Sekavan viihdyttävä: Once & Future

Näin tämän kirjan instagramissa ja rakastuin sen kanteen. Myös kuvaus kuulosti kiinnostavalta ja suureksi onnekseni kirja oli Helmet-kirjastojen listoilla!

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Amy Rose Capetta & Cori McCarthy: Once & Future

Ari tekee pakkolaskun vanhan Maan pinnalle ja vetää taikamiekan puusta. Käy ilmi, että hän on uusin kuningas Arthurin reinkarnaatio ja yhdessä vuosisatojen aikana teini-ikäiseksi nuortuneen Merlinin kanssa, hänen on yritettävä löytää tie irti Arthurin uudelleen syntymisen kierteestä sekä voitettava kaikkea hallitseva megayritys Merger. Mukaan liittyy myös monia muita legendoista muistuttavia hahmoja ja kaikilla on roolinsa tapahtumissa, jotka johtavat uhkarohkeaan hyökkäykseen Mergeriä vastaan.

Kerrankin olen iloinen siitä, että kirjoitan postausta vasta kuukausia kirjan lukemisen jälkeen. Once & Future osui minulle juuri sopivaan hetkeen ja se osittain sokaisi ajatuksiani enkä voinut arvostella sitä objektiivisesti. Tämä oli erittäin nopealukuinen ja nopeatempoinen kirja minulle varsinkin, kun se tuli heti useamman sellaisen kirjan perään, jotka olivat juonen nopeuden osalta jättäneet paljon toivomisen varaa. Niinpä tämä actionin täyttämä ja erittäin humoristinen kirja tarjosi minulle todella miellyttävän lukukokemuksen. Alun perin Once & Future oli viiden tähden kirja, mutta pohdittuani sitä nyt jonkin aikaa, joudun ehkä vähän laskemaan arvosanaani. Siitäkin huolimatta tämä oli hyvin positiivinen lukukokemus ja sen ajatteleminen saa minut edelleen hyvälle tuulelle. Se oli myös erinomainen kesäinen rantalukeminen

Heti ensimmäiseksi on sanottava, kuinka järkyttävän paljon rakastan tämän kirjan kantta. Once & Future on visuaalisesti kauneimpia ja hienoimpia kirjoja koko vuonna ja vakaasti harkitsen ostavani sen vain kaunistamaan kirjahyllyäni. Kaikki tässä kannessa vetoaa minuun. Sen värimaailma, yksinkertaisen ja yksityiskohtaisen yhdistely, miekan ja ritarihaarniskan estetiikka. Siis aivan kaikki. Voisin vain tuijotella tämän kirjan kantta koko loppuillan sen sijaan, että kirjoittaisin tätä arviota.

Koko kirjan paras asia on se, miten queer se on. Lähes kaikki kirjan hahmoista ovat jollain tapaa heteronormin ulkopuolella ja se on kirjoitettu täysin avoimesti ja tekemättä siitä millään tapaa shokeeraavaa henkilöiden tai kirjan maailman silmissä. Mikään osa juonesta ei käsittele sitä, miten tällainen tai tuollainen identiteetti ei ole hyväksyttyä, vaan henkilöiden queer-identiteetti on yleisesti hyväksyttyä. Sitä enemmänkin korostetaan ja se tuodaan lähes glitteröitynä esille. Joitain tämä tyyli aivan varmasti ärsyttää, mutta itse nautin suuresti siitä, että tämä fantasian ja huumorin täyttämä kirja on ottanut yhtä pahoittelemattoman otteen myös queer-identiteettien esittämiseen. Eikä valtava representaation määrä lopu vain moninaisiin queer-identiteetteihin, vaikka ne ovatkin ehdottomasti pääosassa ja eniten esitettyinä. Esimerkkinä päähenkilömme Ari, joka on panseksuaalisuutensa lisäksi paperiton pakolainen, joka on adoptoitu perheeseen, jossa on kaksi äitiä.

Rakastin Once & Futuren hahmoja. Kirjalijoiden rakkaus hahmojaan kohtaan tuntui loistavan sivuilta suoraan lukijalle ja koin kaikilla olevan jotain tekemistä ja sanomista kirjan kannalta. Ari oli hyvin kirjoitettu hahmo, vaikka henkilönä hieman ärsyttävä. Hän tekee äkkipikaisia ratkaisuja ja on usein tunteidensa vietävänä. Hahmotyyppinä ei siis todellakaan suosikkini, mutta Ari sentään pysyy koko tarinan ajan luonteelleen uskollisena eivätkä hänen ärsyttävämmät hetkensäkään tunnu tuulesta temmatuilta. Ari myös onnistuu kasvamaan kirjan aikana ja oppii harkitsemaan joitain päätöksiään. Hän vie juonta hyvin eteenpäin eikä minun ollut vaikeaa kiintyä Ariin. Paras hahmo ja parhaita asioita koko kirjassa oli kuitenkin Merlin. Once & Futuren Merlin on ihanimpia hahmoja, joihin olen tutustunut tänä vuonna ja hänen näkökulmalukunsa olivat aina kirjan parasta antia. Merlinin repliikit ovat kirjan hauskimpia ja välitin sekä hänen angstistaan että hänen kömpelöistä romanssikuvioistaan.

Ylipäätään dialogi oli erinomaista koko kirjan läpi ja kaikilla hahmoilla oli selkeä oma ääni. Äänestä tuli mieleen myös kirjan taikuus. Merlin saa taikoja tapahtumaan laulun avulla ja lukija saakin bongata hyvin tuttuja "maapallon historiaan" kuuluneita kappaleita eli 2000-luvun pop-musiikkia. Once & Future sovittaa mielestäni fantasian ja sci-fin erittäin hyvin yhteen. Taikuus ei tunnu päälleliimatulta eikä sci-fi sodi sen kanssa millään tavoin. Nautin molemmista elementeistä sekä yhdessä että erikseen. Pidin muutenkin kirjan maailmasta ja aivan erityisesti Kuningas Arthur -vaikutteiden ja elementtien tuomisesta tähän futuristiseen ympäristöön. Lukijan ei oleteta tietävän valtavasti Kuningas Arthurista etukäteen, vaan kaikki elementit on nivottu mukaan ymmärrettävillä ja hauskoilla tavoilla. Kirjassa oli myös vahvasti esillä kapitalismin ja megayhtiöiden vastaiset sanomat enkä koskaan kieltäydy niistä. Hienovaraista se ei ollut, mutta ei toisaalta ollut mikään muukaan tässä kirjassa ja se sopikin hyvin muuhun tyyliin.

Kaikki ei Once & Futuressa kuitenkaan ollut ihan niin onnistunutta ja valitettavasti yksi sen suurimmista heikkouksista oli sen juoni. Siinä olisi paljon parantamisen varaa monilla osa-alueilla. Ensinnäkin kaikki tapahtuu todella nopeasti. Asioita harvoin rakennetaan ja ne vain tapahtuvat nyt, koska juoni käskee niin. Kirjassa on myös todella paljon tapahtumia ja se vaihtaa juonikuviota ja paikkaa usein liian äkkiä. Ehdimme juuri asettua ja kiinnostua tästä, kun on jo aika siirtyä eteenpäin. Juoni ei tuntunut kaikin tavoin valmiilta, vaan siltä, että tähän oli nyt vaan tungettu kaikki kirjailijoiden ideat sen sijaan, että oltaisiin keskitytty vain muutamaan isompaan juonikuvioon. Kirjassa on kyllä paljon erinomaisia kohtauksia ja toisinaan tapahtumat soljuvat erittäin sulavasti ja oikealla tahdilla. Mutta tosiaan rytmitys ontuu koko kirjan läpi ja se tekee kokonaisuudesta hieman sekavan. En lisäksi pitänyt aivan kirjan lopusta enkä siitä, mille pohjalle jatko-osaa nyt lähdetään rakentamaan. Ainakaan tällä hetkellä en ole jatko-osasta kovin kiinnostunut, mutta katson millaisia arvioita siitä ilmestyy, kun se julkaistaan.

Olen jättänyt viimeiseksi käsittelyn aiheeksi erään kirjasta löytyvän asian, joka on hieman ongelmallinen, mutta sopii minulle äärimmäisen hyvin. Kyseessä on se, että naisten välisiä suhteita ei usein näytetä alkuhetkistä asti, vaan hahmot tuntevat tarinan alussa toisensa jo ja ovat kenties jo suhteessakin tai ovat olleet. Itsessään siinä ei ole mitään vikaa tai ongelmallista, mutta lähiaikoina lukijat ovat alkaneet kiinnittää huomiota siihen, että niin monet juuri wlw-romansseista seuraavat tätä kaavaa. Wlw-romansseja on jo muutenkin paljon vähemmän kuin monia muita ja kun vielä suuri osa niistä ei sisällä sitä rakastumisen vaihetta, koetaan se hieman hankalaksi tilanteeksi. Olen aivan samaa mieltä ja ymmärrän tämän näkökulman ja toivon, että wlw-romansseja ilmestyisi kirjallisuuteen enemmän ja monipuolisemmin, mutta aivan henkilökohtaisesta itsekkäästä näkökulmasta tämä trendi sopii minulle.

Syy sille on, että romanssi on usein se osa kirjaa, joka on mielestäni tylsä, turha tai rasittava tai ei vain herätä minussa mitään tunteita. Tämä pätee tietenkin lähinnä kirjoihin, joissa on jokin muu juoni kuin romanssi, sillä en voi sanoa lukevani kovinkaan montaa romanssikirjaa vuodessa. Usein koen, että romanssi vain vie aikaa ja huomiota niistä oikeasti kiinnostavista asioista, kuten juonesta tai maailman rakennuksesta. Varsinkin silloin, kun romanssin rakentaminen yhtäkkiä hidastaa kirjan tahtia ja se tärkeä seikkailu jätetään vähemmälle huomiolle. Voisi toki sanoa, että kyse on vain huonosta kirjoittamisesta, mutta toleranssini on niin alhainen, että siihen ei tarvita huonon kirjoittamisen apua.

Once & Future ei kyllä kovinkaan paljon rakenna mitään suhteita ja se alkoi jossain vaiheessa häiritä jopa minua, sillä ystävyyssuhteet ovat minulle todella kiinnostava elementti kirjoissa ja tärkeä asia oikeassa elämässäkin. Joten tämän kritiikin Once & Future todellakin ansaitsee. Mitään hahmosuhteita ei ehditä rakastaa, kun juonella on niin jäätävä kiire juosta tapahtumasta toiseen. Eli tosiaan Ari ja Gwen (tämän version Guinevere) tuntevat jo toisensa ja heillä on monimutkainen historia. Monia se häiritsee ja ihan syystä, mutta minä olin lähes päinvastaisessa mielentilassa. Olin kiinnostuneempi juonesta kuin tästä romanssista ja olisin todennäköisesti ärsyyntynyt sen kehittelyyn todella nopeasti.

Haluan vielä vähän syventyä siihen, miksi harvoin pidän romansseista. Yksi iso syy on se, että usein en samaistu romanssiin ollenkaan. Hahmot ja oikeatkin ihmiset käyttäytyvät usein erikoisella tavalla ollessaan ihastuneita ja rakastuneita enkä näe itseäni käyttäytymässä niin. En missään nimessä ajattele olevani jollain tapaa parempi tai ylenkatso rakastuneita, se on ainoastaan kokemus johon en kykene samaistumaan. Pidän kyllä rakkaudesta ja sen sellaisesta, mutta oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun se on jo vakiintunut juttu. Ihastumisen ensiaskeleet ovat minusta usein lähinnä kiusallista luettavaa. Vihaan kaikkein eniten sitä, kun hahmo johon aiemmin samaistuin alkaa yhtäkkiä käyttäytyä rakastumisen seurauksena eri tavalla tai riskeeraa jotain juonen kannalta todella tärkeää vain rakkautensa takia. Jos romanssin rakentamiseen kuuluu kiusallisuutta, tunteikasta melodraamaa, dramaattista ja liiallista ällösöpöilyä ja vielä kerran inhokkiani kiusallisuutta, se aiheuttaa minussa välittömästi silmien pyöritystä. Ainoat romanssit, joihin nykyisin enää pääsen sisälle, ovat hienovaraisempia eivätkä missään nimessä henkilön suurin luonteenpiirre tai ajava tekijä. Haluan, että hahmoillani on muita motivaatiota ja kehityskaaria ja romanssi tulee sitten siinä vierellä samalla.

Tiivistettynä sanoisin, että Once & Future oli viihdyttävä ja nopeatempoinen avaruusseikkailu, jonka hahmot olivat loistavia. Juoni jätti toivomisen varaa enkä tiedä jatkanko sarjan lukemista, mutta kaiken kaikkiaan olen todella iloinen, että luin tämän kirjan. Se on täynnä todella hauskoja hetkiä ja erinomaista dialogia ja vielä kerran on mainittava, että rakastan tuota kantta niin paljon.

4 / 5 kokonaista keskiaikaan keskittynyttä planeettaa

Amy Rose Capetta & Cori McCarthy: Once & Future, 2019, Rock the Boat, 368 sivua


Helmet2019:
46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö

Hankalia hetkiä: A Court of Thorns and Roses

Olin kuullut tästä sarjasta sekä kirjailijan toisesta sarjasta hyvinkin ristiriitaisia ja lähinnä negatiivisia asioita. Koin jonkin hetkellisen harkintakyvyn häiriön ja päädyin lukemaan ensikosketukseni Sarah J. Maasin kirjojen maailmaan. En rakastunut, lue siis omaa harkintaa käyttäen.

https://media.bloomsbury.com/

Sarah J. Maas: A Court of Thorns and Roses

Feyre elää köyhissä oloissa isänsä ja kahden siskonsa kanssa ja yrittää metsästämällä pitää perheensä edes jotenkin ravittuna. Eräänä päivänä metsällä ollessaan Feyre tappaa suuren suden ja samana iltana läheisestä keijujen valtakunnasta tullaan vaatimaan korvausta. Susi oli yksi heistä ja korvauksesi menetetystä elämästä Feyren on valittava joko kuolema tai lähdettävä keijujen matkaan maksamaan verivelkaa. Feyre päättää lähteä ja hänet viedään kevään hallitsijan Tamlinin hoviin. Tamlin ja hänen hovinsa väki joutuvat elämään salaperäisen kirouksen alla ja mitä syvemmälle hovin maailmaan Feyre uppoutuu, sitä mystisemmäksi ja vaarallisemmaksi kaikki keijujen maailmassa muuttuu. Tämän ohella Feyren on kamppailtava omien tunteidensa kanssa ja päätettävä, onko Tamlin suurimman mahdollisen uhrauksen arvoinen.

Muistiinpanoni tätä postausta koskien ovat niin pitkät, etten tiedä mistä alottaisin. Tasapainon ja reiluuden ja sen sellaisen nimissä aloittakaamme asioista, joista myönnän aidosti pitäneeni. Lista ei ole pitkä, mutta on siinä kuitenkin joitain oikeita asioita.

A Court of Thorns and Roses eli ACoTaR lyhennettynä ammentaa inspiraatiota esimerkiksi alkuperäisestä Kaunotar ja Hirviö -sadusta sekä pohjustaa ilmeisesti myöhempiä osia varten jonkinlaista Hades ja Persephone -kuviota. Mukana oli myös vaikutteita 1700-luvun skotlantilaisesta Tam Lin -runosta, kuten voimme yhden henkilön nimestäkin päätellä. Nämä elementit olivat mielestäni todella kiinnostavia ja hyvin käytettyjä. Pohjamateriaali oli vielä nähtävissä, mutta sen kanssa uskallettiin vähän leikkiä. Ylipäänsä tarinan maailma ja historia olivat sen parhaita ominaisuuksia. Kirjassa on kartta ja ihmisten ja keijujen verisestä historiasta kerrotaan juuri sopivassa mittakaavassa niin, että siitä sai tarpeeksi hyvän kuvan olematta kuitenkaan liian yksityiskohtaista.

Asioiden ja paikkojen ja henkilöiden kuvailu olivat muutenkin kiehtovia ja nautinnollisia lukea. Maas osaa herättää kohtauksia eloon jäämättä kuitenkaan liian kiinni epäolennaisiin asioihin. Henkilökuvaukset lipsuivat muutaman kerran hieman kliseisiin ilmaisuihin, mutta suurimmaksi osaksi kohtauksen pohjustaminen ja kuvailu olivat hyvin onnistuneita. Oli helppoa muodostaa mielikuva siitä, miltä ihmiset ja tapahtumat visuaalisesti näyttivät. Kirjassa on yli 400 sivua, mutta siinä edistyy erittäin joutuisasti. Jotain jännittävää vetovoimaa kirjassa on pakko olla, sillä luin sen alle viikossa siitä huolimatta, että jaksotus ja vauhti ontuvat toisinaan.

Muista henkilöistä en niin välittänyt, mutta Tamlinin oikea käsi Lucien oli päivieni valo. Ensinnäkin rakastan Lucien-nimeä suuresti, joten arvostan nimivalintaa. Lisäksi Lucien oli yleensä yhtä loppu Feyren säätöön kuin minäkin ja tarjoili suuren osan kirjan parhaista lausahduksista ja dialogista. Lucien myös yritti aktiivisesti auttaa Feyreä selviytymään lopun dramaattisista tapahtumista, vaikka tiesi joutuvansa itse vaikeuksiin. Eikä hän edes sitonut Feyreä epämääräisiin taikasopimuksiin kiitokseksi... Muutenkin Lucien oli ilo väsyneille silmilleni aina, kun hän ilmestyi kirjan sivuille.

En lähde tässä niitä nyt yksityiskohtaisemmin erottelemaan, mutta kirjassa oli jotain todella onnistuneita kohtauksia, joissa kieli ja kerronta kohtasivat tapahtumat juuri oikein ja tarina nappasi mukaansa. Esimerkkinä kirjan myös lukeneille; itse pidin todella paljon Feyren ensimmäisestä haasteesta, jossa hän kohtaa käärmemato-otuksen vai mikä se nyt olikaan. Se koko kohtaus oli mielestäni erinomainen ja jäi vahvasti mieleen.

Nyt olemme käsitelleet asiat, joista kirjassa pidin. Olisikin aikaa siirtyä aiheisiin, joista minulla on... Sanomista.

Kieli ja erityisesti henkilöiden ajatuksiin ja tunteisiin liittyvä kuvailu oli välillä hyvin kliseistä ja toisinaan jopa hieman silmien pyörittelyä aiheuttavaa. Tiedän, että kyse on nuorten kirjasta, mutta se ei tarkoita, että nuoret ymmärtävät vain ärsyttävää kerrontaa. Tapahtumien ja hiljaisten hetkien jaksotus ja tasapaino ontuivat jonkin verran. Välillä sujuu oikein kivasti ja sitten on taas sivukaupalla todella tylsää, kun mitään olennaista ei tapahdu. Sitten hypätään täyteen vastakohtaan ja tapahtuu tuhat asiaa yhtä aikaa. Ylipäätään sanoisin, että Acotar olisi voinut hyötyä vähän terävämmistä editoijan saksista. Sitä olisi hyvin voinut lyhentää 100 sivua menettämättä yhtään mitään olennaista. Tai ainakin tasapainottaa tapahtumia, sillä kirja aloittaa siinä vaiheessa suuret tapahtumat, kun jäljellä on 150 sivua. Niillä paikoin vaihdetaan keijuromanssista action-elokuvaan. Sinänsä kiva, että enää ei todellakaan ollut tylsää, mutta toisaalta 150 sivuun oli sitten tungettuna aika paljon asiaa.

Kieleen liittyvänä yksityiskohtana olivat myös jotkut ilmaisut ja kielikuvat, jotka olivat mielestäni ristiriidassa kirjan muun maailman ja kulttuurin kanssa. Se sijoittuu omaan maailmaansa ja sen asukkailla on omat kulttuurinsa ja uskontonsa, mutta silti Hell on sana, jota käytetään kirosanana. Se viittaisi siihen, että tässä maailmassa uskottaisiin helvettiin, mutta mikään muu ei tue tätä ajatusta. En toisaalta ole aina keksittyjen kirosanojen ystävä, mutta sopivampia olemassaolevia kirosanoja löytyisi kyllä.

Pidin keijujen ja ihmisten ja maailman historiasta, mutta keijuista itsestään ja heidän tavoistaan kerrottiin aivan liikaa. Muuten sekin olisi ehkä ollut ihan siedettävää, mutta jokainen uusi asia meni aina vain huolestuttavampaan ja problemaattisempaan suuntaan. Ensinnäkin keijuilla on todella raju sukupuolijako ja naisiin viitataan sanalla "females". Ihan ällöttää muistellakin. Miehet, eli tietenkin "males", ovat vallassa ja maskuliinisia ja voimakkaita ja naiset enemmän alisteisessa asemassa ja hauraita. Jotkut vähän muotista poikkeavat, mutta siihen syvennymme kohta tarkemmin. Kaikesta tapakulttuurista huolimatta olin koko kirjan ajan todella hämmentynyt eri tyyppisistä keijuista. Oli Fairies ja Fae ja vaikka mitä muita keijumaailman olentoja, jotka ilmeisesti poikkesivat ainakin jollain tapaa kaikki toisistaan, mutta eroja ei varsinaisesti selitetty missään kohtaa ja ne jäivät minulle sekavaksi arvoitukseksi myös kirjan päätyttyä.

Arvoituksesta puheen ollen. Pieni spoiler siitä, mikä on loppuosan juonen pääidea seuraa seuraavaksi tässä kappaleessa. Feyre saa kolme tehtävää pahalta kuningattarelta, mutta samalla myös arvoituksen ja hän voi missä tahansa vaiheessa vastata arvoitukseen. Jos vastaus on oikein, Feyre voittaa kuningattaren. Ideana hyvä ja pidän arvoituksista suuresti. Olisin nauttinut siitä, jos arvoitus olisi ollut jotain fiksua ja vaikeaa ja viime hetkellä Feyre olisi tajunnut sen ratkaisun. Ainoa ongelma oli se, että arvoitus oli todella helppo enkä voi käsittää, miksi Feyre ei olisi tajunnut sitä saman tien.

Siirtykäämme henkilöihin. Feyre, päähenkilömme, ei oikein vedonnut minuun. Hän on hyvin tyypillinen ja kliseinen teinikirjallisuuden päähenkilö. Hän ei ole kuin muut tytöt, hän on kaavan rikkoja ja mitä lienee, mutta kuitenkin todella kaunis, vaikkei tiedä sitä itse ja kaikki muut peruskuviot. Sinänsä kliseissä ja yleisissä hahmotyypeissä ei ole mitään vikaa, mutta itselleni Feyre ainakin hukkui näiden piirteiden alle ja jäi minulle etäiseksi. Koin Feyren todella tylsäksi hahmoksi ja hän tuntui enemmän vain pakolliselta lukijan ympäriinsä kuljettajalta, jonka täytyy näyttää meille nämä tapahtumat ja kohtaukset. En kirjan päätyttyäkään osaa sanoa, kuka Feyre on henkilönä. En osaa kuvailla, kuinka hän tyypillisesti reagoisi tilanteisiin, mistä hän pitää ja mistä ei, kuka hän on tämän tarinan ulkopuolella. Feyren toiminta tuli minulle usein yllätyksenä ihan vain siksi, että en saanut hänestä tarpeeksi otetta ennakoidakseni, miten hän milloinkin käyttäytyy.

Se, miten Feyreä tarinan aikana kohdellaan, häiritsi minua kuitenkin enemmän kuin henkilö itse. Koko kirja on täynnä Feyren loppumatonta seksuaalistamista mieshenkilöiden osalta. Hän on jatkuvasti jonkun objektina. Feyre juotetaan yhden henkilön toimesta lukuisana iltana transsiin keijuviinillä, puetaan aivan läpinäkyvään harsomekkoon ja laitetaan tanssimaan seksuaalisesti muiden viihteeksi. Lisäksi samainen henkilö maalauttaa Feyren kehon täyteen jotain musteviivoja nähdäkseen, etteivät muut koske Feyreen, sillä hän "ei pidä siitä, että hänen omaisuuteensa kosketaan". Sallinette minun oksentaa.

Henkilö, josta edellisessä kappaleessa puhuin, on Rhysand, pahan kuningattaren käskyläinen. Ja kyllä tiedän, että ei vapaaehtoisesti, mutta minulta ei Rhysandille erityisemmin sympatiaa tässä kohtaa irtoa. Rhysand esitellään maailman raivostuttavimmalla tavalla. Keijulla on juhlat ja Feyre hiipii salaa mukaan ja jotkut keijut aikovat raiskata hänet, mutta Rhysand ilmestyykin paikalle mystisenä pelastajana ja Feyre sanoo hänen olevan "kaunein mies, jonka olen ikinä nähnyt". Rhysand esiintyy tässä vaiheessa ja pitkälle muutenkin kirjassa omahyväisenä ja raivostuttavana henkilönä, joka on valta-asemassa Feyreen nähden. Lisäksi hänen puheensa loppupuolella voi tulkita sanoin "en raiskannut sinua, koska se ei kuulunut suunnitelmaani" ja muutenkin Rhysand kohtelee Feyreä täysin objektina. Silti ilmeisesti tämä ahdistava, pahoinpitelevä, omahyväinen hirveä tyyppi pitäisi nähdä jollain tapaa romanttisena? Ei pysty.

Feyre vahingoittuu yhdessä kohtauksessa ja Rhysand tarjoaa parannusta. Feyre on täysin epätoivoisessa asemassa ja hänen on pakko hyväksyä Rhysandin tarjoama sopimus tai kuolla. Rhysand kyllä parantaa Feyren, mutta sopimukseen kuuluu, että tästä lähin Feyren on oltava viikko jokaisesta kuukaudesta Rhysandin luona ja "kuuluttava hänelle". Lisäksi Feyren etukäteen asiasta tietämättä sopimus ilmaistaan siten, että Feyrellä on yhtäkkiä todella näkyvä tatuointi toisessa kädessään, josta käy ilmi, että hän on tehnyt Rhysandin kanssa tällaisen omistussopimuksen. Tarina yrittää minun silmissäni turhaan tehdä 180 asteen käännöstä Rhysandin hahmossa ja esittää hänen kamalan aiemman käytöksensä sittenkin hyvänä. Jotta voisin nähdä Feyre/Rhysand -parituksen minään muuna kuin äärimmäisen epäterveenä ja ällöttävänä, Rhysand tarvitsisi niin suuren elämänmuutoksen ja hyvityskaaren, että sellaista ei ole vielä keksitty. Olen myös sitä mieltä, että kyynelten nuoleminen jonkun kasvoilta on todella kuvottava mielikuva, eikä millään tapaa herätä minussa romanttisia ajatuksia.

Reiluuden nimissä puhutaan nyt sitten myös kirjan alkuperäisestä miespääosasta ja Feyren rakkauden kohteesta Tamlinista. Minulla on aika vähän sanottavaa Tamlinista lähinnä, koska hän oli myös hyvin mitäänsanomaton. Tamlin ei ole mikään unelmien poikaystävä hänkään. Tamlin on kontrolloiva ja mustasukkainen, mikä tietenkin tämän kirjan mukaan on ainoastaan romanttista ja seksikästä. Se ei ole. Feyre ja Tamlin harrastavat pari kertaa seksiä. Se sentään on jotain, mitä molemmat haluavat eikä Feyreä pakoteta millään tapaa. Että siitä edes pisteet. Tosin aika tarinan alkupuolella Tamlin pitelee Feyreä seinää vasten ja puree hänen kaulaansa. Todella romanttista, eikä ollenkaan karmivaa. Tämä tapahtuma taas johtuu siitä, että Tamlin on jonkun suuren rituaalin takia ottanut itseensä jonkin metsästäjäolemuksen, jonka tarkoitus on etsiä joku neito ja viedä se luolaan seksiä varten. Kaikki hovin keijunaiset odottaa luolan luona ja tahtoo tulla valituksi, mutta Feyren täytyy pysyä poissa, koska jos Tamlin/Hunter löytää hänet, niin hän ei voi kontolloida itseään. En tykännyt.

Kaksi pienempää asiaa, joista en pitänyt. Ensinnäkin kirjassa tykätään kohdistaa tarpeetonta raakaa ja seksuaalistettua väkivaltaa naishahmoja kohtaan. Yksi nainen kidutetaan hengiltä ja sitten hänen alaston ruumiinsa roikkuu pahan kuningattaren valtaistuinsalissa. Toinen on se, että kirja käyttää yhtä iki-inhokkijuonielementeistäni. Päähenkilölle ei kerrota mitään ja häneltä salaillaan kaikkea, joten sitten hän päättää ottaa itse asioista selvää ja päätyy vaikeuksiin.

Kuningattaresta puheen ollen. Hän on kirjan ainoita dominoivia ja johtoasemassa olevia naishahmoja, joten luonnollisesti hän on paha ja vihollinen. Naispahiksen on oltava tietenkin myös todella seksuaalinen ja puhtaasti paha, koska kuinkas muutenkaan. Hänelle yritetään kehittää jotain traagista taustatarinaa, mutta sillä ei ole merkitystä yhtään millekään ja lopulta sitäkin käytetään vain näyttämään muutama uusi ilkeyden muoto.

Kaikesta valituksestani ja kirjan problemaattisista elementeistä huolimatta kykenen ainakin jonkin verran näkemään, miksi sarjasta pidetään. Siinä on fantasiaa ja keijuja ja seksiä ja romantiikkaa ja toimintaa ja satuelementtejä. Minulle sen huonot piirteet kuitenkin ylittivät hyvät enkä ainakaan näillä näkymin aio jatkaa sarjan parissa. Varsinkin siksi, että pelkään sarjan pilaavan Lucienin hahmon, joka oli ainoita asioita, joista pidin ilmin yhtään muttaa tai poikkeusta.

2 / 5 yllättävän sympaattista olentoa metsässä


Sarah J. Maas: A Court of Thorns and Roses, 2015, Bloomsbury, 419 sivua

2017:
9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja

2016:

5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman

2015:
17. Kirja, joka on mukaelma jostain klassisesta tarinasta, esim. sadusta, näytelmästä tai kirjallisuusklassikosta

Paluu vuosien taa: The Red Scrolls of Magic

Vuorossa kirja, jota odotin suurin odotuksin ja sormet syyhyten. Se ei valitettavasti ihan vastannut odotuksiani, mutta herätti ainakin ajatuksia tämän järkyttävän pitkän valituspostauksen verran.

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Cassandra Clare & Wesley Chu: The Red Scrolls of Magic

Palaamme jälleen aikaan Langenneiden enkelten kaupunkien alussa. Valentine on voitettu ja Magnus ja Alec lähtevät ansaitulle lomalle Eurooppaan. Lomailu ei kuitenkaan kestä kauaa ennen kuin ongelmia ilmaantuu ja rentoutuminen joudutaan laittamaan sivuun. Rentoutumisen sijaan he joutuvat salaperäisen kultin jäljille, jonka perustamiseen Magnus on jollain tapaa sekaantunut. Kultin jahtaamisen ohella he joutuvat selvittelemään tuoreen parisuhteen mutkia ja selvittämään paikkaansa toistensa elämässä.

Ennen kuin aloitan varsinaisen arvostelun, on sanottava, että kaikista kirjan vioista huolimatta palaaminen Varjometsästäjien maailmaan ja erityisesti näiden kahden rakastamani hahmon luokse, oli ihanaa ja nostalgista. Kirja ei todellakaan ollut mikään mestariteos, mutta tunnesiteeni Magnukseen ja Aleciin tuo minulle aina hyvän mielen, kun he esiintyvät jossain sarjan kirjassa. Tämä pohjustamaan arvosteluani, jossa valitan yhdestä sun toisesta asiasta. Hups.

Heti ensimmäisenä käsitellään kirjan ulkomuoto alta pois. Ensinnäkin en pidä kirjan nimestä. Se on mielestäni todella geneerinen fantasiakirjan nimi ja lisäksi siinä on minua aina ärsyttävä täysin turha "the"-sana. Kannessa taas tapahtuu liikaa asioita. Siinä on joka kohdassa jotain tekstiä ja fontteja ja värejä ja kokoja on yhdistelty vähän miten huvittaa. Kannen kaupunkimaisemasta pidän kyllä hyvinkin paljon! Sen värimaailma ja selkeästi tyylitelty olemus vetoaa minuun, mutta hahmot ovat se pilaava tekijä. Ymmärrän, että niissäkin on haettu samaa tyyliteltyä fiilistä, mutta kasvottomuus on mielestäni jotenkin häiritsevää. En ensin kiinnittänyt siihen niin paljon huomiota, mutta Ereitan asiasta valitettua, en itsekään enää voinut olla näkemättä ja häiriintymättä kasvottomuudesta. Lisäksi on erikoinen valinta tehdä Magnuksen ihosta sininen, sillä meille on jo esitelty samasta maailmasta sini-ihoinen hahmo ja se ei ole Magnus. Magnuksen tunnusmerkki ovat hänen kissasilmänsä. Koin tämän design-ratkaisun joko huolimattomaksi tai vain laiskaksi.

Tietty huolimattomuus vaivasi mielestäni kirjaa ja sen mainontaa muutenkin. Tiedän, että tämä on ikään kuin lisämateriaalia varsinaisille sarjoille eikä siinä yritetä kenties saada niinkään paljon uusia lukijoita enää mukaan, mutta se toi mukanaan tunnetta, että kustantaja ei nyt oikein välitä tästä kirjasta. Parhaassa tapauksessa se olisi ollut mahdollisuus kirjoittaa jotain ainutlaatuista ja rajoja rikkovaa, kun lukijoiden kalastelusta ei tarvitse välittää. Lisämateriaalit voi tehdä myös kunnolla, itse ainakin katsoin kaikki monen tunnin lisämateriaalit Taru Sormusten Herrasta -elokuvien teosta ja ne oikeasti lisäsivät katselunautintoani. Tämä kirja olisi voinut olla mahdollisuus oikeasti juhlistaa näitä kahta kiinnostavaa hahmoa irrotettuna isomman sarjan kontekstista. Se ei valitettavasti ole aivan, mitä saimme. Kaiken kaikkiaan The Red Scrolls of Magic tuntuu vähän laiskalta ja innottomalta. Se ei tarjoile kovinkaan paljon uutta eikä uudenlaista. Se on kerta kaikkiaan keskinkertainen, mikä surettaa minua suuresti, sillä olisin tahtonut rakastaa tätä kirjaa.

Ensinnäkin minua ärsytti päätös siitä, mihin ajan jaksoon tarina sijoitetaan. Langenneiden enkelten kaupunki ilmestyi vuosia sitten ja koko Varjojen kaupungit -sarja on ollut päätöksessä jo hyvän tovin. Tämä luku elämästä ja kirjallisuudesta on jo luettu ja uudet sivut käännetty. Sen sijaan joudumme heitetyksi takaisin tapahtumiin ja tunnelmiin ja hahmojen kehityskaareen, jotka on jo käsitelty. Olisin mieluummin nähnyt Magnuksen ja Alecin tarinan vaikka heti Taivaallisen tulen kaupungin jälkeen, sillä se jätti koko maailman avoimeksi. Tieto siitä, mitä henkilöillä on edessä, ei tuo sisäpiiriläistunnetta, vaan turhautumisen siitä, että meidän on nyt välitettävä henkilökehityksestä, jonka määränpään jo tiedämme. Tämän kirjan olisi pitänyt ilmestyä heti Langenneiden enkelten kaupungin jälkeen tai sijoittua tulevaisuuteen. Tällaisenaan se jää aika latteaksi eivätkä panokset oikein missään vaiheessa nouse kovin korkealle, sillä tiedämme jo, ettei henkilöille tai maailmalle voi tapahtua mitään kovin isoa ilman, että se muuttaisi kaikkien seuraavien kirjojen sisällön.

Kirjassa on myös tehty muutama hieman erikoinen kerronnallinen ratkaisu. Isoin ja häiritsevin niistä on asioiden liiallinen selittely. Jos kustantajakin oli sitä mieltä, että tämä kirja on lisämateriaalia sarjaa jo tunteville, miksi KAIKKI maailmaan ja henkilöihin liittyvä kuvaus lähtee nollasta? Kirjaimellisesti kaikki varjometsästäjistä ja demoneista lähtien selitetään aivan kuin ne esiteltäisiin aivan ensimmäistä kertaa. Olen lukenut koko sarjan, tiedän kyllä kuka on Jace Herondale ja mitä varjometsätäjät tekevät, sitä ei tarvitse selittää minulle juurta jaksaen. Lisäksi kirjassa käytetään useaan kertaan kerronnallisia oikoreittejä ja luotetaan siihen, että lukijat tuntevat tämän tropen, miksi turhaan rakentaa mitään muuta jännitettä. Tässä etenkin ja pahimpana syyllisenä "en voi kertoa hänelle tunteistani jostain syystä ja oi ei nyt se johti väärinkäsitykseen". Huoohhhh. Muutenkin kliseiden käyttöä olisi voinut vähän rajoittaa varsinkin näin lyhyessä kirjassa.

Kaiken valittamisen keskellä vähän jotain hyvääkin. Vaikka kerronta nojautui välillä kliseisiin, siinä oli myös paljon erittäin sujuvaa, hauskaa ja jännittävää sisältöä. Kirja etenee nopeasti sekä juonen että sivujen kääntämisen osalta, joten se oli hyvää vaihtelua hieman raskaammille teoksille, joita luin samaan aikaan. The Red Scrolls of Magic sisältää joitain todella hienoja, elävästi kuvailtuja ja mukaansa tempaavia kohtauksia. Aivan erityisesti mieleeni on jäänyt loppuhuipennuksen suuri kohtaus kultin kanssa. Se oli todella hyvä ja nautinnollinen kohtaus alusta loppuun eikä todellakaan tuntunut toisella kädellä hutaistulta. Siitä kohtauksesta löytyi vauhtia, jännitystä, oikeita tunteita ja näyttäviä hetkiä. Kaiken kaikkiaan erinomainen osa kirjaa. Lisäksi se sisälsi yhden suosikki tropeistani, jota en nyt kuitenkaan aio teille paljastaa. Ja kyllä, tiedän, että on vähän tekopyhää ensin valittaa siitä, miten kirja käyttää tropeja ja seuraavassa kappaleessa riemuita itselleen mieluisista tropeista. Eli loppukohtaus oli sitä parasta Clarea, vaikka sinne pääseminen yski toisinaan kiusallisesti.

Clare ei kirjoittanut tätä kirjaa yksin, vaan Wesley Chun kanssa. En osaa sanoa, kuka on tehnyt mitä, mutta jotain raikkautta kirjasta löytyi, joka voitaisiin kenties laittaa uuden näkökulman piikkiin. Kirjan henkilöt nimittäin ovat kiinnostavia ja monisyisiä ja vähäisestä sivumäärästä huolimatta ehdimme oikeasti viettää aikaa henkilöiden kanssa ja päästä heidän ajatuksiinsa sisälle. Olisin itse tehnyt hieman toisenlaisen ratkaisun pahiksen kohdalla, sillä pidän paljon enemmän moraalisesti monimutkaisista ja omien kokemustensa valossa sympaattisista pahiksista kuin pahasta pahan tähden. Pahikseen liittyi myös aivan kirjan viimeinen kohtaus, joka oli mielestäni hyvin erikoinen eikä sopinut aiemman tekstin kanssa. Se sekoitti ainakin omaa käsitystäni pahiksen motiiveista, koko juonen merkityksestä ja oli lisäksi monilta osin aika kliseinen.

Tiedän, että Varjometsästäjät -kirjasarjan pohjalta tehty TV-adaptio Shadowhunters ei ole kaikkien mieleen ja jakaa mielipiteitä hyvinkin paljon, mutta itse ilmottauduin sarjan faniksi ilman minkäänlaista häpeää. Pidän siitä, miten sarja käsittelee hahmoja ja millaisia uusia elementtejä ja omia tulkintoja juonesta siinä tehdään. Lisäksi arvostan, ettei sarja ota itseään liian vakavasti ja yritä olla seuraava suurten palkintogaalojen kilpailija. Olinkin hieman epäileväinen siitä, miten pystyisin taas asennoitumaan sarjan hahmoista kirjojen hahmoihin, mutta sain kerrankin olla turhaan huolissani. Hyppääminen taas kirjan maailmaan sujui jouhevasti eikä ero tuntunutkaan niin isolta kuin ajattelin. Yksi syy tälle kenties on se, että The Red Scrolls of Magic täyttää sivujaan paljon Magnuksella, joka on suuri rakkauteni ja kaikki eri versiot tästä hahmosta tuntuvat omalla tavallaan uskottavilta. Magnus on niin omalaatuinen ja monisyinen vuosisatoja nähnyt hahmo, että hänen käytökseensä sopii melkein mikä vaan.

Vielä yksi pikkuasioista valittaminen ennen kuin kasaan itseni ja tämän arvion kokoon. Claren suosikkitapa kirjoittaa seksuaalista jännitettä. "Nyt se tapahtuu, ei sittenkään, kyllä, nyt ei, nyt taas ja keskeytys." On muitakin tapoja kertoa lukijalle, että kaksi hahmoa tuntevat vetovoimaa toisiinsa kuin asettaa heidät seksuaaliseen tilanteeseen ja sitten keskeyttää se syystä tai toisesta yhtäkkiä ja odottaa taas uutta tilaisuutta päästä asiaan. Muita tapoja olisi niin monta. Miksi, voi miksi, tämä on se, jota kukaan viitsii käyttää?

Viihdyin kirjan parissa hyvin sitä lukiessani, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän ärsyttäviä asioita keksin. Muut valituksen aiheeni ovat lähinnä pikkuseikkoja tai mielipidekysymyksiä, mutta isoimpana on tämä. Malec on monille juuri se ensimmäinen kosketus siihen, että fiktiossa voi olla myös muita kuin heteropareja. Monille Malec ja Magnus ja Alec ovat olleet järisyttävän tärkeitä ja siksi heihin keskittyvä kirja kantaa jo ennakkoon mukanaan paljon suurempaa vastuuta ja tärkeyden taakkaa. Miksi siis juuri tämä kirja on se vähän hutaistun ja lisämateriaaliksi tarkoitetun oloinen samalla, kun taas uusi sarja ja uusi Clary-kopio saa täyden panostuksen? Jos tekee näin monille tärkeää ja odotettua kirjaa, niin se pitäisi sitten tehdä kunnolla tai odottaa paremman inspiraation iskemistä. Claren kirjat ovat yleensä paljon paksumpia, monitasoisempia ja mukaansa tempaavia. The Red Scrolls of Magic, joka ainakin minulle olisi sarjan pääantia, ei vain ole kovin mieleenpainuva kirja. Tosin ainakin se on herättänyt ajatuksia ja keskusteluja, minkä ainakin tässä tapauksessa katson positiiviseksi asiaksi.

Haluan päättää arvioni hyvällä asialla ja siksi intoilen vielä kerran siitä, että vaikka itse kehityn ja opin, Malec on aina minulle se ensimmäinen ja alkuperäinen ja herättää lämpimiä tunteita. Näiltä hahmoilta olen saanut niin paljon ja rakkauteni heitä kohtaan lieventää myös tunteita, jotka tästä kirjasta jäivät käteen. Aion ehdottomasti lukea myös jatko-osan sen ilmestyessä ja kaikesta tästä valituksesta huolimatta The Red Scrolls of Magic saa minulta arvioksi

31/2 / 5 aaltosurffausta bileistäpoistumismetodina

Cassandra Clare & Wesley Chu: The Red Scrolls of Magic, 2019, Simon & Schuster, 350 sivua

2019:
19. Et pidä kirjan nimestä
28. Kirjan kannessa on kuu
30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

2017:
7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja

Klassikkosiivous: Neito vanhassa linnassa

Ensimmäinen Klassikkosiivouksen kirja luettu!

https://kirja.s3.amazonaws.com/

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (eli Northanger Abbey)

Catherine elää yksinkertaista maalaiselämää suurperheen yhtenä lapsena. Hän on kirjarakas ja aika haaveilevaa tyyppiä, joten vanhemmat eivät oikein tiedä, mitä hänen kanssaan tekisivät. Naapurin pariskunnan tarjous ottaa Catherine mukaansa Bathiin vierailulle otetaan siis vastaan hyvillä mielin. Catherine pääsee tutustumaan Bathin seurapiireihin ja etenkin Thorpen perheeseen. Hän kohtaa myös kiinnostavan oloisen herra Tilneyn ja tämän miellyttävän sisaren sekä erikoislaatuisen isän. Kun Tilneyt sitten kutsuvat Catherinen kartanoonsa vierailulle, hän saa jälleen kokea seurapiirielämän käänteitä sekä saada selvää herra Tilneyn aikeista.

Kuten juonitiivistelmästä saattaa vähän paljastua, tässä kirjassa on kaksi selkeästi eroteltavaa vaihetta. Ensimmäinen puolisko on aika Bathissa ja sen jälkeinen puolisko on koko varsinainen Northanger Abbey -osio. Osat kyllä liittyvät henkilöiden ja sen sellaisten kautta yhteen, mutta tuntuivat itsessään hyvin irrallisilta. Itselleni ainakin jäi tunne kahdesta kirjasta sullottuna yhdeksi. Sekä tässä asiassa, että muutamassa muussa on hyvä muistaa, että vaikka Neito vanhassa linnassa julkaistiin vasta Austenin kuoleman jälkeen, se on kronologisesti hänen ensimmäinen valmiiksi kirjoittama romaaninsa. Kaikki vähänkään omia tarinoita kirjoittaneet tietävät varmasti, että ensimmäinen ei koskaan ole paras.

Postaukseen liittämästäni kuvasta huolimatta luin oikeasti isoäitini hyllystä lainatun (omitun) kappaleen, joka on julkaistu vuonna 1953. Sen paperikansia ei ole enää jäljellä, vaan se on epämäärävärinen vanha kirja, jonka sivuissa on ruskeita tahroja. Kirjan olemus ja suomennoksen vanhanaikaisuus ehdottomasti toivat omanlaisensa tunnelman kirjan lukemiseen. Erikseen on mainittava, että kärryt tai kiesit on tässä versiossa suomennettu "kääsit" ja se huvitti minua joka kerta. Lisäksi John Thorpe puhuu "kääseistään" taukoamatta, joten sain oikein reilun annoksen tätä suomennoksen helmeä.

Kerronnassa on hauskana elementtinä paikoitellen hyvin voimakas kertojan ääni. Lukijaa puhutellaan toisinaan suoraan ja kertojalla on myös omia mielipiteitä asioista. Välillä on ilmassa kunnon parodian makua, kun kertoja käsittelee sitä, miten romaaneja väheksytään ja miten romaanikirjailijat itsekin väheksyvät töitään. Mukaan mahtuu myös joitain yhteiskuntaan liittyviä kommentteja ja tämä vanha kirja onnistuu olemaan toisinaan hyvinkin ajan hermolla. Kertoja on hauska elementti kirjassa ja toimii suht hyvin, mutta toisinaan menee vähän ontuvaksi. Tässä juuri näkyy kirjailijan kokemattomuus ja kerronta meinaa pari kertaa heittää lukijan ulos tarinasta.

Kirjassa nimeltä Nothanger Abbey ensimmäinen maininta koko paikasta tulee sivulla 130/243 ja paikan päälle päästään vielä hieman myöhemmin. Puoliväliin asti ainakin minulla kirja tuntui kovin raskaalta eikä edistynyt millään. Palaan kohta sen syihin. Kun sitten puoliväli ylitetään ja on aika lähteä Bathista kohti Northanger Abbeya, lähtee tarina sujumaan huomattavan paljon jouheammin. Aika Northanger Abbeyssa sekä sitä seuraavat lopun tapahtumat ovat valtavan paljon kiinnostavampia kuin mikään Bathissa ja raivostuttavien henkilöidenkin määrä putoaa huomattavasti lukuisista vain yhteen. Koen, että tämä teos olisi noussut parempiin sfääreihin, jos Bath olisi ollut vain vähintään puolet lyhyempi ponnistuslauta varsinaiseen Northanger Abbey -juoneen eikä samanarvoinen oma esityksensä. Muutenkin koin, ettei kirjassa ollut tarpeeksi asiaa sen sivumääräksi. Koko juttu olisi ehkä toiminut pienoisromaanina paremmin. Nyt se tuntui sata sivua liian pitkältä. Samoja asioita toistettiin liian monta kertaa ja välillä ajattelin, että nyt tehdään tikusta asiaa. Ainakin siinä kohtaa, kun mennään jälleen uusiin tanssiaisiin, joissa tapahtuu taas samat asiat.

Nyt pääsemme kirjan raivostuttavimpaan ja monia epätoivoisia valitusviestejä aiheuttaneeseen elementtiin. Se on koko Thorpien perhe, joka ajoi minut toisinaan lähes lopettamisen partaalle. Jossain vaiheessa iski vakavanlaatuinen Thorpe-yliannostus ja jouduin asettamaan itselleni tavoitteita, lahjuksia ja palkintoja päästäkseni edes vähän eteenpäin. Niin sietämättömän ärsyttävänä koin Thorpet. Isabella Thorpe esitellään ensin kivana ja Catherinen uutena ystävänä, mutta nopeasti käy ilmi, että mukavan esityksen alla on todella rasittava ja itsekeskeinen tyyppi. Hän puhuu taukoamatta ja yleensä itsestään ja välittää vain ja ainoastaan itsestään ja omista asioistaan. Isabellan veli John Thorpe taas puhuu myös taukoamatta itsestään ja menopeleistään, on epäkohtelias äitiään kohtaan, vähättelee asioita joiden katsoo olevan "tyttöjen juttuja", puhuu toisten päälle ja odottaa, että kaikki ovat aivan äärettömän kiinnostuneita hänestä koko ajan.

Molemmat henkilöt ovat hyvinkin aidon tuntuisia ja ihan tosielämässä kohdattuja, mutta ongelmana olikin, että heitä oli kirjassa aivan liikaa. Kirja käyttää 150 sivua siihen, että se näyttää uudestaan ja uudestaan, miten tympeitä tyyppejä nämä Thorpet ovat. Kävi ilmi vähemmästäkin. Minua oikein rasitti ottaa kirjaa käteen, kun tiesin että luvassa on taas lisää niitä helkkarin Thorpeja. Lisäksi he tuntuivat hieman tarpeettomilta. Kaikki heihin liittyvät konfliktit ratkeavat todella helposti ja nopeasti ja kun Bath jää taakse, jäävät myös Thorpet eikä heistä kuulla enää kuin parin kirjeen muodossa. Olisin ilomielin korvannut leijonan osan Thorpe-sisällöstä Tilneyhin, linnaan ja koko romanssikuvioon.

On kyllä vielä sanottava, että siis luoja pelasta minut kaikilta tämän maailman John Thorpeilta. Se hahmo oli aivan liian todellinen. Ärsyttävistä ärsyttävin ja niin tunnistettava. Saan inhon väristyksiä, kun ajattelenkin. John Thorpen voisi pudottaa suoraan nykypäivään ja hän olisi yhtä järkyttävän tunnistettava. Vaihdetaan vain hevoskärryt autoksi, niin jo lähtee.

Vielä lyhyt sananen päähenkilöstä. Catherine oli oikein kiva ja sopi tarinan päähenkilöksi, mutta hän jää selkeästi muiden hahmojen varjoon. Hän tuntuu vievän lukijaa henkilöiden ja tarinan luo olematta itse kovinkaan erityinen. Catherine ei missään nimessä ollut ärsyttävä, mutta ei myöskään kaikkein mieleenpainuvin. Toisinaan hän oli kyllä hyvinkin sympaattinen ja Catherinen suorasukaisuus ja kirjaimellisuus toivat häneen vähän kiinnostavaa särmää. Välillä lipsuttiin kyllä rasittavaan naiiviuteen ja "lukijaa tietää, mutta hahmo ei millään huomaa" -juonikäänteet kokivat vähän liiallista käyttöä.

Kaiken kaikkiaan Neito vanhassa linnassa oli kiva ja omalle lajilleen ja tyylilleen tyypillinen eikä sen lukemiseen olisi pitänyt mennä niin kauaa kuin mitä minulla meni. Se on oikeasti ihan hauska ja kiinnostava omalla tavallaan, mutta minulle siinä ei oikeastaan ollut imua enkä jaksanut keskittyä kuin ehkä kymmenisen sivua kerrallaan. Romantiikan ajan romanssikirjallisuus ei ole ihan minua varten, mutta koen joka tapauksessa jälleen hieman sivistyneeni.

3 / 5 salaperäistä kääröä kaapin nurkassa

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa, Northanger Abbey, 1818, suomentanut Eila Pennanen,1953, WSOY, 243 sivua


Helmet2019:
6. Rakkausromaani

Helmet2015:
44. Klassinen rakkausromaani

Juonittelujen hengästyttävä paluu: Crooked Kingdom

Muutaman kuukauden jaksoin Six of Crowsin jälkeen odottaa, kunnes taivuin ja oli pakko päästä jatko-osan kimppuun. Varoitan jo etukäteen, että tämä postaus on pitkä. Todennäköisesti pisin yksittäinen postaus blogini olemassaolon aikana.

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Leigh Bardugo: Crooked Kingdom

Ennen kuin aloitan arviossani edes juonitiivistelmää varoitan spoilereista. Käsitelläkseni Crooked Kingdomin juonta ja piirteitä en voi olla paljastamatta joitain yksityiskohtia Six of Crowsista, joten jos et ole sitä lukenut, etene äärimmäistä varovaisuutta käyttäen. Crooked Kingdomin spoilereista varoitan tarvittaessa vielä kyseisissä kappaleissa erikseen, joten tämä yleinen spoiler-varoitus koskee vain Six of Crowsia.

Eli tästä eteenpäin spoiler-varoitus on voimassa!

Onnistuneen Ice Courtin keikan jälkeen Kazin ja hänen rikollisporukkansa odottivat saavansa nauttia makeasta elämästä. Kaikki meni kuitenkin hirveällä tavalla pieleen ja rahojen sijaan he saivat vain petoksen. Inez on kaapattu ja rahat saamatta, joten Kazin on jälleen keksittävä kaiken selvittävä suunnitelma, jonka täytyy tällä kertaa olla edellistäkin kekseliäämpi. Tämä taistelu käydään kotikentällä Ketterdamissa ja panoksena pelissä riippuu koko kaupungin tulevaisuus, kun mukaan sekaantuvat myös muiden maiden edustajat. Vaarallinen jurda parem -huume kiehtoo kaikkia ja kamppailu sen hallinnasta on vaarassa maksaa Kazille ja kumppaneille jokaiselle enemmän kuin he olisivat valmiita antamaan.

Kuten ehkä epätoivoisesta juonitiivistelmäyritelmästäni saattaa huomata, Crooked Kingdomissa tapahtuu paljon. Siinä on yli 500 sivua ja näile sivuille mahtuu aivan valtavasti tavaraa. Kun vielä oikeastaan kaikki liittyy jollakin tapaa yhteen, lyhyen ja jollain tapaa järkeen käyvän juonikuvauksen kirjoittaminen meinasi aiheuttaa muutamia ennenaikaisesti harmaita hiuksia. Palaan juoneen omassa kappaleessaan vielä myöhemmin, sillä siitä minulla on Ajatuksia ja Mielipiteitä. Ensin käsittelen kuitenkin kirjan kaikkein olennaisimman osan, sen sielun suorastaan, alta pois.

Sekä Crooked Kingdomissa että Six of Crowsissa on paljon hyviä elementtejä, mutta yksi nousee kirkkaasti yli muiden ja se on henkilöt. Kakkososan etuna on se, että henkilöitä ei tarvitse enää esitellä, vaan lukija tuntee heidät jo ja parhaassa tapauksessa välittää heidän kohtaloistaan. Niinpä pääsemme syventämään hahmojen moniulotteisuutta sekä suhdettamme heihin. Kaikki kuusi päähenkilöä saavat toimia Crooked Kingdomissa näkökulmahahmoina sekä saavat vähän omia eriäviä kaariaan. Vaikka osa hahmoista on minulle tärkeämpiä kuin toiset, kaikkien kaaret olivat hyviä, kiinnostavia ja mukaansa tempaavia.

Erittelen tässä nyt satunnaisessa järjestyksessä jotain eri hahmoihin ja heidän kaariinsa liittyviä ajatuksiani. Aloitan Wylanista ja Jesperistä, koska he ovat suosikkejani. Rakastin molempien roolia kirjassa sekä erikseen että romanssina. Molemmat saavat Crooked Kingdomissa enemmän tilaa ja näkyvyyttä ja molemmille rakennetaankin erittäin hyvät ja toimivat kaaret. Sekä Wylanin että Jesperin tarinat liittyvät voimakkaasti perheeseen. Siihen, mistä lähtökohdista he ovat aloittaneet ja miten he saavat sen sovitettua yhteen nykyisten elämiensä kanssa. Kaiken kaikkiaan onnistunutta.

Nina ja Matthias saivat myös oman osansa valokeilasta. Nina on edelleen aivan erinomainen hahmo ja rakastan häntä suuresti. Arvostin myös sitä, että Nina sai vähän synkemmän kaaren vastapainoksi humoristisemmalle luonteelleen. Ninan tarina Crooked Kingdomissa oli todella hieno ja kaikista henkilöistä jäin miettimään sitä pisimpään kirjan päättymisen jälkeen. Matthias sen sijaan ei edelleenkään oikein avautunut minulle. Ihan pidän hänestä ja Matthiaksella on hyviä kohtauksia, mutta silti hahmona jää minulle etäiseksi. Lisäksi en jaksanut olla erityisen kiinnostunut Ninan ja Matthiaksen romanssista Six of Crowsissa enkä yhtäkkiä kasvattanut kiinnostusta Crooked Kingdominkaan aikana. Parilla on hetkensä ja etenkin yksi kohtaus Little Ravkassa oli todella hyvä ja sain hetken tuntea oikeaa eläytymistä parin kemiaan. Muuten se jäi vähän tylsäksi minulle.

Sitten vielä Kaz ja Inej. Pidin molempien kaarista erillisinä ja hahmoina molemmat toimivat loistavasti, mutta Kaz/Inej romanssi ei uppoa minuun sitten yhtään. Pahoittelut kaikki te, jotka shippaatte juuri tätä paritusta. Ainoastaan Crooked Kingdomin kylpyhuonekohtaus haavojen sitomisineen myi minulle tätä romanssia, muuten en tykännyt. Kazin hahmolle on olennaista ja tärkeää, että hänellä on joku suuri rakkauden kohde, mutta minuun olisi uponnut huomattavasti paremmin syvä platoninen suhde. Romanssielementti laski mielestäni koko suhteen tasoa, sillä syviä ystävyyksiä näkee liian harvoin, kun taas teini-ikäisten romansseja ihan tarpeeksi. Lisäksi en koe, että kaikki kuusi olisivat tarvinneet mitään romanssin poikasta. Kaz ja Inej tarvitsevat täysin eri asioita ja suhde näkyy välillä hyvinkin epäterveessä ja molemmille haitallisessa valossa. Kumpikaan ei kykene puhumaan tunteistaan tai yhtään mistään ja heillä on molemmilla niin paljon traumoja ja selvitettäviä asioita, että tämä suhde olisi millään tapaa hyvä idea tai tuomittu mihinkään muuhun kuin epäonnistumiseen.

Suurin ärsytykseni oli kuitenkin se, että kirjailija päätyi tämän parin kanssa yhteen ainoista kirjallisista epäonnistumisista. Kyseessä on suuresti vihaamani "lukija tietää molempien hahmojen ajatukset, mutta hahmot eivät kerro niitä toisilleen ja syntyy väärinkäsityksiä". Se on minusta halpaa draaman luomista ja kuuluu keskinkertaisiin teiniromanssikirjoihin, ei muuten pitkälle mietittyyn synkkään fantasiaseikkailuun. Sain pyöritellä silmiäni muutamaankin otteeseen, kun Kazin ja Inejin ajatukset menivät suurin piirtein näin:
Inej: "Hän ei välitä oikeasti minusta, olen hänelle vain tarpeellinen tavoitteen saavuttamiseen."
Kaz: "Inej tietää varmasti, kuinka paljon hän minulle merkitsee."
Koko tämä kuvio sai minussa aikaan ainoastaan ärsyyntymistä.

Tiivistettynä siis kaikkien hahmojen yksittäiset kaaret olivat erinomaisia, ajatuksia herättäviä ja pitkälle mietittyjä. Romansseista ainoastaan Wylan/Jesper oli mieleeni ja muissa olisi ollut vähän parantamisen varaa. Tosin tunnistan, että kyseessä saattaa olla myös ihan minusta itsestäni lähtöisin oleva ongelma. En ollut oikein investoitunut romansseihin ja ne jäivät siksi vähän laimeiksi.

Kirjan erinomaisten hahmojen osuuden jälkeen siirrymme jälleen hieman ristiriitaiseen. Crooked Kingdomissa tapahtuu paljon ja siinä on juonta vaikka muille jakaa. Tämä on sekä hyvä että huono asia. Crooked Kingdomissa on paljon loistavaa juonta, mutta se ei ole kokonaisuutena läheskään yhtä toimiva kuin edeltäjänsä. Six of Crowsin juoni on todella yhtenäinen ja jännite pysyy yhtä hyvin koko kirjan läpi sekä hitaissa että vauhdikkaammissa kohtauksissa. Crooked Kingdomissa juoni on paikoitellen vähän sekava ja asiasta toiseen hyppivä. Se tuntui lähes siltä kuin samoihin kansiin olisi tungettu useammasta kirjaideasta tehty tilkkutyö. Lopun juonien yhteennivonta oli kuitenkin niin hieno, hyvin toteutettu ja hengästyttävä, että sitä lukiessa täysin unohtuu edeltävät pienet puutteet.

Kaikki juonen palaset itsessään olivat kyllä kiinnostavia ja moniulotteisia, mutta ongelmana tuntui olevan niiden ajoitukset ja painotukset. Vauhti meinaa välillä vähän tyssätä, vaikka paljon tapahtuu. Tapahtumat vain tuntuvat olevan erikoisesti jaksotettu. Se ei häiritse näin hyvässä kirjassa hirveästi, koska haluan kuitenkin tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta se aiheuttaa sen, että välillä keskittyminen herpaantuu ja huomaakin yhtäkkiä olevansa puhelin kädessä selailemassa intagramia lukemisen sijaan. Sen sijaan tunnelmat oli tahditettu hyvin osuvasti. Crooked Kingdomin voi karkeasti jakaa kahdenlaiseen tunnetilaan; tunteelliseen ja stressaavaan. Välillä myös molemmat yhtäaikaa. Tätä auttaa hyvin paljon se, että hahmot ovat jo tutut ja heihin on ehtinyt kunnolla kiintyä.

Grisha-kirjojen maailma on edelleen kiinnostava ja hyvin rakennettu. Bardugo osaa myös kuvailla sitä erittäin onnistuneesti. Kuvailut ovat selkeitä ja tarkkoja, mutta rivät liiaallisia tai epäolennaisiin asioihin keskittyviä. Hän on etenkin tunteiden kuvailun mestari ja kaikenlaiset tunnelmat ja tunnetilat välittyvät koko kirjan ajan hengästyttävän hyvin. Niiden lisäksi myös paikat ja puitteet onnistuvat tulemaan jotenkin iholle. Niiden yleisen ulkonäön lisäksi välittyy myös niissä vallitseva tunnelma.

Crooked Kingdom oli minulle ensimmäinen laatuaan myös yhdellä hieman erikoisella tavalla. Yleensä kohtelen kirjojani äärimmäisen hyvin, jopa melkein silkkihansikkain. Vältän rikkomasta selkämystä ja yritän pitää kirjani mahdollisimman uuden näköisinä. Kappaleeni Crooked Kingdomista on kuitenkin päässyt hyvin kärsineen näköiseksi. Siinä on ryppyjä, tahroja, kulumia, taittuneita kulmia ja selkämys täynnä viiruja. Lisäksi sen selkämyksestä on kulunut teksti yhdestä kohtaa lähes kokonaan pois. Tarkoittaa siis sitä, että minun on ehkä saatava kaunis Collector's Edition hyllyni kaunistukseksi ja vastaavan Six of Crowsin kappaleen kaveriksi. Tällä hetkellä ne näyttävät vähän turhan eri parilta.

Toinen aika epäolennainen yksityiskohta, mutta se jäi mieleeni: olin aivan pihalla siitä, minkä arvoinen rahayksikkö kruge on. Minulle ei ole käsitystäkään sen arvosta. Hahmot saattoivat sanoa jotain vaikka tuhannesta krugesta enkä tiennyt ollenkaan, onko se nyt paljon vai vähän rahaa. Huvittavaa oli, että luin Crooked Kingdomin Prahassa, jossa ei käytetä euroja eli olin yhtä pihalla rahan arvosta myös oikeassa elämässäni.

Crooked Kingdomin luettuani jouduin ihan pitämään taukoa ennen uuden kirjan aloittamista. Se jäi niin vahvasti kulkemaan mukaani useammaksi päiväksi ja jäin miettimään sen hienoja hetkiä ja jälkeensä jääneitä tuntemuksia. Arvostin myös sitä, että Crooked Kingdom jättää mahdollisuuden jatko-osalle, mikä sopisi kyllä erinomaisesti ainakin minulle.

41/2 / 5 tapaamista yliopiston edessä

Leigh Bardugo: Crooked Kingdom, 2016, Orion Children's Book, 536 sivua


Helmet2016:
25. Kirjassa on yli 500 sivua

Rakasta runoja: the sun and her flowers

Pidin Rupi Kaurin ensimmäisestä teoksesta milk and honey, joten päädyin heräteostoksena nappaamaan mukaani myös hänen toisen teoksensa.

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Rupi Kaur: the sun and her flowers

the sun and her flowers noudattelee samaa kaavaa Kaurin milk and honeyn kanssa eli se on jaettu teemallisesti osiin ja runoja värittävät myös Kaurin tekemät piirrokset ja luonnokset. the sun and her flowers koostuu osista wilting, falling, rooting, rising ja blooming.

Tämäkin teos koskettaa monenlaisia ja usein rankkojakin aiheita. On runoja rakkaudesta, seksistä, sukulaisista, parisuhteesta, pahoinpitelystä, huonoista suhteista, voimaantumisesta, itsetutkiskelusta, feminismistä ja vaikka mistä muusta. Kuten hyvin henkilökohtaisilla runoilla on tapana, osa koskettaa, osa herättää ristiriitaisia tunteita, osa ei kosketa lainkaan. Se onkin ehkä tällaisen runouden vahvuus. Jokainen voi löytää joukosta juuri sen, joka nyt puhuu samaa kieltä ja jättää toisille ne, jotka puhuvat heidän kieltään.

Kaurin kirjoitustyyli on samankaltaista kuin milk and honeyssa eli se on hyvinkin modernia eikä välitä niinkään loppusoinnuista tai muista vastaavista "säännöistä". Kuitenkin kehittymistä on selkeästi havaittavissa. Kaur on ehtinyt hioa tyyliään ja kirjallisesti the sun and her flowers nousee korkeammalle tasolle. Uutuuden viehätyksessään ja yksinkertaisuudessaan milk and honey ehkä vetosi minuun enemmän, mutta the sun and her flowers oli myös oikein oiva teos itsessään. Tässä kirjassa kuitenkin Kaurin tyyli on ehtinyt kehittyä selkeämmäksi ja tunnistettavammin juuri hänen tyylikseen. Itse pidän edelleen Kaurin runoudesta, mutta kaikkiin se ei varmasti vetoa. Jos ei mitään muuta, niin ainakin ajatuksia se herättää. Osa Kaurin runoista kertoo asioista, joita en ikinä voisi tunnistaa itsestäni, mutta saan silti kiinni siitä, millaisia tunteita hän lukijalle tahtoo välittää ja jään pohtimaan niitä vielä kirjan suljettuani.

Lisäksi pidän kovasti siitä, että Kaurin tausta punjabi-perheessä on selkeästi esillä hänen tekstissään. Hän ei yritä kirjoittaa kokemuksiaan ja ajatuksiaan jotenkin yleismaailmallisiksi, vaan antaa lukijalle rehellisen katsauksen siihen, miten juuri hän maailman ja elämän näkee.

Tässä kohtaa on rehellisesti myönnettävä, että kirjan lukemisesta ehti hetki vierähtää aikaa ja kun runokirjoista on jo valmiiksi vähän vaikeaa löytää sanottavaa, jää tämäkin postaus aika säälittävän lyhyeksi. Sen vielä sanon, että molemmat Kaurin kirjat herättävät minussa syvän halun piireellä kirjojen sivuille ja ympyröidä suosikkikohtiani. Ehkä jossain kohtaa uskaltaisin jopa niin tehdä.

4 / 5 auringonkukkaa

Rupi Kaur: the sun and her flowers, 2017, Simon & Schuster, 256 sivua

Kiehtovaa ja petollista peliä: Caraval

Prahassa suosikkipaikkojani oli kirjakauppakahvila The Globe ja aina toisinaan sieltä tarttui mukaani jokunen kirjakin. Caraval oli yksi niistä ja kenties myös eniten heräteostos. Olin kuullut siitä aiemmin, mutta tietoni olivat aika vähäiset. Pääsin siis kerrankin aloittamaan kirjaa hyvin neutraalein ajatuksin ja odotuksin.

https://pictures.abebooks.com/

Stephanie Garber: Caraval

Siskokset Scarlett ja Tella elävät hyvin rajoitettua elämää hallitsevan isänsä kontrollin alla. Scarlett aikoo saada itsensä ja Tellan pelastettua tilanteesta tulevan avioliittonsa avulla. Yhtäkkiä avautuu kuitenkin tilaisuus päästä mukaan mystisen Legendin Caraval-peliin, jossa taikuus on totta ja mitä vain voi tapahtua. Pelin alkaessa käy kuitenkin selväksi, että Legend on kaapannut Tellan ja tästä pelistä riippuu Tellan henki. Scarlettin on nyt pelattava Caravalin vaaralliset pelit loppuun asti, oli hinta mikä hyvänsä.

Caraval oli hyvin kiinnostava lukukokemus, joka herätti paljon ajatuksia ja jäin pohtimaan sitä vielä kirjan päätyttyäkin. Kerron kohta hieman yksityiskohtaisemmin kirjan hyviä ja huonoja puolia, mutta lyhyesti tiivistettynä voisin sanoa, että Caraval luo upean pohjan tarinoille ja niiden kehittelylle, vaikka itse jääkin toisinaan hieman ristiriitaiseksi laadun osalta. Pahoittelenkin etukäteen sitä, että keskityn arviossani niin moniin itseäni häirinneisiin tekijöihin, vaikka lukukokemuksena pidin Caravalista erittäin paljon.

Heti ensimmäisenä on saatava alta pois kirjan ehdottomasti heikoin osa; päähenkilö. Scarlett on aivan äärimmäisen raivostuttava melkein koko kirjan ajan ja hänen ärsyttävyytensä laskee koko kirjan tasoa. Scarlettin suurin ongelma oli ristiriitaisuus ja tietty epäjohdonmukaisuus, joka johti siihen, että Scarlett reagoi asioihin vähän miten milloinkin eikä hänestä saanut muodostettua kovinkaan tarkkaa kuvaa. Toinen syy oli se, että päähenkilöksi Scarlett on todella tyhmä. Hän todellakin täyttää Tyhmä Tyttö -luokitelmani. Scarlett esitellään sinä harkitsevana ja varovaisena siskona, mutta ei tarvitse kauaa odottaa, kun kaikki sen tapainenkin on hävinnyt. Scarlett ei ajattele mitään loppuun asti, vaan päätyy epämääräisten avuttomuus- ja tunteellisuuskuohujen vuorotellen johdattelemana tekemään todella tyhmiä ratkaisuja. Lisäksi Scarlett muistuttaa lukijaa koko ajan siitä, kuinka hyvä ja oikeamielinen hän on ja kuinka tämä tai tuo ei nyt ole ollenkaan sopivaa. Alussa se ihan sopii Scarlettin hahmoon, mutta jossain kohtaa lukija alkaa toivoa, että Scarlett voisi edes joskus edistää juonta ilman rasittavaa jahkailua. Scarlettista jäävä mielikuva on myös ehkä enemmän pikkumaisen ylemmyydentuntoinen kuin mitä kirjailijalla oli mielessä.

Onneksi Scarlett kuitenkin kasaa itsensä puolivälin jälkeen ja uppoutuu vihdoin kokonaan Caravalin peliin. Se antaa myös lukijalle mahdollisuuden nauttia matkasta. Tosin sitten saamme jälleen kohdata pikkusisko-Tellan, joka on myös äärimmäisen raskas ja tyhmiä valintoja tekevä hahmo. Hän on sellainen myös kirjan alussa ja hieman kauhulla odotan jatko-osaa, jossa Tella on päähenkilönä.  Puhutaanpas nyt samalla myös tyttöjen isästä. En oikein päässyt perille hänen tarkoituksestaan kirjassa. Alussa isä on pelottava hahmo ja luo motivaation paeta Caravaliin, mutta myöhemmin tuntuu lähinnä turhalta ja koko juttu ohitetaan todella nopeasti, vaikka alussa hän oli molempien tyttöjen elämää suuresti hallitseva paha hahmo.

Lupaan siirtyä pian asioihin, joista pidin, mutta vähän tahtoisin sitä ennen vielä valittaa. Caraval on Stephanie Garberin ensiromaani ja se kyllä toisinaan paistaa tekstistä läpi. Hän käyttää välillä aika kliseisiä ilmaisuja ja kokemattomuus näkyy esimerkiksi vähän epätasaisessa rytmissä. Juoni on kiehtova, mutta paikoitellen aika hektinen ja juoksee paikasta toiseen edes takaisin. Lisäksi kerronta rikkoo pari kertaa fourth wallia ja ainakin itseäni se ärsytti ja vetäisi pois tarinan imusta. Fourth wallia saa kyllä rikkoa, mutta se kuuluu mielestäni toisenlaiseen kerrontaan ja tyylilajiin. Caravaliin se ei vain yksinkertaisesti sopinut. Välillä koin myös lievää lukijan aliarviointia. Asioita selitettiin auki hieman turhaan ja edellisessä luvussa tapahtuneet paljastukset toistettiin heti seuraavassa luvussa.

Alkupuolen Caraval vielä etsii itseään juonen kannalta, mutta loppua kohden se paranee huimasti. Etenkin loppusuora ennen varsinaista loppuhuipennusta on hyvin kirjoitettu, kunnolla otteessaan pitävä ja tunnelatauksen oikein asettava. Sivuja ei voinut kääntää tarpeeksi nopeasti ja sitä lukiessa sai melkein hengästyä. Varsinainen loppu oli, sen enempää paljastamatta, aika erikoinen ja heitti paljastuksia toisen perään, mutta ei sinänsä ollut huono. Itse olisin pitänyt ehkä hieman synkemmästä lopusta, mutta se on vain makuasia. Tämä loppu oli omalla tavallaan kirjaan sopiva ja se ehdottomasti pohjustaa hyvää lähtöasetelmaa jo jatko-osalle. Olen tämän jatko-osan jo kirjastosta lainannut ja se odottaa hyllyssäni vuoroaan.

Ehdottomasti paras osa Caravalia oli sen maailma. Kaikki Caravaliin, sen mystiseen johtajaan Legendiin ja koko pelin tunnelmaan liittyvät asiat veivät mukanaan ja herättivät ajatuksia kirjan ulkopuolellakin. En voinut olla kuvittelematta, millaisia kaikkia tarinoita sinne voisi sijoittaa. Tämän kirjan tarina ei ollut sekään ollenkaan huonoimmasta päästä, vaan osasi omalla tavallaan olla hyvin kiehtova. Se oli monitasoinen ja tarjosi monenlaisia tunteita ja hetkiä. Caraval oli myös kauniisti kuvailtu ja voin yhä nähdä mielessäni monia sen tapahtumia ja paikkoja. Koko kirjaa ympäröi hyvin tietynlainen mystisen ihana ja paikoitellen kiehtovan vaarallinen tunnelma. Se vie salakavalasti mukaansa ja yhtäkkiä huomaa lukeneensa sata sivua, vaikka piti vain hetki jatkaa. Kirja siis edistyy nopeasti pienistä tahdistusongelmista huolimatta.

Puhutaanpas vielä loppuun ihan hitunen kirjan romanssista. Minulla on hieman ristiriitaiset tunteet sitä kohtaan. Toisaalta se on hieman kliseisestä lähtöasetelmastaan (kunnollinen ja tarkka tyttö päätyy samaan kelkkaan salaperäisen hunsvotin kanssa) huolimatta yllättävän kiinnostava ja tuntuu suureksi osaksi hyvinkin uskottavalta. Toisaalta taas se tuntuu toisinaan kehittyvän aika nopeasti ja ihan lopussa romanssi menee minun kohdallani hieman väärään suuntaan enkä voisi päästä luottamuspulasta yli niin kuin Scarlett tekee. Odotan kuitenkin mielenkiinnolla, Scarlettin ja Julianin hahmojen kohtaloita jatko-osissa. Itse en jää suremaan, jos romanssi kaatuu, koska hahmot voivat tehdä kiinnostavia asioita ilmankin, mutta en myöskään revi pelihousujani, jos romanssi taas sitten on se juttu.

Se on tosin vielä myös sanottava, että Caraval oli aika hetero minun makuuni ja hahmot myös käyttäytyivät sen mukaisesti. Olin samanaikaisesti myös ehdottomasti liian ace tälle kirjalle. Esimerkkinä kohtaus, jossa Scarlett puhdistaa Juliania verestä ja jääkin tuijottelemaan tämän vatsalihaksia. Kenellä on halut mielessä, kun puhdistaa verta loukkaantuneen päältä???

Viimeisenä huomiona mainitsen pienen yksityiskohdan, joka on siitä asti pyörinyt mielessäni. Yhtä hahmoista kuvataan sanoin "all kinds of tragic and lovely" ja rakastuin tähän kuvaukseen tyystin. En ole voinut lopettaa sen ajattelemista.

4 / 5 vaarallista mekkokauppaa

Stephanie Garber: Caraval, 2017, Hodder & Stoughton, 407 sivua

Caraval kuittaa Helmet2018-haasteesta yhden kohdan:
44. Kirja liittyy johonkin peliin