Klassikkosiivous: Neito vanhassa linnassa

Ensimmäinen Klassikkosiivouksen kirja luettu!

https://kirja.s3.amazonaws.com/

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (eli Northanger Abbey)

Catherine elää yksinkertaista maalaiselämää suurperheen yhtenä lapsena. Hän on kirjarakas ja aika haaveilevaa tyyppiä, joten vanhemmat eivät oikein tiedä, mitä hänen kanssaan tekisivät. Naapurin pariskunnan tarjous ottaa Catherine mukaansa Bathiin vierailulle otetaan siis vastaan hyvillä mielin. Catherine pääsee tutustumaan Bathin seurapiireihin ja etenkin Thorpen perheeseen. Hän kohtaa myös kiinnostavan oloisen herra Tilneyn ja tämän miellyttävän sisaren sekä erikoislaatuisen isän. Kun Tilneyt sitten kutsuvat Catherinen kartanoonsa vierailulle, hän saa jälleen kokea seurapiirielämän käänteitä sekä saada selvää herra Tilneyn aikeista.

Kuten juonitiivistelmästä saattaa vähän paljastua, tässä kirjassa on kaksi selkeästi eroteltavaa vaihetta. Ensimmäinen puolisko on aika Bathissa ja sen jälkeinen puolisko on koko varsinainen Northanger Abbey -osio. Osat kyllä liittyvät henkilöiden ja sen sellaisten kautta yhteen, mutta tuntuivat itsessään hyvin irrallisilta. Itselleni ainakin jäi tunne kahdesta kirjasta sullottuna yhdeksi. Sekä tässä asiassa, että muutamassa muussa on hyvä muistaa, että vaikka Neito vanhassa linnassa julkaistiin vasta Austenin kuoleman jälkeen, se on kronologisesti hänen ensimmäinen valmiiksi kirjoittama romaaninsa. Kaikki vähänkään omia tarinoita kirjoittaneet tietävät varmasti, että ensimmäinen ei koskaan ole paras.

Postaukseen liittämästäni kuvasta huolimatta luin oikeasti isoäitini hyllystä lainatun (omitun) kappaleen, joka on julkaistu vuonna 1953. Sen paperikansia ei ole enää jäljellä, vaan se on epämäärävärinen vanha kirja, jonka sivuissa on ruskeita tahroja. Kirjan olemus ja suomennoksen vanhanaikaisuus ehdottomasti toivat omanlaisensa tunnelman kirjan lukemiseen. Erikseen on mainittava, että kärryt tai kiesit on tässä versiossa suomennettu "kääsit" ja se huvitti minua joka kerta. Lisäksi John Thorpe puhuu "kääseistään" taukoamatta, joten sain oikein reilun annoksen tätä suomennoksen helmeä.

Kerronnassa on hauskana elementtinä paikoitellen hyvin voimakas kertojan ääni. Lukijaa puhutellaan toisinaan suoraan ja kertojalla on myös omia mielipiteitä asioista. Välillä on ilmassa kunnon parodian makua, kun kertoja käsittelee sitä, miten romaaneja väheksytään ja miten romaanikirjailijat itsekin väheksyvät töitään. Mukaan mahtuu myös joitain yhteiskuntaan liittyviä kommentteja ja tämä vanha kirja onnistuu olemaan toisinaan hyvinkin ajan hermolla. Kertoja on hauska elementti kirjassa ja toimii suht hyvin, mutta toisinaan menee vähän ontuvaksi. Tässä juuri näkyy kirjailijan kokemattomuus ja kerronta meinaa pari kertaa heittää lukijan ulos tarinasta.

Kirjassa nimeltä Nothanger Abbey ensimmäinen maininta koko paikasta tulee sivulla 130/243 ja paikan päälle päästään vielä hieman myöhemmin. Puoliväliin asti ainakin minulla kirja tuntui kovin raskaalta eikä edistynyt millään. Palaan kohta sen syihin. Kun sitten puoliväli ylitetään ja on aika lähteä Bathista kohti Northanger Abbeya, lähtee tarina sujumaan huomattavan paljon jouheammin. Aika Northanger Abbeyssa sekä sitä seuraavat lopun tapahtumat ovat valtavan paljon kiinnostavampia kuin mikään Bathissa ja raivostuttavien henkilöidenkin määrä putoaa huomattavasti lukuisista vain yhteen. Koen, että tämä teos olisi noussut parempiin sfääreihin, jos Bath olisi ollut vain vähintään puolet lyhyempi ponnistuslauta varsinaiseen Northanger Abbey -juoneen eikä samanarvoinen oma esityksensä. Muutenkin koin, ettei kirjassa ollut tarpeeksi asiaa sen sivumääräksi. Koko juttu olisi ehkä toiminut pienoisromaanina paremmin. Nyt se tuntui sata sivua liian pitkältä. Samoja asioita toistettiin liian monta kertaa ja välillä ajattelin, että nyt tehdään tikusta asiaa. Ainakin siinä kohtaa, kun mennään jälleen uusiin tanssiaisiin, joissa tapahtuu taas samat asiat.

Nyt pääsemme kirjan raivostuttavimpaan ja monia epätoivoisia valitusviestejä aiheuttaneeseen elementtiin. Se on koko Thorpien perhe, joka ajoi minut toisinaan lähes lopettamisen partaalle. Jossain vaiheessa iski vakavanlaatuinen Thorpe-yliannostus ja jouduin asettamaan itselleni tavoitteita, lahjuksia ja palkintoja päästäkseni edes vähän eteenpäin. Niin sietämättömän ärsyttävänä koin Thorpet. Isabella Thorpe esitellään ensin kivana ja Catherinen uutena ystävänä, mutta nopeasti käy ilmi, että mukavan esityksen alla on todella rasittava ja itsekeskeinen tyyppi. Hän puhuu taukoamatta ja yleensä itsestään ja välittää vain ja ainoastaan itsestään ja omista asioistaan. Isabellan veli John Thorpe taas puhuu myös taukoamatta itsestään ja menopeleistään, on epäkohtelias äitiään kohtaan, vähättelee asioita joiden katsoo olevan "tyttöjen juttuja", puhuu toisten päälle ja odottaa, että kaikki ovat aivan äärettömän kiinnostuneita hänestä koko ajan.

Molemmat henkilöt ovat hyvinkin aidon tuntuisia ja ihan tosielämässä kohdattuja, mutta ongelmana olikin, että heitä oli kirjassa aivan liikaa. Kirja käyttää 150 sivua siihen, että se näyttää uudestaan ja uudestaan, miten tympeitä tyyppejä nämä Thorpet ovat. Kävi ilmi vähemmästäkin. Minua oikein rasitti ottaa kirjaa käteen, kun tiesin että luvassa on taas lisää niitä helkkarin Thorpeja. Lisäksi he tuntuivat hieman tarpeettomilta. Kaikki heihin liittyvät konfliktit ratkeavat todella helposti ja nopeasti ja kun Bath jää taakse, jäävät myös Thorpet eikä heistä kuulla enää kuin parin kirjeen muodossa. Olisin ilomielin korvannut leijonan osan Thorpe-sisällöstä Tilneyhin, linnaan ja koko romanssikuvioon.

On kyllä vielä sanottava, että siis luoja pelasta minut kaikilta tämän maailman John Thorpeilta. Se hahmo oli aivan liian todellinen. Ärsyttävistä ärsyttävin ja niin tunnistettava. Saan inhon väristyksiä, kun ajattelenkin. John Thorpen voisi pudottaa suoraan nykypäivään ja hän olisi yhtä järkyttävän tunnistettava. Vaihdetaan vain hevoskärryt autoksi, niin jo lähtee.

Vielä lyhyt sananen päähenkilöstä. Catherine oli oikein kiva ja sopi tarinan päähenkilöksi, mutta hän jää selkeästi muiden hahmojen varjoon. Hän tuntuu vievän lukijaa henkilöiden ja tarinan luo olematta itse kovinkaan erityinen. Catherine ei missään nimessä ollut ärsyttävä, mutta ei myöskään kaikkein mieleenpainuvin. Toisinaan hän oli kyllä hyvinkin sympaattinen ja Catherinen suorasukaisuus ja kirjaimellisuus toivat häneen vähän kiinnostavaa särmää. Välillä lipsuttiin kyllä rasittavaan naiiviuteen ja "lukijaa tietää, mutta hahmo ei millään huomaa" -juonikäänteet kokivat vähän liiallista käyttöä.

Kaiken kaikkiaan Neito vanhassa linnassa oli kiva ja omalle lajilleen ja tyylilleen tyypillinen eikä sen lukemiseen olisi pitänyt mennä niin kauaa kuin mitä minulla meni. Se on oikeasti ihan hauska ja kiinnostava omalla tavallaan, mutta minulle siinä ei oikeastaan ollut imua enkä jaksanut keskittyä kuin ehkä kymmenisen sivua kerrallaan. Romantiikan ajan romanssikirjallisuus ei ole ihan minua varten, mutta koen joka tapauksessa jälleen hieman sivistyneeni.

3 / 5 salaperäistä kääröä kaapin nurkassa

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa, Northanger Abbey, 1818, suomentanut Eila Pennanen,1953, WSOY, 243 sivua


Helmet2019:
6. Rakkausromaani

Helmet2015:
44. Klassinen rakkausromaani

Juonittelujen hengästyttävä paluu: Crooked Kingdom

Muutaman kuukauden jaksoin Six of Crowsin jälkeen odottaa, kunnes taivuin ja oli pakko päästä jatko-osan kimppuun. Varoitan jo etukäteen, että tämä postaus on pitkä. Todennäköisesti pisin yksittäinen postaus blogini olemassaolon aikana.

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Leigh Bardugo: Crooked Kingdom

Ennen kuin aloitan arviossani edes juonitiivistelmää varoitan spoilereista. Käsitelläkseni Crooked Kingdomin juonta ja piirteitä en voi olla paljastamatta joitain yksityiskohtia Six of Crowsista, joten jos et ole sitä lukenut, etene äärimmäistä varovaisuutta käyttäen. Crooked Kingdomin spoilereista varoitan tarvittaessa vielä kyseisissä kappaleissa erikseen, joten tämä yleinen spoiler-varoitus koskee vain Six of Crowsia.

Eli tästä eteenpäin spoiler-varoitus on voimassa!

Onnistuneen Ice Courtin keikan jälkeen Kazin ja hänen rikollisporukkansa odottivat saavansa nauttia makeasta elämästä. Kaikki meni kuitenkin hirveällä tavalla pieleen ja rahojen sijaan he saivat vain petoksen. Inez on kaapattu ja rahat saamatta, joten Kazin on jälleen keksittävä kaiken selvittävä suunnitelma, jonka täytyy tällä kertaa olla edellistäkin kekseliäämpi. Tämä taistelu käydään kotikentällä Ketterdamissa ja panoksena pelissä riippuu koko kaupungin tulevaisuus, kun mukaan sekaantuvat myös muiden maiden edustajat. Vaarallinen jurda parem -huume kiehtoo kaikkia ja kamppailu sen hallinnasta on vaarassa maksaa Kazille ja kumppaneille jokaiselle enemmän kuin he olisivat valmiita antamaan.

Kuten ehkä epätoivoisesta juonitiivistelmäyritelmästäni saattaa huomata, Crooked Kingdomissa tapahtuu paljon. Siinä on yli 500 sivua ja näile sivuille mahtuu aivan valtavasti tavaraa. Kun vielä oikeastaan kaikki liittyy jollakin tapaa yhteen, lyhyen ja jollain tapaa järkeen käyvän juonikuvauksen kirjoittaminen meinasi aiheuttaa muutamia ennenaikaisesti harmaita hiuksia. Palaan juoneen omassa kappaleessaan vielä myöhemmin, sillä siitä minulla on Ajatuksia ja Mielipiteitä. Ensin käsittelen kuitenkin kirjan kaikkein olennaisimman osan, sen sielun suorastaan, alta pois.

Sekä Crooked Kingdomissa että Six of Crowsissa on paljon hyviä elementtejä, mutta yksi nousee kirkkaasti yli muiden ja se on henkilöt. Kakkososan etuna on se, että henkilöitä ei tarvitse enää esitellä, vaan lukija tuntee heidät jo ja parhaassa tapauksessa välittää heidän kohtaloistaan. Niinpä pääsemme syventämään hahmojen moniulotteisuutta sekä suhdettamme heihin. Kaikki kuusi päähenkilöä saavat toimia Crooked Kingdomissa näkökulmahahmoina sekä saavat vähän omia eriäviä kaariaan. Vaikka osa hahmoista on minulle tärkeämpiä kuin toiset, kaikkien kaaret olivat hyviä, kiinnostavia ja mukaansa tempaavia.

Erittelen tässä nyt satunnaisessa järjestyksessä jotain eri hahmoihin ja heidän kaariinsa liittyviä ajatuksiani. Aloitan Wylanista ja Jesperistä, koska he ovat suosikkejani. Rakastin molempien roolia kirjassa sekä erikseen että romanssina. Molemmat saavat Crooked Kingdomissa enemmän tilaa ja näkyvyyttä ja molemmille rakennetaankin erittäin hyvät ja toimivat kaaret. Sekä Wylanin että Jesperin tarinat liittyvät voimakkaasti perheeseen. Siihen, mistä lähtökohdista he ovat aloittaneet ja miten he saavat sen sovitettua yhteen nykyisten elämiensä kanssa. Kaiken kaikkiaan onnistunutta.

Nina ja Matthias saivat myös oman osansa valokeilasta. Nina on edelleen aivan erinomainen hahmo ja rakastan häntä suuresti. Arvostin myös sitä, että Nina sai vähän synkemmän kaaren vastapainoksi humoristisemmalle luonteelleen. Ninan tarina Crooked Kingdomissa oli todella hieno ja kaikista henkilöistä jäin miettimään sitä pisimpään kirjan päättymisen jälkeen. Matthias sen sijaan ei edelleenkään oikein avautunut minulle. Ihan pidän hänestä ja Matthiaksella on hyviä kohtauksia, mutta silti hahmona jää minulle etäiseksi. Lisäksi en jaksanut olla erityisen kiinnostunut Ninan ja Matthiaksen romanssista Six of Crowsissa enkä yhtäkkiä kasvattanut kiinnostusta Crooked Kingdominkaan aikana. Parilla on hetkensä ja etenkin yksi kohtaus Little Ravkassa oli todella hyvä ja sain hetken tuntea oikeaa eläytymistä parin kemiaan. Muuten se jäi vähän tylsäksi minulle.

Sitten vielä Kaz ja Inej. Pidin molempien kaarista erillisinä ja hahmoina molemmat toimivat loistavasti, mutta Kaz/Inej romanssi ei uppoa minuun sitten yhtään. Pahoittelut kaikki te, jotka shippaatte juuri tätä paritusta. Ainoastaan Crooked Kingdomin kylpyhuonekohtaus haavojen sitomisineen myi minulle tätä romanssia, muuten en tykännyt. Kazin hahmolle on olennaista ja tärkeää, että hänellä on joku suuri rakkauden kohde, mutta minuun olisi uponnut huomattavasti paremmin syvä platoninen suhde. Romanssielementti laski mielestäni koko suhteen tasoa, sillä syviä ystävyyksiä näkee liian harvoin, kun taas teini-ikäisten romansseja ihan tarpeeksi. Lisäksi en koe, että kaikki kuusi olisivat tarvinneet mitään romanssin poikasta. Kaz ja Inej tarvitsevat täysin eri asioita ja suhde näkyy välillä hyvinkin epäterveessä ja molemmille haitallisessa valossa. Kumpikaan ei kykene puhumaan tunteistaan tai yhtään mistään ja heillä on molemmilla niin paljon traumoja ja selvitettäviä asioita, että tämä suhde olisi millään tapaa hyvä idea tai tuomittu mihinkään muuhun kuin epäonnistumiseen.

Suurin ärsytykseni oli kuitenkin se, että kirjailija päätyi tämän parin kanssa yhteen ainoista kirjallisista epäonnistumisista. Kyseessä on suuresti vihaamani "lukija tietää molempien hahmojen ajatukset, mutta hahmot eivät kerro niitä toisilleen ja syntyy väärinkäsityksiä". Se on minusta halpaa draaman luomista ja kuuluu keskinkertaisiin teiniromanssikirjoihin, ei muuten pitkälle mietittyyn synkkään fantasiaseikkailuun. Sain pyöritellä silmiäni muutamaankin otteeseen, kun Kazin ja Inejin ajatukset menivät suurin piirtein näin:
Inej: "Hän ei välitä oikeasti minusta, olen hänelle vain tarpeellinen tavoitteen saavuttamiseen."
Kaz: "Inej tietää varmasti, kuinka paljon hän minulle merkitsee."
Koko tämä kuvio sai minussa aikaan ainoastaan ärsyyntymistä.

Tiivistettynä siis kaikkien hahmojen yksittäiset kaaret olivat erinomaisia, ajatuksia herättäviä ja pitkälle mietittyjä. Romansseista ainoastaan Wylan/Jesper oli mieleeni ja muissa olisi ollut vähän parantamisen varaa. Tosin tunnistan, että kyseessä saattaa olla myös ihan minusta itsestäni lähtöisin oleva ongelma. En ollut oikein investoitunut romansseihin ja ne jäivät siksi vähän laimeiksi.

Kirjan erinomaisten hahmojen osuuden jälkeen siirrymme jälleen hieman ristiriitaiseen. Crooked Kingdomissa tapahtuu paljon ja siinä on juonta vaikka muille jakaa. Tämä on sekä hyvä että huono asia. Crooked Kingdomissa on paljon loistavaa juonta, mutta se ei ole kokonaisuutena läheskään yhtä toimiva kuin edeltäjänsä. Six of Crowsin juoni on todella yhtenäinen ja jännite pysyy yhtä hyvin koko kirjan läpi sekä hitaissa että vauhdikkaammissa kohtauksissa. Crooked Kingdomissa juoni on paikoitellen vähän sekava ja asiasta toiseen hyppivä. Se tuntui lähes siltä kuin samoihin kansiin olisi tungettu useammasta kirjaideasta tehty tilkkutyö. Lopun juonien yhteennivonta oli kuitenkin niin hieno, hyvin toteutettu ja hengästyttävä, että sitä lukiessa täysin unohtuu edeltävät pienet puutteet.

Kaikki juonen palaset itsessään olivat kyllä kiinnostavia ja moniulotteisia, mutta ongelmana tuntui olevan niiden ajoitukset ja painotukset. Vauhti meinaa välillä vähän tyssätä, vaikka paljon tapahtuu. Tapahtumat vain tuntuvat olevan erikoisesti jaksotettu. Se ei häiritse näin hyvässä kirjassa hirveästi, koska haluan kuitenkin tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta se aiheuttaa sen, että välillä keskittyminen herpaantuu ja huomaakin yhtäkkiä olevansa puhelin kädessä selailemassa intagramia lukemisen sijaan. Sen sijaan tunnelmat oli tahditettu hyvin osuvasti. Crooked Kingdomin voi karkeasti jakaa kahdenlaiseen tunnetilaan; tunteelliseen ja stressaavaan. Välillä myös molemmat yhtäaikaa. Tätä auttaa hyvin paljon se, että hahmot ovat jo tutut ja heihin on ehtinyt kunnolla kiintyä.

Grisha-kirjojen maailma on edelleen kiinnostava ja hyvin rakennettu. Bardugo osaa myös kuvailla sitä erittäin onnistuneesti. Kuvailut ovat selkeitä ja tarkkoja, mutta rivät liiaallisia tai epäolennaisiin asioihin keskittyviä. Hän on etenkin tunteiden kuvailun mestari ja kaikenlaiset tunnelmat ja tunnetilat välittyvät koko kirjan ajan hengästyttävän hyvin. Niiden lisäksi myös paikat ja puitteet onnistuvat tulemaan jotenkin iholle. Niiden yleisen ulkonäön lisäksi välittyy myös niissä vallitseva tunnelma.

Crooked Kingdom oli minulle ensimmäinen laatuaan myös yhdellä hieman erikoisella tavalla. Yleensä kohtelen kirjojani äärimmäisen hyvin, jopa melkein silkkihansikkain. Vältän rikkomasta selkämystä ja yritän pitää kirjani mahdollisimman uuden näköisinä. Kappaleeni Crooked Kingdomista on kuitenkin päässyt hyvin kärsineen näköiseksi. Siinä on ryppyjä, tahroja, kulumia, taittuneita kulmia ja selkämys täynnä viiruja. Lisäksi sen selkämyksestä on kulunut teksti yhdestä kohtaa lähes kokonaan pois. Tarkoittaa siis sitä, että minun on ehkä saatava kaunis Collector's Edition hyllyni kaunistukseksi ja vastaavan Six of Crowsin kappaleen kaveriksi. Tällä hetkellä ne näyttävät vähän turhan eri parilta.

Toinen aika epäolennainen yksityiskohta, mutta se jäi mieleeni: olin aivan pihalla siitä, minkä arvoinen rahayksikkö kruge on. Minulle ei ole käsitystäkään sen arvosta. Hahmot saattoivat sanoa jotain vaikka tuhannesta krugesta enkä tiennyt ollenkaan, onko se nyt paljon vai vähän rahaa. Huvittavaa oli, että luin Crooked Kingdomin Prahassa, jossa ei käytetä euroja eli olin yhtä pihalla rahan arvosta myös oikeassa elämässäni.

Crooked Kingdomin luettuani jouduin ihan pitämään taukoa ennen uuden kirjan aloittamista. Se jäi niin vahvasti kulkemaan mukaani useammaksi päiväksi ja jäin miettimään sen hienoja hetkiä ja jälkeensä jääneitä tuntemuksia. Arvostin myös sitä, että Crooked Kingdom jättää mahdollisuuden jatko-osalle, mikä sopisi kyllä erinomaisesti ainakin minulle.

41/2 / 5 tapaamista yliopiston edessä

Leigh Bardugo: Crooked Kingdom, 2016, Orion Children's Book, 536 sivua


Helmet2016:
25. Kirjassa on yli 500 sivua

Rakasta runoja: the sun and her flowers

Pidin Rupi Kaurin ensimmäisestä teoksesta milk and honey, joten päädyin heräteostoksena nappaamaan mukaani myös hänen toisen teoksensa.

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Rupi Kaur: the sun and her flowers

the sun and her flowers noudattelee samaa kaavaa Kaurin milk and honeyn kanssa eli se on jaettu teemallisesti osiin ja runoja värittävät myös Kaurin tekemät piirrokset ja luonnokset. the sun and her flowers koostuu osista wilting, falling, rooting, rising ja blooming.

Tämäkin teos koskettaa monenlaisia ja usein rankkojakin aiheita. On runoja rakkaudesta, seksistä, sukulaisista, parisuhteesta, pahoinpitelystä, huonoista suhteista, voimaantumisesta, itsetutkiskelusta, feminismistä ja vaikka mistä muusta. Kuten hyvin henkilökohtaisilla runoilla on tapana, osa koskettaa, osa herättää ristiriitaisia tunteita, osa ei kosketa lainkaan. Se onkin ehkä tällaisen runouden vahvuus. Jokainen voi löytää joukosta juuri sen, joka nyt puhuu samaa kieltä ja jättää toisille ne, jotka puhuvat heidän kieltään.

Kaurin kirjoitustyyli on samankaltaista kuin milk and honeyssa eli se on hyvinkin modernia eikä välitä niinkään loppusoinnuista tai muista vastaavista "säännöistä". Kuitenkin kehittymistä on selkeästi havaittavissa. Kaur on ehtinyt hioa tyyliään ja kirjallisesti the sun and her flowers nousee korkeammalle tasolle. Uutuuden viehätyksessään ja yksinkertaisuudessaan milk and honey ehkä vetosi minuun enemmän, mutta the sun and her flowers oli myös oikein oiva teos itsessään. Tässä kirjassa kuitenkin Kaurin tyyli on ehtinyt kehittyä selkeämmäksi ja tunnistettavammin juuri hänen tyylikseen. Itse pidän edelleen Kaurin runoudesta, mutta kaikkiin se ei varmasti vetoa. Jos ei mitään muuta, niin ainakin ajatuksia se herättää. Osa Kaurin runoista kertoo asioista, joita en ikinä voisi tunnistaa itsestäni, mutta saan silti kiinni siitä, millaisia tunteita hän lukijalle tahtoo välittää ja jään pohtimaan niitä vielä kirjan suljettuani.

Lisäksi pidän kovasti siitä, että Kaurin tausta punjabi-perheessä on selkeästi esillä hänen tekstissään. Hän ei yritä kirjoittaa kokemuksiaan ja ajatuksiaan jotenkin yleismaailmallisiksi, vaan antaa lukijalle rehellisen katsauksen siihen, miten juuri hän maailman ja elämän näkee.

Tässä kohtaa on rehellisesti myönnettävä, että kirjan lukemisesta ehti hetki vierähtää aikaa ja kun runokirjoista on jo valmiiksi vähän vaikeaa löytää sanottavaa, jää tämäkin postaus aika säälittävän lyhyeksi. Sen vielä sanon, että molemmat Kaurin kirjat herättävät minussa syvän halun piireellä kirjojen sivuille ja ympyröidä suosikkikohtiani. Ehkä jossain kohtaa uskaltaisin jopa niin tehdä.

4 / 5 auringonkukkaa

Rupi Kaur: the sun and her flowers, 2017, Simon & Schuster, 256 sivua

Kiehtovaa ja petollista peliä: Caraval

Prahassa suosikkipaikkojani oli kirjakauppakahvila The Globe ja aina toisinaan sieltä tarttui mukaani jokunen kirjakin. Caraval oli yksi niistä ja kenties myös eniten heräteostos. Olin kuullut siitä aiemmin, mutta tietoni olivat aika vähäiset. Pääsin siis kerrankin aloittamaan kirjaa hyvin neutraalein ajatuksin ja odotuksin.

https://pictures.abebooks.com/

Stephanie Garber: Caraval

Siskokset Scarlett ja Tella elävät hyvin rajoitettua elämää hallitsevan isänsä kontrollin alla. Scarlett aikoo saada itsensä ja Tellan pelastettua tilanteesta tulevan avioliittonsa avulla. Yhtäkkiä avautuu kuitenkin tilaisuus päästä mukaan mystisen Legendin Caraval-peliin, jossa taikuus on totta ja mitä vain voi tapahtua. Pelin alkaessa käy kuitenkin selväksi, että Legend on kaapannut Tellan ja tästä pelistä riippuu Tellan henki. Scarlettin on nyt pelattava Caravalin vaaralliset pelit loppuun asti, oli hinta mikä hyvänsä.

Caraval oli hyvin kiinnostava lukukokemus, joka herätti paljon ajatuksia ja jäin pohtimaan sitä vielä kirjan päätyttyäkin. Kerron kohta hieman yksityiskohtaisemmin kirjan hyviä ja huonoja puolia, mutta lyhyesti tiivistettynä voisin sanoa, että Caraval luo upean pohjan tarinoille ja niiden kehittelylle, vaikka itse jääkin toisinaan hieman ristiriitaiseksi laadun osalta. Pahoittelenkin etukäteen sitä, että keskityn arviossani niin moniin itseäni häirinneisiin tekijöihin, vaikka lukukokemuksena pidin Caravalista erittäin paljon.

Heti ensimmäisenä on saatava alta pois kirjan ehdottomasti heikoin osa; päähenkilö. Scarlett on aivan äärimmäisen raivostuttava melkein koko kirjan ajan ja hänen ärsyttävyytensä laskee koko kirjan tasoa. Scarlettin suurin ongelma oli ristiriitaisuus ja tietty epäjohdonmukaisuus, joka johti siihen, että Scarlett reagoi asioihin vähän miten milloinkin eikä hänestä saanut muodostettua kovinkaan tarkkaa kuvaa. Toinen syy oli se, että päähenkilöksi Scarlett on todella tyhmä. Hän todellakin täyttää Tyhmä Tyttö -luokitelmani. Scarlett esitellään sinä harkitsevana ja varovaisena siskona, mutta ei tarvitse kauaa odottaa, kun kaikki sen tapainenkin on hävinnyt. Scarlett ei ajattele mitään loppuun asti, vaan päätyy epämääräisten avuttomuus- ja tunteellisuuskuohujen vuorotellen johdattelemana tekemään todella tyhmiä ratkaisuja. Lisäksi Scarlett muistuttaa lukijaa koko ajan siitä, kuinka hyvä ja oikeamielinen hän on ja kuinka tämä tai tuo ei nyt ole ollenkaan sopivaa. Alussa se ihan sopii Scarlettin hahmoon, mutta jossain kohtaa lukija alkaa toivoa, että Scarlett voisi edes joskus edistää juonta ilman rasittavaa jahkailua. Scarlettista jäävä mielikuva on myös ehkä enemmän pikkumaisen ylemmyydentuntoinen kuin mitä kirjailijalla oli mielessä.

Onneksi Scarlett kuitenkin kasaa itsensä puolivälin jälkeen ja uppoutuu vihdoin kokonaan Caravalin peliin. Se antaa myös lukijalle mahdollisuuden nauttia matkasta. Tosin sitten saamme jälleen kohdata pikkusisko-Tellan, joka on myös äärimmäisen raskas ja tyhmiä valintoja tekevä hahmo. Hän on sellainen myös kirjan alussa ja hieman kauhulla odotan jatko-osaa, jossa Tella on päähenkilönä.  Puhutaanpas nyt samalla myös tyttöjen isästä. En oikein päässyt perille hänen tarkoituksestaan kirjassa. Alussa isä on pelottava hahmo ja luo motivaation paeta Caravaliin, mutta myöhemmin tuntuu lähinnä turhalta ja koko juttu ohitetaan todella nopeasti, vaikka alussa hän oli molempien tyttöjen elämää suuresti hallitseva paha hahmo.

Lupaan siirtyä pian asioihin, joista pidin, mutta vähän tahtoisin sitä ennen vielä valittaa. Caraval on Stephanie Garberin ensiromaani ja se kyllä toisinaan paistaa tekstistä läpi. Hän käyttää välillä aika kliseisiä ilmaisuja ja kokemattomuus näkyy esimerkiksi vähän epätasaisessa rytmissä. Juoni on kiehtova, mutta paikoitellen aika hektinen ja juoksee paikasta toiseen edes takaisin. Lisäksi kerronta rikkoo pari kertaa fourth wallia ja ainakin itseäni se ärsytti ja vetäisi pois tarinan imusta. Fourth wallia saa kyllä rikkoa, mutta se kuuluu mielestäni toisenlaiseen kerrontaan ja tyylilajiin. Caravaliin se ei vain yksinkertaisesti sopinut. Välillä koin myös lievää lukijan aliarviointia. Asioita selitettiin auki hieman turhaan ja edellisessä luvussa tapahtuneet paljastukset toistettiin heti seuraavassa luvussa.

Alkupuolen Caraval vielä etsii itseään juonen kannalta, mutta loppua kohden se paranee huimasti. Etenkin loppusuora ennen varsinaista loppuhuipennusta on hyvin kirjoitettu, kunnolla otteessaan pitävä ja tunnelatauksen oikein asettava. Sivuja ei voinut kääntää tarpeeksi nopeasti ja sitä lukiessa sai melkein hengästyä. Varsinainen loppu oli, sen enempää paljastamatta, aika erikoinen ja heitti paljastuksia toisen perään, mutta ei sinänsä ollut huono. Itse olisin pitänyt ehkä hieman synkemmästä lopusta, mutta se on vain makuasia. Tämä loppu oli omalla tavallaan kirjaan sopiva ja se ehdottomasti pohjustaa hyvää lähtöasetelmaa jo jatko-osalle. Olen tämän jatko-osan jo kirjastosta lainannut ja se odottaa hyllyssäni vuoroaan.

Ehdottomasti paras osa Caravalia oli sen maailma. Kaikki Caravaliin, sen mystiseen johtajaan Legendiin ja koko pelin tunnelmaan liittyvät asiat veivät mukanaan ja herättivät ajatuksia kirjan ulkopuolellakin. En voinut olla kuvittelematta, millaisia kaikkia tarinoita sinne voisi sijoittaa. Tämän kirjan tarina ei ollut sekään ollenkaan huonoimmasta päästä, vaan osasi omalla tavallaan olla hyvin kiehtova. Se oli monitasoinen ja tarjosi monenlaisia tunteita ja hetkiä. Caraval oli myös kauniisti kuvailtu ja voin yhä nähdä mielessäni monia sen tapahtumia ja paikkoja. Koko kirjaa ympäröi hyvin tietynlainen mystisen ihana ja paikoitellen kiehtovan vaarallinen tunnelma. Se vie salakavalasti mukaansa ja yhtäkkiä huomaa lukeneensa sata sivua, vaikka piti vain hetki jatkaa. Kirja siis edistyy nopeasti pienistä tahdistusongelmista huolimatta.

Puhutaanpas vielä loppuun ihan hitunen kirjan romanssista. Minulla on hieman ristiriitaiset tunteet sitä kohtaan. Toisaalta se on hieman kliseisestä lähtöasetelmastaan (kunnollinen ja tarkka tyttö päätyy samaan kelkkaan salaperäisen hunsvotin kanssa) huolimatta yllättävän kiinnostava ja tuntuu suureksi osaksi hyvinkin uskottavalta. Toisaalta taas se tuntuu toisinaan kehittyvän aika nopeasti ja ihan lopussa romanssi menee minun kohdallani hieman väärään suuntaan enkä voisi päästä luottamuspulasta yli niin kuin Scarlett tekee. Odotan kuitenkin mielenkiinnolla, Scarlettin ja Julianin hahmojen kohtaloita jatko-osissa. Itse en jää suremaan, jos romanssi kaatuu, koska hahmot voivat tehdä kiinnostavia asioita ilmankin, mutta en myöskään revi pelihousujani, jos romanssi taas sitten on se juttu.

Se on tosin vielä myös sanottava, että Caraval oli aika hetero minun makuuni ja hahmot myös käyttäytyivät sen mukaisesti. Olin samanaikaisesti myös ehdottomasti liian ace tälle kirjalle. Esimerkkinä kohtaus, jossa Scarlett puhdistaa Juliania verestä ja jääkin tuijottelemaan tämän vatsalihaksia. Kenellä on halut mielessä, kun puhdistaa verta loukkaantuneen päältä???

Viimeisenä huomiona mainitsen pienen yksityiskohdan, joka on siitä asti pyörinyt mielessäni. Yhtä hahmoista kuvataan sanoin "all kinds of tragic and lovely" ja rakastuin tähän kuvaukseen tyystin. En ole voinut lopettaa sen ajattelemista.

4 / 5 vaarallista mekkokauppaa

Stephanie Garber: Caraval, 2017, Hodder & Stoughton, 407 sivua

Caraval kuittaa Helmet2018-haasteesta yhden kohdan:
44. Kirja liittyy johonkin peliin

Rakkaudesta ja feminismistä: A Generic Love Story

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Granta: Generic Love Story

Generic Love Story on kokoelma kirjoituksia rakkaudesta, seksistä, feminismistä ja identiteetistä. Kirjan tekstit vaihtelevat esseistä novelleihin ja sarjakuvista valokuvanäyttelyihin. Oikeastaan kyseessä on lehti eikä kirja, mutta sivumäärältään menee jo kirjan puolelle. Grantan kustannustoimittaja Sigrid Rausing on koonnut tämän numeron 144 tekstit.

Erilaiset feministiset kirjoitukset ovat olleen kevään teemani ja Generic Love Story sopi joukkoon erinomaisesti. Kirjan nimi kiinnosti minua saman tien saadessani sen juuri ennen Prahaan lähtöäni (olin siellä muutaman kuukauden suorittamassa vaihto-opiskelua) kummatädiltäni lahjaksi ja päätin vielä viime hetkellä tunkea matkalaukkuun mukaan. Generic Love Story on erittäin monipuolinen kokoelma erilaisia feministisiä ja sen sellaisia kirjoituksia. Löytyy kolumnia ja esseetä toki, mutta myös sarjakuvaa, valokuvakokoelmaa, novellia ja jopa jonkun toisen kirjan ensimmäinen luku.

Suurin osa kirjan teksteistä onnistui olemaan kiinnostavia ja viihdyttäviä, vaikka eivät aina olisi suoraan koskettaneet juuri minua. Osasta en niin pitänyt tai ne jäivät etäisiksi, mutta se ei lukutahtia oikeastaan hidastanut. Generic Love Story etenee todella nopeasti ja on niitä kirjoja, joiden kanssa kirjanmerkki tuntuu juoksevan kovaa vauhtia, vaikka olisi lukenut vain muutaman sivun. Kirjoittajien välissä on kyllä myös mainossivuja, mikä tuntui jotenkin hyvin absurdilta. Tiedän, että Granta on lehti ja lehdissä yleensä on mainoksia, mutta Generic Love Story ainakin on ihan kirjan muotoinen ja paksuinen.

Olen huomannut, että tällaisissa monen kirjoittajan esseekokoelmissa on yleensä aina kirjoitus, jonka aiheena on lesbon naisen näkökulma elämään ja yhteiskuntaan. Lähes kaikista lukemistani vastaavista teoksista on sellainen löytynyt ja olen nyt alkanut kiinnittää asiaan huomiota. En sinänsä kyllä valita, sillä juuri se teksti on yleensä jokaisen kirjan kiinnostavin ja parhaiten kirjoitettu. Tässäkin kirjassa se oli yksi suosikeistani.

En viitsi kaikkia tekstejä alkaa erikseen ruotimaan, mutta muutaman suosikin, inhokin tai muuten mieleen painuneen mainitsen. Kolme suosikkiani olivat ehkä Women Talking, Telling My Story ja Cross-Dressers. Women Talking on Miriam Towesin kirjoittama fiktiivinen kirjoitus oikeiden tapahtumien pohjalta. Boliviassa Mennonite colonyssa 2010-luvulla miehet huumasivat ja raiskasivat naisia ja vaikka alkuperäiset tekijät saatiin kiinni, samanlaiset hyökkäykset jatkuivat myöhemmin. Towesin novelli on fiktiivinen keskustelu erään kylän naisten välillä. Se on äärimmäisen hyvin kirjoitettu ja ajatuksia herättävä versio hirveistä tapahtumista ja niiden seurauksista.
Telling My Story on jo ylempänä mainitsemani lesboteksti. Sen on kirjoittanut Stella Duffy ja se on taattua, hyvää tavaraa, joskin sekin aika rankoista aiheista.
Cross-Dressers on lyhyt intro ja sitä seuraava valokuvakokoelma historian saatossa otetuista kuvista, joissa esiintyy pukeutumisen normeja rikkovia ihmisiä. Kuvat on kerännyt Sébastien Lifshitz ja esipuheen on kirjoittanut Andrew McMillan. Sekä kuvat että teksti herättävät paljon tunteita ja ennen kaikkea muistuttavat siitä, että sateenkaari-ihmiset eivät ole mikään uusi ilmiö, vaan historia on täynnä vaiettuja tarinoita.

Vähän huonommalla tavalla mieleeni jäi kaksi tekstiä. Paul Dalla Rosan Comme ja Tara Isabella Burtonin I've Seen the Future, Baby; It Is Murder. Comme kertoo vaateliikkeen myyjästä, joka kuulee ison pomon olevan tulossa käymään ja päätyy stressikierteeseen. Jollekin tämä tarina varmasti sopii, mutta itse koin sen lähinnä vähän ärsyttäväksi ja päämäärättömäksi. Lisäksi päähenkilö aiheutti hampaiden kiritelyä. I've Seen the Future taas eeppisestä nimestään huolimatta aiheutti lähinnä syviä huokauksia. Se periaatteessa kertoo ihan tärkeistä teemoista, mutta keskittyy lähinnä kahden epämiellyttävän tunneongelmaisen ihmisen seksisuhteeseen. En päässyt tarinaan ollenkaan sisälle ja olin iloinen sen päätyttyä.

Tässä oli nyt poimittuna vain viisi kirjan kahdestakymmenestä tekstistä. Monet muutkin olivat oikein luettavia ja herättivät erilaisia tunteita, mutta eivät ainakaan minulle jääneet mieleen erityisen hyvinä tai erityisen huonoina. Osa taiteili vähän niillä rajoilla, mutta en keksinyt niistä mitään sanottavaa. Voin kyllä suositella Generic Love Storyn lukemista, jos tahtoo hyvin monipuolisen lähestymisen vielä monipuolisempaan rakkauden ja feminismin aihepiiriin menemättä kuitenkaan kovin syvällisiin pohdintoihin. Varoituksena on kuitenkin sanottava, että monet kirjan teksteistä käsittelevät todella rankkoja ja epämukavia aiheita, mikä herkempien lukijoiden on hyvä pitää mielessä.

31/2 / 5 "tulehtunutta hammasta"

Sigrid Rausing (Editor): Granta 144: A Generic Love Story, 2018, Granta Publications, 255 sivua

Pari haastekohtaakin saatiin taas täytettyä!

Helmet2019:
34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia

Helmet2018:
49. Vuonna 2018 julkaistu kirja

Runoutta tähtien sylissä: Wild Embers

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Pahoittelen lyhyttä postausta. Runokirjoista on yllättävän vaikea keksiä sanottavaa!

Nikita Gill: Wild Embers: Poems of Rebellion, Fire and Beauty

Kevään lukuteemana minulla on näköjään modernit runokirjat, jotka käsittelevät identiteettiä, naiseutta, feminismiä ja voimaantumista. Wild Embers on kaikkia näitä ja paljon muuta.

Verrattuna aiemmin lukemaani milk and honeyyn Wild Embers on selvästi kokeneemman kirjoittajan teos. Ne kuuluvat päässäni samanlaisten kirjojen kategoriaan ja siksi vertaan niitä hieman. milk and honey oli tunnelataukseltaan suurempi ja tyyliltään rosoisempi ja paljaampi. Wild Embers taas on tyyliltään monipuolisempi ja siitä löytyy muun muassa loppusointua ja muuta vastaavaa runomittaa. Tämä vertailu ei vertaa kirjojen laatua tai nautittavuutta, mutta vaatii toki hieman erilaisen lähestymistavan. Nikita Gill on kirjailija, jolta on ennen Wild Embersia julkaistu useampi teos ja se vaikuttaa aina siihen, millaista tekstiä kansien sisältä löytyy.

Wild Embersissa oli isona teemana avaruus, tähdet ja universumi. Tämä sopi minulle erinomaisesti, sillä rakastan juuri sen tyyppistä kuvastoa. Sopivalla asteella Taidetta ja samaistumista. Pidän erittäin paljon myös kirjan kannesta. Se on kaunis ja samalla tarjoaa heti samaa tunnelmaa kuin kirja sisältää. Tietenkään kaikki runot eivät puhutelleet minua, mutta niin ei runokirjan kanssa oikeastaan koskaan käykään. Silti ne, jotka koskettivat olivat ehdottomasti kirjan ostamisen arvoisia. Wild Embers on kirja, jonka pariin aion parata ehtiessäni, sillä koen sen tarvitsen toisenkin lukukerran, jotta sen oikeasti ymmärtää.

Erityispiirteenä huomasin, että Wild Embersin runot olivat sellaisia, jotka sopisivat hyvin ääneen luettaviksia ja koko ajan lukiessani olisin tahtonut lausua niitä ääneen.

4 / 5 tähtisädetikkua

Nikita Gill: Wild Embers: Poems of Rebellion, Fire and Beauty, 2017, Trapeze, 150 sivua

Yllättävän maanläheinen: Shockaholic

Olen jo pitkään tahtonut tutustua Carrie Fisherin kirjoituksiin ja niinpä tartuin viimein tilaisuuteen.

https://upload.wikimedia.org/

Carrie Fisher: Shockaholic

Shockaholic on Carrie Fisherin toinen muistelmateos, jonka aiheisiin kuuluvat muun muassa suhde hänen isäänsä Eddie Fisheriin, elämä kahden näyttelijän lapsena Hollywoodissa, Star Wars, huumeet ja alkoholi, läheisen kuolema, Michael Jackson, ja tietenkin kirjan nimenkin innoittanut sähköterapia, jota Fisher sai masennuksensa hoitoon.

Elämäkertoja on aina hieman haastavaa arvioida eikä Shockaholic ole poikkeus. Fisherin tyyli kirjoittaa ja käsitellä on kuitenkin niin omalaatuinen, että kirja erottuu edukseen muistelmateosten valtamerestä. Maailmassa, jossa kaikki kirjoittavat muistelmiaan, Carrie Fisherillä on tarjota jotain ainutlaatuista. Hän käsittelee aiheitaan voimakkaasti ja kaunistelematta huumorin keinoja käyttäen, mutta samalla tekstissä on jotain hyvin herkkää ja lukija kokee päässeensä todistamaan aitoja ja inhimillisiä hetkiä. Shockaholic ei myöskään ole turhan pitkä eikä Fisher muutenkaan harrasta jaarittelua.

Kirjan kontekstina toimii voimakkaasti julkisuus, Hollywood ja kaikki siihen liittyvä raadollisuus. Fisher ei yritä tehdä julkkiksen elämästä ihannoitavaa tai tavoiteltavaa, vaan kuvaa sen enemmän pakollisena pahana, joka tulee näyttelijän tai laulajan työn ohella. Hän kuvaa myös hienosti sitä hirveää yksinäisyyttä, epäluottamusta ja ahdistusta aiheuttaa se, kun kaikki haluavat jotain tai ihannoivat jotain luomaansa kuvaa ja unohtavat itse ihmisen.

Fisher päätyi julkkiksen elämään jo lapsena äitinsä helmoissa ja sai todellakin kokea kaikki sen mukanaan tuomat rumimmat ja vaikeimmat asiat. Shockaholic ei kuitenkaan ole mikään valitusteos, vaan Fisher kuvaa kaikkia sen puolia rehellisesti. Hän kuvaa huomionhalua, kimaltelevan elämän houkutusta ja valokeilan vetoa. Arvostan Fisherin tyylissä muutenkin sitä, että kaikessa arvostelussaan hän ei koskaan aseta itseään muiden yläpuolelle, vaan katsoo tapahtumia samalta tasolta. Hänellä on myös suuri määrä myötätuntoa sekä muita että itseään kohtaan.

Shockaholic on kiinnostava teos myös siksi, että se herättää paljon ajatuksia. En ollut kaikesta Fisherin kanssa samaa mieltä eikä minun tarvinnutkaan olla. Kirjaa ei ole kirjoitettu siksi, että kaikki samaistuisivat siihen ja olisivat Fisherin kanssa samaa mieltä. Se on muistelmateos samalla, kun se läväyttää lukijansa kasvoille suuria totuuksia elämästä. En ollenkaan ihmettele, miksi monet julkkikset luovat suhteita ainoastaan toisten julkkisten kanssa. Silti julkisuuden taustasta huolimatta Fisher kuvaa kaikkia samoja tunteita, joita tavalliset tallaajat saattavat joutua kohtaamaan. Huonoja selviytymiskeinoja ystävän kuoleman jälkeen, huolta siitä millainen vanhempi on lapselleen, vaikeutta päästä eroon addiktiosta, monimutkaisia suhteita omiin vanhempiin.

En lukenut muuta kuin Carrie Fisherin twitter-tiliä ennen hänen kuolemaansa, mutta näin jälkijunassa olen todella vasta alkanut arvostaa sitä, kuinka monimutkainen ja ainutlaatuinen ihminen hän todella oli. Carrie Fisher toi monille ihmisille iloa, lohtua ja elämyksiä. Hän selvityi kaikista vaikeista asioista, joita elämä hänen päälleen asetti ja olisin toivonut hänen saavan enemmän vuosia elää omaa elämäänsä.

En oikein osaa antaa tähtiä elämäkerroille, joten jääköön tämäkin nyt ilman.

Carrie Fisher: Shockaholic, 2011, Simon & Schuster, 176 sivua

Helmet2019:
21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja

Helmet2017:
11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun kirjailijan kirjoittama kirja
36. Elämäkerta tai muistelmateos

Helmet2016:
26. Elämäkerta tai muistelmateos