Hankalia hetkiä: A Court of Thorns and Roses

Olin kuullut tästä sarjasta sekä kirjailijan toisesta sarjasta hyvinkin ristiriitaisia ja lähinnä negatiivisia asioita. Koin jonkin hetkellisen harkintakyvyn häiriön ja päädyin lukemaan ensikosketukseni Sarah J. Maasin kirjojen maailmaan. En rakastunut, lue siis omaa harkintaa käyttäen.

https://media.bloomsbury.com/

Sarah J. Maas: A Court of Thorns and Roses

Feyre elää köyhissä oloissa isänsä ja kahden siskonsa kanssa ja yrittää metsästämällä pitää perheensä edes jotenkin ravittuna. Eräänä päivänä metsällä ollessaan Feyre tappaa suuren suden ja samana iltana läheisestä keijujen valtakunnasta tullaan vaatimaan korvausta. Susi oli yksi heistä ja korvauksesi menetetystä elämästä Feyren on valittava joko kuolema tai lähdettävä keijujen matkaan maksamaan verivelkaa. Feyre päättää lähteä ja hänet viedään kevään hallitsijan Tamlinin hoviin. Tamlin ja hänen hovinsa väki joutuvat elämään salaperäisen kirouksen alla ja mitä syvemmälle hovin maailmaan Feyre uppoutuu, sitä mystisemmäksi ja vaarallisemmaksi kaikki keijujen maailmassa muuttuu. Tämän ohella Feyren on kamppailtava omien tunteidensa kanssa ja päätettävä, onko Tamlin suurimman mahdollisen uhrauksen arvoinen.

Muistiinpanoni tätä postausta koskien ovat niin pitkät, etten tiedä mistä alottaisin. Tasapainon ja reiluuden ja sen sellaisen nimissä aloittakaamme asioista, joista myönnän aidosti pitäneeni. Lista ei ole pitkä, mutta on siinä kuitenkin joitain oikeita asioita.

A Court of Thorns and Roses eli ACoTaR lyhennettynä ammentaa inspiraatiota esimerkiksi alkuperäisestä Kaunotar ja Hirviö -sadusta sekä pohjustaa ilmeisesti myöhempiä osia varten jonkinlaista Hades ja Persephone -kuviota. Mukana oli myös vaikutteita 1700-luvun skotlantilaisesta Tam Lin -runosta, kuten voimme yhden henkilön nimestäkin päätellä. Nämä elementit olivat mielestäni todella kiinnostavia ja hyvin käytettyjä. Pohjamateriaali oli vielä nähtävissä, mutta sen kanssa uskallettiin vähän leikkiä. Ylipäänsä tarinan maailma ja historia olivat sen parhaita ominaisuuksia. Kirjassa on kartta ja ihmisten ja keijujen verisestä historiasta kerrotaan juuri sopivassa mittakaavassa niin, että siitä sai tarpeeksi hyvän kuvan olematta kuitenkaan liian yksityiskohtaista.

Asioiden ja paikkojen ja henkilöiden kuvailu olivat muutenkin kiehtovia ja nautinnollisia lukea. Maas osaa herättää kohtauksia eloon jäämättä kuitenkaan liian kiinni epäolennaisiin asioihin. Henkilökuvaukset lipsuivat muutaman kerran hieman kliseisiin ilmaisuihin, mutta suurimmaksi osaksi kohtauksen pohjustaminen ja kuvailu olivat hyvin onnistuneita. Oli helppoa muodostaa mielikuva siitä, miltä ihmiset ja tapahtumat visuaalisesti näyttivät. Kirjassa on yli 400 sivua, mutta siinä edistyy erittäin joutuisasti. Jotain jännittävää vetovoimaa kirjassa on pakko olla, sillä luin sen alle viikossa siitä huolimatta, että jaksotus ja vauhti ontuvat toisinaan.

Muista henkilöistä en niin välittänyt, mutta Tamlinin oikea käsi Lucien oli päivieni valo. Ensinnäkin rakastan Lucien-nimeä suuresti, joten arvostan nimivalintaa. Lisäksi Lucien oli yleensä yhtä loppu Feyren säätöön kuin minäkin ja tarjoili suuren osan kirjan parhaista lausahduksista ja dialogista. Lucien myös yritti aktiivisesti auttaa Feyreä selviytymään lopun dramaattisista tapahtumista, vaikka tiesi joutuvansa itse vaikeuksiin. Eikä hän edes sitonut Feyreä epämääräisiin taikasopimuksiin kiitokseksi... Muutenkin Lucien oli ilo väsyneille silmilleni aina, kun hän ilmestyi kirjan sivuille.

En lähde tässä niitä nyt yksityiskohtaisemmin erottelemaan, mutta kirjassa oli jotain todella onnistuneita kohtauksia, joissa kieli ja kerronta kohtasivat tapahtumat juuri oikein ja tarina nappasi mukaansa. Esimerkkinä kirjan myös lukeneille; itse pidin todella paljon Feyren ensimmäisestä haasteesta, jossa hän kohtaa käärmemato-otuksen vai mikä se nyt olikaan. Se koko kohtaus oli mielestäni erinomainen ja jäi vahvasti mieleen.

Nyt olemme käsitelleet asiat, joista kirjassa pidin. Olisikin aikaa siirtyä aiheisiin, joista minulla on... Sanomista.

Kieli ja erityisesti henkilöiden ajatuksiin ja tunteisiin liittyvä kuvailu oli välillä hyvin kliseistä ja toisinaan jopa hieman silmien pyörittelyä aiheuttavaa. Tiedän, että kyse on nuorten kirjasta, mutta se ei tarkoita, että nuoret ymmärtävät vain ärsyttävää kerrontaa. Tapahtumien ja hiljaisten hetkien jaksotus ja tasapaino ontuivat jonkin verran. Välillä sujuu oikein kivasti ja sitten on taas sivukaupalla todella tylsää, kun mitään olennaista ei tapahdu. Sitten hypätään täyteen vastakohtaan ja tapahtuu tuhat asiaa yhtä aikaa. Ylipäätään sanoisin, että Acotar olisi voinut hyötyä vähän terävämmistä editoijan saksista. Sitä olisi hyvin voinut lyhentää 100 sivua menettämättä yhtään mitään olennaista. Tai ainakin tasapainottaa tapahtumia, sillä kirja aloittaa siinä vaiheessa suuret tapahtumat, kun jäljellä on 150 sivua. Niillä paikoin vaihdetaan keijuromanssista action-elokuvaan. Sinänsä kiva, että enää ei todellakaan ollut tylsää, mutta toisaalta 150 sivuun oli sitten tungettuna aika paljon asiaa.

Kieleen liittyvänä yksityiskohtana olivat myös jotkut ilmaisut ja kielikuvat, jotka olivat mielestäni ristiriidassa kirjan muun maailman ja kulttuurin kanssa. Se sijoittuu omaan maailmaansa ja sen asukkailla on omat kulttuurinsa ja uskontonsa, mutta silti Hell on sana, jota käytetään kirosanana. Se viittaisi siihen, että tässä maailmassa uskottaisiin helvettiin, mutta mikään muu ei tue tätä ajatusta. En toisaalta ole aina keksittyjen kirosanojen ystävä, mutta sopivampia olemassaolevia kirosanoja löytyisi kyllä.

Pidin keijujen ja ihmisten ja maailman historiasta, mutta keijuista itsestään ja heidän tavoistaan kerrottiin aivan liikaa. Muuten sekin olisi ehkä ollut ihan siedettävää, mutta jokainen uusi asia meni aina vain huolestuttavampaan ja problemaattisempaan suuntaan. Ensinnäkin keijuilla on todella raju sukupuolijako ja naisiin viitataan sanalla "females". Ihan ällöttää muistellakin. Miehet, eli tietenkin "males", ovat vallassa ja maskuliinisia ja voimakkaita ja naiset enemmän alisteisessa asemassa ja hauraita. Jotkut vähän muotista poikkeavat, mutta siihen syvennymme kohta tarkemmin. Kaikesta tapakulttuurista huolimatta olin koko kirjan ajan todella hämmentynyt eri tyyppisistä keijuista. Oli Fairies ja Fae ja vaikka mitä muita keijumaailman olentoja, jotka ilmeisesti poikkesivat ainakin jollain tapaa kaikki toisistaan, mutta eroja ei varsinaisesti selitetty missään kohtaa ja ne jäivät minulle sekavaksi arvoitukseksi myös kirjan päätyttyä.

Arvoituksesta puheen ollen. Pieni spoiler siitä, mikä on loppuosan juonen pääidea seuraa seuraavaksi tässä kappaleessa. Feyre saa kolme tehtävää pahalta kuningattarelta, mutta samalla myös arvoituksen ja hän voi missä tahansa vaiheessa vastata arvoitukseen. Jos vastaus on oikein, Feyre voittaa kuningattaren. Ideana hyvä ja pidän arvoituksista suuresti. Olisin nauttinut siitä, jos arvoitus olisi ollut jotain fiksua ja vaikeaa ja viime hetkellä Feyre olisi tajunnut sen ratkaisun. Ainoa ongelma oli se, että arvoitus oli todella helppo enkä voi käsittää, miksi Feyre ei olisi tajunnut sitä saman tien.

Siirtykäämme henkilöihin. Feyre, päähenkilömme, ei oikein vedonnut minuun. Hän on hyvin tyypillinen ja kliseinen teinikirjallisuuden päähenkilö. Hän ei ole kuin muut tytöt, hän on kaavan rikkoja ja mitä lienee, mutta kuitenkin todella kaunis, vaikkei tiedä sitä itse ja kaikki muut peruskuviot. Sinänsä kliseissä ja yleisissä hahmotyypeissä ei ole mitään vikaa, mutta itselleni Feyre ainakin hukkui näiden piirteiden alle ja jäi minulle etäiseksi. Koin Feyren todella tylsäksi hahmoksi ja hän tuntui enemmän vain pakolliselta lukijan ympäriinsä kuljettajalta, jonka täytyy näyttää meille nämä tapahtumat ja kohtaukset. En kirjan päätyttyäkään osaa sanoa, kuka Feyre on henkilönä. En osaa kuvailla, kuinka hän tyypillisesti reagoisi tilanteisiin, mistä hän pitää ja mistä ei, kuka hän on tämän tarinan ulkopuolella. Feyren toiminta tuli minulle usein yllätyksenä ihan vain siksi, että en saanut hänestä tarpeeksi otetta ennakoidakseni, miten hän milloinkin käyttäytyy.

Se, miten Feyreä tarinan aikana kohdellaan, häiritsi minua kuitenkin enemmän kuin henkilö itse. Koko kirja on täynnä Feyren loppumatonta seksuaalistamista mieshenkilöiden osalta. Hän on jatkuvasti jonkun objektina. Feyre juotetaan yhden henkilön toimesta lukuisana iltana transsiin keijuviinillä, puetaan aivan läpinäkyvään harsomekkoon ja laitetaan tanssimaan seksuaalisesti muiden viihteeksi. Lisäksi samainen henkilö maalauttaa Feyren kehon täyteen jotain musteviivoja nähdäkseen, etteivät muut koske Feyreen, sillä hän "ei pidä siitä, että hänen omaisuuteensa kosketaan". Sallinette minun oksentaa.

Henkilö, josta edellisessä kappaleessa puhuin, on Rhysand, pahan kuningattaren käskyläinen. Ja kyllä tiedän, että ei vapaaehtoisesti, mutta minulta ei Rhysandille erityisemmin sympatiaa tässä kohtaa irtoa. Rhysand esitellään maailman raivostuttavimmalla tavalla. Keijulla on juhlat ja Feyre hiipii salaa mukaan ja jotkut keijut aikovat raiskata hänet, mutta Rhysand ilmestyykin paikalle mystisenä pelastajana ja Feyre sanoo hänen olevan "kaunein mies, jonka olen ikinä nähnyt". Rhysand esiintyy tässä vaiheessa ja pitkälle muutenkin kirjassa omahyväisenä ja raivostuttavana henkilönä, joka on valta-asemassa Feyreen nähden. Lisäksi hänen puheensa loppupuolella voi tulkita sanoin "en raiskannut sinua, koska se ei kuulunut suunnitelmaani" ja muutenkin Rhysand kohtelee Feyreä täysin objektina. Silti ilmeisesti tämä ahdistava, pahoinpitelevä, omahyväinen hirveä tyyppi pitäisi nähdä jollain tapaa romanttisena? Ei pysty.

Feyre vahingoittuu yhdessä kohtauksessa ja Rhysand tarjoaa parannusta. Feyre on täysin epätoivoisessa asemassa ja hänen on pakko hyväksyä Rhysandin tarjoama sopimus tai kuolla. Rhysand kyllä parantaa Feyren, mutta sopimukseen kuuluu, että tästä lähin Feyren on oltava viikko jokaisesta kuukaudesta Rhysandin luona ja "kuuluttava hänelle". Lisäksi Feyren etukäteen asiasta tietämättä sopimus ilmaistaan siten, että Feyrellä on yhtäkkiä todella näkyvä tatuointi toisessa kädessään, josta käy ilmi, että hän on tehnyt Rhysandin kanssa tällaisen omistussopimuksen. Tarina yrittää minun silmissäni turhaan tehdä 180 asteen käännöstä Rhysandin hahmossa ja esittää hänen kamalan aiemman käytöksensä sittenkin hyvänä. Jotta voisin nähdä Feyre/Rhysand -parituksen minään muuna kuin äärimmäisen epäterveenä ja ällöttävänä, Rhysand tarvitsisi niin suuren elämänmuutoksen ja hyvityskaaren, että sellaista ei ole vielä keksitty. Olen myös sitä mieltä, että kyynelten nuoleminen jonkun kasvoilta on todella kuvottava mielikuva, eikä millään tapaa herätä minussa romanttisia ajatuksia.

Reiluuden nimissä puhutaan nyt sitten myös kirjan alkuperäisestä miespääosasta ja Feyren rakkauden kohteesta Tamlinista. Minulla on aika vähän sanottavaa Tamlinista lähinnä, koska hän oli myös hyvin mitäänsanomaton. Tamlin ei ole mikään unelmien poikaystävä hänkään. Tamlin on kontrolloiva ja mustasukkainen, mikä tietenkin tämän kirjan mukaan on ainoastaan romanttista ja seksikästä. Se ei ole. Feyre ja Tamlin harrastavat pari kertaa seksiä. Se sentään on jotain, mitä molemmat haluavat eikä Feyreä pakoteta millään tapaa. Että siitä edes pisteet. Tosin aika tarinan alkupuolella Tamlin pitelee Feyreä seinää vasten ja puree hänen kaulaansa. Todella romanttista, eikä ollenkaan karmivaa. Tämä tapahtuma taas johtuu siitä, että Tamlin on jonkun suuren rituaalin takia ottanut itseensä jonkin metsästäjäolemuksen, jonka tarkoitus on etsiä joku neito ja viedä se luolaan seksiä varten. Kaikki hovin keijunaiset odottaa luolan luona ja tahtoo tulla valituksi, mutta Feyren täytyy pysyä poissa, koska jos Tamlin/Hunter löytää hänet, niin hän ei voi kontolloida itseään. En tykännyt.

Kaksi pienempää asiaa, joista en pitänyt. Ensinnäkin kirjassa tykätään kohdistaa tarpeetonta raakaa ja seksuaalistettua väkivaltaa naishahmoja kohtaan. Yksi nainen kidutetaan hengiltä ja sitten hänen alaston ruumiinsa roikkuu pahan kuningattaren valtaistuinsalissa. Toinen on se, että kirja käyttää yhtä iki-inhokkijuonielementeistäni. Päähenkilölle ei kerrota mitään ja häneltä salaillaan kaikkea, joten sitten hän päättää ottaa itse asioista selvää ja päätyy vaikeuksiin.

Kuningattaresta puheen ollen. Hän on kirjan ainoita dominoivia ja johtoasemassa olevia naishahmoja, joten luonnollisesti hän on paha ja vihollinen. Naispahiksen on oltava tietenkin myös todella seksuaalinen ja puhtaasti paha, koska kuinkas muutenkaan. Hänelle yritetään kehittää jotain traagista taustatarinaa, mutta sillä ei ole merkitystä yhtään millekään ja lopulta sitäkin käytetään vain näyttämään muutama uusi ilkeyden muoto.

Kaikesta valituksestani ja kirjan problemaattisista elementeistä huolimatta kykenen ainakin jonkin verran näkemään, miksi sarjasta pidetään. Siinä on fantasiaa ja keijuja ja seksiä ja romantiikkaa ja toimintaa ja satuelementtejä. Minulle sen huonot piirteet kuitenkin ylittivät hyvät enkä ainakaan näillä näkymin aio jatkaa sarjan parissa. Varsinkin siksi, että pelkään sarjan pilaavan Lucienin hahmon, joka oli ainoita asioita, joista pidin ilmin yhtään muttaa tai poikkeusta.

2 / 5 yllättävän sympaattista olentoa metsässä


Sarah J. Maas: A Court of Thorns and Roses, 2015, Bloomsbury, 419 sivua

2017:
9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja

2016:

5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman

2015:
17. Kirja, joka on mukaelma jostain klassisesta tarinasta, esim. sadusta, näytelmästä tai kirjallisuusklassikosta