 |
| http://ecx.images-amazon.com/ |
Quentin on ollut rakastunut naapurissa asuvaan Margoon lapsuudesta asti. He ovat kasvaneet toisistaan erilleen eivätkä enää vietä aikaa yhdessä, kunnes Margo kiipeää eräänä iltana Quentinin ikkunasta sisään ja raahaa tämän mukaansa monimutkaiselle kostoretkelle. Quentin luulee tämän olevan uuden ystävyyden alku, kunnes huomaa Margon seuraavana päivänä kadonneen kertomatta kenellekään, minne on mennyt. Margo on kuitenkin jättänyt vihjeitä, joita Quentin lähtee seuraamaan. Etsiessään Margoa, Quentin päätyy syvemmän kysymyksen äärelle. Kuka Margo oikeasti on?
Koska Sezzie sai taiottua meille liput Paper Townsin ennakkonäytökseen, täytyi molempien tietenkin lukea kirja ennen sitä. Tässä tapauksessa on sanottava, että minun kohdallani kirja kärsi nopeasta lukutahdista. Paper Towns on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen ja kolmas olivat sujuvaa, kiinnostavaa ja paikoin hauskaa, mutta toinen osa ei iskenyt ollenkaan. Tuntui, että mitään ei tapahtunut ja kuvattiin vain Quentinin arkielämää ja Margo-pakkomiellettä. Hulluksihan siinä tulee. Tätä tosiaan korosti nopea lukutahti. Kirjat, joissa kuvataan tavallista elämää tavallisessa maailmassa, eivät jaksa pitää yllä kiinnostustani, joten keskikohta oli Paper Townsissa aika lailla pakkopullaa.
Pidän John Greenin kirjoissa eniten filosofisista pohdinnoista ja kekseliään kauniista tavoista käyttää kieltä. Tässä kirjassa molemmat jäivät valitettavan vähälle. Niiden tilalla oli 20 kertaa liian monta Quentinin "Margo on unelmieni tyttö, Margo on maailman tärkein ihminen, kaikkien muidenkin täytyy omistaa elämänsä Margon olemuksen pohdiskelulle". Ymmärrän, että kirjan pointtina oli Quentinin Margo-obsessio ja siitä yli pääseminen, mutta olisin toivonut dynaamisempaa kokonaisuutta ja nopeampaa tahtia.
Sivuhenkilöistä on pakko antaa ylimääräistä plussaa, sillä oma lempihenkilöni löytyy tästä kategoriasta. Radar oli hauska, miellyttävä, inhimillinen ja ainoa järjen ihminen koko kirjassa. Hän oli henkireikäni aina, kun Q teki jonkin typerän tempauksen. Muutkin sivuhenkilöt olivat kiinnostavia ja toivat tarinaan oman persoonallisen leimansa. Radar ja hänen tyttöystävänsä Angela ovat myös elokuvassa erittäin onnistuneesti kirjoitetut.
Kirjan syvempi sanoma niin sanotun "manic pixie girl" -tyypin mahdottomuudesta ja siitä, kuinka rakastumme joskus ajatukseen toisesta tämän todellisen persoonan sijaan, nostaa kirjan pisteitä silmissäni. Nuorten kirjojen tyttöhahmoista ja rakkaustarinoista minulla onkin erittäin paljon sanottavaa. En kuitenkaan avaa Pandoran lipasta nyt, vaan mahdollisesti teen asiasta erillisen postauksen heti, kun aikaa riittää.
Elokuvasta sanon vain sen verran, että se oli mielestäni ihan mukiinmenevä sovitus. Tiivistettynä voisi sanoa sen olleen keskinkertainen elokuva keskinkertaisesta kirjasta. Kannattaa käydä katsomassa, jos genre on sinua kiinnostava.
31/2 / 6 hyvin ikävää, onneksi elokuvasta poisjätettyä, käärmekohtausta
John Green: Paper Towns, 2008, Dutton Books, 365 sivua
| https://contentcafe2.btol.com/ |
Tabithan isä on saanut työpaikan vanhan kartanon tilanhoitajana ja koko perhe muuttaa paikan päälle saadakseen uuden suunnan elämälleen. Pian Tabitha alkaa kuitenkin huomata outoja tapahtumia, joita hän ei kykene järjellä selittämään. Onko hän vaarassa vai oikeasti seonnut?
Kyllä, kirja ihan oikeasti alkaa näin. Suureksi pettymyksekseni se ei kuitenkaan ollut B-luokan slasher, jos niin voi kirjoista edes sanoa, vaan aika laimeaksi jäävä kauhua yrittävä tarina. Juoni ei varsinaisesti ollut huono, vaikka olikin lopulta hieman liian yksinkertainen. Siinä oli hyviäkin hetkiä, jotka herättivät muutaman väristyksen. Loppuratkaisu ei ollut omaperäisimpiä, mutta solmi tyydyttävästi langanpätkät yhteen.
Hieman ennalta-arvattavan juonen olisin voinut vielä sivuuttaa, jos henkilöt olisivat olleet kiinnostavat tai miellyttävät. Vielä mitä, yksikään kirjan henkilöistä ei tuonut kaivattua kiintymyksen tunnetta. Tabitha on avuton ja lapsellinen ja käyttää koko kirjan ympäriinsä haahuiluun. Hän odottaa vastauksien vain tipahtavan syliinsä tekemättä itse oikeastaan mitään muuta kuin pyörtyilee ja on peloissaan. Hän ei myöskään tajua itse yhtään mitään. Ei siis absoluuttisen mitään. Kaikki asiat täytyy kertoa tarkasti ja juurta jaksaen ennen kuin valkenee. Tabitha on 14-vuotias! Kyllä sen ikäisenä pitäisi jo alkeellinen päättely onnistua.
Toisaalta, hänen vanhempansa ovat kaksi ärsyttävää tunnevammaista, joten ehkä avuttomuus on odotettavissa. Hänen äitinsä käytöstä vielä hieman ymmärtää masennuksen takia, mutta joitakin juttuja on todella vaikea niellä. Lopussa selviävä "pikku yksityiskohta" olisi myös ollut Tabithan hyvä kuulla hieman aikaisemmin. Hänen isänsä taas on toisella tavalla ärsyttävä. Hän on toisinaan todella kohtuuton ja odottaa lamaantuneelta lapseltaan aivan liikaa. Oman etunsa voisi kenties myös joskus unohtaa, kun lapsella on ongelmia?
Ison tekstin ja runsaiden marginaalien takia The Haunting of Tabitha Grey oli nopeaa ja kevyttä luettavaa. Se ei herättänyt suuria tunteita lievää ärsyyntymistä lukuunottamatta. Hieman nuoremmat lukijat voisivat saada kirjasta enemmän irti.
3 / 6 luultavasti eroon päättyvää parisuhdetta
Vanessa Curtis: The Haunting of Tabitha Grey, 2012, Egmont, 295 sivua
