Kirjakauppoja maailmalta: Berliini

Kävin tosiaan kesän alussa Berliinissä ja minun piti tehdä kattava blogipostaus aiheesta. Postausta miettiessäni kuitenkin tajusin, kuinka valtavan laaja postauksen pitäisi olla, jotta se kattaisi edes pintaraapaisun upeasta Berliinistä. Päätinkin siis rajata aiheeni kirjablogiin istuvaksi. Pääsin nimittäin tutustumaan aivan ihanaan ja valtavaan kirjakauppaan! Tässä tulee

Dussmann

Dussmann on Berliinissä sijaitseva ihmissieluja sisäänsä syövä kaupparakennus, jossa on kolme kerrosta. Kaksi ylintä on varattu vain ja ainoastaan kirjoille ja kellarikerros on täynnä elokuvia ja cd-levyjä sun muuta koukuttavaa elektroniikkaa. Yksikin kerros on niin laaja, että sen läpikäymiseen kuluttaisi kevyesti kokonaisen päivän. Valitettavasti meillä ei ollut sellaisia aikoja käytettävänä, joten jouduin tyytymään pikavilkaisuun. Tästä johtuen en myöskään ottanut tarpeeksi kuvia tyydyttämään tarpeeni kokea Dussmann uudestaan.

 Hetken kierreltyäni huomasin lähes kaiken olevan saksankielistä. Tuntemattoman kielen autiomaassa  harhaillessani osuin sattumalta keitaalle silmieni osuessa tähän lumoavaan näkyyn:

Se olikin sitten täynnä ihastuttavia englanninkielisiä kirjoja kaikista eri genreistä. Kuljin sen hyllyjen välissä lumoutunut tuijotus kasvoillani ja päästellen ihastuneita huokauksia.

Ja mitä olisikaan kirjakauppa ilman hämmentäviä taiteellisia ratkaisuja!

Jos joskus matkustan takaisin taianomaiseen Berliiniin, saa matkakumppanini raahata minut väkipakolla Dussmannilta ulos.

PSA! Muutoksen tuulet puhaltavat!

Tämä on pienimuotoinen heads-up blogini tulevista tapahtumista.

Koska lapsen mieli on muuttuvainen, aion jälleen tehdä ulkoasuremonttia. Tällä kertaa tavoitteena on tehdä blogistani suoraviivaisempi ja mahdollisimman miellyttävä lukea. Aion myös siirtää postausten pääpainon kirja-arvosteluille ja joillekin satunnaisille kirjoittamisjutuille. Oman elämän lifestyle-asiat ovat minun osaltani siirtyneet muiden sosiaalisen median kanaville enkä jaksa väsätä niistä myös blogitekstejä. Poikkeuksena ovat erilaiset kirjatapahtumat ja -haasteet. Saatan intoutua myös jakamaan prosessiani Kirjamessujen saralta. Olen nimittäin kouluni kautta mukana tekemässä Kallion lukion Louhi-lavaa. En lupaa muutoksia yhdessä yössä, vaan joudutte mahdollisesti kestämään keskeneräisiä työvaiheita.

(Niille, jotka eivät ole törmänneet internetin ihmeellisissä syövereissä kirjainlyhenteeseen PSA, se tulee sanoista Public Service Announcement ja on eräs tumblrin käytetyimpiä ilmauksia.)

Kaunista keijuhöttöä: Fragile Eternity

https://immortalfiction.files.wordpress.com/

Oman hyllyn unohdetut:

Melissa Marr: Fragile Eternity

Sarjan kolmannessa osassa Aislinn yrittää tasapainotella sekavien tunteidensa kanssa ja asettua elämäänsä keijujen kuningattarena. Hänen suhteensa Sethin kanssa on koetuksella, sillä kesän lähestyminen tuo Aislinnin ja Keenanin lähemmäs toisiaan. Seth päättää ottaa kohtalon omiin käsiinsä arvaamattomin seurauksin. Samaan aikaan jännitteet hovien välillä kasvavat ja sota alkaa näyttää turhankin todennäköiseltä.

Aloitin tämän kirjan lukemisen Nukkumatin jälkeen, sillä kaipasin rauhallista ja rönsyilevää kerrontaa dekkarin nopean ja intensiivisen tahdin jälkeen. Mikään rauhallisuuden kaipuu ei kuitenkaan jaksa kantaa yli neljäsataasivuista kirjaa, jossa ei tapahdu oikeastaan kuin yksi merkittävä asia. Muun ajan säädetään sitä, kuinka kaikki ovat vähän hukassa eikä mikään mene niin kuin aina ennenkin.

Koin henkilöiden kanssa lukuisia väsyneen huvittuneita hetkiä, sillä lähes kaikki päättivät ryhtyä jollain tapaa ärsyttäviksi. Pahin kaikista oli Seth, joka otti itselleen Tyhmän Tytön roolin ja sovitti käytöksensä sen mukaan. Hän siis oli niin suuren, ikuisen rakkautensa lumoissa, ettei kyennyt miettimään tekojensa seurauksia tai järkevyyttä hetkeäkään. Kaikkein raivostuttavinta oli lähellä kirjan loppua ollut keskustelu Sethin ja Aislinnin välillä, missä Seth ei huomaa itsessään mitään vikaa, vaan sälyttää vastuun kaikkien muiden harteille. Niall oli harvinaisen kestettävä ja kohtaukset hänen kanssaan olivat kirjan kevyiten sujuvaa materiaalia. Valitettavasti niitä ei ollut tarpeeksi, jotta ne olisivat toimineet riittävänä vastapainona kaikelle rönsyilevälle haikailulle.

Melissa Marr on selvästi itse Aislinnin ja Sethin rakkaustarinan lumoissa tai yrittää hieman ontuvasti luoda pohjaa sarjan muiden osien draamalle. Veikkaan ensimmäistä vaihtoehtoa. Aislinnin ja Seth käyvät kirjassa useita kertoja tismalleen samanlaisen sisäisen monologin, jossa korostavat sitä, kuinka heidän rakkautensa on niin meant to be ja kuinka kukaan toinen ei voi koskaan ymmärtää heitä samalla tavalla tai merkitä heille niin paljon kuin he merkkaavat toisilleen. Tähän tulee tietenkin pian ähky ja mutisin jossain vaiheessa epämääräisiä varoituksia kirjaa kohtaan, jos joudun lukemaan kliseistä rakkausangstia vielä yhdenkin sivun.

Fragile Eternity oli häikäisevän selvästi täytekirja, jonka ainoa tehtävä oli rakentaa näyttämöä tuleville osille. Suurin kritiikkini kohdistuukin sivumäärään, josta olisi riittänyt puolet. Nykymuodossaan kirjaan kyllästyy ja lukija alkaa toivoa epätoivon voimalla edes jotain kiinnostavia tapahtumia. Kaunis kansi siinä ainakin on. Sitä voi sitten tuijotella, kun kyllästyy tapahtumattomuuteen.

2 1/2 6 Boa-käärmettä keijujen valtakunnassa

Melissa Marr: Fragile Eternity, 2009, Harper Collins, 389 sivua

Kirjojen sijaistoiminto

Olen lähiaikoina lukenut paljon mangaa, sillä lukuintoni ei ole jaksanut keskittyä yhtään monimutkaisempiin teoksiin. Seuraavan sarjan kaikki neljää osaa luin parissa päivässä paremman puutteessa. Pahoittelen postauksen epämääräistä asettelua, kuvat eivät oikein tahtoneet asettua.

Yoshigi Tonogai: Doubt

https://s3-eu-west-1.amazonaws.com/

Kaikkea sitä tosiaan tuleekin luettua. Doubt kertoo kuudesta nuoresta, jotka ovat tutustuneet Rabbit Doubt -nimisen kännykkäpelin ansiosta. Pelissä yksi on susi ja muut kaneja. Jos kanit arvaavat suden henkilöllisyyden ennen kuin se tappaa heidät kaikki, he voittavat. Jos taas susi jää ainoana eloon, se voittaa. Nuoret sopivat tapaavansa toisensa ensimmäisen kerran, mutta päätyvätkin hylättyyn mielisairaalaan vangeiksi pelaamaan kieroutunutta tosielämän versiota Rabbit Doubtista. Heidän on nyt etsittävä pakotie laitoksesta ja yritettävä arvata, kuka on pelin takana.

http://snoopycool.com/

Doubt oli viihdyttävä ja välillä hyvinkin yllättävä parin päivän lukuprojekti. Siitä ei puuttunut vauhtia ja väkivaltaa, vaikka käänteet olivatkin toisinaan vähän ennalta-arvattavia. En ole aivan vakuuttunut loppuratkaisusta ja olen vihainen siitä, että suosikkihenkilöni kuoli. Onneksi vasta viimeisessä osassa, mutta silti. Idea ei ehkä ollut kaikkein omaperäisin, mutta minuun se ja muut vastaavat uppoavat yleensä aina.

http://snoopycool.com/

Piirustustyyli oli suurimmaksi osaksi hyvä ja onnistui kuvaamaan tilanteiden ahdistavuutta. Muutama kohta oli epäselvä ja jouduin tarkastelemaan kuvia ärsyttävän kauan saadakseni selville, mitä oikein tapahtui. Jollain tasolla olisin toivonut tämän mangan olevan värillinen, vaikka yleensä pidän enemmän mustavalkoisuudesta.

http://media.tumblr.com/

Neljä osaa oli vähän liioittelua, sillä kolmekin olisi riittänyt tarinan kertomiseen tällä aineistolla. Pidän silti Doubtia lukemisen arvoisena ja tartun tilaisuuteen, jos vastaava sattuu eteen.

31/2 / 6 mielenkiintoista viivakoodia

Yoshigi Tonogai: Doubt, 2013, Sangatsu Manga, 

Vaikeuksia edessä ja takana ja sivulla ja ja ja...

http://2.bp.blogspot.com/

Lars Kepler: Nukkumatti

Aioin alunperin kirjoittaa arviooni siitä, kuinka loistava takakansiteksti tällä kirjalla on, mutta päätinkin antaa teidän itse lukea sen juonitiivistelmän sijasta.

"Mikael Kohler-Frost katosi kolmetoista vuotta sitten. Häntä pidettiin sarjamurhaaja Jurek Walterin viimeisenä uhrina. Kun Mikael sitten löytyy elossa, komisario Joona Linnan epäilykset vahvistuvat: oikeuspsykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla parhaillaan istuva Walter ei toiminut yksin. Mikaelin sieppasi joku muu - mutta kuka? Mikael itse uskoo olleensa Nukkumatin vankina. Hän muistaa vain unettavan hiekan ja päässä kilisevät posliinisormenpäät. Ja sen ettei hän ollut yksin. Joona Linna apureineen on tiukan paikan edessä: jonkun heistä on soluttauduttava suljetulle osastolle ja voitettava sadistisen sarjamurhaajan luottamus. Pian."

En tahdo spoilata kirjan käänteitä, sillä se veisi kaiken jännityksen, joten arvioni on valitettavan pinnallinen. Jos tahdot lukea todella intensiivisen, mukaansatempaavan ja pelottavan dekkarin, Nukkumatti on juuri sinua varten. Kirjan hengästyttävä tahti ja painostava ilmapiiri pysyvät koko tarinan läpi ja lukijan on pakko kääntää sivu toisensa jälkeen päästäkseen kohti loppua, oli se sitten millainen tahansa. Rauhallisia levähdyshetkiä on turha odottaa, sillä hitaammissakin kohdissa taustalla oleva synkkyys kurkkii olan yli.

Oli todella virkistävää lukea pitkästä aikaa niin koukuttavaa kirjaa, että se oli vaikea laskea käsistä. Luin aivan kevyesti useamman sata sivua kerralla. Tässä auttavana tekijänä oli tietenkin tyylin sopiva kieli ja ihanan lyhyet luvut. Siinä ei ollut mitään ylimääräistä koristelua tai turhanpäiväistä kikkailua, vaan kuvailu ja tapahtumat olivat juuri oikeassa tasapainossa. Niinkin suuressa määrin, että Nukkumatin jälkeen tahdoin lukea jotain paljon runollisempaa ja herkempää. Siitä kirjasta lisää seuraavassa postauksessa.

Kokisin itseni todella vastuuttomaksi, jos en antaisi tarpeeksi selvää varoitusta. Nukkumatti ei sovellu herkemmille lukijoille, sillä se on hyvin ahdistava ja paikoin oksettava kaikkine karmeine mielikuvineen. Jopa minulla oli illalla nukahtamisvaikeuksia ja olen sentään katsonut ja lukenut kaikenlaista kamalaa. Ja tietenkin nyt minun on pakko lukea lisää Lars Keplerin kirjoja, sillä toisinaan kaipaa juuri tällaista jännittävää kauhua.

Nukkumatissa oli erinomaiset henkilöt, mikä toi tarinaan inhimillisen näkökulman ja tietenkin auttoi sotkemaan ongelmallisia tilanteita vielä lisää. Joona Linna oli erityisesti sydäntäni lähellä ja pidin hänestä koko ajan yhtä huonoa ratkaisua lukuunottamatta. Enkä voinut olla symppaamatta suomalaistaustaista henkilöä ruotsalaisten keskellä. En tahdo henkilöistäkään paljastaa etukäteen paljoa, mutta sen sanon, että tämän kirjan Kusipäisten kakkiaisten kerhon puheenjohtaja ei todellakaan ole se, jota ensin tittelin kantajaksi luulee. On se kumma, miten ällöttävä joku voi olla olematta edes sarjamurhaaja.

Aikaisemmin olen hieman vältellyt Keplerin kirjoja luotaantyöntävien kansien ja rasittavan hehkutuksen takia, mutta nyt on myönnettävä, että taisin jäädä vähän koukkuun näihin Joona Linnan järkyttävien tapausten tutkimuksiin. Tahdon myös tietää, harrastavatko nämä dekkarit enemmänkin viimeisen sivun pommin pudotuksia...

5 / 6 pulahdusta jäiseen meriveteen

Lars Kepler: Nukkumatti, Sandmannen, 2012, suomentanut Anu Koivunen, 2013, Tammi, 529 sivua

Nukkumatti kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan

45. Kirja, joka pelottaa sinua

James Dashner: The Scorch Trials

https://36.media.tumblr.com/

Olen opettava esimerkki siitä, miten kirjapostauksia ei kannata tehdä. Sain kirjan luettua jo aikoja sitten, jolloin heti sen luettuani kirjoitin hyvin tunnepitoiset muistiinpanot. Nyt niihin palattuani en ymmärrä kuin hyvällä tuurilla puolet siitä, mitä silloin mahdoin tarkoittaa. Käytin kaiken lisäksi jo itse kirjan lukemiseen turhan paljon aikaa ja ehdin unohtaa alun tapahtumia loppua kohti mentäessä. Parhaani kuitenkin yritin.

Sarjan toisessa osassa ollaan selvitty labyrintista, mutta edessä ovat uudet vaikeudet. Wicked ei todellakaan ole poissa kuvioista ja Thomas ystävineen joutuu kohtaamaan aivan toisenlaisia haasteita kuin aiemmin. Mikään ei ole enää varmaa ja mikä tahansa voi olla valhetta. Labyrintin entiset asukkaat kilpailevat aikaa vastaan Scorchin polttavassa kuumuudessa ja järkensä menettäneiden Crankien kanssa.

Pahoittelen epämääräiseltä kuulostavia nimiä. En tiedä, millä nimellä paikat ja asiat on virallisesti suomennettu enkä uskalla lähteä arvailemaan. Epämääräinen kyllä kuvaa hyvin myös tunnelmiani kirjaa kohtaan. Jotenkin tuntui siltä, että tässä kirjassa ei oikein saavutettu mitään. Se oli melkein turhan oloinen. Mihinkään ei saanut vastauksia, kysymyksiä tuli vaan koko ajan lisää. Thomasin yleisin ajatus koko kirjassa oli "miksi?" ja se oli todellakin lukijalla päällimäisenä mielessä. Mitä ihmeen järkeä tässä kaikessa oikein on? Minulla on myös hienoisia epäilyksiä siitä, kuinka uskottavat ja kattavat selitykset tulevat olemaan. Täytyy lukea kolmas osa, kunhan saan aikaiseksi.

Sitten päästäänkin kaiken pahan alkuun ja juureen; Wickediin. Ensimmäisessä kirjassa Wicked oli enemmän taustalla eikä se ollut kovin näkyvä osa tarinaa. Toisin on toisessa osassa. Wicked herätti minussa aivan silmittömän vihan raivostuttavalla arvoituksellisuudellaan ja valheellisen ystävällisellä asenteellaan. Puhun lähinnä Rat Manista, joka oli Wickedin puhemies uusiin haasteisiin liittyen. Kaikein pahinta oli kuitenkin täysi avuttomuus, joka syntyi, kun henkilöillä ei yksinkertaisesti ollut mitään keinoa vastustaa Wickediä.

Henkilöt ovat usein se tekijä, joka tekee kirjasta hyvän tai huonon. Voin vilpittömäksi ilokseni ilmoittaa, että Thomas ei ollut läheskään niin ärsyttävä kuin ensimmäisessä osassa! Muutaman typerän ratkaisun hän jälleen teki, mutta suurimman osan ajasta tulimme hyvin toimeen, vaikka kirja olikin mielestäni hieman liian Thomas-keskeinen. Ymmärrän, että hän on päähenkilö, mutta rajansa kaikella. Oli typerä ratkaisu erottaa Thomas muusta porukasta, sillä hän ei yksin ole tarpeeksi kiinnostava. Tähän vaikuttaa hieman myös se, että Minho ja Newt ovat suosikkini ja olisin halunnut lukea heistä enemmän. Voi Minho. Hänellä ei ole kovin helppoa tässä kirjassa. Ymmärsin hyvin hänen asenteensa ja karkeat kommenttinsa etenkin hänen yksinkertaisen selityksensä jälkeen. Jonkun oli pakko olla kova, että päästiin yhtään mihinkään. Minhon vakioheitot olivat tietenkin mahtavia. Minho on sieluneläimeni. Vastakohtana Minho-rakkaudelleni oli valitettavasti Teresa. Olen joutunut tulemaan siihen tulokseen, että Dashner ei oikein osaa kirjoittaa naishenkilöitä. Teresan hahmossa olisi nimittäin ollut mahdollisuus myös hyvin toisenlaiseen taustatunnelmaan. Dashner kuitenkin onnistui saamaan minut inhoamaan Teresaa enkä usko sen olleen hänen tarkoituksensa. Toivon hänelle parempaa kaarta seuraavaan kirjaan.

Tiedättekö sen turhauttavan hetken, kun kirjan henkilö ajattelee aivan loistavan ajatusketjun vastaukseksi ikävälle henkilölle, mutta ei sano sitä ääneen? The Scorch Trials teki kerrankin sen aina toivomani asian eli antoi ajatusten muuttua sanoiksi. Kerrankin joku sanoi suorat sanat ja vielä hyvin perusteltuina. Lisää olisin silti kaivannut. Samalla sain lapsellista mielihyvää, kun Thomas oli katkera ja pikkumainen, koska juuri siltä itsestänikin tuntui.

Brutaaleja kohtia ei kirjasta uupunut ja herkimpien kannattaakin ehkä harkita ennen kirjaan tarttumista. Minua ei raakuus erityisemmin säväytä ja on pakko nostaa hattua Dashnerin kekseliäisyydelle. Osa väkivaltalaitteistosta oli erittäin luovaa ja yllättävää.

Lopuksi pieniä yksityiskohtia, jotka jäivät häiritsemään. Olisin halunnut tietää lisää Group B:stä eli tyttöjen labyrintista. Toisaalta ehkä ihan hyvä, ettei Dashner lähtenyt säheltämään sen kanssa. Perustarina olisi kuitenkin kiinnostanut. Hieman kismitti, että Jorgen sulautumisesta porukkaan ei sanottu oikeastaan mitään. Ensin hän on aivan kamala ja seuraavan kerran, kun Thomas näkee hänet, Jorge on osa porukkaa. Eniten ärsytti monia muitakin kirjoja vaivaa ongelma, jolle tässä kirjassa sopii nimeksi "muut Gladersit ja tytöt". Jos et jaksa kyseisiä henkilöitä meille esitellä ja erotella, älä ota niitä ollenkaan mukaan.

The Scorch Trials oli kokonaisuutena aika pirstaleinen ja hieman toisen osan kirouksen alla, mutta pysyi kuitenkin kohtalaisesti kasassa ja oli monin paikoin hyvinkin viihdyttävä. Nyt sitten odotetaan syksyllä ilmestyvää elokuvaa, josta olen kuullut sekä lupaavia että hyvin huolestuttavia huhuja.

31/2 / 6 karmeaa metallipalloa

James Dashner: The Scorch Trials, 2011, Chicken House, 359 sivua

Jinsei Kataoka & Kazuma Kondou: Deadman Wonderland

http://d.gr-assets.com/

Deadman Wonderlandia katselin joskus taannoin kirjamessuilla, mutten kuitenkaan ostanut. Päätin nyt siihen tarttua, kun Kallion mangavalikoima on mitä on.

Deadman Wonderland on Tokion raunioille rakennettu yksityinen vankila, joka toimii myös viihdekeskuksena ulkopuolisille. Ganta Igarashi on ainoa eloonjäänyt verilöylyssä, jossa kaikki hänet luokkatoverinsa kuolevat. Ganta tuomitaan syyttömänä Deadman Wonderlandiin, jossa hän huomaa vankilan olevan enemmän kuin vähän häiriintynyt. Gantan täytyy yrittää pysyä järjissään omituisten vankien ja kamalien käytäntöjen viidakossa samalla miettien keinoa todistaa syyttömyytensä.

Tarinassa oli useita mielenkiintoisia elementtejä, jotka eivät ensimmäisessä osassa vielä tietenkään päässeet kunnolla esille, mutta joiden takia saatan lukea sarjaa joskus eteenpäin. Henkilöistä en vielä oikein osaa sanoa muuta kuin sen, että selväjärkisyyttä on turha tästä mangasta etsiä. Paikoittain piirustustyyli oli mielestäni sekavaa ja vaikeasti seurattavaa. Se on suurimpia syitä sille, miksi en oikein innostunut Deadman Wonderlandista. Tämä vaivasi onneksi lähinnä nopeatempoisia toimintakohtauksia ja henkilöt olivatkin lähes aina taidokkaasti tehtyjä.

En ole vielä varma, luenko sarjan muita osia, joten tämä saa oman arvosanansa.

3 / 6 törmäystä kärryjen kanssa

Jinsei Kataoka & Kazuma Kondou: Deadman Wonderland, 2000, Tokyopop

Vähän kevyempää kesälukemista

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna

http://4.bp.blogspot.com/

Vihdoin ja viimein sain aikaiseksi lukea Liikkuvan linnan. Se on kiinnostanut minua jo pidemmän aikaa ja siitä tehty elokuva on mielestäni ihana. Kirja oli aika erilainen, mutta pidin siitäkin kovasti ilman, että elokuva olisi muuttunut silmissäni huonommaksi.

Liikkuva linna on trilogian ensimmäinen osa ja kertoo Sophiesta, joka repäistään irti tasaisesta elämästä hattukaupassa, kun noita kiroaa hänet. Sophie päätyy velho Howlin linnaan siivoojaksi ja mukaan Howlin hyvin erikoiseen elämään tehtyään sopimuksen linnaa liikuttavan demoni Calciferin kanssa. Hänen täytyy purkaa Howlin sopimus Calciferin kanssa, jos tahtoo demonin muuttavan hänet taas ennalleen.

Pidin kirjan tunnelmasta ja tyylistä. Se oli yksinkertaista ja sujuvasti etenevää. Tapahtumista oli helppo pysyä kärryillä eikä henkilöitä ollut liikaa. Jotkut asiat jäivät hieman epäselviksi, mutta oletan saavani vastauksia seuraavissa osissa. Kirjailijalla oli miellyttävä tapa kuvata ihmisiä. Heistä ei kerrottu kuin Sophien vaikutelma ja lopun sai kuvitella itse, jos sen koki tarpeelliseksi. Pidin myös siitä, kuinka paljastukset tulivat verkkaisesti muun tekstin lomassa hyppimättä silmille joka käänteessä. Ne odottivat kiltisti vuoroaan ja ujuttautuivat sitten sopivassa kohdassa mukaan.

Rakastin kirjan maailmaa. Taikuus ja erikoisuus limittyi hauskasti ihmisten elämään täysin arkipäiväisesti. Taikuus ei ollut se iso juttu Liikkuvassa linnassa, vaikka merkittävä elementti toki olikin. Minuun vetosi tietenkin myös vanhanaikainen tunnelma hattukauppoineen ja soveliaisuussääntöineen. Sophie oli päähenkilönä onnistunut eikä tehnyt tyhmä tyttö -päätöksen kuin kerran tai kaksi. Suurimman osan ajasta hän oli omalaatuinen ja sopivalla tavalla ärsyttävä, jottei olisi tylsä. Howl hieman hämmensi minua, koska elokuvassa hän on hyvin viehättävä. Kirjassa hän oli ainakin puoleen väliin asti kerta kaikkiaan raivostuttava, lapsellinen ja pikkumainen. Teki mieli antaa hieman tapakasvatusta. Surukseni joudun siis lisämään Howlin "fiktiiviset miehet, jotka saisivat pysyä todella kaukana minusta" -listalleni.

Liikkuva linna on nopealukuinen ja tarpeeksi yksinkertainen fantasiakirja rauhallisiin kesäpäiviin. Siitä jää hyvä mieli ja kiinnostus jatko-osia kohtaan.

4 / 6 loitsuksi luultua runonpätkää

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna, Howl's Moving Castle, 1986, suomentanut Ville Viitanen, WSOY, 323 sivua

https://f01.mrcdn.info/

Yana Toboso: Kuroshitsuji - Piru hovimestariksi

Minun teki kirjastossa käydessäni pitkästä aikaa mieli lukea mangaa. Valitettavasti Kallion kirjastossa ei ollut tarvitsemiani osia Death Notesta, joten päädyin kokeilemaan jotain uutta.

Kuroshitsuji kertoo Sebastianista, joka on arvostetun Phantomhive-suvun täydellinen hovimestari. Hänen isäntänsä on 12-vuotias Ciel Phantomhive, joka juoksuttaa Sebastianilla turhanpäiväisillä asioillaan. Sebastian ei kuitenkaan ole aivan sitä, miltä vaikuttaa. Yliluonnollisen taitavan hovimestarin taustalla on jotain synkempää kuin ensi silmäyksellä tulee ilmi.

Otin vahingossa suomenkielisen version mangasta, mikä ärsytti minua kotona huomatessani suomennoksen olevan hitusen ärsyttävä. Seuraavan osan otan sitten englanniksi. Kuroshitsuji tai Black Butler, kuten sen nimi englanniksi kuuluu, vaikuttaa ensimmäisen osan perusteella ihan viihdyttävältä ja mukavan harmittomalta mangalta, joskin vähän lapselliselta. Henkilöt tuntuivat tarpeeksi kiinnostavilta eikä ole ollenkaan haitaksi, että Sebastiania ei ole ollenkaan paha katsoa. En nyt oikein osaa antaa numeroarviointia, joten taidan miettiä yleisen arvosanan sitten, kun olen lukenut koko sarjan.

Yana Toboso: Kuroshitsuji vol 1, 2007, suomentanut Suvi Mäkelä, 2012, Punainen jättiläinen, 186 sivua

Simon Tofield: Simonin kissa ja Simonin kissan pentu

http://s.cdon.com/

http://mb.cision.com/

Näistä aivan valloittavista sarjakuvakirjoista olen aiemmin jo lukenut osia, mutta nyt luin ne vihdoin kokonaan. Ensimmäinen osa kertoo kirjoittajansa ilkikurisen kissan edesottamuksista ja toisessa osassa mukaan soppaan hyppää pieni löytökissanpentu. Piirtäjän sympaattisen yksinkertainen piirustustyyli lämmitti sydäntäni. Itse kissan omistajan tunnistin kyllä monta kirjoissa esiintyvää kohtausta omasta elämästäni.

Simon Tofield: Simonin kissa, Simon's Cat, 2009, suomentanut Niko Aula, Gummerus, 400 sivua
Simonin kissan pentu, Simon's Cat in Kitten Chaos, 2012, suomentajaa en nyt tähän hätään löydä, Gummerus, 240 sivua

Simonin kissa kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan

30. Sarjakuva-albumi tai -romaani

Murhia paperilla (välillä näinkin)

TV:n rikossarjat ovat pitkään olleet intohimoni, mutta dekkareita olen lukenut erittäin vähän. Päätin vähän laajentaa kokemustani seuraavien kirjojen avulla.

http://4.bp.blogspot.com/

A.J. Kazinski: Viimeinen hyvä ihminen

Viimeinen hyvä ihminen on taannoisen Kierrätyskeskus-shoppailuni hedelmiä, jonka Sezzie suostutteli (pakotti) minut ostamaan. Myönnän olleeni aluksi hieman skeptinen, mutta olin lopulta tyytyväinen ostokseeni.

Kirjan tapahtumat kietoutuvat vanhan juutalaisen myytin ympärille, joka kertoo maailmassa olevan 36 oikeamielistä ihmistä, joita ilman maailma tuhoutuisi. Kun hyviä ihmisiä alkaa kuolla ympäri maailmaa, italialainen poliisi Tommaso di Barbara alkaa selvittää tapausta. Hän tutkii tapausta yksin, kunnes tanskalainen panttivankineuvottelija Niels Bentzon aloittaa omat tiedustelunsa Tanskassa. Puolivahingossa Niels saa avukseen hieman elämästä syrjäytyneen astrofyysikko Hannah Lundin, joka näkee murhien kaavassa jotain elämää suurempaa. Alkaa hengästyttävä kilpajuoksu, jonka tarkoituksena on estää viimeisten uhrien kuolema tapahtumaketjussa, joka pakoilee logiikkaa ja tunnettuja sääntöjä. 

Tästä kirjasta ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu. Se on intensiivinen ja yllättäviä käänteitä viljelevä teos, joka pitää otteessaan suurimman osan ajasta. Minuun vetosi myös sen laaja tieteellinen sisältö. Kirjailija viljelee faktoja ja teorioita läpi kirjan selittäen ne tarpeeksi yksinkertaisesti monenlaisten lukijoiden ymmärrettäväksi. Pidin kielen tyylistä muutenkin. Vaikka aihe ja tunnelma olivat usein vakavia, kerronta oli täynnä minuun vetoavaa kuivaa huumoria ja huomautuksia. Sen takia koin oloni toisinaan hieman absurdiksi, kun toisaalta halusin ruveta syvän filosofiseksi, mutta päädyin kuitenkin naureskelemaan tyhmille lausahduksille.

Yllätyin itsekin siitä, että kiinnyin kirjan henkilöihin. Odotin tällaisessa dekkarissa henkilöiden olevan sivuseikka, mutta päädyinkin välittämään heidän kohtaloistaan. Kirjan päähenkilö Niels Bentzon oli ärsyttävistä tempauksistaan huolimatta sympaattinen ja elin täysillä mukana hänen ahdistustaan. Hannah Lund taas oli mielenkiintoinen ja vei tarinaa eteenpäin. Välillä hän jäi hieman kaksiulotteiseksi, mutta rakastin hänen tiedehetkiään. Sitten on tietenkin Tommaso di Barbara, josta voin sanoa vain kaksi asiaa. 1. Arvasin. 2. Pidin siitä, kuinka hänestä ei missään vaiheessa paljasteta kovinkaan paljon, mutta silti lukijalle jää selvä kuva siitä, millaisesta ihmisestä on kyse.

Rakenteen osalta kirja on jaettu kolmeen "kirjaan", jotka nekin kietoutuvat uskontoteeman ympärille. Ensimmäinen osa on selvästi pisin ja myös paras. Se on aivan mahtava ja saisi minulta kenties jopa täydet pisteet. Kaksi muutakin osaa on tietenkin huomioitava. Ne eivät missään nimessä olleet huonoja, vaikkeivat ensimmäisen tasolle ihan yltäneetkään. Minuun yksinkertaisesti vetosi enemmän ensimmäisen osan sykähdyttävä selvittely ja tietämättömyys jutun todellisesta luonteesta. Toisessa ja kolmannessa osassa on omat hyvät puolensa ja ne lukee mielellään, mutta ensimmäinen asetti riman liian korkealle. En aio missään nimessä paljastaa loppuratkaisua. Sanon ainoastaan sen verran, etten itse ollut siihen aivan tyytyväinen. Toisaalta en myöskään erityisen pettynyt. Tiesin jo ensimmäisen osan loputtua, ettei kirjalle olisi mahdollista keksiä sellaista lopetusta, joka olisi täysin minut tyydyttävä. Hyväksyn siis kirjailijan valinnan.

51/2 / 6 kolikkoa vanhan naisen kädessä

A.J. Kazinski: Viimeinen hyvä ihminen, Den sidste gode mand, 2010, suomentanut Päivi Kivelä, 2011, Otava, 473 sivua

Viimeinen hyvä ihminen kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan.

49. Jännityskirja tai dekkari

Patricia Cornwell: Post Mortem, Kay Scarpettan tutkimuksia

https://cdn.cdon.com/

Kay Scarpetta on Richmondin johtava kuolinsyytutkija, joka joutuu tutkimaan alueella liikkuvan sarjamurhaajan aikaansaannoksia. Joku tappaa naisia heidän makuuhuoneissaan aina vain julmemmin ja poliisi ei yrityksistään huolimatta onnistunut pääsemään lähellekään tappajaa, josta ei tiedetä oikeastaan mitään. Ei edes sitä, millä perusteella hän valitsee uhrinsa. Scarpetta ajautuu koko ajan tunteellisemmin mukaan tapaukseen sekä sen karmeuden että ulkopuolisten paineiden takia. Joku on vuotanut tietoja lehdistölle ja sormi osoittaa Scarpettan laitokseen. Kun mukaan sysätään vielä monimutkainen parisuhde ja vieraileva sukulaistyttö, on Kay Scarpetta hermoromahduksen partaalla.

Valitsin juuri tämän dekkarin, koska oikeuspatologia kiinnostaa minua suuresti. Kirjassa ei valitettavasti keskitytty siihen kovinkaan paljon, vaan päähuomio oli Kay Scarpettan elämässä ja mielenmaisemassa. Hän oli ihan mukiin menevä päähenkilö, vaikkei kovin joukosta erottuva. Hän oli toisinaan vähän rasittava maanisuudessaan, mutta suurimman osan ajasta minä-kerrontaa jaksoi. Post Mortem oli perustavaraa muiltakin osin. Se ei ollut erityisen omaperäinen ratkaisujen suhteen, vaikka naispatologi päähenkilönä olikin ysärikirjassa kiva ratkaisu. Myöhemmin tästä on tullut jopa trendi. Omat suosikkini kirjan henkilöistä olivat oikeuspsykologi, jonka nimeä en nyt muista, ja etsivä Marino. Marino oli kaikessa tympeydessään minusta hyvä henkilö, sillä häneen sai sekä ärsyyntyä että olla samalla puolella.

Kirjan aikana saa todellakin muistutuksia siitä, kuinka pitkälle ja nopeasti teknologia on kehittynyt. Kaikki tietokoneisiin liittyvä kuulostaa nykylukijalle huvittavalta vanhanaikaisessa hitaudessaan. Mielestäni parasta oli keskustelut DNA-tutkimuksesta, sillä lähivuosien rikossarjoja katsoneelle on käsittämätöntä, että kirjan ajassa siitä ei saanut irti oikeastaan mitään muuta kuin kahden näytteen yhteensopivuuden. Myös suomennoksesta kuultaa vanhentuminen aina toisinaan slangi-sanavalintojen osalta.

Lopetus oli sanalla sanoen kätevä. Kivasti kurottiin langat yhteen ja paha sai palkkansa jne. Pidän itse hieman syvällisemmistä ratkaisuista. Lähellä loppua oleva jännitysmomentti tarjosi kuitenkin aika huvittavan "arvasin!"-hetken. Olen tainnut katsoa hieman liikaa rikossarjoja, sillä dekkareiden on aika vaikea yllättää minut.

Muutama viimeinen kritiikki. Ensinnäkin, miksi sarjan kirjojen järjestys täytyy kaivaa kiven alta? Sain turvautua suomi24-keskusteluun, sillä kirjoja ei selvästi tahdota ilmoittaa oikeassa järjestyksessä monessakaan paikassa. Toiseksi, mikä logiikka oli lukujaossa? Ne alkoivat ja loppuivat ihan miten itse halusivat. Ei ymmärrä. Kolmas kritiikkini koskee Cornwellin kieltä. Varsinkin alkukirjasta hän sortui ärsyttävään naistenlehtityyliin kuvaillessaan asioita. Lopussa se väheni, mutta hyppäsi aina välillä taas esiin. Naistenlehtityyli siis tarkoittaa sitä, kun kuvataan teennäisin kiertoilmauksin ja liian tarkasti sisutusta ja ihmisiä.

Post Mortem ei ollut ihan sitä, mitä olisin toivonut, mutta sen luki kuitenkin ihan sujuvasti. Juonesta ei myöskään putoa, vaikkei sitä ahmaisisikaan yhteen menoon. Itse pidin kirjaa laukussani ja luin aina sopivissa väleissä. Post Mortem oli ihan viihdyttävä murhapläjäys ja saatan jopa lukea sen toisen osan.

3 / 6 huonosti piilotettua modeemia.

Patricia Cornwell: Post Mortem, PostMortem, 1990, suomentanut Erkki Jukarainen, 1994, Otava, 352 sivua

Post Mortem kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan.

42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua.

Tämä ei johdu kirjasta itsestään, vaan sen kannesta. Kirjan lukeminen julkisilla paikoilla oli toisinaan hitusen kiusallista.