Rakkaudesta ja feminismistä: A Generic Love Story

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Granta: Generic Love Story

Generic Love Story on kokoelma kirjoituksia rakkaudesta, seksistä, feminismistä ja identiteetistä. Kirjan tekstit vaihtelevat esseistä novelleihin ja sarjakuvista valokuvanäyttelyihin. Oikeastaan kyseessä on lehti eikä kirja, mutta sivumäärältään menee jo kirjan puolelle. Grantan kustannustoimittaja Sigrid Rausing on koonnut tämän numeron 144 tekstit.

Erilaiset feministiset kirjoitukset ovat olleen kevään teemani ja Generic Love Story sopi joukkoon erinomaisesti. Kirjan nimi kiinnosti minua saman tien saadessani sen juuri ennen Prahaan lähtöäni (olin siellä muutaman kuukauden suorittamassa vaihto-opiskelua) kummatädiltäni lahjaksi ja päätin vielä viime hetkellä tunkea matkalaukkuun mukaan. Generic Love Story on erittäin monipuolinen kokoelma erilaisia feministisiä ja sen sellaisia kirjoituksia. Löytyy kolumnia ja esseetä toki, mutta myös sarjakuvaa, valokuvakokoelmaa, novellia ja jopa jonkun toisen kirjan ensimmäinen luku.

Suurin osa kirjan teksteistä onnistui olemaan kiinnostavia ja viihdyttäviä, vaikka eivät aina olisi suoraan koskettaneet juuri minua. Osasta en niin pitänyt tai ne jäivät etäisiksi, mutta se ei lukutahtia oikeastaan hidastanut. Generic Love Story etenee todella nopeasti ja on niitä kirjoja, joiden kanssa kirjanmerkki tuntuu juoksevan kovaa vauhtia, vaikka olisi lukenut vain muutaman sivun. Kirjoittajien välissä on kyllä myös mainossivuja, mikä tuntui jotenkin hyvin absurdilta. Tiedän, että Granta on lehti ja lehdissä yleensä on mainoksia, mutta Generic Love Story ainakin on ihan kirjan muotoinen ja paksuinen.

Olen huomannut, että tällaisissa monen kirjoittajan esseekokoelmissa on yleensä aina kirjoitus, jonka aiheena on lesbon naisen näkökulma elämään ja yhteiskuntaan. Lähes kaikista lukemistani vastaavista teoksista on sellainen löytynyt ja olen nyt alkanut kiinnittää asiaan huomiota. En sinänsä kyllä valita, sillä juuri se teksti on yleensä jokaisen kirjan kiinnostavin ja parhaiten kirjoitettu. Tässäkin kirjassa se oli yksi suosikeistani.

En viitsi kaikkia tekstejä alkaa erikseen ruotimaan, mutta muutaman suosikin, inhokin tai muuten mieleen painuneen mainitsen. Kolme suosikkiani olivat ehkä Women Talking, Telling My Story ja Cross-Dressers. Women Talking on Miriam Towesin kirjoittama fiktiivinen kirjoitus oikeiden tapahtumien pohjalta. Boliviassa Mennonite colonyssa 2010-luvulla miehet huumasivat ja raiskasivat naisia ja vaikka alkuperäiset tekijät saatiin kiinni, samanlaiset hyökkäykset jatkuivat myöhemmin. Towesin novelli on fiktiivinen keskustelu erään kylän naisten välillä. Se on äärimmäisen hyvin kirjoitettu ja ajatuksia herättävä versio hirveistä tapahtumista ja niiden seurauksista.
Telling My Story on jo ylempänä mainitsemani lesboteksti. Sen on kirjoittanut Stella Duffy ja se on taattua, hyvää tavaraa, joskin sekin aika rankoista aiheista.
Cross-Dressers on lyhyt intro ja sitä seuraava valokuvakokoelma historian saatossa otetuista kuvista, joissa esiintyy pukeutumisen normeja rikkovia ihmisiä. Kuvat on kerännyt Sébastien Lifshitz ja esipuheen on kirjoittanut Andrew McMillan. Sekä kuvat että teksti herättävät paljon tunteita ja ennen kaikkea muistuttavat siitä, että sateenkaari-ihmiset eivät ole mikään uusi ilmiö, vaan historia on täynnä vaiettuja tarinoita.

Vähän huonommalla tavalla mieleeni jäi kaksi tekstiä. Paul Dalla Rosan Comme ja Tara Isabella Burtonin I've Seen the Future, Baby; It Is Murder. Comme kertoo vaateliikkeen myyjästä, joka kuulee ison pomon olevan tulossa käymään ja päätyy stressikierteeseen. Jollekin tämä tarina varmasti sopii, mutta itse koin sen lähinnä vähän ärsyttäväksi ja päämäärättömäksi. Lisäksi päähenkilö aiheutti hampaiden kiritelyä. I've Seen the Future taas eeppisestä nimestään huolimatta aiheutti lähinnä syviä huokauksia. Se periaatteessa kertoo ihan tärkeistä teemoista, mutta keskittyy lähinnä kahden epämiellyttävän tunneongelmaisen ihmisen seksisuhteeseen. En päässyt tarinaan ollenkaan sisälle ja olin iloinen sen päätyttyä.

Tässä oli nyt poimittuna vain viisi kirjan kahdestakymmenestä tekstistä. Monet muutkin olivat oikein luettavia ja herättivät erilaisia tunteita, mutta eivät ainakaan minulle jääneet mieleen erityisen hyvinä tai erityisen huonoina. Osa taiteili vähän niillä rajoilla, mutta en keksinyt niistä mitään sanottavaa. Voin kyllä suositella Generic Love Storyn lukemista, jos tahtoo hyvin monipuolisen lähestymisen vielä monipuolisempaan rakkauden ja feminismin aihepiiriin menemättä kuitenkaan kovin syvällisiin pohdintoihin. Varoituksena on kuitenkin sanottava, että monet kirjan teksteistä käsittelevät todella rankkoja ja epämukavia aiheita, mikä herkempien lukijoiden on hyvä pitää mielessä.

31/2 / 5 "tulehtunutta hammasta"

Sigrid Rausing (Editor): Granta 144: A Generic Love Story, 2018, Granta Publications, 255 sivua

Pari haastekohtaakin saatiin taas täytettyä!

Helmet2019:
34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia

Helmet2018:
49. Vuonna 2018 julkaistu kirja

Runoutta tähtien sylissä: Wild Embers

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Pahoittelen lyhyttä postausta. Runokirjoista on yllättävän vaikea keksiä sanottavaa!

Nikita Gill: Wild Embers: Poems of Rebellion, Fire and Beauty

Kevään lukuteemana minulla on näköjään modernit runokirjat, jotka käsittelevät identiteettiä, naiseutta, feminismiä ja voimaantumista. Wild Embers on kaikkia näitä ja paljon muuta.

Verrattuna aiemmin lukemaani milk and honeyyn Wild Embers on selvästi kokeneemman kirjoittajan teos. Ne kuuluvat päässäni samanlaisten kirjojen kategoriaan ja siksi vertaan niitä hieman. milk and honey oli tunnelataukseltaan suurempi ja tyyliltään rosoisempi ja paljaampi. Wild Embers taas on tyyliltään monipuolisempi ja siitä löytyy muun muassa loppusointua ja muuta vastaavaa runomittaa. Tämä vertailu ei vertaa kirjojen laatua tai nautittavuutta, mutta vaatii toki hieman erilaisen lähestymistavan. Nikita Gill on kirjailija, jolta on ennen Wild Embersia julkaistu useampi teos ja se vaikuttaa aina siihen, millaista tekstiä kansien sisältä löytyy.

Wild Embersissa oli isona teemana avaruus, tähdet ja universumi. Tämä sopi minulle erinomaisesti, sillä rakastan juuri sen tyyppistä kuvastoa. Sopivalla asteella Taidetta ja samaistumista. Pidän erittäin paljon myös kirjan kannesta. Se on kaunis ja samalla tarjoaa heti samaa tunnelmaa kuin kirja sisältää. Tietenkään kaikki runot eivät puhutelleet minua, mutta niin ei runokirjan kanssa oikeastaan koskaan käykään. Silti ne, jotka koskettivat olivat ehdottomasti kirjan ostamisen arvoisia. Wild Embers on kirja, jonka pariin aion parata ehtiessäni, sillä koen sen tarvitsen toisenkin lukukerran, jotta sen oikeasti ymmärtää.

Erityispiirteenä huomasin, että Wild Embersin runot olivat sellaisia, jotka sopisivat hyvin ääneen luettaviksia ja koko ajan lukiessani olisin tahtonut lausua niitä ääneen.

4 / 5 tähtisädetikkua

Nikita Gill: Wild Embers: Poems of Rebellion, Fire and Beauty, 2017, Trapeze, 150 sivua

Yllättävän maanläheinen: Shockaholic

Olen jo pitkään tahtonut tutustua Carrie Fisherin kirjoituksiin ja niinpä tartuin viimein tilaisuuteen.

https://upload.wikimedia.org/

Carrie Fisher: Shockaholic

Shockaholic on Carrie Fisherin toinen muistelmateos, jonka aiheisiin kuuluvat muun muassa suhde hänen isäänsä Eddie Fisheriin, elämä kahden näyttelijän lapsena Hollywoodissa, Star Wars, huumeet ja alkoholi, läheisen kuolema, Michael Jackson, ja tietenkin kirjan nimenkin innoittanut sähköterapia, jota Fisher sai masennuksensa hoitoon.

Elämäkertoja on aina hieman haastavaa arvioida eikä Shockaholic ole poikkeus. Fisherin tyyli kirjoittaa ja käsitellä on kuitenkin niin omalaatuinen, että kirja erottuu edukseen muistelmateosten valtamerestä. Maailmassa, jossa kaikki kirjoittavat muistelmiaan, Carrie Fisherillä on tarjota jotain ainutlaatuista. Hän käsittelee aiheitaan voimakkaasti ja kaunistelematta huumorin keinoja käyttäen, mutta samalla tekstissä on jotain hyvin herkkää ja lukija kokee päässeensä todistamaan aitoja ja inhimillisiä hetkiä. Shockaholic ei myöskään ole turhan pitkä eikä Fisher muutenkaan harrasta jaarittelua.

Kirjan kontekstina toimii voimakkaasti julkisuus, Hollywood ja kaikki siihen liittyvä raadollisuus. Fisher ei yritä tehdä julkkiksen elämästä ihannoitavaa tai tavoiteltavaa, vaan kuvaa sen enemmän pakollisena pahana, joka tulee näyttelijän tai laulajan työn ohella. Hän kuvaa myös hienosti sitä hirveää yksinäisyyttä, epäluottamusta ja ahdistusta aiheuttaa se, kun kaikki haluavat jotain tai ihannoivat jotain luomaansa kuvaa ja unohtavat itse ihmisen.

Fisher päätyi julkkiksen elämään jo lapsena äitinsä helmoissa ja sai todellakin kokea kaikki sen mukanaan tuomat rumimmat ja vaikeimmat asiat. Shockaholic ei kuitenkaan ole mikään valitusteos, vaan Fisher kuvaa kaikkia sen puolia rehellisesti. Hän kuvaa huomionhalua, kimaltelevan elämän houkutusta ja valokeilan vetoa. Arvostan Fisherin tyylissä muutenkin sitä, että kaikessa arvostelussaan hän ei koskaan aseta itseään muiden yläpuolelle, vaan katsoo tapahtumia samalta tasolta. Hänellä on myös suuri määrä myötätuntoa sekä muita että itseään kohtaan.

Shockaholic on kiinnostava teos myös siksi, että se herättää paljon ajatuksia. En ollut kaikesta Fisherin kanssa samaa mieltä eikä minun tarvinnutkaan olla. Kirjaa ei ole kirjoitettu siksi, että kaikki samaistuisivat siihen ja olisivat Fisherin kanssa samaa mieltä. Se on muistelmateos samalla, kun se läväyttää lukijansa kasvoille suuria totuuksia elämästä. En ollenkaan ihmettele, miksi monet julkkikset luovat suhteita ainoastaan toisten julkkisten kanssa. Silti julkisuuden taustasta huolimatta Fisher kuvaa kaikkia samoja tunteita, joita tavalliset tallaajat saattavat joutua kohtaamaan. Huonoja selviytymiskeinoja ystävän kuoleman jälkeen, huolta siitä millainen vanhempi on lapselleen, vaikeutta päästä eroon addiktiosta, monimutkaisia suhteita omiin vanhempiin.

En lukenut muuta kuin Carrie Fisherin twitter-tiliä ennen hänen kuolemaansa, mutta näin jälkijunassa olen todella vasta alkanut arvostaa sitä, kuinka monimutkainen ja ainutlaatuinen ihminen hän todella oli. Carrie Fisher toi monille ihmisille iloa, lohtua ja elämyksiä. Hän selvityi kaikista vaikeista asioista, joita elämä hänen päälleen asetti ja olisin toivonut hänen saavan enemmän vuosia elää omaa elämäänsä.

En oikein osaa antaa tähtiä elämäkerroille, joten jääköön tämäkin nyt ilman.

Carrie Fisher: Shockaholic, 2011, Simon & Schuster, 176 sivua

Helmet2019:
21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja

Helmet2017:
11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun kirjailijan kirjoittama kirja
36. Elämäkerta tai muistelmateos

Helmet2016:
26. Elämäkerta tai muistelmateos

Peilikuvia ja päinvastaisuuksia: Through the Looking-Glass, and What Alice Found There

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Lewis Carroll: Through the Looking-Glass, and What Alice Found There

Ihmemaa-seikkailujen toisessa osassa Alice hyppää peilin kautta vastakkaiseen todellisuuteen, jossa kaikki toimii päin vastoin. Juoksemalla pysyy paikoillaan, syömällä sammuttaa janon ja muita omituisia ominaisuuksia. Alicen on päästävä shakkilaudan toiseen päähän päästäkseen jälleen takaisin omaan maailmaansa.

Olen edelleen hieman hämmentynyt siitä, sijoittuuko tämä kirja Ihmemaahan vai ei. Oikeastaan se tapahtuu peilimaailmassa, mutta siellä on myös Ihmemaasta tuttuja teemoja ja hahmoja. Sekoittavana tekijänä toimii toki myös elokuva- ja teatteriversiot, joissa otetaan materiaalia molemmista kirjoista. Vastakkaismaailma on ideana kiva ja toimii aika monessa kohdassa hyvin. Se kuitenkin vähän kaatuu omaan mahdottomuuteensa, koska asiat ovat päinvastoin vain silloin, kun se sopii tarinaan. Kaikki ei voi olla peilikuvana, sillä juoni ei silloin voisi edistyä millään ymmärrettävällä tavalla. Kohdat, joissa molemmat kohtaavat, ovat kyllä hyvin viihdyttäviä. Ja onhan tämä lapsille tarkoitettu kirja eli ehkä täyttä logiikkaa ei tarvitsekaan olettaa.

Through the Looking-Glass etenee sujuvammin kuin edeltäjänsä eikä pysähdy liian pitkiksi ajoiksi täysin turhiin kohtauksiin. Se on tyyliltään kuitenkin hyvinkin episodimainen ja kohtauksilla ei aina ole kovinkaan paljon tekemistä toistensa kanssa. Mainitsin ykkösosan arviossani olleeni mukana Alice in Wonderland -teatteriesityksessä ja sen käsikirjoituksen tyyli oli myös hyvin kohtauspainotteinen selkeän ison juonikaaren sijaan ja nämä kirjat luettuani ymmärrän todellakin miksi. Monet kohtauksista toimivat minitarinoina yksinäänkin eivätkä tarvitse kehystarinaa tullakseen ymmärretyksi. Siksi osa hahmoista ja repliikeistä ovat nousseet hyvinkin tunnetuiksi ja usein lainatuiksi.

Through the Looking-Glass oli hieman sekava lukukokemus eikä se oikein imaise mukaansa. Tarinan kulku on aika staattinen ja viihde-elementti tulee enemmän yksittäisistä hauskoista hahmoista, repliikeistä ja maailmaan liittyvistä erikoisuuksista. Kenties suurempi anti sekä tällä että ensimmäisellä osalla on kaikki, mitä ne ovat tuoneet muuhun kirjallisuuteen, elokuviin, tv-sarjoihin, taiteeseen ja muuhun kulttuuriin. Ja minä tietenkin nautin siitä, kun käänsin sivua ja eteeni hyppäsi lähes suoraan sama kohtaus kuin näytelmän käsikirjoituksessa oli. Nautin Ihmemaasta inspiraationa ja maailmana kenties enemmän kuin itse tarinoista, mutta oikein mielelläni luen silti alkuperäistäkin toisinaan.

3 1/2 / 5 puhuvaa kukkapeltoa

Lewis Carroll: Through the Looking-Glass and What Alice Found There, alkuperäinen julkaisu 1871, tämä versio 2015, MacMillan, 224 sivua


Helmet2017:
19. Yhdenpäivänromaani

Queer52: Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe

Ereitan arvion perusteella lähdin lukemaan tätä kirjaa hyvin skeptisistä lähtökohdista. Sen sijaan päädyin rakastumaan palavasti. Kuinkas tässä näin pääsi käymään?

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Benjamin Alire Sáenz: Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe

Aristotle ja Dante tapaavat eräänä kesäpäivänä ja erilaisuuksistaan huolimatta muodostavat syvän ystävyyden. Arilla on kuitenkin painolastia mukanaan vankilassa olevan veljen ja hankalan isäsuhteen muodossa. Tarvitaan auto-onnettomuus, suuri välimatka ja suuri järkytys ennen kuin pojat oikeasti ymmärtävät, mihin suuntaan haluavat elämänsä jatkuvan.

Pahoittelen todella lyhyttä ja epämääräistä juonitiivistelmää. Selitän asiasta kohta hieman tarkemmin, mutta tässä kirjassa konkreettisiä tapahtumia on aika vähän ja en tahtonut vain kertoa kaikkia tapahtumia. Jotain on hyvä jättää myös yllätykseksi.

Pidän kirjoista, joissa henkilöt ovat tärkeässä roolissa ja saavat tarpeeksi aikaa tuntuakseen oikeilta. Samalla tahdon yleensä myös hyvän juonen ja kiinnostavia tapahtumia. Tästä kirjasta sellaisia ei kovin montaa löydy, mutta suureksi järkytyksekseni se ei haitannut minua ollenkaan. Henkilöt vetäisivät minut mukaansa niin voimakkaasti, että luin koko kirjan yhdessä päivässä, kun en tahtonut laskea sitä käsistäni. Tunsin elävästi henkilöiden ilon, surun, ahdistuksen ja ystävyyden. Etenkin kirjan kertoja ja päähenkilö Ari kosketti minua syvästi ja minä valkoinen jo parikymppinen suomalaistyttö huomasin samaistuvani tähän teini-ikäiseen amerikkalaiseen latinopoikaan paljon enemmän kuin pitäisi olla edes mahdollista.

Keskustelimme Ereitankin kanssa siitä, miksi tämä kirja ja muut sen kaltaiset toimivat joillekin ja ovat täyttä tuskaista tervaliisteriä toisille. Henkilöitä ei voi kirjoittaa niin, että ne koskettavat kaikkia. Niinpä pakostakin jotkut eivät koe yhteyttä tämänkään kirjan henkilöihin ja silloin juonen puute muuttuu ongelmaksi. Näin henkilöpainotteinen kirja vaatii sen, että lukija samaistuu ja kiintyy henkilöihin. Jos sitä ei tapahdu, ei tapahdu myöskään nautinnollista lukukokemusta. Se ei ole vika kirjassa tai lukijassa, vaan ainoastaan piirre, joka tällaisessa kirjallisuudessa on hyväksyttävän. Minulle kirja oli tärkeä ja suuria tunteita herättävä, mutta vastaavalla tavalla kirjoitettu toisenlainen kirja ei välttämättä toisi mukanaan kuin turhautumista. Se on aivan kirjasta ja lukijasta kiinni. Yleensä olen enemmän juonikirjojen ystävä, mutta näköjään poikkeuksia löytyy kaikille.

Huomaan, että on yllättävän vaikeaa kuvailla tarkasti, miksi juuri tämä kirja kosketti. Toki Arin elämässä on samanlaisia elementtejä kuin omassani, kuten monimutkainen suhde keskustelemista vierastavaan isään, oma vaikeus tunteiden käsittelyssä ja niistä puhumisessa, taipumus uppoutua omaan maailmaan ja kokea irrallisuutta ympäröivästä elämästä ja ihmisistä, epäselvyys siitä mitä elämältään haluaa ja yleinen ajelehtimisen tunne. Kaikki nämä piirteet osuivat minua suoraan ihon alle ja kirjan luettuani käytinkin puoli yötä kirjoittamalla ahdistunutta itsetutkiskelua, kun en ajatuksiltani saanut nukuttua.

Toisaalta Arin elämässä on myös paljon asioita, jotka eivät tule tarpeeksi lähelle minua nähdäkseni niitä edes kiikareilla. Hänellä on ongelmia vihanhallinnan ja muutenkin voimakkaiden negatiivisten tunteiden kanssa ja minä en koskaan ole ollut samaa tyyppiä. En tunne vihaa tai kiukkua tai raivoa ollenkaan vahvasti ja minkäänlainen väkivalta ei tule minulle vaikeissa tilanteissa edes mieleen. Muutenkin melankolisista taipumuksistani huolimatta koen kuitenkin olevani suurimmaksi osaksi positiivinen ihminen.

Ilmeisesti samaistumistani eivät kuitenkaan tällaiset seikat haitanneet ja pystyin ne ohittamaan. Toinen Arin elämän suuri erilaisuus minulle oli hänen äitisuhteensa. Heidän suhteensa on hyvä, mutta ei niin läheinen ja itse taas puhun äitini kanssa lähes päivittäin ja kerron hänelle melkein kaiken, joskus ehkä liikaakin jos muilta kysytään. Arilla ei myöskään ole läheisiä ystäviä ja siihen voin samaistua kaikkein vähiten. Olen niinkin onnellisessa asemassa, että elämästäni ei ystävyyttä puutu ja siitä olen päivittäin kiitollinen.

Ari joutuu yhdessä kohdassa molempien jalkojen kipsien takia pitkäksi aikaa täyteen vuodelepoon ja tunsin hänen ahdistuksensa ja turhautumisensa melkein fyysisenä tuntemuksena. Kestäisin vastaavaa tilannetta itse äärimmäisen huonosti ja olisin vähintään yhtä ärsyyntynyt ja ilkeä kuin Ari, jos joutuisin olemaan täysin riippuvainen muiden avusta enkä voisi mennä viilentämään tunteitani lenkille. Varmasti lopulta minäkin tottuisin, kuten tottuu Arikin, mutta alku koettelisi läheisiäni ja minua kyllä enemmän kuin tarpeeksi. Kuten olen jo useamman kerran maininnut, tapahtumat ovat kirjassa vähissä, mutta kaikki tapahtumat tuntuvat olevan juuri sellaisia, joiden jälkimainingeissa näen samanlaisia reaktioita ja tunteita, joita voisin itse kokea

Niille, jotka pääsevät kirjaan sisälle, tämä on ajatuksia herättävä ja kauniisti kirjoitettu kuvaus nuorten ihmisten kasvukivuista ja yrityksistä löytää paikkansa maailmassa ja käsitellä vaikeita asioita tunteissaan ja elämässään. Kirjoitustyyli on myös mielestäni erittäin kaunista ja hienoa, joskin joku toinen voi kokea sen hyvinkin taiteelliseksi ja hipsterihienosteluksi. Oikeastaan koko kirja taitaa olla vähän sellaista, mutta kuten Ereitalle elegantisti asian ilmaisin "this book is pretentious as fuck but then so am I so we get along fine." Jo kirjan nimi vetoaa minuun suuresti ja sen pitäisi kertoa teille jotain sekä minusta että tästä kirjasta. Joka tapauksessa Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe on kaikkia ennakko-oletuksia uhmaten uusi jäsen suosikkikirjojeni joukossa ja aion ehdottomasti lukea sen jossain vaiheessa uudestaan.

5 / 5 retkeä erämaahan tähtiä katsomaan

Benjamin Alire Sáenz: Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe, 2012, Simon & Schuster, 359 sivua

Aristotle ja Dante kuittaa yhdet haastekohdat kahdesta eri vuosikerrasta!

Helmet2019:
17. Kirjassa on kaksoset

Helmet2017:
13. Kirja kertoo sinusta

Heräteostos: Codename Villanelle

En ole tämän kirjasarjan pohjalta tehtyä tv-sarjaa nähnyt, mutta kuulemani perusteella se vaikuttaa kiinnostavalta. Niinpä nähdessäni tämän kirjakaupan hyllyssä olikin yhtäkkiä taas heräteostoksen paikka.

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Luke Jennings: Codename Villanelle (Killing Eve #1)

Villanelle on tehokas ja vaarallinen palkkatappaja, joka ottaa käskynsä mystiseltä taholta ja tuntee ainoastaan yhteyshenkilönsä. Se ei kuitenkaan häntä haittaa, sillä Villanelle on löytänyt murhaamisesta ja erityisesti toisinaan tarvittavista monimutkaisista juonista elämälleen tarkoituksen. Lontoossa suoritettava murha johtaa hänet kuitenkin suoraan MI5-agentti Eve Polastrin tielle ja ajojahti alkaa.

Senkin uhalla, että menetän sen vähäisen vakavasti otettavan aikuisen kirja-arvostelijan illuusion, joka minulla vielä saattaa olla, mainitsen heti alkuun oikeasti pitäneeni tästä kirjasta. Ei se mitään elämää mullistavaa tai uusi lempikirjani ole, mutta viihdyttävän ja nopealukuisen trillerin roolin se täyttää äärimmäisen hyvin.

Kirja on suurimmaksi osaksi kirjoitettu Villanellen näkökulmasta ja etenkin alku on omistettu ainoastaan hänen palkkatappaja-uransa synnylle. Tämä osa oli mielestäni kirjan kaikkein kiinnostavin. Jostain syystä kunnon Origin Story on aina minulle mieleinen, vaikka se ei viekään juonta eteenpäin pätkääkään. Silti se on yksi suosikkipiirteistäni kirjallisuudessa. Takaisin asiaan. Villanelle tosiaan saa perinteisen syntytarinakäsittelyn ja itseäni se ilahdutti kahdesta syystä. Ensimmäinen on tuo juuri selittämäni ja toinen on tarinan sisältö.
Lievä spoiler seuraa nyt, mutta se ei vaikuta itse juoneen millään tavalla. Villanelle on tappaja, koska hän pitää tappamisesta ja kokee syntyneensä täyttämään tätä tarkoitusta. Yleensä naistappajat fiktiossa ovat tappajia vain koska joku mies satutti heitä ja nyt he kostavat tai purkavat pahaa oloaan tai muuta vastaavaa. Toisinaan voin tätäkin arvostaa, jos se on hyvin tehty, mutta usein se tuntuu vain kuluneelta. Sen sijaan miestappajien kohdalla niin yleinen sosiopaattinen lähestymistapa löytyy harvoin naisista.

Tämä ei ehkä anna minusta parasta kuvaa, mutta nautin kirjassa eniten nimenomaan Villanellen murhista. Suurin osa niistä vaatii moniosaisen suunnitelman ja mielenkiintoisen toteutuksen. Sen jälkeen onkin aika lennättää vähän verta ja suolenpätkiä tosin mikään ällöttävyyksillä herkutteleva kirja tämä ei onneksi ole. Väkivalta on samalla tasolla tämän tyyppisten kirjojen normin kanssa. Kaikki muu kirjassa oleva ei ole ihan yhtä onnistunutta ja etenkin Eve ja kaikki hänen puuhansa meinaavat jäädä Villanellen kiinnostavuuden alle.

Kirjaa lukiessa tulee vähän kuva, että kirjailija on luonut tämän lempihenkilönsä Villanellen ja käyttänyt kaiken aikansa uuden siistin hahmonsa kehittelyyn ja tajunnut sitten yhtäkkiä tarvitsevansa muitakin henkilöitä ja ehkä jopa tarinan. Eve ei ole huono hahmo, mutta jää tosiaan vähän Villanellen varjoon ainakin tässä ensimmäisessä kirjassa. Loppua kohden, kun dramaattisia asioita tapahtuu ja Eve pääsee oikeasti mukaan toimintaan, hahmojen välinen kiinnostavuusero kaventuu huomattavasti, mutta ennen sitä Eve jää vähän etäiseksi. Hän ei onneksi ole mitenkään täysin kaksiulotteinen hahmo, vaan Jennings on kirjoittanut hänen elämäänsä kaikenlaista ja etenkin sellaisia seikkoja, jotka ovat varmasti merkittäviä myöhemmin. Eikä Even hidas herääminen ole täysin kirjailijan syy. Eve on aika epäkiitollisessa roolissa koko kirjan alkupuolen. Hänen tavallista elämäänsä on ensin näytettävä, jotta lukija saa käsityksen siitä, millainen Eve on ennen kuin Villanelle tulee ja sotkee kaikki vanhat kuviot. Status Quo on oltava olemassa ennen kuin sitä voidaan millään tavalla sekoittaa.

Pieni yksityiskohta niille, jota odottavat todella vauhdikasta teosta. Eve ja Villanelle eivät suoranaisesti edes tapaa koko kirjan aikana. He liikkuvat ehdottomasti samalla pelilaudalla ja kiertelevät usein myös samaa ruutua, mutta mitään dramaattista kohtausta aseet heiluen ei tässä kirjassa ole tarjolla. Minulle se sopi oikein hyvin, sillä psykologinen peli on minusta kiinnostavampaa luettavaa kuin aivoton bängbäng. Jännityksen ylläpitäminen oli vähän yskivää toisinaan ja Jennings saattoi pari kertaa nopeuttaa asioiden etenemistä hieman turhan kätevällä kädellä. Etenkin kohta, jossa Eve on varma Villanellen odottavan häntä Tokiossa, tuntuu lukijalle yhtä villiltä päätelmältä kuin Even työtoverin mielestä.

Puhukaamme vielä lyhyesti sateenkaariasioista. Aika moni on varmasti tietoinen siitä, että Villanellen ja Even välinen jännite etenkin tv-sarjassa ei ole ainoastaan etsivä-rikollinen -jahdin tuotetta, vaan mukana on myös seksuaalinen jännite. Kirjassa sitä ei ainakaan vielä ollut paljoakaan eikä siihen keskitytty, mutta Villanellella on sen sijaan monenlaisia seksikohtauksia vähän siellä sun täällä. Villanelle ei tosiaan ehkä ole se paras roolimalli vapaan seksuaalisuuden suhteen, mutta asian käsittely kirjassa oikeasti yllätti minut.

Odotin jotain tämän tapaista: "tässä on naistappajahenkilöni, hän on paha ja seksikäs ja nuo elementit juuri tuplaantuivat sillä hän harrastaa seksiä toisen NAISEN kanssa." Voin ilokseni ilmoittaa olleeni väärässä. En väitä, etteikö juuri tuota ajatusketjua esiintyisi joidenkin lukijoiden päässä, mutta heidän ennakkoluuloilleen en mitään voi. Kirjassa Villanelle käyttää seksiä kahteen tarkoitukseen. Kun hän haluaa/tarvitsee joltakulta jotain tai kun hän tahtoisi vähän murhailla, mutta uutta keikkaa ei ole juuri nyt meneillään. Se, mitä sukupuolta Villanellen valitsema henkilö (tai kaksi) edustaa, ei ole merkityksellinen hänelle eikä kerronnan tyylille. Kaikki tällaiset episodit käsitellään aikalailla samalla tavalla. Konteksti toki on sosiopaattihahmo, mutta itse ainakin koin tämän elementin kirjalle eduksi. Sen sijaan pieni miinus tulee yhden sivuhenkilön käyttämästä termistä yhtä toista sivuhenkilöä kohtaan.

Loppukaneettina tähän aiheeseen vielä se, että toiset voivat tietenkin kokea kirjan sateenkaarielementin ikäväksi tavaksi käsitellä kirjan pahista sekä hänen suhdettaan häntä jahtaavaan tahoon, mutta ainakaan kirja ei tee jutusta isoa ja rasittavaa karikatyyria. Mutta tosiaan omalla vastuulla, jos tällaista kohtaan on herkkä.

Kaiken kaikkiaan Codename Villanelle oli viihdyttävä ja nopea lukukokemus, jolla oli minulle suuri viihdearvo. Se ei ehkä kestä montaa lukukertaa, mutta trillerimurhakirjana oikein kelvollinen. Aion myös lukea kakkososan, jos sen joskus saan käsiini.

31/2 / 5 Pariisin asuntoa

Luke Jennings: Codename Villanelle (Killing Eve #1), 2017, Mullholland Books, 224 sivua

Helmet2019:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan

Helmet2018:
35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja

Hämmentävän kaunis: Tokio ei välitä meistä enää

Eräs ystäväni suostutteli (pakotti) minut nappaamaan tämän kirjan kerran divarista mukaani ja se on saanut hyvän tovin odottaa lukuvuoroaan.

https://like.fi/

Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää

Tulevaisuudessa AIDS on voitettu, osa huumeista on laillisia ja muistojen pyyhkimisestä on tullut arkipäivää. Muistinpyyhkijöitä myyvän yrityksen edustajat kiertävät ympäri maailmaa auttamassa ihmisiä pääsemään eroon noloimmista, kipeimmistä ja vaarallisimmista muistoistaan. Tällaisen myyjän silmien läpi näemme tulevaisuuden maailman, jossa minkään ei tarvitse olla pysyvää. Mutta entä jos pyyhkiikin kaiken vain huomatakseen, että on olemassa jotain sellaista, mitä ei voi unohtaa?

Tokio ei välitä meistä enää on kenties kompaktin kokoinen, mutta sen herättämiä ajatuksia on sitäkin vaikeampi koota lyhyeksi ja selkeäksi selostukseksi. Ensimmäinen tunteeni kirjan sulkemisen jälkeen oli jonkinlainen hämmennys. Kävin läpi monenlaisia ajatuksia ja tunteita kirjaa lukiessani ja mielipiteeni siitä vaihteli yhtä paljon. Alussa en oikein meinannut saada kirjan tyylistä ja tunnelmasta kiinni, vaan ajelehdin nimettömän minä-kertovan päähenkilön kanssa paikasta toiseen yhtä välinpitämättömäksi kuin hän itse suhtautui oikeastaan kaikkeen. Olin jo melkein ehtinyt päätellä, että tällaista tämä nyt on ja jäi vähän etäiseksi, kun yhtäkkiä kirja päätti vetäistä täyskäännöksen ja alkaa äärettömän kiinnostavaksi.

Ensimmäinen sata sivua kuluu aika staattisesti. Päähenkilö menee jonnekin, myy muistinpyyhkijöitä, ostaa huumeita, käyttää huumeita ja harrastaa seksiä. Sitten siirrytään seuraavaan paikkaan ja sama toistuu. Tämä kävi jossain kohtaa jo yksitoikkoiseksi ja asennoiduin siihen, että tämä kirja ei ehkä tee kovinkaan suurta vaikutusta, vaan jatkuu samanlaisena aika mitäänsanomattomana loppuun asti. Kuitenkin aivan yllättäen tarinan imu muuttui pikku purosesta valtavaksi Bermudan kolmion pyörteeksi ja luin loput kirjasta hyvinkin nopeasti. Alussa niin voimakkaana vallinnut ulkopuolisen ajelehtijan tunne katosi ja tuntui siltä kuin kävelisin kertojan vieressä läpi tapahtumien. Varsinaista kiintymisen kokemusta en päähenkilöön saanut, mutta se ei kuulu kirjan tyyliin ja tunnelmaan. Hän on tarkoituksella etäinen ja siksi ei myöskään koko kirjan aikana kertaakaan nimetty. En tiedä, olenko koskaan aiemmin lukenut kirjaa, jossa päähenkilön nimi ei tule ilmi eikä oikeastaan ole missään vaiheessa edes olennainen.

Minua kiehtoi ja samalla ahdisti päähenkilön ja koko maailman normalisoima oman hallinnan menetys. Ihmiset vapaaehtoisesti pyyhkivät muististaan kaikenlaisia episodeja ajattelematta seurauksia sen enempää. Tokio ei välitä meistä enää ei kuitenkaan ole millään tapaa saarnaava tai kapinallinen tai skandaalinhakuinen, vaan sen maailma vain nyt sattuu olemaan tuollainen. Muistinpyyhkijät ovat ihmisille arkipäivää ja kapitalismin kaiken kaupallistavan käden alla bisnes kukoistaa. Kirjassa mainitaan on toki myös muistiaan vaalivia ihmisiä sekä pari ääriryhmää väkivaltaisine muistinsäilytysstrategioineen, mutta nämä kaikki ovat yksittäisiä pilkahduksia massan seassa. En voi olla ajattelematta, mitä tapahtuisi, jos tällaiset muistinpyyhkijät olisivat arkipäivää myös meidän todellisuudessamme. Näin ulkopuolelta ajattelen ja toivon, että pitäisin muistoistani kiinni siitä huolimatta, millaisia ne ovat, mutta ei sitä voi koskaan tietää. Ehkä olisinkin yksi niistä, jotka tahtovat elää elämäänsä ilman menneisyyden taakkaa mukanaan. Ajatuskin tällaisesta tiedottomuudesta omaan tarinaan ja historiaan liittyen tuo kontrollifriikin minussa esille.

Tämä kappale sisältää spoilereita

Juuri tähän edellisessä kappaleessa mainitsemaani hallinnan menetykseen perustuu päähenkilön tarina. Hän alkaa tarinan edetessä varastaa myymästään kuormasta muistinpyyhkijöitä ja käyttää niitä enenevässä määrin. Lopulta tilanne eskaloituu siihen pisteeseen, että hän päätyy täysin mitään muistamattomana hoitolaitokseen, joka on erikoistunut muistojen palauttamiseen. Tässä kohtaa päähenkilö on pommittanut aivonsa niin pitkälle, ettei kykene enää muodostamaan uusia muistoja. Joka päivä hän kysyy samat asiat ja joka kerta hän saa samat vastaukset muistamatta niitä enää myöhemmin. Mikä yllätys, muistinpyyhkijät eivät olekaan niin tarkkoja ja täydellisiä kuin yhtiö väittää, vaan ne sotkevat vähän kaikennäköistä mennessään. Kirja tarjoaa loogisen selityksenkin asialle: muistot eivät koskaan ole vain yksittäisiä irrallisia hetkiä, vaan ne ovat aina kiinni jossain. Siksi ei ole mahdollista poistaa siististi yhtä osaa, vaan samalla voi verkosta lähteä joku toinenkin kohta.

Koko kirjan ajan on viitattu johonkin "häneen", jolle kertoja ikään kuin omistaa tarinan. "Häntä" puhutellaan toisinaan ja lukija saa pieniä vihjeitä siitä, kuka tämä mysteerihenkilö mahtaa olla. Tiedämme, että hän on kertojan vaimo ja että hänen äitinsä pelaa pokeria kerhoissa. Hoitolaitoskohdassa vihdoin pääsemme syvälle kertojan mieleen ja elämme hänen muistoissaan tämän monimutkaisen ja samalla niin yksinkertaisen rakkaustarinan. Kertojan vaimo on yksi niistä, joka ei tahdo unohtaa mitään. Hän vie kertojaa ympäri Tokion katuja ja hotelleja puhuen samalla rakkaudesta, tulevaisuudesta ja ikuisuudesta. Kaikki muistot ovat katkeransuloisen haikeuden sävyttämiä. Nämä ovat myös ne muistot, joita päähenkilö ei kaikista lääkkeistään ja huumeistaan huolimatta koskaan unohda. Rakastin koko hoitolaitososaa ja etenkin näitä muistoja, joissa saimme vihdoin tutustua kertojan vaimoon. Koin, että tämä oli kirjan parhainta antia ja todella vei huippuunsa Lorigan kertomistavan ja kirjan tunnelman.

Spoilerit ovat päättyneet.

Lorigan kirjoitustyyli on hyvin omalaatuinen ja suomennos on erittäin hyvin onnistunut. Lauserakenteet ovat toisinaan jännittäviä ja kerronta ei ole kahlinnut itseään liikaa siihen, miten kunnollisessa suomen kielessä tulisi lauseita aloittaa. Tarkoittaen siis sitä, että lauseen voi hyvin aloittaa vaikka ja-sanalla. Myös pilkkujen käyttö on toisinaan säästeliästä, mutta se ei vaikeuta lauseiden ymmärrystä. Minuun Lorigan tyyli vetosi suuresti ja nautin sen lukemisesta. Yksi syy saattaa olla myös se, että kirjoitan itse toisinaan hieman samalla tyylillä etenkin tekstiviestikeskusteluissa. Tokio ei välitä meistä enää inspiroi minut myös lisäämään muutaman lainauksen kirjasta niille varatulle välilehdelle. Arvostan aina, kun kirjassa on hyviä lainauskohtia.

Oman bonusmainintansa saa myös se, että kirjan alkupuolen vaeltamisessa päähenkilö valitsee seksikumppaneikseen yhtälailla miehiä kuin naisiakin tekemättä sen enempää eroa sukupuolten välille millään tasolla.

Vielä viimeisenä on mainittava kirjan nimi. Tokio ei välitä meistä enää on mielestäni äärimmäisen hieno ja kaunis nimi tälle kirjalle ja rakastan sitä suuresti. Se auttaa luomaan kirjan tunnelmaa jo ennen kuin itse kirjaa on edes aloittanut. Tokio ei välitä meistä enää päätyisi ehdottomasti listalle "Parhaat kirjan nimet", jos minulla olisi sellainen lista. Sen sijaan takakansiteksti saa minulta suuren miinuksen, sillä se antaa aivan väärän kuvan kirjasta sekä tyylin että tarinan puolesta. Vähän edes yritystä kiitos. Auttaisi ehkä, jos lukisi kirjan ennen takakannen väsäämistä.

4 / 5 tietokoneen ruudulle säilöttyä muistoa

Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää, Tokio ya no nos quiere, 1999, suomentanut Päivi Paappanen, 2004, Like, 251 sivua

Haasteistakin tuli pari kohtaa suoritettua!

2019:
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
44. Kirja kertoo Berliinistä

2017:
30. Kirjan nimessä on tunne