Vuosikatsaus 2016

Tiedän, että on jo 13. päivä, mutta annettakoon se minulle näin uuden vuoden kunniaksi anteeksi.

Vuosi 2016 oli yhteiskunnallisesti masentava vuosi, mutta henkilökohtaisella tasolla vuosi oli minulle erittäin suotuisa. Opiskelupaikka, työpaikka ja koira olkoon ensimmäiset mieleen tulleet esimerkit. Kirjojen lukemisen kannalta 2016 ei ollut yhtä suotuisa. Välillä oli järkyttävä kiire ja välillä taas muut hyödyttämämmät aktiviteet veivät huomioni.

Vuoden kirjasaldoksi tuli lopulta vain 12 kirjaa, mikä on 26 kirjaa vähemmän kuin viime vuonna. Vähän kyllä nyt hävettää varsinkin, kun luin viime vuosikatsauksesta 50 kirjan tavoitteen vuodelle 2016. Siihen voi sanoa vain että HAHAHAHAHAHAAAAAA.

Nyt alkaa kuitenkin vuosi 2017 ja yritän parantaa tapojani edes vähän. Tällä hetkellä kesken on neljä kirjaa, joten ne jos lukisin loppuun, olisin jo kolmasosan suorittanut! Muutamia kirjahaasteita on myös kesken eikä niitäkään ole unohdettu. En kuitenkaan ota paineita. Katsotaan sitten ensi vuonna, mihin päädyttiin!

Toivotan kaikille toiveikasta vuotta 2017!

https://www.colourbox.com/

Kyllä, olen aikuinen

Lupasin lukea jotain muuta kuin vanhaa lastenkirjallisuutta. Tässä siis vaihteeksi uutta!

Aino Havukainen, Sami Toivonen: Tatu ja Patu etsivinä

https://ibbyfinland.files.wordpress.com/

En tahdo kertoa kirjan sisällöstä liikaa, mutta perusidea selvinnee jo nimestä. Sarjan uusimmassa osassa Tatu ja Patu kanavoivat sisäiset Sherlock Holmesinsa ja Hercule Poirotissa ryhtyessään selvittämään, miksi erään kerrostalon asukkaiden tavaroista alkaa hävitä osia.

Rakastan Tatun ja Patun omituisia seikkailuja. Kirjat on kirjoitettu älykkäästi ja ne hyödyntävät suomen kielen erikoisuuksia hauskoilla tavoilla. Kirjat ovat viihdyttäviä lapsille, mutta tarjoavat ahaa-elämyksiä myös varttuneemmille lukijoille. Tapaus Puolittaja ei ole poikkeus ja se käsittelee kaiken lisäksi minulle tärkeää viihteen aihetta, etsivätarinoita. Kirja on viljelty täyteen viittauksia kuuluisiin fiktiivisiin etsiviin ja dekkarikirjailijoihin. Olen varma, etten minäkään todellakaan huomannut kaikkia.

Loppuratkaisu oli ehkä vähän sanomaansa alleviivaava, mutta se on tärkeä sanoma. Se oli ainoa kohta, missä koin tietyn lapsellisuuden paistavan kirjasta. Pidin kuitenkin loppuratkaisusta eikä se ollut huono päätös. Ja ehkä lastenkirjalle voi pienen lapsellisuuden antaa anteeksikin. Tässä vaiheessa voin paljastaa, että äitini toivoi Tapaus Puolittajaa joululahjaksi eikä perheestä löydy lapsia. Ihan keskenämme vaan nautimme siitä ja muista Tatu ja Patu -kirjoista.

6 / 6 lähestyvää uhkaavaa rahinaa

Aino Havukainen, Sami Toivonen: Tatu ja Patu etsivinä, 2016, Otava, 31 sivua

Tämä kirja kuittasi vuoden 2016 haasteesta kaksi kohtaa. Se on myös vuoden 2016 viimeinen lukemani kirja.

29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja

Miksi en koskaan hanki lapsia

Lupaan, että jonain päivänä luen vielä jotain muutakin kuin vanhoja lastenkirjoja. Tänään ei kuitenkaan ole se päivä.

Astrid Lindgren: Ryöstetty Rasmus ja mestarietsivä

http://1.bp.blogspot.com/

Kalle, Anders ja Eva-Lotta viettävät kesää taistellen Ruusujen sodassa ystäviensä/vihollistensa punaisten kanssa. Eräänä yönä jälleen yhden hurjan taistelun jälkeen, he sattuvat kidnappauksen todistajiksi. Koska seikkailunhalu motivoi, he päätyvät seuraamaan sieppaajia, joiden tukikohtaan saarelle hekin jäävät jumiin. Kalle, Anders ja Eva-Lotta yrittävät pelastaa siepatun siepatun professorin ja tämän pojan sekä keksiä keinon päästä pois saarelta ilman, että ryöstäjät sitä huomaavat.

Ei sitä ole kyllä kieltäminen. Astrid Lindgren on loistava kirjailija. Vaikka osa kirjan juonikohdista ärsytti minua, itse kirjoituksesta ei ole mitään valittamista. Kuvailu ja juonen eteneminen ovat hyvässä tasapainossa eikä kirja kärsi tylsyydestä. Kaikki henkilöt ovat selkeästi persoonia ja hyvinkin aidon tuntuisia. Maisemat myös tuntuvat aidoilta ja lukija voi kokea olevansa itse paikalla.

Dialogi on kuitenkin ehkä kirjan suurin vahvuus. Se on yksinkertaisen lennokasta ja toisinaan erittäin hauskaa. Se ei myöskään tunnu vanhentuneelta. Henkilöillä on omat tyylinsä puhua ja useita kohtia voi lukea parillakin eri tavalla. Dialogi tuo myös aina esille kirjan raivostuttavimman kohdan eli Rasmuksen. Rasmus on siepatun professorin nuori kakara, jonka avulla sieppaajat kiristävät tietoa. Rasmus on ärsyttävimpiä kirjahahmoja pitkiin aikoihin. Hän valittaa koko ajan eikä osaa pitää suutaan kiinni. Hänelle ei voi kertoa yhtään mitään, sillä sieppaajat tietävät sen muuten vartissa. Itse Rasmus ei tietenkään koskaan tajua tekevänsä mitään väärää. Ja kyllä, tiedän että Rasmus on pieni lapsi ja lapset ovat vähän sellaisia, mutta se ei vähennä hahmon ärsyttävyyttä tippaakaan. Enemmänkin vain lisää sitä. Jatkuvasti saa repiä hiuksiaan, kun Rasmus tekee taas jotain ärsyttävää ja tekee kaiken hirveän hankalaksi.

Ryöstetty Rasmus ei ollut suosikki Astrid Lindgrenin teoksista, mutta ei se huonokaan ollut. Siinä oli vihdyttäviä hetkiä ja sen lukeminen ei ollut pitkällinen prosessi. Tyhmiä ratkaisuja sen henkilöt tosin tekivät urakalla eikä kovin vahvasti ajanut asiaa sen puolesta, että tuntisin jotain sympatiaa Rasmusta kohtaan.

3 / 6 mustikka-ateriaa

Astrid Lindgren: Ryöstetty Rasmus ja mestarietsivä, Kalle Blomkvist och Rasmus, 1953, suomentanut Laila Järvinen 1954, WSOY, 160 sivua

Kirja kuittasi vuosen 2016 kirjahaasteesta yhden kohdan

32. Kirjassa on myrsky

Satumaisen helppoa

Sarjassamme "ei ihan eilen kirjoitettuja lastenkirjoja" siirrymme klassikon pariin. Tämä on ihan suomalaista satuperinnettä ja julkaistu jo vuonna 1919. Vuonna 2004 se valittiin kaikkien aikojen suosituimmaksi kotimaiseksi lastenkirjaksi.

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

https://kirja.elisa.fi/

Mestaritonttu riitaantuu Satumaan kuninkaan kanssa ja päättää suutuksissaan jättää tehtävänsä ja lähteä maailmalle. Hän kohtaa matkallaan noidan nimeltä Sammaleinen ja muuttaa tämän saareen asumaan. Siellä Mestaritontulle paljastuu kuitenkin, että erään kiven sisään on vangittu Auringonlaskunmaan prinsessa. Tästä paljastuksesta käynnistyy tapahtumaketju, joka johdattaa Mestaritontun ennenäkemätömiin seikkailuihin aina Kyöpelinvuorelle saakka.

Tässä on kirja, joka on niin selkeästi satukirja, että se on jo melkein huvittavaa. Mestaritontulla on aina apu kaikkeen ja satumaisella tuurilla kaikki kääntyy aina hänen kannaltaan edulliseen valoon. Jos noidilla on ilkeä suunnitelma hänen päänsä menoksi, hän sattuu juuri silloin kävelemään ikkunan ohi ja kuulemaan kaiken. Tai jos on tarve lentää vihaisen lohikäärmeen ohitse, se sattuu juuri silloin katsomaan muualle. Välillä se käy jopa hieman ärsyttäväksi, sillä Mestaritonttu ei tunnu missään vaiheessa joutuvan minkäänlaisiin oikeanlaisiin ongelmiin. Jännite meinaa kadota, kun päähenkilön puolesta ei varsinaisesti tarvitse pelätä.

Toinen sadun elementti on se, että kirjassa on paljon tapahtumia. On kaksi eri pelastettavaa prinsessaa, matka Kyöpelinvuorelle, taikarasian metsästys ja vaikka mitä muuta. Kirja on kuitenkin tarpeeksi taitavasti kirjoitettu eivätkä tapahtumat silti tunnu liian hutaistuilta. Mestaritontun seikkailut on muutenkin sujuvakielinen ja vauhdikas lukukokemus ja ihan vain historiallisuutensa takia kiinnostavaa luettavaa.

Pieni valitus on vielä saatava tehdä. Miksi aina prinssi näkee kerran kauniin prinsessan ja sitten se on niin ikirakkautta että?

4 / 6 lamppuhelmeä

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut, 1919, WSOY, 143 sivua