Vuosikatsaus 2017

Tiedän, että on jo kohta helmikuu, mutta tahdoin kuitenkin väsätä vielä lyhyehkön kertauksen viime vuodesta sekä pienen katsauksen tälle vuodelle.

https://d2gg9evh47fn9z.cloudfront.net/

Vuonna 2016 luin vain 12 kirjaa ja otin tavoitteeksi lukea edes yhden kirjan enemmän. Ilokseni voin ilmoittaa, että onnistuin tavoitteessani paremmin kuin hyvin ja viime vuoden kirjasaldoksi tuli 14 kirjaa! Otan myös vuodelle 2018 saman tavoitteen eli toivon mukaan seuraavassa vuosikatsauksessa voin sanoa lukeneeni 15 kirjaa.

http://bradyemmett.info/

Kuluneeseen vuoteen mahtui kaikenlaisia teoksia runoista tietokirjoihin ja sarjakuvista klassikoihin unohtamtta tietenkään ikisuosikkiani nuortenkirjallisuutta. Jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, tänä vuonna on luvassa yhtä monipuolinen kattaus. Koska luin tosiaan vain 14 kirjaa, päätin listata ne tähän Top14-listana parhaasta huonoimpaan.

1. Käsikirja sukupuoleen
2. Choosing a Faith
3. Slaughterhouse Five
4. Killer Verse
5. The Abyss Surrounds Us
6. Half Bad
7. Boy Meets Boy
8. Salainen puutarha
9. Diamantmysteriet
10. The Bumper Book of Pop Hits
11. Of Mice and Men
12. Kirsikkasydän
13. Karin parhaat 1
14. Karin parhaat 2 (samassa postauksessa osan 1 kanssa)

https://erinlawless.files.wordpress.com/

Sitten tuleviin tapahtumiin! Yksi kirja on jo odottamassa postausvuoroa ja lisää toivottavasti seuraa. Käynnissä olevia haasteita on useampia ja ne jatkuvat tänäkin vuonna. Viime vuonna alkanut Queer52 tulee saamaan uusia kuittauksia ja mukana kulkevat myös Helmetin kirjahaasteet edellisiltä vuosilta, jotka pikku hiljaa yrittävät valmistua. Koska en osaa lopettaa hyvän sään aikaan, kelkkaan hyppää myös vuoden 2018-haaste. Älkäämme toki jättäkö huomiotta myöskään Toisen hyllyn aarteet/Oman hyllyn unohdetut -haastetta, jota tulemme Ereitan kanssa suorittamaan maailman loppuun saakka.

Sen pitemmittä puheitta: Antoisia lukuhetkiä vuodelle 2018!

https://fm.cnbc.com/

Queer52: Boy Meets Boy

Viimeinen kirja viime vuodelta! Samalla tämä on myös Ereitan hyllystä Toisen hyllyn aarteet -sarjamme kirja. Kohta julkaisen vielä vuosikatsauksen ja sitten pääsemmekin jo vuoden 2018 kirjoihin! Tässä siis kirja, joka on vuoden 2017 viimeinen ja kuittaa muuten samalla yhden kohdan Queer52-haasteesta!

https://images.gr-assets.com/

David Levithan: Boy Meets Boy

Ereita kertoo kirjasta näin:
Tästä on jo tovi kulunut, mutta muistikuvani mukaan Liberté pyysi jotain, mikä ei vaatisi aivan hirveästi aivotoimintaa. Boy Meets Boy on suhteellisen lyhyt eikä juoneltaan erityisen monimutkainen, ihmissuhteisiin ja elämään keskittyvä kirja, joka lisäksi sopii muutamaan eri haasteeseen, joten valitsin sen hänelle luettavaksi. Itse luin kirjan pari vuotta sitten ja parhaiten siitä on jäänyt mieleen elävät mielikuvat ja erikoinen, hyvin omalaatuinen tunnelma. Kirja oli mielestäni myös hyvä tapa alkaa tutustua David Levithanin tuotantoon.

Paul elää kaupungissa, jossa asiat ovat kohdallaan. Heteronormista poikkeavuus ei ole iso juttu ja koulussakin se on yleisesti hyväksyttyä. Hänellä on kavereita ja suunta elämällään. Eräänä päivänä Paul tapaa Noahin ja rakastuu tähän lähes välittömästi. Yksi ajattelematon teko aiheuttaa kuitenkin ongelmia ja Paulin täytyy yrittää hyvittää tekonsa Noahille, ellei se ole jo liian myöhäistä. Samaan aikaan Paulin paras ystävä Joni aloittaa suhteen, joka ei ehkä ole kenellekään hyväksi.

Boy Meets Boy on hyvin perinteinen teinirakkauskirja, jossa ensin ihastutaan, sitten mokataan ja sitten etsitään anteeksiantoa. Samalla sivuhenkilöt tekevät omia juttujaan ja ainakin jonkun vanhemmat ovat outoja. Boy Meets Boysta tekee erityisen toki se, että sen pääromanssi ei ole hetero ja kirjassa on myös muuta representaatiota kuin vain päähenkilöt. On heti pakko myöntää, että tämän tyyppiset kirjat eivät ole ihan minua varten. Ihmissuhteet eivät aina oikein jaksa pitää mielenkiintoani yllä, vaan kaipaisin lisäksi vaikka fantasiaa tai murhan. Sen lisäksi minusta tuntuu, että kaikkien perus teinikirjojen ongelma on jännitteen puute. 99% kirjoista loppuratkaisu on se, että asiat selkiävät ja pääpari päätyy yhteen. Siksi kirjalla täytyy olla jokin muukin kiinnostava elementti, kuten loistava teksti ja hyvät sivuhahmot. Boy Meets Boy alkaa vahvasti ja sitä lukee mielellään. Jossain kohtaa iskee kuitenkin ihme katvevaihe, kun kirjan tarina tuntui pysähtyvän aloilleen ja siitä katosi imu. Lopussa kirjan kiinnostavuus palasi, mutta sinne asti täytyi ensin päästä. Pidin Levithanin kirjoitustyylistä etenkin alussa ja henkilöt olivat hyvin rakennettuja, joskin ärsyttäviä. Siitä kohta lisää. Vähän pyyhkeitä annan siitä, että kirjan B-juoni tanssien valmistelusta tuntui hyvin epäolennaiselta eikä herättänyt ainakaan minussa mitään tunteita. Sen sijaan sivujuoni Tonyn vaikeuksista oli erittäin hyvä ja kiinnostava. Siihen olisi jopa voinut keskittyä vähän enemmän.

Sitten henkilöihin eli siihen kirjan ominaisuuteen, johon kaikki perustuu. Boy Meets Boyssa on aika paljon henkilöitä ja välillä meinasin mennä sekaisin siitä, kuka nyt olikaan kuka. Näitä hetkiä oli kahdessa kohdassa; alussa kun kaikilla esitellyillä henkilöillä oli joku lyhyt pojan nimi sekä tanssien suunnittelussa kun esiteltiin erilaisia tyttöjä, jotka unohdin saman tien. Muuten henkilöt olivat kyllä muistettavia ja toimittivat osaansa hyvin. Ainoa ongelma oli, että osa henkilöistä oli ärsyttäviä. Päähenkilö ja minä-kertoja Paul tekee tyhmiä ratkaisuja ja on raivostuttavan paljon tunteidensa vietävänä. En kykene samaistumaan henkilöön, joka sotkee asiansa, koska jotenkin vaan tunnekuohussa suutelee eksäänsä. Tsiisus. Sitten on tietenkin Paulin eksä Kyle, joka on itsekeskeinen ja epätasapainoiselta vaikuttava sekä tietenkin hyvin tunneihmisiä. Tämän kirjan henkilöillä on selvästi jotain rationaalista lähestymistapaa vastaan. Infinite Darling ei ole pahimmasta päästä, mutta tuntui hieman ohuelta hahmolta. Ajatus oli kyllä hyvä, mutta toteutus jäi hieman vajaaksi. Paulin ihastus Noah ei ole ärsyttävä eikä myöskään Paulin ystävä Tony. Seuraava kappale on omistettu kirjan raivostuttavimmalle henkilölle/asialle ja se sisältää spoilereita. Kyseessä on Paulin paras ystävä Joni.

Spoiler

Joni esitellään kirjan alussa Paulin parhaana ystävänä ja halki kirjan muistutellaan, miten läheisiä he ovat aina olleet ja kuinka he ovat aiemmin tukeneet toisiaan. Aika alkumetreillä Joni alkaa seurustella Chuckin kanssa ja muuttuu yhtäkkiä täysin. Enää Chuckillä on väliä ja Joni ei voi minnekään ilman Chuckia ja Chuck ei halua että Joni tekee sitä ja tätä. Tuo voisi kuulostaa siltä, että kyseessä on joku pahoinpitely-tarina, mutta sitä se ei ole. Joni ei ole mikään parka, joka pelkää Chuckia. Sen sijaan Joni muuttuu inhottavaksi, välinpitämättömäksi ja karkottaa muut luotaan. Kaikki muut ovat aina väärässä ja yrittävät pilata hänen ja Chuckin suhdetta, koska eivät vaan ymmärrä. Koko tämä tarinan kaari tuntui epäuskottavalta, jos otti huomioon millaiseksi ihmiseksi Joni ensin maalataan. Yhtäkkiä hän vähät välittää parhaasta ystävästään Paulista tai kenestäkään muusta. Koko kirjan ajan toivoin, että tulisi kohta jossa joku sanoisi Jonille suorat sanat ja asia oikeasti käsiteltäisiin. Sitten joko Joni jatkaisi samalla linjalla tai tulisi järkiinsä. Mitään tällaista ei kuitenkaan tapahdu, vaan tilanne jää suurilta osin selvittämättä. Ihan lopussa on jotain pientä yritystä, mutta se tuntuu hyvin laihalta lohdulta kaiken sen ärsyyntymisen jälkeen, jota kirjan aikana on tuntenut. Tunsin oloni vähän huijatuksi ja se jäi ehdottomasti roikkumaan ilmaan kirjan pisteitä verottavana tekijänä. Joku toinen on voinut kokea Jonin hyvin erilaisessa valossa, mutta minun sympatioitani hän ei kyllä saa.

Spoiler päättyy

Kaiken kaikkiaan Boy Meets Boy oli ihan söpö teinikirja eikä ollenkaan huono kirjailijan ensimmäiseksi luomukseksi.

31/2 / 6 kynttilää portaiden alla

David Levithan: Boy Meets Boy, 2003, Harper Collins, 223 sivua


Boy Meets Boy kuittaa 2015-kirjahaasteesta yhden kohdan
10. Suositun kirjailijan ensimmäinen kirja
ja 2017-haasteesta yhden kohdan
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastamiseen

Itse annoin Ereitalle luettavaksi Nukkumatin ja se postaus löytyy täältä

Paluumatka Dresdeniin

Tämän jälkeen enää yksi viime vuoden kirja postaamatta! Tänään vuorossa on kirja, jonka olen arvioinut blogissani jo kerran muutama vuosi sitten ainoastaan eri kielellä. Silloin Teurastamo 5 oli osa Klassikko kuussa -haastetta. Tällä kertaa se kuului yliopiston englannin kurssin ohjelmaan ja tahdoin muutenkin lukea sen alkukielellä.

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Kurt Vonnegut: Slaughterhouse Five

Billy Pilgrim on irronnut ajan lineaarisuudesta. Hän kulkee oman elämänsä tapahtumia sattumanvaraisessa järjestyksessä aina kuolemastaan lapsuuteen ja aikaan sotavankina. Billy tietää elämänsä käännekohdat ennalta ja ehtiipä hän tavata myös avaruusolentoja. Ja en osaa kirjoittaa tästä kirjasta järkevää juonitiivistelmää. Kaikki kirjan lukeneet varmasti ymmärtävät, mistä puhun.

Teurastamo 5 oli Klassikko kuussa -haasteesta ehdottomasti yksi suosikkejani ja odotin innolla, miltä tuntuisi lukea se kolme vuotta myöhemmin uudelleen. Tällä kertaa minulla oli myös englanninkielinen teos käsissässi, sillä ostin sen Berliinistä viime keväänä. Kielen puolesta voin kyllä sanoa, että ei ole kovin monimutkaista englantia. Mikä on erittäin hyvä, sillä kirja itsessään on aika monimutkainen ja rönsyilevä sivistysanakieli tekisi siitä lähinnä teennäisen. Muutenkin Slaughterhouse Five on jännällä tavalla jalat maassa pysyvä kirja kaikessa muussa paitsi tapahtumissa. Asiat kuvataan realistisen yksinkertaisesti eikä kirja keskity suurentelemaan tai dramatisoimaan mitään. Se luottaa siihen, että tapahtumat itsessään ovat niin absurdeja, karmeita, seesteisiä, ahdistavia, filosofisia, että ne kyllä kantavat. Ja niin ne tekevät.

Billy Pilgrim on hyvin erikoinen päähenkilö. Hän ei koko kirjassa oikeastaan tee mitään päätöksiä tai ole aktiivinen tekijä omassa elämässään. Asiat vain tapahtuvat Billylle ja hän menee niiden mukaan. Billy ajelehtii ajan ja tapahtumien kiertävässä virrassa eikä tee elettäkään vaikuttaakseen mihinkään. Kirjan kontekstissa siinä on toki järkeä, sillä sen filosofian mukaan kaikki maailman asiat ovat jo tapahtuneet ja tapahtuvat tälläkin hetkellä. Eilinen, tämä päivä ja huominen ovat jo kaikki olemassa ja niiden tapahtumat tulevat aina tapahtumaan samalla tavalla. Tämän Billy oppii Trafalmadorelta kotoisin olevilta avaruusolennoilta, jotka elävät kaikki aika epälineaarisesti. Billy Pilgrim on siitäkin erikoinen, että häneen ei varsinaisesti muodosta vahvaa tunnesidettä, sillä hän tekee oikeastaan hyvin vähän. Billyä toki kirjan päähenkilönä kannustaa ja kenties välillä vähän sääliikin, mutta lähinnä Billy on vain hahmo, jonka kautta tapahtumia viedään eteenpäin. Toisaalta kirjan toiseksi päähenkilöksi voisi nimetä kirjan kirjoittajan Kurt Vonnegutin ja hänen kertojaäänensä. Kertoja on kaikkitietävä ja hyvin selkeästi Vonnegut itse. Kertoja myös toisinaan kertoo lukijalle, että tuo äskeinen henkilö oli kirjailija itse. Näitä kohtia on muutama, kun kerrotaan Dresdenin sotavangeista. Muutenkin kertoja on se, jonka kanssa kirjan matkaa todellisuudessa tehdään.

Kuulin mielenkiintoisen teorian siitä, että kirja voisi osittain myös kertoa posttraumaattisesta stressihäiriöstä. Billy kokee takaumia elämänsä traumaattisiin kokemuksiin ja katoaa mielensä syövereihin pitkiksikin aikaa. On ehdotettu, että kirjan erikoiset piirteet ja aikamatkustus olisivat Billyn mielen tuotoksia, kun hän yrittää elää elämäänsä traumoistaan huolimatta. Teoria on mielestäni kiinnostava ja paikoittain PTSD on rivien välistä kenties luettavissakin. Koen silti, että se vie kirjalta olennaisen elementin pois, jos sen kaikki omalaatuisuus ja sci-fi -elementit lajitellaan tämän maailman ilmiöillä selitettäviksi. Slaughterhouse Fiven ehdoton vahvuus on siinä, että erikoisia asioita tapahtuu jatkuvasti, mutta ne vain sulautuvat osaksi virtaa arkipäiväisten asioiden keskelle.

Itse pidän tästä kirjasta paljon. Sen omituisuus ja persoonallinen kerronta vetoavat minuun suuresti. Arvostan muutenkin kirjoja, joissa on mielenkiintoinen ja vahva kaikkitietävä kertoja. Tämä kirja ei välttämättä kuitenkaan ole ihan kaikille. Suosittelen toki lukemaan sen jo siksi, että toiseen sotaa tällä tavalla käsittelevään kirjaan en ole törmännyt. Kirja kuitenkin käsittelee sotaa ja nimen omaan sotavangin näkökulmasta eli siinä on rajuja kohtauksia ja ikäviä mielikuvia. Niillä ei missään nimessä herkutella tai niitä ei paisutella, mutta jo itsessään kohtaukset voivat olla epämiellyttäviä. Kirja suhtautuu kuolemaan ja kärsimykseen fraasilla "so it goes", joka symboloi sitä, että asioita tapahtuu ja ne voivat olla ikäviä, mutta niin se elämä vain menee. Kirjassa on myös muutamassa kohdassa seksuaalisesti värittynyttä sisältöä sekä alkeellinen piirros naisen rinnoista. Itseäni vahva sisältö ei häiritse, mutta tahdon että herkemmät lukijat ovat varautuneet, jos tähän kirjaan aikovat joskus tarttua.

Slaughterhouse Five on sekä omalaatuinen kommentti sodan kauheudesta että lohdullinen ajatus kuolemasta. Kirjan keskeinen filosofia on, että vaikka joku on tässä hetkessä kuollut, hän elää monissa muissa hetkissä. Koska aika ei ole lineaarinen, kaikki hyvät hetket elävät samaan aikaan surun kanssa.

51/2 / 6 raunioista varastettua teepannua

Kurt Vonnegut: Slaughterhouse Five or The Children's Crusade, 1969, Bantam Dell, 215 sivua

Slaughterhouse Five kuittaa vuoden 2017 kirjahaasteesta yhden kohdan,
39. Ikääntymisestä kertova kirja

vuoden 2016 haasteesta yhden kohdan
35. Kirjassa ollaan avaruudessa

ja vuoden 2015 haasteesta kaksi kohtaa
14. Tositapahtumiin pohjautuva kirja
21. Kirja, joka sinun piti lukea koulussa, mutta et lukenut tämä kuului syksyllä englannin kurssini lukemistoon, mutta se jäi puolitiehen, joten kuittaa nyt tämän kohdan.

Paluu lapsuuden nostalgiaan

https://image.bokus.com/

Luin tämän sarjan kirjoja suomeksi, kun olin lapsi. Päätin ruotsin kurssini puitteissa kokeilla, onnistuuko lukeminen myös niiden alkuperäiskielellä.

Martin Widmark: Diamantmysteriet

Lasse ja Maija ovat koulutovereita pienessä Vallilan kaupungissa, jotka perustavat oman etsivätoimiston. He ovat lukeneet kaikki löytämänsä kirjat aiheesta ja ovat aivan valmiita tarttumaan ensimmäiseen tapaukseensa. Yllättäen sellainen ilmestyykin, kun kultaseppä Muhammed Karaatin arvokkaat jalokivit katoavat yksi toisensa jälkeen. Poliisi ei osaa ratkaista rikosta, mutta Lasse-Maijan etsivätoimistolle se saattaa olla ensimmäinen ratkaistu tapaus.

Oli aikamoinen nostalgia palata Lasse-Maijan etsivätoimiston pariin näin monen vuoden jälkeen. Sain ilokseni huomata, että edelleen luettelisin tämän hyvien lastenkirjojen joukkoon. Siinä on erikoiset mieleenpainuvat henkilöt, hauskat kuvat ja tarpeeksi sekopäinen juoni olematta typerä. Vähän se saattaa realismia toivovilta lukijoilta vaatia nieleskelyä, mutta minua kirja viihdytti suuresti.

Olin tyytyväinen valintaani myös kielen kannalta. Myönnettäköön, että oma ruotsin taitoni saattaa olla hieman ruosteessa ja karmeaa, mutta tähän se ainakin riitti. Lauserakenne on yksinkertainen ja yleiset hyödylliset verbit ovat ahkerasti käytössä. Kirja on myös kuvitettu, mikä toki auttaa, jos ei jaksa sanakirjan kanssa leikkiä vaikeissa kohdissa. Diamantmysteriet oli kielen suhteen juuri sitä, mitä toivoin: onnistumisen kokemus ruotsinkielisen kirjan lukemisessa. Ei tule koskaan vähätellä sitä itsevarmuuden tunnetta, jonka saa, kun kykenee lukemaan kokonaisen kirjan itselleen haastavammalla kielellä. Oli se sitten lastenkirja tai jotain muuta. Voin ehdttomasti suositella muillekin samassa tilanteessa oleville. Tässä on hauska ja helppo aloitus!

Sanottakoob vielä, että Lasse-Maijan etsivätoimistoista on tehty myös muutama tv-filmatisointi, joita myös rakastin lapsena. Niitä en kurssin aikana ehtinyt katsoa uudelleen, mutta ehkä joskus tulevaisuudessa palaan niihin nostalgia nimissä.

Martin Widmark: Diamantmysteriet, Bonnier Carlsen, 2002, 77 sivua

Diamantmysteriet kuittaa vuoden 2017 lukuhaasteesta kaksi kohtaa
21. Kuvitettu kirja
24. Kirjassa selvitetään rikos

Tutustuminen suomalaisiin pilapiirroksiin

Keskustelimme isoäitini ja äitini kanssa kahvipöydässä pilapiirroksista ja Kari Suomalainen nousi keskustelun aiheeksi. Tiesin toki, että sen niminen pilapiirtäjä Suomessa on ollut, mutta hänen työnsä eivät olleet minulle tuttuja. Sanoin "niistä saa ainakin hyvän kuvan 50-luvun politiikasta" isoäitini suositteli minua tutustumaan. Varasin siis kirjastosta kaksi kokoelmateosta.

https://kauppa.acv.fi/

Karin parhaat 1951-54 & Karin parhaat 1955-59 (koonnut Lippe Suomalainen)

Kirjat ovat juuri sitä, miltä näyttää. Kokoelmia pilapiirtäjä Kari Suomalaisen tuotoksista hänen vaimonsa kokoamana. Aiheet vaihtelevat politiikasta arvokysymyksiin ja toisinaan tarjoavat pienen väläytyksen piirtäjän omaan elämään.

https://www.antikvaari.fi/

Lukiessani sain kyllä selkeästi huomata, miten vähän tiedän 50-luvun politiikasta. Ymmärsin toki isot linjat Kekkosesta ja Neuvostoliitosta, mutta puolueiden väliset kahnaukset ja mikälieneiden pääjohtajat olisivat yhtä hyvin voineet olla Kolumbiasta, niin paljon niistä tiesin. Arvokysymyksiä sen sijaan ymmärsin hyvinkin ja en voi sanoa olleeni ihan samaa mieltä. Kari Suomalainen ei ollut tunnettu kaikkein liberaaleimmista arvoistaan, vaan oli enemmänkin hyvin isänmaallinen konservatiivi. Vasemmistopuolueet eivät saa kirjoissa Suomalaiselta kovin hyvää arviota ja naisten asema on monta kertaa käsittelyssä. Täältä voi jokainen halutessaan hakea vähän sitä vanhaa kunnon 50-lukulaista seksismiä. Muutenkin koin, että monet Kari Suomalaisen mielipiteet voisi tiivistää "Ennen oli kunnollista". Toki ei tule unohtaa myöskään muutamia viehättäviä rasistisia kuvia, joita kokoelmista löytyy. Joku voisi kenties kokea tarpeelliseksi puolustaa Suomalaisen näkemyksiä sillä, että kyseessä ei ole nykyaika, mutta se ei poista silmienpyörityksiä, joita jouduin harrastamaan moneen kertaan.

Taidan sittenkin tehdä kirjojen naiskuvalle ihan oman kappaleen. Suomalaisen mielestä naisten tehtävä on kotona hoitamassa lapsia ja miehellä on auktoriteettiasema. Sen kyllä huomaa, kun katsoo kaikkia pilapiirroksia esimerkiksi naispapeista ja kodin ulkopuolella työskentelevistä naisista. Puhumattakaan politiikkaan mukaan lähteneistä naisista. Eniten raivoa minussa aiheuttivat Suomalaisen piirrokset, joissa hän ottaa kantaa omaan "naisvihaansa" selkeän ylimielisellä otteella. Kyllä aina toisinaan pisti vähän vihaksi.

En voi silti olla tunnustamatta Kari Suomalaisen vaikutusta sen aikaiseen politiikkaan. Aikana, jolloin itsesensuuri oli erittäin kova, Suomesta ei löytynyt kovinkaan montaa ihmistä, jotka uskalsivat ottaa voimakkaasti kantaa poliittisiin päätöksiin ja henkilöihin. Suomalainen teki sen myös omalla nimellään eikä pelännyt hyökätä tärkeitäkään henkilöitä kohti. Huomattavimpana tietenkin lukuisat pilapiirrokset Kekkosesta. Toisena ansiona kirjoilla olivat Suomalaisen piirrokset kissoistaan. Pidin myös itse piirrostyylistä. Se oli selkeää ja hauskaa (rasistisia karikatyyrejä lukuun ottamatta...)

Nyt olen sitten ilmeisesti saavuttanut jonkin uuden sivistyksen tason?

Karin parhaat 1951-54, toimittanut Lippe Suomalainen, WSOY, 2000, 112 sivua
Karin parhaat 1955-59, toimittanut Lippe Suomalainen, WSOY, 2001, 144 sivua

Karin parhaat kuittasi vuoden 2017 kirjahaasteesta neljä kohtaa
8. Suomen historiasta kertova kirja
12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja
35. Kirjan nimessä on erisnimi
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän

ja vuoden 2016 haasteesta kaksi kohtaa
31. Olympialaisista kertova kirja
40. Eläkeläisen suosittelema kirja

Karin parhaat 2 kuittasi vuoden 2017 haasteesta kaksi kohtaa
28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan
41. Kirjan kannessa on eläin

Vähän synkempää nuortenkirjallisuutta: Half Bad

Vielä on muutama viime vuoden kirja odottamassa postausvuoroaan.

Sally Green: Half Bad

https://images.livrariasaraiva.com.br/

Nathan elää päivästä toiseen vangittuna häkissä ja joutuu suorittamaan rankkoja tehtäviä. Hänen isänsä on yksi maailman pelätyimmistä pahoista velhoista ja siksi myös Nathanin epäillään olevan synnynnäisesti paha eikä siksi sovelias elämään hyvien velhojen kanssa. Nathanin on kuitenkin keksittävä keino paeta, sillä jos hän ei saa kolmea lahjaa 17-vuotissyntymäpäivänään, hän kuolee. Pako voi kuitenkin olla mahdoton tehtävä ja selviytyminen sen jälkeen vielä mahdottomampi. Ja miten kuvioon istuu tyttö, jota Nathan rakastaa?

Enpä ole hetkeen lukenut kirjaa, josta olisi näin vaikeaa väsätä synopsista. En edelleenkään ole täysin tyytyväinen, mutta nyt se on sentään kelvollinen. Vaikeaksi juonen selostamisen tekee, että kirjassa on sekä paljon tapahtumia että pitkiä välivaiheita. Ensimmäiset sata sivua ovat lähes yksin omaan muistoja ja selitystä. Nathanin sen hetkinen elämä toimii ainoastaan kehyskertomuksena. Kun asioita sitten alkaa tapahtua, niitä tapahtuu aika paljon ja nopeassa tahdissa. En myöskään tahtonut paljastaa liikaa oikein mistään, sillä lukija on yhtä vähän tietoinen mistään kuin Nathan ja asiat paljastuvat molemmille yhtä aikaa. Suurimmaksi osaksi pidin kirjan kirjoitustyylistä ja se tuki mielestäni tarinaa. Toisinaan samoja asioita tunnuttiin toistavan ja dialogi ei aina oikein vienyt juonta eteenpäin halutulla tavalla.

Half Bad oikeasti on juuri niin synkkä kuin miltä se kuulostaa. Nathanin elämä on hankalaa ja epäreilua ja siltä se lukiessa myös tuntuu. Kirjassa on aika vähän huumoria tai edes erityisen valoisia kohtia. Asiaa edistää myös se, että Nathan on hyvin vakavamielinen ja paikoittain vähän masentava päähenkilö. Se sopii kirjan tyyliin hyvin ja tuntuu uskottavalta, mutta ei kenties sovi ihan kaikille. Ärsyynnyin itsekin toisinaan Nathaniin ja hänen valintoihinsa, mutta toisaalta myös ymmärsin kuinka vaikeassa tilanteessa hän jatkuvasti on. Kirjassa on etenkin alussa aika voimakkaita kohtauksia ja lukija voi hyvin ymmärtää, miksi Nathan on vähän katkera ja synkkä. Ainoa asia, mikä minua todella ärsytti, oli Nathanin suhtautuminen Annaliseen. Annalise on erittäin arvostetun hyvien velhojen perheen tytär ja niin puhtoinen ja täydellinen, että huhhuh. Ymmärrän juonen pointin siinä, että Nathan löytää elämäänsä jotain kivaa kerrankin ja teinit ihastuvat ja niin edelleen. Epäuskottavaa oli se, että Nathan nyt täysin rakastuu Annaliseen tässä lyhyessä ajassa ja on valmis riskeeraamaan niin paljon tytön puolesta. En edes erityisemmin pitänyt Annalisesta hahmona. Hän oli jotenkin todella mitään sanomaton eikä kirja käyttänyt oikeastaan aikaa koko hahmon kehittämiseen. Siitäkin huolimatta, että Annalise on sekä tämän kirjan että trilogian muiden osien kannalta erittäin tärkeä.

Valon pilkahduksen kirjaan toi Gabriel, joka ilmestyy auttamaan Nathania. Gabriel oli suloinen ja hauska hahmo, josta ainakin itse pidin ensi metreiltä lähtien. Nathan ei ole niinkään ihastunut Gabrieliin, mutta kirjan edetessä he kehittävät ystävyyssuhteen, josta kenties joskus voisi kehittyä jotain enemmän. Ainakin sellaisen kuvan olen saanut. Kaiken kaikkiaan Half Bad oli kiinnostava lukukokemus. Se oli selvästi synkempi kuin suurin osa lukemistani nuorten fantasiakirjoista ja aloitti trilogian ihan riittävän vahvasti. Välillä kirja kärsi epätasapainosta vauhdin ja informaation välillä, mutta sen lukeminen ei silti tuntunut suossa kahlaamiselta. Half Badissa on myös paljon syvempiäkin teemoja. Suurin eettinen pohdinta on siitä, onko kukaan oikeasti hyvä tai paha. Myös perhe on isossa osassa, kun puhutaan Half Badin teemoista. Teemat olivat ehdottomasti kiinnostavia ja etenkin rivien väliin jäävä osuus onnistui erinomaisesti. Välillä teemat kuitenkin meinasivat unohtua tai vaihtoehtoisesti hyppäsivät vähän liian esille. Lyhyesti sanottuna parantamisen varaa jäi, mutta aion ehdottomasti lukea jatko-osan.

31/2 / 6 maagista kujaa

Sally Green: Half Bad, Penguin Books, 2014, 394 sivua

Half Bad kuittasi vuoden 2017 kirjahaasteesta yhden kohdan
31. Fantasiakirja

Enemmän miehiä kuin hiiriä

https://images.gr-assets.com/

John Steinbeck: Of Mice and Men

Erään kurssin tiimoilta sain syksyllä luettua ensimmäisen Suuren Amerikkalaisen Teokseni. Olin toki kuullut kirjan nimen aiemmin ja tiesin sen olevan klassikko, mutta oikeastaan mitään muuta en siitä tiennytkään. On heti pakko myöntää, että olin hieman pettynyt.

George ja Lennie ovat vaeltavia työmiehiä, jotka matkaavat etsimässä töitä maatiloilta 1930-luvun laman aikaan. George haaveilee jonain päivänä omistavansa oman maatilan ja yrittää kerätä rahaa ostakseen pienen oman tilan. Hän pitää huolta ystävästään Lenniestä, joka on fyysisesti suuri ja voimakas, mutta henkisesti pienen lapsen tasolla. Asiat näyttävät kääntyvän parempaan päin, kun he saavat töitä ja ystävystyvät tilan muiden työläisten kanssa. Omistajan poika Curley kuitenkin ottaa Lennien silmätikukseen ja Curleyn vaimo sekoittaa soppaa minkä ehtii. Onnettomuus ei koskaan tule yksin ja lopulta Georgen on tehtävä vaikea päätös.

En oikein tiedä, mitä sanoisin tästä kirjasta. Siinä oli kiinnostavia kohtia ja loppuratkaisu oli vaikuttava, vaikka karsea olikin. Muuten Of Mice and Men ei herättänyt minussa suuria tunteita. Mitään ei oikeastaan tapahdu ennen kuin ihan lopussa, kaikki muu on selostusta ja olosuhteiden esittelyä. Arvostan sitä, että Steinbeck kuvaa realistisesti, millaista köyhän työläisen elämän tuohon aikaan oli. Kirjailija itse työskenteli nuorena maatiloilla. Koska kirjan päähenkilöt ovat kaikki sosiaaliselta asemaltaan pahnan pohjimmaisia ja kritisoivat kovalla kädellä maanomistajia, Of Mice and Men on joissain kirjastoissa kiellettyjen kirjojen listalla anti-kapitalistisen agendan takia. Mitään suurta yhteiskunnallista kritiikkia kirja ei mielestäni edes yritä esittää, joten nuo syytökset tuntuvat aika kaukaa haetuilta. Ehkä minun täytyisi olla amerikkalainen ymmärtääkseni? Sama kansalaisuusongelma voi tulla eteen siinä, että kirja ei kuvaa oman maani historiaa. Siihen ei ole samanlaista tunnesidettä eikä ymmärrystä. Se on vain asia, josta ehkä kuulin koulussa. Siksi mitään historianostalgiaa kirja ei ainakaan minussa saa aikaan. Se on lähinnä tylsä.

Henkilöistä minulla riittää juttua. Oikeastaan kaikki kirjan henkilöistä ovat epämiellyttäviä tyyppejä. Jollain tasoilla heidän tarinansa toki kiinnostaa, ovathan he kirjan näkökulma, mutta lempihahmoa olisi kyllä vaikea nimetä. Silti hetki, kun suunnitelmat näyttivät hyvältä ja muutamat miehistä oikeasti suunnittelivat yhteistä tilaa, tunsin joitain lämpimiä tunteita ja ajatuksia heitä kohtaan. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että yleisesti ottaen kirjan henkilöt ovat aika rasittavia. Kaikki mainitsemisen arvoiset tärkeät henkilöt ovat myös miehiä. Koko kirjassa mainitaan kolme naista. Lennien täti, paikallisen bordellin pyörittäjä sekä Curleyn vaimo. Kaksi ensimmäistä vain mainitaan ja ainoalle oikeasti esiintyvälle naishenkilölle ei anneta muuta nimeä kuin Curleyn vaimo. Hänet näytetään aivan täysin miesten näkökulmasta eikä kirjalla ole paljoakaan empatiaa häntä kohtaan. Curleyn vaimo esitetään kevytkenkäisenä tyhjäpäänä, joka ansaitsee ikävän elämänsä.

Spoiler

Kaikkein voimakkaimmin tämä naisen rooli ainoastaan objektina tulee esiin siinä kohtaa, kun Lennie on vahingossa tappanut Curleyn vaimon. Muut miehet löytävät hänet ja ajattelevat hänen nyt olevan kuolleena kaunis siinä heinäladossa maatessaan. Se pieni yksityiskohta, että hän tosiaan on kuollut, ei itsessään ole kirjassa kauhun tai empatian arvoinen. Sen sijaan keskitytään siihen, mitä tapahtuma nyt merkitsee Lennielle. Itse kirjaa lukiessani minun kävi sääliksi Curleyn vaimoa ja ehkä loin mielessäni hänelle enemmän monimuotoisuutta kuin mitä kirjailija oikeasti kirjoitti.

Kun kerta spoiler-ruudussa ollaan, sanon pikaisen sanan kirjan eläimistä. En sitten yhtään arvostanut koiranpennun kuolemaa ja ajatus hiiren raadoista Lennien taskussa oli hieman ällöttävä.

Spoiler on päättynyt

On toki myös mainittava sananen kirjan kielestä. Itsessään se on aika simppeliä ja helposti ymmärrettävää, mutta henkilöiden repliikit ovat sen aikaista puhekieltä ja toisinaan sain pysähtyä pidemmäksikin toviksi tulkitsemaan, mitä ihmettä joku nyt sanoi. Kirja on julkaistu 30-luvulla ja siinä on tummaihoinen henkilö, joten lukijan tulee myös olla varautunut rasistiseen kielenkäyttöön. Of Mice and Men ei erotu aikansa kirjoista mitenkään rasistisempana tai halventavampana kuin muutkaan, mutta nykylukijan korvaan kyllä särähtelee paikoittain aika ikävästi. Sen verran on kyllä sanottava, että kirjan tummaihoinen mies Crooks oli kiinnostava hahmo eikä todellakaan persoonana ikävimmästä päästä.

Of Mice and Menistä ei toki voi puhua omistamatta edes paria sanaa sen loppuratkaisulle. Ilman sitä koko kirja olisi vain pienoisromaani sen ajan työläismiehistä ja todennäköisesti jäänyt vähemmän tunnetuksi. En tahdo paljastaa kirjan pointtia teille, jotka ette sitä vielä tiedä, mutta se on kirjan ehdottomasti paras kohta. Koko kohtauksen yllä on samanaikaisesti melankolinen ja kauhea tunnelma. Kun kirjan sen jälkeen sulkee, ei voi olla ajattelematta sen eettistä dilemmaa. Oliko ratkaisu oikea? Ketä koko tarinassa ylipäätään voi syyttää? Hyvää keskustelua siitä ainakin saa aikaan. Kirjan etu on myös se, että siinä on vain hieman yli sata sivua. Loppuratkaisu ei hautaudu satojen sivujen selostusten alle.

3 / 6 koiranpentua ladossa

John Steinbeck: Of Mice and Men, 1937, Penguin Books, 128 sivua

Of Mice and Men kuittaa vuoden 2016 kirjahaasteesta kaksi kohtaa.
38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja
39. Nobel-voittajan kirjoittama kirja

ja vuoden 2017 haasteesta kaksi kohtaa
20.Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö
32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta