Sieluaan on kiva myydä

Näinpä juuri. Toisinaan mietin, onko sielustani enää tässä vaiheessa oikein mitään jäljellä, kun sitä aina säännöllisin väliajoin kauppaan taas jollekin uudelle villitykselle. Tällä kertaa kyseessä on manga, jota en aiemmin ole lukenut, ja etenkin Death Note -sarja.

http://d.gr-assets.com/

Oman hyllyn unohdetut: Death Note 1: Boredom

Light Yagami on huippuoppilas, joka löytää maasta mustan muistikirjan, jonka kannessa on sanat Death Note. Käy ilmi, että Death Noten haltija voi kirjoittaa kirjaan kenen tahansa henkilön nimen ja kyseinen henkilö kuolee. Death Noten omistavan shinigamin seuraama Light päättää käyttää kirjaa poistaakseen rikostentekijät maailmasta ja luodakseen itse hallitsemansa utopian. Salaperäistä murha-aaltoa alkaa tutkia omalaatuinen L, joka on vakuuttunut pystyvänsä nappaamaan Kira-nimellä kulkevan murhaajan.

Death Noten piirtotyyli oli juuri minulle sopiva. Henkilöt olivat taidokkaasti ja yksityiskohtaisesti tehty, mutta taustoihin ei oltu tungettu turhia yksityiskohtia. Olen aina lukenut sarjakuvia ja näköjään myös mangaa tyylillä "ensin luetaan kirjoitettu teksti ja sitten nopeasti vilkaistaan kuva". Tämän takia en ehkä kykene arvostamaan tämän kirjallisuuden lajin syvintä olemusta, mutta nautin silti teoksesta.

Light on henkilönä hyvin erikoinen. Hän on erittäin älykäs, mutta myös yllättävän lapsellinen. Hänen maailmansa on todella mustavalkoinen eikä hän näe teoissaan mitään ongelmaa. Rikolliset ovat hänelle vihollisia, piste ja hän itse taas on oikeuden puolustaja maailman pelastaja ja utopistisen maailman luoja ja uusi hallitsija. Valitettavasti vihollisia
ovat myös murhia tutkivat poliisit, jos he näyttävät pääsevän liian lähelle tai vain sopivat Lightin kokeiluihin. Lightia jahtaava L on myös erittäin älykäs, mutta yllättävän lapsellinen, kuten hän itsekin toteaa. Hän ei kuitenkaan ole Lightin tapaan harhainen koulupoika. L ymmärtää Lightia ja he aloittavatkin monimutkaisen pelin koko maailma pelilautanaan.

Olen koko Death Note -fandomin tapaan häpeilemätön L-fani. Hän on ihana ja todella suloinen. L ohjailee poliisia tekemään fyysiset työt ja tutkinnan puolestaan ja keskittyy itse asettamaan Lightille älyllisiä ansoja vaihtelevalla menestyksellä. Koin lukijana suuren konfliktin puolen ottamisen suhteen. Toisaalta Light on mangan päähenkilö ja suurin osa tapahtumista näytetään hänen näkökulmastaan, joten hänen elämästään on pakko kiinnostua tarinan jatkumisen takia. Toisaalta taas Light on rasittava, idealistinen kakara, joka tuhoaa viattomien ihmisten elämiä. L taas on suosikkihenkilöni ja rakastan kaikkia kohtauksia, jotka ovat hänen näkökulmastaan. Olen aina iloinen, kun hän keksii jotain tai on muuten vaan innoissaan. Haittapuoli on se, että jos L saa Lightin kiinni, sarjasta katoaa sen idea. Olen siis umpikujassa.

Hämmennyin hieman sarjan tavasta esittää flashbackejä. Edes ensimmäisessä osassa olisi ollut miellyttävää, jos yhtäkkinen hyppäys olisi selitetty jotenkin. Sarjan aloittamista harkitseville tiedoksi, flashback-kohtien tausta ja reunat ovat mustat, kun taas nykyajassa ne ovat valkoiset.

Death Noten ensimmäinen osa oli jännittävä, hengästyttävä ja mukava yhden istuman lukukokemus. Olen jo lukenut toisenkin osan, mutta sen paikka on jossain toisessa postauksessa.

41/2 / 6 repäistyä sivua Death Notesta huijattuna rikollisen käteen

Tsugumi Ohba & Takeshi Obata: Death Note 1: Boredom, 2003, Viz Media, 194 sivua

Ereitan Oman hyllyn unohdetut -postauksen löydät tästä osoitteesta.

Kun nyt kerta sielun myymisestä on puhe, niin minun on kai pakko mainita uusimmasta rakkaudestani TV-sarjaa kohtaan. Tällä kertaa kyseessä on Pushing Daisies, jonka koko ensimmäisen kauden katsoin eilen illalla yhdeltä istumalta. Siinä ei tosin ollut kuin 9 jaksoa. Toivon pääseväni mahdollisimman pian toisen kauden kimppuun tätä maailman suloisinta rikossarjaa.

Klassikkohaasteen kokoomus (ja ehkä myös vasemmisto)

Koen klassikkohaasteen tämän vuoden osalta nyt loputtua sopivaksi koota vähän haasteen herättämiä ajatuksia ja jakaa vuoden aikana lukemani klassikot kolmeen kategoriaan erinäisistä syistä. Kategorioiden alkuun olen laittanut lyhyet selvitykset siitä, millä kriteereillä kyseiseen laatikkoon voi päästä.

Yllättävät ystävät
Tämän kategorian kirjat yllättivät minut kiinnostavuudellaan ja päätyivät olemaan oikeasti hyviä kirjoja. Nämä ovat sellaisia teoksia, jotka suosittelen valitsemaan etenkin koulun kautta luettaviksi klassikoiksi. Ne olivat eri tavoilla kiehtovia, miellyttäviä ja ajatuksia herättäviä. Nautin niiden lukemisesta ja harkitsen myös niiden hankkimista omaan hyllyyni.

William Shakespeare: Hamlet ja Kesäyön unelma
Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva
Kurt Vonnegut: Teurastamo 5

Siedettävän sivistävät
Tähän kategoriaan kuuluvat kirjat olivat juuri sellaisia kuin kuvittelin monie klassikoiden olevan, selvästi sivistävää klassikkomateriaalia, mutta ei tarinana kovin kiinnostavia. Näiden kirjojen lukeminen ei tuottanut suurta ongelmaa (paitsi Danten Helvetti, sillä sen suomennos on aika vaikeaselkoinen) ja niistä sai vähän kuvaa oman aikansa maailmasta ja kirjallisuudesta. Tämän kategorian kirjat eivät kuitenkaan houkuta lukemaan uudestaan enkä niitä lukiessani kokenut suuria intohimoja.

Petronius Arbiter: Satyricon
Dante Alighieri: Jumalainen näytelmä (osa Helvetti)
Moliére: Ihmisvihaaja ja Tartuffe
Paul Auster: Lasikaupunki

Epätoivoiset erehdykset
Syvä huokaus. Tähän kategoriaan joutuneet kirjat olivat tosiaan hieman vääriä valintoja. En missään nimessä väitä, että nämä kirjat olisivat huonoja tai turhia, ne eivät vain yksinkertaisesti sopineet omiin lukumahdollisuuksiini. Suurimmaksi osaksi näiden kirjojen ongelma oli, että ne olivat liian pitkiä ilman mitään koukuttavia elementtejä. Siksi niistä tuli pakkopullaa ja aikatauluni eivät pitäneet. Alla listatuista kirjoista ainoastaan Lolita oli sellainen kirja, josta oikeasti en pitänyt, vaikka siinä muutamia mielenkiintoisia asioita olikin. Muut kirjat koin ainoastaan hieman tylsiksi ja niiden lukemiseen meni tosiaan aivan liian kauan olosuhteisiini nähden.

Jonathan Swift: Gulliverin retket
Victor Hugo: Pariisin Notre-Dame
Gustave Flaubert: Rouva Bovary
Vladimir Nabokov: Lolita

Pian onkin sitten aika esitellä seuraavan vuoden klassikkohaaste! Siitä lisää vähän myöhemmin.

Joulukuun klassikko, postmodernismi osa II

Käsittämätöntä! Koko vuoden kestäneen klassikkohaasteen viimeinen kirja on nyt luettu ja jopa ihan ajallaan. Teen kokoavan postauksen kaikista lukemistani klassikoista, kunhan ensin suoriudun muutamasta muusta odottavasta postauksesta.

http://www.antikvaari.fi/

Paul Auster: Lasikaupunki 
New York -trilogian ensimmäinen osa Lasikaupunki kertoo Daniel Quinn -nimisestä jännityskirjailijasta, joka päätyy tutkimaan oikeaa mysteeriä, kun häntä luullaan yksityisetsivä Paul Austeriksi. Stillmanien tapaus muuttuu Quinnin päässä koko ajan kierommaksi ja omituisemmaksi, mitä enemmän hän tutkii juttua.

Lasikaupunki on suoraan sanottuna hyvin erikoinen teos. Jo sitä lukiessa tuntuu, että koko tapauksessa ei ole mitään järkeä, vaikka tietty punainen lanka voidaan havaita. Toisinaan tekee myös mieli kyseenalaistaa, kuinka suuri osa tapahtumista on totta ja onko osa vain Quinnin sekavan mielen tuotoksia. Voidaankin hyvällä syyllä väittää, että rikosjuttu tai sen puute ei ole Lasikaupungin tärkein osa.

Kaikkein suurimpina teemoina kirjassa ovat uskonto ja sen eri syvyysasteet sekä identiteetin katoavaisuus ja merkitys. Uskonto on vahvasti läsnä Stillman-tapauksessa, sillä Quinnin varjostama Peter Stillman on häirintyneen mielenlaatunsa lisäksi hyvin uskonnollinen. Kirjassa onkin useita kohtia, missä kristinuskosta ja sen merkityksestä sekä symboliikasta on monen sivun mittaisia pohdintoja. Näistä ehkä tärkein ja helposti ymmärrettävin on Quinnin ja Stillmanin keskustelu varjostuskeikan loppuvaiheessa.

Identiteetti ja sen hauraus näkyy kaikissa kirjan tärkeissä henkilöissä. Peter Stillman Junior on tietenkin ääriesimerkki kaikkine lapsuuden traumoineen. Hänen vaimonsa Virginia taas jää identiteetiltään lopultakin hyvin hämäräksi eikä lukijalle koskaan selviä, kuka nainen oikeasti edes oli. Peter Stillman Senior taas on ehdottoman sekaisin. Hänen pakkomielteensä Baabelin torniin ja paratisiin ovat vieneet tilan kaikelta muulta järjelliseltä ajattelulta. Daniel Quinnin identiteetin asteittainen hajoaminen on kirjassa tärkein. Lähtökohdiltaan hän on yksinäinen ja kaavamaisesti elävä mies, joka joutuu sattumalta mukaan tapahtumiin. Pikkuhiljaa nämä tapahtumat kuitenkin ottavat hänestä vallan, kunnes hän ei enää ole varma, kuka oikein alunperin oli.

Uskonnon lisäksi filosofista pohdintaa toi Quinnin ja Austerin keskustelu Don Quijotesta. Tämä keskustelu oli mielestäni ehkä kirjan kiinnostavin erikoisen näkemyksensä takia. Don Quijote -tulkinta myös sopii kirjan teemaan. Molemmat käsittelevät faktan ja fiktion vaikutusta ihmisiin ja rajojen hämärtymistä yksinäisessä mielessä.

Paul Auster: Lasikaupunki, City of Glass, 1985, suomentaneet Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola, 1988, Tammi, 145 sivua

Marraskuun klassikko, postmodernismi osa I

Minun oli alunperin tarkoitus lukea Jos talviyönä matkamies, mutta raskaan Lolitan jälkeen halusin jotain ohuempaa. Valitsin siis marraskuun klassikon kylmästi sivumäärän perusteella. Se tosin päätyikin olemaan aivan erinomainen päätös, joten ehkä kyseinen tekniikka toisinaan myös toimii.

https://www.risingshadow.fi/

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki

Teurastamo 5 kertoo Billy Pilgrimistä, joka joutuu ajassa irralleen. Hän matkaa oman elämänsä eri vaiheisiin toisinaan vain hetkeksi ja toisinaan pidemmäksi aikaa. Tarinan runkona on hänen aikansa sotavankeudessa toisen maailmansodan aikaan. Myös Kurt Vonnegut esintyy kirjassa ihan omana itsenään.

Olin kuullut monelta eri taholta tämän kirjan olleen lähes elämää muuttava kokemus ja on pakko myöntää, että se teki minuunkin suuren vaikutuksen. Postmoderniin tapaan se on tietenkin hieman erikoinen ja sisältää jopa avaruusolentoja, mutta pinnan alta löytyy syvän raadollinen kirjoitus sodasta ja sen vaikutuksesta ihmisiin. On ehkä sanomattakin selvää tämän olevan sodanvastainen teos, jossa näkyvät selvästi Vonnegutin sotavankeuskokemuksen jättämät jäljet.

Kirjan tapa kuvata kuolemaa ja muita rankkoja asioita on kiehtovalla tavalla etäinen, jopa lohdullinen. Kuolemaan ei jäädä kiinni, vaan sen tiedostetaan olevan osa elämää. Suuressa mittakaavassa sillä ei ole suurtakaan merkitystä. Billy Pilgrimin käsitys kuolemasta on tietenkin kaikkein mielenkiintoisin, sillä hän omaksuu sen tralfamadorelaisilta. Heidän ansiostaan hän oppiikin näkemään elämänsä samanaikaisesti sekä ulkopuolisena hetkien tarkkailijana että hämmentyneenä matkaajana ajan virrassa.

Teurastamo 5 ei missään nimessä yritä olla hauska. Vonnegut kuitenkin tapaa ilmaista asioita tavalla, joka vetoaa syvästi sarkastisen kuivaan huumorintajuuni ja huomasin toisinaan naureskelevani hieman kenties sopimattomissakin kohdissa. Toisaalta se tuo tarinaan, etenkin sotaosioihin, tiettyä aitouden tunnetta, sillä se saa huomaamaan, miten naurettavaa sota oikeastaan on. Se ei ole sankarillista tai hienoa, vaan synkkää, ikävää ja usein pitkästyttävää. Onneksi kyseiset adjektiivit eivät kuvaa kirjaa itseään, vaan Teurastamo 5 on erinomaisen sujuva ja paikoin hyvinkin sykähdyttävä kokemus. Hengästyttävä se ei ole, sillä suuret taistelut eivät kuulu tähän tarinaan, joka on varattu välähdyksille erään hyvin erikoisen ihmisen elämästä. Vaikka kirjassa alieneita onkin, ne sulautuvat muiden tapahtumien sekaan ja muuttuvat osaksi sitä omituista kohtausvyyhtiä, jota elämäksikin kutsutaan.

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki, Slaughterhouse Five, or the Children's Crusade, 1969, suomentanut Juhani Jaskari, 1970, Tammi, 190 sivua

Missä olet piileskellyt, Terry Pratchett?

Tässä on nyt ensimmäinen kirja, jonka luen Ereitan hyllystä! Hänen arvostelunsa minun antamastani kirjasta löydät täältä.

Toisen hyllyn aarteet: Valkoparta Karjupukki 

Nauttikaa ensin hänen kirjoittamastaan alustuksesta:
Toden puhuakseni en muista tätä kirjaa kovin yksityiskohtaisesti, vaikka olen sen käsittääkseni pari kertaa lukenut. Tärkeä valintakriteeri oli sivumäärä (huomasin, kuinka vähän omistankaan noin 300-sivuisia kirjoja!) Terry Pratchettiin laajemmin tutustuneena tiedän kuitenkin, että Valkoparta Karjupukki on vauhdikasta ja täysin päätöntä menoa, jossa mahdotonkin on mahdollista. Se on hersyvän hauska ja kerrontatyyli on uskomattoman viihdyttävä, kuitenkin informatiivinen. Lisäksi ajattelin, että mikäs näin joulun alla paremmin sopisi:)

http://upload.wikimedia.org/

Kiekkomaailmassa on jotain hyvin omituista tekeillä. Karjupukki käyttäytyy hyvin omituisesti ja näyttääkin jotenkin kummalliselta. Näkymättömän Yliopiston velhot taas kamppailevat kaikkialta ilmestyvien jumalten ja keijujen kanssa. Tavallisen perheen ei-niin-tavallinen kotiopettajatar Susan lähtee selvittämään tapahtumia apunaan ärsyyntynyt korppi, krapulan jumala ja Rottien Kuolema. Kaiken takana on isompi juoni, jonka estämiseen saatetaan tarvita hieman erikoisia keinoja.

Heti alkuun on sanottava, että tästä kirjasta oli erittäin vaikeaa kehittää mitään järkevää juonitiivistelmää. Tarinassa on kolme pääjuonta ja muutama sivujuoni, jotka kaikki liittyvät jollakin tavalla yhteen. Henkilöitä on paljon ja tapahtumat vaihtuvat tiuhaan tahtiin sekä ovat toisinaan todella omituisia.

Yllä olevaa kuvausta ei kannata säikähtää, sillä Valkoparta Karjupukki on erinomainen teos. Kaikki sen pääjuonet ovat todella kiinnostavia ja sivujuonet tuovat humoristista lisää. Ei sillä, etteikö sitä olisi jo muutenkin, mutta tällaisessa kirjassa enempi on parempi. Henkilöt ovat kaikki loistavasti kirjoitettuja ja pysyvät mielessä älyttömien tempaustensa ja osuvien kuvaustensa ansiosta. Ei myöskään haittaa, että heillä on hyvinkin erikoisia nimiä.

Miksi en ole aiemmin lukenut Terry Pratchettin kirjoja? Tiesin tietenkin hänen nimensä, mutta yhtään opusta en ole lukenut. Olen jäänyt niin paljosta paitsi! Pratchett kirjoittaa aivan mahtavalla tyylillä. Kerronta on erittäin sujuvaa eikä turhaa kuvailua ole. Hänen kaikki lauseensa vaikuttavat huolellisesti mietityiltä ja osan niistä tajuaa vasta jälkikäteen kunnolla. Rakastin myös sarkasmin ja rehellisen huumorin yhdistelmää. Sarkasmia esiintyy lähinnä henkilöiden puheessa eikä sitä ole liikaa. Avoin huumori taas liittyy yleensä tapahtumien ja henkilöiden kuvailuun. Myös osa dialogista on minimaalisuudessaan nerokasta.

Kerronnan siirtymät ärsyttivät minua välillä. Suurimman osan ajasta ne toimivat hyvin, mutta minua ärsyttää suunnattomasti, kun kerronta poikkaistaan jännittävästä kohdasta ja siirrytäänkin jonnekkin, missä ei sillä hetkellä tapahdu mitään kovin erikoista. Mielestäni kukin hetki on vietävä järkevään taukotilaan eikä yhtäkkiä lopettaa, sillä silloin on vaikeampi keskittyä täysin seuraavaan asiaan.

Vaikka Karjupukista kovasti nautinkin, se on aika intensiivistä luettavaa eikä toista Pratchettia todellakaan jaksa lukea heti perään. Taidankin lukea seuraavaksi jotakin rentouttavaa nuorten hömppää.

Kaiken kaikkiaan Karjupukki on kokemuksena erinomaista viihdettä ja sen lukemista ei millään tahtoisi lopettaa. Sen ansiosta aion myös tutustua Pratchettin muuhunkin tuotantoon pikku hiljaa. Olen todella iloinen, että Ereita antoi minulle ensimmäisenä näin upean teoksen. Sen kansigrafiikassa tosin olisi parantamisen varaa ja siksi se tulee esiintymään aiheeseen liittyvässä teemapostauksessa, jonka jossain vaiheessa Ereitan kanssa teemme. Se ei nyt kuitenkaan ole ensimmäisenä listalla, joten joudutte jonkin aikaa odottamaan.

51/2 / 6 annosta Mousse de la Boue dans une Panier de la Paté de Chaussures  (Tämä ei ole ruuanlaittoa, Bill. Tämä on cuisinea. Tajuatko?)

Terry Pratchett: Valkoparta Karjupukki, Hogfather, 1996, suomentanut Marja Sinkkonen, 1998, Karisto, 348 sivua