 |
| Pahoittelen kuvaa. Otin sen itse. |
Oletan, että ihmiset yleisesti tietävät, mikä tämä kyseinen teos on, mutta selostan kuitenkin lyhyesti ihan vain varmuuden vuoksi. Anne Frank siis oli nuori juutalaistyttö, joka piileskeli Hollannissa toisen maailmansodan aikaan perheensä, toisen perheen sekä erään hammaslääkärin kanssa. He viettivät kaksi vuotta erääseen taloon rakennetussa piilopaikassa, jota he kutsuivat Salaiseksi siiveksi. Anne kirjoitti tänä aikana päiväkirjaa, joka julkaistiin sodan ja hänen kuolemansa jälkeen. Aluksi se julkaistiin reilusti lyhennettynä ja sensoroituna versiona, sillä Anne kirjoittaa hyvin avoimesti seksuaaliasioista ja mielipiteistään muista piileskelijöistä. Lukemani kirja oli uusi laitos, jossa on kaikki löydetty materiaali ja lopussa vielä lyhyt pätkä, jossa kerrotaan, miten Salaisen siiven asukkaille kävi. Spoilerina niille, jotka eivät tunne tapausta: vain Annen isä Otto Frank selvisi hengissä toisesta maailmansodasta.
Tunsin tietenkin entuudestaan jo jotain, mutta kirjan varsinainen tunnelma ja sisältö yllättivät minut täysin. Tuntuu jotenkin, että kirjasta poimitaan aina vain hienoja filosofisia kohtia ja sitä mainostetaan jotenkin syvällisen kauniina kertomuksena juutalaisten piileskelijöiden vaikeasta kohtalosta. Voihan sen niinkin tulkita, mutta pohjimmiltaan se on juuri sitä, mitä otsikko lupaa; päiväkirja. Anne on aivan tavallinen tyttö, joka joutuu aivan kamalaan tilanteeseen. Hän kirjoittaa arkisista asioista omasta näkökulmastaan. Vaikka Anne on tapahtumien pakosta joutunut kasvamaan nopeasti ja hän on erittäin kypsä ikäisekseen, näkyy hänen mielipiteissään ja kirjoitustyylissään silti lapsuuden yksinkertaista toiveikkuutta ja nuoruuden jyrkkää kannanottoa. Hän ei säästele ilkeitä sanoja ollessaan vihainen äidilleen tai dramaattisia yli-sanoja miettiessään suhdetta Peteriin. Juuri tällaisen tyylin takia kirjan 416 sivua jaksaa lukea vaivattomasti eikä se tunnu raskaalta.
Yleinen tunne kirjaa lukiessani oli tyyni ja kiinnostunut. Välillä olin myös hieman kiihtynyt joidenkin hienojen ajatusten tai vahvojen tunteiden koskettamana. Yllätyinkin aina, kun eteeni hypähti yksi kirjan harvoista oikeasti todella hauskoista kohdista, joiden aikana kaikenlainen alakuloisuus hetkeksi hälveni. Jaan kanssanne ehdottoman suosikkini, joka ei itsessään ole mitenkään ihmeellinen, mutta kaiken sen hankaluuden keskellä se sai minut tirskahtamaan ääneen.
"Voi taivas, näen vain mansikoita, aamiaiseksi mansikoita, Jan syö mansikoita, Kleiman herkuttelee niillä, Miep keittää mansikoita, Bep perkaa mansikoita, minä nuuhkin mansikoiden tuoksua, haluan eroon tuosta punaisesta moskasta ja tulen yläkertaan, täälläkin pestään... mansikoita!"
Kirja itsessään ei siis todellakaan ole traaginen, jos ajattelee vain kirjan varsinaista sisältöä. Taustatiedot ovat se tekijä, joka aiheuttaa tuska ja vaikeita tunteita. Anne kirjoittaa paljon tulevaisuudestaan ja miettii kaikkia asioita, joita aikoo tehdä sodan loputtua. Hän myös pohtii, mihin ammattiin haluaisi päätyä ja millaisen aviomiehen haluaisi. Jokaisessa tällaisessa kohdassa mieleeni palasi tieto, että mitkään näistä toiveista ja suunnitelmista eivät koskaan toteutuisi. Surullisiin ajatuksiini sekoitui aina voi hitunen suuttumusta. En voi ymmärtää, kuinka me ihmiset voimmekaan olla toisillemme niin julmia. Kuinka asiat voivat vain edetä näin pitkälle ilman, että kukaan oikeasti tekee mitään hyödyllistä? Kaiken lisäksi Anne ja kaikki hänen kaltaisensa, jotka kuolivat keskitysleireillä kuolivat aivan turhaan. Sama järjetön sotiminen, sortaminen ja kuolema jatkuvat edelleen. Miksi näin kauheita asioita tapahtuu eikä ihmiskunta kuitenkaan opi koskaan yhtään mitään? Anne mietti yhdessä vaiheessa aivan samaa.
"Niin, miksi englantilaiset rakentavat yhä suurempia lentokoneita, yhä raskaampia pommeja ja tuottavat samaan aikaan omakotitaloja jälleenrakennusta varten? Miksi joka päivä uhrataan miljoonia sotaan eikä ole senttiäkään lääketieteelle, taiteilijoille, köyhille ihmisille? Miksi ihmisten pitää kärsiä nälkää kun muissa maailman maissa ravintoa pilaantuu? Oi, miksi ihmiset ovat niin hulluja?
--Ihmisellä on taipumus hävittää, taipumus tappaa, murhata ja raivota, ja niin kauan kuin koko ihmiskunta, poikkeuksetta, ei ole läpikäynyt suurta muutosta, sota jatkaa raivoamistaan, kaikki mitä on rakennettu, kasvatettu ja kasvanut, kaadetaan pois ja hävitetään, ja sitten aloitetaan jälleen alusta!"
On kyllä aivan pakko ihailla sitä sisäistä voimaa, jota Annella oli. En usko, että kovinkaan moni olisi pystynyt säilyttämään niinkin paljon iloa ja toiveikkuutta maailmaa ja elämää kohtaan, jos olisi joutunut asumaan Salaisen siiven puuttellisissa oloissa koko ajan peläten paljastumista.
"Minä olen kuitenkin sitä mieltä, että jokaisessa surussa piilee jotain kaunista. Jos tarkastelee sitä, löytää yhä enemmän iloa ja pääsee jälleen tassapainoon. Ja se, joka on onnellinen, tekee toiset onnellisiksi. Se jolla on rohkeutta ja luottamusta, ei koskaan menehdy onnettomuuteen!"
Kuten arviostani ehkä välittyy, Anne Frankin Päiväkirja kosketti minua syvästi. Ei sen varsinainen sisältö, vaan syvempi pohdinta sen merkityksestä. Tämä kirja on oikean henkilön kirjoittama päiväkirja enkä voi olla ajattelematta sen herättämiä ristiriitaisia tunteita. Toisaalta kirja on aivan tavallinen päiväkirja, vaikkakin erikoisista oloista, toisaalta taas se antaa kasvot ja nimen juutalaisten käsimykselle toisessa maailmansodassa. Se tuo koulussa opiskelluille suurille linjoille ja persoonattomalle faktamäärälle inhimillisen näkökulman. Se muistuttaa siitä, että keskitysleireillä kuolleet juutalaiset, vammaiset, romanit, homot, poliittiset vastustajat ja muut sinne joutuneet eivät olleet vain termejä historian kirjoissa, vaan ihmisiä. Ihmisiä, joilla oli unelmia, tunteita ja ajatuksia. Ihmisiä, joilla olisi ollut tulevaisuus, jos asiat olisivat olleet toisin.
Mietin myös sitä kauheaa taakkaa, jota Otto Frank joutui kantamaan loppuelämänsä. En voi edes kuvitella, miten raskasta olisi olla ainut selviytyjä Salaisesta siivestä, kun kaiken lisäksi Anne, Margot ja Peter kuolivat niin vähän aikaa ennen leirien vapauttamista. Hänen koko perheensä ja ihmiset, joiden kanssa hän oli asunut Salaisessa siivessä, kaikki jäivät vain nimiksi pitkään listaan keskitysleireillä kuolleista. Sekä tietenkin Annen päiväkirjan sivuille. Hänen isänsä ansiosta edes yksi Annen toiveista kävi toteen. Annehan toivoi, että jonakin päivänä hänen päiväkirjansa julkaistaisiin ja hänestä tulisi tunnettu kirjailija, jonka työ muistettaisiin vielä hänen kuolemansakin jälkeen.
" Ah, en halua huomata myöhemmin - kuten monet muut ihmiset omalla kohdallaan - että olen elänyt turhaan. Haluan olla hyödyksi tai huviksi ihmisille, jotka elävät ympärilläni ja jotka eivät kuitenkaan tunne minua, haluan elää edelleen, myös kuolemani jälkeen! --Kirjoittamisen avulla vapaudun kaikesta, suruni katoaa, rohkeuteni herää eloon! Mutta suuri kysymys on, kirjoitanko koskaan mitään suurta, tuleeko minusta koskaan sanomalehtinainen tai kirjailija?
Minä toivon sitä, voi, minä toivon sitä niin kovasti, sillä kirjoittamisen avulla voin ilmaista kaiken, ajatukseni, ihanteeni ja fantasiani."
Kun vain hän olisi saanut olla itse sitä todistamassa.
Anne Frank: Päiväkirja, Het Achterhuis, 1947, Uusi laitos ilmestyi vuonna Alankomaissa 1991 ja Suomessa 2002, suomentanut Anita Odé, Tammi, 416 sivua,
Anne Frank: Päiväkirja kuittasin Helmetin kirjahaasteesta kolme kohtaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti