Peilikuvia ja päinvastaisuuksia: Through the Looking-Glass, and What Alice Found There

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Lewis Carroll: Through the Looking-Glass, and What Alice Found There

Ihmemaa-seikkailujen toisessa osassa Alice hyppää peilin kautta vastakkaiseen todellisuuteen, jossa kaikki toimii päin vastoin. Juoksemalla pysyy paikoillaan, syömällä sammuttaa janon ja muita omituisia ominaisuuksia. Alicen on päästävä shakkilaudan toiseen päähän päästäkseen jälleen takaisin omaan maailmaansa.

Olen edelleen hieman hämmentynyt siitä, sijoittuuko tämä kirja Ihmemaahan vai ei. Oikeastaan se tapahtuu peilimaailmassa, mutta siellä on myös Ihmemaasta tuttuja teemoja ja hahmoja. Sekoittavana tekijänä toimii toki myös elokuva- ja teatteriversiot, joissa otetaan materiaalia molemmista kirjoista. Vastakkaismaailma on ideana kiva ja toimii aika monessa kohdassa hyvin. Se kuitenkin vähän kaatuu omaan mahdottomuuteensa, koska asiat ovat päinvastoin vain silloin, kun se sopii tarinaan. Kaikki ei voi olla peilikuvana, sillä juoni ei silloin voisi edistyä millään ymmärrettävällä tavalla. Kohdat, joissa molemmat kohtaavat, ovat kyllä hyvin viihdyttäviä. Ja onhan tämä lapsille tarkoitettu kirja eli ehkä täyttä logiikkaa ei tarvitsekaan olettaa.

Through the Looking-Glass etenee sujuvammin kuin edeltäjänsä eikä pysähdy liian pitkiksi ajoiksi täysin turhiin kohtauksiin. Se on tyyliltään kuitenkin hyvinkin episodimainen ja kohtauksilla ei aina ole kovinkaan paljon tekemistä toistensa kanssa. Mainitsin ykkösosan arviossani olleeni mukana Alice in Wonderland -teatteriesityksessä ja sen käsikirjoituksen tyyli oli myös hyvin kohtauspainotteinen selkeän ison juonikaaren sijaan ja nämä kirjat luettuani ymmärrän todellakin miksi. Monet kohtauksista toimivat minitarinoina yksinäänkin eivätkä tarvitse kehystarinaa tullakseen ymmärretyksi. Siksi osa hahmoista ja repliikeistä ovat nousseet hyvinkin tunnetuiksi ja usein lainatuiksi.

Through the Looking-Glass oli hieman sekava lukukokemus eikä se oikein imaise mukaansa. Tarinan kulku on aika staattinen ja viihde-elementti tulee enemmän yksittäisistä hauskoista hahmoista, repliikeistä ja maailmaan liittyvistä erikoisuuksista. Kenties suurempi anti sekä tällä että ensimmäisellä osalla on kaikki, mitä ne ovat tuoneet muuhun kirjallisuuteen, elokuviin, tv-sarjoihin, taiteeseen ja muuhun kulttuuriin. Ja minä tietenkin nautin siitä, kun käänsin sivua ja eteeni hyppäsi lähes suoraan sama kohtaus kuin näytelmän käsikirjoituksessa oli. Nautin Ihmemaasta inspiraationa ja maailmana kenties enemmän kuin itse tarinoista, mutta oikein mielelläni luen silti alkuperäistäkin toisinaan.

3 1/2 / 5 puhuvaa kukkapeltoa

Lewis Carroll: Through the Looking-Glass and What Alice Found There, alkuperäinen julkaisu 1871, tämä versio 2015, MacMillan, 224 sivua


Helmet2017:
19. Yhdenpäivänromaani

Queer52: Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe

Ereitan arvion perusteella lähdin lukemaan tätä kirjaa hyvin skeptisistä lähtökohdista. Sen sijaan päädyin rakastumaan palavasti. Kuinkas tässä näin pääsi käymään?

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Benjamin Alire Sáenz: Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe

Aristotle ja Dante tapaavat eräänä kesäpäivänä ja erilaisuuksistaan huolimatta muodostavat syvän ystävyyden. Arilla on kuitenkin painolastia mukanaan vankilassa olevan veljen ja hankalan isäsuhteen muodossa. Tarvitaan auto-onnettomuus, suuri välimatka ja suuri järkytys ennen kuin pojat oikeasti ymmärtävät, mihin suuntaan haluavat elämänsä jatkuvan.

Pahoittelen todella lyhyttä ja epämääräistä juonitiivistelmää. Selitän asiasta kohta hieman tarkemmin, mutta tässä kirjassa konkreettisiä tapahtumia on aika vähän ja en tahtonut vain kertoa kaikkia tapahtumia. Jotain on hyvä jättää myös yllätykseksi.

Pidän kirjoista, joissa henkilöt ovat tärkeässä roolissa ja saavat tarpeeksi aikaa tuntuakseen oikeilta. Samalla tahdon yleensä myös hyvän juonen ja kiinnostavia tapahtumia. Tästä kirjasta sellaisia ei kovin montaa löydy, mutta suureksi järkytyksekseni se ei haitannut minua ollenkaan. Henkilöt vetäisivät minut mukaansa niin voimakkaasti, että luin koko kirjan yhdessä päivässä, kun en tahtonut laskea sitä käsistäni. Tunsin elävästi henkilöiden ilon, surun, ahdistuksen ja ystävyyden. Etenkin kirjan kertoja ja päähenkilö Ari kosketti minua syvästi ja minä valkoinen jo parikymppinen suomalaistyttö huomasin samaistuvani tähän teini-ikäiseen amerikkalaiseen latinopoikaan paljon enemmän kuin pitäisi olla edes mahdollista.

Keskustelimme Ereitankin kanssa siitä, miksi tämä kirja ja muut sen kaltaiset toimivat joillekin ja ovat täyttä tuskaista tervaliisteriä toisille. Henkilöitä ei voi kirjoittaa niin, että ne koskettavat kaikkia. Niinpä pakostakin jotkut eivät koe yhteyttä tämänkään kirjan henkilöihin ja silloin juonen puute muuttuu ongelmaksi. Näin henkilöpainotteinen kirja vaatii sen, että lukija samaistuu ja kiintyy henkilöihin. Jos sitä ei tapahdu, ei tapahdu myöskään nautinnollista lukukokemusta. Se ei ole vika kirjassa tai lukijassa, vaan ainoastaan piirre, joka tällaisessa kirjallisuudessa on hyväksyttävän. Minulle kirja oli tärkeä ja suuria tunteita herättävä, mutta vastaavalla tavalla kirjoitettu toisenlainen kirja ei välttämättä toisi mukanaan kuin turhautumista. Se on aivan kirjasta ja lukijasta kiinni. Yleensä olen enemmän juonikirjojen ystävä, mutta näköjään poikkeuksia löytyy kaikille.

Huomaan, että on yllättävän vaikeaa kuvailla tarkasti, miksi juuri tämä kirja kosketti. Toki Arin elämässä on samanlaisia elementtejä kuin omassani, kuten monimutkainen suhde keskustelemista vierastavaan isään, oma vaikeus tunteiden käsittelyssä ja niistä puhumisessa, taipumus uppoutua omaan maailmaan ja kokea irrallisuutta ympäröivästä elämästä ja ihmisistä, epäselvyys siitä mitä elämältään haluaa ja yleinen ajelehtimisen tunne. Kaikki nämä piirteet osuivat minua suoraan ihon alle ja kirjan luettuani käytinkin puoli yötä kirjoittamalla ahdistunutta itsetutkiskelua, kun en ajatuksiltani saanut nukuttua.

Toisaalta Arin elämässä on myös paljon asioita, jotka eivät tule tarpeeksi lähelle minua nähdäkseni niitä edes kiikareilla. Hänellä on ongelmia vihanhallinnan ja muutenkin voimakkaiden negatiivisten tunteiden kanssa ja minä en koskaan ole ollut samaa tyyppiä. En tunne vihaa tai kiukkua tai raivoa ollenkaan vahvasti ja minkäänlainen väkivalta ei tule minulle vaikeissa tilanteissa edes mieleen. Muutenkin melankolisista taipumuksistani huolimatta koen kuitenkin olevani suurimmaksi osaksi positiivinen ihminen.

Ilmeisesti samaistumistani eivät kuitenkaan tällaiset seikat haitanneet ja pystyin ne ohittamaan. Toinen Arin elämän suuri erilaisuus minulle oli hänen äitisuhteensa. Heidän suhteensa on hyvä, mutta ei niin läheinen ja itse taas puhun äitini kanssa lähes päivittäin ja kerron hänelle melkein kaiken, joskus ehkä liikaakin jos muilta kysytään. Arilla ei myöskään ole läheisiä ystäviä ja siihen voin samaistua kaikkein vähiten. Olen niinkin onnellisessa asemassa, että elämästäni ei ystävyyttä puutu ja siitä olen päivittäin kiitollinen.

Ari joutuu yhdessä kohdassa molempien jalkojen kipsien takia pitkäksi aikaa täyteen vuodelepoon ja tunsin hänen ahdistuksensa ja turhautumisensa melkein fyysisenä tuntemuksena. Kestäisin vastaavaa tilannetta itse äärimmäisen huonosti ja olisin vähintään yhtä ärsyyntynyt ja ilkeä kuin Ari, jos joutuisin olemaan täysin riippuvainen muiden avusta enkä voisi mennä viilentämään tunteitani lenkille. Varmasti lopulta minäkin tottuisin, kuten tottuu Arikin, mutta alku koettelisi läheisiäni ja minua kyllä enemmän kuin tarpeeksi. Kuten olen jo useamman kerran maininnut, tapahtumat ovat kirjassa vähissä, mutta kaikki tapahtumat tuntuvat olevan juuri sellaisia, joiden jälkimainingeissa näen samanlaisia reaktioita ja tunteita, joita voisin itse kokea

Niille, jotka pääsevät kirjaan sisälle, tämä on ajatuksia herättävä ja kauniisti kirjoitettu kuvaus nuorten ihmisten kasvukivuista ja yrityksistä löytää paikkansa maailmassa ja käsitellä vaikeita asioita tunteissaan ja elämässään. Kirjoitustyyli on myös mielestäni erittäin kaunista ja hienoa, joskin joku toinen voi kokea sen hyvinkin taiteelliseksi ja hipsterihienosteluksi. Oikeastaan koko kirja taitaa olla vähän sellaista, mutta kuten Ereitalle elegantisti asian ilmaisin "this book is pretentious as fuck but then so am I so we get along fine." Jo kirjan nimi vetoaa minuun suuresti ja sen pitäisi kertoa teille jotain sekä minusta että tästä kirjasta. Joka tapauksessa Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe on kaikkia ennakko-oletuksia uhmaten uusi jäsen suosikkikirjojeni joukossa ja aion ehdottomasti lukea sen jossain vaiheessa uudestaan.

5 / 5 retkeä erämaahan tähtiä katsomaan

Benjamin Alire Sáenz: Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe, 2012, Simon & Schuster, 359 sivua

Aristotle ja Dante kuittaa yhdet haastekohdat kahdesta eri vuosikerrasta!

Helmet2019:
17. Kirjassa on kaksoset

Helmet2017:
13. Kirja kertoo sinusta

Heräteostos: Codename Villanelle

En ole tämän kirjasarjan pohjalta tehtyä tv-sarjaa nähnyt, mutta kuulemani perusteella se vaikuttaa kiinnostavalta. Niinpä nähdessäni tämän kirjakaupan hyllyssä olikin yhtäkkiä taas heräteostoksen paikka.

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Luke Jennings: Codename Villanelle (Killing Eve #1)

Villanelle on tehokas ja vaarallinen palkkatappaja, joka ottaa käskynsä mystiseltä taholta ja tuntee ainoastaan yhteyshenkilönsä. Se ei kuitenkaan häntä haittaa, sillä Villanelle on löytänyt murhaamisesta ja erityisesti toisinaan tarvittavista monimutkaisista juonista elämälleen tarkoituksen. Lontoossa suoritettava murha johtaa hänet kuitenkin suoraan MI5-agentti Eve Polastrin tielle ja ajojahti alkaa.

Senkin uhalla, että menetän sen vähäisen vakavasti otettavan aikuisen kirja-arvostelijan illuusion, joka minulla vielä saattaa olla, mainitsen heti alkuun oikeasti pitäneeni tästä kirjasta. Ei se mitään elämää mullistavaa tai uusi lempikirjani ole, mutta viihdyttävän ja nopealukuisen trillerin roolin se täyttää äärimmäisen hyvin.

Kirja on suurimmaksi osaksi kirjoitettu Villanellen näkökulmasta ja etenkin alku on omistettu ainoastaan hänen palkkatappaja-uransa synnylle. Tämä osa oli mielestäni kirjan kaikkein kiinnostavin. Jostain syystä kunnon Origin Story on aina minulle mieleinen, vaikka se ei viekään juonta eteenpäin pätkääkään. Silti se on yksi suosikkipiirteistäni kirjallisuudessa. Takaisin asiaan. Villanelle tosiaan saa perinteisen syntytarinakäsittelyn ja itseäni se ilahdutti kahdesta syystä. Ensimmäinen on tuo juuri selittämäni ja toinen on tarinan sisältö.
Lievä spoiler seuraa nyt, mutta se ei vaikuta itse juoneen millään tavalla. Villanelle on tappaja, koska hän pitää tappamisesta ja kokee syntyneensä täyttämään tätä tarkoitusta. Yleensä naistappajat fiktiossa ovat tappajia vain koska joku mies satutti heitä ja nyt he kostavat tai purkavat pahaa oloaan tai muuta vastaavaa. Toisinaan voin tätäkin arvostaa, jos se on hyvin tehty, mutta usein se tuntuu vain kuluneelta. Sen sijaan miestappajien kohdalla niin yleinen sosiopaattinen lähestymistapa löytyy harvoin naisista.

Tämä ei ehkä anna minusta parasta kuvaa, mutta nautin kirjassa eniten nimenomaan Villanellen murhista. Suurin osa niistä vaatii moniosaisen suunnitelman ja mielenkiintoisen toteutuksen. Sen jälkeen onkin aika lennättää vähän verta ja suolenpätkiä tosin mikään ällöttävyyksillä herkutteleva kirja tämä ei onneksi ole. Väkivalta on samalla tasolla tämän tyyppisten kirjojen normin kanssa. Kaikki muu kirjassa oleva ei ole ihan yhtä onnistunutta ja etenkin Eve ja kaikki hänen puuhansa meinaavat jäädä Villanellen kiinnostavuuden alle.

Kirjaa lukiessa tulee vähän kuva, että kirjailija on luonut tämän lempihenkilönsä Villanellen ja käyttänyt kaiken aikansa uuden siistin hahmonsa kehittelyyn ja tajunnut sitten yhtäkkiä tarvitsevansa muitakin henkilöitä ja ehkä jopa tarinan. Eve ei ole huono hahmo, mutta jää tosiaan vähän Villanellen varjoon ainakin tässä ensimmäisessä kirjassa. Loppua kohden, kun dramaattisia asioita tapahtuu ja Eve pääsee oikeasti mukaan toimintaan, hahmojen välinen kiinnostavuusero kaventuu huomattavasti, mutta ennen sitä Eve jää vähän etäiseksi. Hän ei onneksi ole mitenkään täysin kaksiulotteinen hahmo, vaan Jennings on kirjoittanut hänen elämäänsä kaikenlaista ja etenkin sellaisia seikkoja, jotka ovat varmasti merkittäviä myöhemmin. Eikä Even hidas herääminen ole täysin kirjailijan syy. Eve on aika epäkiitollisessa roolissa koko kirjan alkupuolen. Hänen tavallista elämäänsä on ensin näytettävä, jotta lukija saa käsityksen siitä, millainen Eve on ennen kuin Villanelle tulee ja sotkee kaikki vanhat kuviot. Status Quo on oltava olemassa ennen kuin sitä voidaan millään tavalla sekoittaa.

Pieni yksityiskohta niille, jota odottavat todella vauhdikasta teosta. Eve ja Villanelle eivät suoranaisesti edes tapaa koko kirjan aikana. He liikkuvat ehdottomasti samalla pelilaudalla ja kiertelevät usein myös samaa ruutua, mutta mitään dramaattista kohtausta aseet heiluen ei tässä kirjassa ole tarjolla. Minulle se sopi oikein hyvin, sillä psykologinen peli on minusta kiinnostavampaa luettavaa kuin aivoton bängbäng. Jännityksen ylläpitäminen oli vähän yskivää toisinaan ja Jennings saattoi pari kertaa nopeuttaa asioiden etenemistä hieman turhan kätevällä kädellä. Etenkin kohta, jossa Eve on varma Villanellen odottavan häntä Tokiossa, tuntuu lukijalle yhtä villiltä päätelmältä kuin Even työtoverin mielestä.

Puhukaamme vielä lyhyesti sateenkaariasioista. Aika moni on varmasti tietoinen siitä, että Villanellen ja Even välinen jännite etenkin tv-sarjassa ei ole ainoastaan etsivä-rikollinen -jahdin tuotetta, vaan mukana on myös seksuaalinen jännite. Kirjassa sitä ei ainakaan vielä ollut paljoakaan eikä siihen keskitytty, mutta Villanellella on sen sijaan monenlaisia seksikohtauksia vähän siellä sun täällä. Villanelle ei tosiaan ehkä ole se paras roolimalli vapaan seksuaalisuuden suhteen, mutta asian käsittely kirjassa oikeasti yllätti minut.

Odotin jotain tämän tapaista: "tässä on naistappajahenkilöni, hän on paha ja seksikäs ja nuo elementit juuri tuplaantuivat sillä hän harrastaa seksiä toisen NAISEN kanssa." Voin ilokseni ilmoittaa olleeni väärässä. En väitä, etteikö juuri tuota ajatusketjua esiintyisi joidenkin lukijoiden päässä, mutta heidän ennakkoluuloilleen en mitään voi. Kirjassa Villanelle käyttää seksiä kahteen tarkoitukseen. Kun hän haluaa/tarvitsee joltakulta jotain tai kun hän tahtoisi vähän murhailla, mutta uutta keikkaa ei ole juuri nyt meneillään. Se, mitä sukupuolta Villanellen valitsema henkilö (tai kaksi) edustaa, ei ole merkityksellinen hänelle eikä kerronnan tyylille. Kaikki tällaiset episodit käsitellään aikalailla samalla tavalla. Konteksti toki on sosiopaattihahmo, mutta itse ainakin koin tämän elementin kirjalle eduksi. Sen sijaan pieni miinus tulee yhden sivuhenkilön käyttämästä termistä yhtä toista sivuhenkilöä kohtaan.

Loppukaneettina tähän aiheeseen vielä se, että toiset voivat tietenkin kokea kirjan sateenkaarielementin ikäväksi tavaksi käsitellä kirjan pahista sekä hänen suhdettaan häntä jahtaavaan tahoon, mutta ainakaan kirja ei tee jutusta isoa ja rasittavaa karikatyyria. Mutta tosiaan omalla vastuulla, jos tällaista kohtaan on herkkä.

Kaiken kaikkiaan Codename Villanelle oli viihdyttävä ja nopea lukukokemus, jolla oli minulle suuri viihdearvo. Se ei ehkä kestä montaa lukukertaa, mutta trillerimurhakirjana oikein kelvollinen. Aion myös lukea kakkososan, jos sen joskus saan käsiini.

31/2 / 5 Pariisin asuntoa

Luke Jennings: Codename Villanelle (Killing Eve #1), 2017, Mullholland Books, 224 sivua

Helmet2019:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan

Helmet2018:
35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja

Hämmentävän kaunis: Tokio ei välitä meistä enää

Eräs ystäväni suostutteli (pakotti) minut nappaamaan tämän kirjan kerran divarista mukaani ja se on saanut hyvän tovin odottaa lukuvuoroaan.

https://like.fi/

Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää

Tulevaisuudessa AIDS on voitettu, osa huumeista on laillisia ja muistojen pyyhkimisestä on tullut arkipäivää. Muistinpyyhkijöitä myyvän yrityksen edustajat kiertävät ympäri maailmaa auttamassa ihmisiä pääsemään eroon noloimmista, kipeimmistä ja vaarallisimmista muistoistaan. Tällaisen myyjän silmien läpi näemme tulevaisuuden maailman, jossa minkään ei tarvitse olla pysyvää. Mutta entä jos pyyhkiikin kaiken vain huomatakseen, että on olemassa jotain sellaista, mitä ei voi unohtaa?

Tokio ei välitä meistä enää on kenties kompaktin kokoinen, mutta sen herättämiä ajatuksia on sitäkin vaikeampi koota lyhyeksi ja selkeäksi selostukseksi. Ensimmäinen tunteeni kirjan sulkemisen jälkeen oli jonkinlainen hämmennys. Kävin läpi monenlaisia ajatuksia ja tunteita kirjaa lukiessani ja mielipiteeni siitä vaihteli yhtä paljon. Alussa en oikein meinannut saada kirjan tyylistä ja tunnelmasta kiinni, vaan ajelehdin nimettömän minä-kertovan päähenkilön kanssa paikasta toiseen yhtä välinpitämättömäksi kuin hän itse suhtautui oikeastaan kaikkeen. Olin jo melkein ehtinyt päätellä, että tällaista tämä nyt on ja jäi vähän etäiseksi, kun yhtäkkiä kirja päätti vetäistä täyskäännöksen ja alkaa äärettömän kiinnostavaksi.

Ensimmäinen sata sivua kuluu aika staattisesti. Päähenkilö menee jonnekin, myy muistinpyyhkijöitä, ostaa huumeita, käyttää huumeita ja harrastaa seksiä. Sitten siirrytään seuraavaan paikkaan ja sama toistuu. Tämä kävi jossain kohtaa jo yksitoikkoiseksi ja asennoiduin siihen, että tämä kirja ei ehkä tee kovinkaan suurta vaikutusta, vaan jatkuu samanlaisena aika mitäänsanomattomana loppuun asti. Kuitenkin aivan yllättäen tarinan imu muuttui pikku purosesta valtavaksi Bermudan kolmion pyörteeksi ja luin loput kirjasta hyvinkin nopeasti. Alussa niin voimakkaana vallinnut ulkopuolisen ajelehtijan tunne katosi ja tuntui siltä kuin kävelisin kertojan vieressä läpi tapahtumien. Varsinaista kiintymisen kokemusta en päähenkilöön saanut, mutta se ei kuulu kirjan tyyliin ja tunnelmaan. Hän on tarkoituksella etäinen ja siksi ei myöskään koko kirjan aikana kertaakaan nimetty. En tiedä, olenko koskaan aiemmin lukenut kirjaa, jossa päähenkilön nimi ei tule ilmi eikä oikeastaan ole missään vaiheessa edes olennainen.

Minua kiehtoi ja samalla ahdisti päähenkilön ja koko maailman normalisoima oman hallinnan menetys. Ihmiset vapaaehtoisesti pyyhkivät muististaan kaikenlaisia episodeja ajattelematta seurauksia sen enempää. Tokio ei välitä meistä enää ei kuitenkaan ole millään tapaa saarnaava tai kapinallinen tai skandaalinhakuinen, vaan sen maailma vain nyt sattuu olemaan tuollainen. Muistinpyyhkijät ovat ihmisille arkipäivää ja kapitalismin kaiken kaupallistavan käden alla bisnes kukoistaa. Kirjassa mainitaan on toki myös muistiaan vaalivia ihmisiä sekä pari ääriryhmää väkivaltaisine muistinsäilytysstrategioineen, mutta nämä kaikki ovat yksittäisiä pilkahduksia massan seassa. En voi olla ajattelematta, mitä tapahtuisi, jos tällaiset muistinpyyhkijät olisivat arkipäivää myös meidän todellisuudessamme. Näin ulkopuolelta ajattelen ja toivon, että pitäisin muistoistani kiinni siitä huolimatta, millaisia ne ovat, mutta ei sitä voi koskaan tietää. Ehkä olisinkin yksi niistä, jotka tahtovat elää elämäänsä ilman menneisyyden taakkaa mukanaan. Ajatuskin tällaisesta tiedottomuudesta omaan tarinaan ja historiaan liittyen tuo kontrollifriikin minussa esille.

Tämä kappale sisältää spoilereita

Juuri tähän edellisessä kappaleessa mainitsemaani hallinnan menetykseen perustuu päähenkilön tarina. Hän alkaa tarinan edetessä varastaa myymästään kuormasta muistinpyyhkijöitä ja käyttää niitä enenevässä määrin. Lopulta tilanne eskaloituu siihen pisteeseen, että hän päätyy täysin mitään muistamattomana hoitolaitokseen, joka on erikoistunut muistojen palauttamiseen. Tässä kohtaa päähenkilö on pommittanut aivonsa niin pitkälle, ettei kykene enää muodostamaan uusia muistoja. Joka päivä hän kysyy samat asiat ja joka kerta hän saa samat vastaukset muistamatta niitä enää myöhemmin. Mikä yllätys, muistinpyyhkijät eivät olekaan niin tarkkoja ja täydellisiä kuin yhtiö väittää, vaan ne sotkevat vähän kaikennäköistä mennessään. Kirja tarjoaa loogisen selityksenkin asialle: muistot eivät koskaan ole vain yksittäisiä irrallisia hetkiä, vaan ne ovat aina kiinni jossain. Siksi ei ole mahdollista poistaa siististi yhtä osaa, vaan samalla voi verkosta lähteä joku toinenkin kohta.

Koko kirjan ajan on viitattu johonkin "häneen", jolle kertoja ikään kuin omistaa tarinan. "Häntä" puhutellaan toisinaan ja lukija saa pieniä vihjeitä siitä, kuka tämä mysteerihenkilö mahtaa olla. Tiedämme, että hän on kertojan vaimo ja että hänen äitinsä pelaa pokeria kerhoissa. Hoitolaitoskohdassa vihdoin pääsemme syvälle kertojan mieleen ja elämme hänen muistoissaan tämän monimutkaisen ja samalla niin yksinkertaisen rakkaustarinan. Kertojan vaimo on yksi niistä, joka ei tahdo unohtaa mitään. Hän vie kertojaa ympäri Tokion katuja ja hotelleja puhuen samalla rakkaudesta, tulevaisuudesta ja ikuisuudesta. Kaikki muistot ovat katkeransuloisen haikeuden sävyttämiä. Nämä ovat myös ne muistot, joita päähenkilö ei kaikista lääkkeistään ja huumeistaan huolimatta koskaan unohda. Rakastin koko hoitolaitososaa ja etenkin näitä muistoja, joissa saimme vihdoin tutustua kertojan vaimoon. Koin, että tämä oli kirjan parhainta antia ja todella vei huippuunsa Lorigan kertomistavan ja kirjan tunnelman.

Spoilerit ovat päättyneet.

Lorigan kirjoitustyyli on hyvin omalaatuinen ja suomennos on erittäin hyvin onnistunut. Lauserakenteet ovat toisinaan jännittäviä ja kerronta ei ole kahlinnut itseään liikaa siihen, miten kunnollisessa suomen kielessä tulisi lauseita aloittaa. Tarkoittaen siis sitä, että lauseen voi hyvin aloittaa vaikka ja-sanalla. Myös pilkkujen käyttö on toisinaan säästeliästä, mutta se ei vaikeuta lauseiden ymmärrystä. Minuun Lorigan tyyli vetosi suuresti ja nautin sen lukemisesta. Yksi syy saattaa olla myös se, että kirjoitan itse toisinaan hieman samalla tyylillä etenkin tekstiviestikeskusteluissa. Tokio ei välitä meistä enää inspiroi minut myös lisäämään muutaman lainauksen kirjasta niille varatulle välilehdelle. Arvostan aina, kun kirjassa on hyviä lainauskohtia.

Oman bonusmainintansa saa myös se, että kirjan alkupuolen vaeltamisessa päähenkilö valitsee seksikumppaneikseen yhtälailla miehiä kuin naisiakin tekemättä sen enempää eroa sukupuolten välille millään tasolla.

Vielä viimeisenä on mainittava kirjan nimi. Tokio ei välitä meistä enää on mielestäni äärimmäisen hieno ja kaunis nimi tälle kirjalle ja rakastan sitä suuresti. Se auttaa luomaan kirjan tunnelmaa jo ennen kuin itse kirjaa on edes aloittanut. Tokio ei välitä meistä enää päätyisi ehdottomasti listalle "Parhaat kirjan nimet", jos minulla olisi sellainen lista. Sen sijaan takakansiteksti saa minulta suuren miinuksen, sillä se antaa aivan väärän kuvan kirjasta sekä tyylin että tarinan puolesta. Vähän edes yritystä kiitos. Auttaisi ehkä, jos lukisi kirjan ennen takakannen väsäämistä.

4 / 5 tietokoneen ruudulle säilöttyä muistoa

Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää, Tokio ya no nos quiere, 1999, suomentanut Päivi Paappanen, 2004, Like, 251 sivua

Haasteistakin tuli pari kohtaa suoritettua!

2019:
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
44. Kirja kertoo Berliinistä

2017:
30. Kirjan nimessä on tunne

Rakastu runoihin: milk and honey

Olen miettinyt tämän kirjan ostamista jo pitkään ja löydettyäni Prahassa ihanan kirjakaupan The Globen, en voinut vastustaa kiusausta.

http://www.slovart.cz/

Rupi Kaur: milk and honey

milk and honey on neljään osaan (hurting, loving, breaking, healing) jaettu runoteos, joka käsittelee ihmiselämän vaikeita asioita. Siinä on väkivaltaa, herkkyyttä, rakkautta ja kipua. Ennen kaikkea se kertoo selviytymisestä ja itsensä uudelleen kirjoittamisesta.

Lyhyt varoitus: kirjan nimi on virallisestikin pienellä kirjoitettu ja yritän pitäytyä samassa kirjoitusasussa. Toivon, että se ei tee arviosta vaikealukuista.
Parhaiten kuvailen tätä kirjaa, kun sanon sen olevan tunteita herättävä. milk and honey kuvailee paikoitellen todella rankkoja aiheita seksuaalisesta väkivallasta, ihmissuhdeongelmista, omasta seksuaalisuudesta ja yhteiskunnan odotuksiin. Myös runojen tunneskaala on laaja. Jotkut ovat epätoivoisia, ahdistuneita ja synkkiä, toiset taas voimaannuttavia, leikkisiä ja pohdiskelevia. Tämä vaihtelu mahdollisti ainakin minulle sen, että löysin monia todella syvästi itseeni vetoavia runoja kokoelmasta, jonka kirjoittajalla on hyvin erilaiset kokemukset ja maailma kuin minulla. Tunneskaalaa saa siis käydä läpi myös lukija. Osa runoista sai minut melkein kääntämään katseeni syrjään, jotkut taas pakottivat lukemaan monta kertaa putkeen, toisissa koin vahvaa yhteyttä ja voimaantumisen tunnetta, kun taas jotkut eivät raapaisseet tunteitani edes pintapuolisesti. Silti verrattuna moniin runoteoksiin, milk and honey tarjosi harvinaisen paljon vaikuttavaa kosketuspintaa.

Kirjoitustyylistä muutama sananen. Kaur kirjoittaa hyvin modernia runoutta. Se on yhdistelmä runoa ja proosaa ja runojen pituudet vaihtelevat aukeamasta pariin riviin. Mitään perinteistä loppusointua tai muuta sellaista on siis turha odottaa. Joidenkin lukemieni arvioiden kirjoittajat eivät voineet yhtään sietää tätä tapaa kirjoittaa, vaan näkivät sen lähinnä lauseina, joissa on paineltu enter-nappia oudoissa kohdissa. Itse olen vakaasti sitä mieltä, että runo voi olla oikeastaan mitä tahansa enkä katso asiakseni alkaa sanelemaan, millaisia runojen kuuluu olla, jotta ne lasketaan "oikeiden runojen" kerhoon. Jotkut myös kokivat milk and honeyn olevan kokoelma tumblr-tyyppisiä teinien lainauksia ja ymmärrän kyllä, mistä tämä ajatus tulee, mutta olen itse hieman eri mieltä. Kirja on erittäin helposti lainattavissa ja se sisältää suuren määrän todella hienoja ja koskettavia lauseita. Itse en näe tätä millään tavalla vikana, vaan se enemmänkin kertoo näiden lauseiden olevan sellaisia, joita ihmiset tahtovat kantaa mukanaan ja levittää muidenkin nähtäville. Jos itse joskus kirjan kirjoitan, niin se, että tumblr täyttyisi kirjastani otetuista lainauksista, olisi ainakin minulle suuri kunnia.

Kaurin oma ääni tuntuu kirjan joka sivulla ja sitä lisää vielä enemmän sivuille piirretyt yksinkertaiset luonnokset hahmoista ja tapahtumista. Runoissa olevat ajatukset ja etenkin kokemukset tuntuvat hänen omiltaan. Se oli minulle yksi kirjan parhaista puolista. Monet etenkin seksiä koskevista runoista eivät vedonneet minuun, koska en jaa samoja tunteita, ajatuksia ja suuntautumisia kirjailijan kanssa. Luin kyllä nekin runot ihan mielelläni, mutta ne eivät jääneet päähäni pyörimään, vaan luisuivat heti sivun käännyttyä tiehensä. Tästä runojen aiheiden vaihtelusta nimenomaan vahvistui ajatukseni siitä, että Kaur kertoo tätä kirjaa itse ja omista lähtökohdistaan. Milk and honey on hänen kirjansa ja lukija pääsee hetkeksi jakamaan sitä hänen kanssaan.

Ymmärrän hyvin, miksei milk and honey sovi kaikille. Siinä on hyvin omanlaisensa tyyli ja tunnelma ja, kuten runoissa aina, se joko kolahtaa tai sitten ei. Minulle kolahti ja aion ehtiessäni lukea myös Kaurin uusimman julkaisun the sun and her flowers.

4 / 5 mielessä kummittelevaa lainausta

Sen vielä pikaisesti laitan loppukaneetiksi, että en välttämättä laita tästä kirjasta mitään Kirjallisuuslainauksia-osiooni, sillä en tahdo laittaa kokonaisia runoja, mutten myöskään tahdo rikkoa kokonaisuutta vain yhdeksi osaksi. Mutta tosiaan kauniita lauseita on tämä kirja täynnä.

Rupi Kaur: milk and honey, 2015, Andrews McMeel, 204 sivua

Yksi haastekohtakin saatiin taas täytettyä!

2019:
10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja

Ei kiitos: Ennen päivänlaskua ei voi

Kaikki suomalaiset ovat varmasti edes joskus kuulleet tästä kirjasta. Ilmeisesti se joidenkin mielestä on jotain uraa uurtavaa ja taiteellista, mutta oma kokemukseni ei valitettavasti ollut kovin hyvä.

http://images.bookcrossing.com/

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Mikael löytää eräänä iltana pienen peikon roskakatoksesta ja hetken mielijohteesta vie sen kotiinsa. Alussa olento on heikko ja täysin riippuvainen Mikaelista, mutta sen vahvistuessa asetelma alkaakin kääntyä outoon suuntaan ja pian se onkin Mikael, jonka elämä pyörii täysin uudella radalla.

Aloittakaamme kirjan hyvistä puolista, niin saamme ne alta pois. Ensinnäkin kirjan nimi on aina kiehtonut minua. Rakastan viittausta Päivänsäde ja menninkäinen kappaleeseen ja sitä, kuinka se omilleen irrotettuna tuntuu heti paljon synkemmältä ja salaperäisemmältä. Lisäksi se on kauniin runollinen ja minua harmittaa, että se menee hukkaan tällaisen kirjan nimenä. Kerronta ja kieli ovat muutenkin kirjassa sujuvia eikä minulla ole niistä valittamista paitsi joistai sanavalinnoista, joista puhun myöhemmin. Eniten pidin ehkä siitä, että suomalaista kansantarustoa käytetään kirjassa ja se nivotaan yhteen mukamas nykypäivän tapahtumien kanssa. Kirjassa on ikään kuin vaihtoehtoinen todellisuus, jossa asiat ovat muuten samoin, mutta mytologian peikko tai menninkäinen tai mikä lienee onkin oikea olento. Ajatuksena tämä on äärimmäisen kiehtova ja toivoisin, että Suomen kiinnostavaa tarustoa käytettäisiin enemmänkin hyväksi. Toteutus ontui kyllä tämän kirjan kohdalla paikoitellen, mutta idea oli silti hyvä.

Nyt, kun hyvät uutiset on saatu käytyä läpi, siirtykäämme huonoihin. Niitä riittääkin sitten useampaan kuin yhteen kappaleeseen. Aloitetaan suoraan pahimmista. Tähän ja seuraavaan lyhyempään kappaleeseen pätee sitten spoiler-varoitus. Kun Mikael vie peikon kotiinsa, se on heikko ja avuton poikanen ja Mikael joutuu kaikin keinoin pitämään sitä elossa. Lisäksi kirjan maailmassa peikot ovat selkeästi eläimiä ja tämän pelastetun peikon käytös on myös hyvin eläimellistä. Kaikki tämä olisi ihan ok, ellei kirja alkaisi nopeasti esittelemään seksuaalisia elementtejä ja motiiveja Mikaelin käytökseen. Mikael kiihottuu peikon, joka muuten saa nimen Pessi, olemuksesta ja tekemisistä ja vaikka suoranaista seksiä ei onneksi ole, nesteitä silti lentää. Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. En tiedä muista, mutta itse en kyennyt lukemaan näitä kohtauksia minään muuna kuin äärimmäisen epämiellyttävänä. Ja tiedetään, lopussa käy ilmi, että peikot ovat todella älykkäitä ja blaablaa, mutta se ei kyllä yhtään poistanut tuntemuksiani ja oli lisäksi todella tyhmänoloinen päätös. Peikko pyssyn kanssa johdattamassa Mikaelia uuteen elämään, voi hyvä luoja. Vielä yhden minua häiritsevän elementin tähän tuo se, että Mikael on homo ja ilmeisesti juuri eläimellisellä maskuliinisuudella oli jotain tekemistä vetovoiman kanssa, jota Mikael tunsi ja minulle tuli vain paha maku suuhun. En halua liioitella tai tehdä kärpäsestä härkästä (onpa muuten tyhmä sanonta), mutta tuosta kaikesta voisi tehdä päätöksen, että juuri Mikaelin homous johdatti hänet peikon maailmaan. Ei kiva.

Lisäksi kirjan asetelma laittaa Mikaelin ja Pessin selvästi epätasapainoiseen asemaan. Pessi on heikko ja sairas ja Mikael hoitaa sitä. Pessi on suljettuna hänen asuntoonsa ja saa ruokansa Mikaelilta. Pessi on siis täysin riippuvainen Mikaelista, mikä tekee suhteesta vieläkin arveluttavamman. Ja vielä senkin sanon, että Pessi on löydettäessä vasta poikanen ja vaikka se kasvaakin nopeasti, Mikael viehättyy siihen saman tien eikä tämä kirja todellakaan olisi kaiken päälle tarvinnut vielä pedofilian alavirettä. On se jo kumma.

Spoilerit ovat päättyneet

Sitten asioihin, jotka ärsyttivät minua, mutta joiden voi sanoa olevan makuasioita. Ensinnäkin minulle sivujen kääntämisestä vaikean teki se, että kaikki henkilöt olivat ärsyttäviä. Tämä kirja ei sisällä yhtäkään miellyttävää hahmoa, kehenkään ei voi samaistua ja kaikki ovat aika kyseenalaisia tyyppejä. Kirjan kivoin tyyppi on Palomita, väkivaltaisen miehen postimyyntivaimo, joka on vankina maassa, jonka kieltä ei puhu seuranaan ainoastaan kamala miehensä eikä ketään muuta. Palomita ei ole hirveä ihminen, mutta häntä kohtaan saa tuntea lähinnä sääliä. Lisäksi en oikein arvosta, miten kirjailija kohtelee ainoaa (rodullistettua) naishenkilöään. Kaikki muut henkilöt ovat itsekkäitä, moraalittomia ja pinnallisia. Tähän liittyy myös kommentti twitterissä, jossa sanottiin, että kirjailijalla on täysi myötätunnon puute hahmojaan kohtaan. Miksi minä välittäisin näiden henkilöiden kohtaloista, kun ei tainnut välittää kirjailijakaan? "Menkää tyhmät ihmiset ja eläkää tyhmiä elämiänne ja olkaa onnettomia." Tällaisen kuvan minä sain tekstin suhteesta hahmoihin. Lisäksi pienenä huomautuksena, kirjassa käytetään saamelaisiin kohdistuvaa halventavaa termiä yhdessä kohdassa ja sekä termin käyttö että koko kohta tuntuu aivan turhalta.

Puhukaamme vielä pikaisesti kerronnasta. Kuten jo aika alussa mainitsin, tekstistä minulla ei ole valittamista, jos tätä halventavan termin käyttöä ei lasketa. Sen sijaan ongelmaksi minulle muodostuivat lukujen väleissä olevat lainaukset muka-historiallisista peikoista kertovista tietokirjoista tai uutisartikkeleista tai kaunokirjoista. Muutama siellä täällä olisi toiminut erinomaisesti ja pieni osa oli oikeasti kiinnostavia. Suurin osa oli kuitenkin aivan liian pitkiä, puuduttavan tylsiä ja totaalisen turhia. Niillä ei ollut mitään muuta tekemistä kuin sivumäärän kasvattaminen. Loppuvaiheessa vain hyppelehdin suoraan niiden yli. Lukukokemus oli rasittava jo muutenkin, miksi vielä lisätä kärsivien huokausteni määrää? Jatkoin lukemista tuskastumisestani huolimatta loppuun asti, sillä halusin ymmärtää, miksi Ennen päivänlaskua ei voi on niin monen arvostama ja paljon puhuttu. Joudun kuitenkin valitettavasti tunnustamaan, että tämä salaisuus ei minulle kirjan päätyttyäkään paljastunut. Toki ajatus taruolennoista oikeina eläiminä yhdistettynä pohdintaan luonnon ja ihmisen suhteesta on kiehtova, mutta tuo ajatus hukkuu niin totaalisesti kaiken tämän muun turhuuksien turhuuden ja ahdistuksien ahdistuksen alle, että en voi käsittää. Palkintojakin tämä kirja on voittanut ja en voi muuta todeta kuin, että jos tämä on voittaja, en halua tietää millaisia muita ehdokkaita niiden palkintojen saajiksi on ollut tarjolla.

11/2 / 5 eläinoikeudellisesti arveluttavaa kuvaussessiota

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi, 2000, Tammi, 268 sivua


Kirjasta en ehkä pitänyt, mutta tästä täytettyjen haastekohtien määrästä pidän sitäkin enemmän.

2019:
5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi
7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt
14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja
45. Kirjan nimessä on kieltosana

2018:
5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa

2016:
20. Kirjan nimi viittaa vuorokauden aikaan

Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta

risingshadow.fi

Konmaritin kirjahyllyäni ja tämä ohut teos sattui käteen. Päätin lukaista sen läpi ja antaa sitten eteenpäin.

Mark Twain: Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta

Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta on juuri sitä, mitä nimi antaa ymmärtää. Se on kirjoitettu lyhyiden päiväkirjamerkintöjen muotoon ja tapahtumat ovat Raamatusta tuttu Paratiisi-tarina Aatamin näkökulmasta. Enimmäkseen siinä keskitytään Aatamin ja Eevan suhteeseen. Ilmeisesti tälle kirjalle olisi myös vastakappale Eevan ajatuksista, mutta sitä en tässä yhteydessä saanut käsiini.

En lämmennyt tälle kirjaselle mitenkään erityisen paljon. Aatami oli kertojana aika ärsyttävä ja varsinkin hänen suhtautumisensa Eevan oli rasittava ja kliseinen "suoraviivainen mies ei ymmärrä monimutkaista naista", mikä ei minuun vetoa. Ilmeisesti Mark Twain olisi perustanut osan kerronnasta omaan suhteeseensa vaimonsa kanssa, mutta tämä fakta ei lukunautintoani kyllä lisännyt.

Hyvä puoli tästäkin teoksesta kyllä löytyy! Päiväkirjamerkintöjen ohessa kulkee yksinkertaisella tyylillä tehty Ennisofia Salmelan kuvitus, joka tekee kerronnasta heti uniikimman ja vie lukijan hieman syvemmälle tarinaan. Muutenkin tämä päiväkirjatyyli on ihan viehättävä ja alle satasivuisen lehdykäisen lukaisee mukavasti hetkessä. Kaiken kaikkiaan Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta on ihan kiva, mutta mitäänsanomaton eikä sitä jää viimeisen sivun jälkeen sen enempää ajattelemaan.

2 1/2 / 5 Eevan nimeämää eläintä

Mark Twain: Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta, Extracts from Adam's Diary, 1904, suomentanut Ville Hytönen, 2008, kuvitus Ennisofia Salmela, Savukeidas, 79 sivua

Kirjahaaste 2019:
43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi
47. Kirjassa on alle 100 sivua

Kirjahaaste 2018:
13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa