Feminismiä, kiitos!

Koen varsinkin tämän ensimmäisen kirjan jälkeen suurta tarvetta lukea lisää samanlaisia kirjoja. Feministiset kirjat kunniaan!

Libba Bray: Beauty Queens

http://d.gr-assets.com/

Tässä on kirja, jonka jaksaisin lukea uudestaankin. Lentokone täynnä tyttöjä matkalla Miss Teen Dream -kilpailuun putoaa autiolle saarelle ja eloonjääneet joutuvat miettimään elämänsä prioriteetit uusiksi. Tytöt, jotka ovat tottuneet keskittymään vain kauneiskilpailuiden voittamiseen, saavat vastaansa viidakon ja sen todella omituiset eläimet. Saarella vaikuttaa olevan jotain muutakin pahasti vialla ja luottamus on koetuksella. Entisten kilpasiskojen on pidettävä yhtä selvitäkseen elossa kilpailussa, jossa ulkonäöllä ei todellakaan ole väliä.

Beauty Queens kuului erääseen kirjalistaan, jonka satuin näkemään tumblrissa. Listalla oli feministisiä nuortenkirjoja ja tämä oli yksi suosituimpia. Sen lisäksi, että Beauty Queens antaa jokaiselle henkilölle kehityskaareen ja luonteen, siinä on laaja erilaisten vähemmistöjen edustus. Alussa tyttöjen pinnallisuus on todella ärsyttävää, mutta kirjan edetessä myös henkilöt muuttuvat inhimillisiksi ja heihin kiintyy. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä vaikeampi on laskea kirjaa käsistä.

Toimintaa ja omituisia käänteitä ei todellakaan tästä kirjasta puutu. Kaikki henkilöt saavat osansa jännityksestä ja vuoronsa loistaa. Pohjimmiltaan kirja on kuitenkin kertomus nuorista tytöistä, jotka rikkovat heille asetetut tiukat rajat ja ottavat elämänsä omiin käsiinsä. Pidin erityisesti siitä, että tämä ei tarkoita kaikkien kohdalla samaa. Jokaisen ei tarvitse muuttua pelottomaksi ja itsenäiseksi action-sankariksi, vaan itsensä voi ihan hyvin löytää rakkaudenkin avustuksella. Alun rasittavat pissikset käyvät läpi suuren muutoksen ja lopussa ainakin minä pidin aivan jokaisesta.

Kirja on kirjoitettu hauskalla tavalla. Se on täynnä alaviitteitä ja kilpailua rahoittavan The Corporationin välihuomautuksia. Mainoskatkoja unohtamatta. Nämä hetkelliset tauot nopeuttavat kirjan lukemista ja ovat erittäin huvittavaa luettavaa. Kirja on eräältä kannalta katsottuna Kärpästen herran tyttöversio. Ainakin perusidealtaan ja kirjan henkilöt toteavat sen itsekin. Tosin Kärpästen herrassa oli hieman vähemmän salaliittoja ja räjähteiksi muunnettuja kauneustuotteita.

5 / 5 täytettyä liskokenraalia

Libba Bray: Beauty Queens, 2011, Scholastic Press, 396 sivua

https://www.penguin.com.au/

Charlotte Perkins Gilman: The Yellow Wall-Paper

Nykyajan feminismin jälkeen vuorossa on todella omituinen opus, joka edustaa esifeminismiä. Jos se nyt edes on sana. Tätä ja Gilmanin muita kirjoituksia lukiessa on tietenkin otettava huomioon 1800-luvun hyvin erilainen yhteiskunta ja asenteet.

The Yellow Wall-Paper on ensimmäinen ja pisin tämän ohuen kirjasen novelleista. Se ottaa kantaa 1800-luvun asenteisiin naisten fyysistä ja psyykkistä terveyttä kohtaan. Samalla se on myös todella erikoinen ja yllättävän koukuttava tarina. Kokoelman toiset novellit ovat The Rocking-Chair ja Old Water.

The Rocking-Chair on kaikkein hämärin tarina ja vähiten oma suosikkini. Sen keskiössä on kaksi miestä ja naisen hahmo, jota he molemmat yrittävät tavoittaa. Huonostihan siinä käy, niin kuin muissakin novelleissa.

Old Water taas oli suosikkini. Siinä on nuori tyttö ja mies, joka tahtoo kosiskella häntä. Tyttöä ei kuitenkaan kiinnosta ja mies käy yhä epätoivoisemmaksi. Rakastin kaikkia niitä epäonnistuneita tapoja, joilla mies yrittää saada tytön kiinnostuksen ja kuinka tyttö lopulta saa pitää kiinni itsenäisyydestään.

Tämä kokoelma on nopeasti luettava ja hyvin viihdyttävä. Se on helppo ottaa mukaan ja kieli on iästään huolimatta selkeää. Kansi on tietenkin todella tympeä, mutta se voidaan nyt sisällön mielnekiintoisuuden takia antaa anteeksi.

Charlotte Perkins Gilman: The Yellow Wall-Paper, 1892; The Rocking-Chair 1893; Old Water 1911, Penguin Books, 55 sivua

The Yellow Wall-Paper kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan:

18. Yli 100 vuotta vanha kirja 


Miellyttävää joulua ja toivottavasti lukukokemuksien täyteistä uutta vuotta!

Paluu heppakirjojen aikaan

Kuten olen jo joissain aiemmissa postauksissa mainostanut, haastattelin kirjamessuilla alla näkyvän kirjan kirjoittajaa Ronja Salmea ja luonnollisesti myös luin kyseisen kirjan sitä varten. Tuli kyllä niin nostalginen olo ja mieli alkoi taas kaivata ratsaille.

https://s1.adlibris.com/

Ronja Salmi: Ystäväni hevonen 

Ystäväni hevonen on alun perin viikoittain netissä julkaistu jatkotarina, joka on nyt laitettu konkreettisiin kansiin. Se kertoo kasiluokkalaisesta Milenkasta, joka rakastaa hevosia yli kaiken. Hänellä on ihana hoitoponi ja tallilla kuluu suurin osa päivistä. Milenka joutuu kuitenkin tallikiusauksen kohteeksi päästessään hoitamaan tallille saapunutta uutta hevosta. Kotirintamallakaan asiat eivät ole enää niin hyvin ja asiat menevät nopeasti alamäkeen. 

Olin nuorempana intohimoinen hevoskirjojen lukija. Hevoset ovat edelleen lähellä sydäntäni ja kaipaisin taas pitkästä aikaa ratsastamaan. Hevoskirjoja ei ole tullut oikeastaan luettua enää vuosiin. Olikin jännittävää tarttua taas hevoskirjaan ja palata ajassa taaksepäin. Ystäväni hevonen oli juuri sellainen kirja, joka tulee mieleeni sanasta hevoskirja. Aika yksinkertaista kieltä, nopea tahti ja paljon hevosjuttuja. Tämän kirjan lukaisee helposti yhdessä illassa ja jos genre on edes jollain tapaa läheinen, siitä voi jopa nauttia. Mikään mestariteos se ei ole, mutta täyttää tarkoituksensa.

Ystäväni hevonen käsittelee muutamia tärkeitä teemoja, kuten kiusaamista ja rahojen puutetta. Kirja on kuitenkin tarkoitettu hieman minua nuoremmille ja siksi asioiden aika nopea läpikäynti jollain tapaa vähän ärsytti. Huomasinkin yhtäkkiä toivovani, että joku kirjoittaisi hevoskirjoja myös aikuisempaan makuun. Sellaisia, joissa hevosilla olisi samanlainen suuri rooli, mutta mukaan mahtuisi myös syvällisempää tavaraa. Jos joku tietää tällaisen kirjan, otan hyvin mieluusti suosituksia vastaan. 

31/2 / 6 huolellisesti puhdistettua harjapakkia

Ronja Salmi: Ystäväni hevonen, 2015, Otava, 205 sivua

Ystäväni hevonen kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan 

3. Vuonna 2015 julkaistu kirja

Klassikot 2.0: Sadan vuoden yksinäisyys

Tämän vuoden klassikkohaaste laahaa perässä pahan kerran, mutta olen vakaasti päättänyt saada sen täyteen. Tässä eräs jo elokuussa lukuvuoron saanut klassikko:

http://www.helmet.fi/

Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys

Sadan vuoden yksinäisyydestä on hieman vaikea koota järkevää ja lyhyttä juoniselostusta. Kaikkein yksinkertaisimmassa muodossaan kirja kertoo Macondon kylästä ja erityisesti siellä asuvasta Buendian suvusta. Se kertoo siitä, kuinka ihmisluonto on tietyissä asioissa muuttumaton ja samat virheet toistuvat sukupolvesta toiseen. Ja se kertoo seksistä. Sadan vuoden yksinäisyys ei todellakaan ole mielikuvitukseton erilaisten seksinharrastamistapojen suhteen.

Tämä kirja on erinomainen esimerkki siitä erikoisesta tavasta, jolla klassikoista yleensä puhutaan. Sadan vuoden yksinäisyyden sanotaan olevan koskettava kuvaus ihmisten perimmäisestä rappeustilasta, täynnä merkityksellistä symboliikka. Se on kieltämättä kaikkea tätä ja paljon enemmänkin, jos sitä pysähtyy edes hetkeksi miettimään. Näistä syvällisistä pohdinnoista jää kuitenkin puuttumaan eräs hyvin ilmeinen ja oleellinen seikka eli kirjan varsinainen juoni. Kuten jo aiemmin mainitsin, kirja sisältää paljon erilaisia seksikohtauksia. Tarina keskittyykin kuvaamaan Buendioiden ihmissuhdesotkuja ja sitä, kuka taas olikaan kenenkin lapsi. Samat nimet kiertävät kirjassa ja esimerkiksi Aurelianoja oli parhaimmillaan noin 20.

Pidin Sadan vuoden yksinäisyydestä hyvin paljon. Siinä oli kiehtovia henkilöitä, yllättäviä ihmiskohtaloita ja hieman sairasta huumoria. Loppuratkaisu oli kaikessa sekopäisyydessään mukaansa tempaava ja mieleenpainuva. Ainoa oikeasti ärsyttävä asia oli se, että kirjailija ei ole tainnut kuulla kappalejaosta. Välillä ei tehnyt mieli lukea eteenpäin, kun huomasi saman kappaleen jatkuvan yhtenä pötkönä useamman sivun. Hieman haittasi myös se, että luin Sadan vuoden yksinäisyttä pitkän aikavälin aikana ja henkilöt meinasivat joissain kohdissa sekoittua keskenään saman nimisiä kun olivat.

Tiivistin ajatukseni kirjasta Ereitalle näin: Aureliano on huono enne ja kaikki tahtovat insestiä.

Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys, Cien anos de soledad, 1967, suomentanut Matti Rossi, 1971, WSOY, 414 sivua

Ereitan arvion löydät täältä.

Sadan vuoden yksinäisyys kuittasi Helmetin kirjahaasteesta kaksi kohtaa:

33. Kirja, jonka kirjoittaja ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta
34. Kirja, jonka nimessä on numero

Kirjamessujen aarresaalis

Aloitin viime vuonna oman perinteen, jota aion nyt jatkaa. Teen siis pienen esittelyn Kirjamessuilta ostamistani kirja-aarteista. Tänä vuonna saalis oli aika tavalla suurempi kuin viime vuonna. Syynä voi tosin olla se, että olin messuilla kaikki neljä päivää. Siinä oli enemmän kuin runsaasti aikaa koluta kaikki antikvaariset puodit läpi useampaan kertaan...

Kyllä. Niitä ihan oikeasti on 12

Kirjat ovat siis seuraavat:

Lars Kepler: Hypnotisoija, Nukkumatti

Ursula K. Le Guin: Maameren tarinat 1-3

Salla Simukka: Valkea kuin lumi

Gillian Flynn: Gone Girl

J. K. Rowling: Harry Potterit 1, 3 & 4

Umberto Eco: Ruusun nimi

George R. R. Martin: The Clash of Kings

Eoin Colfer: Ikuisuuskoodi, Opalin kosto

Ihan kuin minulla ei jo valmiiksi olisi valtavaa määrää luettavia kirjoja. No, onpahan ainakin valinnan varaa. Olen suunnattoman iloinen ostoksistani ja tein mielestäni loistavia löytyjä. Bonuksena esittelen vielä eilen postissa saamani lähetyksen:

Liebster Award

Aina oppii jotain uutta. Tällä kertaa "uutta" tarkoittaa tällaisen Liebster-palkinnon olemassaoloa. Minut mukaan veti aina yhtä ihana Ereita, Lumiset kuusenoksat -blogin kirjoittaja. Olen erittäin iloinen tästä ja kiitän sydämeni pohjasta. Palkinto on eteenpäin levitettävää sorttia ja säännöt ovat seuraavat:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.
Sezzien kysymykset koskivat kirjoja ja kirjastoja. Tässä vastaukseni.

1. Mikä on viimeisin ostamasi kirja?

Kirjamessuilla tuli ostettua valtava kasa kirjoja. Aivan viimeinen ostos taisi olla Salla Simukan Valkea kuin lumi.

2. Oletko jo lukenut tämän kirjan? Jos, niin oliko se rahojesi arvoinen?

Olen lukenut kirjan aiemmin ja se on koko trilogian paras osa. Ostin sen nimen omaan siitä syystä, että tahdoin sen osaksi kokoelmaani.

3. Mistä yleensä ostat kirjoja? Netistä, paikallisesta kirjakaupasta, kirjakauppaketjusta, divarista...?

Ostelen kirjoja monenlaisista paikoista, paitsi netistä. Sieltä olen ostanut kirjan ehkä kerran? Tykkään alennuskirjoista.

4. Miten usein ostat kirjoja?

En mitenkään säännöllisin väliajoin. Ostan todennäköisesti useamman kirjan parin päivän sisään ja sitten pidän taukoa.

5. Onko sinulla tapana ostaa vain kirjoja, jotka olet jo lukenut ja todennut hyviksi, vai ostatko myös uusia tuttavuuksia?

En voi luokitella itseäni vain toiseen kategoriaan. Riippuu täysin mielialastani.

6. Jos sinun tulisi luopua kirjakaupan kanta-asiakaskortistasi tai kirjastokortistasi, kummasta luopuisit? Miksi?

Kanta-asiakaskortista, koska minulla ei edes ole sellaista. Kirjastokortti on paljon yleishyödyllisempi. Ja ainahan voin lainata jonkun toisen kantiskorttia.

7. Mitkä kaikki kirjat sinulla on kirjastosta lainassa tällä hetkellä?

Liian monta, joita en ole lukenut. Olen laiska enkä jaksa nousta katsomaan.

8. Kun saavut lähikirjastoosi, mille hyllylle suuntaat ensimmäisenä? Miksi?

Kiipeän portaat kolmanteen kerrokseen, missä ovat nuortenkirjat. Käyn aika harvoin kirjastossa etsimässä teoksia. Yleensä varaan ne, mitä tahdon.

9. Kirjastossa käydessäsi pyydätkö usein/silloin tällöin/ koskaan kirjastonhoitajien suosituksia?

Enpä oikeastaan. On tarpeeksi luettavaa muutenkin.

10. Käytätkö kirjaston muita palveluja kuin kirjojen lainaamista? (Esim. elokuvien tai musiikin lainaamista, tietokoneita, käytkö kirjaston järjestämissä tapahtumissa jne.)

Käytän toisinaan tietokoneita, mutta muuten en oikeastaan käytä.

11. Palautatko kirjasi ajallaan, vai kerääntyykö kortillesi sakkoa aina myöhässä olevista lainoista?

Ha. Haha. Hahahahahahaa. Maksoin juuri 18,60€ sakkoa kirjastolle.

Seuraan tällä hetkellä vain muutamia blogeja ja olen itsekin ollut aika epäaktiivinen kirjoittaja lähiaikoina. Laitan palkintoni siis eteenpäin ihanille seuraajilleni, joista jokaista arvostan erittäin paljon. Jotkut teistä ovat tämän ehkä jo tehneet, mutta saatte nyt tuplana. Linkkaan vain neljä, koska en onnistunut löytämään blogiosoitetta kahdelle seuraajistani.

Katariina - Unelmien aika
Joanna - Katosin kirjamaailmaan
Saara - Doubleshot
Pirjo Marjatta - Pythagoraan lause

Omat kysymykseni koskevat musiikkia, koska se on kirjojen ohella yksi intohimoistani.

1. Kuinka paljon aikaa päivässä käytät musiikin kuunteluun?
2. Mitä mieltä olet musikaaleista?
3. Oletko nähnyt yhtään musikaalia?
4. Osaatko laulaa tai soittaa jotain instrumenttia?
5. Laulatko mukana, kun kuuntelet musiikkia?
6. Käytkö konserteissa tai festareilla?
7. Mikä artisti/bändi on vaikuttanut sinuun eniten?
8. Mikä biisi sinulla on viimeksi soinut päässä?
9. Osaatko lukea nuotteja?
10. Mitä kanavaa käytät musiikin kuunteluun? (Youtube, Spotify, ym)
11. Mikä musiikkityyli on lähimpänä sydäntäsi?

Kirjamessut käyntiin!

Pahoittelen syvästi pitkää poissaoloani. Nyt on kuitenkin paljon jänniä asioita luvassa! Olen tänä vuonna mukana tekemässä ohjelmaa Kirjamessuille! Kallion lukion Kirjakallio pitää hallussaan Louhi-lavaa ja tuottaa sinne ohjelmaa jokaisena messupäivänä. Luvassa on napakkaa, ajankohtaista ja monipuolista sisältöä.

https://images.cdn.yle.fi/

Oma esiintymiseni:

Olen haastattelemassa Ystäväni hevonen -kirjan kirjoittajaa Ronja Salmea perjantaina klo 11

Paneelia olen vetämässä aiheesta Onko pakko olla seksikäs? ja mukana on mahtavia persoonia. Klo 14 voi siis huomenna kuulla seuraavia henkilöitä: Sandra Lamppu, Ina Mikkola, Melissa Mäntylä ja Ellinoora Lievonen.

Tänään olin lähinnä vain pyörimässä paikalla ja fiilistelemässä. Yksi kirjakin tarttui mukaan...

Keskinkertaista!

http://ecx.images-amazon.com/

John Green: Paper Towns

Quentin on ollut rakastunut naapurissa asuvaan Margoon lapsuudesta asti. He ovat kasvaneet toisistaan erilleen eivätkä enää vietä aikaa yhdessä, kunnes Margo kiipeää eräänä iltana Quentinin ikkunasta sisään ja raahaa tämän mukaansa monimutkaiselle kostoretkelle. Quentin luulee tämän olevan uuden ystävyyden alku, kunnes huomaa Margon seuraavana päivänä kadonneen kertomatta kenellekään, minne on mennyt. Margo on kuitenkin jättänyt vihjeitä, joita Quentin lähtee seuraamaan. Etsiessään Margoa, Quentin päätyy syvemmän kysymyksen äärelle. Kuka Margo oikeasti on?

Koska Sezzie sai taiottua meille liput Paper Townsin ennakkonäytökseen, täytyi molempien tietenkin lukea kirja ennen sitä. Tässä tapauksessa on sanottava, että minun kohdallani kirja kärsi nopeasta lukutahdista. Paper Towns on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen ja kolmas olivat sujuvaa, kiinnostavaa ja paikoin hauskaa, mutta toinen osa ei iskenyt ollenkaan. Tuntui, että mitään ei tapahtunut ja kuvattiin vain Quentinin arkielämää ja Margo-pakkomiellettä. Hulluksihan siinä tulee. Tätä tosiaan korosti nopea lukutahti. Kirjat, joissa kuvataan tavallista elämää tavallisessa maailmassa, eivät jaksa pitää yllä kiinnostustani, joten keskikohta oli Paper Townsissa aika lailla pakkopullaa.

Pidän John Greenin kirjoissa eniten filosofisista pohdinnoista ja kekseliään kauniista tavoista käyttää kieltä. Tässä kirjassa molemmat jäivät valitettavan vähälle. Niiden tilalla oli 20 kertaa liian monta Quentinin "Margo on unelmieni tyttö, Margo on maailman tärkein ihminen, kaikkien muidenkin täytyy omistaa elämänsä Margon olemuksen pohdiskelulle". Ymmärrän, että kirjan pointtina oli Quentinin Margo-obsessio ja siitä yli pääseminen, mutta olisin toivonut dynaamisempaa kokonaisuutta ja nopeampaa tahtia.

Sivuhenkilöistä on pakko antaa ylimääräistä plussaa, sillä oma lempihenkilöni löytyy tästä kategoriasta. Radar oli hauska, miellyttävä, inhimillinen ja ainoa järjen ihminen koko kirjassa. Hän oli henkireikäni aina, kun Q teki jonkin typerän tempauksen. Muutkin sivuhenkilöt olivat kiinnostavia ja toivat tarinaan oman persoonallisen leimansa. Radar ja hänen tyttöystävänsä Angela ovat myös elokuvassa erittäin onnistuneesti kirjoitetut.

Kirjan syvempi sanoma niin sanotun "manic pixie girl" -tyypin mahdottomuudesta ja siitä, kuinka rakastumme joskus ajatukseen toisesta tämän todellisen persoonan sijaan, nostaa kirjan pisteitä silmissäni. Nuorten kirjojen tyttöhahmoista ja rakkaustarinoista minulla onkin erittäin paljon sanottavaa. En kuitenkaan avaa Pandoran lipasta nyt, vaan mahdollisesti teen asiasta erillisen postauksen heti, kun aikaa riittää.


 Elokuvasta sanon vain sen verran, että se oli mielestäni ihan mukiinmenevä sovitus. Tiivistettynä voisi sanoa sen olleen keskinkertainen elokuva keskinkertaisesta kirjasta. Kannattaa käydä katsomassa, jos genre on sinua kiinnostava.

31/2 / 6 hyvin ikävää, onneksi elokuvasta poisjätettyä, käärmekohtausta

John Green: Paper Towns, 2008, Dutton Books, 365 sivua

https://contentcafe2.btol.com/

Vanessa Curtis: The Haunting of Tabitha Grey

Tabithan isä on saanut työpaikan vanhan kartanon tilanhoitajana ja koko perhe muuttaa paikan päälle saadakseen uuden suunnan elämälleen. Pian Tabitha alkaa kuitenkin huomata outoja tapahtumia, joita hän ei kykene järjellä selittämään. Onko hän vaarassa vai oikeasti seonnut?

Kyllä, kirja ihan oikeasti alkaa näin. Suureksi pettymyksekseni se ei kuitenkaan ollut B-luokan slasher, jos niin voi kirjoista edes sanoa, vaan aika laimeaksi jäävä kauhua yrittävä tarina. Juoni ei varsinaisesti ollut huono, vaikka olikin lopulta hieman liian yksinkertainen. Siinä oli hyviäkin hetkiä, jotka herättivät muutaman väristyksen. Loppuratkaisu ei ollut omaperäisimpiä, mutta solmi tyydyttävästi langanpätkät yhteen.

Hieman ennalta-arvattavan juonen olisin voinut vielä sivuuttaa, jos henkilöt olisivat olleet kiinnostavat tai miellyttävät. Vielä mitä, yksikään kirjan henkilöistä ei tuonut kaivattua kiintymyksen tunnetta. Tabitha on avuton ja lapsellinen ja käyttää koko kirjan ympäriinsä haahuiluun. Hän odottaa vastauksien vain tipahtavan syliinsä tekemättä itse oikeastaan mitään muuta kuin pyörtyilee ja on peloissaan. Hän ei myöskään tajua itse yhtään mitään. Ei siis absoluuttisen mitään. Kaikki asiat täytyy kertoa tarkasti ja juurta jaksaen ennen kuin valkenee. Tabitha on 14-vuotias! Kyllä sen ikäisenä pitäisi jo alkeellinen päättely onnistua.

Toisaalta, hänen vanhempansa ovat kaksi ärsyttävää tunnevammaista, joten ehkä avuttomuus on odotettavissa. Hänen äitinsä käytöstä vielä hieman ymmärtää masennuksen takia, mutta joitakin juttuja on todella vaikea niellä. Lopussa selviävä "pikku yksityiskohta" olisi myös ollut Tabithan hyvä kuulla hieman aikaisemmin. Hänen isänsä taas on toisella tavalla ärsyttävä. Hän on toisinaan todella kohtuuton ja odottaa lamaantuneelta lapseltaan aivan liikaa. Oman etunsa voisi kenties myös joskus unohtaa, kun lapsella on ongelmia?

Ison tekstin ja runsaiden marginaalien takia The Haunting of Tabitha Grey oli nopeaa ja kevyttä luettavaa. Se ei herättänyt suuria tunteita lievää ärsyyntymistä lukuunottamatta. Hieman nuoremmat lukijat voisivat saada kirjasta enemmän irti.

3 / 6 luultavasti eroon päättyvää parisuhdetta

Vanessa Curtis: The Haunting of Tabitha Grey, 2012, Egmont, 295 sivua

Kirjakauppoja maailmalta: Berliini

Kävin tosiaan kesän alussa Berliinissä ja minun piti tehdä kattava blogipostaus aiheesta. Postausta miettiessäni kuitenkin tajusin, kuinka valtavan laaja postauksen pitäisi olla, jotta se kattaisi edes pintaraapaisun upeasta Berliinistä. Päätinkin siis rajata aiheeni kirjablogiin istuvaksi. Pääsin nimittäin tutustumaan aivan ihanaan ja valtavaan kirjakauppaan! Tässä tulee

Dussmann

Dussmann on Berliinissä sijaitseva ihmissieluja sisäänsä syövä kaupparakennus, jossa on kolme kerrosta. Kaksi ylintä on varattu vain ja ainoastaan kirjoille ja kellarikerros on täynnä elokuvia ja cd-levyjä sun muuta koukuttavaa elektroniikkaa. Yksikin kerros on niin laaja, että sen läpikäymiseen kuluttaisi kevyesti kokonaisen päivän. Valitettavasti meillä ei ollut sellaisia aikoja käytettävänä, joten jouduin tyytymään pikavilkaisuun. Tästä johtuen en myöskään ottanut tarpeeksi kuvia tyydyttämään tarpeeni kokea Dussmann uudestaan.

 Hetken kierreltyäni huomasin lähes kaiken olevan saksankielistä. Tuntemattoman kielen autiomaassa  harhaillessani osuin sattumalta keitaalle silmieni osuessa tähän lumoavaan näkyyn:

Se olikin sitten täynnä ihastuttavia englanninkielisiä kirjoja kaikista eri genreistä. Kuljin sen hyllyjen välissä lumoutunut tuijotus kasvoillani ja päästellen ihastuneita huokauksia.

Ja mitä olisikaan kirjakauppa ilman hämmentäviä taiteellisia ratkaisuja!

Jos joskus matkustan takaisin taianomaiseen Berliiniin, saa matkakumppanini raahata minut väkipakolla Dussmannilta ulos.

PSA! Muutoksen tuulet puhaltavat!

Tämä on pienimuotoinen heads-up blogini tulevista tapahtumista.

Koska lapsen mieli on muuttuvainen, aion jälleen tehdä ulkoasuremonttia. Tällä kertaa tavoitteena on tehdä blogistani suoraviivaisempi ja mahdollisimman miellyttävä lukea. Aion myös siirtää postausten pääpainon kirja-arvosteluille ja joillekin satunnaisille kirjoittamisjutuille. Oman elämän lifestyle-asiat ovat minun osaltani siirtyneet muiden sosiaalisen median kanaville enkä jaksa väsätä niistä myös blogitekstejä. Poikkeuksena ovat erilaiset kirjatapahtumat ja -haasteet. Saatan intoutua myös jakamaan prosessiani Kirjamessujen saralta. Olen nimittäin kouluni kautta mukana tekemässä Kallion lukion Louhi-lavaa. En lupaa muutoksia yhdessä yössä, vaan joudutte mahdollisesti kestämään keskeneräisiä työvaiheita.

(Niille, jotka eivät ole törmänneet internetin ihmeellisissä syövereissä kirjainlyhenteeseen PSA, se tulee sanoista Public Service Announcement ja on eräs tumblrin käytetyimpiä ilmauksia.)

Kaunista keijuhöttöä: Fragile Eternity

https://immortalfiction.files.wordpress.com/

Oman hyllyn unohdetut:

Melissa Marr: Fragile Eternity

Sarjan kolmannessa osassa Aislinn yrittää tasapainotella sekavien tunteidensa kanssa ja asettua elämäänsä keijujen kuningattarena. Hänen suhteensa Sethin kanssa on koetuksella, sillä kesän lähestyminen tuo Aislinnin ja Keenanin lähemmäs toisiaan. Seth päättää ottaa kohtalon omiin käsiinsä arvaamattomin seurauksin. Samaan aikaan jännitteet hovien välillä kasvavat ja sota alkaa näyttää turhankin todennäköiseltä.

Aloitin tämän kirjan lukemisen Nukkumatin jälkeen, sillä kaipasin rauhallista ja rönsyilevää kerrontaa dekkarin nopean ja intensiivisen tahdin jälkeen. Mikään rauhallisuuden kaipuu ei kuitenkaan jaksa kantaa yli neljäsataasivuista kirjaa, jossa ei tapahdu oikeastaan kuin yksi merkittävä asia. Muun ajan säädetään sitä, kuinka kaikki ovat vähän hukassa eikä mikään mene niin kuin aina ennenkin.

Koin henkilöiden kanssa lukuisia väsyneen huvittuneita hetkiä, sillä lähes kaikki päättivät ryhtyä jollain tapaa ärsyttäviksi. Pahin kaikista oli Seth, joka otti itselleen Tyhmän Tytön roolin ja sovitti käytöksensä sen mukaan. Hän siis oli niin suuren, ikuisen rakkautensa lumoissa, ettei kyennyt miettimään tekojensa seurauksia tai järkevyyttä hetkeäkään. Kaikkein raivostuttavinta oli lähellä kirjan loppua ollut keskustelu Sethin ja Aislinnin välillä, missä Seth ei huomaa itsessään mitään vikaa, vaan sälyttää vastuun kaikkien muiden harteille. Niall oli harvinaisen kestettävä ja kohtaukset hänen kanssaan olivat kirjan kevyiten sujuvaa materiaalia. Valitettavasti niitä ei ollut tarpeeksi, jotta ne olisivat toimineet riittävänä vastapainona kaikelle rönsyilevälle haikailulle.

Melissa Marr on selvästi itse Aislinnin ja Sethin rakkaustarinan lumoissa tai yrittää hieman ontuvasti luoda pohjaa sarjan muiden osien draamalle. Veikkaan ensimmäistä vaihtoehtoa. Aislinnin ja Seth käyvät kirjassa useita kertoja tismalleen samanlaisen sisäisen monologin, jossa korostavat sitä, kuinka heidän rakkautensa on niin meant to be ja kuinka kukaan toinen ei voi koskaan ymmärtää heitä samalla tavalla tai merkitä heille niin paljon kuin he merkkaavat toisilleen. Tähän tulee tietenkin pian ähky ja mutisin jossain vaiheessa epämääräisiä varoituksia kirjaa kohtaan, jos joudun lukemaan kliseistä rakkausangstia vielä yhdenkin sivun.

Fragile Eternity oli häikäisevän selvästi täytekirja, jonka ainoa tehtävä oli rakentaa näyttämöä tuleville osille. Suurin kritiikkini kohdistuukin sivumäärään, josta olisi riittänyt puolet. Nykymuodossaan kirjaan kyllästyy ja lukija alkaa toivoa epätoivon voimalla edes jotain kiinnostavia tapahtumia. Kaunis kansi siinä ainakin on. Sitä voi sitten tuijotella, kun kyllästyy tapahtumattomuuteen.

2 1/2 6 Boa-käärmettä keijujen valtakunnassa

Melissa Marr: Fragile Eternity, 2009, Harper Collins, 389 sivua

Kirjojen sijaistoiminto

Olen lähiaikoina lukenut paljon mangaa, sillä lukuintoni ei ole jaksanut keskittyä yhtään monimutkaisempiin teoksiin. Seuraavan sarjan kaikki neljää osaa luin parissa päivässä paremman puutteessa. Pahoittelen postauksen epämääräistä asettelua, kuvat eivät oikein tahtoneet asettua.

Yoshigi Tonogai: Doubt

https://s3-eu-west-1.amazonaws.com/

Kaikkea sitä tosiaan tuleekin luettua. Doubt kertoo kuudesta nuoresta, jotka ovat tutustuneet Rabbit Doubt -nimisen kännykkäpelin ansiosta. Pelissä yksi on susi ja muut kaneja. Jos kanit arvaavat suden henkilöllisyyden ennen kuin se tappaa heidät kaikki, he voittavat. Jos taas susi jää ainoana eloon, se voittaa. Nuoret sopivat tapaavansa toisensa ensimmäisen kerran, mutta päätyvätkin hylättyyn mielisairaalaan vangeiksi pelaamaan kieroutunutta tosielämän versiota Rabbit Doubtista. Heidän on nyt etsittävä pakotie laitoksesta ja yritettävä arvata, kuka on pelin takana.

http://snoopycool.com/

Doubt oli viihdyttävä ja välillä hyvinkin yllättävä parin päivän lukuprojekti. Siitä ei puuttunut vauhtia ja väkivaltaa, vaikka käänteet olivatkin toisinaan vähän ennalta-arvattavia. En ole aivan vakuuttunut loppuratkaisusta ja olen vihainen siitä, että suosikkihenkilöni kuoli. Onneksi vasta viimeisessä osassa, mutta silti. Idea ei ehkä ollut kaikkein omaperäisin, mutta minuun se ja muut vastaavat uppoavat yleensä aina.

http://snoopycool.com/

Piirustustyyli oli suurimmaksi osaksi hyvä ja onnistui kuvaamaan tilanteiden ahdistavuutta. Muutama kohta oli epäselvä ja jouduin tarkastelemaan kuvia ärsyttävän kauan saadakseni selville, mitä oikein tapahtui. Jollain tasolla olisin toivonut tämän mangan olevan värillinen, vaikka yleensä pidän enemmän mustavalkoisuudesta.

http://media.tumblr.com/

Neljä osaa oli vähän liioittelua, sillä kolmekin olisi riittänyt tarinan kertomiseen tällä aineistolla. Pidän silti Doubtia lukemisen arvoisena ja tartun tilaisuuteen, jos vastaava sattuu eteen.

31/2 / 6 mielenkiintoista viivakoodia

Yoshigi Tonogai: Doubt, 2013, Sangatsu Manga, 

Vaikeuksia edessä ja takana ja sivulla ja ja ja...

http://2.bp.blogspot.com/

Lars Kepler: Nukkumatti

Aioin alunperin kirjoittaa arviooni siitä, kuinka loistava takakansiteksti tällä kirjalla on, mutta päätinkin antaa teidän itse lukea sen juonitiivistelmän sijasta.

"Mikael Kohler-Frost katosi kolmetoista vuotta sitten. Häntä pidettiin sarjamurhaaja Jurek Walterin viimeisenä uhrina. Kun Mikael sitten löytyy elossa, komisario Joona Linnan epäilykset vahvistuvat: oikeuspsykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla parhaillaan istuva Walter ei toiminut yksin. Mikaelin sieppasi joku muu - mutta kuka? Mikael itse uskoo olleensa Nukkumatin vankina. Hän muistaa vain unettavan hiekan ja päässä kilisevät posliinisormenpäät. Ja sen ettei hän ollut yksin. Joona Linna apureineen on tiukan paikan edessä: jonkun heistä on soluttauduttava suljetulle osastolle ja voitettava sadistisen sarjamurhaajan luottamus. Pian."

En tahdo spoilata kirjan käänteitä, sillä se veisi kaiken jännityksen, joten arvioni on valitettavan pinnallinen. Jos tahdot lukea todella intensiivisen, mukaansatempaavan ja pelottavan dekkarin, Nukkumatti on juuri sinua varten. Kirjan hengästyttävä tahti ja painostava ilmapiiri pysyvät koko tarinan läpi ja lukijan on pakko kääntää sivu toisensa jälkeen päästäkseen kohti loppua, oli se sitten millainen tahansa. Rauhallisia levähdyshetkiä on turha odottaa, sillä hitaammissakin kohdissa taustalla oleva synkkyys kurkkii olan yli.

Oli todella virkistävää lukea pitkästä aikaa niin koukuttavaa kirjaa, että se oli vaikea laskea käsistä. Luin aivan kevyesti useamman sata sivua kerralla. Tässä auttavana tekijänä oli tietenkin tyylin sopiva kieli ja ihanan lyhyet luvut. Siinä ei ollut mitään ylimääräistä koristelua tai turhanpäiväistä kikkailua, vaan kuvailu ja tapahtumat olivat juuri oikeassa tasapainossa. Niinkin suuressa määrin, että Nukkumatin jälkeen tahdoin lukea jotain paljon runollisempaa ja herkempää. Siitä kirjasta lisää seuraavassa postauksessa.

Kokisin itseni todella vastuuttomaksi, jos en antaisi tarpeeksi selvää varoitusta. Nukkumatti ei sovellu herkemmille lukijoille, sillä se on hyvin ahdistava ja paikoin oksettava kaikkine karmeine mielikuvineen. Jopa minulla oli illalla nukahtamisvaikeuksia ja olen sentään katsonut ja lukenut kaikenlaista kamalaa. Ja tietenkin nyt minun on pakko lukea lisää Lars Keplerin kirjoja, sillä toisinaan kaipaa juuri tällaista jännittävää kauhua.

Nukkumatissa oli erinomaiset henkilöt, mikä toi tarinaan inhimillisen näkökulman ja tietenkin auttoi sotkemaan ongelmallisia tilanteita vielä lisää. Joona Linna oli erityisesti sydäntäni lähellä ja pidin hänestä koko ajan yhtä huonoa ratkaisua lukuunottamatta. Enkä voinut olla symppaamatta suomalaistaustaista henkilöä ruotsalaisten keskellä. En tahdo henkilöistäkään paljastaa etukäteen paljoa, mutta sen sanon, että tämän kirjan Kusipäisten kakkiaisten kerhon puheenjohtaja ei todellakaan ole se, jota ensin tittelin kantajaksi luulee. On se kumma, miten ällöttävä joku voi olla olematta edes sarjamurhaaja.

Aikaisemmin olen hieman vältellyt Keplerin kirjoja luotaantyöntävien kansien ja rasittavan hehkutuksen takia, mutta nyt on myönnettävä, että taisin jäädä vähän koukkuun näihin Joona Linnan järkyttävien tapausten tutkimuksiin. Tahdon myös tietää, harrastavatko nämä dekkarit enemmänkin viimeisen sivun pommin pudotuksia...

5 / 6 pulahdusta jäiseen meriveteen

Lars Kepler: Nukkumatti, Sandmannen, 2012, suomentanut Anu Koivunen, 2013, Tammi, 529 sivua

Nukkumatti kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan

45. Kirja, joka pelottaa sinua

James Dashner: The Scorch Trials

https://36.media.tumblr.com/

Olen opettava esimerkki siitä, miten kirjapostauksia ei kannata tehdä. Sain kirjan luettua jo aikoja sitten, jolloin heti sen luettuani kirjoitin hyvin tunnepitoiset muistiinpanot. Nyt niihin palattuani en ymmärrä kuin hyvällä tuurilla puolet siitä, mitä silloin mahdoin tarkoittaa. Käytin kaiken lisäksi jo itse kirjan lukemiseen turhan paljon aikaa ja ehdin unohtaa alun tapahtumia loppua kohti mentäessä. Parhaani kuitenkin yritin.

Sarjan toisessa osassa ollaan selvitty labyrintista, mutta edessä ovat uudet vaikeudet. Wicked ei todellakaan ole poissa kuvioista ja Thomas ystävineen joutuu kohtaamaan aivan toisenlaisia haasteita kuin aiemmin. Mikään ei ole enää varmaa ja mikä tahansa voi olla valhetta. Labyrintin entiset asukkaat kilpailevat aikaa vastaan Scorchin polttavassa kuumuudessa ja järkensä menettäneiden Crankien kanssa.

Pahoittelen epämääräiseltä kuulostavia nimiä. En tiedä, millä nimellä paikat ja asiat on virallisesti suomennettu enkä uskalla lähteä arvailemaan. Epämääräinen kyllä kuvaa hyvin myös tunnelmiani kirjaa kohtaan. Jotenkin tuntui siltä, että tässä kirjassa ei oikein saavutettu mitään. Se oli melkein turhan oloinen. Mihinkään ei saanut vastauksia, kysymyksiä tuli vaan koko ajan lisää. Thomasin yleisin ajatus koko kirjassa oli "miksi?" ja se oli todellakin lukijalla päällimäisenä mielessä. Mitä ihmeen järkeä tässä kaikessa oikein on? Minulla on myös hienoisia epäilyksiä siitä, kuinka uskottavat ja kattavat selitykset tulevat olemaan. Täytyy lukea kolmas osa, kunhan saan aikaiseksi.

Sitten päästäänkin kaiken pahan alkuun ja juureen; Wickediin. Ensimmäisessä kirjassa Wicked oli enemmän taustalla eikä se ollut kovin näkyvä osa tarinaa. Toisin on toisessa osassa. Wicked herätti minussa aivan silmittömän vihan raivostuttavalla arvoituksellisuudellaan ja valheellisen ystävällisellä asenteellaan. Puhun lähinnä Rat Manista, joka oli Wickedin puhemies uusiin haasteisiin liittyen. Kaikein pahinta oli kuitenkin täysi avuttomuus, joka syntyi, kun henkilöillä ei yksinkertaisesti ollut mitään keinoa vastustaa Wickediä.

Henkilöt ovat usein se tekijä, joka tekee kirjasta hyvän tai huonon. Voin vilpittömäksi ilokseni ilmoittaa, että Thomas ei ollut läheskään niin ärsyttävä kuin ensimmäisessä osassa! Muutaman typerän ratkaisun hän jälleen teki, mutta suurimman osan ajasta tulimme hyvin toimeen, vaikka kirja olikin mielestäni hieman liian Thomas-keskeinen. Ymmärrän, että hän on päähenkilö, mutta rajansa kaikella. Oli typerä ratkaisu erottaa Thomas muusta porukasta, sillä hän ei yksin ole tarpeeksi kiinnostava. Tähän vaikuttaa hieman myös se, että Minho ja Newt ovat suosikkini ja olisin halunnut lukea heistä enemmän. Voi Minho. Hänellä ei ole kovin helppoa tässä kirjassa. Ymmärsin hyvin hänen asenteensa ja karkeat kommenttinsa etenkin hänen yksinkertaisen selityksensä jälkeen. Jonkun oli pakko olla kova, että päästiin yhtään mihinkään. Minhon vakioheitot olivat tietenkin mahtavia. Minho on sieluneläimeni. Vastakohtana Minho-rakkaudelleni oli valitettavasti Teresa. Olen joutunut tulemaan siihen tulokseen, että Dashner ei oikein osaa kirjoittaa naishenkilöitä. Teresan hahmossa olisi nimittäin ollut mahdollisuus myös hyvin toisenlaiseen taustatunnelmaan. Dashner kuitenkin onnistui saamaan minut inhoamaan Teresaa enkä usko sen olleen hänen tarkoituksensa. Toivon hänelle parempaa kaarta seuraavaan kirjaan.

Tiedättekö sen turhauttavan hetken, kun kirjan henkilö ajattelee aivan loistavan ajatusketjun vastaukseksi ikävälle henkilölle, mutta ei sano sitä ääneen? The Scorch Trials teki kerrankin sen aina toivomani asian eli antoi ajatusten muuttua sanoiksi. Kerrankin joku sanoi suorat sanat ja vielä hyvin perusteltuina. Lisää olisin silti kaivannut. Samalla sain lapsellista mielihyvää, kun Thomas oli katkera ja pikkumainen, koska juuri siltä itsestänikin tuntui.

Brutaaleja kohtia ei kirjasta uupunut ja herkimpien kannattaakin ehkä harkita ennen kirjaan tarttumista. Minua ei raakuus erityisemmin säväytä ja on pakko nostaa hattua Dashnerin kekseliäisyydelle. Osa väkivaltalaitteistosta oli erittäin luovaa ja yllättävää.

Lopuksi pieniä yksityiskohtia, jotka jäivät häiritsemään. Olisin halunnut tietää lisää Group B:stä eli tyttöjen labyrintista. Toisaalta ehkä ihan hyvä, ettei Dashner lähtenyt säheltämään sen kanssa. Perustarina olisi kuitenkin kiinnostanut. Hieman kismitti, että Jorgen sulautumisesta porukkaan ei sanottu oikeastaan mitään. Ensin hän on aivan kamala ja seuraavan kerran, kun Thomas näkee hänet, Jorge on osa porukkaa. Eniten ärsytti monia muitakin kirjoja vaivaa ongelma, jolle tässä kirjassa sopii nimeksi "muut Gladersit ja tytöt". Jos et jaksa kyseisiä henkilöitä meille esitellä ja erotella, älä ota niitä ollenkaan mukaan.

The Scorch Trials oli kokonaisuutena aika pirstaleinen ja hieman toisen osan kirouksen alla, mutta pysyi kuitenkin kohtalaisesti kasassa ja oli monin paikoin hyvinkin viihdyttävä. Nyt sitten odotetaan syksyllä ilmestyvää elokuvaa, josta olen kuullut sekä lupaavia että hyvin huolestuttavia huhuja.

31/2 / 6 karmeaa metallipalloa

James Dashner: The Scorch Trials, 2011, Chicken House, 359 sivua

Jinsei Kataoka & Kazuma Kondou: Deadman Wonderland

http://d.gr-assets.com/

Deadman Wonderlandia katselin joskus taannoin kirjamessuilla, mutten kuitenkaan ostanut. Päätin nyt siihen tarttua, kun Kallion mangavalikoima on mitä on.

Deadman Wonderland on Tokion raunioille rakennettu yksityinen vankila, joka toimii myös viihdekeskuksena ulkopuolisille. Ganta Igarashi on ainoa eloonjäänyt verilöylyssä, jossa kaikki hänet luokkatoverinsa kuolevat. Ganta tuomitaan syyttömänä Deadman Wonderlandiin, jossa hän huomaa vankilan olevan enemmän kuin vähän häiriintynyt. Gantan täytyy yrittää pysyä järjissään omituisten vankien ja kamalien käytäntöjen viidakossa samalla miettien keinoa todistaa syyttömyytensä.

Tarinassa oli useita mielenkiintoisia elementtejä, jotka eivät ensimmäisessä osassa vielä tietenkään päässeet kunnolla esille, mutta joiden takia saatan lukea sarjaa joskus eteenpäin. Henkilöistä en vielä oikein osaa sanoa muuta kuin sen, että selväjärkisyyttä on turha tästä mangasta etsiä. Paikoittain piirustustyyli oli mielestäni sekavaa ja vaikeasti seurattavaa. Se on suurimpia syitä sille, miksi en oikein innostunut Deadman Wonderlandista. Tämä vaivasi onneksi lähinnä nopeatempoisia toimintakohtauksia ja henkilöt olivatkin lähes aina taidokkaasti tehtyjä.

En ole vielä varma, luenko sarjan muita osia, joten tämä saa oman arvosanansa.

3 / 6 törmäystä kärryjen kanssa

Jinsei Kataoka & Kazuma Kondou: Deadman Wonderland, 2000, Tokyopop

Vähän kevyempää kesälukemista

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna

http://4.bp.blogspot.com/

Vihdoin ja viimein sain aikaiseksi lukea Liikkuvan linnan. Se on kiinnostanut minua jo pidemmän aikaa ja siitä tehty elokuva on mielestäni ihana. Kirja oli aika erilainen, mutta pidin siitäkin kovasti ilman, että elokuva olisi muuttunut silmissäni huonommaksi.

Liikkuva linna on trilogian ensimmäinen osa ja kertoo Sophiesta, joka repäistään irti tasaisesta elämästä hattukaupassa, kun noita kiroaa hänet. Sophie päätyy velho Howlin linnaan siivoojaksi ja mukaan Howlin hyvin erikoiseen elämään tehtyään sopimuksen linnaa liikuttavan demoni Calciferin kanssa. Hänen täytyy purkaa Howlin sopimus Calciferin kanssa, jos tahtoo demonin muuttavan hänet taas ennalleen.

Pidin kirjan tunnelmasta ja tyylistä. Se oli yksinkertaista ja sujuvasti etenevää. Tapahtumista oli helppo pysyä kärryillä eikä henkilöitä ollut liikaa. Jotkut asiat jäivät hieman epäselviksi, mutta oletan saavani vastauksia seuraavissa osissa. Kirjailijalla oli miellyttävä tapa kuvata ihmisiä. Heistä ei kerrottu kuin Sophien vaikutelma ja lopun sai kuvitella itse, jos sen koki tarpeelliseksi. Pidin myös siitä, kuinka paljastukset tulivat verkkaisesti muun tekstin lomassa hyppimättä silmille joka käänteessä. Ne odottivat kiltisti vuoroaan ja ujuttautuivat sitten sopivassa kohdassa mukaan.

Rakastin kirjan maailmaa. Taikuus ja erikoisuus limittyi hauskasti ihmisten elämään täysin arkipäiväisesti. Taikuus ei ollut se iso juttu Liikkuvassa linnassa, vaikka merkittävä elementti toki olikin. Minuun vetosi tietenkin myös vanhanaikainen tunnelma hattukauppoineen ja soveliaisuussääntöineen. Sophie oli päähenkilönä onnistunut eikä tehnyt tyhmä tyttö -päätöksen kuin kerran tai kaksi. Suurimman osan ajasta hän oli omalaatuinen ja sopivalla tavalla ärsyttävä, jottei olisi tylsä. Howl hieman hämmensi minua, koska elokuvassa hän on hyvin viehättävä. Kirjassa hän oli ainakin puoleen väliin asti kerta kaikkiaan raivostuttava, lapsellinen ja pikkumainen. Teki mieli antaa hieman tapakasvatusta. Surukseni joudun siis lisämään Howlin "fiktiiviset miehet, jotka saisivat pysyä todella kaukana minusta" -listalleni.

Liikkuva linna on nopealukuinen ja tarpeeksi yksinkertainen fantasiakirja rauhallisiin kesäpäiviin. Siitä jää hyvä mieli ja kiinnostus jatko-osia kohtaan.

4 / 6 loitsuksi luultua runonpätkää

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna, Howl's Moving Castle, 1986, suomentanut Ville Viitanen, WSOY, 323 sivua

https://f01.mrcdn.info/

Yana Toboso: Kuroshitsuji - Piru hovimestariksi

Minun teki kirjastossa käydessäni pitkästä aikaa mieli lukea mangaa. Valitettavasti Kallion kirjastossa ei ollut tarvitsemiani osia Death Notesta, joten päädyin kokeilemaan jotain uutta.

Kuroshitsuji kertoo Sebastianista, joka on arvostetun Phantomhive-suvun täydellinen hovimestari. Hänen isäntänsä on 12-vuotias Ciel Phantomhive, joka juoksuttaa Sebastianilla turhanpäiväisillä asioillaan. Sebastian ei kuitenkaan ole aivan sitä, miltä vaikuttaa. Yliluonnollisen taitavan hovimestarin taustalla on jotain synkempää kuin ensi silmäyksellä tulee ilmi.

Otin vahingossa suomenkielisen version mangasta, mikä ärsytti minua kotona huomatessani suomennoksen olevan hitusen ärsyttävä. Seuraavan osan otan sitten englanniksi. Kuroshitsuji tai Black Butler, kuten sen nimi englanniksi kuuluu, vaikuttaa ensimmäisen osan perusteella ihan viihdyttävältä ja mukavan harmittomalta mangalta, joskin vähän lapselliselta. Henkilöt tuntuivat tarpeeksi kiinnostavilta eikä ole ollenkaan haitaksi, että Sebastiania ei ole ollenkaan paha katsoa. En nyt oikein osaa antaa numeroarviointia, joten taidan miettiä yleisen arvosanan sitten, kun olen lukenut koko sarjan.

Yana Toboso: Kuroshitsuji vol 1, 2007, suomentanut Suvi Mäkelä, 2012, Punainen jättiläinen, 186 sivua

Simon Tofield: Simonin kissa ja Simonin kissan pentu

http://s.cdon.com/

http://mb.cision.com/

Näistä aivan valloittavista sarjakuvakirjoista olen aiemmin jo lukenut osia, mutta nyt luin ne vihdoin kokonaan. Ensimmäinen osa kertoo kirjoittajansa ilkikurisen kissan edesottamuksista ja toisessa osassa mukaan soppaan hyppää pieni löytökissanpentu. Piirtäjän sympaattisen yksinkertainen piirustustyyli lämmitti sydäntäni. Itse kissan omistajan tunnistin kyllä monta kirjoissa esiintyvää kohtausta omasta elämästäni.

Simon Tofield: Simonin kissa, Simon's Cat, 2009, suomentanut Niko Aula, Gummerus, 400 sivua
Simonin kissan pentu, Simon's Cat in Kitten Chaos, 2012, suomentajaa en nyt tähän hätään löydä, Gummerus, 240 sivua

Simonin kissa kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan

30. Sarjakuva-albumi tai -romaani

Murhia paperilla (välillä näinkin)

TV:n rikossarjat ovat pitkään olleet intohimoni, mutta dekkareita olen lukenut erittäin vähän. Päätin vähän laajentaa kokemustani seuraavien kirjojen avulla.

http://4.bp.blogspot.com/

A.J. Kazinski: Viimeinen hyvä ihminen

Viimeinen hyvä ihminen on taannoisen Kierrätyskeskus-shoppailuni hedelmiä, jonka Sezzie suostutteli (pakotti) minut ostamaan. Myönnän olleeni aluksi hieman skeptinen, mutta olin lopulta tyytyväinen ostokseeni.

Kirjan tapahtumat kietoutuvat vanhan juutalaisen myytin ympärille, joka kertoo maailmassa olevan 36 oikeamielistä ihmistä, joita ilman maailma tuhoutuisi. Kun hyviä ihmisiä alkaa kuolla ympäri maailmaa, italialainen poliisi Tommaso di Barbara alkaa selvittää tapausta. Hän tutkii tapausta yksin, kunnes tanskalainen panttivankineuvottelija Niels Bentzon aloittaa omat tiedustelunsa Tanskassa. Puolivahingossa Niels saa avukseen hieman elämästä syrjäytyneen astrofyysikko Hannah Lundin, joka näkee murhien kaavassa jotain elämää suurempaa. Alkaa hengästyttävä kilpajuoksu, jonka tarkoituksena on estää viimeisten uhrien kuolema tapahtumaketjussa, joka pakoilee logiikkaa ja tunnettuja sääntöjä. 

Tästä kirjasta ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu. Se on intensiivinen ja yllättäviä käänteitä viljelevä teos, joka pitää otteessaan suurimman osan ajasta. Minuun vetosi myös sen laaja tieteellinen sisältö. Kirjailija viljelee faktoja ja teorioita läpi kirjan selittäen ne tarpeeksi yksinkertaisesti monenlaisten lukijoiden ymmärrettäväksi. Pidin kielen tyylistä muutenkin. Vaikka aihe ja tunnelma olivat usein vakavia, kerronta oli täynnä minuun vetoavaa kuivaa huumoria ja huomautuksia. Sen takia koin oloni toisinaan hieman absurdiksi, kun toisaalta halusin ruveta syvän filosofiseksi, mutta päädyin kuitenkin naureskelemaan tyhmille lausahduksille.

Yllätyin itsekin siitä, että kiinnyin kirjan henkilöihin. Odotin tällaisessa dekkarissa henkilöiden olevan sivuseikka, mutta päädyinkin välittämään heidän kohtaloistaan. Kirjan päähenkilö Niels Bentzon oli ärsyttävistä tempauksistaan huolimatta sympaattinen ja elin täysillä mukana hänen ahdistustaan. Hannah Lund taas oli mielenkiintoinen ja vei tarinaa eteenpäin. Välillä hän jäi hieman kaksiulotteiseksi, mutta rakastin hänen tiedehetkiään. Sitten on tietenkin Tommaso di Barbara, josta voin sanoa vain kaksi asiaa. 1. Arvasin. 2. Pidin siitä, kuinka hänestä ei missään vaiheessa paljasteta kovinkaan paljon, mutta silti lukijalle jää selvä kuva siitä, millaisesta ihmisestä on kyse.

Rakenteen osalta kirja on jaettu kolmeen "kirjaan", jotka nekin kietoutuvat uskontoteeman ympärille. Ensimmäinen osa on selvästi pisin ja myös paras. Se on aivan mahtava ja saisi minulta kenties jopa täydet pisteet. Kaksi muutakin osaa on tietenkin huomioitava. Ne eivät missään nimessä olleet huonoja, vaikkeivat ensimmäisen tasolle ihan yltäneetkään. Minuun yksinkertaisesti vetosi enemmän ensimmäisen osan sykähdyttävä selvittely ja tietämättömyys jutun todellisesta luonteesta. Toisessa ja kolmannessa osassa on omat hyvät puolensa ja ne lukee mielellään, mutta ensimmäinen asetti riman liian korkealle. En aio missään nimessä paljastaa loppuratkaisua. Sanon ainoastaan sen verran, etten itse ollut siihen aivan tyytyväinen. Toisaalta en myöskään erityisen pettynyt. Tiesin jo ensimmäisen osan loputtua, ettei kirjalle olisi mahdollista keksiä sellaista lopetusta, joka olisi täysin minut tyydyttävä. Hyväksyn siis kirjailijan valinnan.

51/2 / 6 kolikkoa vanhan naisen kädessä

A.J. Kazinski: Viimeinen hyvä ihminen, Den sidste gode mand, 2010, suomentanut Päivi Kivelä, 2011, Otava, 473 sivua

Viimeinen hyvä ihminen kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan.

49. Jännityskirja tai dekkari

Patricia Cornwell: Post Mortem, Kay Scarpettan tutkimuksia

https://cdn.cdon.com/

Kay Scarpetta on Richmondin johtava kuolinsyytutkija, joka joutuu tutkimaan alueella liikkuvan sarjamurhaajan aikaansaannoksia. Joku tappaa naisia heidän makuuhuoneissaan aina vain julmemmin ja poliisi ei yrityksistään huolimatta onnistunut pääsemään lähellekään tappajaa, josta ei tiedetä oikeastaan mitään. Ei edes sitä, millä perusteella hän valitsee uhrinsa. Scarpetta ajautuu koko ajan tunteellisemmin mukaan tapaukseen sekä sen karmeuden että ulkopuolisten paineiden takia. Joku on vuotanut tietoja lehdistölle ja sormi osoittaa Scarpettan laitokseen. Kun mukaan sysätään vielä monimutkainen parisuhde ja vieraileva sukulaistyttö, on Kay Scarpetta hermoromahduksen partaalla.

Valitsin juuri tämän dekkarin, koska oikeuspatologia kiinnostaa minua suuresti. Kirjassa ei valitettavasti keskitytty siihen kovinkaan paljon, vaan päähuomio oli Kay Scarpettan elämässä ja mielenmaisemassa. Hän oli ihan mukiin menevä päähenkilö, vaikkei kovin joukosta erottuva. Hän oli toisinaan vähän rasittava maanisuudessaan, mutta suurimman osan ajasta minä-kerrontaa jaksoi. Post Mortem oli perustavaraa muiltakin osin. Se ei ollut erityisen omaperäinen ratkaisujen suhteen, vaikka naispatologi päähenkilönä olikin ysärikirjassa kiva ratkaisu. Myöhemmin tästä on tullut jopa trendi. Omat suosikkini kirjan henkilöistä olivat oikeuspsykologi, jonka nimeä en nyt muista, ja etsivä Marino. Marino oli kaikessa tympeydessään minusta hyvä henkilö, sillä häneen sai sekä ärsyyntyä että olla samalla puolella.

Kirjan aikana saa todellakin muistutuksia siitä, kuinka pitkälle ja nopeasti teknologia on kehittynyt. Kaikki tietokoneisiin liittyvä kuulostaa nykylukijalle huvittavalta vanhanaikaisessa hitaudessaan. Mielestäni parasta oli keskustelut DNA-tutkimuksesta, sillä lähivuosien rikossarjoja katsoneelle on käsittämätöntä, että kirjan ajassa siitä ei saanut irti oikeastaan mitään muuta kuin kahden näytteen yhteensopivuuden. Myös suomennoksesta kuultaa vanhentuminen aina toisinaan slangi-sanavalintojen osalta.

Lopetus oli sanalla sanoen kätevä. Kivasti kurottiin langat yhteen ja paha sai palkkansa jne. Pidän itse hieman syvällisemmistä ratkaisuista. Lähellä loppua oleva jännitysmomentti tarjosi kuitenkin aika huvittavan "arvasin!"-hetken. Olen tainnut katsoa hieman liikaa rikossarjoja, sillä dekkareiden on aika vaikea yllättää minut.

Muutama viimeinen kritiikki. Ensinnäkin, miksi sarjan kirjojen järjestys täytyy kaivaa kiven alta? Sain turvautua suomi24-keskusteluun, sillä kirjoja ei selvästi tahdota ilmoittaa oikeassa järjestyksessä monessakaan paikassa. Toiseksi, mikä logiikka oli lukujaossa? Ne alkoivat ja loppuivat ihan miten itse halusivat. Ei ymmärrä. Kolmas kritiikkini koskee Cornwellin kieltä. Varsinkin alkukirjasta hän sortui ärsyttävään naistenlehtityyliin kuvaillessaan asioita. Lopussa se väheni, mutta hyppäsi aina välillä taas esiin. Naistenlehtityyli siis tarkoittaa sitä, kun kuvataan teennäisin kiertoilmauksin ja liian tarkasti sisutusta ja ihmisiä.

Post Mortem ei ollut ihan sitä, mitä olisin toivonut, mutta sen luki kuitenkin ihan sujuvasti. Juonesta ei myöskään putoa, vaikkei sitä ahmaisisikaan yhteen menoon. Itse pidin kirjaa laukussani ja luin aina sopivissa väleissä. Post Mortem oli ihan viihdyttävä murhapläjäys ja saatan jopa lukea sen toisen osan.

3 / 6 huonosti piilotettua modeemia.

Patricia Cornwell: Post Mortem, PostMortem, 1990, suomentanut Erkki Jukarainen, 1994, Otava, 352 sivua

Post Mortem kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan.

42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua.

Tämä ei johdu kirjasta itsestään, vaan sen kannesta. Kirjan lukeminen julkisilla paikoilla oli toisinaan hitusen kiusallista.

Klassikot 2.0: Kultahattu

http://s.cdon.com/

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

Toukokuun osuudeksi tämän vuoden klassikkohaasteessa valikoitui Kultahattu. Tosin suomalaisetkin tunnistavat kirjan todennäköisemmin The Great Gatsby -nimellä. Kultahatun kertoja on Nick Carraway, joka kertoo erikoisen naapurinsa Jay Gatsbyn elämästä ja suuresta rakkaudesta. Samalla kirja on kuvaus 20-luvun Yhdysvaltojen ökyrikkaiden yltäkylläisestä elämäntavasta ja mielenlaadusta.

En ole ennen tainnut lukea kirjaa, jossa minäkertoja ei olisi päähenkilö eikä sellaisen kirjoittaminen olisi tullut mieleenikään. Kultahatussa näin kuitenkin on asian laita ja ratkaisu toimii erinomaisesti. Näemme Gatsbyn hankalan tilanteen ja muiden henkilöiden omituisuudet Nickin silmin. Hän on omalla tavallaan ulkopuolinen ja osaakin tarkastella asioita eri näkökulmasta kuin muut. Silti Nick ei ole aivan luotettava kertoja, vaan tapahtumat värittyvät hänen ajatustensa mukaan.

Minulla on muutama sananen sanottavana kirjan henkilöistä. Toisinaan koko joukon ainoa edes täysjärkisyyden liepeille ylettyvä on kirjan kertoja, Nick Carraway. Hän on kiitettävän kylmähermoinen eikä tee raivostuttavia päätöksiä. Nick edustaa tavallisuutta muiden henkilöiden älyttömyyden ja epärealistisuuden rinnalla. Kaikki muut elävät käsittämättömässä yltäkylläisyydessä, jossa on aivan normaalia järjestää yhtäkkiset suuret pidot. Gatsbya käy aina välillä sääliksi ja hän on ihan tarpeeksi miellyttävä suuresta todellisuudentajuttomuudestaan huolimatta. Daisy taas oli mielestäni raivostuttava. Tytön heitukka, joka on niin haahuileva, että on muiden vietävissä. Kaikki kirjan miehet taas näkivät hänet jonakin suurena jumalattarena, jonka jokainen sana ja liikahdus olivat uskomattoman sulokkaita ja merkittäviä. Tom ja Daisy ansaitsivat todellakin toisensa.

Kirjan henkilöiden tapa elää ja katsoa maailmaa ei minua erityisemmin viehättänyt, vaan olen pikemminkin onnellinen, etten syntynyt 20-luvun rikkaaksi yhdysvaltalaiseksi, jolla ei ole minkäänlaista käsitystä oman elämänpiirinsä ulkopuolisista asioista.

Kultahattu oli sujuvan nopea lukea ja sisälsi useita aivan uskomattoman upeita lauseita. Se ei herättänyt minussa suuria intohimoja suuntaan eikä toiseen, mutta suosittelen ehdottomasti koulussa luettavaksi klassikoksi. Se on selkokielinen, lyhyt ja viihdyttävä.

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu, The Great Gatsby, 1925, suomentanut Marja Niiniluoto, Otava, 220 sivua

Kultahattu kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan

28. Kirja, jonka nimessä on väri

Siltojen alla suhisee: Cuckoo Song

Olen hyvin pahoillani pitkästä kirjapostaustauosta. Jumituin vähän kirjojen suhteen enkä toisaalta halunnut postata kirjoja yksinään. Tämän postaan kuitenkin yksin, kuuluuhan se Toisen hyllyn aarteet -kirjahaasteeseen.

http://d.gr-assets.com/

Frances Hardinge: Cuckoo Song

Sezzien alustus:
Liberté pyysi minulta kirjaa, jossa ei ole typerää teiniromanssia. Huomasin, että vaihtoehdot olivat hieman vähissä, mutta lopulta en kuitenkaan osannut päättää kahden kirjan väliltä, joten kysyin tarkentavia kysymyksiä ja niiden avulla päädyin Cuckoo Songiin. Ostin sen kesällä Oxfordista ja kirja kiehtoi minua suuresti. Alussa se oli mielestäni kammottavan pelottava, sen jälkeen pidin todella paljon kirjan maailmasta ja viisaasta pohdinnasta, jota siinä käytiin ihmisyydestä ja muutoksen tarpeesta. Cuckoo Songin hahmot ovat huolella rakennetut ja kokonaisuutena kirja on mielestäni erittäin onnistunut.

Cuckoo Song kertoo 12-vuotiaasta tytöstä nimeltä Triss, joka eräänä päivänä huomaa, ettei olekaan oma itsensä. Hän yrittää sopia takaisin omaan elämäänsä, kunnes saa tietää karmean totuuden siitä, mitä hänelle on tapahtunut. Triss joutuu kohtaamaan liian pian koittavan ratkaisun hetken apunaan vain vastaan hangoitteleva pikkusiskonsa Pen ja kuolleen veljensä kihlattu Violet, joka on Trissin äidin mukaan huonoa väkeä.

Tämän hieman väärään aikaan yöstä kirjoitetun arvostelun selkeyttämiseksi olen päättänyt jakaa mielipiteeni neljään kategoriaan; yleisvaikutelma, tästä pidin, tästä en pitänyt ja nuortenkirjallisuuden ongelmia, jotka kaipaavat puuttumista

Yleisvaikutelmasta joudun ikäväkseni sanomaan, että Cuckoo Song oli ihan kiva. Se ei ollut erityisen hyvä, muttei myöskään huono. Enemmänkin aika keskinkertainen. Minusta tuntuu myös, että luin sen väärään aikaan. Kaikki varmaan tietävät, kuinka ärsyttävää on, kun huomaa lukevansa jotakin kirjaa aivan sopimattomalla hetkellä. Kirjan alkupuoli tökki minulla pahasti syistä, jotka selitän myöhemmin. Tarina pääsi mielestäni vauhtiin vasta puolivälin jälkeen. Pidinkin viimeisestä 200 sivusta paljon enemmänkin kuin alusta. Cuckoo Songissa oli mielestäni erittäin kiehtovia elementtejä, teemoja ja yksityiskohtia. Jotkut niistä herättivät ajatuksia, toiset huvittivat ja osa toi tarinaan mystisyyttä. Ongelmana oli ainoastaan, että niitä oli liikaa. Kirja itsessäänkin oli mielestäni liian pitkä. Osa loistavista asioista jäi vähäiselle käsittelylle ja lukijana en aina pysynyt perässä kaikissa käänteissä. Kustannustoimittamista ja ajatusten selkeyttämistä hieman lisää ja kirja olisi toiminut dynaamisempana kokonaisuutena.

Erityisen vaikutuksen minuun tekivät kuusi osaa, toiset pieniä ja toiset taas hieman suurempia. Rakastin paikkojen, otusten ja henkilöiden(ei ihmisten) nimiä. Ne olivat yksinkertaisella tavalla nokkelia ja selvästi mietittyjä. Nimet olivat myös siinä suhteessa hienovaraisia, että ne eivät saman tien luoneet vahvoja mielikuvia, vaan jättivät tilaa omalle ajattelulle. Toinen mahtava asia oli Violet. Hän oli henkilönä aivan loistava ja moniulotteinen. Hän oli yksi ainoista henkilöistä, joka ei missään vaiheessa raivostuttanut minua. Hänessä oli särmää, tarttumapintaa ja vikoja, minkä takia hänen kohtauksensa olivat kaikkein kiinnostavimpia. Kolmas asia oli jazz-musiikin kuvailu. Rakastuin aivan täydellisesti tapaan, jolla kirjailija kuvasi eri jazz-musiikin tyylejä. Tunnistin täysin, mistä hän puhui ja jokainen kuvaus sai hymyn huulilleni. Neljäs, viides ja kuudes ovat molemmat keskusteluja. Yhdessä kohdassa Violet selittää Penille ja Trissille, jotka ovat eläneet yltäkylläisyyden kuplassa, tavallisten ihmisten vaikeuksista rahan kanssa. Toisessa taas Shrike selittää tytöille, miksi sakset ovat salaperäisen Besiders-kansan vihollisia. Koko keskustelun piilevä filosofisuus iski minuun syvästi. Viimeinen keskustelu käytiin Trissin (siinä vaiheessa hänen nimensä on Trista) ja Piers Crescentin välillä. En voi vastustaa kohtauksia, joissa rasittaville henkilöille näytetään heidän virheensä ja heidät pakotetaan näkemään tekemänsä vääryys. Lapsellista riemua koin suunnattomasti.

Nyt päästään sitten asioihin, jotka minua ärsyttivät. Niitä ei ole kovin montaa, mutta valitettavasti samat ärsyttävyydet piinasivat minua lähes koko kirjan läpi. Olen joutunut myöntämään itselleni olevani voimakkaasti suhtautuvaa sorttia, mikä tässä tapauksessa tarkoitti, että jouduin toisinaan lopettamaan lukemisen ärsyyntyessäni liikaa. Kaikkein ärsyttävin kaikista oli Pen. Hänestä tuli mukava vasta viimeisen sadan sivun aikana. Muuten Pen ei tehnyt mitään muuta kuin valitti, hankaloitti päähenkilön elämää ja teki erittäin typeriä valintoja. Tästä lisää seuraavassa kappaleessa. Kuten jo aiemmin mainitsin niistä turhista elementeistä, Mr Grace oli ehdottomasti sellainen. Hänellä oli aluksi oma, tärkeä tehtävänsä, mutta loppuvaiheessa hänestä tuli turha hidastava tekijä, joka ei edes saanut kunnollista käsittelyä. Mr Grace jäi liian merkityksettömäksi, jotta hänen kohtalonsa olisi herättänyt minussa minkäänlaisia tunteita. Hän olisi ansainnut paremman käsittelyn tai sitten hän olisi saanut jäädä pieneksi henkilöksi. Viimeinen, mutta ei vähäisin raivostuttavuuden kohde oli tyttöjen äiti, joka herätti minussa suunnatonta vihaa. Se nainen oli pohjimmiltaan syyllinen aika moneen koko kirjaan johtaneeseen asiaan ja pääsi minusta hieman liian helpolla.

Vihdoin pääsen asioihin, jotka tämän kirjan ansiosta huomaan olevan nuortenkirjallisuuden erittäin naurettavia piirteitä, joista tulisi päästä eroon ensi sijassa.

1. Lapsi-ikä. Tästä lähin yli 20-vuotiaat, joilla ei ole kasvatustutkintoa, eivät saa kirjoittaa alle 13-vuotiaita päähenkilöitä. Jostain kumman syystä aikuisilla kirjailijoilla vaikuttaa olevan todella vääristynyt käsitys lasten henkisestä kehityksestä. Kaikki lapset välillä 4-10 käyttäytyvät aivan samalla tavalla. He saavat olla rationaalisia olentoja silloin, kun se jotenkin edistää juonta, mutta muuten he käyttäytyvät kuin 5-vuotiaat. Eli he ovat aivan täysin impulssiensa hallittavana, saavat uhmaikäisen kiukkukohtauksia, eivät kykene ajattelemaan seurauksia ja unohtavat tärkeät tehtävät saman tien. Cuckoo Song on loistava esimerkki, sillä Pen käyttäytyi ensimmäiset 300 sivua juuri kuvailemallani tavalla ja hän oli sentään 9! Ei 5!

2. Takakansitekstit. Syy siihen, miksi en oikein päässyt Cuckoo Songin kanssa vauhtiin oli sen takakansiteksti. Siinä kerrottiin tarkasti asiat, joiden selvittämiseen Triss käytti ensimmäiset sata sivua! Vähän puuduttaa lukea sivu toisensa jälkeen, kuinka päähenkilö miettii ahdistuneesti syytä ongelmiinsa, kun lukija jo ne tietää. Tämä ei siis ollut kirjan syy, vaan huonon takakansitekstin. Valitettavan usein juuri nuortenkirjoissa käy juurikin näin.

Nyt, kun olen saanut valittaa rivin toisensa jälkeen, minun on pakko sanoa, että kirja on oikeasti ihan lukemisen arvoinen. Se on vähän erilainen kuin monet muut lähiaikoina julkaistut nuortenkirjat ja se se ainakin herättää tunteita.

3 / 6 kenties kuollutta sammakkoa rasiassa

Frances Hardinge: Cuckoo Song, 2014, Macmillan, 409 sivua

Ereitan postauksen hänelle antamastani kirjasta löydät täältä

Klassikot 2.0: Sieppari ruispellossa

http://upload.wikimedia.org/

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa

Sieppari ruispellossa kertoo nuoresta Holden Caulfieldistä, joka koulusta erottamisensa jälkeen päätyy viivyttämään kotiin paluutaan viettämällä muutaman päivän New Yorkissa. Holden vaeltelee päämäärättömästi impulssiensa mukaan yrittäessään etsiä jotain itselleen mieleistä tekemistä tai ainakin vältellä häntä masentavia asioita.

Kuten edellisestä kappaleesta toivon mukaan saitte irti, kirjassa on hyvin hajanainen juoni. Juonikaarella ei oikeastaan ole edes kovin paljon merkitystä, sillä se on vain kehyskertomus Holdenin sisäiselle monologille ja erikoiselle luonteenlaadulle. Suurin osa kirjasta koostuukin Holdenin huomioista ympäröivästä maailmasta, ihmisistä, tapahtumista ja ilmiöistä.

Holden oli kertojana ehdottomasti omalaatuinen. Hän ei pitänyt mistään ja ajatteli lähes kaiken olevan falskia, kornia tai masentavaa. Ne olivatkin kirosanojen ohella Holdenin käytetyimpiä. Kirjan päähenkilönä kykenin sietämään Holdenia, mutta tosielämässä en olisi katsellut hänen touhujaan hetkeäkään, sillä hän kuvittelee olevansa sulava, nokkela ja asioista perillä, vaikka on jatkuvasti vain erittäin kiusallinen ja kakaramaisen rasittava. On myös tavallaan surullista lukea sellaisen minä-kertojan kuvausta, joka arvostelee kaikkea ympärillään. Erityisesti, kun suuri osa sitä vihaa kuluu muiden onnellisuuden halveksimiseen. Holden on olevinaan aivan eri maata kuin muut ja päätyy tekemään samoja korneja, falskeja ja masentavia asioita kuin typerinä pitämänsä ihmiset. Kirjassa on toki selvää, että Holden on avun tarpeessa. Hänen käytöksensä muuttuu aina vain impulsiivisempaan ja sekavampaan suuntaan. Häneltä katoaa todellisuudentaju lähes täysin. Kirjan viimeinen aukeama ei siis yllättänyt ainakaan minua lainkaan.

Siepparissa oli joitain erittäin hyviä kohtia, joissa Holden pysähtyi hetkeksi ajattelemaan maailmaa ja heitti normaalin valituksensa sekaan jonkin hienon oivalluksen ennen kuin jatkoi muista aiheista. Olikin vähän harmi, ettei hän koskaan jaksanut paneutua aatoksiinsa. Ehdoton suosikkini oli hänen pohdintansa museosta ja siellä käyvien ihmisten muuttumisesta. En silti ymmärrä, miksi Sieppari ruispellossa on saanut niin suuren aseman nykykirjallisuudessa.  En kokenut, että se tarjosi oikeastaan mitään uutta tai omaperäistä. Se oli kertomus teini-ikäisen pojan angstista ja epärealistisista käsityksistä ympäröivästä maailmasta. Minun on hyvin vaikea uskoa, että se olisi ainoa lajissaan.

Kirjan vähäisestä sivumäärästä ja nopealukuisuudesta huolimatta minulla kesti melkein nolottavan kauan saada se valmiiksi. Tämä johtui siitä, että mielestäni Sieppari ruispellossa oli yksinkertaisesti tylsä. Se parani viimeisessä neljänneksessä, mutta ennen sitä jouduin laittamaan itselleni sivumäärätavoitteita päästäkseni eteenpäin. Se ei välttämättä ollut kirjan vika, sen tyylinen kirjallisuus ei vain todellakaan ole minua varten.

Hieman ristiriitaisesti tähän aika negatiiviseen arvioon suosittelen silti kirjan lukemista tietyissä olosuhteissa. Äidinkielen kurssille kirja sopisi loistavasti, sillä siitä saisi helposti revittyä useita hyviä esseen aiheita ja syvällisen pohdinnankaan ei pitäisi tuottaa ongelmia. Se ei siis myöskään ole kovin pitkä. Toinen syy on sama kuin tässä projektissa eli sen lukeminen sen klassikko-aseman takia. Voipahan ainakin väittää lukeneensa klassikon ja vaikuttaa näin yleissivistyneemmältä kuin oikeasti onkaan. Sieppari ruispellossa saattaisi vedota paremmin myös hieman itseäni nuorempaan lukijaan, sillä Holdenissa on teini-iän kapinaa, joka joihinkin vetoaa. Kenties joku 15-vuotias saisi kirjasta paljonkin irti.

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa, The Catcher in the Rye, 1951, suomentanut Arto Schroderus, 2004, Tammi, 289 sivua

Sieppari ruispellossa kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan:

37. Kirja, joka on kielletty jossain päin maailmaa

History vai herstory?

Olin tosiaan tänään kirjallisen ilmaisun tunnilla, jossa opettaja esitteli meille "The Writer's Journey" -nimisen ikivanhan tarinakaavion, (jonka voitte lukea alempaa). Opettajamme pyysi meitä miettimään kaaviota jonkun tuntemamme kirjan pohjalta ja mielessäni oli edellisen keskustelun jäljiltä Varjojen kaupungit. Ennen kuin esittelen suuren asiaan liittyvän valaistumiseni on parempi, että olemme kaikki samoissa lähtökohdissa. Lukekaa siis "The Writer's Journey" ja toivon mukaan nautitte siitä yhtä paljon kuin minä.

The Writer's Journey

Stages of the Journey

Act One

1. The Ordinary World- the hero is seen in his(most of the time the hero is a man) everyday life. It's not necessarily our human world.
2. The Call to Adventure- the initiating incident of the story
3. Refusal of the Call- the hero experiences some hesitation to answer the call
4. Meeting with the Mentor- the hero gains the supplies, knowledge, and confidence needed to commence the adventure
5. Crossing the First Threshold- the hero commits wholeheartedly to the adventure


Act Two

1. Tests, Allies and Enemies- the hero explores the special world, faces trial, and makes friends and enemies. He is tested with temptation and difficulties.
2. Approach to the Innermost Cave- the hero nears the center of the story and the special world
3. The Supreme Ordeal- the hero faces the greatest challenge yet and experiences death and rebirth
4. Reward- the hero experiences the consequences of surviving death


Act Three

1. The Road Back- the hero returns to the ordinary world or continues to an ultimate destination
2. The Resurrection- the hero experiences a final moment of death and rebirth so they are pure when they reenter the ordinary world. The adventure has changed the hero and he returns home a different person
3. Return with the Elixir- the hero returns with something to improve the ordinary world. He has become the mentor.

(Kopioin osan artikkelista Wikipediasta ja lisäilin joitain omia selvennyksiäni.)

Nyt pääsemme varsinaiseen metatekstiini. Kun alkaa ajatella Varjojen kaupunkien kolmea ensimmäistä osaa, löytyy niistä selkeästi tämä tarinan kulku. Ei kuitenkaan Claryn osalta, vaan Jacen ja kun asiaa ajattelee tarkemmin koko sarjahan on Jacen tarina kerrottuna Claryn silmin. Clary on vain se voima, joka työntää tarinan käyntiin ja toimii juonen edistäjänä silloin, kun häntä siihen tarvitaan. Jace on se, jolle kaikki suuret tapahtumat ja hetket osuvat. Hän on se, joka lopussa kohtaa pahan ja kokee matkan seurauksena suuren henkisen kasvun. Clary pysyy koko sarjan ajan lähes samanlaisena sisäisesti, kun taas Jace muuttuu juuri sankarikertomuksille tyypilliseen tapaan viisaammaksi ja tekee sinut itsensä kanssa.


Act One:

1. Jacen elämässä kaikki on kunnossa ja hän on tyytyväinen vallitsevaan tasapainoon.
2. Clary ilmestyy kuvioihin tuoden mukanaan jotain täysin uutta ja tuntematonta.
3. Jace yrittää lähettää Claryn pois ja jatkaa normaalia elämäänsä.
4. Jace päätyy mukaan ensimmäisiin helppoihin tehtäviin, joista syntyy toimivuuden illuusio. Jace hyväksyy sen, että Clary on nyt osa hänen elämäänsä.

Act Two:

1. Sarjan aikana muodostuu porukka, joihin Jace voi luottaa, kun taas jotkut paljastuvatkin vastustajiksi
2. Juoni tiivistyy. Jace ja Clary jakavat yhteisen hetken ja Jace lähtee kohtaamaan vastustajiaan.
3. Jace taistelee ensin Sebastianin kanssa ja lopulta Valentinen kanssa pelastaen Claryn ja kuollen samalla itse
4. Jace herää kuolleista ja voi vihdoin aloittaa varsinaisen romanssinsa Claryn kanssa.

Act Three:

1. Jace palaa ystäviensä ja perheensä luokse tulevaisuuden näkyessä kirkkaana
2. Hän on muuttunut ihmisenä ja löytänyt oman tiensä elämässä.
3. Kokemus on tehnyt Jacesta viisaamman ja hän alkaa opettaa Clarya taistelemaan


Koin tietenkin oloni äärettömän fiksuksi tämän tajutessani. Hieman tämä paljastus iskee syvän feministiseen olemukseeni, sillä vaikka Clary on sarjan päähenkilö, ei hän ole sen sankari. On se kyllä kumma, kun naishenkilöiden täytyy aina rakastua ja tulla poikaystävänsä pelastamiksi. Toivon todella nykykirjallisuuden alkavan käyttää enemmän The Writer's Journeyn täyttäviä sankarittaria ainaisten sankarien sijaan. Varjojen kaupunkien kohdalla kykenen feministisistä epäkohdista kuitenkin pääsemään yli. Onhan sarja muistakin vioistaan huolimatta viihdyttävä ja myönnän lukevani sitä lähinnä Magnuksen ja Alecin takia, sillä Clary ja Jace ovat aika raivostuttavia enkä heistä kovinkaan paljon välitä. Silti on tärkeää, että näistä asioista puhutaan ja ihmiset suhtautuisivat kriittisemmin siihen, kenen tarinoita oikeasti kerrotaan. Ehkä history voisi useammin olla herstory


Koko tämän pohdinnan päätöksenä voin vain todeta, että näköjään koulussakin toisinaan oppii jotain oikeasti kiinnostavaa.

Alta pois

Lisää Death Notea! Pidän arvioni mangan suhteen aika lyhyinä enkä jaksa niitä syvällisesti arvioida. Nämä ovat enemmänkin lyhyitä tunnelmia kirjoista. Blogger ei taas ole kaverini, joten sivun asettelussa on hieman ongelmia.

http://static.comicvine.com/

Death Note 2: Confluence

Ensimmäinen Death Noten osa oli mukaansa tempaava ja loistavaa viihdettä. Confluence ei valitettavasti yllä lähellekään edeltäjänsä tasoa, vaan jäi hieman epämääräiseksi säheltämiseksi. Tässä tapauksessa voidaan siis syyttää toisen osan kirousta. Erikseen on pakko valita erään naishenkilön juonen osa. En nyt muista hänen nimeään, mutta Confluence rakensi hänen tarinaansa ja luonnettaan aivan kuin hänestä olisi tulossa uusi tärkeä henkilö. Sanotaan vaikka, että olin hämmentynyt lopputuloksesta.

Ihanaa oli se, että L oli enemmän esillä ja hänestä paljastui uusia asioita. L on ehdottomasti suosikkihenkilöni ja hänen osuutensa ovat erittäin kiinnostavia. Enemmän niitä, kiitos. Confluence etenee onneksi nopeasti, on ihan jännittävä ja sen kykenee lukemaan yhdeltä istumalta. Siksi sen puutteet eivät ehdi häiritä liian kauaa.

2 1/2 / 6 vääriä henkilöllisyyksiä

Tsugumi Ohba & Takeshi Obata: Death Note 2: Confluence, 2004, Viz Media, 197 sivua

http://img3.wikia.nocookie.net/

Death Note 3: Hard Run

Voin ilokseni todeta Hard Runin olleen parempi kuin edellinen osa. Siinä oli selkeät ja kiinnostavat uudet elementit, kuten L:n ja Lightin yhteinen koulunkäynti ja toisen Kiran ilmestyminen kuvioihin.

Tämän osan kanssa kamppailin jälleen ristiriitaisuuden kanssa kannustaessani Lightia pitämättä hänestä kuitenkaan erityisesti.

Minulle jäi vähän huono ennakkoaavistus seuraavasta osasta viimeisen muutaman sivun perusteella.

3 1/2 / 6 huonolaatuisia c-kasetteja

Tsugumi Ohba & Takeshi Obata: Death Note 3: Hard Run, 2005, Viz Media, 193 sivua

http://static.comicvine.com/

Death Note 4: Love

Ennakkoaavistukseni osui valitettavasti oikeaan. Edellisen kirjan lopussa esitelty Misa oli yksi rasittavimmista kirjallisuuden henkilöistä pitkään aikaan. Hän oli lapsellinen, kohtuuton ja todellinen Tyhmä Tyttö. Misa ei saa sympatioita minulta. Hänen mukanaan tullut Shinigamien rakkaus-elementti taas oli hyvinkin kiinnostava ja kuulen siitä toivottavasti myöhemmissä osissa lisää.

Kirjan lopun asetelma seuraavaa osaa varten on hyvin lupaava ja toivonkin, että se vastaa odotuksiani.

2 1/2 / 6 pakkomielteisiä tyttösiä

Tsugumi Ohba & Takeshi Obata: Death Note 4: Love, 2006, Viz Media, 203 sivua


Death Note 4: Love kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan.

23. Kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä

Lisää kuvateksti

Death Note 5: Whiteout

Olin positiivisesti yllättynyt. Alussa Whiteout vähän haparoi, mutta sai itseään niskasta kiinni jo ennen puoliväliä. Tässä osassa oli kiva tunnelma tutkimusten suhteen, oli sellaista vähän valoisampaa tekemisen meininkiä.

Misakaan ei ollut yhtään niin ärsyttävä. Vähän edelleen, mutta suurimman osan ajasta hän oli ihan siedettävä. Ärsyttävyysosuuden hoitikin tällä kertaa Matsuda typerällä tempauksellaan.

Odotan innolla tietoa siitä, kenellä Yotsubassa on Death Note!

Pienenä lisähuomautuksena on pakko mainita kirjan englanninkielisistä nimistä. Ne kuulostavat periaatteessa englannilta, mutta eivät oikeasti ole olemassa. Se tuottaa ainakin minulle suurta hupia.

31/2 / 6 salaista kokousta

Tsugumi Ohba & Takeshi Obata: Death Note 5: Whiteout, 2006, Viz Media, 201 sivua

http://d.gr-assets.com/

Death note 6: Give-and-Take

Kuudennessa tuntui olevan kaksi aivan erilaista osaa. Kirjan alkupuolisko meni epämääräiseen hyörimiseen ympäriinsä. Ensin kehitettiin suunnitelma ja sitten se torpattiin. Sama toistui uudestaan ja uudestaan. Mitään ei varsinaisesti saatu aikaan, vaan kaikki vain istuivat toimettomina. Loppupuolisko taas oli hengästyttävä ja toiminnantäyteinen ajojahti, joka oli aivan pakko lukaista kerralla. Sitä oli ilo lukea ja jännittää.

Give-and-Take toi minulle järkytyksen myös henkilöiden kohdalla. Yleensä pidän L:stä ja Misa ärsyttää minua. Tällä kertaa asetelma kääntyi päälaelleen. Misa oli ihana nerokkaine suunnitelmineen ja loistavine asenteineen. Hänellä oli hyvät jutut ja hänen osaansa juonesta halusi lukea enemmänkin. L taas oli raivostuttava. Minusta tuntuu, että hänestä yritetään tehdä liian älykästä. Hän ei koskaan usko valheita tai mene lankaan. Aina on kaikki mahdollisuudet jo mietittynä. Hitusen se alkaa turhauttaa, kun L ei koskaan tee virheitä.

Lisäksi, jos pääjuonena on Yotsuban Kira, jättäkää edes hetkeksi L:n epäilyt Lightin suhteen taka-alalle.

Tsugumi Ohba & Takeshi Obata: Death Note 6: Give-and-Take, 2006, Viz Media, 216 sivua