 |
| https://kustantamo.sets.fi/ |
En oikeastaan koskaan laita suoraa lainausta kirjan takakansitekstistä, mutta nyt ajattelin rikkoa kaavaa ja liittää tähän osan takakantta. Tahdon kertoa, mikä juuri tässä kirjassa (hienon kannen lisäksi) herätti mielenkiintoni, kun sen syksyn Kirjamessuilla näin.
"Siljan barbileikissä Tähkäpää on saanut happoa kasvoilleen. Pikkuveli, joka ei syntynytkään, puhuu Santulle jukurttipurkkipuhelimessa. Isä katoaa omille teilleen, jättää lapset yksin vaikka äiti on yötöissä ja sairaalassa sitten, kun ei enää jaksa. Mummi toivoo että ukki jo kuolisi, kun se oma elämä on jäänyt elämättä, ja kokee ihmeen rypyttäessään riisipiirakoita."
Tämän jälkeen takakannessa on vielä jotain vähän rasittavan runollista selitystä siitä, miten kirja hengittää(?). Ideana on kuitenkin se, että Me täytytään valosta kuvaa kolmen sukupolven elämää palasina ja pirstaleina sieltä täältä. Lapset Silja ja Santtu elävät epävarmuudessa, kun äiti on väsynyt ja isä pelottava. Äiti ja isä taas kamppailevat parisuhteensa ja omien odotustensa kanssa. Mummi ja ukki taas ovat huomanneet tulleensa vanhoiksi ilman, että omia haaveita tuli täytettyä, mutta eivät asioista voi myöskään puhua. Ainakaan toisilleen.
Me täytytään valosta on löytänyt hienon tasapainon sen välillä, että kerronta on nopeaa ja edistyvää, mutta aiheet raskaita. Ilmapiiri kirjassa on toisinaan hyvinkin painostava, mutta vähäinen sivumäärä ja kerronnalliset kokeilut estävät lukijaa tukehtumasta. Liian usein ajatellaan, että vaikeista aiheista ja ihmisten ahdistuksesta saa kunnollisen kuvauksen vain satojen sivujen tervassa tarpomisella, vaikka parhaan efektin saa juurikin toimimalla päin vastoin. Välillä kyllä paistoi läpi, että kyse on esikoiskirjailijasta. Narratiivi ei aina pysy ihan kasassa, vaan painotukset menevät vähän vinksalleen. Tärkeistä hetkistä saatetaan mennä ohi liian kovaa, kun taas epäolennaiseen jäädään hieman liian pitkäksi aikaa. Suurimmaksi osaksi se ei kuitenkaan ole millään tapaa häiritsevän ilmeistä eikä kirja todellakaan huuda olevansa esikoiskirja. Storm on onnistunut luomaan oman äänensä kertojana, kirjan henkilöillä on selkeä persoona ja kerronta herättää vahvoja mielikuvia. Ainoastaan loppu tuntui hieman liian "tässä olisi nyt lopetus, se on kivan runollinen", mikä vähän haittasi kirjan muuten hyvin kantavaa tunnelmaa. Se nyt kuitenkin annettakoon anteeksi muuten ihan kiinnostavan kirjan siivellä.
Henkilöt olivat ehdottomasti tämän kirjan paras osa. Välähdyskerronnasta huolimatta kaikki hahmot tuntuivat aidoilta, heihin ehti tutustua ja he herättivät lukijassa tunteita. En tahdo nyt kovin paljon heidän tarinoistaan paljastaa, sillä Me täytytään valosta on lyhyt kirja. Sen verran kuitenkin sanon, että hahmojen menneisyys ja nykyisyys paljastuvat taidokkaasti ja sopivan tulkinnanvaraisesti. Kirja ei kerro asioita muutenkaan liian auki ja sitä piirrettä arvostan erityisesti. Kaikki sukupolvet ovat omanlaisiaan ja voin nähdä ja kokea mielessäni juuri, millaisia tyyppejä he olisivat oikeassa elämässä. Olen aika varma siitä, että kaikki meistä tunnistavat ainakin yhden henkilön omasta elämästäänkin, ellei jopa useampia. Pienenä varoituksena kuitenkin herkemmille lukijoille; kirjassa yhtenä käsittelyn aiheena on lähisuhdeväkivalta. Sillä ei millään tapaa mässäillä eikä se ole kirjan ainoa juoniasia, mutta jos aihe on sinulle vaikea, on hyvä olla tietoinen etukäteen.
Valitsin Me täytytään valosta -kirjan pitkälti nimen ja kannen perusteella. Se ei ollut sisällöllisestikään suuri pettymys, mutta ei myöskään uusi lempikirjani. Ihan kiva lukukokemus, johon ei tarvitse käyttää suunnattomasti aikaa. Kirjan saa hyvin luettua päivässä. Tämä arvio oli nyt viimeinen 2018-vuodelta jonoon jäänyt. Nyt sitten tämän vuoden kirjallisuuden pariin, jonossa onkin jo pari kirjaa...
Annastiina Storm: Me täytytään valosta, 2017, S&S, 204 sivua
Me täytyään valosta kuittaa Helmet-haasteesta yhden kohdan
2017.
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti