keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Hieman erikoinen trilleri: Kolme

Asetin viime vuonna tavoitteeksi lukea 15 kirjaa. Sitten olikin yhtäkkiä enää viikko joulukuuta jäljellä ja vain 13 kirjaa luettuna. Katsoin heti läpi kaikki keskeneräiset ja totesin tämän kirjan olevan kyseisen valinnan nopeiten edistyvä. Lisäksi olin jo hyvät sata sivua ehtinyt lukea. Niinpä tartuin äkkiä kirjaan ja ryhdyin hommiin.

www.risingshadow.fi
Sarah Lotz: Kolme

Myöhemmin Mustaksi torstaiksi nimettynä päivänä neljä lentokonetta putoaa eri puolilla maailmaa. Kolmen koneen jäljiltä löydetään jokaisesta yksi eloonjäänyt lapsi ja heistä aletaan käyttää nimitystä Kolmikko. Salaliittoteoriat, avaruusolentoihin uskojat ja uskonnolliset liikkeet räjähtävät käsiin, kun oletuksia näiden lasten ihmeselvitymisestä putkahtaa esiin. Ovatko lapset kenties ulkoavaruuden lähettiläitä vai Raamatussa luvatut Maailmanlopun ratsastajat? Lisäksi neljännen koneen ympärillä pyörii kiivas etsintä, onko lapsia vielä neljäskin?

Minulla oli suhteellisen korkeat odotukset tätä kirjaa kohtaan. Sen hieno kansigrafiikka lumosi minut heti, takakansiteksti lupasi karmivaa jännitystä ja kirjoitustyyli vaikutti kiinnostavalta. Valitettavasti joudun sanomaan hieman pettyneeni. Kolme ei missään nimessä ollut huono kirja, mutta ei myöskään ihan sitä mitä odotin. Kansi on edelleen hieno, joskin kirjan huono liimaus ärsytti. Siinä riittää myös mysteeriä ja jonkin verran karmivuuttakin, mutta puhukaamme ensin kirjoitustyylistä.

Kolmen idea on, että se on ikään kuin oikeista tapahtumista kertova kirja, jonka fiktiivinen kirjailija on koonnut haastatteluista, uutisista, nettikirjoitteluista ja muista sellaisista lähteistä. Tämä tyyliratkaisu on sekä kirjan paras että myös heikoin osa. Ideana se on erittäin mielenkiintoinen ja tuo trilleriin hyvin omalaatuisen mausteen. Lisäksi se mahdollistaa monen rinnakkaisen tarinan kertomisen ilman, että täytyisi käyttää aikaa perinteisen tarinankerronnan kuvailuihin ja hahmokehityksiin. Toisaalta tällaisessa raporttityylissä on riskinä, että lukija ei ehdi muodostaa tunnesiteitä hahmoihin, kun näkökulma vaihtelee tiuhaan tahtiin maanosasta toiseen. Olen lukijana hyvinkin henkilöorientoitunut, mutta tiedän että todellakaan kaikki eivät ole. Tämä tyyli voikin sopia toisenlaiselle lukijalle äärettömän hyvin. Kolmen suurin vika on kuitenkin paljon yksinkertaisempi, se on aivan liian pitkä. Tämä kirja olisi päässyt todella oikeuksiinsa, jos se olisi ollut ytimekäs ja vauhdikas kokoelma Mustan torstain tapahtumista eri lähteitä käyttäen. Tällaisenaan kirjassa on kuitenkin lähes 500 sivua ja minulle alkoi riittää jo sivun 200 kohdalla. Kaikki hyvät kerrontamenetelmät, kiinnostavat juonikuviot ja henkilöiden kehitykset eivät yksinkertaisesti riitä näin isoon sivumäärään, vaan alkavat joko jumittaa paikoillaan tai menevät liian monihaaraisiksi ja yksityiskohtaisiksi. Lukijan mielenkiinto häviää ja sivua kääntää toivoen, että kohta taas tapahtuisi jotain muuta kuin keski-ikäisten uskonkiihkoilijoiden saarnaamista. Jos olisin ollut Kolmen kustannustoimittaja, olisin karsinut sivumäärän puoleen eikä juoni olisi todellakaan kärsinyt. Lisäksi on mainittava, että suomennos jätti kyllä toivomisen varaan. Ärsyttäviä kirjoitusvirheitä sekä kirjaimellisesti käännettyjä sanontoja ja idiomeja riitti. En arvostanut.

Liiallisesta pituudesta ja omasta leipääntymisestäni huolimatta Kolmessa oli myös paljon hyviä ominaisuuksia. Pidin siitä, että käytettyjen "lähteiden" kirjo oli monipuolinen. Se piti mielenkiintoa yllä ja haastoi aivoja omaksumaan tekstiä monissa eri muodoissa. Kolme onnistuu luomaan tapahtumaketjun, jonka voisi kuvitella tapahtuvan oikeassakin elämässä. Kun tässä nyt on maailman nykytilaa seuraillut, niin uskonnolliset kiihkoilijat, ufo-hihhulit ja sen sellaiset eivät todellakaan ole kaukaa haettuja. Varsinkin, kun Lotz selvästi osaa luoda uskottavia henkilöitä. Hän ei sorru kuvaamaan vain äärimmäisiä tekoja ja mielentiloja, vaan mukaan mahtuu myös paljon arkista draamaa, joka vahvistaa aitouden tunnetta. Tosin välillä Lotz unohtuu liikaa rakentamansa kristinuskon lahkon pariin ja lukija saa tietää aivan liikaa yksityiskohtia konservatiivisten keski-ikäisten kristittyjen rouvashenkilöiden elämästä. Sivumäärä sentään takaa sen, että yksikään selvinneiden lasten ympärille muodostuneista piireistä ei jää käsittelemättä. Tosin Japanin selviytyjän Hiron koko kaari menee hieman ehkä yli ja jää lukijalle sekä hieman erikoiseksi että myös etäiseksi.

En viitsi tässä alkaa eritellä jokaisen hahmon kaarta ja mielipiteitäni niihin liittyen, mutta mainitsen ihan pari asiaa. Ensinnäkin arvostin sitä, miten pienestä asiasta voi kasvaa jotain niin älyttömän suurta. Yksi Japanin koneen uhreista, Pamela May Donald, ehtii äänittää puhelimeensa lyhyen viestin ennen kuolemaansa. Tämä kuolevan naisen sekava höpötys saa aikaan ensin pienen virran, ja asioiden koko ajan eskaloituessa, lopulta valtavan hyökyaalloon. Koko uskonlahko jopa nimetään pamelisteiksi. Lisäksi pamelisteihin sisältyy erittäin hyvä kuvaus siitä, miten usko auttaa ihmistä selittämään oman näkemyksensä mukaisiksi oikeastaan ihan kaiken. Pamelisteista pääsemme luonnollisesti Len-pastoriin, joka tätä ilosanomaa levitti ja erityisesti hänen seikkailuihinsa prostituoidun kanssa. Koin kyseisen naisen haastattelut aina kiinnostavina ja ne toivat edes vähän helpotusta muuten niin rasittaviin pamelisteihin. Lisäksi Len-pastorin vaimon yksi ainokainen haastattelu oli erittäin hyvä.

Pahoittelen arvion pirstaleista rakennetta, kirjoitan tätä arviota puolenyön aikoihin. Tajusin juuri, etten ole oikeastaan vielä puhunut itse Kolmikosta. Aloittakaamme Bobbysta. Bobby oli USAn koneen ainoa selviytyjä ja siirtyi onnettomuuden jälkeen elämään isoäitinsä ja dementoituneen isoisänsä kanssa. Bobbyn tarina oli ehkä tylsin, sillä hänen isoäitinsä oli hyvinkin tasapainoinen yksilö ja suurin osa meni hänen taisteluunsa hihhuleita ja miehensä Alzheimeria vastaan. Hiro oli Japanin koneen selviytyjä ja Japanin koneesta lähti liikkeelle myös koko pamelistisäätö. Hiron tarinassa pääpaino oli tämän serkulla ja kyseisen serkun internet-keskusteluilla. Palaan Hiroon ja serkkuun vielä hieman myöhemmin puhuessani kirjan lopusta. Viimeinen löydetty selviytyjä on Jess, joka päätyy elämään enonsa luokse. Jessin tarina oli omasta mielestäni ehkä kiinnostavin, sillä se kerrottiin lähes kokonaan Jessin enon näkökulmasta. Jessin eno Paul äänitti ajatuksiaan tulevaa kirjaa varten ja niissä näkyy koukuttavasti hänen vajoamisensa yhä syvemmälle ja syvemmälle mielensä syövereihin. Paulin kohtia lukiessaan ei todellakaan tahtonut lopettaa kesken. Lisäksi kirjassa etsitään mahdollista neljättä selviytyjää Afrikasta. Nämä kohdat vaihtelevat kiinnostavuudeltaan suuresti, mutta ne onnistuvat hyvin pitämään etsintöjen kauhunsekaisen odotuksen yllä.

Seuraava kappale sisältää spoilereita kirjan loppuratkaisusta:

Kolme päättyy hyvin oudosti. Koko kirjan ennen sitä on yrittänyt olla mahdollisimman todentuntuinen ja siinä myös aika hyvin onnistunut. Kuitenkin aivan lopussa kirja päättää muutta kurssia täysin ja heittää lukijalleen useamman todella omituisen juonenkäänteen. Kirja on ensin päättyvinään kustannustoimittajan lausuntoon, jossa kerrotaan tämän olevan juhlajulkaisu ja samalla paljastetaan lukijalle, että kirjan "kirjailija" on kadonnut mystisesti jo vuosi sitten. Tämä olisi mielestäni ollut paras mahdollinen lopetuspaikka. Todellisuuden illuusio olisi säilynyt ja karmiva tunne jäänyt. Sen sijaan kirja jatkuu monen sivun sähköpostiviestillä, jonka kirjan muka-kirjoittaja on kirjoittanut entiselle naisystävälleen juuri ennen katoamistaan. Niistä paljastuu lukijalle esimerkiksi, että maailma onkin muuttunut dystopiaksi ja kaikki on pielessä. Kaikkein omituisin kohta on kuitenkin vielä edessä. Sähköpostin jälkeen on luvassa vielä hieman romaanimuotoista kerrontaa. Sen suurin anti on, että "kirjailija" Elspeth löytää lopulta kadonneen Hiron ja yllätyyys kyse oli koko ajan avaruusolennoista. Kyllä, luit ihan oikein.

Spoilerit päättyvät

Vielä lyhyt kehu kirjalle siitä, että siinä oli useampi LGBT-henkilö! Isoimmin esillä Paul, joka on homo sekä Elspeth, joka tosiaan kirjoittaa entiselle naisystävälleen sähköpostia. Arvostan tällaista representaatiota, jossa seksuaalisuus ei ole millään tapaa iso juttu, mutta kuitenkin läsnä.

3 1/2 / 5 erikoista juonenkäännettä

Sarah Lotz: Kolme, The Three, 2014, Karisto, suomentanut J. Pekka Mäkelä, 491 sivua


perjantai 11. tammikuuta 2019

Alice's Adventures in Wonderland

Osallistuin syksyllä Thespians Anonymous -teatteriporukan Alice in Wonderland -produktioon ja lukaisin samalla ensimmäisen Alicen seikkailuista kertovan kirjan.

Lewis Carroll: Alice's Adventures in Wonderland

https://www.amazon.co.uk/
Tämän kirjan perusjuoni ei taida kovin vieras monellekaan olla. Alice on nuori tyttö, joka putoaa kaninkoloon ja päätyy Ihmemaahan. Siellä hän kohtaa valtavan joukon erilaisia toinen toistaan erikoisempia otuksia ja yrittää selvittää, kuinka päästä takaisin kotiin.

Vasta kirjaa lukiessani tajusin, että en ole koskaan aiemmin tainnut kyseistä kirjaa lukea. Olen toki nähnyt Disneyn animaation lapsena ja näytellyn Tim Burtonin version minä vuonna hyvänsä se nyt ilmestyikään, mutta kirjaan ei ole koskaan tullut tartuttua. Se ei lopulta ollut aivan sitä, mitä odotin, mutta kaikki tutut elementit toki löytyivät. Eniten yllätyin kerrontatyylistä. Alice in Wonderland on alunperin ollut suullisesti kerrottu tarina ja siksi sen kirjoitettu muoto tuntuu paikoin vähän erikoiselta. Juoni etenee hieman epätasaisesti asiasta toiseen ja jää toisinaan sivupoluille tapahtumiin, jotka eivät edistä millään tapaa varsinaista juonta. Sivumäärän vähyyden takia tämä piirre ei ole niin häiritsevä kuin pidemmissä teoksissa, sillä lukija ei ehdi näin lyhyessä ajassa vielä tylsistyä. Lisäksi tarina etenee välillä erittäin jouhevasti ja lukija kyllä huomaa, mihin kohtiin kirjailija on kiinnittänyt erityistä huomiota.

Ihmemaahan mahtuu erittäin laaja kirjo henkilöitä. Alice toimii lukijan "normaalina" vastakohtana ja omituisten Ihmemaan asukkaiden kohtaajana. Hänen kieltämättä aika vaisun persoonallisuutensa vieressä Ihmemaan omituisuus erottuu lukijalle entistä selvemmin. Ja voin kyllä sanoa, että elokuvien tekijät ovat olleet aika samoilla linjoilla kanssani siitä, mitkä hahmot ja kohtaukset kirjasta kannattaa ottaa ja mitkä on hyvä ihan suosiolla jättää taka-alalle. Kirjan vahvinta antia ovat teekutsut ja Herttakuningattaren kohtaukset enkä yhtään ihmettele, että juuri ne ovat nousseet kirjan tunnistettavimmiksi asioiksi. Sen sijaan suurin osa välikohtauksista koloon putoamisen ja varsinaiseen Ihmemaahan pääsemisen välillä ovat lähinnä pitkästyttäviä ja väärällä tavalla älyttömiä. Sieltä löytyy esimerkiksi epämääräinen kilpajuoksu, jolla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa eikä se johda mihinkään. Sama tunne tulee myöhemmin, kun Mock Turtle kertoo omaa tarinaansa ja juoni pysähtyy täysin. Sen sijaan Duchess-kohtauksella on erityinen paikka sydämessäni, sillä sain esittää kyseistä epämiellyttävää ilmestystä jo ylempänä mainitsemassani teatteriesityksessä. Olin myös yhden kukan ääni sekä Alicen sisko, mutta ne olivat pienempiä rooleja.

Takaisin kirja-arvioon! Tarina itsessään ei ehkä ole saumattoman sujuva, mutta Carrollin luoma maailma on todella löytänyt paikkansa populaarikulttuurissa. Ihmemaa ja sen olennot kiehtovat ihmisiä edelleen ja ovat toimineet inspiraationa vaikka mille. Itse rakastan Ihmemaan estetiikkaa kelloineen, shakkilautoineen ja muine somisteineen ja se vastaa omaa estetiikkaani täysin. Siksi, vaikka kirja itsessään ei herätä minussa suuria tunteita, sen mukanaan tuoma maailma on yksi fiktion kiinnostavimpia. Ihmemaa toimii aivan omien sääntöjensä mukaan ja siksi se antaa haaveilijalle mahdollisuuden oikeastaan mihin vaan.

En oikeen osaa antaa kirjalle tähtiä. Puhtaasti tarinasta ehkä kolme, mutta kaiken oheismateriaalin takia koen epäreiluksi arvioida sitä ainoastaan yhdeltä kantilta.

Lewis Carroll: Alice's Adventures in Wonderland, 1865, Pan MacMillan, 196 sivua

Alice's Adventures in Wonderland kuittaa Helmet-haasteista kolme kohtaa

2018:
4. Kirjan nimessä on jonkin paikka

2016:
2. Matkakertomus

2015:
24. Kirja tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä

torstai 3. tammikuuta 2019

2019 on saapunut!

Uusi sivu on jälleen käännetty ja 2019 jo availee ääntään. Katsokaamme kuitenkin vielä hieman kulunutta vuotta 2018 ennen kun siirrymme tämän vuoden suunnitelmiin.

https://www.fotolia.com/

Vuosi sitten ilmoitin tavoitteekseni lukea 15 kirjaa eli yhden kirjan enemmän kuin edellisenä vuonna. Ilokseni ja ylpeydekseni voin sanoa, että SAAVUTIN TÄMÄN TAVOITTEEN! JEEEE! Tässä kohdassa joku epäilevä sielu voi mennä tarkastamaan blogiarkistoni ja huomata, että kirja-arvosteluja on vasta 12 kirjasta. Siihen voin sanoa vain, että oho ja puuttuvat kolme ovat työn alla. Lisäksi jatkoin Helmet-haasteiden parissa sekä Queer52- ja Toisen hyllyn aarteet & Oman hyllyn unohdetut -haasteiden kanssa. Kaikki näistä liikahtivatkin taas hieman eteenpäin, mutta valitettavasti yhtään valmista emme vielä ole päässeet näkemään.

https://stardust-and-books.tumblr.com/

Nyt tämän vuoden pariin! Ensimmäisenä ja suurimpana haasteena olen päättänyt lukea ensi vuonna 16 kirjaa eli jälleen yhden enemmän kuin edellisenä vuonna. Lisäksi jo ylempänä mainitsemani haasteet saavat jatkoa ja mukaan hyppää jälleen uusi Helmet-haaste. Eli kaiken näköistä olisi luvassa. Mahdollisesti pääseen piiiiitkästä aikaa myös esittelemään hieman uusia ulkomaiden kirjakauppoja, sillä vaihtojaksoni Prahassa lähestyy kovaa vauhtia. Siitä lisää myöhemmin. Pienen uudistuksen teen myös tulevien postausten otsikointiin. Olen huomannut Ereitan tavan sisällyttää kirjan nimi jo otsikkoon olevan hieno ja selkeä tapa ja aion itsekin jatkossa tehdä niin. Muuten taitavat tyyli ja tavat pysyä aika lailla samoina.

Toivotan kaikille jännittäviä ja fantastisia lukukokemuksia vuodelle 2019!

https://www.cntraveller.in/

torstai 8. marraskuuta 2018

Sateenkaarisarjakuvaa: Short Gay Stories

https://www.sarjakuvakauppa.fi/
Toinen hieman lyhyempi arvostelu tähän väliin.

Hanna-Pirita Lehkoinen: Short Gay Stories

Nimensä mukaisesti Short Gay Stories sisältää monta lyhyttä sarjakuvapätkää, joissa esiintyy queer-ihmisiä. Tarinoissa itsessään ei ole varsinaista jatkumoa ja hahmot vaihtuvat aina tarinan vaihtuessa. Ja enemmän kuin tarinoita, sanoisin näiden olevan katsauksia yksittäisiin hetkiin. Suurimassa osassa ei ole alkua, keskikohtaa ja loppua, vaan ne ainoastaan tarjoavat ikkunan tavalliseen elämään ja arkeen. Tarinoiden rinnalla kulkevat kuitenkin myös tekijän kommentit, jotka kertovat kirjan synnystä ja tekijän omasta elämästä.

Tämän kirjan kaunis kansi vetosi minuun heti ja kun kerran oli tilaisuus ostaa se tekijältä itseltään, pakkohan se oli kaivaa lompakko esille. Ei tästä uutta lemppariani tullut, mutta ihan kiva ja viihdyttävä pieni sarjakuva se on. Tarinoita on laidasta laitaan, mutta minua ehkä hieman häiritsi, että niissä ei oikein ollut juonta. Lisäksi tarinat olivat usein hyvin lyhyitä enkä aina oikein päässyt sisälle kohtaukseen. Kaikki tarinoista oli toki hyvin piirrettyjä ja henkilöiden kirjo oli ilahduttavan laaja. Henkilöitä oli monista eri identiteeteistä unohtamatta monipuolisuutta myös ihonvärissä ja muissa seikoissa.

Teoksen parasta antia on ehdottomasti tekijän kommenttiraita sivujen alalaidassa. Siitä saa hienon pienen kuvan tämän oikean ihmisen matkasta, vaikeuksista ja muutenkin tuo hänet lukijalle läheisemmäksi. Olisin mielelläni nähnyt enemmänkin sarjakuvaa tästä tarinasta, sillä sitä aina odotin kääntäessäni sivua. Varsinaiset tarinatkin olivat ihan kivoja, mutta tämä oli se yhtenäinen ja järkevä narratiivi, jota muuten jäin kaipaamaan. Lisäksi tuli itselle hyvä mieli, kun tiesi ostaneensa teoksen juuri LEhkoselta itseltään. Ihailen suuresti hänen rohkeuttaan jakaa omaa tarinaansa näinkin julkisessa ja pysyvässä formaatissa.

3 1/2 suihkukaivoprinsessaa

P.S. Ostimme lisäksi Ereitan kanssa samalta pisteeltä aivan ihania pinssejä ja magneetteja. Kaiken kaikkiaan siis hyvien ostosten päivä oli se.

Hanna-Pirita Lehkonen: Short Gay Stories, 2017, Omakustanne, 26 sivua

2017:
49. Vuoden 2017 uutuuskirja

tiistai 6. marraskuuta 2018

Kevyttä kivaa kirjallisuutta: Kindred Spirits

Kävin palauttamassa kirjastoon muutaman oppikirjan ja samalla silmääni sattui osumaan Kindred Spirits. Se näytti kaikessa ohuudessaan mukavan kevyeltä välilukemiselta tenttikirjojen jälkeen.

Rainbow Rowell: Kindred Spirits
https://www.goodreads.com/

Elenan elämän tarkoitus on Star Wars. Hän on nähnyt alkuperäisen trilogian lukemattomia kertoja ja Star Wars on ollut hänen seuranaan elämän kaikenlaisten kiemuroiden keskellä. Kun uusi elokuva on viimein tulossa ja suunnitelmissa on yöpyä elokuvateatterin edessä toisten fanien kanssa, Elena on onnensa kukkuloilla. Todellisuus ei kuitenkaan ihan vastaa kuvitelmaa ja Elena huomaa olevansa yksi kolmesta ihmsestä, jotka paikalle ovat vaivautuneet. Ikuisena optimistina Elena ei anna sen kuitenkaan lannistaa itseään, vaan on vakaasti päättänyt tehdä tästä elämänsä hienoimman kokemuksen.

Alle sadan sivun kirjasta on hieman vaikea kirjoittaa juonitiivistelmää, joka ei paljasta koko tarinaa. Kindred Spirits oli oikein söpö pieni kirjanen, jonka luki helposti yhdeltä istumalta. Se onnistui luomaan uskottavan tapahtumaketjun ja aidontuntuiset henkilöt. Kaikki kirjan henkilöt tosin ovat omalla tavallaan hieman ärsyttäviä, mutta se ei lukukokemusta erityisemmin haittaa. Mitään suurta ja mullistavaa Kindred Spirits ei tarjoile, mutta jos tahtoo lukea jotain kevyttä ja vielä nörtteilyyn liittyvää, ei tämä ole ollenkaan huono vaihtoehto.

Tämä arvio jää nyt hieman lyhyeksi, mutta toisaalta lyhyt on kirjakin. Tiivistettynä voisin sanoa, että Kindred Spirits oli kiva ja ihan söpö pikku kertomus. Lisäksi jätin arvion kirjoittamisen niin pitkälle, että olen jo ehtinyt unohtaa suurimman osan pointeista, joita olisin voinut kirjoittaa. 

3 / 5 Star Wars -keräilykuppia

Rainbow Rowell: Kindred Spirits, 2016, MacMillans, 96 sivua

Pienestä sivumäärästään huolimatta Kindred Spirits onnistui kuittamaan kirjahaasteista jopa kolme kohtaa!   

2018:
9. Kirjan kansi on yksivärinen
41. Valitse kirja sattumanvaraisesti

2016
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja

maanantai 3. syyskuuta 2018

Ristiriitaisia tunteita Naondelin parissa

Seuraavaksi vuorossa on kirja, jonka arvosteleminen oli haastavaa. Minun täytyi saada tasapainoon omat odotukseni ja tunteeni, kirjan hyvät puolet ja huonot puolet sekä siihen liittyvä kirjallisuutta yleisemminkin vaivaava piirre.

www.risingshadow.fi
Maria Turtschaninoff: Naondel

Varoitus: Naondel sisältää runsaasti seksuaalista väkivaltaa ja aihepiiri tulee olemaan esillä myös tässä arvostelussa.

Naondel on kertomus seitsemästä naisesta, jotka perustavat Punaisen luostarin naisten suojapaikaksi maailman ja miesten julmuudelta. Kaikkia heitä yhdistää hirveä Iskan, joka ylitse kaiken tahtoo valtaa. Kabira on ensimmäinen, jonka elämään Iskan sekaantuu, kun Kabira nuoren rakkauden sokaisemana paljastaa Iskanille vaalimansa salaisuuden. Iskan punoo juonen, jolla voi käyttää salaisuutta ja Kabiraa hyväkseen ja lopulta saavuttaa valtakunnan johtoaseman. Kun Iskanin valta kasvaa, liittyvät talouteen myös hänen lukuisat jalkavaimonsa ja palvelijansa. Vuosien varrella hän kerää lisää vaimoja, jotka kaikki saavat tuntea Iskanin julmuuden sielussaan. Lopulta ei jää muuta mahdollisuutta kuin paeta.

Tämä kirja on hankala arvioida, koska siinä oli paljon huonoa, mutta myös paljon hyvää. Lisäksi nämä kaksi toisinaan kietoutuivat yhteen. Yksi Naondelin parhaista puolista on sen kieli ja sujuvuus. Teknisesti Naondel on erinomaisesti kirjoitettu. Kieli on hyvää, kuvailun ja etenemisen suhde on onnistunut, henkilöt ovat kiinnostavia ja monipuolisia, maailman luomiseen on käytetty harkintaa ja aloitetut juonikuviot saatetaan loppuun asti. Tähän osioon liittyen minulla on vain kaksi pientä valitusta, jotka eivät suuresti laskeneet lukunautintoani. Ensimmäinen on lukujen pituus. Kirja on jaettu lukuihin kertojan mukaan ja etenkin alussa luvut venyvät todella pitkiksi. Ymmärrän toki miksi, mutta Kabiran ensimmäinen 80 sivun luku alkoi jossain vaiheessa vähän puuduttaa. Toinen miinus on takakansiteksti. Se lupaili pakomatkan olevan kirjan keskeisin tapahtuma, vaikka oikeasti sinne päästään vasta hyvin loppupuolella. Pakomatka on ehdottomasti kirjan paras osa, mutta suurin osa ajasta käytetään muiden asioiden parissa. Naondel on valtavasta tapahtumamäärästään huolimatta suht hidastempoinen ja suurin osa kirjan sivuista kuluu henkilöiden esittelyyn ja tarinoiden yhteennivomiseen.

Käsittelen nyt hyvät asiat alta pois ennen siirtymistä huonoihin. Naondelin suurin saavutus on sen hienot naishahmot. Valitan myöhemmin kyllä siitä, miten näitä hienoja hahmoja kirjassa kohdellaan, mutta itse hahmot ansaitsevat kiitosta. Kaikki kirjan tärkeät naishenkilöt ovat moniulotteisia persoonia, joilla on omat juonikaarensa ja henkilökehityksensä. He tekevät monenlaisia ratkaisuja ja luovat erilaisia suhteita. Jokainen henkilöistä tuntui fantasiataustasta huolimatta hyvin mietityltä ja jollain tapaa aidolta. Lisäksi lukija sai tuntea henkilöitä kohtaan monenlaisia tunteita. Kukaan naisista ei ollut aina oikeassa tai tehnyt vain hyviä päätöksiä. Moraalin kannalta heidän käytöksensä oli myös kiinnostavaa ja se toi sopivaa älyllistä särmää kirjaan.

Yksittäinen maininnan arvoinen hyvä asia oli myös se, että kirjasta löytyy hieman sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen edustusta. Pelkäsin jossain vaiheessa, että se jäisi vain tulkinnanvaraiseksi viittailuksi, mutta pelkoni oli turha. Asia tehdään lukijalle selväksi ja kaiken lisäksi edustus tuntui luontevalta eikä sitä esiltelty mielestäni arveluttavalla tavalla. Eli pisteet siitä!

Sitten päästäänkin huonoihin asioihin. Heti ensimmäisenä käsittelen sitä asiaa, joka minua ärsyttää monessa muussakin kirjassa. Kirjailija päättää luoda kokonaan oman maailman, oli se sitten fantasiaa, scifiä tai vain vaihtoehtoinen maailma, ja ottaa mukaan kaikki oman todellisuutemme sosiaaliset ongelmat. Eli olisit voinut keksiä ihan mitä vaan, mutta päätit että sinunkin maailmasi tarvitsee samat haitalliset sukupuoliroolit, saman homofobian, saman naisten alistamisen. Ymmärrän kyllä, että Punainen luostari tarvitsee syyn olla olemassa, mutta silti lukiessa jatkuva miesten ylivalta ja naisten kauhea kohtalo tuntui vain kuluneelta, puuduttavalta ja raskaalta. Se oli Naondelin ongelma muutenkin. Se ei keskittynyt vahvuuteensa eli hyviin henkilöihin, vaan yritti luoda synkempää ja aikuisempaa tunnelmaa hyvin käytetyillä keinoilla tuomatta oikeastaan mitään uutta.

En tainnut aiemmin mainita, että Naondel kuuluu samaan sarjaan Maresi-kirjan (linkkasin tähän arvioni kyseisestä kirjasta) kanssa. Tarkemmin sanottuna Naondel on esiosa, joka kuvaa Punaisen luostarin perustamista edeltävää aikaa, kun Maresi taas sijoittuu paljon myöhemmälle aikakaudelle. Maresi on julkaisujärjestyksessä ensimmäinen ja luin sen aiemmin tänä vuonna. Pidin Maresista ja siksi odotin Naondelin lukemista kovasti ja toivoin pitäväni myös siitä. Harmikseni sain pettyä. Naondelissa oli jo ylempänä mainitut hyvät kohtansa ja maailmaan liittyvät viatkin olisin voinut kestää, mutta yksi asia oli minulle liikaa. Iskan on kirjan pääpahis ja kaikkien naisten kohtalot liittyvät häneen. Valitettavasti lähes kaikkien kohdalla se tarkoittaa sitä, että Iskan raiskaa heidät ja yleensä vielä useampaan kertaan toinen toistaan nöyryyttävämmillä tavoilla. Kirjan edetessä tulin siihen tulokseen, että toistuva ja julma seksuaalinen väkivalta oli ainoa keino, jolla kirjailija osasi välittää Iskanin olevan inhottava ja hirveä hahmo. Tapahtui aina välissä jotain muitakin kauheuksia, mutta koska naiset olivat minäkertojia eivätkä saaneet tietää politiikasta tai muusta juurikaan mitään, saimme vain yhdessä kärsiä sivukaupalla ällöttävyyttä. Näitä tekoja tapahtui niin monta, että pyörittelin vain loppuvaiheessa silmiäni ja tunsin lievää vastenmielisyyttä. Raiskauksia myös kuvattiin eri yksityiskohtatasoilla. Jotkut vain mainittiin, kun taas toisista lukija saa tietää ihastuttavan tarkasti. Raikaukset olivat ehdottomasti suurin syy, miksi kirjasta jäi huono jälkimaku. Se vain tuntui niin turhalta! Ymmärsin jo monesta muustakin asiasta, että Iskan on iljetys, en tarvitse uutta raiskauskohtausta sivulla 250. Maresissa on myös yksi raiskauskohtaus ja ennen tämän kirjan lukemista kykenin ohittamaan sen lähinnä ajatuksella "tuntui turhalta enkä tykännyt, mutta muun kirjan hyvyys tasoitti tilanteen kirjan eduksi". Nyt sekin näyttäytyy ärsyttävämmässä valossa, kun tiedän miten täynnä Naondel tällaisia kohtauksia on.

Kun kirjassa vihdoin päästään sille luvatulle pakomatkalle, kaikki nämä valituksen aiheet loppuvat. On tullut kehiin kivoja taikavoimia ja Iskan esiintyy enää yhdessä kirjassa. Pakomatka ja luostarisaarelle asettuminen tuovat kaivattua valoa ja seikkailua muuten aika raskaaseen kirjaan. Harmi vaan, että se tapahtuu niin hirveän myöhään. Valitettavasti en voi sanoa Naondelista kovin paljon pitäneeni, vaikka se herättikin monenlaisia ristiriitaisia tunteita. Loppujen lopuksi en voi enkä tahdo päästä olan kohautuksella yli kirjan järkyttävästä naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja se kyllä pilaa lukukokemustani aika suuresti.

2 / 5 lähteen peittävää muuria

Maria Turtschaninoff: Naondel, 2016, suomentanut Marja Kyrö, Tammi, 397 sivua

Naondel kuittasi yhden kohdan vuoden 2017 haasteesta
26. Sukutarina

ja yhden kohdan 2018-haasteesta
33. Selviytymistarina

torstai 12. heinäkuuta 2018

Tämän kirjan tahdon omaankin hyllyyni!

Muutaman keskinkertaisen kirjan jälkeen oli ihanaa taas uppoutua johonkin ihanaan, erinomaiseen ja koukuttavaan. Kirjan arviointi on nyt vähän venynyt, mutta onneksi tästä riittää juttua pitkäksikin aikaa. Kyseessä on siis kirja, joka on lähiaikoina saanut paljon huomiota ja on kyllä saamiensa kehujen arvoinen.

en.wikipedia.org
Becky Albertalli: Simon vs. The Homo Sapiens Agenda

Simon elää elämäänsä niin kuin on aina tehnyt. Hänellä on kaverit, perhe ja harrastukset eikä hän ainakaan ole homo. Salaperäisen Bluen kanssa vaihdetut sähköpostiviestit kuitenkin antavat Simonille mahdollisuuden olla kerrankin aivan oma itsensä. Kun eräs koulutoveri sitten saa käsiinsä osan näistä viesteistä, Simon on vaikean paikan edessä. Jos hän ei ole varovainen, saa koko koulu tietää hänen suuren salaisuutensa ja samalla on vaarassa paljastua myös Blue.

Minulla olisi niin paljon hyvää sanottavaa tästä kirjasta, etten tiedä mistä alottaisin. Albertallin kirjoitustyyli on loistava. Se on kiinnostavaa, persoonallista ja hyvin edistyvää olematta tekotaiteellisen tai hankalan oloista. Hankalalla viittaan siis joidenkin kirjailijoiden epäonnistuneisiin yrityksiin lisätä tyyliinsä mielenkiintoa. Silloin lopputuloksena on yleensä ainoastaan lukijan ärsyyntyminen ja tarinan illuusion katoaminen. Albertalli onnistuu kuitenkin välttämään tällaiset ikävyydet ja luo sen sijaan kirjan hahmoille omat selkeät äänet ja kerronnan, joka pitää otteessaan. Missään vaiheessa ei tunnu siltä, että "loppuisipa tämä kuvailuselostus jo" tai "voisiko tämä keskustelu johtaakin jonnekin".

Kirjan romanssi on hyvin suloinen ja ihanasti kirjoitettu. Simonin ja Bluen sähköpostit ovat loistavia ja niitä lukee erittäin innoissaan. Ne ovat hauskoja, vakavia ja todellisia. Myös jännitys siitä, kuka Blue oikeasti on, lisää kirjan lukunautintoa. En paljasta Bluen identiteettiä tässä, mutta pakko on päästä kehuskelemaan ja sanonkin että arvasin! Hienoa on kuitenkin myös se, että kaikki Simonin miettimät vaihtoehdot voisivat olla yhtä todennäköisiä ja kirja ei todellakaan anna liikaa vihjeitä. Itse arvasin vain siksi, että valitsin jossain vaiheessa yhden, josta päätin pitää kiinni, kunnes toisin todistetaan. Selvästi arpaonni oli puolellani!

Minulla meinaavat välillä sekoittua elokuvan ja kirjan asiat keskenään, mutta henkilöt eivät päässäni kärsi tästä ongelmasta. Elokuva onnistui mielestäni oikein hyvin tuomaan kirjan valkokankaalle, mutta koskaan elokuva ei voi tuoda hahmoihinsa samaa syvyyttä kuin kirja. Simon vs. antaa hahmoilleen monta puolta. Itse päähenkilö on tietenkin moniulotteinen ja hänen matkaansa seuraa mielellään ja tunteella mukana. Simon on samaistuttava ja aidon oloinen eikä tekisi ollenkaan tiukkaa kuvitella hänen kaltaisiaan nuoria oikeassa elämässä. Erityisen hienoa on minusta se, että lukijalle jää tunne siitä, että sivuhahmoillakin on omat elämänsä joita he elävät myös silloin, kun eivät ole tekemisissä Simonin kanssa. Kirjan ongelmapesäke Martinkin saa olla paikoitellen oikein symppis ja arvostan sitä, että hänestä ei ole tehty ainoastaan ärsyttävää ja kamalaa tyyppiä. Ymmärrän kyllä, että elokuvassa sama ei olisi toiminut, mutta olen iloinen että kirjassa tämä mahdollisuus on käytetty. Sekä kirjassa että elokuvassa Leah ei oikein vakuuttanut minua ihmisenä, vaikka aidon tuntuinen hänkin. Olen kuullut, että hänen oma kirjansa Leah on the Offbeat on hyvä, mutta itse en ole sitä vielä lukenut. Sen sijaan Abby on kirjan parhaita hahmoja ja rakastuin häneen oitis. Lukisin erittäin mielelläni kirjan, jonka päähenkilönä olisi Abby.

Pientä miinusta annan kyllä kirjalle yhdestä hyvin spesifistä kohtauksesta. Kirja esittää Simonin vanhemmat koko ajan ymmärtävinä ja avoimen kommunikaation ihmisinä, jotka eivät niuhota pienistä, vaikka Simon kokeekin että kaikki hänen perheessään on Big Deal. Kuitenkin he vaihtavat yhtäkkiä suuntaa täysin ja ovat todella vihaisia, kun Simonin ystävät tuovat hänet humalassa kotiin. Toki Simon on vasta 17, mutta hänen täysin selvät ja vanhempien etukäteen tuntemat ystävänsä ajoivat autoa ja saattoivat Simonin kotiin. Mitään pahaa ei siis tapahtunut, mutta silti Simonin vanhemmat antavat kotiarestia ja takavarikoivat puhelimen. Ensinnäkin puhelimen takavarikointi on aina huono valinta, sillä se vähentää luottamusta lapsen ja vanhempien välillä sekä on turhaa hallinnan näyttämistä. On hyvin epäreilu rangaistus katkaista nuoren yhteys ystäviinsä varsinkin, kun humalassa kotiin tuleminen voisi olla merkki siitä, että juuri sosiaalisissa piireissä olisi jotain selvittämättömiä asioita. Sen lisäksi tämä veto tuntui hyvin oudolta, kun ottaa huomioon Simonin vanhempien aiemman käytöksen. Tässä suhteessa elokuva onnistui paljon paremmin, sillä siinä vanhemmat keskustelivat keskenään ja tulivat tulokseen, että Simon on kotona kotiintuloajan puitteissa, hän ei ajanut ja kaikki ovat kunnossa. Joten mitään toimenpiteitä ei tarvita. Kirjassa samaan kohtaukseen liittyy myös minun täysi epäuskoni siihen, että kenenkään ystävät päästäisivät humalaista nuorta kotiin hakemaan jotain typerää paitaa ennen jo ennakkoon sovittua yökyläilyä. Eli tiivistettynä tämä koko kohtaus on typerä eikä sovi kirjan aiempien linjan vetojen tai ihan maalaisjärjen kanssa yhteen.

Takaisin hyviin asioihin! Outtaamisjuonista voi olla monta mieltä ja itse paljon Queer-kirjallisuutta lukevana olen hyvin kyllästynyt samaan väsyneeseen kaavaan. Simon vs. kuitenkin käsittelee asian hyvin ja se onkin oikeastaan koko kirjan perusidea. Outtaamisen ei ajatella olevan kirjassa hyvä asia, vaan sen käsittelylle ja purkamiselle annetaan aikaa ja tilaa. Simon on ahdistunut ja vihainen eikä tiedä, mitä tekisi. Hän saa myös vähän edes sanoa takaisin ihmiselle, joka hänet väkisin kaapista ulos kiskoo. Olisin ehkä toivonut vielä enemmän painotusta sille, että ei ole hyvä tämä ja antanut Simonin raivota vähän pidempään. Asioista mitään tietämättömälle olisi tärkeää korostaa, että toisen kaapista repiminen ei ole koskaan okei tai ihmisen parhaaksi, vaikka siitä myöhemmin jotain hyvää seuraisikin. Ihmisen tulisi aina saada päättää, miten ja milloin ja kenelle hän tahtoo kertoa tai jättää kertomatta. Kaiken lisäksi joissain tapauksissa voi saattaa toisen oikeasti hengenvaaraan, jos menee kertomaan tällaisia asioita väärille tahoille. Eli pidetään tiedot vaan ominamme ja annetaan ihmiset tehdä omat valintansa, vaikka kuinka tekisi mieli puuttua.

Lievästä valittamisestani huolimatta koen, että Simon vs. on erittäin tärkeä kirja ja toivoisin sen päätyvän myös monien heterolukijoiden listalle. Parhaimmillaan kirjat ovat silloin, kun ne avaavat mahdollisuuden nähdä jotain uusin silmin ja ymmärtää paremmin elämää. Sen tämä kirja onnistuu tekemään ja on hassua ajatella, miten suuri vaikutus voi pienellä opuksella olla. Vaikka outtaamisjuoni on aina riski ja tässäkin tapauksessa sitä olisi vielä voinut vähän viilata, en edes tahdo kirjoilta täydellisyyttä tai jotain mystistä ongelmattomuutta. Ei ole olemassa teosta, jonka kaikki osat täyttävät jotkut ideologisen puhtauden kriteerit enkä koe, että sellaisen tavoittelulla on mitään hyvää annettavaa kirjallisuudelle. Simon vs. on mielestäni hyvä ja onnistunut kirja, joka käsittelee tärkeitä aiheita ja antaa mahdollisuuksia käydä monenlaisia keskusteluja.

5 / 5 autokeskustelua

Becky Albertalli: Simon Vs. the Homo Sapiens Agenda, Penguin Books, 2015, 303 sivua