen. Hän on kirjan ainoita dominoivia ja johtoasemassa olevia naishahmoja, joten luonnollisesti hän on paha ja vihollinen. Naispahiksen on oltava tietenkin myös todella seksuaalinen ja puhtaasti paha, koska kuinkas muutenkaan. Hänelle yritetään kehittää jotain traagista taustatarinaa, mutta sillä ei ole merkitystä yhtään millekään ja lopulta sitäkin käytetään vain näyttämään muutama uusi ilkeyden muoto.

Kaikesta valituksestani ja kirjan problemaattisista elementeistä huolimatta kykenen ainakin jonkin verran näkemään, miksi sarjasta pidetään. Siinä on fantasiaa ja keijuja ja seksiä ja romantiikkaa ja toimintaa ja satuelementtejä. Minulle sen huonot piirteet kuitenkin ylittivät hyvät enkä ainakaan näillä näkymin aio jatkaa sarjan parissa. Varsinkin siksi, että pelkään sarjan pilaavan Lucienin hahmon, joka oli ainoita asioita, joista pidin ilmin yhtään muttaa tai poikkeusta.

2 / 5 yllättävän sympaattista olentoa metsässä


Sarah J. Maas: A Court of Thorns and Roses, 2015, Bloomsbury, 419 sivua

2017:
9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja

2016:

5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman

2015:
17. Kirja, joka on mukaelma jostain klassisesta tarinasta, esim. sadusta, näytelmästä tai kirjallisuusklassikosta

Kaunista keijuhöttöä: Fragile Eternity

https://immortalfiction.files.wordpress.com/

Oman hyllyn unohdetut:

Melissa Marr: Fragile Eternity

Sarjan kolmannessa osassa Aislinn yrittää tasapainotella sekavien tunteidensa kanssa ja asettua elämäänsä keijujen kuningattarena. Hänen suhteensa Sethin kanssa on koetuksella, sillä kesän lähestyminen tuo Aislinnin ja Keenanin lähemmäs toisiaan. Seth päättää ottaa kohtalon omiin käsiinsä arvaamattomin seurauksin. Samaan aikaan jännitteet hovien välillä kasvavat ja sota alkaa näyttää turhankin todennäköiseltä.

Aloitin tämän kirjan lukemisen Nukkumatin jälkeen, sillä kaipasin rauhallista ja rönsyilevää kerrontaa dekkarin nopean ja intensiivisen tahdin jälkeen. Mikään rauhallisuuden kaipuu ei kuitenkaan jaksa kantaa yli neljäsataasivuista kirjaa, jossa ei tapahdu oikeastaan kuin yksi merkittävä asia. Muun ajan säädetään sitä, kuinka kaikki ovat vähän hukassa eikä mikään mene niin kuin aina ennenkin.

Koin henkilöiden kanssa lukuisia väsyneen huvittuneita hetkiä, sillä lähes kaikki päättivät ryhtyä jollain tapaa ärsyttäviksi. Pahin kaikista oli Seth, joka otti itselleen Tyhmän Tytön roolin ja sovitti käytöksensä sen mukaan. Hän siis oli niin suuren, ikuisen rakkautensa lumoissa, ettei kyennyt miettimään tekojensa seurauksia tai järkevyyttä hetkeäkään. Kaikkein raivostuttavinta oli lähellä kirjan loppua ollut keskustelu Sethin ja Aislinnin välillä, missä Seth ei huomaa itsessään mitään vikaa, vaan sälyttää vastuun kaikkien muiden harteille. Niall oli harvinaisen kestettävä ja kohtaukset hänen kanssaan olivat kirjan kevyiten sujuvaa materiaalia. Valitettavasti niitä ei ollut tarpeeksi, jotta ne olisivat toimineet riittävänä vastapainona kaikelle rönsyilevälle haikailulle.

Melissa Marr on selvästi itse Aislinnin ja Sethin rakkaustarinan lumoissa tai yrittää hieman ontuvasti luoda pohjaa sarjan muiden osien draamalle. Veikkaan ensimmäistä vaihtoehtoa. Aislinnin ja Seth käyvät kirjassa useita kertoja tismalleen samanlaisen sisäisen monologin, jossa korostavat sitä, kuinka heidän rakkautensa on niin meant to be ja kuinka kukaan toinen ei voi koskaan ymmärtää heitä samalla tavalla tai merkitä heille niin paljon kuin he merkkaavat toisilleen. Tähän tulee tietenkin pian ähky ja mutisin jossain vaiheessa epämääräisiä varoituksia kirjaa kohtaan, jos joudun lukemaan kliseistä rakkausangstia vielä yhdenkin sivun.

Fragile Eternity oli häikäisevän selvästi täytekirja, jonka ainoa tehtävä oli rakentaa näyttämöä tuleville osille. Suurin kritiikkini kohdistuukin sivumäärään, josta olisi riittänyt puolet. Nykymuodossaan kirjaan kyllästyy ja lukija alkaa toivoa epätoivon voimalla edes jotain kiinnostavia tapahtumia. Kaunis kansi siinä ainakin on. Sitä voi sitten tuijotella, kun kyllästyy tapahtumattomuuteen.

2 1/2 6 Boa-käärmettä keijujen valtakunnassa

Melissa Marr: Fragile Eternity, 2009, Harper Collins, 389 sivua

Vuosi käyntiin fantasialla

http://news.bbc.co.uk/

Michelle Harrison: The 13 Treasures

Tanya joutuu vastentahtoisesti viettämään kesäänsä isoäitinsä rapistuneessa kartanossa jouduttuaan jälleen ongelmiin omituisen kykynsä kanssa. Tanya nimittäin kykenee näkemään keijuja, jotka eivät asiasta pidä, vaan kiusaavat Tanya tämän rikottua heidän sääntöjään. Isoäidin kartanossa on useita asioita, jotka Tanyan mielestä tekevät kesästä tuplasti kamalamman. Tärkein näistä syistä on tilnahoitajan poika Fabian, joka vetää Tanyan aina mukaan omiin kuvioihinsa. He päätyvät selvittämään 50 vuotta vanhaa katoamistapausta, jota Fabian ei kykene jättämään rauhaan. Lähiseuduilta kadonneiden lasten tapauskin avaa Tanyalle ovia tietoon, jota hän ei kenties koskaan olisi halunnut saada selville.

Ymmärrän, että tämä kirja on tarkoitettu minua nuoremmille lukijoille ja siksi minua ärsyttävät asiat eivät ehkä ärsytä varsinaista kohdeyleisöä. Haluan niistä kuitenkin avautua.

Nuortenkirjoja paljon lukeneena kannen iskulause nauratti minua suuresti. "A family secret, a fateful inheritance..." on kuvaus, joka sopii vähintäänkin joka toiseen fantasiakirjaan ja sain suurta huvia yrittäessäni keksiä mahdollisimman monta. Sama ilmiselvyys vaivasi myös vihjeitä, joita kirja viljeli. Kirjan henkilöt eivät samaa ongelmaa kokeneet, sillä heille kaikki asiat piti vääntää rautalangasta ja aidanseipäästä mielellään myös useaan kertaan, että he mitään tajusivat.

Kirjan kieli ei onneksi tuntunut lapselliselta eiväkä tapahtumat ja taustatiedot nekään vaikuttaneet naurettavilta tai typeriltä. Ainoana poikkeuksena on silmien pyörittelyä aiheuttanut tukkaloitsu, jonka päähenkilö saa osakseen. Toisaalta Harrison ei myöskään ole kehittänyt mitään kovin omaperäistä, vaan maailma on aika peruskauraa. Suurimmaksi osaksi se ei haittaa ja varsinkin lastenromaanina The 13 Treasures on oikein onnistunut. Itse jäin kaipaamaan syvempää käsittelyä henkilöiden motiiveille ja luonteille, mutta lapsille se olisi voinut olla liian puuduttavaa.

Tarina onnistui myös kerran luomaan yllätysmomentin. Myöhemmin ajatellen sekin olisi ollut tajuttavissa, mutta siinä hetkessä lopun juonenkäänne tuli aivan puun takaa. Se rikkoi oikein virkistävästi kirjan yleistä ilmapiiriä.

Kun nyt kerran joudun lukemaan sarjan muutkin osat, tahtoisin esittää toiveen jatko-osien juonikaavioita varten. Harras toiveeni olisi, että kirjailija valitsisi yhden pääjuonen ja jättäisi muut pääjuonta tukeviksi sivujuoniksi. Tässä kirjassa tuntui olevan useampi yhtä vahva juoni ja minulle jäikin hieman epäselväksi, mikä oli se tärkein. Juonet liittyvät kyllä selkeästi toisiinsa ja kirjailija onkin ehkä yrittänyt tehdä "lopussa kaikki langat yhdistyvät" -tyylisen kaavan, mutta yritys on vain puolittain onnistunut.

Olin siinä käsityksessä, että omasta hyllystäni löytyvä The 13 Secrets olisi sarjan toinen osa, mutta huomasin kirjan loputtua erheeni. Joudun siis lukemaan vielä yhden osan ennen kuin pääsen omani kimppuun. Siksi esitänkin nyt kysymyksen, joka jäi ensimmäisen osan jälkeen minua suuresti vaivaamaan: Mihin Tanyan rannekorusta repäisty pieni pata joutui?

3 / 6 varastelevaa viemärikeijua

Michelle Harrison: The 13 Treasures, 2009, Simon and Schuster, 326 pages

http://themortalinstrumentssource.files.wordpress.com

Cassandra Clare, Sarah Reed Brennan, Maureen Johnson:
The Bane Chronicles

The Bane Chronicles oli ehdottomasti syntymäpäivälahjojeni kohokohta. Aloitin sitä jo viime vuoden puolella, mutta suurin osa jäi tälle vuodelle, joten lasken sen virallisesti ensimmäiseksi vuonna 2015 lukemakseni kirjaksi.

Kirja koostuu yhdestätoista Magnus Banen elämästä kertovasta novellista. Alkupään tarinat liittyvät vanhempiin tapahtumiin ja osa niistä liittyy läheisestikin Clockwork-sarjojen henkilöihin. Loppupäässä taas ollaan lähempänä nykyaikaa ja muutama tarina kertookin Varjojen kaupungit -sarjan aikaisista tapahtumista. Tiedätte, mitä se tarkoittaa. Malec. Sitä se tarkoittaa. Vaikka tällä hetkellä koenkin jonkin sorttista yliannostusta kirjojen romansseista, tähän pariin en voi kyllästyä. Siksi suosikkitarinani oli ehdottomasti Alecin ja Magnuksen ensitreffit.

Pidin enemmän loppupään tarinoista, sillä niihin tuntui olevan jo valmiiksi läheisempi suhde. Alkupään tarinoissa juonet eivät olleet niin kovin kiinnostavia. Ne olivat toki viihdyttäviä, mutta hieman yhdentekeviä. Niihin sisältyi myös aivan liikaa vihjailua Clockwork-sarjaan. En ole lukenut prequel-sarjasta kuin ensimmäisen osan, joten se ärsytti minua. Sama ongelma oli myös City of Heavenly Firessa, Clare ei osaa sulavan vihjailun taitoa, vaan antaa liikaa tietoa, jolloin lukija ymmärtää jääneensä jostain ulkopuolelle. Paras vihjailu on sellaista, jonka ymmärtävät ne, jotka asiasta tietävät, mutta tietämättömät kykenevät ohittamaan. Toinen asia, mitä koko kirjassa oli liikaa, oli Camille. Hänet mainittiin ja häntä näkyi raivostuttavan paljon. Camille henkilönä ei herätä minussa mitään kiinnostusta tai sympatiaa. Hän on vain turhauttava.

Claren loistavat humoristiset oivallukset olivat onneksi löytäneet tiensä myös The Bane Chroniclesiin. Välillä niitä tuli jopa sarjatykityksenä, jolloin huomasin nauravani ääneen. Oli myös erinomainen valinta esitellä paremmin Catarina Loss ja Ragnor Fell, jotka varsinaisessa sarjassa jäivät hyvin etäisiksi ja merkityksettömiksi. Molemmat olivat mahtavia hahmoja ja etenkin Catarina oli loistava.

Kaiken tämän jälkeen on pakko sanoa, että yksi kirja ei vaan millään riitä. Tarvitsen lisää ja etenkin tarinoita varsinaisen sarjan ympäriltä. Se ei mielestäni myöskään ole mikään mahdottomuus, sillä Cassandra Clarelta taitaa puuttua kyky jättää luomansa maailma ja henkilöt taakseen. Jos se tarkoittaa lisää Magnus Banea, en löydä asiasta mitään valittamisen aihetta.

41/2 / 6 hieman närkästynyttä asiakasta vaatimassa sarviliskorituaaliaan

Cassandra Clare, Sarah Rees Brennan, Maureen Johnson: The Bane Chronicles, 2013 & 2014, Walker Books, 503 sivua

The Bane Chronicles kuittasi Helmetin kirjahaasteesta 7 kohtaa.

5. Kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä
7. Novellikokoelma
8. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle
27. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja
29. Kirja, jossa on taikuutta
43. Kirja, jossa on yli 500 sivua
48. Kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä

Huonojen päätösten ennätysten kirjat

Cassandra Clare: Langenneiden enkelten kaupunki

http://s.cdon.com/

Varjojen kaupungit -sarjan neljännessä osassa Clary ja Jace ovat viimein yhdessä ja nauttivat elämästään, kunnes kaikki menee taas pieleen ja Jace alkaa vetäytyä Claryn luota. Simonilla on omat ongelmansa Maian ja Isabellen kanssa. Magnus ja Alec joutuvat jättämään lomansa kesken, kun Magnuksen vanha tuttu palaa kaupunkiin tuoden mukanaan ongelmia heidän suhteelleen. Kuolleiden demonilapsien löytyminen ja epämääräinen lahko saattavat vaikuttaa yksittäisiltä tapauksilta, mutta totuus saattaa olla karmeampi kuin kukaan olisi voinut aavistaa.
Langenneiden enkelten kaupunki oli ihan mielenkiintoinen lukukokemus, vaikka vaikuttikin selvästi pohjustukselta seuraavaa kirjaa varten. Mielestäni alku oli turhan hidas eikä siinä oikein tapahtunut mitään. Vauhti kuitenkin kasvoi loppua kohden ja tapahtumakäänteet olivat toisinaan oikeasti hyviä. Tätä kirjaa lukiessani keksin lauseen, jolla tiivistää koko Varjojen kaupungit -sarja:

"Kukaan ei osaa ajatella järkevästi päätöksiään, vaan kaikki ryntäävät suin päin tilanteisiin ja kun asiat sitten menevät pieleen juostaan itkemään Magnukselle, jonka sitten pitäisi korjata kaikki."

Tämä sarja onkin lukemisen arvoinen jo pelkästään Magnuksen takia. Hän on koko sarjan paras henkilö ja tekee kiinnostavimpia asioita. Clary ja Jace ovat molemmat ärsyttäviä ja varsinkin Jace yrittää viedä sen huippuunsa tässä kirjassa yrittämällä kovasti esittää Twilightin Edwardin kauan kadonnutta kaksoisveljeä. Siis ihan oikeasti, masokistinen asioiden salaaminen ja niistä angstaaminen ei ole romanttista tai traagista, vaan turhaa ja raivostuttavaa.


3½ / 6 kuollutta demonivauvaa
Cassandra Clare: Langenneiden enkelten kaupunki, City of Fallen Angels, 2011, suomentanut Terhi Leskinen, 2012, Otava, 398 sivua

https://www.risingshadow.fi

Cassandra Clare: Kadotettujen sielujen kaupunki

Heti tähän perään Varjojen kaupungit -sarjan viides osa, joka on aika lailla suoraa jatkoa neljännelle. Tämä postaus sisältää spoilereita edelliseen kirjaan.

Etsinnöistä huolimatta Jace on edelleen kateissa ja Sebastianin hallinnan alaisena. Clary aikoo käyttää kaikki keinot saadakseen tämän takaisin luokseen mukaan lukien lyöttäytyy heidän matkaansa maapallon ympärysmatkalle. Kun Sebastianin karmea suunnitelma alkaa paljastua Clarylle, hän joutuu vaikeiden päätösten eteen. Hän joutuu myös miettimään, minkä hinnan on valmis maksamaan Jacen hengestä ja olisko Jace samaa mieltä asiasta.

Voi rakkaat, oppisitte keskustelemaan asioistanne. Niin vältyttäisiin monilta ihmissuhdeongelmilta. Kyllä, Alec ja Magnus, katson juuri teitä. Seuraava kirjaa ajatellen olen erittäin huolestunut juuri Alecista ja Magnuksesta, sillä tulevassa osassa on kerrottu kolmen tärkeän henkilön kuoleman enkä yhtään suostu siihen, että kumpikaan kuolisi.

Kadotettujen sielujen kaupunki oli vauhdikkaampi kuin edellinen ja toimi paremmin omana kokonaisuutenaan. Kirja tosin sisälsi elementtejä, jotka alkoivat pidemmän päälle käydä hyvin raivostuttaviksi. Tällä tarkoitan lähinnä Claryn ja Jacen jatkuvasti toistuvaa "Nyt päästään asiaan!...Eeei sittenkään." Kirjan lukeneet ymmärtävät varmasti, mitä tarkoitan.

Clary teki tässä kirjassa kyllä pohjanoteerauksen päätösten suhteen. Olisiko se niin mahdottoman hankalaa miettiä edes kaksi sekuntia järkevästi ennen kuin suin päin ryntää tunteen pohjalta tekemään typeriä asioita? Jään kuitenkin jännityksellä odottamaan lähipäivinä ilmestyvää sarjan viimeistä osaa.


4 ½ / 6 hyvin homoseksuaalia hämähäkkiä

Cassandra Clare: Kadotettujen sielujen kaupunki, City of Lost Souls, 2012, suomentanut Terhi Leskinen, 2013, Otava, 540 sivua




Pikaisesti vielä muista asioista.
1. Minulla on nyt kirjojen kanssa käynyt niin, että keskeneräisiä on valtava kasa ja loppuun luettuja ei niinkään. Yritän saada niitä luettua ja postailtua mahdollisimman nopeaan tahtiin.
2. Klassikkokirjahaaste... Häpeäkseni joudun myöntämään toukokuun klassikon olevan vielä kesken. Pyrin saamaan sen tällä viikolla luettua ja toivottavasti myös postattua. Kesäkuun klassikon kanssa ei pitäisi olla niin suurta ongelmaa, sillä ensi viikolla kuljen päivittäin yli tunnin junalla.
3. Ensi viikolla olen tosiaan ohjaajana lasten teatterileirillä Mäntsälässä, joten postaukset voivat olla vähän jäissä.
4. Tilasin Zalandolta aivan ihanan mekon, joka tuli pari päivää sitten! Laittaisin siitä kuvan, mutta se ei jostain syystä halua latautua tähän.
5. Ereita ikävästi aloitti taas uuden kirjahaasteen, johon taisin ajautua minäkin mukaan. En aloita sitä vielä, mutta laitan jossain vaiheessa lisää tarkempia tietoja.
6. En tiedä, miltä tämä postaus nyt lopullisena ja julkaistuna näyttää, sillä minulla oli hieman teknisiä ongelmia.


Vielä yksi asia, joka piristi ainakin omaa päivääni maanantaina:

Hyvää kesän alkua!

Maaliskuun klassikot, renessanssi

Tämän kuun klassikkona on kaksi Shakespearen kirjaa, Hamlet ja Kesäyön unelma. Voin heti alkuun sanoa tässä olevan ensimmäiset klassikkorkirjat, jotka ovat klassikoita myös siksi, että ne ovat viihdyttäviä kirjoja.

http://firmitas.org/

Hamlet

  Ensimmäisenä vuoron saa Hamlet, joka on Shakespearen sekä koko maailmanhistorian tunnetuimpia näytelmiä. Hamlet on Tanskaan sijoittuva tragedia.

Hamletin päähenkilö on Tanskan prinssi Hamlet, joka palaa kotiinsa isänsä kuoltua. Hänen äitinsä on mennyt heti uusiin naimisiin kuolleen kuninkaan veljen kanssa. Kuollut kuningas ilmestyy haamuna Hamletille ja kertoo oman veljensä murhanneen hänet. Hamlet ottaa päämääräkseen paljastaa uuden kuninkaan teon ja kostaa tälle isänsä kuolema.

Hamlet oli mielestäni loistava teos. Shakespeare on tyylilleen uskollisena lisännyt tragediaan humoristisia piirteitä. Varsinkin sarkasmia kirja on tulvillaan. Hamlet varsinkin on oikein sarkasmikuningas. Kirjan dialogi on ytimekästä ja helposti ymmärrettävää. Välillä vastaan pidempiä syvällisiä monologeja, jotka avaavat lukijalle henkilöiden, etenkin Hamletin, sielunmaailmaa. Ai niin, Hamlet ei pitele pääkalloa lausuessaan "ollako vai eikö olla" -monologiaan. Pääkallo kuuluu aivan toiseen kohtaukseen.

Hamletin kieli on helposti ymmärretäävää ja tapahtumissa pysyy hyvin kärryillä. Ainoa hieman sekoittava asia on aika. Näytelmässä on paljon aikahyppäyksiä, joita ei kerrota, vaan ne huomaa hetken päästä henkilöiden puheesta.

Eräs hyvin tunnettu kohtaus pääkallon lisäksi on Ofelian kuolema. Pakko myöntää, se on kauniisti kuvattu. Ei ihme, että se on inspiroinut taiteilijoita musiikkivideoiden tekijöistä klassisiin maalareihin.

Suosittelen Hamletia aivan kaikille. Pidin ainakin itse erittäin paljon. William Shakespeare todellakin ansaitsee paikkansa tunnettuna klassikkokirjailijana.

 William Shakespeare: Hamlet, noin vuonna 1600, suomentanut Eeva-Liisa Manner, WSOY,  146 sivua

Kesäyön unelma

http://2.bp.blogspot.com/

Koska näytelmät ovat aika lyhyitä, luin kaksi. Toisena esittelen Kesäyön unelman, joka on Antiikin Kreikkaan sijoittuva komedia.

Kesäyön unelma on vallaton väärinkäsitysten vyyhti, jossa kaikki sähläävät läpi näytelmän. Rakkaus ja taika ovat näytelmässä suuressa roolissa ja aiheuttavat suurimman osan ongelmista. Tästä näytelmästä löytyy kolmiodraama, toivoton rakkaus, häät, riitaantuva aviparo, pölvästejä työmiehiä ja paljon muuta. Sitä pidettiinkin omana aikanaan säädyttömänä. Myöhemmin siinä on myös tulkittu olevan piiloviestejä ja mahdollisesti homoseksuaalisia viitteitä.

Tämä oli mielestäni hyvin absurdi kirja. Juoni oli uskomaton ja henkilöt erittäin huvittavia. Kesäyön unelman kieli oli rönsyievämpää ja paikoin hankalammin ymmärrettävää kuin Hamletin, mutta ei se mahdoton ollut. Mietin todella, mitä Shakespearen päässä on liikkunut tätä näytelmää kirjoittaessaan. Älä ymmärrä väärin, Kesäyön unelma on todella viihdyttävä ja suloinen teos. Siinä vain ei ole mitään järkeä.

Lopuksi mainitsen vielä kohtauksen, joka mielestäni oli näytelmän huippukohta. Se on ehdottomasti lopussa oleva työläisten esittämä teatterinäytös. Ensinnäkin näytelmä on aivan järkyttävä ja toiseksi työmiesten roolityö on todella hupaisaa. Katsojien kommentit kruunaavat kohtauksen.

William Shakespeare: Kesäyön unelma, A Midsummer Night's Dream, arvioitu kirjoitusaika 1590-1595, suomentanut Yrjö Jylhä, Otava, 95 sivua



Jatkoa seuraa

Otsikko vihjaa tällä kertaa siihen, että alla esitellyt kirjat ovat jonkin sarjan jatko-osia.

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Eoin Colfer: Artemis Fowl: Ikuisuuskoodi

"Äiti ei varmaankaan hyväksyisi hankettani. Enkä usko, että keijutkaan pitäisivät siitä. Niinpä en aio kertoa heille."

Ensimmäisenä on siis vuorossa Ikuisuuskoodi, Artemis Fowl -sarjan kolmas osa, jota olen metsästänyt kirjastosta jo pidempään.

Ikuisuuskoodi jatkaa aiempien osien tunnelmassa ja täytti odotukseni. Colferin nerokas kirjoitustyyli ja persoonalliset henkilöt jaksavat ihastuttaa.

"Sivilisaation tulevaisuus tuntui nykyään tulevan puheeksi yhtenään."

Tässä osassa Artemis Fowl onnistuu sotkemaan sekä omansa että kaikkien muiden asiat oikein perusteellisesti. Hän on saanut kehitettyä keijuteknologiasta C Cuben, joka on rajattomien mahdollisuuksien edistyksellinen supertietokone. Yhdysvaltalainen multimiljonääri Jon Spiro aikoo saada laitteen itselleen hinnalla millä hyvänsä. Artemis saa apua tutuilta henkilöiltä, kuten Holly Shortilta ja Mulch Diggumsilta. "Artemis Fowlin auttaminen olisi täysin epäitsekästä. Mulchia puistatti. Omatunto tästä vielä puuttuikin. Seuraavaksi hän varmaan alkaisi kaupitella partiotyttöjen pipareita."

Ikuisuuskoodin tapahtumien tahti on nopeaa ja se onkin loistavaa ahmimiskirjallisuutta. Luin kirjan aikalailla kahdelta istumalta. Henkilöissä näkyy selkeää kehitystä ja heihin kiintyy kirja kirjalta enemmän. Huvittavinta on, kun Colferin omat mieleipiteet tulevat tekstistä esille. Varsinkin hänen inhonsa rahanahneutta kohtaan tulee loistavan selväksi Spiron henkilöhahmossa. Suosittelen koko sarjaa kaikille, jotka kaipaavat hieman nerokasta huumoria elämäänsä.

5 / 6 lentomatkaa Mulch Diggumsin kanssa. "Pitääkö se vääntää rautalangasta?" "Onko sinulla rautalankaa? Eikö se hälyttänyt metallinpaljastimessa?"

Eoin Colfer: Artemis Fowl: Ikuisuuskoodi, Artemis Fowl: The Eternity Code, 2003, suomentanut Jaakko Kankaanpää 2003, WSOY, 338 sivua

http://1.bp.blogspot.com/

Charlaine Harris: Veren imussa

"Mummini oli aina sanonut minulle, että nainen - pätevä nainen - pystyi tekemään ihan mitä vain oli pakko."

Toisena pureudumme True Blood -TV-sarjasta tutun Sookie Stackhousen elämään sarjan neljännessä osassa.

Edellisessä kirjassa tapahtuneiden tilanteiden jälkimainingeissa Sookie tekee uudenvuodenlupauksen, josta aikoo pitää tiukasti kiinni. "Minä lupaan pysyä erossa ikävyyksistä." Ja kuinkas sitten kävikään? Sookie vedetään mukaan vaaralliseen seikkailuun, kun hän kohtaa tiellä puolialastoman Ericin, joka on menettänyt muistinsa. Juttuun liittyy tavallista voimakkaampia noitia ja monimutkaista juonittelua. Kun Sookie veli Jason samanaikaisesti katoaa, jää rauhallinen elämä vain haaveeksi.

Tämä kirjasarja on aika peruslaatuista kioskikirjallisuutta. Mestariteokseksi ei todellakaan voi kutsua, mutta ei missään nimessä huonoksikaan. Tapahtumat eivät aina ole kovin mielenkiintoisia ja seksikohtauksia ja -viittauksia ei säästellä. Vaikka tapahtumat jollain tavalla kai ovat jännittäviä, minua ne lähinnä naurattivat ja kiinnostivat. En ole katsonut True Blood -sarjaa, mutta uskon sen olevan ihan hyvä. Suosittelen tämän sarjan kirjoja niille, jotka eivät tahdo kirjojensa olevan liian moniulotteisia.

3 / 6 parisuhdetta Jason Stackhousen kanssa. " Jason Stackhousen rakkain ihminen koko maailmankaikkeudessa oli Jason Stackhouse."

Charlaine Harris: Veren imussa, Dead to the World, 2004, suomentanut Johanna Vainikainen-Uusitalo 2011, Gummerus,  328 sivua



Anneli Kanto & Terhi Rannela: Kapinallinen

http://1.bp.blogspot.com/

Postauksen viimeinen kirja on Kuparisaari -trilogian päätösosa Kapinallinen.

Viimeisessä osassa Radko on alistanut Khalkoksen hirmuvaltansa alle ja nimennyt sen uudestaan Radkokseksi. Khalkoslaiset elävät ankarampaa ja pelontäyteisempää elämää kuin koskaan. Amaya piileskelee yhä pienessä kylässä Miroslavin ja heidän tyttärensä Darinan kanssa. Kun Khalkos päättää viimein ryhtyä kapinaan, on Amaya kovan päätöksen edessä. Johtaako kapinaa vai elää rauhallista elämää rakkaimpiensa kanssa?

Kuparisaari -trilogiaa on ollut mielenkiintoista lukea. Olin positiivisesti yllättynyt, sillä suomalainen nuorten kirjallisuus on usein aika kamalaa. Amayan ja muiden henkilöiden kehitys on selvästi näkyvillä. Ensimmäisen kirjan nuoret ja naiivit ovat muuttuneet kolmanteen osaan mennessä ihmisiksi, jotka eivät pelkää taistella omasta ja muiden puolesta.

Joudun kyllä mainitsemaan kirjaa vaivaavasta ennalta arvattavuudesta. Se ei varsinaisesti ole häiritsevää, mutta vie ainakin minulta jännityksen pois. Pidän kirjan henkilöistä, mutta tapahtumat menettävät parhaimman teränsä. Kuparisaari on mielenkiintoinen, vaikkakin aika yksinkertainen.

Kapinallinen toi hyvän lopetuksen ja pysyi uskollisena muille osille. Kirjassa oli hyviä teemoja pidin viimeisen sivun nostalgisesta tunnelmasta. Vielä on pakko mainita Miroslavin pikkusisko Mirta, joka oli ehdottomasti suosikkihenkilöni. Koin, että Mirta oli omalla tavallaan suurempi sankari kuin Amaya, sillä hänellä ei ollut velvotteita tai pakkotilannetta. Mirta teki sankarilliset tekonsa, sillä hän oli hyvä ihminen ja uskoi olojen vielä parantuvan.

4 / 6 Pientä oranssia kirjaa

Anneli Kanto & Terhi Rannela: Kapinallinen, 2013, Karisto, 220 sivua




Kirjoja, kirjoja

Eoin Colfer: Artemis Fowl: Tehtävä pohjoisessa

"Rohkeus on tietämättömyyttä. Jos sinulla on itsevarma olo, et tiedä kaikkea, mitä sinun pitäisi tietää"

http://kirjaneidontornihuone.blogspot.fi/

Tehtävä pohjoisessa on Artemis Fowl -sarjan toinen osa.
Artemis ja hänen henkivartijansa Butler sekaantuvat jälleen keijujen tekemisiin, kun hiisien kapina alkaa olla oikea uhka ja epäilykset aseiden toimittajasta kääntyvät kohti Artemista. Kuka johtaa hiisien joukkoja? Voiko Artemiksen isä olla elossa? Miten käy keijujen, kun ainoat auttamaan kykenevät ovat pelastustehtävissä Venäjällä? Kuka on petturi?

Tehtävä pohjoisessa on edeltäjäänsä jännittävämpi ja vauhdikkaampi. Colferin humoristinen tyyli ja loistavat henkilöt jaksavat naurattaa ja ihastuttaa. Tämä kirja on yllättävien juonenkäänteidensä ansiosta nopealukuinen eikä sitä malttaisi laskea käsistään. Ensimmäisessä osassa tutustuttiin henkilöihin, nyt heidät oikeasti oppii tuntemaan ja kehitystäkin kirjan aikana tapahtuu.

Tiedän kyllä, että en ehkä kuulu kirjan kohderyhmään, mutta toisaalta taidan olla sen verran omituinen, että seikkailukertomus keijuista, lapsinerosta, hiisistä, kentaurista ja erikoisesta teknologiasta sopii minulle oikein hyvin. Nautin todella paljon kirjasta ja suosittelen sitä varsinkin niille, jotka kaipaavat hiukan kekseliästä huumoria elämäänsä. Plussana vielä se, että kirjan suomennos on erittäin onnistunut.

4 ½ / 6 Softnose -laserasetta  "Tulivoimassa on kolme asetusta: kärvähtänyt, läpikypsä ja tuhkakasa"

Eoin Colfer, Artemis Fowl: Tehtävä pohjoisessa, 2002, WSOY, englanninkielinen alkuteos Artemis Fowl: The Arctic Incident, suomentanut Jaakko Kankaanpää, 296 sivua.


Salla Simukka: Punainen kuin veri

http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi

Punainen kuin veri on Lumikki Anderssonista kertovan trilogian ensimmäinen osa. Lumikki on tavallinen tyttö, joka käy Tampereella ilmaisutaidon lukiota. Hänen tavoitteensa elämässä on pysyä poissa ongelmista. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun hän tahtomattaan joutuu mukaan tapahtumaketjuun, joka muuttuu aina vain vaarallisemmaksi.

Tämä kirja pitää otteessaan alusta loppuun. Sen jännitys on hyytävää ja loistavasti rakennettu kestämään läpi kirjan. Tarina kertoo tapahtumat neljän päivän ajalta maanantaista torstaihin. Aikajanaa rikkovat takaumat, jotka paljastavat pieniä murusia mystisen päähenkilön taustasta ja persoonasta. Henkillöt myös kehittyvät paljon kirjan aikana ja etenkin Elisa, jota Lumikki ei aluksi voi sietää lainkaan, muuttuu todella ärsyttävästä pissiksestä oikeasti ihan mukavaksi ja iloiseksi tytöksi.

Salla Simukka on onnistunut luomaan erinomaisen jännitystarinan, jonka seuraavia osia odotan innolla. Sarja on myös käännetty useille kielille ja se on saavuttanut suosiota Suomen ulkopuolelta. En ihmettele lainkaan. Tämä, jos mikä, on laatukirja. Jännittävä, koukuttava ja moderni ovat vain muutamia niistä adjektiiveista, joilla voisin kirjaa kuvailla. Lukunautinnon täydentää upea grafiikka kannessa ja ainakin kovakantisessa kirjassa olevat punaiset sivun reunat. Kirjassa on myös loistavia kielellisiä vivahteita. Satuteema kulkee läpi tarinan eri muodoissa ja osittain juuri sen takia Punainen kuin veri kestää usemmankin lukukerran.

"Tyttö luotti niin kuin luottavat ne, joiden alta maa ei ole koskaan pettänyt, joita kukaan ei ole koskaan pettänyt. Hän roikkui pää alaspäin ja luotti siihen, ettei putoaisi. Tai jos putoaisi, joku ottaisi kiinni. --Sadut eivät ala näin. Näin alkavat toisenlaiset, synkemmät tarinat."

5 / 6 muovipussia täynnä veristä rahaa

Salla Simukka: Punainen kuin veri, 2013, Tammi, 264 sivua