Siltojen alla suhisee: Cuckoo Song

Olen hyvin pahoillani pitkästä kirjapostaustauosta. Jumituin vähän kirjojen suhteen enkä toisaalta halunnut postata kirjoja yksinään. Tämän postaan kuitenkin yksin, kuuluuhan se Toisen hyllyn aarteet -kirjahaasteeseen.

http://d.gr-assets.com/

Frances Hardinge: Cuckoo Song

Sezzien alustus:
Liberté pyysi minulta kirjaa, jossa ei ole typerää teiniromanssia. Huomasin, että vaihtoehdot olivat hieman vähissä, mutta lopulta en kuitenkaan osannut päättää kahden kirjan väliltä, joten kysyin tarkentavia kysymyksiä ja niiden avulla päädyin Cuckoo Songiin. Ostin sen kesällä Oxfordista ja kirja kiehtoi minua suuresti. Alussa se oli mielestäni kammottavan pelottava, sen jälkeen pidin todella paljon kirjan maailmasta ja viisaasta pohdinnasta, jota siinä käytiin ihmisyydestä ja muutoksen tarpeesta. Cuckoo Songin hahmot ovat huolella rakennetut ja kokonaisuutena kirja on mielestäni erittäin onnistunut.

Cuckoo Song kertoo 12-vuotiaasta tytöstä nimeltä Triss, joka eräänä päivänä huomaa, ettei olekaan oma itsensä. Hän yrittää sopia takaisin omaan elämäänsä, kunnes saa tietää karmean totuuden siitä, mitä hänelle on tapahtunut. Triss joutuu kohtaamaan liian pian koittavan ratkaisun hetken apunaan vain vastaan hangoitteleva pikkusiskonsa Pen ja kuolleen veljensä kihlattu Violet, joka on Trissin äidin mukaan huonoa väkeä.

Tämän hieman väärään aikaan yöstä kirjoitetun arvostelun selkeyttämiseksi olen päättänyt jakaa mielipiteeni neljään kategoriaan; yleisvaikutelma, tästä pidin, tästä en pitänyt ja nuortenkirjallisuuden ongelmia, jotka kaipaavat puuttumista

Yleisvaikutelmasta joudun ikäväkseni sanomaan, että Cuckoo Song oli ihan kiva. Se ei ollut erityisen hyvä, muttei myöskään huono. Enemmänkin aika keskinkertainen. Minusta tuntuu myös, että luin sen väärään aikaan. Kaikki varmaan tietävät, kuinka ärsyttävää on, kun huomaa lukevansa jotakin kirjaa aivan sopimattomalla hetkellä. Kirjan alkupuoli tökki minulla pahasti syistä, jotka selitän myöhemmin. Tarina pääsi mielestäni vauhtiin vasta puolivälin jälkeen. Pidinkin viimeisestä 200 sivusta paljon enemmänkin kuin alusta. Cuckoo Songissa oli mielestäni erittäin kiehtovia elementtejä, teemoja ja yksityiskohtia. Jotkut niistä herättivät ajatuksia, toiset huvittivat ja osa toi tarinaan mystisyyttä. Ongelmana oli ainoastaan, että niitä oli liikaa. Kirja itsessäänkin oli mielestäni liian pitkä. Osa loistavista asioista jäi vähäiselle käsittelylle ja lukijana en aina pysynyt perässä kaikissa käänteissä. Kustannustoimittamista ja ajatusten selkeyttämistä hieman lisää ja kirja olisi toiminut dynaamisempana kokonaisuutena.

Erityisen vaikutuksen minuun tekivät kuusi osaa, toiset pieniä ja toiset taas hieman suurempia. Rakastin paikkojen, otusten ja henkilöiden(ei ihmisten) nimiä. Ne olivat yksinkertaisella tavalla nokkelia ja selvästi mietittyjä. Nimet olivat myös siinä suhteessa hienovaraisia, että ne eivät saman tien luoneet vahvoja mielikuvia, vaan jättivät tilaa omalle ajattelulle. Toinen mahtava asia oli Violet. Hän oli henkilönä aivan loistava ja moniulotteinen. Hän oli yksi ainoista henkilöistä, joka ei missään vaiheessa raivostuttanut minua. Hänessä oli särmää, tarttumapintaa ja vikoja, minkä takia hänen kohtauksensa olivat kaikkein kiinnostavimpia. Kolmas asia oli jazz-musiikin kuvailu. Rakastuin aivan täydellisesti tapaan, jolla kirjailija kuvasi eri jazz-musiikin tyylejä. Tunnistin täysin, mistä hän puhui ja jokainen kuvaus sai hymyn huulilleni. Neljäs, viides ja kuudes ovat molemmat keskusteluja. Yhdessä kohdassa Violet selittää Penille ja Trissille, jotka ovat eläneet yltäkylläisyyden kuplassa, tavallisten ihmisten vaikeuksista rahan kanssa. Toisessa taas Shrike selittää tytöille, miksi sakset ovat salaperäisen Besiders-kansan vihollisia. Koko keskustelun piilevä filosofisuus iski minuun syvästi. Viimeinen keskustelu käytiin Trissin (siinä vaiheessa hänen nimensä on Trista) ja Piers Crescentin välillä. En voi vastustaa kohtauksia, joissa rasittaville henkilöille näytetään heidän virheensä ja heidät pakotetaan näkemään tekemänsä vääryys. Lapsellista riemua koin suunnattomasti.

Nyt päästään sitten asioihin, jotka minua ärsyttivät. Niitä ei ole kovin montaa, mutta valitettavasti samat ärsyttävyydet piinasivat minua lähes koko kirjan läpi. Olen joutunut myöntämään itselleni olevani voimakkaasti suhtautuvaa sorttia, mikä tässä tapauksessa tarkoitti, että jouduin toisinaan lopettamaan lukemisen ärsyyntyessäni liikaa. Kaikkein ärsyttävin kaikista oli Pen. Hänestä tuli mukava vasta viimeisen sadan sivun aikana. Muuten Pen ei tehnyt mitään muuta kuin valitti, hankaloitti päähenkilön elämää ja teki erittäin typeriä valintoja. Tästä lisää seuraavassa kappaleessa. Kuten jo aiemmin mainitsin niistä turhista elementeistä, Mr Grace oli ehdottomasti sellainen. Hänellä oli aluksi oma, tärkeä tehtävänsä, mutta loppuvaiheessa hänestä tuli turha hidastava tekijä, joka ei edes saanut kunnollista käsittelyä. Mr Grace jäi liian merkityksettömäksi, jotta hänen kohtalonsa olisi herättänyt minussa minkäänlaisia tunteita. Hän olisi ansainnut paremman käsittelyn tai sitten hän olisi saanut jäädä pieneksi henkilöksi. Viimeinen, mutta ei vähäisin raivostuttavuuden kohde oli tyttöjen äiti, joka herätti minussa suunnatonta vihaa. Se nainen oli pohjimmiltaan syyllinen aika moneen koko kirjaan johtaneeseen asiaan ja pääsi minusta hieman liian helpolla.

Vihdoin pääsen asioihin, jotka tämän kirjan ansiosta huomaan olevan nuortenkirjallisuuden erittäin naurettavia piirteitä, joista tulisi päästä eroon ensi sijassa.

1. Lapsi-ikä. Tästä lähin yli 20-vuotiaat, joilla ei ole kasvatustutkintoa, eivät saa kirjoittaa alle 13-vuotiaita päähenkilöitä. Jostain kumman syystä aikuisilla kirjailijoilla vaikuttaa olevan todella vääristynyt käsitys lasten henkisestä kehityksestä. Kaikki lapset välillä 4-10 käyttäytyvät aivan samalla tavalla. He saavat olla rationaalisia olentoja silloin, kun se jotenkin edistää juonta, mutta muuten he käyttäytyvät kuin 5-vuotiaat. Eli he ovat aivan täysin impulssiensa hallittavana, saavat uhmaikäisen kiukkukohtauksia, eivät kykene ajattelemaan seurauksia ja unohtavat tärkeät tehtävät saman tien. Cuckoo Song on loistava esimerkki, sillä Pen käyttäytyi ensimmäiset 300 sivua juuri kuvailemallani tavalla ja hän oli sentään 9! Ei 5!

2. Takakansitekstit. Syy siihen, miksi en oikein päässyt Cuckoo Songin kanssa vauhtiin oli sen takakansiteksti. Siinä kerrottiin tarkasti asiat, joiden selvittämiseen Triss käytti ensimmäiset sata sivua! Vähän puuduttaa lukea sivu toisensa jälkeen, kuinka päähenkilö miettii ahdistuneesti syytä ongelmiinsa, kun lukija jo ne tietää. Tämä ei siis ollut kirjan syy, vaan huonon takakansitekstin. Valitettavan usein juuri nuortenkirjoissa käy juurikin näin.

Nyt, kun olen saanut valittaa rivin toisensa jälkeen, minun on pakko sanoa, että kirja on oikeasti ihan lukemisen arvoinen. Se on vähän erilainen kuin monet muut lähiaikoina julkaistut nuortenkirjat ja se se ainakin herättää tunteita.

3 / 6 kenties kuollutta sammakkoa rasiassa

Frances Hardinge: Cuckoo Song, 2014, Macmillan, 409 sivua

Ereitan postauksen hänelle antamastani kirjasta löydät täältä