Näyttämön taikaa: Angels in America

Innostuin pitkästä aikaa taas näytelmistä ja halusin lukea klassikoiden lisäksi jotain vähän modernimpaa. Tämä oli ensimmäinen, joka tuli mieleen.

https://d1w7fb2mkkr3kw.cloudfront.net/

Tony Kushner: Angels in America

Angels in America on kaksiosainen näytelmä ja tästä näytelmäkäsikirjoituksen uudesta painoksesta löytyvät molemmat Millenium Approaches ja Perestroika. Näytelmä kertoo 1980-luvun AIDS-kriisistä ja konservatiivisesta Reaganin hallinnossa. Tässä kehyksessä seuraamme muutamaa henkilöä, jotka kamppailevat ihmissuhteiden, sairauden, yhteiskunnan ja enkeleiden kanssa.

Minun on taas ensin hehkutettava sitä, kuinka paljon pidän tästäkin kannesta. Luin tänä vuonna paljon kirjoja, joiden kansia rakastin ja tämä on ehdottomasti listan kärkipäässä. Kaikki tämän kannen estetiikassa vetoaa minuun ja tahdon virallisesti kiittää kaikkia, jotka osallistuivat sen suunnitteluun.

Tämä on selvästi niitä näytelmiä, jotka pääsisivät oikeuksiinsa oikeasti vasta nähtynä. Tällaisenaankin se oli ihan kiinnostava lukukokemus, mutta jäi hieman etäiseksi eikä minulla loppujen lopuksi ole kovinkaan paljon ajatuksia. Angels in America on kuitenkin osa queer-kulttuurin historiaa ja koen edes jollain tapaa sivistyneeni.

Etäisyydestä huolimatta Angels in America onnistuu välittämään lukijalle oikeita tunteita. Koin hahmojen kanssa ahdistusta, epätoivoa, surua ja toivottomuutta, mutta myös ihailua, iloa, ystävyyttä ja elämänhalua. Vaikka tarina on luettuna aika erikoinen ja hieman sekava, tunteet todellakin hyppäävät sivuilta. Voin vain kuvitella, kuinka koskettava Angels in America on näytelmänä. Toisaalta Angels in America oli paikoitellen myös äärimmäisen kiusallinen etenkin joissain seksuaalissävytteisissä kohtauksissa ja niissäkin kiusallisuuskerroin voisi näyteltynä nousta huikeisiin ulottuvuuksiin.

Angels in America on todella kiinnostava yhdistelmä perinteistä ja absurdia. Ihmissuhteet olivat hyvin todellisia, mutta ne yhdistyivät kaikkeen enkeleihin ja ennustuksiin ja profeettoihin liittyviin yliluonnollisiin elementteihin. Yllätyin siitä, kuinka paljon tarinassa käsiteltiin uskontoa ja uskoa, mutta se oli näkökulma, jonka koin todella kiinnostavaksi ja toimivaksi. Tony Kushner on juutalainen ja Angels in America tarjoaakin käsittelemiinsä uskonnollisiin asioihin juutalaisen lähestymistavan, mikä on todella hyvää vaihtelua. Samalla kuitenkin enkelit itsessään ovat hyvin absurdeja hahmoja ja liikkuvat hyvin kaukana siitä, miten populaarikulttuurissa enkelit yleensä esitetään.

Luin kirjan jo jokin aika sitten ja vaikka siinä hetkessä olin tarinassa mukana, muistan siitä enää vain palasia sieltä täältä. Luettuna se jää ehkä vähän sekavaksi, mutta on samalla luettaessa helppo ymmärtää. Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen kokemus.

31/2 / 5 maanosaa edustavaa enkelihahmoa

Tony Kushner: Angels in America, tämä versio 2017, alunperin 1993, Nick Hern Books, 352 sivua

Helmet2019:
23. Kirjan nimessä on jokin maa

Liian korkeat odotukset: Peter Darling

Sarjassamme Rakastan tätä kantta niin paljon. Sisältöä en valitettavasti yhtä paljon.

https://i.gr-assets.com/

Austin Chant: Peter Darling

Peter Darling on uudelleenkerronta Peter Panista ja tässä versiossa Peter ja Wendy ovat sama henkilö. Mikä-mikä-maassa Peter sai olla oikea todellinen itsensä ennen kuin hän päätti palata takaisin tavalliseen maailmaan ja yrittää elää Wendynä ja unohtaa Peterin kokonaan. Vuosia myöhemmin Peter kuitenkin palaa Mikä-Mikä-Maahan odottaen asioiden olevan ennallaan. Kadonneet pojat ovat kuitenkin kehittäneet uudet hierarkiat ja tehneet sovun Kapteeni Koukun kanssa. Peterille tämä ei sovi ja hän aikoo tehdä parhaansa elvyttääkseen vanhan vihollissuhteensa. Mitä enemmän Peter taistelee Koukun kanssa, sitä enemmän hän tuntee uudenlaista vetoa vanhaa vihollistaan kohtaan.

En oikein tiedä, mitä sanoisin tästä kirjasta. Odotukseni olivat aika korkealla eikä kirja oikein täyttänyt niitä, mutta en myöskään inhonnut sitä. Sillä oli hyvät hetkensä ja vähän huonommat hetkensä eikä minulla ole hirveästi sanottavaa kummastakaan. Yritän kuitenkin erotella pari asiaa, joiden perusteella annoin sille arvostelun.

Aloitetaan hyvistä asioista! Rakastan tarinoita, jotka liittyvät toisiin tarinoihin. Peter Pan on lisäksi tarina, jonka pohjalta saa rakennettua vaikka mitä ja tässäkin kirjassa oli muutama todella hyvä idea ja tulkinta. Muusta keskinkertaisuudesta huolimatta rakastin todella paljon joitain tarinaan ja maailmaan liittyviä paljastuksia, jotka perustuivat nimenomaan Mikä-Mikä-Maan rooliin kirjassa. En halua kuitenkaan spoilata niitä, mutta sanon vain joidenkin asioiden todella vakuuttaneen minut ja jäin miettimään niitä vielä pidemmäksi aikaa. Lisäksi annan aina plussaa keijuille. Jostain syystä pidän kirjoista, joissa on keijuja.

Oma kokemukseni ja nopeasti silmäileväni arviot ovat samaa mieltä siitä, että representaatio on hyvin tehty ja hahmojen transidentiteettiin liittyvät kohdat ja elementit olivatkin kirjan kiinnostavampaa sisältöä. Peterin normaalissa maailmassa kohtaama transfobia ei ole missään kohtaa tarinan pääkohta tai traumaattisilla kokemuksilla revittelevä dramaattinen elementti. Peterin elämää Wendynä nähdään vilauksilta ja niiden tarkoitus on tuoda moniulotteisuutta Peterin hahmoon. Mitä hän ehdottomasti tarvitsi... Mutta siitä lisää myöhemmin.

Peter Darling on täynnä potentiaalia kaikilta osin. Maailmanrakennus, hahmot, tarina, tunnelma, kaikki on sellaista, joista olisi voinut tulla jotain suurta. Valitettavasti ne kaikki myös jäivät vähän puolitiehen. Tämä on kirjailijan ensimmäinen teos ja se näkyy vahvasti joka sivulla. Teksti ei täysin saumatonta ja sulavaa, kerronta menee näkyvästi helpon kautta ja kieli on ylipäänsä vähän kömpelöä ja ei täysin kypsää. Tapahtumat tulevat ja menevät nopeasti ja nytkähdellen ja asiat helposti selitetään kertomisen sijaan. Kielessäkin on kyllä hetkensä, mutta valitettavasti se olisi tarvinnut vielä runsaasti kehittämistä. Peter Darlingissa on myös vain noin 200 sivua ja kerrankin olen sitä mieltä, että kirjan olisi pitänyt olla pidempi. Tämä kirja olisi tarvinnut ainakin 100 sivua lisää, jotta olisimme päässet oikeasti juoneen sisään ja oppineet tuntemaan henkilöt. Tällaisenaan kirjassa tapahtuu tuhat ja yksi asiaa, mutta mistään ei oikein saa kiinni ja kaikesta jää etäiseksi. Vähän lisää taustoitusta ja rakentelua ja tämä olisi ollut heti parempi kirja. Tapahtumat itsessään olivat ihan toimivia, toteutus vaan ei tukenut niitä.

Sama kiireen tuntu tuli myös henkilöiden kanssa. Ehdimme hädin tuskin saada otetta päähenkilöstä saati sitten sivuhahmoista. Peter oli ensimmäiset sata sivua todella ärsyttävä ja halusi vain tapella Koukun kanssa välittämättä siitä, että kaikki muut halusivat vain elää rauhassa ja tehdä omia juttujaan. Peter ei kuitenkaan saanut kunnolla olla epäilyttävä tai jopa pahis, vaan samalla hänen tuli olla tarinan sankari eikä tämän toteutus oikein toiminut. Se aiheutti lähinnä vain sahaamista ärsyttävyyden ja miellyttävyyden välillä. Moraalinen arveluttavuus minulle sopii, ärsyttävyys ei. Kirjassa esitellään hahmo nimeltä Ernest, jonka Peter kohtaa Mikä-Mikä-Maassa. Hän oli oikeastaan lopulta kaikkein kiinnostavin henkilö emmekä saaneet läheskään tarpeeksi Ernest-sisältöä. Missä on kirjani Ernestistä? Unohda Peter, kansa tahtoo Ernestin! Koukku oli myös yllättävän kiinnostava henkilönä. Hänen hahmonsa oli paljon yhdenmukaisempi ja tuntui hahmona miellyttävämmältä.

Loppujen lopuksi Peter Darling jäi hyvistä juonenkäänteistä ja kiinnostavista ideoista huolimatta hyvin keskinkertaiseksi ja ajattelen kaihoten kaikkea siinä ollutta potentiaalia. Sen sanon kyllä, että kirjan nimi ja kansi ovat niin omaa silmääni miellyttäviä, että jos olisin pitänyt tästä yhtään enemmän, olisin voinut investoida saadakseni tämän upeuden omaan hyllyyni. En kuitenkaan koe sitä kirjan luettuani enää kiinnostavaksi rahan käytöksi, joten tyydyn vain ihailemaan sitä ruudun välityksellä.

3 / 5 keijurituaalia puun juurella

Austin Chant: Peter Darling, 2017, Less Than Three Press, 204 sivua

Helmet2019:
37. Pienkustantamon julkaisu

Sekavan viihdyttävä: Once & Future

Näin tämän kirjan instagramissa ja rakastuin sen kanteen. Myös kuvaus kuulosti kiinnostavalta ja suureksi onnekseni kirja oli Helmet-kirjastojen listoilla!

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Amy Rose Capetta & Cori McCarthy: Once & Future

Ari tekee pakkolaskun vanhan Maan pinnalle ja vetää taikamiekan puusta. Käy ilmi, että hän on uusin kuningas Arthurin reinkarnaatio ja yhdessä vuosisatojen aikana teini-ikäiseksi nuortuneen Merlinin kanssa, hänen on yritettävä löytää tie irti Arthurin uudelleen syntymisen kierteestä sekä voitettava kaikkea hallitseva megayritys Merger. Mukaan liittyy myös monia muita legendoista muistuttavia hahmoja ja kaikilla on roolinsa tapahtumissa, jotka johtavat uhkarohkeaan hyökkäykseen Mergeriä vastaan.

Kerrankin olen iloinen siitä, että kirjoitan postausta vasta kuukausia kirjan lukemisen jälkeen. Once & Future osui minulle juuri sopivaan hetkeen ja se osittain sokaisi ajatuksiani enkä voinut arvostella sitä objektiivisesti. Tämä oli erittäin nopealukuinen ja nopeatempoinen kirja minulle varsinkin, kun se tuli heti useamman sellaisen kirjan perään, jotka olivat juonen nopeuden osalta jättäneet paljon toivomisen varaa. Niinpä tämä actionin täyttämä ja erittäin humoristinen kirja tarjosi minulle todella miellyttävän lukukokemuksen. Alun perin Once & Future oli viiden tähden kirja, mutta pohdittuani sitä nyt jonkin aikaa, joudun ehkä vähän laskemaan arvosanaani. Siitäkin huolimatta tämä oli hyvin positiivinen lukukokemus ja sen ajatteleminen saa minut edelleen hyvälle tuulelle. Se oli myös erinomainen kesäinen rantalukeminen

Heti ensimmäiseksi on sanottava, kuinka järkyttävän paljon rakastan tämän kirjan kantta. Once & Future on visuaalisesti kauneimpia ja hienoimpia kirjoja koko vuonna ja vakaasti harkitsen ostavani sen vain kaunistamaan kirjahyllyäni. Kaikki tässä kannessa vetoaa minuun. Sen värimaailma, yksinkertaisen ja yksityiskohtaisen yhdistely, miekan ja ritarihaarniskan estetiikka. Siis aivan kaikki. Voisin vain tuijotella tämän kirjan kantta koko loppuillan sen sijaan, että kirjoittaisin tätä arviota.

Koko kirjan paras asia on se, miten queer se on. Lähes kaikki kirjan hahmoista ovat jollain tapaa heteronormin ulkopuolella ja se on kirjoitettu täysin avoimesti ja tekemättä siitä millään tapaa shokeeraavaa henkilöiden tai kirjan maailman silmissä. Mikään osa juonesta ei käsittele sitä, miten tällainen tai tuollainen identiteetti ei ole hyväksyttyä, vaan henkilöiden queer-identiteetti on yleisesti hyväksyttyä. Sitä enemmänkin korostetaan ja se tuodaan lähes glitteröitynä esille. Joitain tämä tyyli aivan varmasti ärsyttää, mutta itse nautin suuresti siitä, että tämä fantasian ja huumorin täyttämä kirja on ottanut yhtä pahoittelemattoman otteen myös queer-identiteettien esittämiseen. Eikä valtava representaation määrä lopu vain moninaisiin queer-identiteetteihin, vaikka ne ovatkin ehdottomasti pääosassa ja eniten esitettyinä. Esimerkkinä päähenkilömme Ari, joka on panseksuaalisuutensa lisäksi paperiton pakolainen, joka on adoptoitu perheeseen, jossa on kaksi äitiä.

Rakastin Once & Futuren hahmoja. Kirjalijoiden rakkaus hahmojaan kohtaan tuntui loistavan sivuilta suoraan lukijalle ja koin kaikilla olevan jotain tekemistä ja sanomista kirjan kannalta. Ari oli hyvin kirjoitettu hahmo, vaikka henkilönä hieman ärsyttävä. Hän tekee äkkipikaisia ratkaisuja ja on usein tunteidensa vietävänä. Hahmotyyppinä ei siis todellakaan suosikkini, mutta Ari sentään pysyy koko tarinan ajan luonteelleen uskollisena eivätkä hänen ärsyttävämmät hetkensäkään tunnu tuulesta temmatuilta. Ari myös onnistuu kasvamaan kirjan aikana ja oppii harkitsemaan joitain päätöksiään. Hän vie juonta hyvin eteenpäin eikä minun ollut vaikeaa kiintyä Ariin. Paras hahmo ja parhaita asioita koko kirjassa oli kuitenkin Merlin. Once & Futuren Merlin on ihanimpia hahmoja, joihin olen tutustunut tänä vuonna ja hänen näkökulmalukunsa olivat aina kirjan parasta antia. Merlinin repliikit ovat kirjan hauskimpia ja välitin sekä hänen angstistaan että hänen kömpelöistä romanssikuvioistaan.

Ylipäätään dialogi oli erinomaista koko kirjan läpi ja kaikilla hahmoilla oli selkeä oma ääni. Äänestä tuli mieleen myös kirjan taikuus. Merlin saa taikoja tapahtumaan laulun avulla ja lukija saakin bongata hyvin tuttuja "maapallon historiaan" kuuluneita kappaleita eli 2000-luvun pop-musiikkia. Once & Future sovittaa mielestäni fantasian ja sci-fin erittäin hyvin yhteen. Taikuus ei tunnu päälleliimatulta eikä sci-fi sodi sen kanssa millään tavoin. Nautin molemmista elementeistä sekä yhdessä että erikseen. Pidin muutenkin kirjan maailmasta ja aivan erityisesti Kuningas Arthur -vaikutteiden ja elementtien tuomisesta tähän futuristiseen ympäristöön. Lukijan ei oleteta tietävän valtavasti Kuningas Arthurista etukäteen, vaan kaikki elementit on nivottu mukaan ymmärrettävillä ja hauskoilla tavoilla. Kirjassa oli myös vahvasti esillä kapitalismin ja megayhtiöiden vastaiset sanomat enkä koskaan kieltäydy niistä. Hienovaraista se ei ollut, mutta ei toisaalta ollut mikään muukaan tässä kirjassa ja se sopikin hyvin muuhun tyyliin.

Kaikki ei Once & Futuressa kuitenkaan ollut ihan niin onnistunutta ja valitettavasti yksi sen suurimmista heikkouksista oli sen juoni. Siinä olisi paljon parantamisen varaa monilla osa-alueilla. Ensinnäkin kaikki tapahtuu todella nopeasti. Asioita harvoin rakennetaan ja ne vain tapahtuvat nyt, koska juoni käskee niin. Kirjassa on myös todella paljon tapahtumia ja se vaihtaa juonikuviota ja paikkaa usein liian äkkiä. Ehdimme juuri asettua ja kiinnostua tästä, kun on jo aika siirtyä eteenpäin. Juoni ei tuntunut kaikin tavoin valmiilta, vaan siltä, että tähän oli nyt vaan tungettu kaikki kirjailijoiden ideat sen sijaan, että oltaisiin keskitytty vain muutamaan isompaan juonikuvioon. Kirjassa on kyllä paljon erinomaisia kohtauksia ja toisinaan tapahtumat soljuvat erittäin sulavasti ja oikealla tahdilla. Mutta tosiaan rytmitys ontuu koko kirjan läpi ja se tekee kokonaisuudesta hieman sekavan. En lisäksi pitänyt aivan kirjan lopusta enkä siitä, mille pohjalle jatko-osaa nyt lähdetään rakentamaan. Ainakaan tällä hetkellä en ole jatko-osasta kovin kiinnostunut, mutta katson millaisia arvioita siitä ilmestyy, kun se julkaistaan.

Olen jättänyt viimeiseksi käsittelyn aiheeksi erään kirjasta löytyvän asian, joka on hieman ongelmallinen, mutta sopii minulle äärimmäisen hyvin. Kyseessä on se, että naisten välisiä suhteita ei usein näytetä alkuhetkistä asti, vaan hahmot tuntevat tarinan alussa toisensa jo ja ovat kenties jo suhteessakin tai ovat olleet. Itsessään siinä ei ole mitään vikaa tai ongelmallista, mutta lähiaikoina lukijat ovat alkaneet kiinnittää huomiota siihen, että niin monet juuri wlw-romansseista seuraavat tätä kaavaa. Wlw-romansseja on jo muutenkin paljon vähemmän kuin monia muita ja kun vielä suuri osa niistä ei sisällä sitä rakastumisen vaihetta, koetaan se hieman hankalaksi tilanteeksi. Olen aivan samaa mieltä ja ymmärrän tämän näkökulman ja toivon, että wlw-romansseja ilmestyisi kirjallisuuteen enemmän ja monipuolisemmin, mutta aivan henkilökohtaisesta itsekkäästä näkökulmasta tämä trendi sopii minulle.

Syy sille on, että romanssi on usein se osa kirjaa, joka on mielestäni tylsä, turha tai rasittava tai ei vain herätä minussa mitään tunteita. Tämä pätee tietenkin lähinnä kirjoihin, joissa on jokin muu juoni kuin romanssi, sillä en voi sanoa lukevani kovinkaan montaa romanssikirjaa vuodessa. Usein koen, että romanssi vain vie aikaa ja huomiota niistä oikeasti kiinnostavista asioista, kuten juonesta tai maailman rakennuksesta. Varsinkin silloin, kun romanssin rakentaminen yhtäkkiä hidastaa kirjan tahtia ja se tärkeä seikkailu jätetään vähemmälle huomiolle. Voisi toki sanoa, että kyse on vain huonosta kirjoittamisesta, mutta toleranssini on niin alhainen, että siihen ei tarvita huonon kirjoittamisen apua.

Once & Future ei kyllä kovinkaan paljon rakenna mitään suhteita ja se alkoi jossain vaiheessa häiritä jopa minua, sillä ystävyyssuhteet ovat minulle todella kiinnostava elementti kirjoissa ja tärkeä asia oikeassa elämässäkin. Joten tämän kritiikin Once & Future todellakin ansaitsee. Mitään hahmosuhteita ei ehditä rakastaa, kun juonella on niin jäätävä kiire juosta tapahtumasta toiseen. Eli tosiaan Ari ja Gwen (tämän version Guinevere) tuntevat jo toisensa ja heillä on monimutkainen historia. Monia se häiritsee ja ihan syystä, mutta minä olin lähes päinvastaisessa mielentilassa. Olin kiinnostuneempi juonesta kuin tästä romanssista ja olisin todennäköisesti ärsyyntynyt sen kehittelyyn todella nopeasti.

Haluan vielä vähän syventyä siihen, miksi harvoin pidän romansseista. Yksi iso syy on se, että usein en samaistu romanssiin ollenkaan. Hahmot ja oikeatkin ihmiset käyttäytyvät usein erikoisella tavalla ollessaan ihastuneita ja rakastuneita enkä näe itseäni käyttäytymässä niin. En missään nimessä ajattele olevani jollain tapaa parempi tai ylenkatso rakastuneita, se on ainoastaan kokemus johon en kykene samaistumaan. Pidän kyllä rakkaudesta ja sen sellaisesta, mutta oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun se on jo vakiintunut juttu. Ihastumisen ensiaskeleet ovat minusta usein lähinnä kiusallista luettavaa. Vihaan kaikkein eniten sitä, kun hahmo johon aiemmin samaistuin alkaa yhtäkkiä käyttäytyä rakastumisen seurauksena eri tavalla tai riskeeraa jotain juonen kannalta todella tärkeää vain rakkautensa takia. Jos romanssin rakentamiseen kuuluu kiusallisuutta, tunteikasta melodraamaa, dramaattista ja liiallista ällösöpöilyä ja vielä kerran inhokkiani kiusallisuutta, se aiheuttaa minussa välittömästi silmien pyöritystä. Ainoat romanssit, joihin nykyisin enää pääsen sisälle, ovat hienovaraisempia eivätkä missään nimessä henkilön suurin luonteenpiirre tai ajava tekijä. Haluan, että hahmoillani on muita motivaatiota ja kehityskaaria ja romanssi tulee sitten siinä vierellä samalla.

Tiivistettynä sanoisin, että Once & Future oli viihdyttävä ja nopeatempoinen avaruusseikkailu, jonka hahmot olivat loistavia. Juoni jätti toivomisen varaa enkä tiedä jatkanko sarjan lukemista, mutta kaiken kaikkiaan olen todella iloinen, että luin tämän kirjan. Se on täynnä todella hauskoja hetkiä ja erinomaista dialogia ja vielä kerran on mainittava, että rakastan tuota kantta niin paljon.

4 / 5 kokonaista keskiaikaan keskittynyttä planeettaa

Amy Rose Capetta & Cori McCarthy: Once & Future, 2019, Rock the Boat, 368 sivua


Helmet2019:
46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö

Paluu vuosien taa: The Red Scrolls of Magic

Vuorossa kirja, jota odotin suurin odotuksin ja sormet syyhyten. Se ei valitettavasti ihan vastannut odotuksiani, mutta herätti ainakin ajatuksia tämän järkyttävän pitkän valituspostauksen verran.

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Cassandra Clare & Wesley Chu: The Red Scrolls of Magic

Palaamme jälleen aikaan Langenneiden enkelten kaupunkien alussa. Valentine on voitettu ja Magnus ja Alec lähtevät ansaitulle lomalle Eurooppaan. Lomailu ei kuitenkaan kestä kauaa ennen kuin ongelmia ilmaantuu ja rentoutuminen joudutaan laittamaan sivuun. Rentoutumisen sijaan he joutuvat salaperäisen kultin jäljille, jonka perustamiseen Magnus on jollain tapaa sekaantunut. Kultin jahtaamisen ohella he joutuvat selvittelemään tuoreen parisuhteen mutkia ja selvittämään paikkaansa toistensa elämässä.

Ennen kuin aloitan varsinaisen arvostelun, on sanottava, että kaikista kirjan vioista huolimatta palaaminen Varjometsästäjien maailmaan ja erityisesti näiden kahden rakastamani hahmon luokse, oli ihanaa ja nostalgista. Kirja ei todellakaan ollut mikään mestariteos, mutta tunnesiteeni Magnukseen ja Aleciin tuo minulle aina hyvän mielen, kun he esiintyvät jossain sarjan kirjassa. Tämä pohjustamaan arvosteluani, jossa valitan yhdestä sun toisesta asiasta. Hups.

Heti ensimmäisenä käsitellään kirjan ulkomuoto alta pois. Ensinnäkin en pidä kirjan nimestä. Se on mielestäni todella geneerinen fantasiakirjan nimi ja lisäksi siinä on minua aina ärsyttävä täysin turha "the"-sana. Kannessa taas tapahtuu liikaa asioita. Siinä on joka kohdassa jotain tekstiä ja fontteja ja värejä ja kokoja on yhdistelty vähän miten huvittaa. Kannen kaupunkimaisemasta pidän kyllä hyvinkin paljon! Sen värimaailma ja selkeästi tyylitelty olemus vetoaa minuun, mutta hahmot ovat se pilaava tekijä. Ymmärrän, että niissäkin on haettu samaa tyyliteltyä fiilistä, mutta kasvottomuus on mielestäni jotenkin häiritsevää. En ensin kiinnittänyt siihen niin paljon huomiota, mutta Ereitan asiasta valitettua, en itsekään enää voinut olla näkemättä ja häiriintymättä kasvottomuudesta. Lisäksi on erikoinen valinta tehdä Magnuksen ihosta sininen, sillä meille on jo esitelty samasta maailmasta sini-ihoinen hahmo ja se ei ole Magnus. Magnuksen tunnusmerkki ovat hänen kissasilmänsä. Koin tämän design-ratkaisun joko huolimattomaksi tai vain laiskaksi.

Tietty huolimattomuus vaivasi mielestäni kirjaa ja sen mainontaa muutenkin. Tiedän, että tämä on ikään kuin lisämateriaalia varsinaisille sarjoille eikä siinä yritetä kenties saada niinkään paljon uusia lukijoita enää mukaan, mutta se toi mukanaan tunnetta, että kustantaja ei nyt oikein välitä tästä kirjasta. Parhaassa tapauksessa se olisi ollut mahdollisuus kirjoittaa jotain ainutlaatuista ja rajoja rikkovaa, kun lukijoiden kalastelusta ei tarvitse välittää. Lisämateriaalit voi tehdä myös kunnolla, itse ainakin katsoin kaikki monen tunnin lisämateriaalit Taru Sormusten Herrasta -elokuvien teosta ja ne oikeasti lisäsivät katselunautintoani. Tämä kirja olisi voinut olla mahdollisuus oikeasti juhlistaa näitä kahta kiinnostavaa hahmoa irrotettuna isomman sarjan kontekstista. Se ei valitettavasti ole aivan, mitä saimme. Kaiken kaikkiaan The Red Scrolls of Magic tuntuu vähän laiskalta ja innottomalta. Se ei tarjoile kovinkaan paljon uutta eikä uudenlaista. Se on kerta kaikkiaan keskinkertainen, mikä surettaa minua suuresti, sillä olisin tahtonut rakastaa tätä kirjaa.

Ensinnäkin minua ärsytti päätös siitä, mihin ajan jaksoon tarina sijoitetaan. Langenneiden enkelten kaupunki ilmestyi vuosia sitten ja koko Varjojen kaupungit -sarja on ollut päätöksessä jo hyvän tovin. Tämä luku elämästä ja kirjallisuudesta on jo luettu ja uudet sivut käännetty. Sen sijaan joudumme heitetyksi takaisin tapahtumiin ja tunnelmiin ja hahmojen kehityskaareen, jotka on jo käsitelty. Olisin mieluummin nähnyt Magnuksen ja Alecin tarinan vaikka heti Taivaallisen tulen kaupungin jälkeen, sillä se jätti koko maailman avoimeksi. Tieto siitä, mitä henkilöillä on edessä, ei tuo sisäpiiriläistunnetta, vaan turhautumisen siitä, että meidän on nyt välitettävä henkilökehityksestä, jonka määränpään jo tiedämme. Tämän kirjan olisi pitänyt ilmestyä heti Langenneiden enkelten kaupungin jälkeen tai sijoittua tulevaisuuteen. Tällaisenaan se jää aika latteaksi eivätkä panokset oikein missään vaiheessa nouse kovin korkealle, sillä tiedämme jo, ettei henkilöille tai maailmalle voi tapahtua mitään kovin isoa ilman, että se muuttaisi kaikkien seuraavien kirjojen sisällön.

Kirjassa on myös tehty muutama hieman erikoinen kerronnallinen ratkaisu. Isoin ja häiritsevin niistä on asioiden liiallinen selittely. Jos kustantajakin oli sitä mieltä, että tämä kirja on lisämateriaalia sarjaa jo tunteville, miksi KAIKKI maailmaan ja henkilöihin liittyvä kuvaus lähtee nollasta? Kirjaimellisesti kaikki varjometsästäjistä ja demoneista lähtien selitetään aivan kuin ne esiteltäisiin aivan ensimmäistä kertaa. Olen lukenut koko sarjan, tiedän kyllä kuka on Jace Herondale ja mitä varjometsätäjät tekevät, sitä ei tarvitse selittää minulle juurta jaksaen. Lisäksi kirjassa käytetään useaan kertaan kerronnallisia oikoreittejä ja luotetaan siihen, että lukijat tuntevat tämän tropen, miksi turhaan rakentaa mitään muuta jännitettä. Tässä etenkin ja pahimpana syyllisenä "en voi kertoa hänelle tunteistani jostain syystä ja oi ei nyt se johti väärinkäsitykseen". Huoohhhh. Muutenkin kliseiden käyttöä olisi voinut vähän rajoittaa varsinkin näin lyhyessä kirjassa.

Kaiken valittamisen keskellä vähän jotain hyvääkin. Vaikka kerronta nojautui välillä kliseisiin, siinä oli myös paljon erittäin sujuvaa, hauskaa ja jännittävää sisältöä. Kirja etenee nopeasti sekä juonen että sivujen kääntämisen osalta, joten se oli hyvää vaihtelua hieman raskaammille teoksille, joita luin samaan aikaan. The Red Scrolls of Magic sisältää joitain todella hienoja, elävästi kuvailtuja ja mukaansa tempaavia kohtauksia. Aivan erityisesti mieleeni on jäänyt loppuhuipennuksen suuri kohtaus kultin kanssa. Se oli todella hyvä ja nautinnollinen kohtaus alusta loppuun eikä todellakaan tuntunut toisella kädellä hutaistulta. Siitä kohtauksesta löytyi vauhtia, jännitystä, oikeita tunteita ja näyttäviä hetkiä. Kaiken kaikkiaan erinomainen osa kirjaa. Lisäksi se sisälsi yhden suosikki tropeistani, jota en nyt kuitenkaan aio teille paljastaa. Ja kyllä, tiedän, että on vähän tekopyhää ensin valittaa siitä, miten kirja käyttää tropeja ja seuraavassa kappaleessa riemuita itselleen mieluisista tropeista. Eli loppukohtaus oli sitä parasta Clarea, vaikka sinne pääseminen yski toisinaan kiusallisesti.

Clare ei kirjoittanut tätä kirjaa yksin, vaan Wesley Chun kanssa. En osaa sanoa, kuka on tehnyt mitä, mutta jotain raikkautta kirjasta löytyi, joka voitaisiin kenties laittaa uuden näkökulman piikkiin. Kirjan henkilöt nimittäin ovat kiinnostavia ja monisyisiä ja vähäisestä sivumäärästä huolimatta ehdimme oikeasti viettää aikaa henkilöiden kanssa ja päästä heidän ajatuksiinsa sisälle. Olisin itse tehnyt hieman toisenlaisen ratkaisun pahiksen kohdalla, sillä pidän paljon enemmän moraalisesti monimutkaisista ja omien kokemustensa valossa sympaattisista pahiksista kuin pahasta pahan tähden. Pahikseen liittyi myös aivan kirjan viimeinen kohtaus, joka oli mielestäni hyvin erikoinen eikä sopinut aiemman tekstin kanssa. Se sekoitti ainakin omaa käsitystäni pahiksen motiiveista, koko juonen merkityksestä ja oli lisäksi monilta osin aika kliseinen.

Tiedän, että Varjometsästäjät -kirjasarjan pohjalta tehty TV-adaptio Shadowhunters ei ole kaikkien mieleen ja jakaa mielipiteitä hyvinkin paljon, mutta itse ilmottauduin sarjan faniksi ilman minkäänlaista häpeää. Pidän siitä, miten sarja käsittelee hahmoja ja millaisia uusia elementtejä ja omia tulkintoja juonesta siinä tehdään. Lisäksi arvostan, ettei sarja ota itseään liian vakavasti ja yritä olla seuraava suurten palkintogaalojen kilpailija. Olinkin hieman epäileväinen siitä, miten pystyisin taas asennoitumaan sarjan hahmoista kirjojen hahmoihin, mutta sain kerrankin olla turhaan huolissani. Hyppääminen taas kirjan maailmaan sujui jouhevasti eikä ero tuntunutkaan niin isolta kuin ajattelin. Yksi syy tälle kenties on se, että The Red Scrolls of Magic täyttää sivujaan paljon Magnuksella, joka on suuri rakkauteni ja kaikki eri versiot tästä hahmosta tuntuvat omalla tavallaan uskottavilta. Magnus on niin omalaatuinen ja monisyinen vuosisatoja nähnyt hahmo, että hänen käytökseensä sopii melkein mikä vaan.

Vielä yksi pikkuasioista valittaminen ennen kuin kasaan itseni ja tämän arvion kokoon. Claren suosikkitapa kirjoittaa seksuaalista jännitettä. "Nyt se tapahtuu, ei sittenkään, kyllä, nyt ei, nyt taas ja keskeytys." On muitakin tapoja kertoa lukijalle, että kaksi hahmoa tuntevat vetovoimaa toisiinsa kuin asettaa heidät seksuaaliseen tilanteeseen ja sitten keskeyttää se syystä tai toisesta yhtäkkiä ja odottaa taas uutta tilaisuutta päästä asiaan. Muita tapoja olisi niin monta. Miksi, voi miksi, tämä on se, jota kukaan viitsii käyttää?

Viihdyin kirjan parissa hyvin sitä lukiessani, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän ärsyttäviä asioita keksin. Muut valituksen aiheeni ovat lähinnä pikkuseikkoja tai mielipidekysymyksiä, mutta isoimpana on tämä. Malec on monille juuri se ensimmäinen kosketus siihen, että fiktiossa voi olla myös muita kuin heteropareja. Monille Malec ja Magnus ja Alec ovat olleet järisyttävän tärkeitä ja siksi heihin keskittyvä kirja kantaa jo ennakkoon mukanaan paljon suurempaa vastuuta ja tärkeyden taakkaa. Miksi siis juuri tämä kirja on se vähän hutaistun ja lisämateriaaliksi tarkoitetun oloinen samalla, kun taas uusi sarja ja uusi Clary-kopio saa täyden panostuksen? Jos tekee näin monille tärkeää ja odotettua kirjaa, niin se pitäisi sitten tehdä kunnolla tai odottaa paremman inspiraation iskemistä. Claren kirjat ovat yleensä paljon paksumpia, monitasoisempia ja mukaansa tempaavia. The Red Scrolls of Magic, joka ainakin minulle olisi sarjan pääantia, ei vain ole kovin mieleenpainuva kirja. Tosin ainakin se on herättänyt ajatuksia ja keskusteluja, minkä ainakin tässä tapauksessa katson positiiviseksi asiaksi.

Haluan päättää arvioni hyvällä asialla ja siksi intoilen vielä kerran siitä, että vaikka itse kehityn ja opin, Malec on aina minulle se ensimmäinen ja alkuperäinen ja herättää lämpimiä tunteita. Näiltä hahmoilta olen saanut niin paljon ja rakkauteni heitä kohtaan lieventää myös tunteita, jotka tästä kirjasta jäivät käteen. Aion ehdottomasti lukea myös jatko-osan sen ilmestyessä ja kaikesta tästä valituksesta huolimatta The Red Scrolls of Magic saa minulta arvioksi

31/2 / 5 aaltosurffausta bileistäpoistumismetodina

Cassandra Clare & Wesley Chu: The Red Scrolls of Magic, 2019, Simon & Schuster, 350 sivua

2019:
19. Et pidä kirjan nimestä
28. Kirjan kannessa on kuu
30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

2017:
7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja

Juonittelujen hengästyttävä paluu: Crooked Kingdom

Muutaman kuukauden jaksoin Six of Crowsin jälkeen odottaa, kunnes taivuin ja oli pakko päästä jatko-osan kimppuun. Varoitan jo etukäteen, että tämä postaus on pitkä. Todennäköisesti pisin yksittäinen postaus blogini olemassaolon aikana.

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Leigh Bardugo: Crooked Kingdom

Ennen kuin aloitan arviossani edes juonitiivistelmää varoitan spoilereista. Käsitelläkseni Crooked Kingdomin juonta ja piirteitä en voi olla paljastamatta joitain yksityiskohtia Six of Crowsista, joten jos et ole sitä lukenut, etene äärimmäistä varovaisuutta käyttäen. Crooked Kingdomin spoilereista varoitan tarvittaessa vielä kyseisissä kappaleissa erikseen, joten tämä yleinen spoiler-varoitus koskee vain Six of Crowsia.

Eli tästä eteenpäin spoiler-varoitus on voimassa!

Onnistuneen Ice Courtin keikan jälkeen Kazin ja hänen rikollisporukkansa odottivat saavansa nauttia makeasta elämästä. Kaikki meni kuitenkin hirveällä tavalla pieleen ja rahojen sijaan he saivat vain petoksen. Inez on kaapattu ja rahat saamatta, joten Kazin on jälleen keksittävä kaiken selvittävä suunnitelma, jonka täytyy tällä kertaa olla edellistäkin kekseliäämpi. Tämä taistelu käydään kotikentällä Ketterdamissa ja panoksena pelissä riippuu koko kaupungin tulevaisuus, kun mukaan sekaantuvat myös muiden maiden edustajat. Vaarallinen jurda parem -huume kiehtoo kaikkia ja kamppailu sen hallinnasta on vaarassa maksaa Kazille ja kumppaneille jokaiselle enemmän kuin he olisivat valmiita antamaan.

Kuten ehkä epätoivoisesta juonitiivistelmäyritelmästäni saattaa huomata, Crooked Kingdomissa tapahtuu paljon. Siinä on yli 500 sivua ja näile sivuille mahtuu aivan valtavasti tavaraa. Kun vielä oikeastaan kaikki liittyy jollakin tapaa yhteen, lyhyen ja jollain tapaa järkeen käyvän juonikuvauksen kirjoittaminen meinasi aiheuttaa muutamia ennenaikaisesti harmaita hiuksia. Palaan juoneen omassa kappaleessaan vielä myöhemmin, sillä siitä minulla on Ajatuksia ja Mielipiteitä. Ensin käsittelen kuitenkin kirjan kaikkein olennaisimman osan, sen sielun suorastaan, alta pois.

Sekä Crooked Kingdomissa että Six of Crowsissa on paljon hyviä elementtejä, mutta yksi nousee kirkkaasti yli muiden ja se on henkilöt. Kakkososan etuna on se, että henkilöitä ei tarvitse enää esitellä, vaan lukija tuntee heidät jo ja parhaassa tapauksessa välittää heidän kohtaloistaan. Niinpä pääsemme syventämään hahmojen moniulotteisuutta sekä suhdettamme heihin. Kaikki kuusi päähenkilöä saavat toimia Crooked Kingdomissa näkökulmahahmoina sekä saavat vähän omia eriäviä kaariaan. Vaikka osa hahmoista on minulle tärkeämpiä kuin toiset, kaikkien kaaret olivat hyviä, kiinnostavia ja mukaansa tempaavia.

Erittelen tässä nyt satunnaisessa järjestyksessä jotain eri hahmoihin ja heidän kaariinsa liittyviä ajatuksiani. Aloitan Wylanista ja Jesperistä, koska he ovat suosikkejani. Rakastin molempien roolia kirjassa sekä erikseen että romanssina. Molemmat saavat Crooked Kingdomissa enemmän tilaa ja näkyvyyttä ja molemmille rakennetaankin erittäin hyvät ja toimivat kaaret. Sekä Wylanin että Jesperin tarinat liittyvät voimakkaasti perheeseen. Siihen, mistä lähtökohdista he ovat aloittaneet ja miten he saavat sen sovitettua yhteen nykyisten elämiensä kanssa. Kaiken kaikkiaan onnistunutta.

Nina ja Matthias saivat myös oman osansa valokeilasta. Nina on edelleen aivan erinomainen hahmo ja rakastan häntä suuresti. Arvostin myös sitä, että Nina sai vähän synkemmän kaaren vastapainoksi humoristisemmalle luonteelleen. Ninan tarina Crooked Kingdomissa oli todella hieno ja kaikista henkilöistä jäin miettimään sitä pisimpään kirjan päättymisen jälkeen. Matthias sen sijaan ei edelleenkään oikein avautunut minulle. Ihan pidän hänestä ja Matthiaksella on hyviä kohtauksia, mutta silti hahmona jää minulle etäiseksi. Lisäksi en jaksanut olla erityisen kiinnostunut Ninan ja Matthiaksen romanssista Six of Crowsissa enkä yhtäkkiä kasvattanut kiinnostusta Crooked Kingdominkaan aikana. Parilla on hetkensä ja etenkin yksi kohtaus Little Ravkassa oli todella hyvä ja sain hetken tuntea oikeaa eläytymistä parin kemiaan. Muuten se jäi vähän tylsäksi minulle.

Sitten vielä Kaz ja Inej. Pidin molempien kaarista erillisinä ja hahmoina molemmat toimivat loistavasti, mutta Kaz/Inej romanssi ei uppoa minuun sitten yhtään. Pahoittelut kaikki te, jotka shippaatte juuri tätä paritusta. Ainoastaan Crooked Kingdomin kylpyhuonekohtaus haavojen sitomisineen myi minulle tätä romanssia, muuten en tykännyt. Kazin hahmolle on olennaista ja tärkeää, että hänellä on joku suuri rakkauden kohde, mutta minuun olisi uponnut huomattavasti paremmin syvä platoninen suhde. Romanssielementti laski mielestäni koko suhteen tasoa, sillä syviä ystävyyksiä näkee liian harvoin, kun taas teini-ikäisten romansseja ihan tarpeeksi. Lisäksi en koe, että kaikki kuusi olisivat tarvinneet mitään romanssin poikasta. Kaz ja Inej tarvitsevat täysin eri asioita ja suhde näkyy välillä hyvinkin epäterveessä ja molemmille haitallisessa valossa. Kumpikaan ei kykene puhumaan tunteistaan tai yhtään mistään ja heillä on molemmilla niin paljon traumoja ja selvitettäviä asioita, että tämä suhde olisi millään tapaa hyvä idea tai tuomittu mihinkään muuhun kuin epäonnistumiseen.

Suurin ärsytykseni oli kuitenkin se, että kirjailija päätyi tämän parin kanssa yhteen ainoista kirjallisista epäonnistumisista. Kyseessä on suuresti vihaamani "lukija tietää molempien hahmojen ajatukset, mutta hahmot eivät kerro niitä toisilleen ja syntyy väärinkäsityksiä". Se on minusta halpaa draaman luomista ja kuuluu keskinkertaisiin teiniromanssikirjoihin, ei muuten pitkälle mietittyyn synkkään fantasiaseikkailuun. Sain pyöritellä silmiäni muutamaankin otteeseen, kun Kazin ja Inejin ajatukset menivät suurin piirtein näin:
Inej: "Hän ei välitä oikeasti minusta, olen hänelle vain tarpeellinen tavoitteen saavuttamiseen."
Kaz: "Inej tietää varmasti, kuinka paljon hän minulle merkitsee."
Koko tämä kuvio sai minussa aikaan ainoastaan ärsyyntymistä.

Tiivistettynä siis kaikkien hahmojen yksittäiset kaaret olivat erinomaisia, ajatuksia herättäviä ja pitkälle mietittyjä. Romansseista ainoastaan Wylan/Jesper oli mieleeni ja muissa olisi ollut vähän parantamisen varaa. Tosin tunnistan, että kyseessä saattaa olla myös ihan minusta itsestäni lähtöisin oleva ongelma. En ollut oikein investoitunut romansseihin ja ne jäivät siksi vähän laimeiksi.

Kirjan erinomaisten hahmojen osuuden jälkeen siirrymme jälleen hieman ristiriitaiseen. Crooked Kingdomissa tapahtuu paljon ja siinä on juonta vaikka muille jakaa. Tämä on sekä hyvä että huono asia. Crooked Kingdomissa on paljon loistavaa juonta, mutta se ei ole kokonaisuutena läheskään yhtä toimiva kuin edeltäjänsä. Six of Crowsin juoni on todella yhtenäinen ja jännite pysyy yhtä hyvin koko kirjan läpi sekä hitaissa että vauhdikkaammissa kohtauksissa. Crooked Kingdomissa juoni on paikoitellen vähän sekava ja asiasta toiseen hyppivä. Se tuntui lähes siltä kuin samoihin kansiin olisi tungettu useammasta kirjaideasta tehty tilkkutyö. Lopun juonien yhteennivonta oli kuitenkin niin hieno, hyvin toteutettu ja hengästyttävä, että sitä lukiessa täysin unohtuu edeltävät pienet puutteet.

Kaikki juonen palaset itsessään olivat kyllä kiinnostavia ja moniulotteisia, mutta ongelmana tuntui olevan niiden ajoitukset ja painotukset. Vauhti meinaa välillä vähän tyssätä, vaikka paljon tapahtuu. Tapahtumat vain tuntuvat olevan erikoisesti jaksotettu. Se ei häiritse näin hyvässä kirjassa hirveästi, koska haluan kuitenkin tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta se aiheuttaa sen, että välillä keskittyminen herpaantuu ja huomaakin yhtäkkiä olevansa puhelin kädessä selailemassa intagramia lukemisen sijaan. Sen sijaan tunnelmat oli tahditettu hyvin osuvasti. Crooked Kingdomin voi karkeasti jakaa kahdenlaiseen tunnetilaan; tunteelliseen ja stressaavaan. Välillä myös molemmat yhtäaikaa. Tätä auttaa hyvin paljon se, että hahmot ovat jo tutut ja heihin on ehtinyt kunnolla kiintyä.

Grisha-kirjojen maailma on edelleen kiinnostava ja hyvin rakennettu. Bardugo osaa myös kuvailla sitä erittäin onnistuneesti. Kuvailut ovat selkeitä ja tarkkoja, mutta rivät liiaallisia tai epäolennaisiin asioihin keskittyviä. Hän on etenkin tunteiden kuvailun mestari ja kaikenlaiset tunnelmat ja tunnetilat välittyvät koko kirjan ajan hengästyttävän hyvin. Niiden lisäksi myös paikat ja puitteet onnistuvat tulemaan jotenkin iholle. Niiden yleisen ulkonäön lisäksi välittyy myös niissä vallitseva tunnelma.

Crooked Kingdom oli minulle ensimmäinen laatuaan myös yhdellä hieman erikoisella tavalla. Yleensä kohtelen kirjojani äärimmäisen hyvin, jopa melkein silkkihansikkain. Vältän rikkomasta selkämystä ja yritän pitää kirjani mahdollisimman uuden näköisinä. Kappaleeni Crooked Kingdomista on kuitenkin päässyt hyvin kärsineen näköiseksi. Siinä on ryppyjä, tahroja, kulumia, taittuneita kulmia ja selkämys täynnä viiruja. Lisäksi sen selkämyksestä on kulunut teksti yhdestä kohtaa lähes kokonaan pois. Tarkoittaa siis sitä, että minun on ehkä saatava kaunis Collector's Edition hyllyni kaunistukseksi ja vastaavan Six of Crowsin kappaleen kaveriksi. Tällä hetkellä ne näyttävät vähän turhan eri parilta.

Toinen aika epäolennainen yksityiskohta, mutta se jäi mieleeni: olin aivan pihalla siitä, minkä arvoinen rahayksikkö kruge on. Minulle ei ole käsitystäkään sen arvosta. Hahmot saattoivat sanoa jotain vaikka tuhannesta krugesta enkä tiennyt ollenkaan, onko se nyt paljon vai vähän rahaa. Huvittavaa oli, että luin Crooked Kingdomin Prahassa, jossa ei käytetä euroja eli olin yhtä pihalla rahan arvosta myös oikeassa elämässäni.

Crooked Kingdomin luettuani jouduin ihan pitämään taukoa ennen uuden kirjan aloittamista. Se jäi niin vahvasti kulkemaan mukaani useammaksi päiväksi ja jäin miettimään sen hienoja hetkiä ja jälkeensä jääneitä tuntemuksia. Arvostin myös sitä, että Crooked Kingdom jättää mahdollisuuden jatko-osalle, mikä sopisi kyllä erinomaisesti ainakin minulle.

41/2 / 5 tapaamista yliopiston edessä

Leigh Bardugo: Crooked Kingdom, 2016, Orion Children's Book, 536 sivua


Helmet2016:
25. Kirjassa on yli 500 sivua

Queer52: Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe

Ereitan arvion perusteella lähdin lukemaan tätä kirjaa hyvin skeptisistä lähtökohdista. Sen sijaan päädyin rakastumaan palavasti. Kuinkas tässä näin pääsi käymään?

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Benjamin Alire Sáenz: Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe

Aristotle ja Dante tapaavat eräänä kesäpäivänä ja erilaisuuksistaan huolimatta muodostavat syvän ystävyyden. Arilla on kuitenkin painolastia mukanaan vankilassa olevan veljen ja hankalan isäsuhteen muodossa. Tarvitaan auto-onnettomuus, suuri välimatka ja suuri järkytys ennen kuin pojat oikeasti ymmärtävät, mihin suuntaan haluavat elämänsä jatkuvan.

Pahoittelen todella lyhyttä ja epämääräistä juonitiivistelmää. Selitän asiasta kohta hieman tarkemmin, mutta tässä kirjassa konkreettisiä tapahtumia on aika vähän ja en tahtonut vain kertoa kaikkia tapahtumia. Jotain on hyvä jättää myös yllätykseksi.

Pidän kirjoista, joissa henkilöt ovat tärkeässä roolissa ja saavat tarpeeksi aikaa tuntuakseen oikeilta. Samalla tahdon yleensä myös hyvän juonen ja kiinnostavia tapahtumia. Tästä kirjasta sellaisia ei kovin montaa löydy, mutta suureksi järkytyksekseni se ei haitannut minua ollenkaan. Henkilöt vetäisivät minut mukaansa niin voimakkaasti, että luin koko kirjan yhdessä päivässä, kun en tahtonut laskea sitä käsistäni. Tunsin elävästi henkilöiden ilon, surun, ahdistuksen ja ystävyyden. Etenkin kirjan kertoja ja päähenkilö Ari kosketti minua syvästi ja minä valkoinen jo parikymppinen suomalaistyttö huomasin samaistuvani tähän teini-ikäiseen amerikkalaiseen latinopoikaan paljon enemmän kuin pitäisi olla edes mahdollista.

Keskustelimme Ereitankin kanssa siitä, miksi tämä kirja ja muut sen kaltaiset toimivat joillekin ja ovat täyttä tuskaista tervaliisteriä toisille. Henkilöitä ei voi kirjoittaa niin, että ne koskettavat kaikkia. Niinpä pakostakin jotkut eivät koe yhteyttä tämänkään kirjan henkilöihin ja silloin juonen puute muuttuu ongelmaksi. Näin henkilöpainotteinen kirja vaatii sen, että lukija samaistuu ja kiintyy henkilöihin. Jos sitä ei tapahdu, ei tapahdu myöskään nautinnollista lukukokemusta. Se ei ole vika kirjassa tai lukijassa, vaan ainoastaan piirre, joka tällaisessa kirjallisuudessa on hyväksyttävän. Minulle kirja oli tärkeä ja suuria tunteita herättävä, mutta vastaavalla tavalla kirjoitettu toisenlainen kirja ei välttämättä toisi mukanaan kuin turhautumista. Se on aivan kirjasta ja lukijasta kiinni. Yleensä olen enemmän juonikirjojen ystävä, mutta näköjään poikkeuksia löytyy kaikille.

Huomaan, että on yllättävän vaikeaa kuvailla tarkasti, miksi juuri tämä kirja kosketti. Toki Arin elämässä on samanlaisia elementtejä kuin omassani, kuten monimutkainen suhde keskustelemista vierastavaan isään, oma vaikeus tunteiden käsittelyssä ja niistä puhumisessa, taipumus uppoutua omaan maailmaan ja kokea irrallisuutta ympäröivästä elämästä ja ihmisistä, epäselvyys siitä mitä elämältään haluaa ja yleinen ajelehtimisen tunne. Kaikki nämä piirteet osuivat minua suoraan ihon alle ja kirjan luettuani käytinkin puoli yötä kirjoittamalla ahdistunutta itsetutkiskelua, kun en ajatuksiltani saanut nukuttua.

Toisaalta Arin elämässä on myös paljon asioita, jotka eivät tule tarpeeksi lähelle minua nähdäkseni niitä edes kiikareilla. Hänellä on ongelmia vihanhallinnan ja muutenkin voimakkaiden negatiivisten tunteiden kanssa ja minä en koskaan ole ollut samaa tyyppiä. En tunne vihaa tai kiukkua tai raivoa ollenkaan vahvasti ja minkäänlainen väkivalta ei tule minulle vaikeissa tilanteissa edes mieleen. Muutenkin melankolisista taipumuksistani huolimatta koen kuitenkin olevani suurimmaksi osaksi positiivinen ihminen.

Ilmeisesti samaistumistani eivät kuitenkaan tällaiset seikat haitanneet ja pystyin ne ohittamaan. Toinen Arin elämän suuri erilaisuus minulle oli hänen äitisuhteensa. Heidän suhteensa on hyvä, mutta ei niin läheinen ja itse taas puhun äitini kanssa lähes päivittäin ja kerron hänelle melkein kaiken, joskus ehkä liikaakin jos muilta kysytään. Arilla ei myöskään ole läheisiä ystäviä ja siihen voin samaistua kaikkein vähiten. Olen niinkin onnellisessa asemassa, että elämästäni ei ystävyyttä puutu ja siitä olen päivittäin kiitollinen.

Ari joutuu yhdessä kohdassa molempien jalkojen kipsien takia pitkäksi aikaa täyteen vuodelepoon ja tunsin hänen ahdistuksensa ja turhautumisensa melkein fyysisenä tuntemuksena. Kestäisin vastaavaa tilannetta itse äärimmäisen huonosti ja olisin vähintään yhtä ärsyyntynyt ja ilkeä kuin Ari, jos joutuisin olemaan täysin riippuvainen muiden avusta enkä voisi mennä viilentämään tunteitani lenkille. Varmasti lopulta minäkin tottuisin, kuten tottuu Arikin, mutta alku koettelisi läheisiäni ja minua kyllä enemmän kuin tarpeeksi. Kuten olen jo useamman kerran maininnut, tapahtumat ovat kirjassa vähissä, mutta kaikki tapahtumat tuntuvat olevan juuri sellaisia, joiden jälkimainingeissa näen samanlaisia reaktioita ja tunteita, joita voisin itse kokea

Niille, jotka pääsevät kirjaan sisälle, tämä on ajatuksia herättävä ja kauniisti kirjoitettu kuvaus nuorten ihmisten kasvukivuista ja yrityksistä löytää paikkansa maailmassa ja käsitellä vaikeita asioita tunteissaan ja elämässään. Kirjoitustyyli on myös mielestäni erittäin kaunista ja hienoa, joskin joku toinen voi kokea sen hyvinkin taiteelliseksi ja hipsterihienosteluksi. Oikeastaan koko kirja taitaa olla vähän sellaista, mutta kuten Ereitalle elegantisti asian ilmaisin "this book is pretentious as fuck but then so am I so we get along fine." Jo kirjan nimi vetoaa minuun suuresti ja sen pitäisi kertoa teille jotain sekä minusta että tästä kirjasta. Joka tapauksessa Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe on kaikkia ennakko-oletuksia uhmaten uusi jäsen suosikkikirjojeni joukossa ja aion ehdottomasti lukea sen jossain vaiheessa uudestaan.

5 / 5 retkeä erämaahan tähtiä katsomaan

Benjamin Alire Sáenz: Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe, 2012, Simon & Schuster, 359 sivua

Aristotle ja Dante kuittaa yhdet haastekohdat kahdesta eri vuosikerrasta!

Helmet2019:
17. Kirjassa on kaksoset

Helmet2017:
13. Kirja kertoo sinusta

Ei kiitos: Ennen päivänlaskua ei voi

Kaikki suomalaiset ovat varmasti edes joskus kuulleet tästä kirjasta. Ilmeisesti se joidenkin mielestä on jotain uraa uurtavaa ja taiteellista, mutta oma kokemukseni ei valitettavasti ollut kovin hyvä.

http://images.bookcrossing.com/

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Mikael löytää eräänä iltana pienen peikon roskakatoksesta ja hetken mielijohteesta vie sen kotiinsa. Alussa olento on heikko ja täysin riippuvainen Mikaelista, mutta sen vahvistuessa asetelma alkaakin kääntyä outoon suuntaan ja pian se onkin Mikael, jonka elämä pyörii täysin uudella radalla.

Aloittakaamme kirjan hyvistä puolista, niin saamme ne alta pois. Ensinnäkin kirjan nimi on aina kiehtonut minua. Rakastan viittausta Päivänsäde ja menninkäinen kappaleeseen ja sitä, kuinka se omilleen irrotettuna tuntuu heti paljon synkemmältä ja salaperäisemmältä. Lisäksi se on kauniin runollinen ja minua harmittaa, että se menee hukkaan tällaisen kirjan nimenä. Kerronta ja kieli ovat muutenkin kirjassa sujuvia eikä minulla ole niistä valittamista paitsi joistai sanavalinnoista, joista puhun myöhemmin. Eniten pidin ehkä siitä, että suomalaista kansantarustoa käytetään kirjassa ja se nivotaan yhteen mukamas nykypäivän tapahtumien kanssa. Kirjassa on ikään kuin vaihtoehtoinen todellisuus, jossa asiat ovat muuten samoin, mutta mytologian peikko tai menninkäinen tai mikä lienee onkin oikea olento. Ajatuksena tämä on äärimmäisen kiehtova ja toivoisin, että Suomen kiinnostavaa tarustoa käytettäisiin enemmänkin hyväksi. Toteutus ontui kyllä tämän kirjan kohdalla paikoitellen, mutta idea oli silti hyvä.

Nyt, kun hyvät uutiset on saatu käytyä läpi, siirtykäämme huonoihin. Niitä riittääkin sitten useampaan kuin yhteen kappaleeseen. Aloitetaan suoraan pahimmista. Tähän ja seuraavaan lyhyempään kappaleeseen pätee sitten spoiler-varoitus. Kun Mikael vie peikon kotiinsa, se on heikko ja avuton poikanen ja Mikael joutuu kaikin keinoin pitämään sitä elossa. Lisäksi kirjan maailmassa peikot ovat selkeästi eläimiä ja tämän pelastetun peikon käytös on myös hyvin eläimellistä. Kaikki tämä olisi ihan ok, ellei kirja alkaisi nopeasti esittelemään seksuaalisia elementtejä ja motiiveja Mikaelin käytökseen. Mikael kiihottuu peikon, joka muuten saa nimen Pessi, olemuksesta ja tekemisistä ja vaikka suoranaista seksiä ei onneksi ole, nesteitä silti lentää. Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. En tiedä muista, mutta itse en kyennyt lukemaan näitä kohtauksia minään muuna kuin äärimmäisen epämiellyttävänä. Ja tiedetään, lopussa käy ilmi, että peikot ovat todella älykkäitä ja blaablaa, mutta se ei kyllä yhtään poistanut tuntemuksiani ja oli lisäksi todella tyhmänoloinen päätös. Peikko pyssyn kanssa johdattamassa Mikaelia uuteen elämään, voi hyvä luoja. Vielä yhden minua häiritsevän elementin tähän tuo se, että Mikael on homo ja ilmeisesti juuri eläimellisellä maskuliinisuudella oli jotain tekemistä vetovoiman kanssa, jota Mikael tunsi ja minulle tuli vain paha maku suuhun. En halua liioitella tai tehdä kärpäsestä härkästä (onpa muuten tyhmä sanonta), mutta tuosta kaikesta voisi tehdä päätöksen, että juuri Mikaelin homous johdatti hänet peikon maailmaan. Ei kiva.

Lisäksi kirjan asetelma laittaa Mikaelin ja Pessin selvästi epätasapainoiseen asemaan. Pessi on heikko ja sairas ja Mikael hoitaa sitä. Pessi on suljettuna hänen asuntoonsa ja saa ruokansa Mikaelilta. Pessi on siis täysin riippuvainen Mikaelista, mikä tekee suhteesta vieläkin arveluttavamman. Ja vielä senkin sanon, että Pessi on löydettäessä vasta poikanen ja vaikka se kasvaakin nopeasti, Mikael viehättyy siihen saman tien eikä tämä kirja todellakaan olisi kaiken päälle tarvinnut vielä pedofilian alavirettä. On se jo kumma.

Spoilerit ovat päättyneet

Sitten asioihin, jotka ärsyttivät minua, mutta joiden voi sanoa olevan makuasioita. Ensinnäkin minulle sivujen kääntämisestä vaikean teki se, että kaikki henkilöt olivat ärsyttäviä. Tämä kirja ei sisällä yhtäkään miellyttävää hahmoa, kehenkään ei voi samaistua ja kaikki ovat aika kyseenalaisia tyyppejä. Kirjan kivoin tyyppi on Palomita, väkivaltaisen miehen postimyyntivaimo, joka on vankina maassa, jonka kieltä ei puhu seuranaan ainoastaan kamala miehensä eikä ketään muuta. Palomita ei ole hirveä ihminen, mutta häntä kohtaan saa tuntea lähinnä sääliä. Lisäksi en oikein arvosta, miten kirjailija kohtelee ainoaa (rodullistettua) naishenkilöään. Kaikki muut henkilöt ovat itsekkäitä, moraalittomia ja pinnallisia. Tähän liittyy myös kommentti twitterissä, jossa sanottiin, että kirjailijalla on täysi myötätunnon puute hahmojaan kohtaan. Miksi minä välittäisin näiden henkilöiden kohtaloista, kun ei tainnut välittää kirjailijakaan? "Menkää tyhmät ihmiset ja eläkää tyhmiä elämiänne ja olkaa onnettomia." Tällaisen kuvan minä sain tekstin suhteesta hahmoihin. Lisäksi pienenä huomautuksena, kirjassa käytetään saamelaisiin kohdistuvaa halventavaa termiä yhdessä kohdassa ja sekä termin käyttö että koko kohta tuntuu aivan turhalta.

Puhukaamme vielä pikaisesti kerronnasta. Kuten jo aika alussa mainitsin, tekstistä minulla ei ole valittamista, jos tätä halventavan termin käyttöä ei lasketa. Sen sijaan ongelmaksi minulle muodostuivat lukujen väleissä olevat lainaukset muka-historiallisista peikoista kertovista tietokirjoista tai uutisartikkeleista tai kaunokirjoista. Muutama siellä täällä olisi toiminut erinomaisesti ja pieni osa oli oikeasti kiinnostavia. Suurin osa oli kuitenkin aivan liian pitkiä, puuduttavan tylsiä ja totaalisen turhia. Niillä ei ollut mitään muuta tekemistä kuin sivumäärän kasvattaminen. Loppuvaiheessa vain hyppelehdin suoraan niiden yli. Lukukokemus oli rasittava jo muutenkin, miksi vielä lisätä kärsivien huokausteni määrää? Jatkoin lukemista tuskastumisestani huolimatta loppuun asti, sillä halusin ymmärtää, miksi Ennen päivänlaskua ei voi on niin monen arvostama ja paljon puhuttu. Joudun kuitenkin valitettavasti tunnustamaan, että tämä salaisuus ei minulle kirjan päätyttyäkään paljastunut. Toki ajatus taruolennoista oikeina eläiminä yhdistettynä pohdintaan luonnon ja ihmisen suhteesta on kiehtova, mutta tuo ajatus hukkuu niin totaalisesti kaiken tämän muun turhuuksien turhuuden ja ahdistuksien ahdistuksen alle, että en voi käsittää. Palkintojakin tämä kirja on voittanut ja en voi muuta todeta kuin, että jos tämä on voittaja, en halua tietää millaisia muita ehdokkaita niiden palkintojen saajiksi on ollut tarjolla.

11/2 / 5 eläinoikeudellisesti arveluttavaa kuvaussessiota

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi, 2000, Tammi, 268 sivua


Kirjasta en ehkä pitänyt, mutta tästä täytettyjen haastekohtien määrästä pidän sitäkin enemmän.

2019:
5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi
7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt
14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja
45. Kirjan nimessä on kieltosana

2018:
5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa

2016:
20. Kirjan nimi viittaa vuorokauden aikaan

Hieman erikoinen trilleri: Kolme

Asetin viime vuonna tavoitteeksi lukea 15 kirjaa. Sitten olikin yhtäkkiä enää viikko joulukuuta jäljellä ja vain 13 kirjaa luettuna. Katsoin heti läpi kaikki keskeneräiset ja totesin tämän kirjan olevan kyseisen valinnan nopeiten edistyvä. Lisäksi olin jo hyvät sata sivua ehtinyt lukea. Niinpä tartuin äkkiä kirjaan ja ryhdyin hommiin.

www.risingshadow.fi

Sarah Lotz: Kolme

Myöhemmin Mustaksi torstaiksi nimettynä päivänä neljä lentokonetta putoaa eri puolilla maailmaa. Kolmen koneen jäljiltä löydetään jokaisesta yksi eloonjäänyt lapsi ja heistä aletaan käyttää nimitystä Kolmikko. Salaliittoteoriat, avaruusolentoihin uskojat ja uskonnolliset liikkeet räjähtävät käsiin, kun oletuksia näiden lasten ihmeselvitymisestä putkahtaa esiin. Ovatko lapset kenties ulkoavaruuden lähettiläitä vai Raamatussa luvatut Maailmanlopun ratsastajat? Lisäksi neljännen koneen ympärillä pyörii kiivas etsintä, onko lapsia vielä neljäskin?

Minulla oli suhteellisen korkeat odotukset tätä kirjaa kohtaan. Sen hieno kansigrafiikka lumosi minut heti, takakansiteksti lupasi karmivaa jännitystä ja kirjoitustyyli vaikutti kiinnostavalta. Valitettavasti joudun sanomaan hieman pettyneeni. Kolme ei missään nimessä ollut huono kirja, mutta ei myöskään ihan sitä mitä odotin. Kansi on edelleen hieno, joskin kirjan huono liimaus ärsytti. Siinä riittää myös mysteeriä ja jonkin verran karmivuuttakin, mutta puhukaamme ensin kirjoitustyylistä.

Kolmen idea on, että se on ikään kuin oikeista tapahtumista kertova kirja, jonka fiktiivinen kirjailija on koonnut haastatteluista, uutisista, nettikirjoitteluista ja muista sellaisista lähteistä. Tämä tyyliratkaisu on sekä kirjan paras että myös heikoin osa. Ideana se on erittäin mielenkiintoinen ja tuo trilleriin hyvin omalaatuisen mausteen. Lisäksi se mahdollistaa monen rinnakkaisen tarinan kertomisen ilman, että täytyisi käyttää aikaa perinteisen tarinankerronnan kuvailuihin ja hahmokehityksiin. Toisaalta tällaisessa raporttityylissä on riskinä, että lukija ei ehdi muodostaa tunnesiteitä hahmoihin, kun näkökulma vaihtelee tiuhaan tahtiin maanosasta toiseen. Olen lukijana hyvinkin henkilöorientoitunut, mutta tiedän että todellakaan kaikki eivät ole. Tämä tyyli voikin sopia toisenlaiselle lukijalle äärettömän hyvin. Kolmen suurin vika on kuitenkin paljon yksinkertaisempi, se on aivan liian pitkä. Tämä kirja olisi päässyt todella oikeuksiinsa, jos se olisi ollut ytimekäs ja vauhdikas kokoelma Mustan torstain tapahtumista eri lähteitä käyttäen. Tällaisenaan kirjassa on kuitenkin lähes 500 sivua ja minulle alkoi riittää jo sivun 200 kohdalla. Kaikki hyvät kerrontamenetelmät, kiinnostavat juonikuviot ja henkilöiden kehitykset eivät yksinkertaisesti riitä näin isoon sivumäärään, vaan alkavat joko jumittaa paikoillaan tai menevät liian monihaaraisiksi ja yksityiskohtaisiksi. Lukijan mielenkiinto häviää ja sivua kääntää toivoen, että kohta taas tapahtuisi jotain muuta kuin keski-ikäisten uskonkiihkoilijoiden saarnaamista. Jos olisin ollut Kolmen kustannustoimittaja, olisin karsinut sivumäärän puoleen eikä juoni olisi todellakaan kärsinyt. Lisäksi on mainittava, että suomennos jätti kyllä toivomisen varaan. Ärsyttäviä kirjoitusvirheitä sekä kirjaimellisesti käännettyjä sanontoja ja idiomeja riitti. En arvostanut.

Liiallisesta pituudesta ja omasta leipääntymisestäni huolimatta Kolmessa oli myös paljon hyviä ominaisuuksia. Pidin siitä, että käytettyjen "lähteiden" kirjo oli monipuolinen. Se piti mielenkiintoa yllä ja haastoi aivoja omaksumaan tekstiä monissa eri muodoissa. Kolme onnistuu luomaan tapahtumaketjun, jonka voisi kuvitella tapahtuvan oikeassakin elämässä. Kun tässä nyt on maailman nykytilaa seuraillut, niin uskonnolliset kiihkoilijat, ufo-hihhulit ja sen sellaiset eivät todellakaan ole kaukaa haettuja. Varsinkin, kun Lotz selvästi osaa luoda uskottavia henkilöitä. Hän ei sorru kuvaamaan vain äärimmäisiä tekoja ja mielentiloja, vaan mukaan mahtuu myös paljon arkista draamaa, joka vahvistaa aitouden tunnetta. Tosin välillä Lotz unohtuu liikaa rakentamansa kristinuskon lahkon pariin ja lukija saa tietää aivan liikaa yksityiskohtia konservatiivisten keski-ikäisten kristittyjen rouvashenkilöiden elämästä. Sivumäärä sentään takaa sen, että yksikään selvinneiden lasten ympärille muodostuneista piireistä ei jää käsittelemättä. Tosin Japanin selviytyjän Hiron koko kaari menee hieman ehkä yli ja jää lukijalle sekä hieman erikoiseksi että myös etäiseksi.

En viitsi tässä alkaa eritellä jokaisen hahmon kaarta ja mielipiteitäni niihin liittyen, mutta mainitsen ihan pari asiaa. Ensinnäkin arvostin sitä, miten pienestä asiasta voi kasvaa jotain niin älyttömän suurta. Yksi Japanin koneen uhreista, Pamela May Donald, ehtii äänittää puhelimeensa lyhyen viestin ennen kuolemaansa. Tämä kuolevan naisen sekava höpötys saa aikaan ensin pienen virran, ja asioiden koko ajan eskaloituessa, lopulta valtavan hyökyaalloon. Koko uskonlahko jopa nimetään pamelisteiksi. Lisäksi pamelisteihin sisältyy erittäin hyvä kuvaus siitä, miten usko auttaa ihmistä selittämään oman näkemyksensä mukaisiksi oikeastaan ihan kaiken. Pamelisteista pääsemme luonnollisesti Len-pastoriin, joka tätä ilosanomaa levitti ja erityisesti hänen seikkailuihinsa prostituoidun kanssa. Koin kyseisen naisen haastattelut aina kiinnostavina ja ne toivat edes vähän helpotusta muuten niin rasittaviin pamelisteihin. Lisäksi Len-pastorin vaimon yksi ainokainen haastattelu oli erittäin hyvä.

Pahoittelen arvion pirstaleista rakennetta, kirjoitan tätä arviota puolenyön aikoihin. Tajusin juuri, etten ole oikeastaan vielä puhunut itse Kolmikosta. Aloittakaamme Bobbysta. Bobby oli USAn koneen ainoa selviytyjä ja siirtyi onnettomuuden jälkeen elämään isoäitinsä ja dementoituneen isoisänsä kanssa. Bobbyn tarina oli ehkä tylsin, sillä hänen isoäitinsä oli hyvinkin tasapainoinen yksilö ja suurin osa meni hänen taisteluunsa hihhuleita ja miehensä Alzheimeria vastaan. Hiro oli Japanin koneen selviytyjä ja Japanin koneesta lähti liikkeelle myös koko pamelistisäätö. Hiron tarinassa pääpaino oli tämän serkulla ja kyseisen serkun internet-keskusteluilla. Palaan Hiroon ja serkkuun vielä hieman myöhemmin puhuessani kirjan lopusta. Viimeinen löydetty selviytyjä on Jess, joka päätyy elämään enonsa luokse. Jessin tarina oli omasta mielestäni ehkä kiinnostavin, sillä se kerrottiin lähes kokonaan Jessin enon näkökulmasta. Jessin eno Paul äänitti ajatuksiaan tulevaa kirjaa varten ja niissä näkyy koukuttavasti hänen vajoamisensa yhä syvemmälle ja syvemmälle mielensä syövereihin. Paulin kohtia lukiessaan ei todellakaan tahtonut lopettaa kesken. Lisäksi kirjassa etsitään mahdollista neljättä selviytyjää Afrikasta. Nämä kohdat vaihtelevat kiinnostavuudeltaan suuresti, mutta ne onnistuvat hyvin pitämään etsintöjen kauhunsekaisen odotuksen yllä.

Seuraava kappale sisältää spoilereita kirjan loppuratkaisusta:

Kolme päättyy hyvin oudosti. Koko kirjan ennen sitä on yrittänyt olla mahdollisimman todentuntuinen ja siinä myös aika hyvin onnistunut. Kuitenkin aivan lopussa kirja päättää muutta kurssia täysin ja heittää lukijalleen useamman todella omituisen juonenkäänteen. Kirja on ensin päättyvinään kustannustoimittajan lausuntoon, jossa kerrotaan tämän olevan juhlajulkaisu ja samalla paljastetaan lukijalle, että kirjan "kirjailija" on kadonnut mystisesti jo vuosi sitten. Tämä olisi mielestäni ollut paras mahdollinen lopetuspaikka. Todellisuuden illuusio olisi säilynyt ja karmiva tunne jäänyt. Sen sijaan kirja jatkuu monen sivun sähköpostiviestillä, jonka kirjan muka-kirjoittaja on kirjoittanut entiselle naisystävälleen juuri ennen katoamistaan. Niistä paljastuu lukijalle esimerkiksi, että maailma onkin muuttunut dystopiaksi ja kaikki on pielessä. Kaikkein omituisin kohta on kuitenkin vielä edessä. Sähköpostin jälkeen on luvassa vielä hieman romaanimuotoista kerrontaa. Sen suurin anti on, että "kirjailija" Elspeth löytää lopulta kadonneen Hiron ja yllätyyys kyse oli koko ajan avaruusolennoista. Kyllä, luit ihan oikein.

Spoilerit päättyvät

Vielä lyhyt kehu kirjalle siitä, että siinä oli useampi LGBT-henkilö! Isoimmin esillä Paul, joka on homo sekä Elspeth, joka tosiaan kirjoittaa entiselle naisystävälleen sähköpostia. Arvostan tällaista representaatiota, jossa seksuaalisuus ei ole millään tapaa iso juttu, mutta kuitenkin läsnä.

3 1/2 / 5 erikoista juonenkäännettä

Sarah Lotz: Kolme, The Three, 2014, Karisto, suomentanut J. Pekka Mäkelä, 491 sivua

Tämän kirjan tahdon omaankin hyllyyni!

Muutaman keskinkertaisen kirjan jälkeen oli ihanaa taas uppoutua johonkin ihanaan, erinomaiseen ja koukuttavaan. Kirjan arviointi on nyt vähän venynyt, mutta onneksi tästä riittää juttua pitkäksikin aikaa. Kyseessä on siis kirja, joka on lähiaikoina saanut paljon huomiota ja on kyllä saamiensa kehujen arvoinen.

en.wikipedia.org

Becky Albertalli: Simon vs. The Homo Sapiens Agenda

Simon elää elämäänsä niin kuin on aina tehnyt. Hänellä on kaverit, perhe ja harrastukset eikä hän ainakaan ole homo. Salaperäisen Bluen kanssa vaihdetut sähköpostiviestit kuitenkin antavat Simonille mahdollisuuden olla kerrankin aivan oma itsensä. Kun eräs koulutoveri sitten saa käsiinsä osan näistä viesteistä, Simon on vaikean paikan edessä. Jos hän ei ole varovainen, saa koko koulu tietää hänen suuren salaisuutensa ja samalla on vaarassa paljastua myös Blue.

Minulla olisi niin paljon hyvää sanottavaa tästä kirjasta, etten tiedä mistä alottaisin. Albertallin kirjoitustyyli on loistava. Se on kiinnostavaa, persoonallista ja hyvin edistyvää olematta tekotaiteellisen tai hankalan oloista. Hankalalla viittaan siis joidenkin kirjailijoiden epäonnistuneisiin yrityksiin lisätä tyyliinsä mielenkiintoa. Silloin lopputuloksena on yleensä ainoastaan lukijan ärsyyntyminen ja tarinan illuusion katoaminen. Albertalli onnistuu kuitenkin välttämään tällaiset ikävyydet ja luo sen sijaan kirjan hahmoille omat selkeät äänet ja kerronnan, joka pitää otteessaan. Missään vaiheessa ei tunnu siltä, että "loppuisipa tämä kuvailuselostus jo" tai "voisiko tämä keskustelu johtaakin jonnekin".

Kirjan romanssi on hyvin suloinen ja ihanasti kirjoitettu. Simonin ja Bluen sähköpostit ovat loistavia ja niitä lukee erittäin innoissaan. Ne ovat hauskoja, vakavia ja todellisia. Myös jännitys siitä, kuka Blue oikeasti on, lisää kirjan lukunautintoa. En paljasta Bluen identiteettiä tässä, mutta pakko on päästä kehuskelemaan ja sanonkin että arvasin! Hienoa on kuitenkin myös se, että kaikki Simonin miettimät vaihtoehdot voisivat olla yhtä todennäköisiä ja kirja ei todellakaan anna liikaa vihjeitä. Itse arvasin vain siksi, että valitsin jossain vaiheessa yhden, josta päätin pitää kiinni, kunnes toisin todistetaan. Selvästi arpaonni oli puolellani!

Minulla meinaavat välillä sekoittua elokuvan ja kirjan asiat keskenään, mutta henkilöt eivät päässäni kärsi tästä ongelmasta. Elokuva onnistui mielestäni oikein hyvin tuomaan kirjan valkokankaalle, mutta koskaan elokuva ei voi tuoda hahmoihinsa samaa syvyyttä kuin kirja. Simon vs. antaa hahmoilleen monta puolta. Itse päähenkilö on tietenkin moniulotteinen ja hänen matkaansa seuraa mielellään ja tunteella mukana. Simon on samaistuttava ja aidon oloinen eikä tekisi ollenkaan tiukkaa kuvitella hänen kaltaisiaan nuoria oikeassa elämässä. Erityisen hienoa on minusta se, että lukijalle jää tunne siitä, että sivuhahmoillakin on omat elämänsä joita he elävät myös silloin, kun eivät ole tekemisissä Simonin kanssa. Kirjan ongelmapesäke Martinkin saa olla paikoitellen oikein symppis ja arvostan sitä, että hänestä ei ole tehty ainoastaan ärsyttävää ja kamalaa tyyppiä. Ymmärrän kyllä, että elokuvassa sama ei olisi toiminut, mutta olen iloinen että kirjassa tämä mahdollisuus on käytetty. Sekä kirjassa että elokuvassa Leah ei oikein vakuuttanut minua ihmisenä, vaikka aidon tuntuinen hänkin. Olen kuullut, että hänen oma kirjansa Leah on the Offbeat on hyvä, mutta itse en ole sitä vielä lukenut. Sen sijaan Abby on kirjan parhaita hahmoja ja rakastuin häneen oitis. Lukisin erittäin mielelläni kirjan, jonka päähenkilönä olisi Abby.

Pientä miinusta annan kyllä kirjalle yhdestä hyvin spesifistä kohtauksesta. Kirja esittää Simonin vanhemmat koko ajan ymmärtävinä ja avoimen kommunikaation ihmisinä, jotka eivät niuhota pienistä, vaikka Simon kokeekin että kaikki hänen perheessään on Big Deal. Kuitenkin he vaihtavat yhtäkkiä suuntaa täysin ja ovat todella vihaisia, kun Simonin ystävät tuovat hänet humalassa kotiin. Toki Simon on vasta 17, mutta hänen täysin selvät ja vanhempien etukäteen tuntemat ystävänsä ajoivat autoa ja saattoivat Simonin kotiin. Mitään pahaa ei siis tapahtunut, mutta silti Simonin vanhemmat antavat kotiarestia ja takavarikoivat puhelimen. Ensinnäkin puhelimen takavarikointi on aina huono valinta, sillä se vähentää luottamusta lapsen ja vanhempien välillä sekä on turhaa hallinnan näyttämistä. On hyvin epäreilu rangaistus katkaista nuoren yhteys ystäviinsä varsinkin, kun humalassa kotiin tuleminen voisi olla merkki siitä, että juuri sosiaalisissa piireissä olisi jotain selvittämättömiä asioita. Sen lisäksi tämä veto tuntui hyvin oudolta, kun ottaa huomioon Simonin vanhempien aiemman käytöksen. Tässä suhteessa elokuva onnistui paljon paremmin, sillä siinä vanhemmat keskustelivat keskenään ja tulivat tulokseen, että Simon on kotona kotiintuloajan puitteissa, hän ei ajanut ja kaikki ovat kunnossa. Joten mitään toimenpiteitä ei tarvita. Kirjassa samaan kohtaukseen liittyy myös minun täysi epäuskoni siihen, että kenenkään ystävät päästäisivät humalaista nuorta kotiin hakemaan jotain typerää paitaa ennen jo ennakkoon sovittua yökyläilyä. Eli tiivistettynä tämä koko kohtaus on typerä eikä sovi kirjan aiempien linjan vetojen tai ihan maalaisjärjen kanssa yhteen.

Takaisin hyviin asioihin! Outtaamisjuonista voi olla monta mieltä ja itse paljon Queer-kirjallisuutta lukevana olen hyvin kyllästynyt samaan väsyneeseen kaavaan. Simon vs. kuitenkin käsittelee asian hyvin ja se onkin oikeastaan koko kirjan perusidea. Outtaamisen ei ajatella olevan kirjassa hyvä asia, vaan sen käsittelylle ja purkamiselle annetaan aikaa ja tilaa. Simon on ahdistunut ja vihainen eikä tiedä, mitä tekisi. Hän saa myös vähän edes sanoa takaisin ihmiselle, joka hänet väkisin kaapista ulos kiskoo. Olisin ehkä toivonut vielä enemmän painotusta sille, että ei ole hyvä tämä ja antanut Simonin raivota vähän pidempään. Asioista mitään tietämättömälle olisi tärkeää korostaa, että toisen kaapista repiminen ei ole koskaan okei tai ihmisen parhaaksi, vaikka siitä myöhemmin jotain hyvää seuraisikin. Ihmisen tulisi aina saada päättää, miten ja milloin ja kenelle hän tahtoo kertoa tai jättää kertomatta. Kaiken lisäksi joissain tapauksissa voi saattaa toisen oikeasti hengenvaaraan, jos menee kertomaan tällaisia asioita väärille tahoille. Eli pidetään tiedot vaan ominamme ja annetaan ihmiset tehdä omat valintansa, vaikka kuinka tekisi mieli puuttua.

Lievästä valittamisestani huolimatta koen, että Simon vs. on erittäin tärkeä kirja ja toivoisin sen päätyvän myös monien heterolukijoiden listalle. Parhaimmillaan kirjat ovat silloin, kun ne avaavat mahdollisuuden nähdä jotain uusin silmin ja ymmärtää paremmin elämää. Sen tämä kirja onnistuu tekemään ja on hassua ajatella, miten suuri vaikutus voi pienellä opuksella olla. Vaikka outtaamisjuoni on aina riski ja tässäkin tapauksessa sitä olisi vielä voinut vähän viilata, en edes tahdo kirjoilta täydellisyyttä tai jotain mystistä ongelmattomuutta. Ei ole olemassa teosta, jonka kaikki osat täyttävät jotkut ideologisen puhtauden kriteerit enkä koe, että sellaisen tavoittelulla on mitään hyvää annettavaa kirjallisuudelle. Simon vs. on mielestäni hyvä ja onnistunut kirja, joka käsittelee tärkeitä aiheita ja antaa mahdollisuuksia käydä monenlaisia keskusteluja.

5 / 5 autokeskustelua

Becky Albertalli: Simon Vs. the Homo Sapiens Agenda, Penguin Books, 2015, 303 sivua

Vähän turhan keskinkertainen

Olen tullut siihen tulokseen, että kirjoilta ei koskaan saisi odottaa mitään. Varsinkaan mitään hyvää. Jos odottaa kirjalta paljon, siihen pettyy paljon todennäköisemmin kuin jos lukisi kirjan neutraaleista lähtökohdista. Seuraavan kirjan kanssa pääsi valitettavasti käymään juuri näin. Odotin enemmän kuin mitä sain ja vaikka kirja ei ole ollenkaan huono, petyin omien odotusteni takia hieman.

https://www.thalia.de/

David Levithan & John Green: Will Grayson, Will Grayson

Will Grayson ei tahdo tulla liitetyksi mihinkään aatteeseen, klikkiin tai kannanottoon. Hän haluaa olla tavallisen huomaamaton. Hänen paras ystävänsä on kuitenkin erittäin valovoimainen ja dramaattinen Tiny Cooper, jonka huomaavat kaikki. Eräänä iltana Will Grayson odottaa ystäviään keikalta ja kohtaa juuri suuren järkytyksen saaneen pojan, jonka nimi myöskin on Will Grayson. Kahden aivan eri maailmoista tulevan pojan kohtalot kietoutuvat yhteen Tiny Cooperin ja tämän valmisteleman suuren musikaalin ympärille.

Will Grayson, Will Grayson houkuttelee lukijaa kiinnostavalla lähtöasetelmalla. Kaksi samannimistä henkilöä ja erikoinen kohtaaminen, mutta muuten juonesta ei kerrota muuta. Mahdollisuudet olisivat siis olleet rajattomat. Valitettavasti lopputulos meni lähinnä tavallisen teinidraaman puolelle. Ensinnäkin takakannen lupaama kohtaaminen tapahtuu vasta suurin piirtein sivun 100 kohdalla. Kaikki ennen sitä on pohjustusta ja henkilöiden esittelyä. Kun nuortenkirjassa varsinaiseen tarinaan pääseminen kestää noin kauan, voi aika varmasti sanoa kirjan olevan liian pitkä ja sitä se tässäkin tapauksessa on. Tapahtumia on aika vähän, mutta silti Will Grayson, Will Grayson on yksi John Greenin pidemmistä teoksista.

Pohjimmainen ongelma tässä kirjassa on kuitenkin se, että sen juoni ei kanna. Green ja Levithan ovat keksineet hauskan idean kirjalleen, kehittäneet hahmot ja pohtineet hyvän loppuratkaisun. Siihen se sitten vähän jääkin. Kirja keskittyy liikaa Will Graysonien päänsisäisiin pohdintoihin ja unohtaa edistää juonta. Aina välillä tapahtuu jokin kiinnostava asia, mutta niille harvoin annetaan tarpeeksi huomiota ja aikaa. Sen sijaan toisen Will Graysonin pohdintoihin siitä, onko hän vai eikö hän ole kiinnostunut Janesta, käytetään yhteensä sivukaupalla tilaa. Koko kirjan voisi kenties tiivistää näin: "ihan kiva, mutta vähän hajanainen" ja se kattaisi kaiken henkilökehityksestä juonikulkuun.

Ennen kuin kerron teille, mistä tässä kirjassa pidin, viivytään hetki henkilöiden parissa. Molempien päähenkilöiden nimen ollessa Will Grayson, toivon että pysyt perässä. Ensin esitellään Will Grayson, jonka luvut kirjoittaa John Green. Tämä Will Grayson on se, joka tuskailee Jane-tilanteen kanssa. Greenin Will on suoraan sanottuna hieman rasittava. Hän on aika mitään sanomaton ja kaikessa ihme haahuilussaan käy vähän hermoille. Lisäksi Greenin Will harrastaa sitä kaikkein ärsyttävintä piirrettä eli hän ajattelee oikeat ja syvälliset asiat, mutta ei sano niitä sitten ääneen. Ystäväsi eivät osaa lukea ajatuksiasi Will, use your words!! Kaiken kaikkiaan Greenin Will jää ehkä hieman pintapuoliseksi kaikesta sivumäärästään huolimatta.

Levithanin Will on hyvin erilainen, vaikka hyvin angstiin taipuvainen hänkin. Alussa Levithanin Will meinaa lipsua vähän kliseiseksi teini edgelordiksi. Toki on otettava huomioon, että tällä Willillä on masennus, mutta tosiaan alku ei tunnu niin uskottavalta. Kirjan edetessä Levithanin Will kuitenkin kasvaa ja tulee paljon kiinnostavammaksi hahmoksi. Asiaa toki auttaa myös se, että tämä Will on homo. Hänen suhdekuvionsa ovat kiinnostavammin rakennettuja ja tämä Will on kirjan lopussa jo melkeinpä lempihahmoni. Pidän myös hänen ystävästään Gideonista suuresti. Lyhyt maininta vielä Greenin Willin parhaasta ystävästä Tinystä. Tiny on erikoinen ja etenkin alkupuolella erittäin eeppinen hahmo. Loppua puolen hän muuttuu vähän ärsyttäväksi, mutta aivan lopussa palaa taas kivan hahmon kategoriaan. Häneen liittyen on vain mainittava eräs raivostuttava yksityiskohta. Kirjassa mainitaan aivan liian monta kertaa se, että Tiny on isokokoinen. Sekä henkilöiden puheessa että yleisessä kerronnassa. Uskomme vähemmästäkin.

Nyt, kun olen oikeastaan vain valittanut tästä kirjasta, sanon kuitenkin että se ei ollut huono! Ikäviin asioihin vain on helpompi takertua. Will Grayson, Will Grayson on peruskivaa viihdettä, jossa on monin paikoin erittäin hyviä kaikenlaisiin tunteisiin vetoavia kohtauksia. Siinä on myös hyvää pohdintaa ja se jopa herättää jotain ajatuksia. Erityisen suuren plussan kirja saa kuitenkin siitä, että siinä on isossa osassa musikaali, jota Tiny valmistelee kuumeisesti. Musikaali on aina hyvä idea ja siitä saa paljon lisäpisteitä. Ainakin minulta. Lisäksi annan paljon lisäpisteitä Levithanin Willin ja Tinyn suhteesta. En tahdo spoilata paljoakaan, mutta minulle sen suhteen tuomat oivallukset ja henkilökehitys olivat ehdottomasti yksi kirjan parhaista kohdista. Kirjan kirjoitustyyli on myös mielenkiintoinen. Green ja Levithan kirjoittavat vuorotellen lukuja ja molemmilla on tosiaan oma Will päähenkilönä. Hauskinta jutussa on se, että luulin hyvin pitkälle, että kirjoittajien Willit olivat toisin päin. Green kirjoittaa niin hyvän Levithan-imitaation, että olin aivan järkyttynyt. Kirjan lopussa on painettuna keskustelu kirjailijoiden välillä, joka avaa kiinnostavasti kirjoitusprosessia ja henkilöiden taustaa.

Will Grayson, Will Grayson oli siis tiivistettynä hieman hajanainen kokonaisuus, mutta monet sen palasista olivat kiinnostavia ja hyvin tehty. Kovin nopeatempoinen se ei varsinkaan alussa ole, mutta edityy kuitenkin, kunhan vain viitsii lukea. En tosin pääse eroon ajatuksesta, että olisin toivonut alkuasetelman perusteella jotain enemmän jännärin tapaista.

31/2 / 5 eeppistä musikaaliesitystä

David Levithan & John Green: Will Grayson, Will Grayson, 2012, Penguin Books, 308 sivua

Will Grayson, Will Grayson kuittaa 2015 haasteesta yhden kohdan
11. Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aiemmin lukenut

ja 2017 haasteesta yhden kohdan
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella

Queer52: Boy Meets Boy

Viimeinen kirja viime vuodelta! Samalla tämä on myös Ereitan hyllystä Toisen hyllyn aarteet -sarjamme kirja. Kohta julkaisen vielä vuosikatsauksen ja sitten pääsemmekin jo vuoden 2018 kirjoihin! Tässä siis kirja, joka on vuoden 2017 viimeinen ja kuittaa muuten samalla yhden kohdan Queer52-haasteesta!

https://images.gr-assets.com/

David Levithan: Boy Meets Boy

Ereita kertoo kirjasta näin:
Tästä on jo tovi kulunut, mutta muistikuvani mukaan Liberté pyysi jotain, mikä ei vaatisi aivan hirveästi aivotoimintaa. Boy Meets Boy on suhteellisen lyhyt eikä juoneltaan erityisen monimutkainen, ihmissuhteisiin ja elämään keskittyvä kirja, joka lisäksi sopii muutamaan eri haasteeseen, joten valitsin sen hänelle luettavaksi. Itse luin kirjan pari vuotta sitten ja parhaiten siitä on jäänyt mieleen elävät mielikuvat ja erikoinen, hyvin omalaatuinen tunnelma. Kirja oli mielestäni myös hyvä tapa alkaa tutustua David Levithanin tuotantoon.

Paul elää kaupungissa, jossa asiat ovat kohdallaan. Heteronormista poikkeavuus ei ole iso juttu ja koulussakin se on yleisesti hyväksyttyä. Hänellä on kavereita ja suunta elämällään. Eräänä päivänä Paul tapaa Noahin ja rakastuu tähän lähes välittömästi. Yksi ajattelematon teko aiheuttaa kuitenkin ongelmia ja Paulin täytyy yrittää hyvittää tekonsa Noahille, ellei se ole jo liian myöhäistä. Samaan aikaan Paulin paras ystävä Joni aloittaa suhteen, joka ei ehkä ole kenellekään hyväksi.

Boy Meets Boy on hyvin perinteinen teinirakkauskirja, jossa ensin ihastutaan, sitten mokataan ja sitten etsitään anteeksiantoa. Samalla sivuhenkilöt tekevät omia juttujaan ja ainakin jonkun vanhemmat ovat outoja. Boy Meets Boysta tekee erityisen toki se, että sen pääromanssi ei ole hetero ja kirjassa on myös muuta representaatiota kuin vain päähenkilöt. On heti pakko myöntää, että tämän tyyppiset kirjat eivät ole ihan minua varten. Ihmissuhteet eivät aina oikein jaksa pitää mielenkiintoani yllä, vaan kaipaisin lisäksi vaikka fantasiaa tai murhan. Sen lisäksi minusta tuntuu, että kaikkien perus teinikirjojen ongelma on jännitteen puute. 99% kirjoista loppuratkaisu on se, että asiat selkiävät ja pääpari päätyy yhteen. Siksi kirjalla täytyy olla jokin muukin kiinnostava elementti, kuten loistava teksti ja hyvät sivuhahmot. Boy Meets Boy alkaa vahvasti ja sitä lukee mielellään. Jossain kohtaa iskee kuitenkin ihme katvevaihe, kun kirjan tarina tuntui pysähtyvän aloilleen ja siitä katosi imu. Lopussa kirjan kiinnostavuus palasi, mutta sinne asti täytyi ensin päästä. Pidin Levithanin kirjoitustyylistä etenkin alussa ja henkilöt olivat hyvin rakennettuja, joskin ärsyttäviä. Siitä kohta lisää. Vähän pyyhkeitä annan siitä, että kirjan B-juoni tanssien valmistelusta tuntui hyvin epäolennaiselta eikä herättänyt ainakaan minussa mitään tunteita. Sen sijaan sivujuoni Tonyn vaikeuksista oli erittäin hyvä ja kiinnostava. Siihen olisi jopa voinut keskittyä vähän enemmän.

Sitten henkilöihin eli siihen kirjan ominaisuuteen, johon kaikki perustuu. Boy Meets Boyssa on aika paljon henkilöitä ja välillä meinasin mennä sekaisin siitä, kuka nyt olikaan kuka. Näitä hetkiä oli kahdessa kohdassa; alussa kun kaikilla esitellyillä henkilöillä oli joku lyhyt pojan nimi sekä tanssien suunnittelussa kun esiteltiin erilaisia tyttöjä, jotka unohdin saman tien. Muuten henkilöt olivat kyllä muistettavia ja toimittivat osaansa hyvin. Ainoa ongelma oli, että osa henkilöistä oli ärsyttäviä. Päähenkilö ja minä-kertoja Paul tekee tyhmiä ratkaisuja ja on raivostuttavan paljon tunteidensa vietävänä. En kykene samaistumaan henkilöön, joka sotkee asiansa, koska jotenkin vaan tunnekuohussa suutelee eksäänsä. Tsiisus. Sitten on tietenkin Paulin eksä Kyle, joka on itsekeskeinen ja epätasapainoiselta vaikuttava sekä tietenkin hyvin tunneihmisiä. Tämän kirjan henkilöillä on selvästi jotain rationaalista lähestymistapaa vastaan. Infinite Darling ei ole pahimmasta päästä, mutta tuntui hieman ohuelta hahmolta. Ajatus oli kyllä hyvä, mutta toteutus jäi hieman vajaaksi. Paulin ihastus Noah ei ole ärsyttävä eikä myöskään Paulin ystävä Tony. Seuraava kappale on omistettu kirjan raivostuttavimmalle henkilölle/asialle ja se sisältää spoilereita. Kyseessä on Paulin paras ystävä Joni.

Spoiler

Joni esitellään kirjan alussa Paulin parhaana ystävänä ja halki kirjan muistutellaan, miten läheisiä he ovat aina olleet ja kuinka he ovat aiemmin tukeneet toisiaan. Aika alkumetreillä Joni alkaa seurustella Chuckin kanssa ja muuttuu yhtäkkiä täysin. Enää Chuckillä on väliä ja Joni ei voi minnekään ilman Chuckia ja Chuck ei halua että Joni tekee sitä ja tätä. Tuo voisi kuulostaa siltä, että kyseessä on joku pahoinpitely-tarina, mutta sitä se ei ole. Joni ei ole mikään parka, joka pelkää Chuckia. Sen sijaan Joni muuttuu inhottavaksi, välinpitämättömäksi ja karkottaa muut luotaan. Kaikki muut ovat aina väärässä ja yrittävät pilata hänen ja Chuckin suhdetta, koska eivät vaan ymmärrä. Koko tämä tarinan kaari tuntui epäuskottavalta, jos otti huomioon millaiseksi ihmiseksi Joni ensin maalataan. Yhtäkkiä hän vähät välittää parhaasta ystävästään Paulista tai kenestäkään muusta. Koko kirjan ajan toivoin, että tulisi kohta jossa joku sanoisi Jonille suorat sanat ja asia oikeasti käsiteltäisiin. Sitten joko Joni jatkaisi samalla linjalla tai tulisi järkiinsä. Mitään tällaista ei kuitenkaan tapahdu, vaan tilanne jää suurilta osin selvittämättä. Ihan lopussa on jotain pientä yritystä, mutta se tuntuu hyvin laihalta lohdulta kaiken sen ärsyyntymisen jälkeen, jota kirjan aikana on tuntenut. Tunsin oloni vähän huijatuksi ja se jäi ehdottomasti roikkumaan ilmaan kirjan pisteitä verottavana tekijänä. Joku toinen on voinut kokea Jonin hyvin erilaisessa valossa, mutta minun sympatioitani hän ei kyllä saa.

Spoiler päättyy

Kaiken kaikkiaan Boy Meets Boy oli ihan söpö teinikirja eikä ollenkaan huono kirjailijan ensimmäiseksi luomukseksi.

31/2 / 6 kynttilää portaiden alla

David Levithan: Boy Meets Boy, 2003, Harper Collins, 223 sivua


Boy Meets Boy kuittaa 2015-kirjahaasteesta yhden kohdan
10. Suositun kirjailijan ensimmäinen kirja
ja 2017-haasteesta yhden kohdan
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastamiseen

Itse annoin Ereitalle luettavaksi Nukkumatin ja se postaus löytyy täältä

Vähän synkempää nuortenkirjallisuutta: Half Bad

Vielä on muutama viime vuoden kirja odottamassa postausvuoroaan.

Sally Green: Half Bad

https://images.livrariasaraiva.com.br/

Nathan elää päivästä toiseen vangittuna häkissä ja joutuu suorittamaan rankkoja tehtäviä. Hänen isänsä on yksi maailman pelätyimmistä pahoista velhoista ja siksi myös Nathanin epäillään olevan synnynnäisesti paha eikä siksi sovelias elämään hyvien velhojen kanssa. Nathanin on kuitenkin keksittävä keino paeta, sillä jos hän ei saa kolmea lahjaa 17-vuotissyntymäpäivänään, hän kuolee. Pako voi kuitenkin olla mahdoton tehtävä ja selviytyminen sen jälkeen vielä mahdottomampi. Ja miten kuvioon istuu tyttö, jota Nathan rakastaa?

Enpä ole hetkeen lukenut kirjaa, josta olisi näin vaikeaa väsätä synopsista. En edelleenkään ole täysin tyytyväinen, mutta nyt se on sentään kelvollinen. Vaikeaksi juonen selostamisen tekee, että kirjassa on sekä paljon tapahtumia että pitkiä välivaiheita. Ensimmäiset sata sivua ovat lähes yksin omaan muistoja ja selitystä. Nathanin sen hetkinen elämä toimii ainoastaan kehyskertomuksena. Kun asioita sitten alkaa tapahtua, niitä tapahtuu aika paljon ja nopeassa tahdissa. En myöskään tahtonut paljastaa liikaa oikein mistään, sillä lukija on yhtä vähän tietoinen mistään kuin Nathan ja asiat paljastuvat molemmille yhtä aikaa. Suurimmaksi osaksi pidin kirjan kirjoitustyylistä ja se tuki mielestäni tarinaa. Toisinaan samoja asioita tunnuttiin toistavan ja dialogi ei aina oikein vienyt juonta eteenpäin halutulla tavalla.

Half Bad oikeasti on juuri niin synkkä kuin miltä se kuulostaa. Nathanin elämä on hankalaa ja epäreilua ja siltä se lukiessa myös tuntuu. Kirjassa on aika vähän huumoria tai edes erityisen valoisia kohtia. Asiaa edistää myös se, että Nathan on hyvin vakavamielinen ja paikoittain vähän masentava päähenkilö. Se sopii kirjan tyyliin hyvin ja tuntuu uskottavalta, mutta ei kenties sovi ihan kaikille. Ärsyynnyin itsekin toisinaan Nathaniin ja hänen valintoihinsa, mutta toisaalta myös ymmärsin kuinka vaikeassa tilanteessa hän jatkuvasti on. Kirjassa on etenkin alussa aika voimakkaita kohtauksia ja lukija voi hyvin ymmärtää, miksi Nathan on vähän katkera ja synkkä. Ainoa asia, mikä minua todella ärsytti, oli Nathanin suhtautuminen Annaliseen. Annalise on erittäin arvostetun hyvien velhojen perheen tytär ja niin puhtoinen ja täydellinen, että huhhuh. Ymmärrän juonen pointin siinä, että Nathan löytää elämäänsä jotain kivaa kerrankin ja teinit ihastuvat ja niin edelleen. Epäuskottavaa oli se, että Nathan nyt täysin rakastuu Annaliseen tässä lyhyessä ajassa ja on valmis riskeeraamaan niin paljon tytön puolesta. En edes erityisemmin pitänyt Annalisesta hahmona. Hän oli jotenkin todella mitään sanomaton eikä kirja käyttänyt oikeastaan aikaa koko hahmon kehittämiseen. Siitäkin huolimatta, että Annalise on sekä tämän kirjan että trilogian muiden osien kannalta erittäin tärkeä.

Valon pilkahduksen kirjaan toi Gabriel, joka ilmestyy auttamaan Nathania. Gabriel oli suloinen ja hauska hahmo, josta ainakin itse pidin ensi metreiltä lähtien. Nathan ei ole niinkään ihastunut Gabrieliin, mutta kirjan edetessä he kehittävät ystävyyssuhteen, josta kenties joskus voisi kehittyä jotain enemmän. Ainakin sellaisen kuvan olen saanut. Kaiken kaikkiaan Half Bad oli kiinnostava lukukokemus. Se oli selvästi synkempi kuin suurin osa lukemistani nuorten fantasiakirjoista ja aloitti trilogian ihan riittävän vahvasti. Välillä kirja kärsi epätasapainosta vauhdin ja informaation välillä, mutta sen lukeminen ei silti tuntunut suossa kahlaamiselta. Half Badissa on myös paljon syvempiäkin teemoja. Suurin eettinen pohdinta on siitä, onko kukaan oikeasti hyvä tai paha. Myös perhe on isossa osassa, kun puhutaan Half Badin teemoista. Teemat olivat ehdottomasti kiinnostavia ja etenkin rivien väliin jäävä osuus onnistui erinomaisesti. Välillä teemat kuitenkin meinasivat unohtua tai vaihtoehtoisesti hyppäsivät vähän liian esille. Lyhyesti sanottuna parantamisen varaa jäi, mutta aion ehdottomasti lukea jatko-osan.

31/2 / 6 maagista kujaa

Sally Green: Half Bad, Penguin Books, 2014, 394 sivua

Half Bad kuittasi vuoden 2017 kirjahaasteesta yhden kohdan
31. Fantasiakirja

Kerronnan kultaa: I'll Give You the Sun

Tiedän olleeni tänä keväänä hieman huono kirjablogin pitäjä ja tästä saan syyttää lähinnä omaa saamattomuuttani. Tässä nyt kuitenkin yksi monenlaisia tunteita herättänyt nuortenkirja!

Jandy Nelson: I'll Give You the Sun

http://shinynewbooks.co.uk/

Ostin tämän kirjan syksyllä Lontoosta Waterstones-myyjän suositeltua sitä ohi mennen. Arvostelujen perusteella odotin ehkä hieman enemmän, mutta se oli tällaisenaankin mielenkiintoinen kokemus. Joskin se jäi turhan keskinkertaiseksi.

Jude ja Noah ovat kaksoset, jotka olivat ennen kaikkialla yhdessä. Heidän äitinsä kuolema ja keskinäinen kilpailu kuitenkin ajoivat heidät erilleen. Molemmilla on ongelmia sekä menneisyyden haamujen että tämän hetken ongelmien kanssa.

Kerronta vaihtelee Juden ja Noahin välillä kahdessa aikatasossa. Jude kertoo nykyhetkessä ja Noah kahta vuotta aiemmassa. Kerronnan aikavaihtelu toimii suurimmaksi osaksi hyvin ja kaksosten erilaiset persoonat tulevat hyvin esille tekstin tyylissä. Vaihdokset eivät valitettavasti aina toimi, vaan kirjailija syyllistyy useamman kertojan perisyntiin eli kertojan vaihdokseen juuri kiinnostavassa kohdassa. Näin käy lähinnä silloin, kun vaihdetaan Noahista Judeen. Juden tekstiä on muutenkin liikaa. Noah on henkilönä ja etenkin kertojana paljon kiehtovampi kuin Jude. Silti Judella on kertojan rooli useammin kuin Noahilla.

Nelsonin vahvuus on kiistelemättä kerronta ja asioiden kuvailu. Hänen kuvaamansa tapahtumat heräsivät päässäni eloon melkein sarjakuvamaisen elävästi. Etenkin Noahin ajatusten kanssa kirjailija antoi itsensä lentää vapaasti. Rakastin myös kirjan sivuja koristavia musteläiskiä, jotka omalta osaltaan maustoivat lukukokemusta.

Kirjailijan kehityskohteeksi taas sanoisin henkilöt. Noah oli todella kiinnostava, samaistuttava ja tunteita herättävä henkilö, joka yhtä kohtausta lukuunottamatta ei ollut ollenkaan kiusallinen. Odotin Noahin kertojavuoroa aina innolla. Kaikkein eniten rakastin Noahin päässään maalaamia kuvia. Juden kohdalla kirjailija tuntui yrittävän vähän liikaa. Hän yrittää kaikin keinoin tehdä Judesta niiiiiin erikoisen 16-vuotiaan, että päätyy lopulta tekemään henkilöstä turhan ärsyttävän. Judella on ehdottomasti hetkensä, mutta hän putoaa valitettavasti Tyhmä tyttö -kategoriaan impulsiivisilla päätöksillään ja nopealla ihmerakastumisellaan. Hänellä on onneksi seuranaan myös Tyhmä poika, ettei tule turhan yksinäistä.

Muutamista rasittavista teinikirja-kliseistä ja vähän turhan helposta loppuratkaisusta huolimatta I'll Give You the Sun oli lukukokemus, joka herätti paljon tunteita. Se ei ole todellakaan nuortenkirjallisuuden huonoimmasta päästä.

3 & puoli / 6 rakastunutta kivijättiläistä

Jandy Nelson: I'll Give You the Sun, 2014, Walker Books, 371 sivua

I'll Give You the Sun kuittasi Helmetin 2016 -kirjahaasteesta viisi kohtaa.

3. Kirjassa rakastutaan
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
16. Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta
30. Viihteellinen kirja
44. Kirjassa joku kuolee