Sekavan viihdyttävä: Once & Future

Näin tämän kirjan instagramissa ja rakastuin sen kanteen. Myös kuvaus kuulosti kiinnostavalta ja suureksi onnekseni kirja oli Helmet-kirjastojen listoilla!

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Amy Rose Capetta & Cori McCarthy: Once & Future

Ari tekee pakkolaskun vanhan Maan pinnalle ja vetää taikamiekan puusta. Käy ilmi, että hän on uusin kuningas Arthurin reinkarnaatio ja yhdessä vuosisatojen aikana teini-ikäiseksi nuortuneen Merlinin kanssa, hänen on yritettävä löytää tie irti Arthurin uudelleen syntymisen kierteestä sekä voitettava kaikkea hallitseva megayritys Merger. Mukaan liittyy myös monia muita legendoista muistuttavia hahmoja ja kaikilla on roolinsa tapahtumissa, jotka johtavat uhkarohkeaan hyökkäykseen Mergeriä vastaan.

Kerrankin olen iloinen siitä, että kirjoitan postausta vasta kuukausia kirjan lukemisen jälkeen. Once & Future osui minulle juuri sopivaan hetkeen ja se osittain sokaisi ajatuksiani enkä voinut arvostella sitä objektiivisesti. Tämä oli erittäin nopealukuinen ja nopeatempoinen kirja minulle varsinkin, kun se tuli heti useamman sellaisen kirjan perään, jotka olivat juonen nopeuden osalta jättäneet paljon toivomisen varaa. Niinpä tämä actionin täyttämä ja erittäin humoristinen kirja tarjosi minulle todella miellyttävän lukukokemuksen. Alun perin Once & Future oli viiden tähden kirja, mutta pohdittuani sitä nyt jonkin aikaa, joudun ehkä vähän laskemaan arvosanaani. Siitäkin huolimatta tämä oli hyvin positiivinen lukukokemus ja sen ajatteleminen saa minut edelleen hyvälle tuulelle. Se oli myös erinomainen kesäinen rantalukeminen

Heti ensimmäiseksi on sanottava, kuinka järkyttävän paljon rakastan tämän kirjan kantta. Once & Future on visuaalisesti kauneimpia ja hienoimpia kirjoja koko vuonna ja vakaasti harkitsen ostavani sen vain kaunistamaan kirjahyllyäni. Kaikki tässä kannessa vetoaa minuun. Sen värimaailma, yksinkertaisen ja yksityiskohtaisen yhdistely, miekan ja ritarihaarniskan estetiikka. Siis aivan kaikki. Voisin vain tuijotella tämän kirjan kantta koko loppuillan sen sijaan, että kirjoittaisin tätä arviota.

Koko kirjan paras asia on se, miten queer se on. Lähes kaikki kirjan hahmoista ovat jollain tapaa heteronormin ulkopuolella ja se on kirjoitettu täysin avoimesti ja tekemättä siitä millään tapaa shokeeraavaa henkilöiden tai kirjan maailman silmissä. Mikään osa juonesta ei käsittele sitä, miten tällainen tai tuollainen identiteetti ei ole hyväksyttyä, vaan henkilöiden queer-identiteetti on yleisesti hyväksyttyä. Sitä enemmänkin korostetaan ja se tuodaan lähes glitteröitynä esille. Joitain tämä tyyli aivan varmasti ärsyttää, mutta itse nautin suuresti siitä, että tämä fantasian ja huumorin täyttämä kirja on ottanut yhtä pahoittelemattoman otteen myös queer-identiteettien esittämiseen. Eikä valtava representaation määrä lopu vain moninaisiin queer-identiteetteihin, vaikka ne ovatkin ehdottomasti pääosassa ja eniten esitettyinä. Esimerkkinä päähenkilömme Ari, joka on panseksuaalisuutensa lisäksi paperiton pakolainen, joka on adoptoitu perheeseen, jossa on kaksi äitiä.

Rakastin Once & Futuren hahmoja. Kirjalijoiden rakkaus hahmojaan kohtaan tuntui loistavan sivuilta suoraan lukijalle ja koin kaikilla olevan jotain tekemistä ja sanomista kirjan kannalta. Ari oli hyvin kirjoitettu hahmo, vaikka henkilönä hieman ärsyttävä. Hän tekee äkkipikaisia ratkaisuja ja on usein tunteidensa vietävänä. Hahmotyyppinä ei siis todellakaan suosikkini, mutta Ari sentään pysyy koko tarinan ajan luonteelleen uskollisena eivätkä hänen ärsyttävämmät hetkensäkään tunnu tuulesta temmatuilta. Ari myös onnistuu kasvamaan kirjan aikana ja oppii harkitsemaan joitain päätöksiään. Hän vie juonta hyvin eteenpäin eikä minun ollut vaikeaa kiintyä Ariin. Paras hahmo ja parhaita asioita koko kirjassa oli kuitenkin Merlin. Once & Futuren Merlin on ihanimpia hahmoja, joihin olen tutustunut tänä vuonna ja hänen näkökulmalukunsa olivat aina kirjan parasta antia. Merlinin repliikit ovat kirjan hauskimpia ja välitin sekä hänen angstistaan että hänen kömpelöistä romanssikuvioistaan.

Ylipäätään dialogi oli erinomaista koko kirjan läpi ja kaikilla hahmoilla oli selkeä oma ääni. Äänestä tuli mieleen myös kirjan taikuus. Merlin saa taikoja tapahtumaan laulun avulla ja lukija saakin bongata hyvin tuttuja "maapallon historiaan" kuuluneita kappaleita eli 2000-luvun pop-musiikkia. Once & Future sovittaa mielestäni fantasian ja sci-fin erittäin hyvin yhteen. Taikuus ei tunnu päälleliimatulta eikä sci-fi sodi sen kanssa millään tavoin. Nautin molemmista elementeistä sekä yhdessä että erikseen. Pidin muutenkin kirjan maailmasta ja aivan erityisesti Kuningas Arthur -vaikutteiden ja elementtien tuomisesta tähän futuristiseen ympäristöön. Lukijan ei oleteta tietävän valtavasti Kuningas Arthurista etukäteen, vaan kaikki elementit on nivottu mukaan ymmärrettävillä ja hauskoilla tavoilla. Kirjassa oli myös vahvasti esillä kapitalismin ja megayhtiöiden vastaiset sanomat enkä koskaan kieltäydy niistä. Hienovaraista se ei ollut, mutta ei toisaalta ollut mikään muukaan tässä kirjassa ja se sopikin hyvin muuhun tyyliin.

Kaikki ei Once & Futuressa kuitenkaan ollut ihan niin onnistunutta ja valitettavasti yksi sen suurimmista heikkouksista oli sen juoni. Siinä olisi paljon parantamisen varaa monilla osa-alueilla. Ensinnäkin kaikki tapahtuu todella nopeasti. Asioita harvoin rakennetaan ja ne vain tapahtuvat nyt, koska juoni käskee niin. Kirjassa on myös todella paljon tapahtumia ja se vaihtaa juonikuviota ja paikkaa usein liian äkkiä. Ehdimme juuri asettua ja kiinnostua tästä, kun on jo aika siirtyä eteenpäin. Juoni ei tuntunut kaikin tavoin valmiilta, vaan siltä, että tähän oli nyt vaan tungettu kaikki kirjailijoiden ideat sen sijaan, että oltaisiin keskitytty vain muutamaan isompaan juonikuvioon. Kirjassa on kyllä paljon erinomaisia kohtauksia ja toisinaan tapahtumat soljuvat erittäin sulavasti ja oikealla tahdilla. Mutta tosiaan rytmitys ontuu koko kirjan läpi ja se tekee kokonaisuudesta hieman sekavan. En lisäksi pitänyt aivan kirjan lopusta enkä siitä, mille pohjalle jatko-osaa nyt lähdetään rakentamaan. Ainakaan tällä hetkellä en ole jatko-osasta kovin kiinnostunut, mutta katson millaisia arvioita siitä ilmestyy, kun se julkaistaan.

Olen jättänyt viimeiseksi käsittelyn aiheeksi erään kirjasta löytyvän asian, joka on hieman ongelmallinen, mutta sopii minulle äärimmäisen hyvin. Kyseessä on se, että naisten välisiä suhteita ei usein näytetä alkuhetkistä asti, vaan hahmot tuntevat tarinan alussa toisensa jo ja ovat kenties jo suhteessakin tai ovat olleet. Itsessään siinä ei ole mitään vikaa tai ongelmallista, mutta lähiaikoina lukijat ovat alkaneet kiinnittää huomiota siihen, että niin monet juuri wlw-romansseista seuraavat tätä kaavaa. Wlw-romansseja on jo muutenkin paljon vähemmän kuin monia muita ja kun vielä suuri osa niistä ei sisällä sitä rakastumisen vaihetta, koetaan se hieman hankalaksi tilanteeksi. Olen aivan samaa mieltä ja ymmärrän tämän näkökulman ja toivon, että wlw-romansseja ilmestyisi kirjallisuuteen enemmän ja monipuolisemmin, mutta aivan henkilökohtaisesta itsekkäästä näkökulmasta tämä trendi sopii minulle.

Syy sille on, että romanssi on usein se osa kirjaa, joka on mielestäni tylsä, turha tai rasittava tai ei vain herätä minussa mitään tunteita. Tämä pätee tietenkin lähinnä kirjoihin, joissa on jokin muu juoni kuin romanssi, sillä en voi sanoa lukevani kovinkaan montaa romanssikirjaa vuodessa. Usein koen, että romanssi vain vie aikaa ja huomiota niistä oikeasti kiinnostavista asioista, kuten juonesta tai maailman rakennuksesta. Varsinkin silloin, kun romanssin rakentaminen yhtäkkiä hidastaa kirjan tahtia ja se tärkeä seikkailu jätetään vähemmälle huomiolle. Voisi toki sanoa, että kyse on vain huonosta kirjoittamisesta, mutta toleranssini on niin alhainen, että siihen ei tarvita huonon kirjoittamisen apua.

Once & Future ei kyllä kovinkaan paljon rakenna mitään suhteita ja se alkoi jossain vaiheessa häiritä jopa minua, sillä ystävyyssuhteet ovat minulle todella kiinnostava elementti kirjoissa ja tärkeä asia oikeassa elämässäkin. Joten tämän kritiikin Once & Future todellakin ansaitsee. Mitään hahmosuhteita ei ehditä rakastaa, kun juonella on niin jäätävä kiire juosta tapahtumasta toiseen. Eli tosiaan Ari ja Gwen (tämän version Guinevere) tuntevat jo toisensa ja heillä on monimutkainen historia. Monia se häiritsee ja ihan syystä, mutta minä olin lähes päinvastaisessa mielentilassa. Olin kiinnostuneempi juonesta kuin tästä romanssista ja olisin todennäköisesti ärsyyntynyt sen kehittelyyn todella nopeasti.

Haluan vielä vähän syventyä siihen, miksi harvoin pidän romansseista. Yksi iso syy on se, että usein en samaistu romanssiin ollenkaan. Hahmot ja oikeatkin ihmiset käyttäytyvät usein erikoisella tavalla ollessaan ihastuneita ja rakastuneita enkä näe itseäni käyttäytymässä niin. En missään nimessä ajattele olevani jollain tapaa parempi tai ylenkatso rakastuneita, se on ainoastaan kokemus johon en kykene samaistumaan. Pidän kyllä rakkaudesta ja sen sellaisesta, mutta oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun se on jo vakiintunut juttu. Ihastumisen ensiaskeleet ovat minusta usein lähinnä kiusallista luettavaa. Vihaan kaikkein eniten sitä, kun hahmo johon aiemmin samaistuin alkaa yhtäkkiä käyttäytyä rakastumisen seurauksena eri tavalla tai riskeeraa jotain juonen kannalta todella tärkeää vain rakkautensa takia. Jos romanssin rakentamiseen kuuluu kiusallisuutta, tunteikasta melodraamaa, dramaattista ja liiallista ällösöpöilyä ja vielä kerran inhokkiani kiusallisuutta, se aiheuttaa minussa välittömästi silmien pyöritystä. Ainoat romanssit, joihin nykyisin enää pääsen sisälle, ovat hienovaraisempia eivätkä missään nimessä henkilön suurin luonteenpiirre tai ajava tekijä. Haluan, että hahmoillani on muita motivaatiota ja kehityskaaria ja romanssi tulee sitten siinä vierellä samalla.

Tiivistettynä sanoisin, että Once & Future oli viihdyttävä ja nopeatempoinen avaruusseikkailu, jonka hahmot olivat loistavia. Juoni jätti toivomisen varaa enkä tiedä jatkanko sarjan lukemista, mutta kaiken kaikkiaan olen todella iloinen, että luin tämän kirjan. Se on täynnä todella hauskoja hetkiä ja erinomaista dialogia ja vielä kerran on mainittava, että rakastan tuota kantta niin paljon.

4 / 5 kokonaista keskiaikaan keskittynyttä planeettaa

Amy Rose Capetta & Cori McCarthy: Once & Future, 2019, Rock the Boat, 368 sivua


Helmet2019:
46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö

Paluu vuosien taa: The Red Scrolls of Magic

Vuorossa kirja, jota odotin suurin odotuksin ja sormet syyhyten. Se ei valitettavasti ihan vastannut odotuksiani, mutta herätti ainakin ajatuksia tämän järkyttävän pitkän valituspostauksen verran.

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Cassandra Clare & Wesley Chu: The Red Scrolls of Magic

Palaamme jälleen aikaan Langenneiden enkelten kaupunkien alussa. Valentine on voitettu ja Magnus ja Alec lähtevät ansaitulle lomalle Eurooppaan. Lomailu ei kuitenkaan kestä kauaa ennen kuin ongelmia ilmaantuu ja rentoutuminen joudutaan laittamaan sivuun. Rentoutumisen sijaan he joutuvat salaperäisen kultin jäljille, jonka perustamiseen Magnus on jollain tapaa sekaantunut. Kultin jahtaamisen ohella he joutuvat selvittelemään tuoreen parisuhteen mutkia ja selvittämään paikkaansa toistensa elämässä.

Ennen kuin aloitan varsinaisen arvostelun, on sanottava, että kaikista kirjan vioista huolimatta palaaminen Varjometsästäjien maailmaan ja erityisesti näiden kahden rakastamani hahmon luokse, oli ihanaa ja nostalgista. Kirja ei todellakaan ollut mikään mestariteos, mutta tunnesiteeni Magnukseen ja Aleciin tuo minulle aina hyvän mielen, kun he esiintyvät jossain sarjan kirjassa. Tämä pohjustamaan arvosteluani, jossa valitan yhdestä sun toisesta asiasta. Hups.

Heti ensimmäisenä käsitellään kirjan ulkomuoto alta pois. Ensinnäkin en pidä kirjan nimestä. Se on mielestäni todella geneerinen fantasiakirjan nimi ja lisäksi siinä on minua aina ärsyttävä täysin turha "the"-sana. Kannessa taas tapahtuu liikaa asioita. Siinä on joka kohdassa jotain tekstiä ja fontteja ja värejä ja kokoja on yhdistelty vähän miten huvittaa. Kannen kaupunkimaisemasta pidän kyllä hyvinkin paljon! Sen värimaailma ja selkeästi tyylitelty olemus vetoaa minuun, mutta hahmot ovat se pilaava tekijä. Ymmärrän, että niissäkin on haettu samaa tyyliteltyä fiilistä, mutta kasvottomuus on mielestäni jotenkin häiritsevää. En ensin kiinnittänyt siihen niin paljon huomiota, mutta Ereitan asiasta valitettua, en itsekään enää voinut olla näkemättä ja häiriintymättä kasvottomuudesta. Lisäksi on erikoinen valinta tehdä Magnuksen ihosta sininen, sillä meille on jo esitelty samasta maailmasta sini-ihoinen hahmo ja se ei ole Magnus. Magnuksen tunnusmerkki ovat hänen kissasilmänsä. Koin tämän design-ratkaisun joko huolimattomaksi tai vain laiskaksi.

Tietty huolimattomuus vaivasi mielestäni kirjaa ja sen mainontaa muutenkin. Tiedän, että tämä on ikään kuin lisämateriaalia varsinaisille sarjoille eikä siinä yritetä kenties saada niinkään paljon uusia lukijoita enää mukaan, mutta se toi mukanaan tunnetta, että kustantaja ei nyt oikein välitä tästä kirjasta. Parhaassa tapauksessa se olisi ollut mahdollisuus kirjoittaa jotain ainutlaatuista ja rajoja rikkovaa, kun lukijoiden kalastelusta ei tarvitse välittää. Lisämateriaalit voi tehdä myös kunnolla, itse ainakin katsoin kaikki monen tunnin lisämateriaalit Taru Sormusten Herrasta -elokuvien teosta ja ne oikeasti lisäsivät katselunautintoani. Tämä kirja olisi voinut olla mahdollisuus oikeasti juhlistaa näitä kahta kiinnostavaa hahmoa irrotettuna isomman sarjan kontekstista. Se ei valitettavasti ole aivan, mitä saimme. Kaiken kaikkiaan The Red Scrolls of Magic tuntuu vähän laiskalta ja innottomalta. Se ei tarjoile kovinkaan paljon uutta eikä uudenlaista. Se on kerta kaikkiaan keskinkertainen, mikä surettaa minua suuresti, sillä olisin tahtonut rakastaa tätä kirjaa.

Ensinnäkin minua ärsytti päätös siitä, mihin ajan jaksoon tarina sijoitetaan. Langenneiden enkelten kaupunki ilmestyi vuosia sitten ja koko Varjojen kaupungit -sarja on ollut päätöksessä jo hyvän tovin. Tämä luku elämästä ja kirjallisuudesta on jo luettu ja uudet sivut käännetty. Sen sijaan joudumme heitetyksi takaisin tapahtumiin ja tunnelmiin ja hahmojen kehityskaareen, jotka on jo käsitelty. Olisin mieluummin nähnyt Magnuksen ja Alecin tarinan vaikka heti Taivaallisen tulen kaupungin jälkeen, sillä se jätti koko maailman avoimeksi. Tieto siitä, mitä henkilöillä on edessä, ei tuo sisäpiiriläistunnetta, vaan turhautumisen siitä, että meidän on nyt välitettävä henkilökehityksestä, jonka määränpään jo tiedämme. Tämän kirjan olisi pitänyt ilmestyä heti Langenneiden enkelten kaupungin jälkeen tai sijoittua tulevaisuuteen. Tällaisenaan se jää aika latteaksi eivätkä panokset oikein missään vaiheessa nouse kovin korkealle, sillä tiedämme jo, ettei henkilöille tai maailmalle voi tapahtua mitään kovin isoa ilman, että se muuttaisi kaikkien seuraavien kirjojen sisällön.

Kirjassa on myös tehty muutama hieman erikoinen kerronnallinen ratkaisu. Isoin ja häiritsevin niistä on asioiden liiallinen selittely. Jos kustantajakin oli sitä mieltä, että tämä kirja on lisämateriaalia sarjaa jo tunteville, miksi KAIKKI maailmaan ja henkilöihin liittyvä kuvaus lähtee nollasta? Kirjaimellisesti kaikki varjometsästäjistä ja demoneista lähtien selitetään aivan kuin ne esiteltäisiin aivan ensimmäistä kertaa. Olen lukenut koko sarjan, tiedän kyllä kuka on Jace Herondale ja mitä varjometsätäjät tekevät, sitä ei tarvitse selittää minulle juurta jaksaen. Lisäksi kirjassa käytetään useaan kertaan kerronnallisia oikoreittejä ja luotetaan siihen, että lukijat tuntevat tämän tropen, miksi turhaan rakentaa mitään muuta jännitettä. Tässä etenkin ja pahimpana syyllisenä "en voi kertoa hänelle tunteistani jostain syystä ja oi ei nyt se johti väärinkäsitykseen". Huoohhhh. Muutenkin kliseiden käyttöä olisi voinut vähän rajoittaa varsinkin näin lyhyessä kirjassa.

Kaiken valittamisen keskellä vähän jotain hyvääkin. Vaikka kerronta nojautui välillä kliseisiin, siinä oli myös paljon erittäin sujuvaa, hauskaa ja jännittävää sisältöä. Kirja etenee nopeasti sekä juonen että sivujen kääntämisen osalta, joten se oli hyvää vaihtelua hieman raskaammille teoksille, joita luin samaan aikaan. The Red Scrolls of Magic sisältää joitain todella hienoja, elävästi kuvailtuja ja mukaansa tempaavia kohtauksia. Aivan erityisesti mieleeni on jäänyt loppuhuipennuksen suuri kohtaus kultin kanssa. Se oli todella hyvä ja nautinnollinen kohtaus alusta loppuun eikä todellakaan tuntunut toisella kädellä hutaistulta. Siitä kohtauksesta löytyi vauhtia, jännitystä, oikeita tunteita ja näyttäviä hetkiä. Kaiken kaikkiaan erinomainen osa kirjaa. Lisäksi se sisälsi yhden suosikki tropeistani, jota en nyt kuitenkaan aio teille paljastaa. Ja kyllä, tiedän, että on vähän tekopyhää ensin valittaa siitä, miten kirja käyttää tropeja ja seuraavassa kappaleessa riemuita itselleen mieluisista tropeista. Eli loppukohtaus oli sitä parasta Clarea, vaikka sinne pääseminen yski toisinaan kiusallisesti.

Clare ei kirjoittanut tätä kirjaa yksin, vaan Wesley Chun kanssa. En osaa sanoa, kuka on tehnyt mitä, mutta jotain raikkautta kirjasta löytyi, joka voitaisiin kenties laittaa uuden näkökulman piikkiin. Kirjan henkilöt nimittäin ovat kiinnostavia ja monisyisiä ja vähäisestä sivumäärästä huolimatta ehdimme oikeasti viettää aikaa henkilöiden kanssa ja päästä heidän ajatuksiinsa sisälle. Olisin itse tehnyt hieman toisenlaisen ratkaisun pahiksen kohdalla, sillä pidän paljon enemmän moraalisesti monimutkaisista ja omien kokemustensa valossa sympaattisista pahiksista kuin pahasta pahan tähden. Pahikseen liittyi myös aivan kirjan viimeinen kohtaus, joka oli mielestäni hyvin erikoinen eikä sopinut aiemman tekstin kanssa. Se sekoitti ainakin omaa käsitystäni pahiksen motiiveista, koko juonen merkityksestä ja oli lisäksi monilta osin aika kliseinen.

Tiedän, että Varjometsästäjät -kirjasarjan pohjalta tehty TV-adaptio Shadowhunters ei ole kaikkien mieleen ja jakaa mielipiteitä hyvinkin paljon, mutta itse ilmottauduin sarjan faniksi ilman minkäänlaista häpeää. Pidän siitä, miten sarja käsittelee hahmoja ja millaisia uusia elementtejä ja omia tulkintoja juonesta siinä tehdään. Lisäksi arvostan, ettei sarja ota itseään liian vakavasti ja yritä olla seuraava suurten palkintogaalojen kilpailija. Olinkin hieman epäileväinen siitä, miten pystyisin taas asennoitumaan sarjan hahmoista kirjojen hahmoihin, mutta sain kerrankin olla turhaan huolissani. Hyppääminen taas kirjan maailmaan sujui jouhevasti eikä ero tuntunutkaan niin isolta kuin ajattelin. Yksi syy tälle kenties on se, että The Red Scrolls of Magic täyttää sivujaan paljon Magnuksella, joka on suuri rakkauteni ja kaikki eri versiot tästä hahmosta tuntuvat omalla tavallaan uskottavilta. Magnus on niin omalaatuinen ja monisyinen vuosisatoja nähnyt hahmo, että hänen käytökseensä sopii melkein mikä vaan.

Vielä yksi pikkuasioista valittaminen ennen kuin kasaan itseni ja tämän arvion kokoon. Claren suosikkitapa kirjoittaa seksuaalista jännitettä. "Nyt se tapahtuu, ei sittenkään, kyllä, nyt ei, nyt taas ja keskeytys." On muitakin tapoja kertoa lukijalle, että kaksi hahmoa tuntevat vetovoimaa toisiinsa kuin asettaa heidät seksuaaliseen tilanteeseen ja sitten keskeyttää se syystä tai toisesta yhtäkkiä ja odottaa taas uutta tilaisuutta päästä asiaan. Muita tapoja olisi niin monta. Miksi, voi miksi, tämä on se, jota kukaan viitsii käyttää?

Viihdyin kirjan parissa hyvin sitä lukiessani, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän ärsyttäviä asioita keksin. Muut valituksen aiheeni ovat lähinnä pikkuseikkoja tai mielipidekysymyksiä, mutta isoimpana on tämä. Malec on monille juuri se ensimmäinen kosketus siihen, että fiktiossa voi olla myös muita kuin heteropareja. Monille Malec ja Magnus ja Alec ovat olleet järisyttävän tärkeitä ja siksi heihin keskittyvä kirja kantaa jo ennakkoon mukanaan paljon suurempaa vastuuta ja tärkeyden taakkaa. Miksi siis juuri tämä kirja on se vähän hutaistun ja lisämateriaaliksi tarkoitetun oloinen samalla, kun taas uusi sarja ja uusi Clary-kopio saa täyden panostuksen? Jos tekee näin monille tärkeää ja odotettua kirjaa, niin se pitäisi sitten tehdä kunnolla tai odottaa paremman inspiraation iskemistä. Claren kirjat ovat yleensä paljon paksumpia, monitasoisempia ja mukaansa tempaavia. The Red Scrolls of Magic, joka ainakin minulle olisi sarjan pääantia, ei vain ole kovin mieleenpainuva kirja. Tosin ainakin se on herättänyt ajatuksia ja keskusteluja, minkä ainakin tässä tapauksessa katson positiiviseksi asiaksi.

Haluan päättää arvioni hyvällä asialla ja siksi intoilen vielä kerran siitä, että vaikka itse kehityn ja opin, Malec on aina minulle se ensimmäinen ja alkuperäinen ja herättää lämpimiä tunteita. Näiltä hahmoilta olen saanut niin paljon ja rakkauteni heitä kohtaan lieventää myös tunteita, jotka tästä kirjasta jäivät käteen. Aion ehdottomasti lukea myös jatko-osan sen ilmestyessä ja kaikesta tästä valituksesta huolimatta The Red Scrolls of Magic saa minulta arvioksi

31/2 / 5 aaltosurffausta bileistäpoistumismetodina

Cassandra Clare & Wesley Chu: The Red Scrolls of Magic, 2019, Simon & Schuster, 350 sivua

2019:
19. Et pidä kirjan nimestä
28. Kirjan kannessa on kuu
30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

2017:
7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja

Juonittelujen hengästyttävä paluu: Crooked Kingdom

Muutaman kuukauden jaksoin Six of Crowsin jälkeen odottaa, kunnes taivuin ja oli pakko päästä jatko-osan kimppuun. Varoitan jo etukäteen, että tämä postaus on pitkä. Todennäköisesti pisin yksittäinen postaus blogini olemassaolon aikana.

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Leigh Bardugo: Crooked Kingdom

Ennen kuin aloitan arviossani edes juonitiivistelmää varoitan spoilereista. Käsitelläkseni Crooked Kingdomin juonta ja piirteitä en voi olla paljastamatta joitain yksityiskohtia Six of Crowsista, joten jos et ole sitä lukenut, etene äärimmäistä varovaisuutta käyttäen. Crooked Kingdomin spoilereista varoitan tarvittaessa vielä kyseisissä kappaleissa erikseen, joten tämä yleinen spoiler-varoitus koskee vain Six of Crowsia.

Eli tästä eteenpäin spoiler-varoitus on voimassa!

Onnistuneen Ice Courtin keikan jälkeen Kazin ja hänen rikollisporukkansa odottivat saavansa nauttia makeasta elämästä. Kaikki meni kuitenkin hirveällä tavalla pieleen ja rahojen sijaan he saivat vain petoksen. Inez on kaapattu ja rahat saamatta, joten Kazin on jälleen keksittävä kaiken selvittävä suunnitelma, jonka täytyy tällä kertaa olla edellistäkin kekseliäämpi. Tämä taistelu käydään kotikentällä Ketterdamissa ja panoksena pelissä riippuu koko kaupungin tulevaisuus, kun mukaan sekaantuvat myös muiden maiden edustajat. Vaarallinen jurda parem -huume kiehtoo kaikkia ja kamppailu sen hallinnasta on vaarassa maksaa Kazille ja kumppaneille jokaiselle enemmän kuin he olisivat valmiita antamaan.

Kuten ehkä epätoivoisesta juonitiivistelmäyritelmästäni saattaa huomata, Crooked Kingdomissa tapahtuu paljon. Siinä on yli 500 sivua ja näile sivuille mahtuu aivan valtavasti tavaraa. Kun vielä oikeastaan kaikki liittyy jollakin tapaa yhteen, lyhyen ja jollain tapaa järkeen käyvän juonikuvauksen kirjoittaminen meinasi aiheuttaa muutamia ennenaikaisesti harmaita hiuksia. Palaan juoneen omassa kappaleessaan vielä myöhemmin, sillä siitä minulla on Ajatuksia ja Mielipiteitä. Ensin käsittelen kuitenkin kirjan kaikkein olennaisimman osan, sen sielun suorastaan, alta pois.

Sekä Crooked Kingdomissa että Six of Crowsissa on paljon hyviä elementtejä, mutta yksi nousee kirkkaasti yli muiden ja se on henkilöt. Kakkososan etuna on se, että henkilöitä ei tarvitse enää esitellä, vaan lukija tuntee heidät jo ja parhaassa tapauksessa välittää heidän kohtaloistaan. Niinpä pääsemme syventämään hahmojen moniulotteisuutta sekä suhdettamme heihin. Kaikki kuusi päähenkilöä saavat toimia Crooked Kingdomissa näkökulmahahmoina sekä saavat vähän omia eriäviä kaariaan. Vaikka osa hahmoista on minulle tärkeämpiä kuin toiset, kaikkien kaaret olivat hyviä, kiinnostavia ja mukaansa tempaavia.

Erittelen tässä nyt satunnaisessa järjestyksessä jotain eri hahmoihin ja heidän kaariinsa liittyviä ajatuksiani. Aloitan Wylanista ja Jesperistä, koska he ovat suosikkejani. Rakastin molempien roolia kirjassa sekä erikseen että romanssina. Molemmat saavat Crooked Kingdomissa enemmän tilaa ja näkyvyyttä ja molemmille rakennetaankin erittäin hyvät ja toimivat kaaret. Sekä Wylanin että Jesperin tarinat liittyvät voimakkaasti perheeseen. Siihen, mistä lähtökohdista he ovat aloittaneet ja miten he saavat sen sovitettua yhteen nykyisten elämiensä kanssa. Kaiken kaikkiaan onnistunutta.

Nina ja Matthias saivat myös oman osansa valokeilasta. Nina on edelleen aivan erinomainen hahmo ja rakastan häntä suuresti. Arvostin myös sitä, että Nina sai vähän synkemmän kaaren vastapainoksi humoristisemmalle luonteelleen. Ninan tarina Crooked Kingdomissa oli todella hieno ja kaikista henkilöistä jäin miettimään sitä pisimpään kirjan päättymisen jälkeen. Matthias sen sijaan ei edelleenkään oikein avautunut minulle. Ihan pidän hänestä ja Matthiaksella on hyviä kohtauksia, mutta silti hahmona jää minulle etäiseksi. Lisäksi en jaksanut olla erityisen kiinnostunut Ninan ja Matthiaksen romanssista Six of Crowsissa enkä yhtäkkiä kasvattanut kiinnostusta Crooked Kingdominkaan aikana. Parilla on hetkensä ja etenkin yksi kohtaus Little Ravkassa oli todella hyvä ja sain hetken tuntea oikeaa eläytymistä parin kemiaan. Muuten se jäi vähän tylsäksi minulle.

Sitten vielä Kaz ja Inej. Pidin molempien kaarista erillisinä ja hahmoina molemmat toimivat loistavasti, mutta Kaz/Inej romanssi ei uppoa minuun sitten yhtään. Pahoittelut kaikki te, jotka shippaatte juuri tätä paritusta. Ainoastaan Crooked Kingdomin kylpyhuonekohtaus haavojen sitomisineen myi minulle tätä romanssia, muuten en tykännyt. Kazin hahmolle on olennaista ja tärkeää, että hänellä on joku suuri rakkauden kohde, mutta minuun olisi uponnut huomattavasti paremmin syvä platoninen suhde. Romanssielementti laski mielestäni koko suhteen tasoa, sillä syviä ystävyyksiä näkee liian harvoin, kun taas teini-ikäisten romansseja ihan tarpeeksi. Lisäksi en koe, että kaikki kuusi olisivat tarvinneet mitään romanssin poikasta. Kaz ja Inej tarvitsevat täysin eri asioita ja suhde näkyy välillä hyvinkin epäterveessä ja molemmille haitallisessa valossa. Kumpikaan ei kykene puhumaan tunteistaan tai yhtään mistään ja heillä on molemmilla niin paljon traumoja ja selvitettäviä asioita, että tämä suhde olisi millään tapaa hyvä idea tai tuomittu mihinkään muuhun kuin epäonnistumiseen.

Suurin ärsytykseni oli kuitenkin se, että kirjailija päätyi tämän parin kanssa yhteen ainoista kirjallisista epäonnistumisista. Kyseessä on suuresti vihaamani "lukija tietää molempien hahmojen ajatukset, mutta hahmot eivät kerro niitä toisilleen ja syntyy väärinkäsityksiä". Se on minusta halpaa draaman luomista ja kuuluu keskinkertaisiin teiniromanssikirjoihin, ei muuten pitkälle mietittyyn synkkään fantasiaseikkailuun. Sain pyöritellä silmiäni muutamaankin otteeseen, kun Kazin ja Inejin ajatukset menivät suurin piirtein näin:
Inej: "Hän ei välitä oikeasti minusta, olen hänelle vain tarpeellinen tavoitteen saavuttamiseen."
Kaz: "Inej tietää varmasti, kuinka paljon hän minulle merkitsee."
Koko tämä kuvio sai minussa aikaan ainoastaan ärsyyntymistä.

Tiivistettynä siis kaikkien hahmojen yksittäiset kaaret olivat erinomaisia, ajatuksia herättäviä ja pitkälle mietittyjä. Romansseista ainoastaan Wylan/Jesper oli mieleeni ja muissa olisi ollut vähän parantamisen varaa. Tosin tunnistan, että kyseessä saattaa olla myös ihan minusta itsestäni lähtöisin oleva ongelma. En ollut oikein investoitunut romansseihin ja ne jäivät siksi vähän laimeiksi.

Kirjan erinomaisten hahmojen osuuden jälkeen siirrymme jälleen hieman ristiriitaiseen. Crooked Kingdomissa tapahtuu paljon ja siinä on juonta vaikka muille jakaa. Tämä on sekä hyvä että huono asia. Crooked Kingdomissa on paljon loistavaa juonta, mutta se ei ole kokonaisuutena läheskään yhtä toimiva kuin edeltäjänsä. Six of Crowsin juoni on todella yhtenäinen ja jännite pysyy yhtä hyvin koko kirjan läpi sekä hitaissa että vauhdikkaammissa kohtauksissa. Crooked Kingdomissa juoni on paikoitellen vähän sekava ja asiasta toiseen hyppivä. Se tuntui lähes siltä kuin samoihin kansiin olisi tungettu useammasta kirjaideasta tehty tilkkutyö. Lopun juonien yhteennivonta oli kuitenkin niin hieno, hyvin toteutettu ja hengästyttävä, että sitä lukiessa täysin unohtuu edeltävät pienet puutteet.

Kaikki juonen palaset itsessään olivat kyllä kiinnostavia ja moniulotteisia, mutta ongelmana tuntui olevan niiden ajoitukset ja painotukset. Vauhti meinaa välillä vähän tyssätä, vaikka paljon tapahtuu. Tapahtumat vain tuntuvat olevan erikoisesti jaksotettu. Se ei häiritse näin hyvässä kirjassa hirveästi, koska haluan kuitenkin tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta se aiheuttaa sen, että välillä keskittyminen herpaantuu ja huomaakin yhtäkkiä olevansa puhelin kädessä selailemassa intagramia lukemisen sijaan. Sen sijaan tunnelmat oli tahditettu hyvin osuvasti. Crooked Kingdomin voi karkeasti jakaa kahdenlaiseen tunnetilaan; tunteelliseen ja stressaavaan. Välillä myös molemmat yhtäaikaa. Tätä auttaa hyvin paljon se, että hahmot ovat jo tutut ja heihin on ehtinyt kunnolla kiintyä.

Grisha-kirjojen maailma on edelleen kiinnostava ja hyvin rakennettu. Bardugo osaa myös kuvailla sitä erittäin onnistuneesti. Kuvailut ovat selkeitä ja tarkkoja, mutta rivät liiaallisia tai epäolennaisiin asioihin keskittyviä. Hän on etenkin tunteiden kuvailun mestari ja kaikenlaiset tunnelmat ja tunnetilat välittyvät koko kirjan ajan hengästyttävän hyvin. Niiden lisäksi myös paikat ja puitteet onnistuvat tulemaan jotenkin iholle. Niiden yleisen ulkonäön lisäksi välittyy myös niissä vallitseva tunnelma.

Crooked Kingdom oli minulle ensimmäinen laatuaan myös yhdellä hieman erikoisella tavalla. Yleensä kohtelen kirjojani äärimmäisen hyvin, jopa melkein silkkihansikkain. Vältän rikkomasta selkämystä ja yritän pitää kirjani mahdollisimman uuden näköisinä. Kappaleeni Crooked Kingdomista on kuitenkin päässyt hyvin kärsineen näköiseksi. Siinä on ryppyjä, tahroja, kulumia, taittuneita kulmia ja selkämys täynnä viiruja. Lisäksi sen selkämyksestä on kulunut teksti yhdestä kohtaa lähes kokonaan pois. Tarkoittaa siis sitä, että minun on ehkä saatava kaunis Collector's Edition hyllyni kaunistukseksi ja vastaavan Six of Crowsin kappaleen kaveriksi. Tällä hetkellä ne näyttävät vähän turhan eri parilta.

Toinen aika epäolennainen yksityiskohta, mutta se jäi mieleeni: olin aivan pihalla siitä, minkä arvoinen rahayksikkö kruge on. Minulle ei ole käsitystäkään sen arvosta. Hahmot saattoivat sanoa jotain vaikka tuhannesta krugesta enkä tiennyt ollenkaan, onko se nyt paljon vai vähän rahaa. Huvittavaa oli, että luin Crooked Kingdomin Prahassa, jossa ei käytetä euroja eli olin yhtä pihalla rahan arvosta myös oikeassa elämässäni.

Crooked Kingdomin luettuani jouduin ihan pitämään taukoa ennen uuden kirjan aloittamista. Se jäi niin vahvasti kulkemaan mukaani useammaksi päiväksi ja jäin miettimään sen hienoja hetkiä ja jälkeensä jääneitä tuntemuksia. Arvostin myös sitä, että Crooked Kingdom jättää mahdollisuuden jatko-osalle, mikä sopisi kyllä erinomaisesti ainakin minulle.

41/2 / 5 tapaamista yliopiston edessä

Leigh Bardugo: Crooked Kingdom, 2016, Orion Children's Book, 536 sivua


Helmet2016:
25. Kirjassa on yli 500 sivua

Vuosi käyntiin fantasialla

http://news.bbc.co.uk/

Michelle Harrison: The 13 Treasures

Tanya joutuu vastentahtoisesti viettämään kesäänsä isoäitinsä rapistuneessa kartanossa jouduttuaan jälleen ongelmiin omituisen kykynsä kanssa. Tanya nimittäin kykenee näkemään keijuja, jotka eivät asiasta pidä, vaan kiusaavat Tanya tämän rikottua heidän sääntöjään. Isoäidin kartanossa on useita asioita, jotka Tanyan mielestä tekevät kesästä tuplasti kamalamman. Tärkein näistä syistä on tilnahoitajan poika Fabian, joka vetää Tanyan aina mukaan omiin kuvioihinsa. He päätyvät selvittämään 50 vuotta vanhaa katoamistapausta, jota Fabian ei kykene jättämään rauhaan. Lähiseuduilta kadonneiden lasten tapauskin avaa Tanyalle ovia tietoon, jota hän ei kenties koskaan olisi halunnut saada selville.

Ymmärrän, että tämä kirja on tarkoitettu minua nuoremmille lukijoille ja siksi minua ärsyttävät asiat eivät ehkä ärsytä varsinaista kohdeyleisöä. Haluan niistä kuitenkin avautua.

Nuortenkirjoja paljon lukeneena kannen iskulause nauratti minua suuresti. "A family secret, a fateful inheritance..." on kuvaus, joka sopii vähintäänkin joka toiseen fantasiakirjaan ja sain suurta huvia yrittäessäni keksiä mahdollisimman monta. Sama ilmiselvyys vaivasi myös vihjeitä, joita kirja viljeli. Kirjan henkilöt eivät samaa ongelmaa kokeneet, sillä heille kaikki asiat piti vääntää rautalangasta ja aidanseipäästä mielellään myös useaan kertaan, että he mitään tajusivat.

Kirjan kieli ei onneksi tuntunut lapselliselta eiväkä tapahtumat ja taustatiedot nekään vaikuttaneet naurettavilta tai typeriltä. Ainoana poikkeuksena on silmien pyörittelyä aiheuttanut tukkaloitsu, jonka päähenkilö saa osakseen. Toisaalta Harrison ei myöskään ole kehittänyt mitään kovin omaperäistä, vaan maailma on aika peruskauraa. Suurimmaksi osaksi se ei haittaa ja varsinkin lastenromaanina The 13 Treasures on oikein onnistunut. Itse jäin kaipaamaan syvempää käsittelyä henkilöiden motiiveille ja luonteille, mutta lapsille se olisi voinut olla liian puuduttavaa.

Tarina onnistui myös kerran luomaan yllätysmomentin. Myöhemmin ajatellen sekin olisi ollut tajuttavissa, mutta siinä hetkessä lopun juonenkäänne tuli aivan puun takaa. Se rikkoi oikein virkistävästi kirjan yleistä ilmapiiriä.

Kun nyt kerran joudun lukemaan sarjan muutkin osat, tahtoisin esittää toiveen jatko-osien juonikaavioita varten. Harras toiveeni olisi, että kirjailija valitsisi yhden pääjuonen ja jättäisi muut pääjuonta tukeviksi sivujuoniksi. Tässä kirjassa tuntui olevan useampi yhtä vahva juoni ja minulle jäikin hieman epäselväksi, mikä oli se tärkein. Juonet liittyvät kyllä selkeästi toisiinsa ja kirjailija onkin ehkä yrittänyt tehdä "lopussa kaikki langat yhdistyvät" -tyylisen kaavan, mutta yritys on vain puolittain onnistunut.

Olin siinä käsityksessä, että omasta hyllystäni löytyvä The 13 Secrets olisi sarjan toinen osa, mutta huomasin kirjan loputtua erheeni. Joudun siis lukemaan vielä yhden osan ennen kuin pääsen omani kimppuun. Siksi esitänkin nyt kysymyksen, joka jäi ensimmäisen osan jälkeen minua suuresti vaivaamaan: Mihin Tanyan rannekorusta repäisty pieni pata joutui?

3 / 6 varastelevaa viemärikeijua

Michelle Harrison: The 13 Treasures, 2009, Simon and Schuster, 326 pages

http://themortalinstrumentssource.files.wordpress.com

Cassandra Clare, Sarah Reed Brennan, Maureen Johnson:
The Bane Chronicles

The Bane Chronicles oli ehdottomasti syntymäpäivälahjojeni kohokohta. Aloitin sitä jo viime vuoden puolella, mutta suurin osa jäi tälle vuodelle, joten lasken sen virallisesti ensimmäiseksi vuonna 2015 lukemakseni kirjaksi.

Kirja koostuu yhdestätoista Magnus Banen elämästä kertovasta novellista. Alkupään tarinat liittyvät vanhempiin tapahtumiin ja osa niistä liittyy läheisestikin Clockwork-sarjojen henkilöihin. Loppupäässä taas ollaan lähempänä nykyaikaa ja muutama tarina kertookin Varjojen kaupungit -sarjan aikaisista tapahtumista. Tiedätte, mitä se tarkoittaa. Malec. Sitä se tarkoittaa. Vaikka tällä hetkellä koenkin jonkin sorttista yliannostusta kirjojen romansseista, tähän pariin en voi kyllästyä. Siksi suosikkitarinani oli ehdottomasti Alecin ja Magnuksen ensitreffit.

Pidin enemmän loppupään tarinoista, sillä niihin tuntui olevan jo valmiiksi läheisempi suhde. Alkupään tarinoissa juonet eivät olleet niin kovin kiinnostavia. Ne olivat toki viihdyttäviä, mutta hieman yhdentekeviä. Niihin sisältyi myös aivan liikaa vihjailua Clockwork-sarjaan. En ole lukenut prequel-sarjasta kuin ensimmäisen osan, joten se ärsytti minua. Sama ongelma oli myös City of Heavenly Firessa, Clare ei osaa sulavan vihjailun taitoa, vaan antaa liikaa tietoa, jolloin lukija ymmärtää jääneensä jostain ulkopuolelle. Paras vihjailu on sellaista, jonka ymmärtävät ne, jotka asiasta tietävät, mutta tietämättömät kykenevät ohittamaan. Toinen asia, mitä koko kirjassa oli liikaa, oli Camille. Hänet mainittiin ja häntä näkyi raivostuttavan paljon. Camille henkilönä ei herätä minussa mitään kiinnostusta tai sympatiaa. Hän on vain turhauttava.

Claren loistavat humoristiset oivallukset olivat onneksi löytäneet tiensä myös The Bane Chroniclesiin. Välillä niitä tuli jopa sarjatykityksenä, jolloin huomasin nauravani ääneen. Oli myös erinomainen valinta esitellä paremmin Catarina Loss ja Ragnor Fell, jotka varsinaisessa sarjassa jäivät hyvin etäisiksi ja merkityksettömiksi. Molemmat olivat mahtavia hahmoja ja etenkin Catarina oli loistava.

Kaiken tämän jälkeen on pakko sanoa, että yksi kirja ei vaan millään riitä. Tarvitsen lisää ja etenkin tarinoita varsinaisen sarjan ympäriltä. Se ei mielestäni myöskään ole mikään mahdottomuus, sillä Cassandra Clarelta taitaa puuttua kyky jättää luomansa maailma ja henkilöt taakseen. Jos se tarkoittaa lisää Magnus Banea, en löydä asiasta mitään valittamisen aihetta.

41/2 / 6 hieman närkästynyttä asiakasta vaatimassa sarviliskorituaaliaan

Cassandra Clare, Sarah Rees Brennan, Maureen Johnson: The Bane Chronicles, 2013 & 2014, Walker Books, 503 sivua

The Bane Chronicles kuittasi Helmetin kirjahaasteesta 7 kohtaa.

5. Kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä
7. Novellikokoelma
8. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle
27. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja
29. Kirja, jossa on taikuutta
43. Kirja, jossa on yli 500 sivua
48. Kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä

Odotuksen arvoisia

(29.3.2019) Tämä postaus on alunperin kirjoitettu englanniksi, mutta sellainen ei enää sovi blogini luonteeseen, joten tein pikaiset käännökset alkuperäisistä arvioista puuttumatta sen enempää sisältöön.

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Cassandra Clare: City of Heavenly Fire

Ennen kuin voimme aloittaa pahoittelen normaalien käytäntöjeni rikkomista spoilereihin liittyen. Tämä arvio sisältää niitä runsaasti eli varoitus on nyt annettu.

Varjojen kaupunkien viimeinen osa on valtava kirja. Siinä on yli 700 sivua ja se on lisäksi normaalia kirjaa korkeampi eli materiaalia riittää.

City of Heavenly Fire oli hyvä lopetus sarjalle, mutta koin että se olisi voinut olla parempikin. Suurin osa suurista tapahtumista oli erinomaisia ja kirja sisälsi loistavia teemoja ja ajatusta herättäviä ratkaisuja, mutta kirja kärsi valitettavasti oudoista pysähdyksistä ja ärsyttävistä keskystyksistä silloin, kun juttu alkoi juuri käydä mielenkiintoiseksi. Prologista ja epilogista puhun sitten, kun joskus päätän julkaista ärsyyntyneen postaukseni prologeihin ja epilogeihin liittyen.

Seuraavaksi mainitsen joitain parhaita ja joitain huonoimpia asioita. Huonosta aloittaminen on aina hyvä idea, joten täältä tullaan. Ensinnäkin Emma Carstairs. Ei, ei vaan ei. En kykene enää vastaanottamaan kolmatta Clarya. Emma ei ollut kiinnostava hahmo ja jostain syystä hänellä oli paljon kertojaosuuksia. Siis mitä ihmettä? Tämä on sarjan finaali, haluan seurata tuttuja henkilöitä ja tietää, mitä heille tapahtuu. En voisi olla vähempää kiinnostunut jostain rasittavasta 14-vuotiaasta, joka huutaa ja mököttää kaiken aikaa. Vielä huonommaksi asian tekee se, että hän on ilmeisesti uuden sarjan päähenkilö enkä todellakaan ole varma, tahdonko lukea sitä.

Toinen ärsyttävä asia liittyy kirjan kuolemiin. Selvästi Cassandra Clare on liian kiintynyt hahmoihinsa eikä hypetyksestään huolimatta kyennyt tappamaan rakkaitaan. Jordanin kuolema oli hieno, joskaan ei yllättävä, ja Maian ja Basin keskustelu tapahtuman jälkeen sai minut pitämään Maiasta huomattavasti aiempaa enemmän ja se jää varmasti mieleeni kummittelemaan. Kannattaa siis kiinnittää näissä kohdissa huomiota. Toiset kuolemat sen sijaan... Meille lukijoille oli etukäteen kerrottu, että kolme tärkeää henkilöä tulee kuolemaan. Ensimmäinen oli Jordan ja toinen olikin sitten Raphael. Pidän Raphaelista suuresti, mutta en ehkä laskisi häntä kovin suurten roolien joukkoon. Kolmas oli tietenkin Sebastian/Jonathan, joka ei sekään ollut todellakaan yllättävä, vaikka olikin kauniisti kirjoitettu. Joudun kyllä sanomaan, että olisin toivonut lisää. Olen ikuisesti kiitollinen, että Magnus ja Alec molemmat selvisivät, koska muuten olisin kyllä ollut vihainen. Olisin ehkä valinnut Isabellen, Simonin tai molemmat kuolemaan. Rakastan Isabellea ja Simonistakin opin pitämään, mutta heidän kuolemansa olisivat nyt sopineet tähän. Se olisi tuonut lisää surullisuutta ja brutaaliutta tarinaan. Nyt tuntui lähinnä naurettavalta ja uskottavalta, että kaikki varinaiset päähenkilöt selvisivät hengissä.

Odotan Varjojen kaupungeiltani runsaasti huumoria ja tällä kertaa sain hieman pettyä. Tämä kirja oli aika synkeä ja vakavamielinen. Yllättäen oikeasti hauskat heitot meille tarjoili tällä kertaa Alec, mutta hän suoritti roolinsa oikein kiitettävästi. Valitettavasti kaikki muut hahamot päättivät olla tylsiä.

Nyt voimme vielä pikaisesti puhua asioista, joista pidin. Kaikkein parhaiten mieleeni jäi viimeinen luku ennen epilogia "Call it Peace". Rakastan sitä, että ihan kaikki ei kuitenkaan päättynyt onnellisesti. Kostojuoni Keijuja kohtaan oli kekseliäs lisä ja Magnuksen puhe oli erinomaisen koskettava. Se oli tunteita nostattava ja kannan sitä edelleen mukanani. Helen Blackthornia koskeva hirveä päätös kuuluu myös tähän kategoriaan. Voisin jopa väittää, että tämä luku oli City of Heavenly Firen paras anti. Se oli huikea.

Hyviä asioita oli myös veli Zachariahin muodonmuutos. Se oli ehkä hieman huvittavaa, mutta samalla koin että kaiken kokemansa jälkeen, hän ansaitsi sen. En silti edelleenkään pidä Tessasta.

Yksi suosikkiasioistani oli myös kaikki filosofiset kohdat. Keskeytämme tämän kevyen nuortenkirjan tuodaksemme sinulle syvällistä ja ajatuksia herättävää keskustelua ja oivallusta.

No myönnetään, pidin tässä kirjassa hyvin monesta asiasta ja kaikkien niiden mainitsemiseen menisi aivan liian kauan aikaa. Enää yksi, lupaan! Clary ja Jace pääsevät vihdoin asiaan. En oikein voi vieläkään uskoa sitä todeksi.

4 / 6 katolla annettua parisuhdetta pelastavaa muistikirjaa

Cassandra Clare: City of Heavenly Fire, 2014, Walker Books, 733 pages


John Green: The Fault in Our Stars

http://ecx.images-amazon.com/

Nyt siirrymme takaisin spoilerittomiin arvioihin. The Fault in Our Stars on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa, mutta en vain ole tullut aloittaneeksi. Olin kuullut ennakkoon kaikennäköistä, mutta en silti oikein tiennyt, mitä odottaa.

Hazelilla on syöpä. Häiritsevin asia siinä on hänen keuhkoissaan oleva kasvain, joka tekee hengittämisestä yleensä hieman hankalaa. Uusi ihmelääke on lopettanut sen kasvamisen ja tuonut Hazelille hieman lisää aikaa. Hän kuitenkin tietää, että loputtimiin sitä lisäaikaa ei ole. Hazelin elämä on tylsää ja merkityksetöntä, kunnes hän tapaa erikoisen, mutta hurmaavaan Augustin syöpäpotilaiden tukiryhmässä. Yhdessä he luovat oman pienen maailmansa täynnä spontaania seikkailua ja nasevaa kielenkäyttöä.

The Fault in Our Stars on hyvin vaikea kirja arvioida. Se oli hauska ja surullinen ja samalla kevyt ja syvällinen. Henkilöt tuntuivat todella aidoilta ja koko kirja olisi voinut olla kuvaus oikeista ihmisistä ja tapahtumista. John Greenin kirjoitustyyli tukee tätä mielikuvaa yksinkertaisella ja välittömällä otteellaan. Tämä on kirja niille, jotka ovat kyllästyneet täydellisiin hahmoihin. Näiden hahmojen elämät ovat suoraan tosielämästä Hazelin happilaitteen ja Gusin tekojalan kanssa. Luin kirjan jälkimmäisen puoliskon yhdeltä istumalta, koska en voinut laskea sitä käsistäni. En aina ollut samaa mieltä hahmojen filosofioiden kanssa, mutta se pakotti minut ajattelemaa omia vakaumuksiani ja elämän haurautta. Universumi nauraa meille kaikille

Äläkä vain unohda nenäliinaa lukiessani, koska saatat yhtäkkiä olla tunteellisessa kierteessä...

5½ / 6 autoretkeä (Gus ajaa)

John Green: The Fault in Our Stars, 2012, Penguin Books, 324 pages


Koushun Takami: Battle Royale

Lempikirjojeni lista sai juuri uuden tulokkaan!

https://prodimage.images-bn.com/

Dystopiatulevaisuudessa Japani voitti Tyynenmeren sodan ja siitä tuli The Republic of Greater East Asia. Luokallinen oppilaita Shiroiwa Junior High Schoolista on tavallisella opintomatkalla, kun yhtäkkiä he kaikki nukahtavat bussiin. He heräävät vieraassa luokkahuoneessa metallipannat kaulassaan ja saavat kuulla luokkansa tulleen valituksi Ohjelmaan, mikä tarkoittaa että heidän täytyy tappaa toisensa, kunnes yksi on enää jäljellä. Shuya Nanahara on kirjan päähenkilö, joskin muillakin on kertojaosuuksia. Shuya muodostaa liiton Noriko Nagakawan ja Shogo Kawadan kanssa ja yhdessä he päättävät yrittää paeta koko pelistä.

Nälkäpeliä on verrattu Battle Royaleen useampaan otteeseen ja Suzanne Collins on saanut osakseen kommentteja plagioimisesta. Collins itse on sanonut, ettei ollut tietoinen Battle Royalesta ennen omaa kirjaansa ja Battle Royalen kirjailija Koushun Takami on hänen puolellaan. Kirjoista löytyy paljon samoja elementtejä, mutta eroja riittää myös. En kuitenkaan keskity tässä arviossa näiden samankaltaisuuksien ja erojen selvittelyyn.

Battle Royale on loistavasti kirjoitettu ja pitää otteessaan vahvasti. Kuvailuihin ja maisemiin ei aikaa tuhlata, vaan toiminta käynnistyy äkkiä ja jatkuu tasaisesti koko kirjan läpi. Juuri kun olet rentoutumassa, jotain yllättävää tapahtuu. Lukijat pääsevät henkilöiden pään sisään ja todistamaan heidän kohtaloitaan. Kukaan ei jää nimettömäksi ja kasvottomaksi, vaan jokainen saa olla merkityksellinen edes sen yhden hetken ajan, joka on juuri riittävästi herättämään lukijan sympatiat.

Väkivallan osalta tämä kirja on brutaali. Harvat oppilaista saavat nopean ja kivuttoman lähdön. Takami ei todellakaan säästä meitä vereltä ja suolenpätkiltä. Battle Royalen vierellä Nälkäpeli on lasten iltasatu. Itse en ole herkkää sorttia eikä kirjan väkivalta siksi liikaa häirinnyt ja omalla tavallaan se lisäsi tällaisen dystopian todellisuudentunnetta. Toisaalta välillä jotkut hahmot tuntuivat pysyvän tajuissaan ja toimintakykyisinä kauan sen jälkeen, kun sen pitäisi olla fyysisesti mahdotonta. Siihen kuitenkin kirjan aikana tottuu. Kazushi Niidan kuolema sai minut kyllä hieman pahoinvoivaksi, vaikka hän ei kovin miellyttävä hahmo ollutkaan.

Pidin kirjan synkästä ja jollain tapaa melankolisesta tunnelmasta. Iloiset kohdat olivat harvinaisia, mutta hyvin kirjoitettuja ja se sai minut arvostamaan jokaista annettua pientäkin valon sädettä.

 6 / 6 paperiviuhkaa aloitusaseena (onnea matkaan vaan)

Koushun Takami: Battle Royale,バトル・ロワイアル Batoru Rowaiaru, 1999, published in English 2003, HAIKASORU, 576 pages

Huonojen päätösten ennätysten kirjat

Cassandra Clare: Langenneiden enkelten kaupunki

http://s.cdon.com/

Varjojen kaupungit -sarjan neljännessä osassa Clary ja Jace ovat viimein yhdessä ja nauttivat elämästään, kunnes kaikki menee taas pieleen ja Jace alkaa vetäytyä Claryn luota. Simonilla on omat ongelmansa Maian ja Isabellen kanssa. Magnus ja Alec joutuvat jättämään lomansa kesken, kun Magnuksen vanha tuttu palaa kaupunkiin tuoden mukanaan ongelmia heidän suhteelleen. Kuolleiden demonilapsien löytyminen ja epämääräinen lahko saattavat vaikuttaa yksittäisiltä tapauksilta, mutta totuus saattaa olla karmeampi kuin kukaan olisi voinut aavistaa.
Langenneiden enkelten kaupunki oli ihan mielenkiintoinen lukukokemus, vaikka vaikuttikin selvästi pohjustukselta seuraavaa kirjaa varten. Mielestäni alku oli turhan hidas eikä siinä oikein tapahtunut mitään. Vauhti kuitenkin kasvoi loppua kohden ja tapahtumakäänteet olivat toisinaan oikeasti hyviä. Tätä kirjaa lukiessani keksin lauseen, jolla tiivistää koko Varjojen kaupungit -sarja:

"Kukaan ei osaa ajatella järkevästi päätöksiään, vaan kaikki ryntäävät suin päin tilanteisiin ja kun asiat sitten menevät pieleen juostaan itkemään Magnukselle, jonka sitten pitäisi korjata kaikki."

Tämä sarja onkin lukemisen arvoinen jo pelkästään Magnuksen takia. Hän on koko sarjan paras henkilö ja tekee kiinnostavimpia asioita. Clary ja Jace ovat molemmat ärsyttäviä ja varsinkin Jace yrittää viedä sen huippuunsa tässä kirjassa yrittämällä kovasti esittää Twilightin Edwardin kauan kadonnutta kaksoisveljeä. Siis ihan oikeasti, masokistinen asioiden salaaminen ja niistä angstaaminen ei ole romanttista tai traagista, vaan turhaa ja raivostuttavaa.


3½ / 6 kuollutta demonivauvaa
Cassandra Clare: Langenneiden enkelten kaupunki, City of Fallen Angels, 2011, suomentanut Terhi Leskinen, 2012, Otava, 398 sivua

https://www.risingshadow.fi

Cassandra Clare: Kadotettujen sielujen kaupunki

Heti tähän perään Varjojen kaupungit -sarjan viides osa, joka on aika lailla suoraa jatkoa neljännelle. Tämä postaus sisältää spoilereita edelliseen kirjaan.

Etsinnöistä huolimatta Jace on edelleen kateissa ja Sebastianin hallinnan alaisena. Clary aikoo käyttää kaikki keinot saadakseen tämän takaisin luokseen mukaan lukien lyöttäytyy heidän matkaansa maapallon ympärysmatkalle. Kun Sebastianin karmea suunnitelma alkaa paljastua Clarylle, hän joutuu vaikeiden päätösten eteen. Hän joutuu myös miettimään, minkä hinnan on valmis maksamaan Jacen hengestä ja olisko Jace samaa mieltä asiasta.

Voi rakkaat, oppisitte keskustelemaan asioistanne. Niin vältyttäisiin monilta ihmissuhdeongelmilta. Kyllä, Alec ja Magnus, katson juuri teitä. Seuraava kirjaa ajatellen olen erittäin huolestunut juuri Alecista ja Magnuksesta, sillä tulevassa osassa on kerrottu kolmen tärkeän henkilön kuoleman enkä yhtään suostu siihen, että kumpikaan kuolisi.

Kadotettujen sielujen kaupunki oli vauhdikkaampi kuin edellinen ja toimi paremmin omana kokonaisuutenaan. Kirja tosin sisälsi elementtejä, jotka alkoivat pidemmän päälle käydä hyvin raivostuttaviksi. Tällä tarkoitan lähinnä Claryn ja Jacen jatkuvasti toistuvaa "Nyt päästään asiaan!...Eeei sittenkään." Kirjan lukeneet ymmärtävät varmasti, mitä tarkoitan.

Clary teki tässä kirjassa kyllä pohjanoteerauksen päätösten suhteen. Olisiko se niin mahdottoman hankalaa miettiä edes kaksi sekuntia järkevästi ennen kuin suin päin ryntää tunteen pohjalta tekemään typeriä asioita? Jään kuitenkin jännityksellä odottamaan lähipäivinä ilmestyvää sarjan viimeistä osaa.


4 ½ / 6 hyvin homoseksuaalia hämähäkkiä

Cassandra Clare: Kadotettujen sielujen kaupunki, City of Lost Souls, 2012, suomentanut Terhi Leskinen, 2013, Otava, 540 sivua




Pikaisesti vielä muista asioista.
1. Minulla on nyt kirjojen kanssa käynyt niin, että keskeneräisiä on valtava kasa ja loppuun luettuja ei niinkään. Yritän saada niitä luettua ja postailtua mahdollisimman nopeaan tahtiin.
2. Klassikkokirjahaaste... Häpeäkseni joudun myöntämään toukokuun klassikon olevan vielä kesken. Pyrin saamaan sen tällä viikolla luettua ja toivottavasti myös postattua. Kesäkuun klassikon kanssa ei pitäisi olla niin suurta ongelmaa, sillä ensi viikolla kuljen päivittäin yli tunnin junalla.
3. Ensi viikolla olen tosiaan ohjaajana lasten teatterileirillä Mäntsälässä, joten postaukset voivat olla vähän jäissä.
4. Tilasin Zalandolta aivan ihanan mekon, joka tuli pari päivää sitten! Laittaisin siitä kuvan, mutta se ei jostain syystä halua latautua tähän.
5. Ereita ikävästi aloitti taas uuden kirjahaasteen, johon taisin ajautua minäkin mukaan. En aloita sitä vielä, mutta laitan jossain vaiheessa lisää tarkempia tietoja.
6. En tiedä, miltä tämä postaus nyt lopullisena ja julkaistuna näyttää, sillä minulla oli hieman teknisiä ongelmia.


Vielä yksi asia, joka piristi ainakin omaa päivääni maanantaina:

Hyvää kesän alkua!