Hämmentävän kaunis: Tokio ei välitä meistä enää

Eräs ystäväni suostutteli (pakotti) minut nappaamaan tämän kirjan kerran divarista mukaani ja se on saanut hyvän tovin odottaa lukuvuoroaan.

https://like.fi/

Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää

Tulevaisuudessa AIDS on voitettu, osa huumeista on laillisia ja muistojen pyyhkimisestä on tullut arkipäivää. Muistinpyyhkijöitä myyvän yrityksen edustajat kiertävät ympäri maailmaa auttamassa ihmisiä pääsemään eroon noloimmista, kipeimmistä ja vaarallisimmista muistoistaan. Tällaisen myyjän silmien läpi näemme tulevaisuuden maailman, jossa minkään ei tarvitse olla pysyvää. Mutta entä jos pyyhkiikin kaiken vain huomatakseen, että on olemassa jotain sellaista, mitä ei voi unohtaa?

Tokio ei välitä meistä enää on kenties kompaktin kokoinen, mutta sen herättämiä ajatuksia on sitäkin vaikeampi koota lyhyeksi ja selkeäksi selostukseksi. Ensimmäinen tunteeni kirjan sulkemisen jälkeen oli jonkinlainen hämmennys. Kävin läpi monenlaisia ajatuksia ja tunteita kirjaa lukiessani ja mielipiteeni siitä vaihteli yhtä paljon. Alussa en oikein meinannut saada kirjan tyylistä ja tunnelmasta kiinni, vaan ajelehdin nimettömän minä-kertovan päähenkilön kanssa paikasta toiseen yhtä välinpitämättömäksi kuin hän itse suhtautui oikeastaan kaikkeen. Olin jo melkein ehtinyt päätellä, että tällaista tämä nyt on ja jäi vähän etäiseksi, kun yhtäkkiä kirja päätti vetäistä täyskäännöksen ja alkaa äärettömän kiinnostavaksi.

Ensimmäinen sata sivua kuluu aika staattisesti. Päähenkilö menee jonnekin, myy muistinpyyhkijöitä, ostaa huumeita, käyttää huumeita ja harrastaa seksiä. Sitten siirrytään seuraavaan paikkaan ja sama toistuu. Tämä kävi jossain kohtaa jo yksitoikkoiseksi ja asennoiduin siihen, että tämä kirja ei ehkä tee kovinkaan suurta vaikutusta, vaan jatkuu samanlaisena aika mitäänsanomattomana loppuun asti. Kuitenkin aivan yllättäen tarinan imu muuttui pikku purosesta valtavaksi Bermudan kolmion pyörteeksi ja luin loput kirjasta hyvinkin nopeasti. Alussa niin voimakkaana vallinnut ulkopuolisen ajelehtijan tunne katosi ja tuntui siltä kuin kävelisin kertojan vieressä läpi tapahtumien. Varsinaista kiintymisen kokemusta en päähenkilöön saanut, mutta se ei kuulu kirjan tyyliin ja tunnelmaan. Hän on tarkoituksella etäinen ja siksi ei myöskään koko kirjan aikana kertaakaan nimetty. En tiedä, olenko koskaan aiemmin lukenut kirjaa, jossa päähenkilön nimi ei tule ilmi eikä oikeastaan ole missään vaiheessa edes olennainen.

Minua kiehtoi ja samalla ahdisti päähenkilön ja koko maailman normalisoima oman hallinnan menetys. Ihmiset vapaaehtoisesti pyyhkivät muististaan kaikenlaisia episodeja ajattelematta seurauksia sen enempää. Tokio ei välitä meistä enää ei kuitenkaan ole millään tapaa saarnaava tai kapinallinen tai skandaalinhakuinen, vaan sen maailma vain nyt sattuu olemaan tuollainen. Muistinpyyhkijät ovat ihmisille arkipäivää ja kapitalismin kaiken kaupallistavan käden alla bisnes kukoistaa. Kirjassa mainitaan on toki myös muistiaan vaalivia ihmisiä sekä pari ääriryhmää väkivaltaisine muistinsäilytysstrategioineen, mutta nämä kaikki ovat yksittäisiä pilkahduksia massan seassa. En voi olla ajattelematta, mitä tapahtuisi, jos tällaiset muistinpyyhkijät olisivat arkipäivää myös meidän todellisuudessamme. Näin ulkopuolelta ajattelen ja toivon, että pitäisin muistoistani kiinni siitä huolimatta, millaisia ne ovat, mutta ei sitä voi koskaan tietää. Ehkä olisinkin yksi niistä, jotka tahtovat elää elämäänsä ilman menneisyyden taakkaa mukanaan. Ajatuskin tällaisesta tiedottomuudesta omaan tarinaan ja historiaan liittyen tuo kontrollifriikin minussa esille.

Tämä kappale sisältää spoilereita

Juuri tähän edellisessä kappaleessa mainitsemaani hallinnan menetykseen perustuu päähenkilön tarina. Hän alkaa tarinan edetessä varastaa myymästään kuormasta muistinpyyhkijöitä ja käyttää niitä enenevässä määrin. Lopulta tilanne eskaloituu siihen pisteeseen, että hän päätyy täysin mitään muistamattomana hoitolaitokseen, joka on erikoistunut muistojen palauttamiseen. Tässä kohtaa päähenkilö on pommittanut aivonsa niin pitkälle, ettei kykene enää muodostamaan uusia muistoja. Joka päivä hän kysyy samat asiat ja joka kerta hän saa samat vastaukset muistamatta niitä enää myöhemmin. Mikä yllätys, muistinpyyhkijät eivät olekaan niin tarkkoja ja täydellisiä kuin yhtiö väittää, vaan ne sotkevat vähän kaikennäköistä mennessään. Kirja tarjoaa loogisen selityksenkin asialle: muistot eivät koskaan ole vain yksittäisiä irrallisia hetkiä, vaan ne ovat aina kiinni jossain. Siksi ei ole mahdollista poistaa siististi yhtä osaa, vaan samalla voi verkosta lähteä joku toinenkin kohta.

Koko kirjan ajan on viitattu johonkin "häneen", jolle kertoja ikään kuin omistaa tarinan. "Häntä" puhutellaan toisinaan ja lukija saa pieniä vihjeitä siitä, kuka tämä mysteerihenkilö mahtaa olla. Tiedämme, että hän on kertojan vaimo ja että hänen äitinsä pelaa pokeria kerhoissa. Hoitolaitoskohdassa vihdoin pääsemme syvälle kertojan mieleen ja elämme hänen muistoissaan tämän monimutkaisen ja samalla niin yksinkertaisen rakkaustarinan. Kertojan vaimo on yksi niistä, joka ei tahdo unohtaa mitään. Hän vie kertojaa ympäri Tokion katuja ja hotelleja puhuen samalla rakkaudesta, tulevaisuudesta ja ikuisuudesta. Kaikki muistot ovat katkeransuloisen haikeuden sävyttämiä. Nämä ovat myös ne muistot, joita päähenkilö ei kaikista lääkkeistään ja huumeistaan huolimatta koskaan unohda. Rakastin koko hoitolaitososaa ja etenkin näitä muistoja, joissa saimme vihdoin tutustua kertojan vaimoon. Koin, että tämä oli kirjan parhainta antia ja todella vei huippuunsa Lorigan kertomistavan ja kirjan tunnelman.

Spoilerit ovat päättyneet.

Lorigan kirjoitustyyli on hyvin omalaatuinen ja suomennos on erittäin hyvin onnistunut. Lauserakenteet ovat toisinaan jännittäviä ja kerronta ei ole kahlinnut itseään liikaa siihen, miten kunnollisessa suomen kielessä tulisi lauseita aloittaa. Tarkoittaen siis sitä, että lauseen voi hyvin aloittaa vaikka ja-sanalla. Myös pilkkujen käyttö on toisinaan säästeliästä, mutta se ei vaikeuta lauseiden ymmärrystä. Minuun Lorigan tyyli vetosi suuresti ja nautin sen lukemisesta. Yksi syy saattaa olla myös se, että kirjoitan itse toisinaan hieman samalla tyylillä etenkin tekstiviestikeskusteluissa. Tokio ei välitä meistä enää inspiroi minut myös lisäämään muutaman lainauksen kirjasta niille varatulle välilehdelle. Arvostan aina, kun kirjassa on hyviä lainauskohtia.

Oman bonusmainintansa saa myös se, että kirjan alkupuolen vaeltamisessa päähenkilö valitsee seksikumppaneikseen yhtälailla miehiä kuin naisiakin tekemättä sen enempää eroa sukupuolten välille millään tasolla.

Vielä viimeisenä on mainittava kirjan nimi. Tokio ei välitä meistä enää on mielestäni äärimmäisen hieno ja kaunis nimi tälle kirjalle ja rakastan sitä suuresti. Se auttaa luomaan kirjan tunnelmaa jo ennen kuin itse kirjaa on edes aloittanut. Tokio ei välitä meistä enää päätyisi ehdottomasti listalle "Parhaat kirjan nimet", jos minulla olisi sellainen lista. Sen sijaan takakansiteksti saa minulta suuren miinuksen, sillä se antaa aivan väärän kuvan kirjasta sekä tyylin että tarinan puolesta. Vähän edes yritystä kiitos. Auttaisi ehkä, jos lukisi kirjan ennen takakannen väsäämistä.

4 / 5 tietokoneen ruudulle säilöttyä muistoa

Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää, Tokio ya no nos quiere, 1999, suomentanut Päivi Paappanen, 2004, Like, 251 sivua

Haasteistakin tuli pari kohtaa suoritettua!

2019:
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
44. Kirja kertoo Berliinistä

2017:
30. Kirjan nimessä on tunne

Rakastu runoihin: milk and honey

Olen miettinyt tämän kirjan ostamista jo pitkään ja löydettyäni Prahassa ihanan kirjakaupan The Globen, en voinut vastustaa kiusausta.

http://www.slovart.cz/

Rupi Kaur: milk and honey

milk and honey on neljään osaan (hurting, loving, breaking, healing) jaettu runoteos, joka käsittelee ihmiselämän vaikeita asioita. Siinä on väkivaltaa, herkkyyttä, rakkautta ja kipua. Ennen kaikkea se kertoo selviytymisestä ja itsensä uudelleen kirjoittamisesta.

Lyhyt varoitus: kirjan nimi on virallisestikin pienellä kirjoitettu ja yritän pitäytyä samassa kirjoitusasussa. Toivon, että se ei tee arviosta vaikealukuista.
Parhaiten kuvailen tätä kirjaa, kun sanon sen olevan tunteita herättävä. milk and honey kuvailee paikoitellen todella rankkoja aiheita seksuaalisesta väkivallasta, ihmissuhdeongelmista, omasta seksuaalisuudesta ja yhteiskunnan odotuksiin. Myös runojen tunneskaala on laaja. Jotkut ovat epätoivoisia, ahdistuneita ja synkkiä, toiset taas voimaannuttavia, leikkisiä ja pohdiskelevia. Tämä vaihtelu mahdollisti ainakin minulle sen, että löysin monia todella syvästi itseeni vetoavia runoja kokoelmasta, jonka kirjoittajalla on hyvin erilaiset kokemukset ja maailma kuin minulla. Tunneskaalaa saa siis käydä läpi myös lukija. Osa runoista sai minut melkein kääntämään katseeni syrjään, jotkut taas pakottivat lukemaan monta kertaa putkeen, toisissa koin vahvaa yhteyttä ja voimaantumisen tunnetta, kun taas jotkut eivät raapaisseet tunteitani edes pintapuolisesti. Silti verrattuna moniin runoteoksiin, milk and honey tarjosi harvinaisen paljon vaikuttavaa kosketuspintaa.

Kirjoitustyylistä muutama sananen. Kaur kirjoittaa hyvin modernia runoutta. Se on yhdistelmä runoa ja proosaa ja runojen pituudet vaihtelevat aukeamasta pariin riviin. Mitään perinteistä loppusointua tai muuta sellaista on siis turha odottaa. Joidenkin lukemieni arvioiden kirjoittajat eivät voineet yhtään sietää tätä tapaa kirjoittaa, vaan näkivät sen lähinnä lauseina, joissa on paineltu enter-nappia oudoissa kohdissa. Itse olen vakaasti sitä mieltä, että runo voi olla oikeastaan mitä tahansa enkä katso asiakseni alkaa sanelemaan, millaisia runojen kuuluu olla, jotta ne lasketaan "oikeiden runojen" kerhoon. Jotkut myös kokivat milk and honeyn olevan kokoelma tumblr-tyyppisiä teinien lainauksia ja ymmärrän kyllä, mistä tämä ajatus tulee, mutta olen itse hieman eri mieltä. Kirja on erittäin helposti lainattavissa ja se sisältää suuren määrän todella hienoja ja koskettavia lauseita. Itse en näe tätä millään tavalla vikana, vaan se enemmänkin kertoo näiden lauseiden olevan sellaisia, joita ihmiset tahtovat kantaa mukanaan ja levittää muidenkin nähtäville. Jos itse joskus kirjan kirjoitan, niin se, että tumblr täyttyisi kirjastani otetuista lainauksista, olisi ainakin minulle suuri kunnia.

Kaurin oma ääni tuntuu kirjan joka sivulla ja sitä lisää vielä enemmän sivuille piirretyt yksinkertaiset luonnokset hahmoista ja tapahtumista. Runoissa olevat ajatukset ja etenkin kokemukset tuntuvat hänen omiltaan. Se oli minulle yksi kirjan parhaista puolista. Monet etenkin seksiä koskevista runoista eivät vedonneet minuun, koska en jaa samoja tunteita, ajatuksia ja suuntautumisia kirjailijan kanssa. Luin kyllä nekin runot ihan mielelläni, mutta ne eivät jääneet päähäni pyörimään, vaan luisuivat heti sivun käännyttyä tiehensä. Tästä runojen aiheiden vaihtelusta nimenomaan vahvistui ajatukseni siitä, että Kaur kertoo tätä kirjaa itse ja omista lähtökohdistaan. Milk and honey on hänen kirjansa ja lukija pääsee hetkeksi jakamaan sitä hänen kanssaan.

Ymmärrän hyvin, miksei milk and honey sovi kaikille. Siinä on hyvin omanlaisensa tyyli ja tunnelma ja, kuten runoissa aina, se joko kolahtaa tai sitten ei. Minulle kolahti ja aion ehtiessäni lukea myös Kaurin uusimman julkaisun the sun and her flowers.

4 / 5 mielessä kummittelevaa lainausta

Sen vielä pikaisesti laitan loppukaneetiksi, että en välttämättä laita tästä kirjasta mitään Kirjallisuuslainauksia-osiooni, sillä en tahdo laittaa kokonaisia runoja, mutten myöskään tahdo rikkoa kokonaisuutta vain yhdeksi osaksi. Mutta tosiaan kauniita lauseita on tämä kirja täynnä.

Rupi Kaur: milk and honey, 2015, Andrews McMeel, 204 sivua

Yksi haastekohtakin saatiin taas täytettyä!

2019:
10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja

Ei kiitos: Ennen päivänlaskua ei voi

Kaikki suomalaiset ovat varmasti edes joskus kuulleet tästä kirjasta. Ilmeisesti se joidenkin mielestä on jotain uraa uurtavaa ja taiteellista, mutta oma kokemukseni ei valitettavasti ollut kovin hyvä.

http://images.bookcrossing.com/

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Mikael löytää eräänä iltana pienen peikon roskakatoksesta ja hetken mielijohteesta vie sen kotiinsa. Alussa olento on heikko ja täysin riippuvainen Mikaelista, mutta sen vahvistuessa asetelma alkaakin kääntyä outoon suuntaan ja pian se onkin Mikael, jonka elämä pyörii täysin uudella radalla.

Aloittakaamme kirjan hyvistä puolista, niin saamme ne alta pois. Ensinnäkin kirjan nimi on aina kiehtonut minua. Rakastan viittausta Päivänsäde ja menninkäinen kappaleeseen ja sitä, kuinka se omilleen irrotettuna tuntuu heti paljon synkemmältä ja salaperäisemmältä. Lisäksi se on kauniin runollinen ja minua harmittaa, että se menee hukkaan tällaisen kirjan nimenä. Kerronta ja kieli ovat muutenkin kirjassa sujuvia eikä minulla ole niistä valittamista paitsi joistai sanavalinnoista, joista puhun myöhemmin. Eniten pidin ehkä siitä, että suomalaista kansantarustoa käytetään kirjassa ja se nivotaan yhteen mukamas nykypäivän tapahtumien kanssa. Kirjassa on ikään kuin vaihtoehtoinen todellisuus, jossa asiat ovat muuten samoin, mutta mytologian peikko tai menninkäinen tai mikä lienee onkin oikea olento. Ajatuksena tämä on äärimmäisen kiehtova ja toivoisin, että Suomen kiinnostavaa tarustoa käytettäisiin enemmänkin hyväksi. Toteutus ontui kyllä tämän kirjan kohdalla paikoitellen, mutta idea oli silti hyvä.

Nyt, kun hyvät uutiset on saatu käytyä läpi, siirtykäämme huonoihin. Niitä riittääkin sitten useampaan kuin yhteen kappaleeseen. Aloitetaan suoraan pahimmista. Tähän ja seuraavaan lyhyempään kappaleeseen pätee sitten spoiler-varoitus. Kun Mikael vie peikon kotiinsa, se on heikko ja avuton poikanen ja Mikael joutuu kaikin keinoin pitämään sitä elossa. Lisäksi kirjan maailmassa peikot ovat selkeästi eläimiä ja tämän pelastetun peikon käytös on myös hyvin eläimellistä. Kaikki tämä olisi ihan ok, ellei kirja alkaisi nopeasti esittelemään seksuaalisia elementtejä ja motiiveja Mikaelin käytökseen. Mikael kiihottuu peikon, joka muuten saa nimen Pessi, olemuksesta ja tekemisistä ja vaikka suoranaista seksiä ei onneksi ole, nesteitä silti lentää. Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. En tiedä muista, mutta itse en kyennyt lukemaan näitä kohtauksia minään muuna kuin äärimmäisen epämiellyttävänä. Ja tiedetään, lopussa käy ilmi, että peikot ovat todella älykkäitä ja blaablaa, mutta se ei kyllä yhtään poistanut tuntemuksiani ja oli lisäksi todella tyhmänoloinen päätös. Peikko pyssyn kanssa johdattamassa Mikaelia uuteen elämään, voi hyvä luoja. Vielä yhden minua häiritsevän elementin tähän tuo se, että Mikael on homo ja ilmeisesti juuri eläimellisellä maskuliinisuudella oli jotain tekemistä vetovoiman kanssa, jota Mikael tunsi ja minulle tuli vain paha maku suuhun. En halua liioitella tai tehdä kärpäsestä härkästä (onpa muuten tyhmä sanonta), mutta tuosta kaikesta voisi tehdä päätöksen, että juuri Mikaelin homous johdatti hänet peikon maailmaan. Ei kiva.

Lisäksi kirjan asetelma laittaa Mikaelin ja Pessin selvästi epätasapainoiseen asemaan. Pessi on heikko ja sairas ja Mikael hoitaa sitä. Pessi on suljettuna hänen asuntoonsa ja saa ruokansa Mikaelilta. Pessi on siis täysin riippuvainen Mikaelista, mikä tekee suhteesta vieläkin arveluttavamman. Ja vielä senkin sanon, että Pessi on löydettäessä vasta poikanen ja vaikka se kasvaakin nopeasti, Mikael viehättyy siihen saman tien eikä tämä kirja todellakaan olisi kaiken päälle tarvinnut vielä pedofilian alavirettä. On se jo kumma.

Spoilerit ovat päättyneet

Sitten asioihin, jotka ärsyttivät minua, mutta joiden voi sanoa olevan makuasioita. Ensinnäkin minulle sivujen kääntämisestä vaikean teki se, että kaikki henkilöt olivat ärsyttäviä. Tämä kirja ei sisällä yhtäkään miellyttävää hahmoa, kehenkään ei voi samaistua ja kaikki ovat aika kyseenalaisia tyyppejä. Kirjan kivoin tyyppi on Palomita, väkivaltaisen miehen postimyyntivaimo, joka on vankina maassa, jonka kieltä ei puhu seuranaan ainoastaan kamala miehensä eikä ketään muuta. Palomita ei ole hirveä ihminen, mutta häntä kohtaan saa tuntea lähinnä sääliä. Lisäksi en oikein arvosta, miten kirjailija kohtelee ainoaa (rodullistettua) naishenkilöään. Kaikki muut henkilöt ovat itsekkäitä, moraalittomia ja pinnallisia. Tähän liittyy myös kommentti twitterissä, jossa sanottiin, että kirjailijalla on täysi myötätunnon puute hahmojaan kohtaan. Miksi minä välittäisin näiden henkilöiden kohtaloista, kun ei tainnut välittää kirjailijakaan? "Menkää tyhmät ihmiset ja eläkää tyhmiä elämiänne ja olkaa onnettomia." Tällaisen kuvan minä sain tekstin suhteesta hahmoihin. Lisäksi pienenä huomautuksena, kirjassa käytetään saamelaisiin kohdistuvaa halventavaa termiä yhdessä kohdassa ja sekä termin käyttö että koko kohta tuntuu aivan turhalta.

Puhukaamme vielä pikaisesti kerronnasta. Kuten jo aika alussa mainitsin, tekstistä minulla ei ole valittamista, jos tätä halventavan termin käyttöä ei lasketa. Sen sijaan ongelmaksi minulle muodostuivat lukujen väleissä olevat lainaukset muka-historiallisista peikoista kertovista tietokirjoista tai uutisartikkeleista tai kaunokirjoista. Muutama siellä täällä olisi toiminut erinomaisesti ja pieni osa oli oikeasti kiinnostavia. Suurin osa oli kuitenkin aivan liian pitkiä, puuduttavan tylsiä ja totaalisen turhia. Niillä ei ollut mitään muuta tekemistä kuin sivumäärän kasvattaminen. Loppuvaiheessa vain hyppelehdin suoraan niiden yli. Lukukokemus oli rasittava jo muutenkin, miksi vielä lisätä kärsivien huokausteni määrää? Jatkoin lukemista tuskastumisestani huolimatta loppuun asti, sillä halusin ymmärtää, miksi Ennen päivänlaskua ei voi on niin monen arvostama ja paljon puhuttu. Joudun kuitenkin valitettavasti tunnustamaan, että tämä salaisuus ei minulle kirjan päätyttyäkään paljastunut. Toki ajatus taruolennoista oikeina eläiminä yhdistettynä pohdintaan luonnon ja ihmisen suhteesta on kiehtova, mutta tuo ajatus hukkuu niin totaalisesti kaiken tämän muun turhuuksien turhuuden ja ahdistuksien ahdistuksen alle, että en voi käsittää. Palkintojakin tämä kirja on voittanut ja en voi muuta todeta kuin, että jos tämä on voittaja, en halua tietää millaisia muita ehdokkaita niiden palkintojen saajiksi on ollut tarjolla.

11/2 / 5 eläinoikeudellisesti arveluttavaa kuvaussessiota

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi, 2000, Tammi, 268 sivua


Kirjasta en ehkä pitänyt, mutta tästä täytettyjen haastekohtien määrästä pidän sitäkin enemmän.

2019:
5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi
7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt
14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja
45. Kirjan nimessä on kieltosana

2018:
5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa

2016:
20. Kirjan nimi viittaa vuorokauden aikaan

Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta

risingshadow.fi

Konmaritin kirjahyllyäni ja tämä ohut teos sattui käteen. Päätin lukaista sen läpi ja antaa sitten eteenpäin.

Mark Twain: Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta

Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta on juuri sitä, mitä nimi antaa ymmärtää. Se on kirjoitettu lyhyiden päiväkirjamerkintöjen muotoon ja tapahtumat ovat Raamatusta tuttu Paratiisi-tarina Aatamin näkökulmasta. Enimmäkseen siinä keskitytään Aatamin ja Eevan suhteeseen. Ilmeisesti tälle kirjalle olisi myös vastakappale Eevan ajatuksista, mutta sitä en tässä yhteydessä saanut käsiini.

En lämmennyt tälle kirjaselle mitenkään erityisen paljon. Aatami oli kertojana aika ärsyttävä ja varsinkin hänen suhtautumisensa Eevan oli rasittava ja kliseinen "suoraviivainen mies ei ymmärrä monimutkaista naista", mikä ei minuun vetoa. Ilmeisesti Mark Twain olisi perustanut osan kerronnasta omaan suhteeseensa vaimonsa kanssa, mutta tämä fakta ei lukunautintoani kyllä lisännyt.

Hyvä puoli tästäkin teoksesta kyllä löytyy! Päiväkirjamerkintöjen ohessa kulkee yksinkertaisella tyylillä tehty Ennisofia Salmelan kuvitus, joka tekee kerronnasta heti uniikimman ja vie lukijan hieman syvemmälle tarinaan. Muutenkin tämä päiväkirjatyyli on ihan viehättävä ja alle satasivuisen lehdykäisen lukaisee mukavasti hetkessä. Kaiken kaikkiaan Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta on ihan kiva, mutta mitäänsanomaton eikä sitä jää viimeisen sivun jälkeen sen enempää ajattelemaan.

2 1/2 / 5 Eevan nimeämää eläintä

Mark Twain: Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta, Extracts from Adam's Diary, 1904, suomentanut Ville Hytönen, 2008, kuvitus Ennisofia Salmela, Savukeidas, 79 sivua

Kirjahaaste 2019:
43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi
47. Kirjassa on alle 100 sivua

Kirjahaaste 2018:
13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa

Toisen hyllyn aarteet: Six of Crows

Koskaan ei ole haittaa siitä, että aloittaa uuden lukuvuoden loistavalla teoksella. Muistuu taas mieleen, millaista tasoa kirjoiltaan saisi odottaa, vaikka sen muistaminen aina toisinaan hiipuu. Tämä Ereitan antama Toisen hyllyn aarre (laitoin linkin muistuttamaan, mistä tässä haasteessa taas olikaan kysymys) odotti lukuvuoroaan pitkään ja odotus todellakin palkittiin.

https://prodimage.images-bn.com/

Leigh Bardugo: Six of Crows

Ereitan alustus:

Siitä, kun annoin tämän kirjan Libertélle luettavaksi, on jo melkein vuosi, joten ei ole toivoakaan että muistaisin, minkälaista lukemista hän mahdollisesti pyysi. Sen kuitenkin muistan, että olen halunnut työntää Six of Crowsin hänen käsiinsä siitä saakka, kun luin sen itse. Ryöstötarinat ovat suuri rakkauteni, ja Six of Crows yhdistää niin monia muita hyviä asioita tähän eeppiseen juonittelugenreen: fantasiaa upeine maailmanrakennuksineen; ihonvärin, seksuaalisuuden, mielenterveyden ja kehojen monimuotoisuutta; loistavat hahmot ja tietenkin mielettömät juonikuviot. Olin varma, että vauhdikas tarina vetoaisi Libertéhen, ja koska kyseessä on yksi omista suosikkikirjoistani ja -kirjailijoistani, halusin tietenkin jakaa tämän ilon hänen kanssaan.

Kirja-arvostelujen tekeminen todella hyvistä kirjoista on jostain syystä minulle haastavampaa kuin keskinkertaisista tai huonoista teoksista kirjoittaminen. Yritän kuitenkin parhaani, sillä Six of Crows ansaitsee kaikki kehut ja huomion, joita voin sille antaa.

Six of Crows kertoo tarinaa tunnetusta rikollisesta Kaz Brekkeristä, joka saa tehtäväkseen murtautua huipputurvalliseen vankilaan saadakseen tärkeän vangin vapautettua. Hän ottaa mukaansa viisi muuta laitapuolen kulkijaa ja yhdessä tämä sekalainen joukko lähtee yrittämään murtoa, jossa kukaan ei ole koskaan aiemmin onnistunut. Juonitiivistelmä jääköön nyt aika lyhyeksi, sillä kirjassa on paljon tapahtumia enkä tahdo spoilata tämän hienon tarinan osia etukäteen.

Six of Crows kuuluu samaan maailmaan Bardugon muiden kirjojen kanssa, vaikka onkin tarinoiden ja henkilöiden puolesta omansa. Bardugo on luonut vaihtoehtoisen historiallisen maailman, johon kuuluu fantasiaelementtejä. Tärkeimpänä niistä grishat eli ihmiset, joilla on erityisiä kykyjä. Bardugon aiempi trilogia pyörii paljon voimakkaammin grishojen ympärillä, mutta grishojen asema ja politiikka liittyy myös Six of Crowsin tapahtumiin. Itse en ole lukenut muita Bardugon kirjoja enkä siis etukäteen tuntenut grishojen maailmaa. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä Six of Crows ei oleta lukijalta etukäteistietoa. Lisäksi kirjan alussa on lyhyt listaus erilaisista grisha-voimista sekä kartat auttamaan paikkojen hahmotuksessa. Olen varma, että joku aiemmat grisha-kirjat lukenut huomaa Six of Crowsissa vaikka mitä viittauksia ja pikkuyllätyksiä, mutta ne on tehty niin huomaamattomasti, että tietämätön lukija ei koe jääneensä jutun ulkopuolelle.

En osannut päättää, onko kirjan paras osa hahmot vai juoni ja se ehkä kertoo kirjasta jotain. Juoni on kekseliäs, intensiivinen, yllättävä, jännittävä ja dynaaminen. Se on selvästi enemmän synkemmällä kuin valoisalla puolella, mutta mukaan mahtuu myös kevyempiä kohtauksia tasapainottamaan tunnelmaa. Mikään hyvänmielen kirja Six of Crows ei kyllä ole. Siinä käydään läpi tunteita laidasta laitaan samalla, kun käsitellään fantasian ja seikkailun lomassa myös vakavia aiheita, kuten mielenterveyttä, naisten asemaa ja traumoja. Kaikki kirjan hahmot ovat saaneet kokea elämässään vähän turhan paljon ikäviä asioita ja se näkyy heidän olemuksessaan ja kanssakäymisessään. Yhtäkkiä lukija huomaakin kiintyneensä kaikkiin näihin ihmistä esittäviin käveliviin katastrofeihin ja elävänsä täysillä mukana heidän kohtaloissaan. Miten tässä näin pääsi käymään?

Muutamia pieniä heikkouksia joudun ehkä rehellisyyden nimissä myös mainitsemaan. Päähenkilö Kaz Brekker oli alussa mielestäni todella epämiellyttävä ja olin melkeinpä häntä vastaan. Kaz muuttuu kyllä kirjan edetessä ja suhteellisen pian olimme jo ihan hyvää pataa, mutta alussa koin kirjailijan menneen hieman maalista ohi ja Kaz tuntui inhottavalta eikä edes vähän sympaattiselta antisankarilta. Mutta kuten jo mainitsin, juonen päästessä vauhtiin myös Kaz muuttuu hieman ja onnistuu saavuttamaan kyseenalaisen, mutta omalla tavallaan miellyttävän aseman lukijan mielessä. Toinen pieni miinus tulee kahden hahmon, Ninan ja Matthiaksen, välisen suhteen takaumakohtauksista. Tämä dynamiikka ei ainakaan minun mielestäni ollut erityisen kiinnostava ja vaikka Ninasta todella paljon pidinkin, Matthias oli huomattavasti värittömämpi. Hänelläkin on ehdottomasti hetkensä, mutta kokonaisuudessa olisin ehkä kuullut muiden henkilöiden elämästä enemmän.

Takaisin kaikkeen siihen, mistä pidin. Grishat ja heidän voimansa osuvat juuri omalle mielenkiinnon alueelleni ja rakastan tapaa, jolla heitä käytetään juonessa ja henkilöissä. Grishat eivät tunnu vain helpolta juonen edistäjältä, vaan sulautuvat maailmaan ja tapahtumiin saumattomasti. Bardugon luoma maailma on onnistunut myös maantiedon osalta ja vaikka alussa pelkäsinkin hukkuvani paikkojen nimiin, pääsin nopeasti kärryille. Kirjan alku tapahtuu Ketterdam-nimisessä kaupungissa, joka on tämän fantasiamaailman versio Amsterdamista. Ketterdam jengeineen ja alueineen oli todella kiehtova ja kuvailua oli juuri sopivasti. Lukija saa tarpeeksi tietoa nähdäkseen paikan elävästo, mutta väleihin jää myös tarpeeksi koloja, jotka voi sitten itse täyttää. Ketterdamista matka jatkuu kohti huipputurvallista vankilaa ja lukijan mieleen alkaa hiipiä epäilyksen siemen. Kuinka sankarimme voivat mitenkään onnistua mahdottomassa tehtävässään, kun jokaisessa kulmassa näyttäisi tulevan uusia ongelmia. En tahdo paljastaa juonesta enempää, mutta sen sanon, että jatko-osaa jää odottamaan malttamattomana. Itse en ole vielä toista osaa, Crooked Kingdomia, lukenut. Tosin en tiedä, kuinka kauan jaksan enää odottaa. Olen kasvattanut ruokahaluani jo niin paljon, että nielaisen Crooked Kingdomin kohta kokonaisena. Saattaa olla, että kyseisen kirjan ostaminen on seuraava kirjallinen investointini...

5 / 5 huolellisesti laadittua suunnitelmaa

Leigh Bardugo: Six of Crows, 2015, Indigo, 491 sivua

Itse annoin Ereitalle luettavaksi jotain hieman hmm... kyseenalaisempaa. Siihen pääset tutustumaan täällä.

Six of Crows aloittaa 2019-kirjahaasteen vahvasti seitsemällä kohdalla.
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa
25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole aiemmin lukenut
29. Kirjassa nähdään unia
36. Kirjassa ollaan yksin
40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia
42. Kirjailijan nimi viehättää sinua

Uusi nimi, tuttu sisältö!

Tarkkasilmäisimmät ehkä huomasivat, että blogillani on nykyisin uusi nimi. Ulkonäköhän ehti muuttua jo jokin aika sitten ja koin, että myös nimi kaipaa hieman uudistamista.
Voimasanoja valikoitui pitkän prosessin jälkeen uudeksi nimeksi, mutta osoitteena se ei valitettavasti ollut käytettävissä. Niinpä osoite on nykyisin libertenkirjat.blogspot.com. Vanhasta osoitteesta löytyy enää tänne ohjaava selityspostaus. Toivottavasti pidätte uudesta nimestä ja ulkoasusta! Kohta luvassa taas kirjapostauksia...

Pieni pala elämää: Me täytytään valosta

Vuotta 2018 on jäljellä enää yksi päivä. Epätoivoinen kirjabloggari ryntää kirjakaapilleen ja selaa epätoivoisena valikoimaansa läpi. Kunnes yhtäkkiä jumalten valo loistaa yhteen hyllyssä olevaan kirjaan. Bloggari ottaa sen käteensä ja tietää, että tämä se on. Kirja, jonka hän ehtii vielä lukea ja saada 15 kirjan tavoitteensa täyteen.

https://kustantamo.sets.fi/

Annastiina Storm: Me täytytään valosta

En oikeastaan koskaan laita suoraa lainausta kirjan takakansitekstistä, mutta nyt ajattelin rikkoa kaavaa ja liittää tähän osan takakantta. Tahdon kertoa, mikä juuri tässä kirjassa (hienon kannen lisäksi) herätti mielenkiintoni, kun sen syksyn Kirjamessuilla näin.

"Siljan barbileikissä Tähkäpää on saanut happoa kasvoilleen. Pikkuveli, joka ei syntynytkään, puhuu Santulle jukurttipurkkipuhelimessa. Isä katoaa omille teilleen, jättää lapset yksin vaikka äiti on yötöissä ja sairaalassa sitten, kun ei enää jaksa. Mummi toivoo että ukki jo kuolisi, kun se oma elämä on jäänyt elämättä, ja kokee ihmeen rypyttäessään riisipiirakoita."

Tämän jälkeen takakannessa on vielä jotain vähän rasittavan runollista selitystä siitä, miten kirja hengittää(?). Ideana on kuitenkin se, että Me täytytään valosta kuvaa kolmen sukupolven elämää palasina ja pirstaleina sieltä täältä. Lapset Silja ja Santtu elävät epävarmuudessa, kun äiti on väsynyt ja isä pelottava. Äiti ja isä taas kamppailevat parisuhteensa ja omien odotustensa kanssa. Mummi ja ukki taas ovat huomanneet tulleensa vanhoiksi ilman, että omia haaveita tuli täytettyä, mutta eivät asioista voi myöskään puhua. Ainakaan toisilleen.

Me täytytään valosta on löytänyt hienon tasapainon sen välillä, että kerronta on nopeaa ja edistyvää, mutta aiheet raskaita. Ilmapiiri kirjassa on toisinaan hyvinkin painostava, mutta vähäinen sivumäärä ja kerronnalliset kokeilut estävät lukijaa tukehtumasta. Liian usein ajatellaan, että vaikeista aiheista ja ihmisten ahdistuksesta saa kunnollisen kuvauksen vain satojen sivujen tervassa tarpomisella, vaikka parhaan efektin saa juurikin toimimalla päin vastoin. Välillä kyllä paistoi läpi, että kyse on esikoiskirjailijasta. Narratiivi ei aina pysy ihan kasassa, vaan painotukset menevät vähän vinksalleen. Tärkeistä hetkistä saatetaan mennä ohi liian kovaa, kun taas epäolennaiseen jäädään hieman liian pitkäksi aikaa. Suurimmaksi osaksi se ei kuitenkaan ole millään tapaa häiritsevän ilmeistä eikä kirja todellakaan huuda olevansa esikoiskirja. Storm on onnistunut luomaan oman äänensä kertojana, kirjan henkilöillä on selkeä persoona ja kerronta herättää vahvoja mielikuvia. Ainoastaan loppu tuntui hieman liian "tässä olisi nyt lopetus, se on kivan runollinen", mikä vähän haittasi kirjan muuten hyvin kantavaa tunnelmaa. Se nyt kuitenkin annettakoon anteeksi muuten ihan kiinnostavan kirjan siivellä.

Henkilöt olivat ehdottomasti tämän kirjan paras osa. Välähdyskerronnasta huolimatta kaikki hahmot tuntuivat aidoilta, heihin ehti tutustua ja he herättivät lukijassa tunteita. En tahdo nyt kovin paljon heidän tarinoistaan paljastaa, sillä Me täytytään valosta on lyhyt kirja. Sen verran kuitenkin sanon, että hahmojen menneisyys ja nykyisyys paljastuvat taidokkaasti ja sopivan tulkinnanvaraisesti. Kirja ei kerro asioita muutenkaan liian auki ja sitä piirrettä arvostan erityisesti. Kaikki sukupolvet ovat omanlaisiaan ja voin nähdä ja kokea mielessäni juuri, millaisia tyyppejä he olisivat oikeassa elämässä. Olen aika varma siitä, että kaikki meistä tunnistavat ainakin yhden henkilön omasta elämästäänkin, ellei jopa useampia. Pienenä varoituksena kuitenkin herkemmille lukijoille; kirjassa yhtenä käsittelyn aiheena on lähisuhdeväkivalta. Sillä ei millään tapaa mässäillä eikä se ole kirjan ainoa juoniasia, mutta jos aihe on sinulle vaikea, on hyvä olla tietoinen etukäteen.

Valitsin Me täytytään valosta -kirjan pitkälti nimen ja kannen perusteella. Se ei ollut sisällöllisestikään suuri pettymys, mutta ei myöskään uusi lempikirjani. Ihan kiva lukukokemus, johon ei tarvitse käyttää suunnattomasti aikaa. Kirjan saa hyvin luettua päivässä. Tämä arvio oli nyt viimeinen 2018-vuodelta jonoon jäänyt. Nyt sitten tämän vuoden kirjallisuuden pariin, jonossa onkin jo pari kirjaa...

Annastiina Storm: Me täytytään valosta, 2017, S&S, 204 sivua

Me täytyään valosta kuittaa Helmet-haasteesta yhden kohdan

2017.
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja