Sieluaan on kiva myydä

Näinpä juuri. Toisinaan mietin, onko sielustani enää tässä vaiheessa oikein mitään jäljellä, kun sitä aina säännöllisin väliajoin kauppaan taas jollekin uudelle villitykselle. Tällä kertaa kyseessä on manga, jota en aiemmin ole lukenut, ja etenkin Death Note -sarja.

http://d.gr-assets.com/

Oman hyllyn unohdetut: Death Note 1: Boredom

Light Yagami on huippuoppilas, joka löytää maasta mustan muistikirjan, jonka kannessa on sanat Death Note. Käy ilmi, että Death Noten haltija voi kirjoittaa kirjaan kenen tahansa henkilön nimen ja kyseinen henkilö kuolee. Death Noten omistavan shinigamin seuraama Light päättää käyttää kirjaa poistaakseen rikostentekijät maailmasta ja luodakseen itse hallitsemansa utopian. Salaperäistä murha-aaltoa alkaa tutkia omalaatuinen L, joka on vakuuttunut pystyvänsä nappaamaan Kira-nimellä kulkevan murhaajan.

Death Noten piirtotyyli oli juuri minulle sopiva. Henkilöt olivat taidokkaasti ja yksityiskohtaisesti tehty, mutta taustoihin ei oltu tungettu turhia yksityiskohtia. Olen aina lukenut sarjakuvia ja näköjään myös mangaa tyylillä "ensin luetaan kirjoitettu teksti ja sitten nopeasti vilkaistaan kuva". Tämän takia en ehkä kykene arvostamaan tämän kirjallisuuden lajin syvintä olemusta, mutta nautin silti teoksesta.

Light on henkilönä hyvin erikoinen. Hän on erittäin älykäs, mutta myös yllättävän lapsellinen. Hänen maailmansa on todella mustavalkoinen eikä hän näe teoissaan mitään ongelmaa. Rikolliset ovat hänelle vihollisia, piste ja hän itse taas on oikeuden puolustaja maailman pelastaja ja utopistisen maailman luoja ja uusi hallitsija. Valitettavasti vihollisia
ovat myös murhia tutkivat poliisit, jos he näyttävät pääsevän liian lähelle tai vain sopivat Lightin kokeiluihin. Lightia jahtaava L on myös erittäin älykäs, mutta yllättävän lapsellinen, kuten hän itsekin toteaa. Hän ei kuitenkaan ole Lightin tapaan harhainen koulupoika. L ymmärtää Lightia ja he aloittavatkin monimutkaisen pelin koko maailma pelilautanaan.

Olen koko Death Note -fandomin tapaan häpeilemätön L-fani. Hän on ihana ja todella suloinen. L ohjailee poliisia tekemään fyysiset työt ja tutkinnan puolestaan ja keskittyy itse asettamaan Lightille älyllisiä ansoja vaihtelevalla menestyksellä. Koin lukijana suuren konfliktin puolen ottamisen suhteen. Toisaalta Light on mangan päähenkilö ja suurin osa tapahtumista näytetään hänen näkökulmastaan, joten hänen elämästään on pakko kiinnostua tarinan jatkumisen takia. Toisaalta taas Light on rasittava, idealistinen kakara, joka tuhoaa viattomien ihmisten elämiä. L taas on suosikkihenkilöni ja rakastan kaikkia kohtauksia, jotka ovat hänen näkökulmastaan. Olen aina iloinen, kun hän keksii jotain tai on muuten vaan innoissaan. Haittapuoli on se, että jos L saa Lightin kiinni, sarjasta katoaa sen idea. Olen siis umpikujassa.

Hämmennyin hieman sarjan tavasta esittää flashbackejä. Edes ensimmäisessä osassa olisi ollut miellyttävää, jos yhtäkkinen hyppäys olisi selitetty jotenkin. Sarjan aloittamista harkitseville tiedoksi, flashback-kohtien tausta ja reunat ovat mustat, kun taas nykyajassa ne ovat valkoiset.

Death Noten ensimmäinen osa oli jännittävä, hengästyttävä ja mukava yhden istuman lukukokemus. Olen jo lukenut toisenkin osan, mutta sen paikka on jossain toisessa postauksessa.

41/2 / 6 repäistyä sivua Death Notesta huijattuna rikollisen käteen

Tsugumi Ohba & Takeshi Obata: Death Note 1: Boredom, 2003, Viz Media, 194 sivua

Ereitan Oman hyllyn unohdetut -postauksen löydät tästä osoitteesta.

Kun nyt kerta sielun myymisestä on puhe, niin minun on kai pakko mainita uusimmasta rakkaudestani TV-sarjaa kohtaan. Tällä kertaa kyseessä on Pushing Daisies, jonka koko ensimmäisen kauden katsoin eilen illalla yhdeltä istumalta. Siinä ei tosin ollut kuin 9 jaksoa. Toivon pääseväni mahdollisimman pian toisen kauden kimppuun tätä maailman suloisinta rikossarjaa.

Klassikkohaasteen kokoomus (ja ehkä myös vasemmisto)

Koen klassikkohaasteen tämän vuoden osalta nyt loputtua sopivaksi koota vähän haasteen herättämiä ajatuksia ja jakaa vuoden aikana lukemani klassikot kolmeen kategoriaan erinäisistä syistä. Kategorioiden alkuun olen laittanut lyhyet selvitykset siitä, millä kriteereillä kyseiseen laatikkoon voi päästä.

Yllättävät ystävät
Tämän kategorian kirjat yllättivät minut kiinnostavuudellaan ja päätyivät olemaan oikeasti hyviä kirjoja. Nämä ovat sellaisia teoksia, jotka suosittelen valitsemaan etenkin koulun kautta luettaviksi klassikoiksi. Ne olivat eri tavoilla kiehtovia, miellyttäviä ja ajatuksia herättäviä. Nautin niiden lukemisesta ja harkitsen myös niiden hankkimista omaan hyllyyni.

William Shakespeare: Hamlet ja Kesäyön unelma
Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva
Kurt Vonnegut: Teurastamo 5

Siedettävän sivistävät
Tähän kategoriaan kuuluvat kirjat olivat juuri sellaisia kuin kuvittelin monie klassikoiden olevan, selvästi sivistävää klassikkomateriaalia, mutta ei tarinana kovin kiinnostavia. Näiden kirjojen lukeminen ei tuottanut suurta ongelmaa (paitsi Danten Helvetti, sillä sen suomennos on aika vaikeaselkoinen) ja niistä sai vähän kuvaa oman aikansa maailmasta ja kirjallisuudesta. Tämän kategorian kirjat eivät kuitenkaan houkuta lukemaan uudestaan enkä niitä lukiessani kokenut suuria intohimoja.

Petronius Arbiter: Satyricon
Dante Alighieri: Jumalainen näytelmä (osa Helvetti)
Moliére: Ihmisvihaaja ja Tartuffe
Paul Auster: Lasikaupunki

Epätoivoiset erehdykset
Syvä huokaus. Tähän kategoriaan joutuneet kirjat olivat tosiaan hieman vääriä valintoja. En missään nimessä väitä, että nämä kirjat olisivat huonoja tai turhia, ne eivät vain yksinkertaisesti sopineet omiin lukumahdollisuuksiini. Suurimmaksi osaksi näiden kirjojen ongelma oli, että ne olivat liian pitkiä ilman mitään koukuttavia elementtejä. Siksi niistä tuli pakkopullaa ja aikatauluni eivät pitäneet. Alla listatuista kirjoista ainoastaan Lolita oli sellainen kirja, josta oikeasti en pitänyt, vaikka siinä muutamia mielenkiintoisia asioita olikin. Muut kirjat koin ainoastaan hieman tylsiksi ja niiden lukemiseen meni tosiaan aivan liian kauan olosuhteisiini nähden.

Jonathan Swift: Gulliverin retket
Victor Hugo: Pariisin Notre-Dame
Gustave Flaubert: Rouva Bovary
Vladimir Nabokov: Lolita

Pian onkin sitten aika esitellä seuraavan vuoden klassikkohaaste! Siitä lisää vähän myöhemmin.

Joulukuun klassikko, postmodernismi osa II

Käsittämätöntä! Koko vuoden kestäneen klassikkohaasteen viimeinen kirja on nyt luettu ja jopa ihan ajallaan. Teen kokoavan postauksen kaikista lukemistani klassikoista, kunhan ensin suoriudun muutamasta muusta odottavasta postauksesta.

http://www.antikvaari.fi/

Paul Auster: Lasikaupunki 
New York -trilogian ensimmäinen osa Lasikaupunki kertoo Daniel Quinn -nimisestä jännityskirjailijasta, joka päätyy tutkimaan oikeaa mysteeriä, kun häntä luullaan yksityisetsivä Paul Austeriksi. Stillmanien tapaus muuttuu Quinnin päässä koko ajan kierommaksi ja omituisemmaksi, mitä enemmän hän tutkii juttua.

Lasikaupunki on suoraan sanottuna hyvin erikoinen teos. Jo sitä lukiessa tuntuu, että koko tapauksessa ei ole mitään järkeä, vaikka tietty punainen lanka voidaan havaita. Toisinaan tekee myös mieli kyseenalaistaa, kuinka suuri osa tapahtumista on totta ja onko osa vain Quinnin sekavan mielen tuotoksia. Voidaankin hyvällä syyllä väittää, että rikosjuttu tai sen puute ei ole Lasikaupungin tärkein osa.

Kaikkein suurimpina teemoina kirjassa ovat uskonto ja sen eri syvyysasteet sekä identiteetin katoavaisuus ja merkitys. Uskonto on vahvasti läsnä Stillman-tapauksessa, sillä Quinnin varjostama Peter Stillman on häirintyneen mielenlaatunsa lisäksi hyvin uskonnollinen. Kirjassa onkin useita kohtia, missä kristinuskosta ja sen merkityksestä sekä symboliikasta on monen sivun mittaisia pohdintoja. Näistä ehkä tärkein ja helposti ymmärrettävin on Quinnin ja Stillmanin keskustelu varjostuskeikan loppuvaiheessa.

Identiteetti ja sen hauraus näkyy kaikissa kirjan tärkeissä henkilöissä. Peter Stillman Junior on tietenkin ääriesimerkki kaikkine lapsuuden traumoineen. Hänen vaimonsa Virginia taas jää identiteetiltään lopultakin hyvin hämäräksi eikä lukijalle koskaan selviä, kuka nainen oikeasti edes oli. Peter Stillman Senior taas on ehdottoman sekaisin. Hänen pakkomielteensä Baabelin torniin ja paratisiin ovat vieneet tilan kaikelta muulta järjelliseltä ajattelulta. Daniel Quinnin identiteetin asteittainen hajoaminen on kirjassa tärkein. Lähtökohdiltaan hän on yksinäinen ja kaavamaisesti elävä mies, joka joutuu sattumalta mukaan tapahtumiin. Pikkuhiljaa nämä tapahtumat kuitenkin ottavat hänestä vallan, kunnes hän ei enää ole varma, kuka oikein alunperin oli.

Uskonnon lisäksi filosofista pohdintaa toi Quinnin ja Austerin keskustelu Don Quijotesta. Tämä keskustelu oli mielestäni ehkä kirjan kiinnostavin erikoisen näkemyksensä takia. Don Quijote -tulkinta myös sopii kirjan teemaan. Molemmat käsittelevät faktan ja fiktion vaikutusta ihmisiin ja rajojen hämärtymistä yksinäisessä mielessä.

Paul Auster: Lasikaupunki, City of Glass, 1985, suomentaneet Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola, 1988, Tammi, 145 sivua

Marraskuun klassikko, postmodernismi osa I

Minun oli alunperin tarkoitus lukea Jos talviyönä matkamies, mutta raskaan Lolitan jälkeen halusin jotain ohuempaa. Valitsin siis marraskuun klassikon kylmästi sivumäärän perusteella. Se tosin päätyikin olemaan aivan erinomainen päätös, joten ehkä kyseinen tekniikka toisinaan myös toimii.

https://www.risingshadow.fi/

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki

Teurastamo 5 kertoo Billy Pilgrimistä, joka joutuu ajassa irralleen. Hän matkaa oman elämänsä eri vaiheisiin toisinaan vain hetkeksi ja toisinaan pidemmäksi aikaa. Tarinan runkona on hänen aikansa sotavankeudessa toisen maailmansodan aikaan. Myös Kurt Vonnegut esintyy kirjassa ihan omana itsenään.

Olin kuullut monelta eri taholta tämän kirjan olleen lähes elämää muuttava kokemus ja on pakko myöntää, että se teki minuunkin suuren vaikutuksen. Postmoderniin tapaan se on tietenkin hieman erikoinen ja sisältää jopa avaruusolentoja, mutta pinnan alta löytyy syvän raadollinen kirjoitus sodasta ja sen vaikutuksesta ihmisiin. On ehkä sanomattakin selvää tämän olevan sodanvastainen teos, jossa näkyvät selvästi Vonnegutin sotavankeuskokemuksen jättämät jäljet.

Kirjan tapa kuvata kuolemaa ja muita rankkoja asioita on kiehtovalla tavalla etäinen, jopa lohdullinen. Kuolemaan ei jäädä kiinni, vaan sen tiedostetaan olevan osa elämää. Suuressa mittakaavassa sillä ei ole suurtakaan merkitystä. Billy Pilgrimin käsitys kuolemasta on tietenkin kaikkein mielenkiintoisin, sillä hän omaksuu sen tralfamadorelaisilta. Heidän ansiostaan hän oppiikin näkemään elämänsä samanaikaisesti sekä ulkopuolisena hetkien tarkkailijana että hämmentyneenä matkaajana ajan virrassa.

Teurastamo 5 ei missään nimessä yritä olla hauska. Vonnegut kuitenkin tapaa ilmaista asioita tavalla, joka vetoaa syvästi sarkastisen kuivaan huumorintajuuni ja huomasin toisinaan naureskelevani hieman kenties sopimattomissakin kohdissa. Toisaalta se tuo tarinaan, etenkin sotaosioihin, tiettyä aitouden tunnetta, sillä se saa huomaamaan, miten naurettavaa sota oikeastaan on. Se ei ole sankarillista tai hienoa, vaan synkkää, ikävää ja usein pitkästyttävää. Onneksi kyseiset adjektiivit eivät kuvaa kirjaa itseään, vaan Teurastamo 5 on erinomaisen sujuva ja paikoin hyvinkin sykähdyttävä kokemus. Hengästyttävä se ei ole, sillä suuret taistelut eivät kuulu tähän tarinaan, joka on varattu välähdyksille erään hyvin erikoisen ihmisen elämästä. Vaikka kirjassa alieneita onkin, ne sulautuvat muiden tapahtumien sekaan ja muuttuvat osaksi sitä omituista kohtausvyyhtiä, jota elämäksikin kutsutaan.

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki, Slaughterhouse Five, or the Children's Crusade, 1969, suomentanut Juhani Jaskari, 1970, Tammi, 190 sivua

Missä olet piileskellyt, Terry Pratchett?

Tässä on nyt ensimmäinen kirja, jonka luen Ereitan hyllystä! Hänen arvostelunsa minun antamastani kirjasta löydät täältä.

Toisen hyllyn aarteet: Valkoparta Karjupukki 

Nauttikaa ensin hänen kirjoittamastaan alustuksesta:
Toden puhuakseni en muista tätä kirjaa kovin yksityiskohtaisesti, vaikka olen sen käsittääkseni pari kertaa lukenut. Tärkeä valintakriteeri oli sivumäärä (huomasin, kuinka vähän omistankaan noin 300-sivuisia kirjoja!) Terry Pratchettiin laajemmin tutustuneena tiedän kuitenkin, että Valkoparta Karjupukki on vauhdikasta ja täysin päätöntä menoa, jossa mahdotonkin on mahdollista. Se on hersyvän hauska ja kerrontatyyli on uskomattoman viihdyttävä, kuitenkin informatiivinen. Lisäksi ajattelin, että mikäs näin joulun alla paremmin sopisi:)

http://upload.wikimedia.org/

Kiekkomaailmassa on jotain hyvin omituista tekeillä. Karjupukki käyttäytyy hyvin omituisesti ja näyttääkin jotenkin kummalliselta. Näkymättömän Yliopiston velhot taas kamppailevat kaikkialta ilmestyvien jumalten ja keijujen kanssa. Tavallisen perheen ei-niin-tavallinen kotiopettajatar Susan lähtee selvittämään tapahtumia apunaan ärsyyntynyt korppi, krapulan jumala ja Rottien Kuolema. Kaiken takana on isompi juoni, jonka estämiseen saatetaan tarvita hieman erikoisia keinoja.

Heti alkuun on sanottava, että tästä kirjasta oli erittäin vaikeaa kehittää mitään järkevää juonitiivistelmää. Tarinassa on kolme pääjuonta ja muutama sivujuoni, jotka kaikki liittyvät jollakin tavalla yhteen. Henkilöitä on paljon ja tapahtumat vaihtuvat tiuhaan tahtiin sekä ovat toisinaan todella omituisia.

Yllä olevaa kuvausta ei kannata säikähtää, sillä Valkoparta Karjupukki on erinomainen teos. Kaikki sen pääjuonet ovat todella kiinnostavia ja sivujuonet tuovat humoristista lisää. Ei sillä, etteikö sitä olisi jo muutenkin, mutta tällaisessa kirjassa enempi on parempi. Henkilöt ovat kaikki loistavasti kirjoitettuja ja pysyvät mielessä älyttömien tempaustensa ja osuvien kuvaustensa ansiosta. Ei myöskään haittaa, että heillä on hyvinkin erikoisia nimiä.

Miksi en ole aiemmin lukenut Terry Pratchettin kirjoja? Tiesin tietenkin hänen nimensä, mutta yhtään opusta en ole lukenut. Olen jäänyt niin paljosta paitsi! Pratchett kirjoittaa aivan mahtavalla tyylillä. Kerronta on erittäin sujuvaa eikä turhaa kuvailua ole. Hänen kaikki lauseensa vaikuttavat huolellisesti mietityiltä ja osan niistä tajuaa vasta jälkikäteen kunnolla. Rakastin myös sarkasmin ja rehellisen huumorin yhdistelmää. Sarkasmia esiintyy lähinnä henkilöiden puheessa eikä sitä ole liikaa. Avoin huumori taas liittyy yleensä tapahtumien ja henkilöiden kuvailuun. Myös osa dialogista on minimaalisuudessaan nerokasta.

Kerronnan siirtymät ärsyttivät minua välillä. Suurimman osan ajasta ne toimivat hyvin, mutta minua ärsyttää suunnattomasti, kun kerronta poikkaistaan jännittävästä kohdasta ja siirrytäänkin jonnekkin, missä ei sillä hetkellä tapahdu mitään kovin erikoista. Mielestäni kukin hetki on vietävä järkevään taukotilaan eikä yhtäkkiä lopettaa, sillä silloin on vaikeampi keskittyä täysin seuraavaan asiaan.

Vaikka Karjupukista kovasti nautinkin, se on aika intensiivistä luettavaa eikä toista Pratchettia todellakaan jaksa lukea heti perään. Taidankin lukea seuraavaksi jotakin rentouttavaa nuorten hömppää.

Kaiken kaikkiaan Karjupukki on kokemuksena erinomaista viihdettä ja sen lukemista ei millään tahtoisi lopettaa. Sen ansiosta aion myös tutustua Pratchettin muuhunkin tuotantoon pikku hiljaa. Olen todella iloinen, että Ereita antoi minulle ensimmäisenä näin upean teoksen. Sen kansigrafiikassa tosin olisi parantamisen varaa ja siksi se tulee esiintymään aiheeseen liittyvässä teemapostauksessa, jonka jossain vaiheessa Ereitan kanssa teemme. Se ei nyt kuitenkaan ole ensimmäisenä listalla, joten joudutte jonkin aikaa odottamaan.

51/2 / 6 annosta Mousse de la Boue dans une Panier de la Paté de Chaussures  (Tämä ei ole ruuanlaittoa, Bill. Tämä on cuisinea. Tajuatko?)

Terry Pratchett: Valkoparta Karjupukki, Hogfather, 1996, suomentanut Marja Sinkkonen, 1998, Karisto, 348 sivua

Lokakuun klassikko, modernismi

http://3.bp.blogspot.com/

Tässä se nyt vihdoinkin on. Lolitan valitseminen ei kenties ole parhaita päätöksiäni, mutta koen silti siitä jonkin verran sivistyneeni.

Lolita on minämuotoinen kuvaus Humbert Humbertin elämästä. Pääpaino on tietenkin asioilla, jotka liittyvät Dolores Hazeen eli Lolitaan, mutta teoksessa käydään välillä läpi myös kertojan menneisyyttä. Hän elää omien pedofiilisten halujensa ahdistuksessa ja Lolitan menettämisen pelossa, mikä usein tekee hänestä kontrolloivan ja vainoharhaisen.

Odotin jotain hieman erilaista kirjalta sen alun ja takakannen perusteella. Elin myös siinä uskossa, että Humbert himoitsee Lolitaa kaukaa, muttei koskaan varsinaisesti raiskaa tätä. Kyseinen käsitys on täysin väärä ja siksi varoitankin herkempiä lukijoita ohittamaan tämän kirjan. Kiinnostavaa tässä on se, että kertoja ymmärtää tekojensa olevan väärin. Hän tahtoisi päästä irti sairaudestaan, muttei kykene lopettamaan. Hänen pakkomielteensä ja himonsa ovat liian suuria, jotta ne voisi järjellä tyrehdyttää.

Lolitan psykologinen puoli on tietenkin karmea ja häiritsevä, mutta vain jos sitä alkaa miettiä. Häntä ei esitetä kirjassa uhrina tai viattomana, sillä Humbert näkee hänet nymfettina, joka on nuori versio demonisesta nymfistä. Älä kysy. Uskoisin kuitenkin, että Lolita käytös on puolustumekanismi. Käsitelläkseen kamalaa hyväksikäyttöä hän esiintyy kylmänä, hajamielisenä ja välinpitämättömänä. Mietin todella, millaiset mahdollisuudet hänellä myöhemmässä elämässä edes voi olla. Toivottavasti Dick kohtelee häntä hyvin.

Teemoiltaan ja tapahtumiltaan kirja ei ollut tylsä, vaikkakin aika raskas. Ongelma olikin aivan toisaalla. Ensinnäkin, pokkariversion lukeminen ei ollut hyvä idea. Teksti on todella pientä eikä marginaaleja juuri ole. Teksti kulkee koko ajan laidasta laitaan, sillä sen asettelutapa on hyvin yhteen tungettua. Väsynein silmin kirjan lukeminen ei meinaa onnistua lainkaan. Kerrontatyyli itsessään on aika paatoksellista ja sen läpi kahlaaminen on toisinaan aika uuvuttavaa. Vaikka tapahtumat yleensä liikkuvatkin nopeaan tahtiin, kertojan kuvailutyyli hidastaa tahtia. Lukijalle ei myöskään oikein ole tarjolla hengästystaukoja, sillä kirjan jokainen sana on valjastettu palvelemaan tarkoitusta. Täytelöpinää ei ole, mikä myös aiheuttaa lukemiselle raskauden tunnetta.

Tämän kirjan kanssa tosiaan mietin, miltä tuntuu ihmisistä, jotka eivät puhu ranskaa. Lolita on täynnä kääntämättömiö ranskankielisiä lausahduksia ja täytesanoja. Ilman niiden ymmärtämistäkin toki pärjää, mutta eikö lukijaa ala ärsyttää?

Uskoisin, että Lolitan suurin ongelma on sen pituus. Tapahtumia ja hetkiä on yksinkertaisesti liikaa. Ensimmäiset sata sivua lukee ihan kevyesti, mutta sen jälkeen vauhti alkaa hyytyä. Jos kirjasta karsisi runsaalla kädellä esimerkiksi roadtrip-osuudesta, mielenkiinto pysyisi paremmin yllä. Kertojalle tärkeisiin, mutta lukijalle turhiin pätkiin on käytetty aivan liikaa aikaa.

Lolita oli omalla tavallaan sivistävä kokemus. Siihen on toisinaan intertekstuaalisia viittauksia ja muutenkin sitä oli kiinnostava lukea, etenkin psykologisesta näkökulmasta.

Kaksi pientä lisämainintaa:
1. Kirjan loppuosasta löytyy viittaus Gustave Flaubertin Rouva Bovaryyn. Se oli aika hauska yllätys.
2. Jos koet, että haluat ällöttää itseäsi, tarjoan sinulle loistavan tilaisuuden. Netistä nimittäin löytyy paljon Lolitaa ihannoivia sivustoja, joissa neuvotaan, kuinka voit näyttää lolitamaiselta ja viehättää vanhempia miehiä. Huoh...

Vladimir Nabokov: Lolita, englanninkielinen alkuteos ilmestyi samalla nimellä vuonna 1955, suomentaneet Eila Pennanen ja Juhani Jaskari, 1959, Gummerus, 384 sivua

Oman hyllyn unohdetut: Don't Panic!

https://d.gr-assets.com/

Douglas Adams: The Hitchhiker's Guide to the Galaxy

Tässä olisi nyt siis uuden kirjahaasteen ensimmäinen kirja. Kategoriahan oli siis "Oman hyllyn unohdetut". En nyt menisi tätä oivallista klassikkoa kutsua unohdetuksi, kenties ainoastaan tilaisuuden puuttesta kärsineeksi. Vihdoin olen kuitenkin saanut luettua tämän kirjan ja heti alkuun sanon, että kaikkien maailman lukutaitoisten ihmisten tulisi suorittaa sama operaatio.

Kirja kertoo tavallisesta englantilaismiehestä Arthur Dentistä, jonka elämä muuttuu radikaalisti, kun käy ilmi, että planeetta Maa on nyt tullut tiensä päähän. Se täytyy tuhota, jotta saataisiin tilaa uudelle kulkuväylälle. Arthur pelastuu viime hetkellä, kun käy ilmi, että hänen ystävänsä Ford onkin oikeasti avaruusolento. He päätyvät ensin Vogoneiden inhottavaan seuraan, jonka jälkeen heistä tulee matkustajia Heart of Gold -nimiseen avaruusalukseen. Matkan tarkoitus on hieman hämärän peitossa eikö Arthur sitä luultavasti ymmärtäisi, vaikka sen tietäisikin. The final showdown tapahtuu Margathea-planeetalla, jossa on legendan mukaan mahtavia aarteita.

The Hitchhiker's Guide on kirja, jossa ei ole rajoituksia. Aivan mitä tahansa voi tapahtua seuraavaksi ja kuten ehkä huomasit, se tekee juonitiivistelmän teon järkyttävän vaikeaksi. Adamsin kirjoitustyyli tukee ehdottoman uskollisesti juonen monimutkaisuutta ja asetelmien nopeaa vaihtumista. Asioita ei pohjusteta liikaa turhanpäiväisillä sepustuksilla eikä niihin jäädä jumiin jälkikäteen sivukausiksi.

Tämä uudempi painos sisältää myös kolme ihanaa plussaa. Heti kirjan alusta löytyy Rusell T. Daviesin esipuhe, joka on erittäin ihana ja viihdyttävä. Kirjan lopussa taas on materiaalia Douglas Adamsin arkistoista. Mielestäni kaikkein huvittavin ekstra on kuitenkin sisäkannelta löytyvät tarrat, joita voi liimailla kanteen, jos siltä tuntuu. Saatan laittaa kuvan omasta mestariteoksestani, kunhan saan sen valmiiksi. Tämä on tarkkaa tiedettä!

Eräs ystäväni aikoo pakottaa minut kuuntelemaan jotakin suomenkielisistä kuunnelmaversiota jossain vaiheessa ja odotan kokemusta hieman jännittyneessä mielentilassa. Englanniksi teos on erittäin toimiva eikä tiedesanasto ole kovin vaikeaa ymmärtää. Juonesta saisi mielestäni kiinni myös vähäisemmällä englannin taidolla.

The Hitchhiker's Guide on hyvin älyvapaata lukemista ja parhaan nautinnon saakin, kun ei analysoi liian loogisesti tapahtumia. Just sit tight and enjoy the ride!

6 / 6 small spaceships with suicidal tendencies

Douglas Adams: The Hitchhiker's Guide to the Galaxy, 1979, Pan Books, 180 pages

Ereitan ensimmäisen Oman hyllyn unohdetut -postauksen voit mennä lukemaan täältä.

Totaalinen villiintyminen kirjamessuilla!

Joo minua ei todellakaan saa enää koskaan päästää kirjamessuille. Järkyttävää kirjojen haalimista ja henkisen tasapainon järkkymistä. Nyt, kun vahinko on kuitenkin jo tapahtunut, voisin esitellä ihania ostoksiani.

Yksi päivä ei siis tosiaan ollut tälle kirjafriikille tarpeeksi, vaan maksoin itseni sisään kahtena peräkkäisenä päivänä.

Lauantaina menin isoäitini seuraksi ja sunnuntaina Sezzien kanssa. Erityisesti meitä kiinnosti Salla Simukan haastattelu ja paneeli aiheesta Paranormaali romanssi. Molemmat näistä löytyivät tietenkin rakkaan Kallion lukiomme Louhi-lavalta. Hyvä Kallio! Olitte messujen parasta antia.

Kiinnitä huomiota myös upeisiin taideteoksiin. Oli mielestäni jännittävä idea, että taiteilijat maalasivat koko ajan. Se toi jonkinlaisen vähän rennoman tunnelman. Tässä siis Salla Simukan haastattelu, kuten myös alemmassa kuvassa.

Tässä on meneillään Paranormaali romanssi -paneeli. Juttua tuntui riittävän ja sitä oli hyvin mielenkiintoista seurata. Sain myös uuden idean kehittelemääni tarinaan. 

Tässä vielä kaksi kuvaa Louhi-lavan takapuolelta.

Kirjaostokset olivat kaikki antikvariaattipuolelta. Sieltä löytyi paljon ihania kirjoja halvalla ja suhteellisen hyvässä kunnossa. Hyvin klassikkopainotteisia ostoksia tuli divareissa tehtyä. Kiiltävän kauniit nuorten kirjat voikin laittaa synttäri/joululahjalistaan. Jännästi ovat niin lähellä toisiaan.

Pahoittelen vähän epäselviä kuvia. Seuraavat kirjat niistä kuitenkin löytyvät:
Anne Frank: Päiväkirja
Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut
Grimmin sadut
Jules Verne: Kapteeni Nemo
Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa
Mary Shelley: Frankenstein
Philip Pullman: Kultainen kompassi

Kirjojen lisäksi mukaan tarttui kolme pinssiä, joista yhden ostin eräälle ystävälleni. Tämä kyseinen pinssi on kuvassa viimeinen oikealla. Te, jotka ette sitä tunnista, menkää heti paikalla sivistämään itseänne ja katsomaan Monthy Pythonin Graalin malja. Nämä kaksi muuta pinssiä ostin itselleni ja mielestäni selittävät aika hyvin itse itsensä.

Lisäksi voitin tällaisen hyvin hämmentävän lehden eräissä arpajaisissa.

Ja tietenkin järkyttävällä tahdilla tehty messukierros saa kenet tahansa nälkäiseksi. Väsyneinä ja nälkäisinä vihdoin löysimme ruokamessuilta kojun, josta sai nopeasti molemmille sopivaa ruokaa. Italialainen pizza oli oikein hyvää, jollei hieman rasvaista.

Viimeisenä on hyvin iloinen uutinen. Olen saanut lukuintoni takaisin! Sain juuri postattua kolmen englanninkielisen kirjan postaukseni ja aivan näillä näppäimillä aloitamme Sezzien kanssa uuden projektin. Lokakuun klassikko on jo saapunut luokseni ja olenkin sitä myös aloitellut.

Typerää vai tosi typerää?

Nyt olisi jälleen uuden kirjaprojektin aika! (Koska niitähän ei ole jo muutenkin ihan tarpeeksi.) Tarkoituksena on lukea omia lukemattomia kirjoja pois ja tutustua toisen kirja-aarteisiin aina vuoron perään. Aloitamme lukemalla yhden kirjan omasta hyllystä ja sen jälkeen yhden toisen hyllystä jne...

http://www.hannas.fi/

Projektissa kulkee mukana kaksi tagia. "Toisen hyllyn aarteet" ja "oman hyllyn unohdetut".

Aikataulu ei ole mitenkään looginen tai säännöllinen, vaan luemme ihan omaa tahtiamme. Välillä voi olla pidempiäkin välejä. 

Tätä on suunniteltu pitkään ja hartaasti ja viimein pääsemme aloittamaan!

Kirjarakkaudella,

Liberté & Ereita

Odottamattomia käänteitä

30.3.2019 Tämä postaus on ollut alunperinen englanninkielinen. Käänsin sen myöhemmin suomeksi

Helen Hiorns: the name on your wrist

http://d.gr-assets.com/

Raskaan Bovaryn jälkeen tämä teinikirja tuntui todelta virkistävältä. Vain 261 sivua, kevyttä kieltä ja oikeasti edistyvä juoni. Joten kiitos Helen Hiorns kirjasta, joka toi lukuintoni takaisin.

Päähenkilö ja minäkertoja tässä kirjassa on Corin. Hän elää maailmassa, jossa kaikki päätetään sen mukaan, mikä on kenellekin paras ratkaisu. Ihmiset ohjataan heille sopivimmille urapoluille, asuinpaikat ja asunnot määrätään yksilön mukaan ja sielunkumppanin nimi ilmestyy jokaisen ranteeseen nuorella iällä. Rannenimesi on suurin ja arvokkain salaisuutesi. Corin ei tahdo sopia yhteiskunnan järjestykseen. Hän manipuloi ja huijaa muita ja työntää luotaan kaikki, jotka hänestä voisivat välittää. Hänen perhe-elämänsä on aivan sotkussa. Corinin sisko Jacinta kulkee sisään ja ulos psykiatriselta osastolta ja heidän äitinsä taas ei huomaa mitään, mikä on pintaa syvemmällä. Corin joutuu vedetyksi syvemmälle salaisuuksien ja huijauksien maailmaan kuin olisi koskaan voinut kuvitella. Ja kaikki tämä vain yhden ranteeseen kirjoitetun nimen takia.

Kliseisestä nimestä ja kannesta huolimatta itse kirja on erinomainen ja se todella yllätti minut. Odotin jotain typerää fan fiction sielunkumppanit -tyyliä, mutta sainkin viiltävän poliittisen ja filosofisen satiirin sen sijaan. Monet tämän futuristisen yhteiskunnan asioista ja asenteista tuntuivat hyvin sopivilta vertauksilta nykypäivään.

"Humanity always had to hate someone. It gave them a purpose, I supposed, and made many feel like they were worth more. There are too many people for everyone to be satisfied with to be equal. People always want to be more significant than the blips in history they are."

"Humanity is just so very good at boasting about the things they are supposedly good at, and hushing up the things they don't want anyone else to know."

The name on your wrist ei ole paksu kirja, joten suosittelen sitä kaikille, joilla on hetki ylimääräistä aikaa. On hieno tunne tulla toisinaan iloisesti yllätetyksi.

41/2 / 6 keskustelua tulevaisuuden ammatista (voit joutua maanviljelijäksi)

Helen Hiorns: the name on your wrist, 2013, Corgi Books, 261 pages

http://thebooksmugglers.com/

Simmone Howell: Everything Beautiful

Riley Rose lähetetään kristilliselle kesäleirille, kun hänen isänsä ja isän uusi tyttöystävä kyllästyvät Rileyn säätämiseen. Riley tietää heti kättelyssä vihaavansa koko paikkaa. Muut leiriläiset ovat ärsyttäviä ja ohjaajat taas liian syvällä Jeesus-jutuissaan. Tervetullut poikkeus on Dylan Luck, pyörätuoliin joutunut poika. Riley saattaakin saada leiristä irti ennen kuin luuli, vaikkei kenties isänsä toivomalla tavalla.

Pidin todella Everything Beautifulista. Se herätti oikeita tunteita. En varmasti pitäisi Rileysta oikeassa elämässä, mutta kirjojen maagisessa maailmassa tulimme toimeen oikein hyvin. Hänen sisäiset ristiriitansa oli hyvin kirjoitettu ja hänen elämäntyylinsä teki kirjan lukemisesta kiinnostavan. Tämä ei onneksi ollut kovin masentava kirja. Sen sijaan se käsitteli vaikeita teemoja ja vakavia asioita realistisen humoristisesti. Arvostin etenkin lukujen nimiä. Esimerkkinä "Bad-weird and Jesus-freaky".

Everything Beautiful sisälsi myös ärsyttäviä piirteitä. Osa leiriläisistä jäi aivan karikatyyreiksi ja todella kliseisiksi. Riley taas teki joitain huonoja ratkaisuja eikä ottanut asioita puheeksi silloin, kun olisin todella halunnut hänen tekevän niin. Toisina hetkinä taas hänellä ei ollut mitään ongelmaa avata sanainen arkkunsa. Kirjaan on myös livahtanut hieman ärsyttävää elämän opetuksellista saarnaamista.

The ending was most surprising. I won't spoil it but it definitely wasn't quite what I was expecting. Everything Beautiful is not a long book but it still manages to capture a small slice of life. This truly falls into the category of books I recommend.

Kirjan lopetus oli erittäin yllättävä. En spoilaa sitä teille, mutta minä en ainakaan odottanut sitä. Everything Beautiful ei ole paksu kirja, mutta onnistuu silti pitämään sisällään pienen palasen elämää. Tämä on todellakin kirja, jota voin suositella.

4 / 6 Roslynilta varastettua huntua

Simmone Howell: Everything Beautiful, 2008, Bloomsbury, 277 pages

http://upload.wikimedia.org/

Louis Sachar: Holes


Stanley Yelnats on aina väärässä paikassa väärään aikaan. Tällä kertaa hän on joutunut sen takia Camp Green Lakeen suorittamaan tuomiota. Camp Green Lakessa vangit joutuvat joka päivä kaivamaan yhden ison kuopan. Pian Stanleylle käy kuitenkin selväksi, että kyse ei ole ainoastaan luonnekasvatuksesta, vaan vaikuttaisi siltä, että he etsivät jotain.

Holes on yksi omituisimpia kirjoja, joita olen vähään aikaan lukenut. Ei huonolla tavalla outo, mutta ehdottomasti kummallinen. Tapahtumat liikkuvat hyvin nopeassa tahdissa ja kertojaäänellä on toisinaan mielipiteitä asioista. Jotkut elementit ovat aika uskomattomia, mutta kolme päätarinaa nivoutuvat yhteen oikein hyvin.

Pidin todella paljon kirjan kolmesta juonesta, jotka paljastuvat kirjan edetessä. Varsinainen pääjuoni Stanleyn kanssa on oikeastaan aika tylsä, mutta se ei haittaa. Vuoriepisodi on erinomainen. Kaksi muuta tarinaa taas ovat salaperäisiä ja koskettavia. Varsinkin Kate Barlown tarina.

Kuten ehkä huomaatte, minulla ei juuri tällä hetkellä ole mitään järkevää sanottavaa Holesista. Se oli todella viihdyttävä ja ehdottoman erikoinen.

4 / 6 Sipulikeitosta pitämään liskot poissa

Louis Sachar: Holes, 1998, Scholastic, 233 pages

Syyskuun klassikko, symbolismi ja vuosisadan vaihde

Ennen kuin alan kertoa teille myöhässä olevia ajatuksiani seuraavasta klassikosta aion vuodattaa mielessäni pyörivän keskeneräisten asioiden teorian. Hommahan menee niin, että kun on liikaa tekemistä ja hoidettavia asioita iskee salakavalasti kamala ahdistus eikä voi suorittaa yhtikäs mitään. Se on aika valitettavaa klassikoiden ja ranskan itsenäisten tehtävien osalta, mutta näin siinä kuitenkin aina käy. Vaikka osa hoidettavista asioista olisi mukavia, niiden tekeminen luo kuitenkin ahdistuksen, sillä ne muistuttavat muista, ikävämmistä asioista.

https://kuvat.suomalainen.com/

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Nyt kuitenkin klassikkoasioihin. Syyskuun klassikko on vihdoin luettu ja sanon heti alkuun pitäneeni siitä suunnattomasti.

Dorian Gray on ilmiömäisen kaunis nuorimies, joka maalauttaa muotokuvan itsestään. Hänen uusi tuttavuutensa lordi Henry avaa hänelle samalla täysin uuden maailman, jossa vain mielihyvän tavoittelu ja kauneus merkitsee jotakin. Dorian alkaa huomata muotokuvan vanhenevan hänen sijastaan ja kantavan kaikki hänen syntiensä rumuudet. Dorian uppoutuukin synnin ja
paheiden maailmaan oikein urakalla ilman, että muuttuu ulkomuodoltaan tippaakaan. Kamalat teot kuitenkin syövät hänen mieltään ja ajavat hänet kohti hulluutta.

Dorian Gray on erittäin mielenkiintoinen moneltakin eri kantilta. Siitä löytyy erinomaista pohdintaa, joka on esitetty niin purevasti, että sen ymmärtää täysin, vaikkei aivan samaa mieltä olisikaan. Kirjassa ei suurimmaksi osaksi turhia jaaritella, vaan pysytään koko ajan oleellisissa asioissa. Oikeastaan itse tapahtumat ovat lähinnä välttämättömät puitteet suuremmalle kuvalle. Kirjan todellinen sisältö ja viehätys löytyy sen raadollisesta ihmiskuvasta ja kiehtovista ajatuksista.

Hyvin pelottavaa on huomata, kuinka oikeaan Oscar Wilde osui arvioidessaan hedonismin nousevan tulevaisuudessa suureen suosioon. Nykyäänhän länsimainen kulttuuri keskittyy juuri kauneuden, nuoruuden ja elämysten palvomiseen. On siis parempi olla viehättävä kuin viisas.

Psykologiseltakin kantilta Dorian Grayn muotokuva on loistava. Dorian itse vajoaa turmeltuneisuuteen vähän kerrallaan ja oikeuttaa pahoja tekojaan itselleen mutkattoman helposti. Tämän suuren lankeemuksen aloittanut lordi Henry on myös erittäin kiinnostava henkilö. Hän esiintyy täynnä synkkiä aatoksiaan ja ideologioitaan, muttei ole läheskään yhtä rappeutunut kuin antaa ymmärtää. Hän ei missään vaiheessa käsitä vaikutuksensa laajuutta Doriaan tai huomaa olevansa suuri syy tämän lankeemukseen.

Suosittelen tätä klassikkoa kaikille, jotka haluavat lukea jotain koukuttavan erilaista. Dorian Grayn muotokuva pitää jännällä tavalla otteessaan ja antaa pohtimisen aihetta pidemmäksikin aikaa. Kannattaa ehdottomasti valita Jaana Kapari-Jatan uusi suomennos. Se on selkokieltä kadottamatta kuitenkaan ajan henkeä.

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva, The Picture of Dorian Gray, 1890, suomentanut Jaana Kapari-Jatta, 2009, Otava, 363 sivua

Kerro, kerro kuvastin

Siitä onkin jo kulunut vähän aikaa, kun luin Lumikki-sarjan ensimmäisen osan Punainen kuin veri. Pidin siitä kirjasta hyvin paljon, mutta en saanut aikaiseksi aloittaa kahta muuta osaa. Nyt sain sitten vihdoin lainattua trilogian muut osat ja luinkin ne aika ripeään tahtiin. Arvioni sarjan ensimmäisestä osasta löytyy täältä.

Salla Simukka: Valkea kuin lumi

http://lumikkitrilogia.files.wordpress.com/

Valkea kuin lumi sijoittuu muutamien kuukausien päähän ensimmäisen kirjan tapahtumista. Lumikki on matkustanut Prahaan päästäkseen hetkeksi pois Suomesta ja vanhemmistaan. Hän tahtoisi viettää rauhallisen loman aivan yksin. Tämä kuitenkin muuttuu, kun nuori nainen lähestyy häntä kadulla sanoen olevansa Lumikin sisko. Tahtomattaan Lumikki joutuu vedetyksi mukaan vaarallisen lahkon, Valkean perheen, maailmaan, kun hän yrittää saada sisarensa pois sen piiristä ennen kuin on liian myöhäistä.

Rakastan sitä, että kirjan tapahtumat sijoittuvat vain muutamalle päivälle. Se on hyvin mukaansa tempaavaa ja jättää pois suurimman osan turhista jaaritteluista. Päivien sisällä olevat luvut ovat yleensä aika lyhyitä, mikä tekee lopettamisesta aika vaikeaa. Enää tämä luku, seuraavassa luvussa on vain pari aukeamaa, luen vielä uuteen päivään asti...

Tässäkin kirjassa paljastui tarinan ulkopuolisia asioita aina väleissä ja pikkuhiljaa. Pidin ehkä enemmän ensimmäisen kirjan paljastuksista ja siitä, että ne olivat kaikki täysin uusia. Valkea kuin lumi käytti osaksi samoja teemoja, kuten Lumikin ja Liekin rakkaustarinaa ja eroa. Tämä kirja toki valotti erikoista suhdetta enemmän, mutta se oli jollakin tapaa unenomaisempi ensimmäisessä kirjassa. Toki Valkea kuin lumi esitteli myös uuden jännän sivujuonen, joka kävi ilmi Lumikin painajaisista. Lumikin perhettä koskevat paljastukset antavat yhä odottaa itseään, mutta se on vain hyvä asia. Onpahan suuret odotukset viimeistä kirjaa kohtaan.

Koin tämän kirjan olevan erinomainen jännitystarina, joka piti otteessaan toisinaan jopa ahdistavalla tunnelmallaan. Kirjan taustalla tuntuva vaara kuului rivien välistä ja toi kiihkeään toimintaan sen pienen epätoivon särmän, joka teki tarinasta myös psykologisesti kiinnostavan. Oman osansa teki tietenkin vaarallinen lahkot, sillä lahkot kiehtovat minua suuresti.

Valkea kuin lumi on erinomainen esimerkki teoriastani. Tämän teorian mukaan sarjan toiset osat ovat joko ensimmäistä parempia tai sarjan huonoimpia. Tämä kirja kuuluu tietenkin ensimmäiseen kategoriaan. Se valitettavasti yleensä myös tarkoittaa, että kolmas osa ei enää voi olla yhtä hyvä tai parempi. Se voi kuitenkin nousta ykkösen rinnalle.

Jälleen kerran kansigraafikka on upea. Tämän sarjan kirjoja on ilo katsoa pöydällä tai kirjahyllyssä.

5 / 6 ainutkertaista matkaa funikulaarilla

Salla Simukka: Valkea kuin lumi, 2013, Tammi, 237 sivua


Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

http://lumikkitrilogia.files.wordpress.com/

Näköjään tämän sarjan kirjat on helppo lukea yhdessä illassa. Luettuani Rouva Bovaryn päätin lukuinnostustani parantaakseni aloittaa hieman Lumikki-trilogian viimeistä osaa. Päädyin lukemaan sen kokonaan eikä edes mennyt kovin kauaa.

Trilogian päätösosassa Lumikki on vihdoin saanut asiansa järjestykseen. Hänellä on mukava poikaystävä, rauhallinen elämä ja päärooli koulun Lumikki-näytelmässä. Tietenkään elämä ei voi jatkua tällä tavalla, vaan Lumikin elämään ilmestyy useampi konflikti yhtä aikaa. Joku pakkomielteinen stalkkeri on alkanut lähetellä Lumikille karmivia viestejä. Hän myös tietää jotenkin edellisen kirjan lopussa paljastuneesta salaisuudesta. Lumikin on siis päätettävä itsesuojeluvaistonsa ja tulisen tiedonjanonsa välillä. Tässäkin olisi jo kylliksi tekemistä. Kuitenkin Lumikin entinen rakkauden kohde Liekki pyrähtää jälleen Lumikin elämään itsevarmoin elkein.

Musta kuin eebenpuu on kirja, josta on vaikea sanoa paljoa. Se oli hyvä ja kiehtova. Etenkin näytelmästä kertovat kohdat olivat aivan ihania. Kuitenkaan juonen jännite ja tapahtumien nivoutuminen toisiinsa ei ollut aivan samaa tasoa kuin edellisen osan. Liekki oli kiinnostavampi silloin, kun hänestä tiedettiin vain hyvin vähän. Jo kakkososassa informaatiota alkoi olla liikaa ja tässä sitä jo tulvi. Sen vaan sanon, että Liekki on niitä ihmisiä, joiden otsassa minä näen isolla kirjoitettuna KIERRÄ KAUKAA. Rasittavaa tuollainen valtava itsevarmuus ja muiden hallinta. Hän muuttui mystisestä ahdistavaksi. Sampsa sen sijaan oli ihana, vaikkei kenties Lumikille sopiva.

Jälleen kerran on pakko ottaa esille nopeasti edistyvä kirjoitustyyli. Se oli taivas kaiken Bovaryn pysähtyneisyyden jälkeen. Tällaisia hengästyttävän nopeatempoisia kirjoja ei jaksaisi lukea kovin montaa peräjälkeen, mutta pieninä annoksina ne ovat kuin piristysruiske.

En viitsi spoilata liikaa, mutta tässä osassa vihdoin paljastuu Lumikin perheen suuri salaisuus ja se on äärimmäisen erinomainen. Stalkkeri ei sen sijaan ole kaikkein omaperäisin. Tai sitten olen turtunut psykopaatteihin kaikesta siitä Criminal Mindsin ja muiden rikossarjojen katsomisesta.

41/2 / 6 Jennikaa hoitamassa suhdesotkujaan puhelimessa sen sijaan, että vahtisi lapsia.

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu, 2014, Tammi, 192 sivua

Vielä muutama sananen sarjasta kokonaisuutena.
Sadut ja niihin liittyvä kerrontatapa on läsnä vahvasti. Myös lainauksia runoista ja lauluista on käytetty runsaasti. Suurimman osan ajasta kaikki nämä elementit ovat hauskoja ja erilaisia, mutta toisinaan ne myös vähän ärsyttävät ja tulee sellainen liiallisen yrityksen maku. Jos ne lukea hieman ironisella äänensävyllä asia on tietenkin toinen. Samalla toki tunnelmakin hieman muuttuu. Ei välttämättä huonoon suuntaan, sillä se riippuu täysin lukijasta.
Haluan myös onnitella Laura Lyytistä, joka on onnistunut luomaan jokaiseen kirjaan täydellisen kansigrafiikan. Kaikki kansista sopivat tarinaan ja tukevat sitä sekä näyttäät selkeästi kuuluvan samaan sarjaan säilyttäen kuitenkin yksilöllisen tunnelmansa.

Tässä vielä viimeinen silaus, jota en itse edes tullut ajatelleeksi ennen kuin näin kaikki kirjat yhtä aikaa. Koen yhtäkkistä himoa saada omistaa ne kaikki, jotta ne näyttäisivät kivoilta kirjahyllyssäni...

Elokuun klassikko, realismi ja naturalismi

Gustave Flaubert: Rouva Bovary

Tässä vaiheessa vuotta alkaa väsymys painaa näitä klassikoita koskien. Kuitenkin, pitkän ja uuvuttavan kamppailun jälkeen, olen vihdoin selviytynyt joten kuten hengissä elokuun klassikosta.

http://www.kirjasampo.fi/

Rouva Bovary kertoo Emmasta, joka menee naimisiin maalaislääkäri Charlesin kanssa. Emma on kuitenkin haaveilija ja elää liikaa kuvitelmissaan eikä kykene tyytymään siihen, mitä hänellä jo on. Lähes pakkomielteeksi muuttunut ajatus täydellisestä rakkaudesta ajaa Emman pettämään Charlesia ja kehittämään suuren inhon tätä kohtaan. Kirjan aikana Emma ajautuu yhä syvemmälle ahdinkoon sekä tunteidensa että raha-asioidensa kanssa.

Kirjan takakansiteksti antoi hyvin erilaisen kuvan Rouva Bovarysta. Sen perusteella odotin jotain vähän vauhdikkaampaa ja särmikkäämpää. Todellisuudessa kirja on lähinnä ärsyttävää itseääntoistavaa haahuilia. Lähes kaikki henkilöt ovat ärsyttäviä, etenkin Emma, herra Lheureux ja Charlesin äiti. Charles itsekin alkoi ärsyttää minua jossain vaiheessa suuresti kaikessa typeryydessään ja sokeudessaan. Toisinaan joku voi olla liian viaton ja hyvä.

Flaubert ei tainnut pitää naisia kovin suuressa arvossa. Emmasta löytyy nimittäin kaikki mahdolliset huonot piirteet, mitä naiseen on milloinkaan yhdistetty. Muita naishenkilöitä kirjassa käsitellään vain lyhyesti ja Berthe on liian pieni, jotta hänet laskettaisiin vielä naiseksi.

Minun versiossani on vähän vanhempi suomennos kuin Sezziellä. Se on kuitenkin hyvin ymmärrettävää kieltä ja välissä myös tahattoman humoristista. Tässä painoksessa intohimo on hyvin käytetty sana. Jos olisin ahkera ja aikaansaava, voisin harkita yrittäväni laskemista.

Rouva Bovary oli kieltämättä ihan hyvä ajan kuvaus ja varmasti monien pitämän. Flaubertin tyyli ei ole turhan jaarittelevaa, vaikka tapahtumat tuntuvatkin toistavan itseään. Jotenkin minulle Rouva Bovarysta puuttuu kaikki koukuttavat elementit. Ei kiinnostavia henkilöitä, tapahtumat ovat arkipäiväisiä eikä elinympäristössä tapahdu suuria mullistuksia. Näen tämän kirjan jonkun sellaisen kädessä, joka istuu hienostuneesti jalat ristissä samettipäällysteisessä nojatuolissa ja siemailee kallista kahvia takkatulen ääressä. Toisin sanoen Rouva Bovary vaatii lukijaltaan suurta sivistyneisyyttä, jota en todellakaan koe omaavani.

Gustave Flaubert: Rouva Bovary, Madame Bovary, 1857, suomentanut Eino Palola, 1928, Otava, 354 sivua

Näin kirjoitat oman menestyksekkään nuorten romaanisi!

7 helppoa vaihetta

1. Tarvitset kirjallesi päähenkilön. 
Varma valinta päähenkilöksi on Tyhmä Tyttö. Näin tunnistat kyseisen ihmistyypin:
-Hän on kaikkien mielestä erittäin kaunis, mutta ei itse sitä huomaa eikä myöskään tee mitään asian eteen.
-Hän ei kykene harkitsemaan asioita järjellisesti, vaan ryntää suin päin tilanteisiin juuri sen hetkisen tunteensa pohjalta.
-Hän on impulsiivinen, kärsimätön, hyppii johtopäätöksiin ja tekee järisyttävän huonoja valintoja
-Hän kieltäytyy näkemästä totuutta, jos se ei ole hänen ajatustensa mukainen
-Hän on erityisen hyvä jossain taidossa.
-Hän rakastuu todella nopeasti ja löytää nuorella iällä elämänsä rakkauden.
-Hän jostain kumman syystä valitsee lopulta aina Tyhmän Pojan
-Esimerkkejä Tyhmistä Tytöistä: Clary (Varjojen kaupungit), Evie (The Killables), Gaia (Birthmarked), Ana (The Glimpse), Tessa (The Infernal Devices), Cassia (Tarkoitettu)

2. Päähenkilö tarvitsee pojan
Mitä olisi nuorten kirja ilman roihuavaa romanssia? Luonnollisesti Tyhmä Tyttö tarvitsee itselleen Tyhmän Pojan. Tällainen on Tyhmä Poika:
-Hän on ylimaallisen komea
-Hän ulospäin itsekäs, röyhkeä, kylmä ja välinpitämätön. Vihanhallintaongelmat ja vaikea lapsuus ovat aina plussaa.
-Hän on sisältäpäin välittävä, tunteellinen ja niin kovin rikki.
-Hän tarvitsee jonkin synkän salaisuuden, joka varjostaa hänen ja Tyhmän Tytön suhdetta.
-Hänen koko elämänsä alkaa pyöriä Tyhmän Tytön ympärillä, kunnes hänen oma elämänsä on merkityksetön, jos he eivät voi olla yhdessä.
-Tiimityö on mahdottomuus, sillä "tämä hänen täytyy tehdä yksin".
-Itsestäänselvyyksien toistaminen
-Tyhmä Poika on hyvin usein orpo. Tuo sellaista jännää syvyyttä.
-Esimerkkejä Tyhmistä Pojista: Jace (Varjojen kaupungit), Raffy (The Killables), Will (The Infernal Devices), Ky (Tarkoitettu)

3. Älä unohda kolmiodraamaa
Mikäänhän ei koskaan saa olla liian helppoa, joten kirjasi tarvitsee myös toisen Tyhmään Tyttöön rakastuneen pojan. Näin luodaan ihmissuhdekonflikteja ja asetetaan Tyhmä Tyttö asemaan, jossa hänen täytyy valita. Kolmiodraaman kolmas pyörä on lähes yksinomaan Fiksu Poika
-Hän on kohtelias, mukava, avoin, kiltti, lojaali ja älykäs
-Hän kykenee miettimään ennen toimintaan rynnimistä.
-Ei menetä helposti malttiaan.
-Hän jostain aivan käsittämättömästä syystä rakastuu epätoivoisesti Tyhmään Tyttöön.
-Hän ja Tyhmä Tyttö usein tuntevat toisensa etukäteen, ei kuitenkaan välttämätöntä.
-Hän tekee hyviä suunnitelmia, joita Tyhmät eivät kuitenkaan kuuntele
-Hänen osakseen jää muiden sotkujen siivoaminen.
-Esimerkkejä Fiksuista Pojista: Simon (Varjojen kaupungit), Jem (The Infernal Devices), Xander (Tarkoitettu), Lucas (The Killables)

4. Kaikki rakastavat perheongelmia
Aivan näin. Mukavaa lisämaustetta tarinalle saa vanhoista kunnon perheongelmista. Niitä kannattaa kuitenkin viljellä kohtuudella, ettei kolmiodraama kärsi. Tässä muutamia vaihtoehtoja. Valitse yksi tai useampia.
-Kuollut isä, joka ei yllättäen olekaan kuollut, vaan onkin pahis.
-Kidnapattu/sairas/vankilassa oleva äiti. Äidin pelastaminen on aina luottovalinta
-Vanhemmat ovatkin adoptiovanhemmat. Lähdetään etsimään niitä biologisia.
-Välikappaleeksi joutunut/pahikseksi kääntynyt sisarus. Sisaruksia on joko kiva pelastaa tai sitten yrittää pysäyttää.
-Vanhemmat hylkäävät, kun eivät kykene käsittelemään vaikeita tapahtumia.
-Läheisemmän vanhemman kuolema
-Vanhemmat ovat koko ajan tiellä, kun eivät ymmärrä, mitä on tekeillä eikä sitä kerrota heille.

5. Sivuhenkilöistä vähän huumoria
Usein kolme tärkeintä henkilöä ovat turhan vakavia. Joskus heillä on hauskojakin juttuja, mutta on hyvä olla myös muutama hieman koominen sivuhenkilö. Kokeile, jos jokin näistä sopisi tarinaasi.
-Kömpelö sählääjä, poika.
-Koppava ja kaunis tyttö
-Sarkastinen ja kyllästyneen oloinen poika
-Suloinen pikkusisarus
-Viisas auttaja, sukupuoli vapaa
-Eläinystävä

6. Ympäröivä yhteiskunta
Tarinan täytyy tietenkin sijoittua jonnekin. Tässä kategoriassa ei kannata lähteä arkimaailmatielle, sillä kirjasta voi tulla turhan lyhyt. Parhaita vaihtoehtoja on tässä tapauksessa kaksi.
-Dystopiayhteiskunta. Totalitäärinen valtio, tiukka valvonta ja kontrolli, rankka elämä, eletään pelossa. Dystopia on sikäli aika helppo, että sen ei tarvitse olla todella yksityiskohtaisesti suunniteltu, sillä tapahtumat voi esittää tavallisen ihmisen näkökulmasta, joka ei näe koko kuvaa. Tyhmä Tyttö joutuu tosin tässä yhteiskunnassa tekemään jotain kapinallista, mutta se sopii hyvin hänen luonteeseensa.
-Fantasiamaailma. Tämä on vähän työläämpi, mutta usein myös kiinnostavampi. Mahdollisuus on, että jotkut lukivat tahtovat lukea myös jatko-osat, vaikka eivät välittäisi henkilöiden kohtalosta, sillä heitä kiinnostaa luomasi maailma. Älä lähde liian kauas todellisuudesta, vaan solmi yhteiskuntasi jotenkin modernin maailman laitamille. Sinun ei jälleen tarvitse keksiä liikaa heti alkuun, sillä uusia asioita voi paljastua tarinan mukana. Muista vain kehittää joku henkilö, jolla on taikavoimia. Näin saat monet tapahtumat sujumaan paljon jouhevammin.

7. Juonikaavio
Juonen kulku on monille kompastuskivi tarinaa kirjoitettaessa. Jotta esikoisromaanisi valmistuisi mahdollisimman pian, tein sinulle valmiin pohjan, johon voit sitten istuttaa oman versiosi.
Tyhmän Tytön ja ehkä myös maailman esittely --> Kohtaaminen Tyhmän Pojan kanssa --> Maailman ja tilanteen selitystä --> Vähän actionia --> Kolmiodraaman esittely --> Juonen etenemistä --> Sivuhenkilöt mukaan kuvaan --> Actionia/suuria paljastuksia --> Tyhmä Tyttö ja Tyhmä Poika selvästi rakastuneita, alkavat seurustella --> Pientä kivaa sivuhenkilöiden kanssa --> Järkytysmomentti ja lisää actionia -->Ryppyjä rakkaudessa, sovinto --> Huonon suunnitelman laatiminen --> Suunnitelma menee mönkään --> Draamaa --> Tyhmän Tytön ja Pojan ero haluamastasi syystä --> Shokkimomentti ja seuraavan kirjan alustaminen --> Lopetus

Näitä ohjeita noudattamalla esikoisromaanisi pitäisi valmistua tuota pikaa ja kohta sitä mainostetaan kaikissa kirjakaupoissa kautta maan. Jään odottamaan mielenkiinnolla.

Heinäkuun klassikko, romantiikka II

http://www.kirjasampo.fi/

Victor Hugo: Pariisin Notre-Dame
Ei ole todellista! Vihdoin se on luettu. Tiedetään, tiedetään, nyt ei todellakaan ole enää heinäkuu, mutta uskoisin, että jonkun ajanlaskun mukaan jossain päin maailmaa se vielä on.

Pariisin Notre-Dame kertoo epämuodostuneesta kellonsoittajasta Quasimodosta, mustalaistyttö Esmeraldasta, arkkidiakoni Claude Frollosta ja lukuisista muista henkilöistä. Kaikki kirjan sivupolut nivoutuvat yhdeksi tieksi tarinan loppuun menessä, mutta sinne pääseminen kestää hyvin kauan. Kaikki tapahtumat liittyvät jotenkin kauniiseen Esmeraldaan ja hänen alati huononevaan kohtaloonsa. Frollo kehittää sairaan pakkomielteen tyttöä kohtaan, Quasimodo rakastaa häntä salaa ja jopa Rotankolon vanha eukko liittyy jotenkin tyttöön. Hugo on rakentanut valtavan yksityiskohtaisen välähdyksen, jonka voisi luulla olevan aivan aitoa historiaa.

Kerrontatyyli on hyvin rönsyilevää ja usein hidasta, mikä alkaa loppua kohti ärsyttää. Mukana on kuitenkin ihastuttavan sarkastisia huomautuksia ja kertojan ääni on vahvasti kuuluvissa. Viimeiset sata sivua ovat ehdottomasti kirjan kiinnostavin osa, sillä tapahtumia on tiuhassa ja kaikkien henkilöiden ympyrät täytyy sulkea ennen kirjan loppua. Pidin loppuratkaisusta suurimmaksi osin. Hieman "tapetaan kaikki äkkiä" -mieliala oli näkyvissä aivan viimeisillä sivuilla, mutta itse kuolemat olivat erinomaiset.

Pariisin Notre-Damen henkilöt olivat kiehtovia, mutta etenkin Frollon lankeaminen hulluuteen oli lähes karmaisevaa seurattavaa. Myös epätoivoinen tunne siitä, että tapahtumat olisivat voineet helposti päättyä myös onnellisesti, saa lukijan elämään kirjaa.

Kevyttä kesälukemista Pariisin Notre-Dame ei todellakaan ole, vaan se vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä sekä runsaasti keskittymiskykyä. Suosittelen kuitenkin, jos edellä mainittua kolmea hyvettä tuntuu löytyvän.

Victor Hugo: Pariisin Notre-Dame, Notre-Dame de Paris, 1831, suomentanut Huugo Jalkanen, 1954, WSOY, 523 sivua

Kill on päivän sana

30.3.2019: Tämä arvio oli alunperinen englanninkielinen, mutta käänsin sen myöhemmin suomeksi. Sisältöön en ole puuttunut.

http://deadbookdarling.com/

Gemma Malley: The Killables

Tämä on yksi niitä nuorten dystopiakirjoja, joista kukaan ei ole kuullutkaan ja josta kukaan ei ole kiinnostunut. En voi sanoa sen olevan huono valinta.

Evie asuu Cityssä, jossa pahuutta ei ole olemassa, koska kaikkien asukkaiden aivoista on poistettu tietty osa. Elämä on hyvin kontrolloitua ja kaikki elämän osa-alueet on huolella ennalta suunniteltu ja samalla tarkkuudella toteutettu. Parhaan mahdollisen valvonnan takaamiseksi jokaisella kaupungin asukkaalla on vaatteissaan merkki statuksesta. Parhaat ja oikeamielisimmät saavat merkin A, sen jälkeen laskevassa muodostelmassa merkiksi tulee B, C tai D. Todella pahat yksilöt saavat statuksen K ja heidät lähetetään parannettaviksi. Evien tulevaisuuteen kuuluu liitto kylmän ja laskelmoivan A-pojan Lucaksen kanssa. Evie ei ole tästä liitosta kovin innoissaan, mutta ei voi sitä myöskään vastustaa. Hänellä on kuitenkin kaksi suurta salaisuutta. Hän näkee uudestaan ja uudestaan unta jonkinlaisesta matkasta ja tämä uni saa hänet vakuuttuneeksi, että hän onkin oikeasti yksi pahoista. Lisäksi hänen suhteensa Raffyyn, villiin ja ongelmaiseen poikaan, luo lisää paineita. Varsinkin, kun Raffy on Lucaksen veli.

Kirjan asetelma ja alku lupaavat hyvää tarinaa. Alku on pienestä kliseisyydestään huolimatta yllättävä. Lopussa olin kuitenkin vain pettynyt. Kirjan potentiaali ei lopulta ollut merkityksellinen, sillä kaikki hahmot olivat käsittämättömän ärsyttäviä enkä voinut keskittyä mihinkään muuhun. Evie oli harkitsematon ja typerä muiden työkalu, joka sai feministisydämeni itkemään verta ja oksennusta. Raffy oli typerä kiusaaja, jolla oli vihanhallintaongelmia eikä ollenkaan kykyä odottaa yhtään mitään. Miten voi olettaa, että joku kertoo sinulle jotain, jos et anna edes tilaisuutta saada suuta auki? Ja oletatko tosissaan saavasi keneltäkään mitään vastauksia, jos syytät kaikkia heti valehtelusta, kun he vihdoin sen suunsa saavat auki? 

Tunsin tosiaan oloni hieman petetyksi. Silti The Killables sisälsi myös jotain hyviä osia. Nämä hyvät asiat olivat, kun lukijalle kerrottiin kirjan yhteiskunnasta sekä kaikki osat, joissa oli Lucas. Jos tahdot lukea typerää teinidystopiaa, tässä on kirjasi. Jos taas tahdot jotain vähänkään älykkäämpää, jätä suosiolla väliin.

2 / 6 Avainta itäiselle portille

Gemma Malley: The Killables, 2012, Hodder & Stoughton, 372 pages

http://images.sugarscape.com/

Bali Rai: Killing Honour

Tämä toinen kirja on teille, jotka tahdotte lukea jotain älykkäämpää kuin The Killables. Killing Honour on koskettavan realistinen kuvaus siitä, miten syvä kunnian tarve voi kadottaa todellisuudentajun kokonaiselta perheeltä.

Päähenkilö on teinipoika Sat, joka on muuten hyvin perinteisen sikh-perheen kapinallinen jäsen. Hänen siskonsa Jas on naimisissa, mutta alkaa yhtäkkiä käyttäytyä omituisesti. Sat ei huomaa minkään olevan pielessä ennen kuin Jas katoaa. Hänen aviomiehensä väittää Jasin karanneen toisen miehen matkaan, mutta Sat ei voi uskoa sellaisia syytöksiä aina niin kiltistä ja rehellisestä Jasista. Sat on kuitenkin yksin ajatustensa kanssa, sillä muu perhe kieltää Jasin kokonaan eikä tahdo olla enää missään tekemisissä asian kanssa. Sat joutuu todistamaan miesten armottomuuden, kun hän päättää selvittää totuuden seurauksista viis.

Killing Honour on turhauttava kirja, mutta hyvällä tavalla. Lukija joutuu kokemaan täyttä toivottomuutta samalla tietäen, että asioiden ei tarvitsisi olla näin. Omat ongelmat alkavat yhtäkkiä näyttää aika pieniltä. Vielä suuremman vaikutuksen tekee tieto siitä, että tämä ei ole vain tarina. Tällaisia asioita tapahtuu oikeasti. Yhteisöjen hiljaisuus, häpeän pelko ja epätoivoinen tarve kunniaan määrittelevät monen ihmisen elämän. Killing Honour antaa pienen katsauksen tällaisen maailman sisään. Lukija saa kokea millaista on, kun oma elämä on vähemmän arvokas kuin perheen kunnia.

4 ½ / 6 kalan päätä Satille syötäväksi (hän hävisi vedon)

Bali Rai: Killing Honour, 2011, Corgi Books, 336 pages

Arkiston unohdetuista syövereistä.

Tutkiskelin postauslistaani ja löysin tällaisen julkaisemattoman yllärin. Se taisi alunperin jäädä odottamaan toista kirjaa kaveriksi, mutta kai se on vihdoin postattava.

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

https://upload.wikimedia.org/

Hyi häpeä, minä. Luin tämän kirjan vasta 9.6 loppuun, vaikka se käsiteltiin kirjapiirissä jo paljon ennen sitä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sillä tämä kirja on niin lukemisen arvoinen, etten löydä sanoja.

Ole luonani aina kertoo Englannin maaseudulla sijaitsevasta sisäoppilaitoksessa, jossa asuvia nuoria opetetaan ja sivistetään suurella ammattitaidolla ja pitkäjänteisyydellä. Oppilaille kerrotaan heidän olevan erikoisia ja siksi heitä pidetään suojassa ja eristyksissä. Lukijalle paljastuu karmea totuus pala palalta 31-vuotiaan Kathyn näkökulmasta, kun hän miettii elettyä elämäänsä Hailshamin sisäoppilaitoksessa ystäviensä Tommyn ja Ruthin kanssa.

Ishiguron luoma dystopia on pelottava ja ahdistava, sillä kaikki sen ainekset ovat nähtävillä nykyisessä yhteiskunnassa. Ei tarvittaisi kovin suurta askelta ennen kuin lähdettäisiin kirjan kuvaamalle tielle. Kirjan nykyaika on 1990-luvun loppupuoli ja muistellut tapahtumat siitä taaksepäin. Herääkin myös kysymys: Olisiko historia vaatinut kovinkaan suurta muutosta, jotta todellisuutemme olisi nykään tällainen?

Psykologisesta näkökulmasta Ole luonani aina on nerokas. Etenkin, kun selviää, miten tulevaisuuden kauheus kerrotaan lapsille aina hieman liian nuorella iällä, jolloin tieto jää jonkinlaiseksi aina olemassa olleeksi faktaksi, mutta sen epäinhimillisyys unohtuu. Kukaan ei edes ajattele kapinaa tai sitä, että tilanteessa olisi jotakin pielessä. Se kirjassa olikin juuri kaikkein karuinta. Tässä todellisuudessa ei ollut Katniss Everdeeniä sytyttämään kapinan liekkiä, vaan oppilaat vain hyväksyivät tulevan kohtalonsa sen enempää murehtimatta. Muutamien ihmisten pienet yritykset olivat säälittäviä jo syntyessään.

Kirjaa lukiessa tapahtumat vaikuttivat hyvin harmittomilta ja kepeiltä, vaikka Ruth olikin äärettömän rasittava lapsi. Kuitenkin kirjan suljettuaan huomaa miettivänsä, mitä kaikkea kivan pikku illuusion alle kätkeytyy. Etenkin aivan kirjan lopetus jää mieleen kummittelemaan vielä pitkään.

5 / 6 taideteosta madamen galleriaan

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina, Never Let Me Go, 2005, suomentanut Helene Bützow, Tammi, 394 sivua

Kesäkuun klassikko, romantiikka I

Nyt hävettää ja paljon. On se kumma, miten tällaisen säälittävän ohuen pokkarin lukemiseen voi mennä niin kauan. Toisaalta minulla oli myös tähdellisempää luettavaa, kuten City of Heavenly Fire...

Olemme tulleet ensimmäiseen jaettuun kategoriaan. Romantiikan aikaa käsitellään siis sekä kesä- että heinäkuun klassikoissa.

https://s1.adlibris.com/

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Häpeäkseni joudun myöntämään tämän olevan ainoa lukemani Austenin teos, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Ylpeys ja ennakkoluulo kertoo hieman omalaatuisen Bennetin perheen elämästä ja rakkauskuvioista. Kirjan päähenkilö, jos niin voi sanoa, on perheen toiseksi vanhin tytär Elisabeth, jonka näkökulmasta suurin osa tapahtumista esitetään. Toinen erittäin tärkeä henkilö on tietenkin herra Darcy.

Kirjassa on monihaarainen juoni ja runsaasti henkilöitä. Pääjuoni on tietenkin Elisabethin ja herra Darcyn suhde, mutta myös Janen ja herra Bingleyn sekavat suhdesotkut sekä tietenkin Lydian harkitsematon käytös saavat paljon käsittelyaikaa.




Austenin ehkä tunnetuin luomus on viihdyttävä teos, mutta ei erityisen mukaansatempaava. Kirja on hauska ja kiinnostava, vaikkakin helppo keskeyttää, jos ilmestyy kuumottelevampaa kirjallisuutta.

Romantiikan ajan naisten kirjoittamat teokset ovat ehdottomasti aikaansa edellä. Tärkeimmät naishenkilöt ovat monisyisiä, itsenäisiä ja aidosti kiinnostavia. Tämä pitää paikkansa myös käsiteltävän kirjan kohdalla.

Suosittelen Ylpeyttä ja ennakkoluuloa etenkin niille, jotka haluavat aurinkoista kesälukemista, josta tulee hyvä mieli.

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo, Pride and Prejudice, 1813, suomentanut Sirkka-Liisa Norko-Turja, 1920, WSOY, 328 sivua

Odotuksen arvoisia

(29.3.2019) Tämä postaus on alunperin kirjoitettu englanniksi, mutta sellainen ei enää sovi blogini luonteeseen, joten tein pikaiset käännökset alkuperäisistä arvioista puuttumatta sen enempää sisältöön.

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Cassandra Clare: City of Heavenly Fire

Ennen kuin voimme aloittaa pahoittelen normaalien käytäntöjeni rikkomista spoilereihin liittyen. Tämä arvio sisältää niitä runsaasti eli varoitus on nyt annettu.

Varjojen kaupunkien viimeinen osa on valtava kirja. Siinä on yli 700 sivua ja se on lisäksi normaalia kirjaa korkeampi eli materiaalia riittää.

City of Heavenly Fire oli hyvä lopetus sarjalle, mutta koin että se olisi voinut olla parempikin. Suurin osa suurista tapahtumista oli erinomaisia ja kirja sisälsi loistavia teemoja ja ajatusta herättäviä ratkaisuja, mutta kirja kärsi valitettavasti oudoista pysähdyksistä ja ärsyttävistä keskystyksistä silloin, kun juttu alkoi juuri käydä mielenkiintoiseksi. Prologista ja epilogista puhun sitten, kun joskus päätän julkaista ärsyyntyneen postaukseni prologeihin ja epilogeihin liittyen.

Seuraavaksi mainitsen joitain parhaita ja joitain huonoimpia asioita. Huonosta aloittaminen on aina hyvä idea, joten täältä tullaan. Ensinnäkin Emma Carstairs. Ei, ei vaan ei. En kykene enää vastaanottamaan kolmatta Clarya. Emma ei ollut kiinnostava hahmo ja jostain syystä hänellä oli paljon kertojaosuuksia. Siis mitä ihmettä? Tämä on sarjan finaali, haluan seurata tuttuja henkilöitä ja tietää, mitä heille tapahtuu. En voisi olla vähempää kiinnostunut jostain rasittavasta 14-vuotiaasta, joka huutaa ja mököttää kaiken aikaa. Vielä huonommaksi asian tekee se, että hän on ilmeisesti uuden sarjan päähenkilö enkä todellakaan ole varma, tahdonko lukea sitä.

Toinen ärsyttävä asia liittyy kirjan kuolemiin. Selvästi Cassandra Clare on liian kiintynyt hahmoihinsa eikä hypetyksestään huolimatta kyennyt tappamaan rakkaitaan. Jordanin kuolema oli hieno, joskaan ei yllättävä, ja Maian ja Basin keskustelu tapahtuman jälkeen sai minut pitämään Maiasta huomattavasti aiempaa enemmän ja se jää varmasti mieleeni kummittelemaan. Kannattaa siis kiinnittää näissä kohdissa huomiota. Toiset kuolemat sen sijaan... Meille lukijoille oli etukäteen kerrottu, että kolme tärkeää henkilöä tulee kuolemaan. Ensimmäinen oli Jordan ja toinen olikin sitten Raphael. Pidän Raphaelista suuresti, mutta en ehkä laskisi häntä kovin suurten roolien joukkoon. Kolmas oli tietenkin Sebastian/Jonathan, joka ei sekään ollut todellakaan yllättävä, vaikka olikin kauniisti kirjoitettu. Joudun kyllä sanomaan, että olisin toivonut lisää. Olen ikuisesti kiitollinen, että Magnus ja Alec molemmat selvisivät, koska muuten olisin kyllä ollut vihainen. Olisin ehkä valinnut Isabellen, Simonin tai molemmat kuolemaan. Rakastan Isabellea ja Simonistakin opin pitämään, mutta heidän kuolemansa olisivat nyt sopineet tähän. Se olisi tuonut lisää surullisuutta ja brutaaliutta tarinaan. Nyt tuntui lähinnä naurettavalta ja uskottavalta, että kaikki varinaiset päähenkilöt selvisivät hengissä.

Odotan Varjojen kaupungeiltani runsaasti huumoria ja tällä kertaa sain hieman pettyä. Tämä kirja oli aika synkeä ja vakavamielinen. Yllättäen oikeasti hauskat heitot meille tarjoili tällä kertaa Alec, mutta hän suoritti roolinsa oikein kiitettävästi. Valitettavasti kaikki muut hahamot päättivät olla tylsiä.

Nyt voimme vielä pikaisesti puhua asioista, joista pidin. Kaikkein parhaiten mieleeni jäi viimeinen luku ennen epilogia "Call it Peace". Rakastan sitä, että ihan kaikki ei kuitenkaan päättynyt onnellisesti. Kostojuoni Keijuja kohtaan oli kekseliäs lisä ja Magnuksen puhe oli erinomaisen koskettava. Se oli tunteita nostattava ja kannan sitä edelleen mukanani. Helen Blackthornia koskeva hirveä päätös kuuluu myös tähän kategoriaan. Voisin jopa väittää, että tämä luku oli City of Heavenly Firen paras anti. Se oli huikea.

Hyviä asioita oli myös veli Zachariahin muodonmuutos. Se oli ehkä hieman huvittavaa, mutta samalla koin että kaiken kokemansa jälkeen, hän ansaitsi sen. En silti edelleenkään pidä Tessasta.

Yksi suosikkiasioistani oli myös kaikki filosofiset kohdat. Keskeytämme tämän kevyen nuortenkirjan tuodaksemme sinulle syvällistä ja ajatuksia herättävää keskustelua ja oivallusta.

No myönnetään, pidin tässä kirjassa hyvin monesta asiasta ja kaikkien niiden mainitsemiseen menisi aivan liian kauan aikaa. Enää yksi, lupaan! Clary ja Jace pääsevät vihdoin asiaan. En oikein voi vieläkään uskoa sitä todeksi.

4 / 6 katolla annettua parisuhdetta pelastavaa muistikirjaa

Cassandra Clare: City of Heavenly Fire, 2014, Walker Books, 733 pages


John Green: The Fault in Our Stars

http://ecx.images-amazon.com/

Nyt siirrymme takaisin spoilerittomiin arvioihin. The Fault in Our Stars on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa, mutta en vain ole tullut aloittaneeksi. Olin kuullut ennakkoon kaikennäköistä, mutta en silti oikein tiennyt, mitä odottaa.

Hazelilla on syöpä. Häiritsevin asia siinä on hänen keuhkoissaan oleva kasvain, joka tekee hengittämisestä yleensä hieman hankalaa. Uusi ihmelääke on lopettanut sen kasvamisen ja tuonut Hazelille hieman lisää aikaa. Hän kuitenkin tietää, että loputtimiin sitä lisäaikaa ei ole. Hazelin elämä on tylsää ja merkityksetöntä, kunnes hän tapaa erikoisen, mutta hurmaavaan Augustin syöpäpotilaiden tukiryhmässä. Yhdessä he luovat oman pienen maailmansa täynnä spontaania seikkailua ja nasevaa kielenkäyttöä.

The Fault in Our Stars on hyvin vaikea kirja arvioida. Se oli hauska ja surullinen ja samalla kevyt ja syvällinen. Henkilöt tuntuivat todella aidoilta ja koko kirja olisi voinut olla kuvaus oikeista ihmisistä ja tapahtumista. John Greenin kirjoitustyyli tukee tätä mielikuvaa yksinkertaisella ja välittömällä otteellaan. Tämä on kirja niille, jotka ovat kyllästyneet täydellisiin hahmoihin. Näiden hahmojen elämät ovat suoraan tosielämästä Hazelin happilaitteen ja Gusin tekojalan kanssa. Luin kirjan jälkimmäisen puoliskon yhdeltä istumalta, koska en voinut laskea sitä käsistäni. En aina ollut samaa mieltä hahmojen filosofioiden kanssa, mutta se pakotti minut ajattelemaa omia vakaumuksiani ja elämän haurautta. Universumi nauraa meille kaikille

Äläkä vain unohda nenäliinaa lukiessani, koska saatat yhtäkkiä olla tunteellisessa kierteessä...

5½ / 6 autoretkeä (Gus ajaa)

John Green: The Fault in Our Stars, 2012, Penguin Books, 324 pages


Koushun Takami: Battle Royale

Lempikirjojeni lista sai juuri uuden tulokkaan!

https://prodimage.images-bn.com/

Dystopiatulevaisuudessa Japani voitti Tyynenmeren sodan ja siitä tuli The Republic of Greater East Asia. Luokallinen oppilaita Shiroiwa Junior High Schoolista on tavallisella opintomatkalla, kun yhtäkkiä he kaikki nukahtavat bussiin. He heräävät vieraassa luokkahuoneessa metallipannat kaulassaan ja saavat kuulla luokkansa tulleen valituksi Ohjelmaan, mikä tarkoittaa että heidän täytyy tappaa toisensa, kunnes yksi on enää jäljellä. Shuya Nanahara on kirjan päähenkilö, joskin muillakin on kertojaosuuksia. Shuya muodostaa liiton Noriko Nagakawan ja Shogo Kawadan kanssa ja yhdessä he päättävät yrittää paeta koko pelistä.

Nälkäpeliä on verrattu Battle Royaleen useampaan otteeseen ja Suzanne Collins on saanut osakseen kommentteja plagioimisesta. Collins itse on sanonut, ettei ollut tietoinen Battle Royalesta ennen omaa kirjaansa ja Battle Royalen kirjailija Koushun Takami on hänen puolellaan. Kirjoista löytyy paljon samoja elementtejä, mutta eroja riittää myös. En kuitenkaan keskity tässä arviossa näiden samankaltaisuuksien ja erojen selvittelyyn.

Battle Royale on loistavasti kirjoitettu ja pitää otteessaan vahvasti. Kuvailuihin ja maisemiin ei aikaa tuhlata, vaan toiminta käynnistyy äkkiä ja jatkuu tasaisesti koko kirjan läpi. Juuri kun olet rentoutumassa, jotain yllättävää tapahtuu. Lukijat pääsevät henkilöiden pään sisään ja todistamaan heidän kohtaloitaan. Kukaan ei jää nimettömäksi ja kasvottomaksi, vaan jokainen saa olla merkityksellinen edes sen yhden hetken ajan, joka on juuri riittävästi herättämään lukijan sympatiat.

Väkivallan osalta tämä kirja on brutaali. Harvat oppilaista saavat nopean ja kivuttoman lähdön. Takami ei todellakaan säästä meitä vereltä ja suolenpätkiltä. Battle Royalen vierellä Nälkäpeli on lasten iltasatu. Itse en ole herkkää sorttia eikä kirjan väkivalta siksi liikaa häirinnyt ja omalla tavallaan se lisäsi tällaisen dystopian todellisuudentunnetta. Toisaalta välillä jotkut hahmot tuntuivat pysyvän tajuissaan ja toimintakykyisinä kauan sen jälkeen, kun sen pitäisi olla fyysisesti mahdotonta. Siihen kuitenkin kirjan aikana tottuu. Kazushi Niidan kuolema sai minut kyllä hieman pahoinvoivaksi, vaikka hän ei kovin miellyttävä hahmo ollutkaan.

Pidin kirjan synkästä ja jollain tapaa melankolisesta tunnelmasta. Iloiset kohdat olivat harvinaisia, mutta hyvin kirjoitettuja ja se sai minut arvostamaan jokaista annettua pientäkin valon sädettä.

 6 / 6 paperiviuhkaa aloitusaseena (onnea matkaan vaan)

Koushun Takami: Battle Royale,バトル・ロワイアル Batoru Rowaiaru, 1999, published in English 2003, HAIKASORU, 576 pages

Pako todellisuudesta

27.3.2019. Tämä postaus on alunperin ollut englanniksi ja käännetty myöhemmin suomeksi, kun bloggaamisen tyyli muuttui.


http://media.npr.org

James Dashner: The Maze Runner

"Avoiding other people was his new goal in life"

Maze Runner on sarjan täynnä yllätyksiä oleva aloitusosa. Luulin ensin lukevani jälleen yhtä nuorille tarkoitettua nuortenkirjaa dystopiakirjaa, mutta olin väärässä. Kieltämättä se sisältää jotain äärimmäisen kliseisiä elementtejä, mutta kaiken kaikkiaan se on oikein kiitettävä.

Päähenkilö on poika nimeltä Thomas. Hän saapuu paikalle vanhalla hissillä ja on yhtäkkiä poikalauman ympäröimä. Heidät on kaikki lähetetty samaan paikkaan eikä kukaan heistä muista mitään siitä, keitä tai missä olivat ennen tätä paikkaa. Ainoastaan omat nimensä he ovat saaneet pitää. Seuraavana päivänä saapuukin tyttö ja sotkee kaiken, mitä he luulivat tietävänsä. Tyttö tuo mukanaan karmean viestin ja Thomas alkaa pohtia, onko tästä labyrintista edes mahdollista päästä ulos. Ja jos ei kaikessa tässä olisi jo tarpeeksi tekemistä, labyrintissa on jotain sellaista, mitä he kaikki pelkäävät ja kaikkihan sen tietävät, että labyrinttiin ei tule eksyä eikä kukaan tahdo olla seinien väärällä puolella, kun yö laskeutuu.

Mielestäni Maze Runner oli oikein hyvin kirjoitettu kirja. Kieli on sujuvaa eikä liian vaikeaa ja sanaston kanssa on oltu hauskan kekseliäitä. Päähenkilö Thomas on oikeastaan aika ärsyttävä, kuten on myös Theresa ja suurin osa pojista. Se ei kuitenkaan tehnyt kirjasta ärsyttävää, vaan toi enemmänkin uskottavamman tunnelman. Viimeisenä on vielä mainittava lempihahmoni Minho. Hän on juuri sellainen kirjan henkilö, josta pidän; hauska, fiksu ja sarkastinen. Sen kyllä sanon, että jos hän kuolee sarjassa, en vastaa seurauksista.

"I want you to look at her till your eyes bleed, see if somethin' gets triggered in that shuck brain of yours."

5 / 6 Dead (for your sake I hope they're dead) Grievers

James Dashner: The Maze Runner, 2009, Delacorte Press, 374 pages

http://images6.fanpop.com/

Cassandra Clare: Clockwork Angel

Clockwork Angel on ensimmäinen osa Varjojen kaupunkien esiosasarjaa. The Infernal Devices sijoittuu Kuningatar Victorian aikaiseen Lontooseen. Päähenkilönä seikkailee Tessa, amerikkalainen tyttö, joka saapuu Englantiin etsimään veljeään. Hänellä on myös erityiskyky, joka vetää puoleensa monenlaista kiinnostunutta väkeä, eikä aina niin mukavaa sellaista. Sellaisten ihmisten kynsistä Tessan pelastaa komea nuorimies Will Herondale, joka kertoo olevansa Varjonmetsästäjä. Clary, eikun siis Tessa, joutuu yhtäkkiä keskelle täysin uudenlaista maailmaa täynnä vampyyreja, velhoja ja muita Alamaailman edustajia. Suureksi järkytyksekseen hän saa myös kuulla, ettei ehkä olekaan täysin tavallinen ihminen. Samaan aikaan on Magister hänen kannoillaan ja Tessa ajautuu yhä syvemmälle vaarallisiin tilanteisiin. Syvemmäksi muuttuu myös hänen suhteensa kahteen Varjonmetsästäjään, Williin ja Jemiin.

Clockwork Angel on kiinnostava kirja, vaikka sen hahmot muistuttavatkin Varjojen kaupunkien hahmoja enemmän kuin vähän. Kirja lähtee käyntiin aika hitaasti, mutta loppua kohden sivut kääntyvät nopeassa tahdissa. Se sisältää hyvän määrän yllättäviä käänteitä, tosin sekaan mahtuu myös kaikki peruskliseet.

Pidin todella Clockwork Angelista ja odotan innolla seuraavaa osaa, mutta vähän täytyy silti valittaa. Tessa oli aivan yhtä ärsyttävä kuin Clary ja joissain tapauksissa jopa vielä enemmän rasittavien huonojen päätöstensä ja hitaiden tajuamistensa kanssa. Tessa ja hänen tekonsa eivät kuitenkaan olleet kirjan ärsyttävin asia, vaan se kunnia kuuluu Will Herondalelle ja Tessan ja Willin melkein-romanssille. Williin verrattuna Jace on ongelmista vapaa avoin ja kohtelias yksilö. Will taas on suorastaan inhottava muita kohtaan. Jacen sarkasmi on lähinnä hauskaa, mutta Will on ilkeä ja loukkaava. Hänellä on myös, yllätys yllätys, jonkinlainen synkkä salaisuus. En voi sietää näitä tyyppejä! Mikä siinä on, kun kaikki miespäähenkilöt tuntuvat tarvitsevan psykologista konsultaatiota ja paljon? Jem taas oli ihana ja seurustelukumppanina paljon haluttavampi. Hän on suloinen, kohtelias ja välittää muista ihmisistä. Ja hei Magnus ilmestyy myös kirjaan käväisemään, tosin tunnen myötuntoa häntä kohtaa. Kukaan ei kuuntele Magnuksen hyviä neuvoja, varsinkaan Tessa.

Kaiken kaikkiaan Clockwork Angel oli sen ajan arvoinen, mitä siihen käytin ja voin suositella sitä kaikille, jotka pitivät Varjojen kaupungeista.

4 / 6 tuhottujen automatonien palasta

Cassandra Clare: Clockwork Angel, 2010, Walker Books, 448 pages


Cassandra Clare: City of Bones

http://upload.wikimedia.org/

Olen ehkä minipikkasen koukussa näihin kirjoihin, sillä en millään jaksaisi odottaa City of Heavenly Firea. Piristääkseni itseäni vähän luin uudestaan sarjan ensimmäisen osan.

Clary on tavallinen tyttö, jolla on tavallinen elämä ja ylihuolehtiva äiti. Erikoinen kohtaaminen yökerhossa kuitenkin muuttaa kaiken tämän ja käy ilmi, ettei hän olekaan tavallinen tyttö, vaan Varjonmetsästäjä. Uuden liittolaisena Jacen ja tämän perheen avulla Clary yrittää löytää siepatun äitinsä ja estää Valentinea saamasta Muutoksen maljaa.

City of Bones on hyvä aloitus Varjojen kaupungeille, vaikka onkin toisinaan hieman huvittava. Cassandra Claren suosikkiteemat paistavat toisinaan läpi erittäin tarkasti ja se toi minulle hyvät naurut useammassakin kohdassa. Paras osa tätä kirjaa on kuitenkin se, että Clary ei ole vielä ärsyttävä. Hän on kyllä aivan liian tunteellinen eikä kykene rationaaliseen ajatteluun, mutta kaikki nämä muutokset hänen elämässään eivät vielä jätä tilaa Claryn kuuluisille äärettömän typerille valinnoille.

Siitä ehtikin kulua hyvä tovi, kun viimeksi luin City of Bonesin ja olin täysin unohtanut, kuinka hauska se on. Jollakin on aina jotain huvittavaa, ja usein sarkastista sanottavaa, vaikka tilanne kävisi kuinka hankalaksi tahansa. Ja mitä olisikaan arvio ilman mainintaa Magnuksesta. Hän on suuri rakkauteni, jos ette olleet vielä huomanneet.

4 ½ / 6 piirrosta teekupista

Cassandra Clare: City of Bones, 2007, Walker Books, 512 pages