Klassikot 2.0: Kultahattu

http://s.cdon.com/

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

Toukokuun osuudeksi tämän vuoden klassikkohaasteessa valikoitui Kultahattu. Tosin suomalaisetkin tunnistavat kirjan todennäköisemmin The Great Gatsby -nimellä. Kultahatun kertoja on Nick Carraway, joka kertoo erikoisen naapurinsa Jay Gatsbyn elämästä ja suuresta rakkaudesta. Samalla kirja on kuvaus 20-luvun Yhdysvaltojen ökyrikkaiden yltäkylläisestä elämäntavasta ja mielenlaadusta.

En ole ennen tainnut lukea kirjaa, jossa minäkertoja ei olisi päähenkilö eikä sellaisen kirjoittaminen olisi tullut mieleenikään. Kultahatussa näin kuitenkin on asian laita ja ratkaisu toimii erinomaisesti. Näemme Gatsbyn hankalan tilanteen ja muiden henkilöiden omituisuudet Nickin silmin. Hän on omalla tavallaan ulkopuolinen ja osaakin tarkastella asioita eri näkökulmasta kuin muut. Silti Nick ei ole aivan luotettava kertoja, vaan tapahtumat värittyvät hänen ajatustensa mukaan.

Minulla on muutama sananen sanottavana kirjan henkilöistä. Toisinaan koko joukon ainoa edes täysjärkisyyden liepeille ylettyvä on kirjan kertoja, Nick Carraway. Hän on kiitettävän kylmähermoinen eikä tee raivostuttavia päätöksiä. Nick edustaa tavallisuutta muiden henkilöiden älyttömyyden ja epärealistisuuden rinnalla. Kaikki muut elävät käsittämättömässä yltäkylläisyydessä, jossa on aivan normaalia järjestää yhtäkkiset suuret pidot. Gatsbya käy aina välillä sääliksi ja hän on ihan tarpeeksi miellyttävä suuresta todellisuudentajuttomuudestaan huolimatta. Daisy taas oli mielestäni raivostuttava. Tytön heitukka, joka on niin haahuileva, että on muiden vietävissä. Kaikki kirjan miehet taas näkivät hänet jonakin suurena jumalattarena, jonka jokainen sana ja liikahdus olivat uskomattoman sulokkaita ja merkittäviä. Tom ja Daisy ansaitsivat todellakin toisensa.

Kirjan henkilöiden tapa elää ja katsoa maailmaa ei minua erityisemmin viehättänyt, vaan olen pikemminkin onnellinen, etten syntynyt 20-luvun rikkaaksi yhdysvaltalaiseksi, jolla ei ole minkäänlaista käsitystä oman elämänpiirinsä ulkopuolisista asioista.

Kultahattu oli sujuvan nopea lukea ja sisälsi useita aivan uskomattoman upeita lauseita. Se ei herättänyt minussa suuria intohimoja suuntaan eikä toiseen, mutta suosittelen ehdottomasti koulussa luettavaksi klassikoksi. Se on selkokielinen, lyhyt ja viihdyttävä.

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu, The Great Gatsby, 1925, suomentanut Marja Niiniluoto, Otava, 220 sivua

Kultahattu kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan

28. Kirja, jonka nimessä on väri

Siltojen alla suhisee: Cuckoo Song

Olen hyvin pahoillani pitkästä kirjapostaustauosta. Jumituin vähän kirjojen suhteen enkä toisaalta halunnut postata kirjoja yksinään. Tämän postaan kuitenkin yksin, kuuluuhan se Toisen hyllyn aarteet -kirjahaasteeseen.

http://d.gr-assets.com/

Frances Hardinge: Cuckoo Song

Sezzien alustus:
Liberté pyysi minulta kirjaa, jossa ei ole typerää teiniromanssia. Huomasin, että vaihtoehdot olivat hieman vähissä, mutta lopulta en kuitenkaan osannut päättää kahden kirjan väliltä, joten kysyin tarkentavia kysymyksiä ja niiden avulla päädyin Cuckoo Songiin. Ostin sen kesällä Oxfordista ja kirja kiehtoi minua suuresti. Alussa se oli mielestäni kammottavan pelottava, sen jälkeen pidin todella paljon kirjan maailmasta ja viisaasta pohdinnasta, jota siinä käytiin ihmisyydestä ja muutoksen tarpeesta. Cuckoo Songin hahmot ovat huolella rakennetut ja kokonaisuutena kirja on mielestäni erittäin onnistunut.

Cuckoo Song kertoo 12-vuotiaasta tytöstä nimeltä Triss, joka eräänä päivänä huomaa, ettei olekaan oma itsensä. Hän yrittää sopia takaisin omaan elämäänsä, kunnes saa tietää karmean totuuden siitä, mitä hänelle on tapahtunut. Triss joutuu kohtaamaan liian pian koittavan ratkaisun hetken apunaan vain vastaan hangoitteleva pikkusiskonsa Pen ja kuolleen veljensä kihlattu Violet, joka on Trissin äidin mukaan huonoa väkeä.

Tämän hieman väärään aikaan yöstä kirjoitetun arvostelun selkeyttämiseksi olen päättänyt jakaa mielipiteeni neljään kategoriaan; yleisvaikutelma, tästä pidin, tästä en pitänyt ja nuortenkirjallisuuden ongelmia, jotka kaipaavat puuttumista

Yleisvaikutelmasta joudun ikäväkseni sanomaan, että Cuckoo Song oli ihan kiva. Se ei ollut erityisen hyvä, muttei myöskään huono. Enemmänkin aika keskinkertainen. Minusta tuntuu myös, että luin sen väärään aikaan. Kaikki varmaan tietävät, kuinka ärsyttävää on, kun huomaa lukevansa jotakin kirjaa aivan sopimattomalla hetkellä. Kirjan alkupuoli tökki minulla pahasti syistä, jotka selitän myöhemmin. Tarina pääsi mielestäni vauhtiin vasta puolivälin jälkeen. Pidinkin viimeisestä 200 sivusta paljon enemmänkin kuin alusta. Cuckoo Songissa oli mielestäni erittäin kiehtovia elementtejä, teemoja ja yksityiskohtia. Jotkut niistä herättivät ajatuksia, toiset huvittivat ja osa toi tarinaan mystisyyttä. Ongelmana oli ainoastaan, että niitä oli liikaa. Kirja itsessäänkin oli mielestäni liian pitkä. Osa loistavista asioista jäi vähäiselle käsittelylle ja lukijana en aina pysynyt perässä kaikissa käänteissä. Kustannustoimittamista ja ajatusten selkeyttämistä hieman lisää ja kirja olisi toiminut dynaamisempana kokonaisuutena.

Erityisen vaikutuksen minuun tekivät kuusi osaa, toiset pieniä ja toiset taas hieman suurempia. Rakastin paikkojen, otusten ja henkilöiden(ei ihmisten) nimiä. Ne olivat yksinkertaisella tavalla nokkelia ja selvästi mietittyjä. Nimet olivat myös siinä suhteessa hienovaraisia, että ne eivät saman tien luoneet vahvoja mielikuvia, vaan jättivät tilaa omalle ajattelulle. Toinen mahtava asia oli Violet. Hän oli henkilönä aivan loistava ja moniulotteinen. Hän oli yksi ainoista henkilöistä, joka ei missään vaiheessa raivostuttanut minua. Hänessä oli särmää, tarttumapintaa ja vikoja, minkä takia hänen kohtauksensa olivat kaikkein kiinnostavimpia. Kolmas asia oli jazz-musiikin kuvailu. Rakastuin aivan täydellisesti tapaan, jolla kirjailija kuvasi eri jazz-musiikin tyylejä. Tunnistin täysin, mistä hän puhui ja jokainen kuvaus sai hymyn huulilleni. Neljäs, viides ja kuudes ovat molemmat keskusteluja. Yhdessä kohdassa Violet selittää Penille ja Trissille, jotka ovat eläneet yltäkylläisyyden kuplassa, tavallisten ihmisten vaikeuksista rahan kanssa. Toisessa taas Shrike selittää tytöille, miksi sakset ovat salaperäisen Besiders-kansan vihollisia. Koko keskustelun piilevä filosofisuus iski minuun syvästi. Viimeinen keskustelu käytiin Trissin (siinä vaiheessa hänen nimensä on Trista) ja Piers Crescentin välillä. En voi vastustaa kohtauksia, joissa rasittaville henkilöille näytetään heidän virheensä ja heidät pakotetaan näkemään tekemänsä vääryys. Lapsellista riemua koin suunnattomasti.

Nyt päästään sitten asioihin, jotka minua ärsyttivät. Niitä ei ole kovin montaa, mutta valitettavasti samat ärsyttävyydet piinasivat minua lähes koko kirjan läpi. Olen joutunut myöntämään itselleni olevani voimakkaasti suhtautuvaa sorttia, mikä tässä tapauksessa tarkoitti, että jouduin toisinaan lopettamaan lukemisen ärsyyntyessäni liikaa. Kaikkein ärsyttävin kaikista oli Pen. Hänestä tuli mukava vasta viimeisen sadan sivun aikana. Muuten Pen ei tehnyt mitään muuta kuin valitti, hankaloitti päähenkilön elämää ja teki erittäin typeriä valintoja. Tästä lisää seuraavassa kappaleessa. Kuten jo aiemmin mainitsin niistä turhista elementeistä, Mr Grace oli ehdottomasti sellainen. Hänellä oli aluksi oma, tärkeä tehtävänsä, mutta loppuvaiheessa hänestä tuli turha hidastava tekijä, joka ei edes saanut kunnollista käsittelyä. Mr Grace jäi liian merkityksettömäksi, jotta hänen kohtalonsa olisi herättänyt minussa minkäänlaisia tunteita. Hän olisi ansainnut paremman käsittelyn tai sitten hän olisi saanut jäädä pieneksi henkilöksi. Viimeinen, mutta ei vähäisin raivostuttavuuden kohde oli tyttöjen äiti, joka herätti minussa suunnatonta vihaa. Se nainen oli pohjimmiltaan syyllinen aika moneen koko kirjaan johtaneeseen asiaan ja pääsi minusta hieman liian helpolla.

Vihdoin pääsen asioihin, jotka tämän kirjan ansiosta huomaan olevan nuortenkirjallisuuden erittäin naurettavia piirteitä, joista tulisi päästä eroon ensi sijassa.

1. Lapsi-ikä. Tästä lähin yli 20-vuotiaat, joilla ei ole kasvatustutkintoa, eivät saa kirjoittaa alle 13-vuotiaita päähenkilöitä. Jostain kumman syystä aikuisilla kirjailijoilla vaikuttaa olevan todella vääristynyt käsitys lasten henkisestä kehityksestä. Kaikki lapset välillä 4-10 käyttäytyvät aivan samalla tavalla. He saavat olla rationaalisia olentoja silloin, kun se jotenkin edistää juonta, mutta muuten he käyttäytyvät kuin 5-vuotiaat. Eli he ovat aivan täysin impulssiensa hallittavana, saavat uhmaikäisen kiukkukohtauksia, eivät kykene ajattelemaan seurauksia ja unohtavat tärkeät tehtävät saman tien. Cuckoo Song on loistava esimerkki, sillä Pen käyttäytyi ensimmäiset 300 sivua juuri kuvailemallani tavalla ja hän oli sentään 9! Ei 5!

2. Takakansitekstit. Syy siihen, miksi en oikein päässyt Cuckoo Songin kanssa vauhtiin oli sen takakansiteksti. Siinä kerrottiin tarkasti asiat, joiden selvittämiseen Triss käytti ensimmäiset sata sivua! Vähän puuduttaa lukea sivu toisensa jälkeen, kuinka päähenkilö miettii ahdistuneesti syytä ongelmiinsa, kun lukija jo ne tietää. Tämä ei siis ollut kirjan syy, vaan huonon takakansitekstin. Valitettavan usein juuri nuortenkirjoissa käy juurikin näin.

Nyt, kun olen saanut valittaa rivin toisensa jälkeen, minun on pakko sanoa, että kirja on oikeasti ihan lukemisen arvoinen. Se on vähän erilainen kuin monet muut lähiaikoina julkaistut nuortenkirjat ja se se ainakin herättää tunteita.

3 / 6 kenties kuollutta sammakkoa rasiassa

Frances Hardinge: Cuckoo Song, 2014, Macmillan, 409 sivua

Ereitan postauksen hänelle antamastani kirjasta löydät täältä

Klassikot 2.0: Sieppari ruispellossa

http://upload.wikimedia.org/

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa

Sieppari ruispellossa kertoo nuoresta Holden Caulfieldistä, joka koulusta erottamisensa jälkeen päätyy viivyttämään kotiin paluutaan viettämällä muutaman päivän New Yorkissa. Holden vaeltelee päämäärättömästi impulssiensa mukaan yrittäessään etsiä jotain itselleen mieleistä tekemistä tai ainakin vältellä häntä masentavia asioita.

Kuten edellisestä kappaleesta toivon mukaan saitte irti, kirjassa on hyvin hajanainen juoni. Juonikaarella ei oikeastaan ole edes kovin paljon merkitystä, sillä se on vain kehyskertomus Holdenin sisäiselle monologille ja erikoiselle luonteenlaadulle. Suurin osa kirjasta koostuukin Holdenin huomioista ympäröivästä maailmasta, ihmisistä, tapahtumista ja ilmiöistä.

Holden oli kertojana ehdottomasti omalaatuinen. Hän ei pitänyt mistään ja ajatteli lähes kaiken olevan falskia, kornia tai masentavaa. Ne olivatkin kirosanojen ohella Holdenin käytetyimpiä. Kirjan päähenkilönä kykenin sietämään Holdenia, mutta tosielämässä en olisi katsellut hänen touhujaan hetkeäkään, sillä hän kuvittelee olevansa sulava, nokkela ja asioista perillä, vaikka on jatkuvasti vain erittäin kiusallinen ja kakaramaisen rasittava. On myös tavallaan surullista lukea sellaisen minä-kertojan kuvausta, joka arvostelee kaikkea ympärillään. Erityisesti, kun suuri osa sitä vihaa kuluu muiden onnellisuuden halveksimiseen. Holden on olevinaan aivan eri maata kuin muut ja päätyy tekemään samoja korneja, falskeja ja masentavia asioita kuin typerinä pitämänsä ihmiset. Kirjassa on toki selvää, että Holden on avun tarpeessa. Hänen käytöksensä muuttuu aina vain impulsiivisempaan ja sekavampaan suuntaan. Häneltä katoaa todellisuudentaju lähes täysin. Kirjan viimeinen aukeama ei siis yllättänyt ainakaan minua lainkaan.

Siepparissa oli joitain erittäin hyviä kohtia, joissa Holden pysähtyi hetkeksi ajattelemaan maailmaa ja heitti normaalin valituksensa sekaan jonkin hienon oivalluksen ennen kuin jatkoi muista aiheista. Olikin vähän harmi, ettei hän koskaan jaksanut paneutua aatoksiinsa. Ehdoton suosikkini oli hänen pohdintansa museosta ja siellä käyvien ihmisten muuttumisesta. En silti ymmärrä, miksi Sieppari ruispellossa on saanut niin suuren aseman nykykirjallisuudessa.  En kokenut, että se tarjosi oikeastaan mitään uutta tai omaperäistä. Se oli kertomus teini-ikäisen pojan angstista ja epärealistisista käsityksistä ympäröivästä maailmasta. Minun on hyvin vaikea uskoa, että se olisi ainoa lajissaan.

Kirjan vähäisestä sivumäärästä ja nopealukuisuudesta huolimatta minulla kesti melkein nolottavan kauan saada se valmiiksi. Tämä johtui siitä, että mielestäni Sieppari ruispellossa oli yksinkertaisesti tylsä. Se parani viimeisessä neljänneksessä, mutta ennen sitä jouduin laittamaan itselleni sivumäärätavoitteita päästäkseni eteenpäin. Se ei välttämättä ollut kirjan vika, sen tyylinen kirjallisuus ei vain todellakaan ole minua varten.

Hieman ristiriitaisesti tähän aika negatiiviseen arvioon suosittelen silti kirjan lukemista tietyissä olosuhteissa. Äidinkielen kurssille kirja sopisi loistavasti, sillä siitä saisi helposti revittyä useita hyviä esseen aiheita ja syvällisen pohdinnankaan ei pitäisi tuottaa ongelmia. Se ei siis myöskään ole kovin pitkä. Toinen syy on sama kuin tässä projektissa eli sen lukeminen sen klassikko-aseman takia. Voipahan ainakin väittää lukeneensa klassikon ja vaikuttaa näin yleissivistyneemmältä kuin oikeasti onkaan. Sieppari ruispellossa saattaisi vedota paremmin myös hieman itseäni nuorempaan lukijaan, sillä Holdenissa on teini-iän kapinaa, joka joihinkin vetoaa. Kenties joku 15-vuotias saisi kirjasta paljonkin irti.

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa, The Catcher in the Rye, 1951, suomentanut Arto Schroderus, 2004, Tammi, 289 sivua

Sieppari ruispellossa kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan:

37. Kirja, joka on kielletty jossain päin maailmaa

History vai herstory?

Olin tosiaan tänään kirjallisen ilmaisun tunnilla, jossa opettaja esitteli meille "The Writer's Journey" -nimisen ikivanhan tarinakaavion, (jonka voitte lukea alempaa). Opettajamme pyysi meitä miettimään kaaviota jonkun tuntemamme kirjan pohjalta ja mielessäni oli edellisen keskustelun jäljiltä Varjojen kaupungit. Ennen kuin esittelen suuren asiaan liittyvän valaistumiseni on parempi, että olemme kaikki samoissa lähtökohdissa. Lukekaa siis "The Writer's Journey" ja toivon mukaan nautitte siitä yhtä paljon kuin minä.

The Writer's Journey

Stages of the Journey

Act One

1. The Ordinary World- the hero is seen in his(most of the time the hero is a man) everyday life. It's not necessarily our human world.
2. The Call to Adventure- the initiating incident of the story
3. Refusal of the Call- the hero experiences some hesitation to answer the call
4. Meeting with the Mentor- the hero gains the supplies, knowledge, and confidence needed to commence the adventure
5. Crossing the First Threshold- the hero commits wholeheartedly to the adventure


Act Two

1. Tests, Allies and Enemies- the hero explores the special world, faces trial, and makes friends and enemies. He is tested with temptation and difficulties.
2. Approach to the Innermost Cave- the hero nears the center of the story and the special world
3. The Supreme Ordeal- the hero faces the greatest challenge yet and experiences death and rebirth
4. Reward- the hero experiences the consequences of surviving death


Act Three

1. The Road Back- the hero returns to the ordinary world or continues to an ultimate destination
2. The Resurrection- the hero experiences a final moment of death and rebirth so they are pure when they reenter the ordinary world. The adventure has changed the hero and he returns home a different person
3. Return with the Elixir- the hero returns with something to improve the ordinary world. He has become the mentor.

(Kopioin osan artikkelista Wikipediasta ja lisäilin joitain omia selvennyksiäni.)

Nyt pääsemme varsinaiseen metatekstiini. Kun alkaa ajatella Varjojen kaupunkien kolmea ensimmäistä osaa, löytyy niistä selkeästi tämä tarinan kulku. Ei kuitenkaan Claryn osalta, vaan Jacen ja kun asiaa ajattelee tarkemmin koko sarjahan on Jacen tarina kerrottuna Claryn silmin. Clary on vain se voima, joka työntää tarinan käyntiin ja toimii juonen edistäjänä silloin, kun häntä siihen tarvitaan. Jace on se, jolle kaikki suuret tapahtumat ja hetket osuvat. Hän on se, joka lopussa kohtaa pahan ja kokee matkan seurauksena suuren henkisen kasvun. Clary pysyy koko sarjan ajan lähes samanlaisena sisäisesti, kun taas Jace muuttuu juuri sankarikertomuksille tyypilliseen tapaan viisaammaksi ja tekee sinut itsensä kanssa.


Act One:

1. Jacen elämässä kaikki on kunnossa ja hän on tyytyväinen vallitsevaan tasapainoon.
2. Clary ilmestyy kuvioihin tuoden mukanaan jotain täysin uutta ja tuntematonta.
3. Jace yrittää lähettää Claryn pois ja jatkaa normaalia elämäänsä.
4. Jace päätyy mukaan ensimmäisiin helppoihin tehtäviin, joista syntyy toimivuuden illuusio. Jace hyväksyy sen, että Clary on nyt osa hänen elämäänsä.

Act Two:

1. Sarjan aikana muodostuu porukka, joihin Jace voi luottaa, kun taas jotkut paljastuvatkin vastustajiksi
2. Juoni tiivistyy. Jace ja Clary jakavat yhteisen hetken ja Jace lähtee kohtaamaan vastustajiaan.
3. Jace taistelee ensin Sebastianin kanssa ja lopulta Valentinen kanssa pelastaen Claryn ja kuollen samalla itse
4. Jace herää kuolleista ja voi vihdoin aloittaa varsinaisen romanssinsa Claryn kanssa.

Act Three:

1. Jace palaa ystäviensä ja perheensä luokse tulevaisuuden näkyessä kirkkaana
2. Hän on muuttunut ihmisenä ja löytänyt oman tiensä elämässä.
3. Kokemus on tehnyt Jacesta viisaamman ja hän alkaa opettaa Clarya taistelemaan


Koin tietenkin oloni äärettömän fiksuksi tämän tajutessani. Hieman tämä paljastus iskee syvän feministiseen olemukseeni, sillä vaikka Clary on sarjan päähenkilö, ei hän ole sen sankari. On se kyllä kumma, kun naishenkilöiden täytyy aina rakastua ja tulla poikaystävänsä pelastamiksi. Toivon todella nykykirjallisuuden alkavan käyttää enemmän The Writer's Journeyn täyttäviä sankarittaria ainaisten sankarien sijaan. Varjojen kaupunkien kohdalla kykenen feministisistä epäkohdista kuitenkin pääsemään yli. Onhan sarja muistakin vioistaan huolimatta viihdyttävä ja myönnän lukevani sitä lähinnä Magnuksen ja Alecin takia, sillä Clary ja Jace ovat aika raivostuttavia enkä heistä kovinkaan paljon välitä. Silti on tärkeää, että näistä asioista puhutaan ja ihmiset suhtautuisivat kriittisemmin siihen, kenen tarinoita oikeasti kerrotaan. Ehkä history voisi useammin olla herstory


Koko tämän pohdinnan päätöksenä voin vain todeta, että näköjään koulussakin toisinaan oppii jotain oikeasti kiinnostavaa.

Alta pois

Lisää Death Notea! Pidän arvioni mangan suhteen aika lyhyinä enkä jaksa niitä syvällisesti arvioida. Nämä ovat enemmänkin lyhyitä tunnelmia kirjoista. Blogger ei taas ole kaverini, joten sivun asettelussa on hieman ongelmia.

http://static.comicvine.com/

Death Note 2: Confluence

Ensimmäinen Death Noten osa oli mukaansa tempaava ja loistavaa viihdettä. Confluence ei valitettavasti yllä lähellekään edeltäjänsä tasoa, vaan jäi hieman epämääräiseksi säheltämiseksi. Tässä tapauksessa voidaan siis syyttää toisen osan kirousta. Erikseen on pakko valita erään naishenkilön juonen osa. En nyt muista hänen nimeään, mutta Confluence rakensi hänen tarinaansa ja luonnettaan aivan kuin hänestä olisi tulossa uusi tärkeä henkilö. Sanotaan vaikka, että olin hämmentynyt lopputuloksesta.

Ihanaa oli se, että L oli enemmän esillä ja hänestä paljastui uusia asioita. L on ehdottomasti suosikkihenkilöni ja hänen osuutensa ovat erittäin kiinnostavia. Enemmän niitä, kiitos. Confluence etenee onneksi nopeasti, on ihan jännittävä ja sen kykenee lukemaan yhdeltä istumalta. Siksi sen puutteet eivät ehdi häiritä liian kauaa.

2 1/2 / 6 vääriä henkilöllisyyksiä

Tsugumi Ohba & Takeshi Obata: Death Note 2: Confluence, 2004, Viz Media, 197 sivua

http://img3.wikia.nocookie.net/

Death Note 3: Hard Run

Voin ilokseni todeta Hard Runin olleen parempi kuin edellinen osa. Siinä oli selkeät ja kiinnostavat uudet elementit, kuten L:n ja Lightin yhteinen koulunkäynti ja toisen Kiran ilmestyminen kuvioihin.

Tämän osan kanssa kamppailin jälleen ristiriitaisuuden kanssa kannustaessani Lightia pitämättä hänestä kuitenkaan erityisesti.

Minulle jäi vähän huono ennakkoaavistus seuraavasta osasta viimeisen muutaman sivun perusteella.

3 1/2 / 6 huonolaatuisia c-kasetteja

Tsugumi Ohba & Takeshi Obata: Death Note 3: Hard Run, 2005, Viz Media, 193 sivua

http://static.comicvine.com/

Death Note 4: Love

Ennakkoaavistukseni osui valitettavasti oikeaan. Edellisen kirjan lopussa esitelty Misa oli yksi rasittavimmista kirjallisuuden henkilöistä pitkään aikaan. Hän oli lapsellinen, kohtuuton ja todellinen Tyhmä Tyttö. Misa ei saa sympatioita minulta. Hänen mukanaan tullut Shinigamien rakkaus-elementti taas oli hyvinkin kiinnostava ja kuulen siitä toivottavasti myöhemmissä osissa lisää.

Kirjan lopun asetelma seuraavaa osaa varten on hyvin lupaava ja toivonkin, että se vastaa odotuksiani.

2 1/2 / 6 pakkomielteisiä tyttösiä

Tsugumi Ohba & Takeshi Obata: Death Note 4: Love, 2006, Viz Media, 203 sivua


Death Note 4: Love kuittasi Helmetin kirjahaasteesta yhden kohdan.

23. Kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä

Lisää kuvateksti

Death Note 5: Whiteout

Olin positiivisesti yllättynyt. Alussa Whiteout vähän haparoi, mutta sai itseään niskasta kiinni jo ennen puoliväliä. Tässä osassa oli kiva tunnelma tutkimusten suhteen, oli sellaista vähän valoisampaa tekemisen meininkiä.

Misakaan ei ollut yhtään niin ärsyttävä. Vähän edelleen, mutta suurimman osan ajasta hän oli ihan siedettävä. Ärsyttävyysosuuden hoitikin tällä kertaa Matsuda typerällä tempauksellaan.

Odotan innolla tietoa siitä, kenellä Yotsubassa on Death Note!

Pienenä lisähuomautuksena on pakko mainita kirjan englanninkielisistä nimistä. Ne kuulostavat periaatteessa englannilta, mutta eivät oikeasti ole olemassa. Se tuottaa ainakin minulle suurta hupia.

31/2 / 6 salaista kokousta

Tsugumi Ohba & Takeshi Obata: Death Note 5: Whiteout, 2006, Viz Media, 201 sivua

http://d.gr-assets.com/

Death note 6: Give-and-Take

Kuudennessa tuntui olevan kaksi aivan erilaista osaa. Kirjan alkupuolisko meni epämääräiseen hyörimiseen ympäriinsä. Ensin kehitettiin suunnitelma ja sitten se torpattiin. Sama toistui uudestaan ja uudestaan. Mitään ei varsinaisesti saatu aikaan, vaan kaikki vain istuivat toimettomina. Loppupuolisko taas oli hengästyttävä ja toiminnantäyteinen ajojahti, joka oli aivan pakko lukaista kerralla. Sitä oli ilo lukea ja jännittää.

Give-and-Take toi minulle järkytyksen myös henkilöiden kohdalla. Yleensä pidän L:stä ja Misa ärsyttää minua. Tällä kertaa asetelma kääntyi päälaelleen. Misa oli ihana nerokkaine suunnitelmineen ja loistavine asenteineen. Hänellä oli hyvät jutut ja hänen osaansa juonesta halusi lukea enemmänkin. L taas oli raivostuttava. Minusta tuntuu, että hänestä yritetään tehdä liian älykästä. Hän ei koskaan usko valheita tai mene lankaan. Aina on kaikki mahdollisuudet jo mietittynä. Hitusen se alkaa turhauttaa, kun L ei koskaan tee virheitä.

Lisäksi, jos pääjuonena on Yotsuban Kira, jättäkää edes hetkeksi L:n epäilyt Lightin suhteen taka-alalle.

Tsugumi Ohba & Takeshi Obata: Death Note 6: Give-and-Take, 2006, Viz Media, 216 sivua

Falafel käsilaukussa

Tämä teos on Oman hyllyn unohdettu eri syistä kuin monet muut. Odotin nimittäin kauan, että kirja suomennettaisiin, mutta kun sitä ei alkanut kuulua ostin sen englanniksi. Kieli oli silloin kuitenkin hieman liian haastavaa laatua minulle, että jätin sen odottamaan sopivampaa hetkeä. Nyt sain sitten vihdoin aikaiseksi siihen tarttua.

Caitlin Moran: Moranthology

http://ecx.images-amazon.com/

Caitlin Moran on brittiläinen kolumnisti, toimittaja, kriitikko, feministi ja kirjailija. Moranthology on kolmas häneltä julkaistu kirja. Edellinen oli naiseutta ja feminismiä käsittelevä Naisena olemisen taito. Moranthology on kokoelma hänen parhaita kolumnejaan esipuheiden kera. Aiheet vaihtelevat aivan laidasta laitaan aina Obaman politiikasta oravien sukuelimiin.

Heti alkuun on sanottava kaksi asiaa. 1) Tämä ei ole yhden illan juttu. Moran kirjoittaa runsasta, ajatusrikasta ja hengästyttävää tekstiä. Kolumnien aiheet vaihtelevat suuresti ja toisinaan Moranin tahdissa on vaikea pysyä. Ole siis itsellesi armollinen ja lue vain pari kolumnia kerrallaan, ettei tule päänsärkyä. 2) Moranthology vaatii hyvää englannin kielen taitoa. Moran on perehtynyt kirjoittamisen saloihin vuosia ja se näkyy kielen tasossa. Jotkut sanavalinnat voivat siis tuottaa ongelmia varsinkin meille, jotka ovat omaksuneet amerikanenglannin. Moran taas viljelee varsinkin alussa hyvinkin ahkerasti brittiläisiä sanamuotoja, joiden kanssa joutuu hieman hikoilemaan.

Kuten jo aiemmin mainitsin, Moranthology on aiheidensa suhteen hyvin laaja-alainen. Omia suosikkejani olivat hänen arvionsa TV-sarjojen maailmasta ja sellaisten julkkisten kommelluksista, jotka oikeasti tunsin. Hauskoja olivat myös kolumnit niistä omituisimmista aiheista, kuten hiuksista. Moranille tyypillinen hieman omalaatuinen feminismi myös loistaa toisinaan läpi aika vahvastikin. Kirjan alku on valitettavasti aika hyydyttävä, sillä se käsittelee brittien sisäpolitiikkaa. En tiedä aiheesta oikeastaan yhtään mitään, joten kaikki loistavat arviot menivät minulta täysin ohi. Se on sikäli valitettavaa, että rakastan politiikasta tehtyä huumoria ja se naurattaa minua suuresti.

Jo Naisena olemisen taito teki hyvin selväksi, että Caitlin Moran on todella omalaatuinen persoona. On lähes uskomatonta, kuinka paljon voi ihminen ehtiä tehdä ja kokea niin erikoisin tavoin kuin hän. Ihailen suuresti kaikkia niitä saavutuksia, joihin hän on jo päässyt. Eniten ihailen kuitenkin hänen kykyään selvitä aivan järkyttävistä kommelluksista. Menee aivan yli minun hilseeni, miten joku voikaan onnistua viemään itsensä niin moniin äärettömän kiusallisiin hetkiin ja jatkaa eteenpäin yhtä kirkkain mielin. Caitlin Moran onkin yksi ainoita henkilöitä, joiden kiusallisuus ei ahdista minua. Hän kuvailee tapahtumat niin rempseällä tavalla, ettei minun tee mieli heittää kirjaa lattialle ja piiloutua peiton alle. Ei ihme, että ihmisellä tosiaan on niin paljon erinomaista kirjoitettavaa, kun hän ei tosiaan osaa tehdä asioita itsensä kannalta järkevimmällä tavalla. Parempi niin meille lukijoille.

4 / 6 Daily Mailin mielipiteiden vastustamista vain siitä syystä, että kyseessä on Daily Mail

Caitlin Moran: Moranthology, 2012, Ebury Press, 357 sivua

Ereita sai tapansa mukaan oman kirjansa ajoissa luettua ja hänen aikataulussa olevan arvionsa voit lukea täältä.

Moranthology kuittasi Helmetin kirjahaasteesta kaksi(2) kohtaa

15. Kirja, jonka lukemista olet harkinnut jo pitkään
47. Hauska kirja

Klassikot 2.0: Anne Frankin päiväkirja

Pahoittelen kuvaa. Otin sen itse.

Vihdoin viimein lähtee vuoden 2015 klassikkohaaste käyntiin minun osaltani. Tammi-helmikuun klassikko oli Anne Frankin päiväkirja ja häpeäkseni en silti saanut sitä luettua ajallaan. Tämä ikävä myöhästyminen ei tällä kertaa ollut millään tavoin kirjan syytä, vaan ihan vain omaa saamattomuuttani. Anne Frankin Päiväkirja oli rehellisesti sanottuna hieno teos kaikessa ristiriitaisuudessaan. Ennen kuin jatkan yhtään peremmälle varoitan olevani lievästi tunteellisessa tilassa. Kuuntelen nimittäin samalla videopelimusiikkia ja se on niin eeppistä ja hengästyttävää, että väkisinkin tulee sentimentaalinen olo.

Oletan, että ihmiset yleisesti tietävät, mikä tämä kyseinen teos on, mutta selostan kuitenkin lyhyesti ihan vain varmuuden vuoksi. Anne Frank siis oli nuori juutalaistyttö, joka piileskeli Hollannissa toisen maailmansodan aikaan perheensä, toisen perheen sekä erään hammaslääkärin kanssa. He viettivät kaksi vuotta erääseen taloon rakennetussa piilopaikassa, jota he kutsuivat Salaiseksi siiveksi. Anne kirjoitti tänä aikana päiväkirjaa, joka julkaistiin sodan ja hänen kuolemansa jälkeen. Aluksi se julkaistiin reilusti lyhennettynä ja sensoroituna versiona, sillä Anne kirjoittaa hyvin avoimesti seksuaaliasioista ja mielipiteistään muista piileskelijöistä. Lukemani kirja oli uusi laitos, jossa on kaikki löydetty materiaali ja lopussa vielä lyhyt pätkä, jossa kerrotaan, miten Salaisen siiven asukkaille kävi. Spoilerina niille, jotka eivät tunne tapausta: vain Annen isä Otto Frank selvisi hengissä toisesta maailmansodasta.

Tunsin tietenkin entuudestaan jo jotain, mutta kirjan varsinainen tunnelma ja sisältö yllättivät minut täysin. Tuntuu jotenkin, että kirjasta poimitaan aina vain hienoja filosofisia kohtia ja sitä mainostetaan jotenkin syvällisen kauniina kertomuksena juutalaisten piileskelijöiden vaikeasta kohtalosta. Voihan sen niinkin tulkita, mutta pohjimmiltaan se on juuri sitä, mitä otsikko lupaa; päiväkirja. Anne on aivan tavallinen tyttö, joka joutuu aivan kamalaan tilanteeseen. Hän kirjoittaa arkisista asioista omasta näkökulmastaan. Vaikka Anne on tapahtumien pakosta joutunut kasvamaan nopeasti ja hän on erittäin kypsä ikäisekseen, näkyy hänen mielipiteissään ja kirjoitustyylissään silti lapsuuden yksinkertaista toiveikkuutta ja nuoruuden jyrkkää kannanottoa. Hän ei säästele ilkeitä sanoja ollessaan vihainen äidilleen tai dramaattisia yli-sanoja miettiessään suhdetta Peteriin. Juuri tällaisen tyylin takia kirjan 416 sivua jaksaa lukea vaivattomasti eikä se tunnu raskaalta.

Yleinen tunne kirjaa lukiessani oli tyyni ja kiinnostunut. Välillä olin myös hieman kiihtynyt joidenkin hienojen ajatusten tai vahvojen tunteiden koskettamana. Yllätyinkin aina, kun eteeni hypähti yksi kirjan harvoista oikeasti todella hauskoista kohdista, joiden aikana kaikenlainen alakuloisuus hetkeksi hälveni. Jaan kanssanne ehdottoman suosikkini, joka ei itsessään ole mitenkään ihmeellinen, mutta kaiken sen hankaluuden keskellä se sai minut tirskahtamaan ääneen.
"Voi taivas, näen vain mansikoita, aamiaiseksi mansikoita, Jan syö mansikoita, Kleiman herkuttelee niillä, Miep keittää mansikoita, Bep perkaa mansikoita, minä nuuhkin mansikoiden tuoksua, haluan eroon tuosta punaisesta moskasta ja tulen yläkertaan, täälläkin pestään... mansikoita!"

Kirja itsessään ei siis todellakaan ole traaginen, jos ajattelee vain kirjan varsinaista sisältöä. Taustatiedot ovat se tekijä, joka aiheuttaa tuska ja vaikeita tunteita. Anne kirjoittaa paljon tulevaisuudestaan ja miettii kaikkia asioita, joita aikoo tehdä sodan loputtua. Hän myös pohtii, mihin ammattiin haluaisi päätyä ja millaisen aviomiehen haluaisi. Jokaisessa tällaisessa kohdassa mieleeni palasi tieto, että mitkään näistä toiveista ja suunnitelmista eivät koskaan toteutuisi. Surullisiin ajatuksiini sekoitui aina voi hitunen suuttumusta. En voi ymmärtää, kuinka me ihmiset voimmekaan olla toisillemme niin julmia. Kuinka asiat voivat vain edetä näin pitkälle ilman, että kukaan oikeasti tekee mitään hyödyllistä? Kaiken lisäksi Anne ja kaikki hänen kaltaisensa, jotka kuolivat keskitysleireillä kuolivat aivan turhaan. Sama järjetön sotiminen, sortaminen ja kuolema jatkuvat edelleen. Miksi näin kauheita asioita tapahtuu eikä ihmiskunta kuitenkaan opi koskaan yhtään mitään? Anne mietti yhdessä vaiheessa aivan samaa.
"Niin, miksi englantilaiset rakentavat yhä suurempia lentokoneita, yhä raskaampia pommeja ja tuottavat samaan aikaan omakotitaloja jälleenrakennusta varten? Miksi joka päivä uhrataan miljoonia sotaan eikä ole senttiäkään lääketieteelle, taiteilijoille, köyhille ihmisille? Miksi ihmisten pitää kärsiä nälkää kun muissa maailman maissa ravintoa pilaantuu? Oi, miksi ihmiset ovat niin hulluja?
--Ihmisellä on taipumus hävittää, taipumus tappaa, murhata ja raivota, ja niin kauan kuin koko ihmiskunta, poikkeuksetta, ei ole läpikäynyt suurta muutosta, sota jatkaa raivoamistaan, kaikki mitä on rakennettu, kasvatettu ja kasvanut, kaadetaan pois ja hävitetään, ja sitten aloitetaan jälleen alusta!"

On kyllä aivan pakko ihailla sitä sisäistä voimaa, jota Annella oli. En usko, että kovinkaan moni olisi pystynyt säilyttämään niinkin paljon iloa ja toiveikkuutta maailmaa ja elämää kohtaan, jos olisi joutunut asumaan Salaisen siiven puuttellisissa oloissa koko ajan peläten paljastumista.
"Minä olen kuitenkin sitä mieltä, että jokaisessa surussa piilee jotain kaunista. Jos tarkastelee sitä, löytää yhä enemmän iloa ja pääsee jälleen tassapainoon. Ja se, joka on onnellinen, tekee toiset onnellisiksi. Se jolla on rohkeutta ja luottamusta, ei koskaan menehdy onnettomuuteen!"

Kuten arviostani ehkä välittyy, Anne Frankin Päiväkirja kosketti minua syvästi. Ei sen varsinainen sisältö, vaan syvempi pohdinta sen merkityksestä. Tämä kirja on oikean henkilön kirjoittama päiväkirja enkä voi olla ajattelematta sen herättämiä ristiriitaisia tunteita. Toisaalta kirja on aivan tavallinen päiväkirja, vaikkakin erikoisista oloista, toisaalta taas se antaa kasvot ja nimen juutalaisten käsimykselle toisessa maailmansodassa. Se tuo koulussa opiskelluille suurille linjoille ja persoonattomalle faktamäärälle inhimillisen näkökulman. Se muistuttaa siitä, että keskitysleireillä kuolleet juutalaiset, vammaiset, romanit, homot, poliittiset vastustajat ja muut sinne joutuneet eivät olleet vain termejä historian kirjoissa, vaan ihmisiä. Ihmisiä, joilla oli unelmia, tunteita ja ajatuksia. Ihmisiä, joilla olisi ollut tulevaisuus, jos asiat olisivat olleet toisin.

Mietin myös sitä kauheaa taakkaa, jota Otto Frank joutui kantamaan loppuelämänsä. En voi edes kuvitella, miten raskasta olisi olla ainut selviytyjä Salaisesta siivestä, kun kaiken lisäksi Anne, Margot ja Peter kuolivat niin vähän aikaa ennen leirien vapauttamista. Hänen koko perheensä ja ihmiset, joiden kanssa hän oli asunut Salaisessa siivessä, kaikki jäivät vain nimiksi pitkään listaan keskitysleireillä kuolleista. Sekä tietenkin Annen päiväkirjan sivuille. Hänen isänsä ansiosta edes yksi Annen toiveista kävi toteen. Annehan toivoi, että jonakin päivänä hänen päiväkirjansa julkaistaisiin ja hänestä tulisi tunnettu kirjailija, jonka työ muistettaisiin vielä hänen kuolemansakin jälkeen.
" Ah, en halua huomata myöhemmin - kuten monet muut ihmiset omalla kohdallaan - että olen elänyt turhaan. Haluan olla hyödyksi tai huviksi ihmisille, jotka elävät ympärilläni ja jotka eivät kuitenkaan tunne minua, haluan elää edelleen, myös kuolemani jälkeen! --Kirjoittamisen avulla vapaudun kaikesta, suruni katoaa, rohkeuteni herää eloon! Mutta suuri kysymys on, kirjoitanko koskaan mitään suurta, tuleeko minusta koskaan sanomalehtinainen tai kirjailija?
Minä toivon sitä, voi, minä toivon sitä niin kovasti, sillä kirjoittamisen avulla voin ilmaista kaiken, ajatukseni, ihanteeni ja fantasiani."

Kun vain hän olisi saanut olla itse sitä todistamassa.

Anne Frank: Päiväkirja, Het Achterhuis, 1947, Uusi laitos ilmestyi vuonna Alankomaissa 1991 ja Suomessa 2002, suomentanut Anita Odé, Tammi, 416 sivua,

Anne Frank: Päiväkirja kuittasin Helmetin kirjahaasteesta kolme kohtaa

2. Kirja, josta on tehty elokuva
4. Kirja, jonka kirjoittaja oli alle 25-vuotias, kun kirja julkaistiin
22. Muistelmateos tai elämäkerta