Keskinkertaisia kirjoituksia feminismistä

Hyvien kirjojen putki jäikin tällä kertaa kahteen. Vuorossa jotain ärsyttävän keskinkertaista.

Pilluparvi

like.fi

Pilluparvi on 1999 Ruotsissa julkaistu ruotsalainen nuorille tytöille tarkoitettu kokoelma eri kirjoittajien näkökulmia feminismiin ja naiseuteen. Kirja koostuu en muista kuinka monesta kirjoituksesta, joilla kaikilla on eri kirjoittaja. Viimeiset kolme ovat suomalaisten kirjoittajien aikaansaannoksia ja jos oikein ymmärsin, suomenkieliseen painokseen jälkikäteen lisättyjä. Aiheet liikkuvat laidasta laitaan peruskoulun seksuaalivalistuksesta jalkapalloharrastukseen ja maahanmuuttajakokemuksista lesbouteen.

Oli kiinnostavaa lukea vähän vanhempaa feministiseksi itseään tituleeraavaa kirjallisuutta. Yleensä olen eniten perillä lähivuosien asenteista ja ongelmista, joten toisinaan on hyvä hakea vähän kontekstia aiempien vuosien puheenaiheista. Välillä lukiessa kyllä tuntui, että mikään ei ole muuttunut miksikään. Osittain se johtui myös siitä, että kirjan huomio ei niinkään ollut yhteiskunnallisessa muutoksessa ja sen tarkastelussa, vaan yksittäisten ihmisten kokemuksista feminismiin ja valitsemaansa tarkempaan tarkastelukohteeseen liittyen. Tällainen käsittely ei välttämättä ole huono asia varsinkaan nuorille suunnatussa kirjassa, mutta se ei tässä kirjassa aina oikein toiminut.

Odotin Pilluparvelta paljon enemmän ja jouduin valitettavasti pettymään. Suurin ongelma oli ehkä se, että kirjoittajia ja tekstejä oli liikaa. Kirjaan oltiin tahdottu kerätä mahdollisimman suuri valikoima asioita, mutta valitettavasti se johti toistoon ja eri tekstien puuroutumiseen keskenään. Osa kirjoituksista oli loistavia ja luin ne erittäin mielelläni, mutta etenkin alkupäässä en oikein päässyt mukaan. Yksi kirjan ongelma oli, että osa kirjoittajista keskittyi enemmän shokeeraamaan lukijaa retorisin keinoin ja rajuin mielikuvin kuin puhumaan järkevästi asiaa. Lukijana minulle tuli sellainen kuva, että minusta yritetään nyt puristaa irti mahdollisimman monta eri tunnetta sen sijaan, että saisin tilaa ajatella itse. On eri asia vaikuttaa lukijaansa kuin tunkea aiottu vaikutus kurkusta alas. En muutenkaan ole skandaalinhakuisen kirjoitustyylin ystävä, joten minussa heräsi lähinnä ärsyyntyminen. Olen muutenkin sitä mieltä, että huumorin keinoin on kannattavampaa yrittää saada yleisö puolelleen. 

Toinen ongelma oli rasittava narratiivin kapeus. Osa kirjoittajista oli aivan liian kiinni tytöt vastaan pojat -retoriikassa ja siitä johtuen katsomistapa jäi aika pieneksi. Feminismin kannalta ei ole edullista lähteä tekemään jyrkkää jakoa mihinkään suuntaan, vaan tulisi pyrkiä enemmänkin laajentamaan äänien kirjoa. Toki on ihan okei tahtoa kirjoittaa jotain nimen omaan tytöille. Ei kuitenkaan ole hyvä, jos kirjoittaja jumiutuu ajatukseen siitä, että maailma on jaettava sukupuolielinten avulla kahteen sukupuoleen. Toisinaan minussa heräsi raivo, kun joku kirjoittajista jauhoi tytöistä ja pojista, pimpeistä ja pippeleistä. Sukupuolten kirjo on paljon tätä ajatustapaa laajempi puhumattakaan siitä, että sukupuolielimet eivät määritä ihmisen kokemusta sukupuolesta. Kapeakatseinen jako antaa äänen ainoastaan cis-naisille (naisen vartaloon syntyneet ja sukupuoli-identiteetiltään myös itsensä naiseksi kokevat) ja sulkee ulkopuolelle koko transihmisten ja sukupuoltaan kyseenalaistavien kirjon. 

Pilluparvi ei ollut ainoastaan silmien pyörittelyä aiheuttava teos, vaan mukana oli myös monta hyvää kirjoitusta. Suomenkieliseen painokseen lisätyt kirjoitukset olivat paljon enemmän asiasisältöön keskittyviä ja siksi pidin niistä. Ne eivät kuitenkaan yltäneet ykköspaikalle. Kerron tässä nyt kirjan parhaasta artikkelista hieman, koska se ansaitsee tulla nostetuksi esiin kaiken tuon rasittavan keskinkertaisuuden joukosta. Jenny Svenbergin "Luojan kiitos, että olen lesbo" -artikkeli oli loistava lukuelämys ja nautin joka sivusta. Samaistuin Svenbergin kokemuksiin ja pidin hänen kirjoitustavastaan. Teksti sisälsi nuoruuden kokemuksia (joita muuten oli kirjassa vähän liikaa), ajatuksia lesbouden ja feminismin suhteesta, pätkän representaation merkityksestä sekä paljon muuta. Kaikki muut kirjan tekstit kalpenivat tämän rinnalla, sillä välillä tuntui siltä kuin olisin itse kirjoittanut tekstin. Tunsin tulleeni kuulluksi ja nähdyksi.

2 1/2 / 5 tähteä

Pilluparvi, Fittstim, toimittanut Belinda Ollson, Linda Skugge & Brita Zilg, suomentanut Anu Tukala, 2003, LIKE, 208 sivua

Pilluparvi kuittasi vuoden 2015 kirjahaasteesta yhden kohdan
20. Kirja, jonka valitset pelkästään kannen perusteella

ja 2018 haasteesta kaksi kohtaa
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta

Oman hyllyn unohdetut: Maresi

Peräkkäin jo toinen kirja, joka päätyi olemaan todella positiivinen yllätys!

https://kirja.s3.amazonaws.com/

Maria Turtschaninoff: Maresi

Tällä kertaa Oman hyllyn kirjakseni valikoitui Maresi, joka on asustellut kirjahyllyssäni jo useamman vuoden. Valitsin sen nyt haasteen kirjaksi sillä perusteella, että se on aika lyhyt. Sen sijaan, että olisin päätynyt vain lukaisemaan lyhyen kirjan pikaisesti läpi, päädyin oikeasti pitämään tästä kirjasta, jossa on sivujaan enemmän asiaa.

Maresi on noviisi Punaisessa luostarissa ja nauttii elämästään. Hän pitää rituaaleista, oppitunneista ja luostarin naisten yhteisöllisyydestä. Maresi ei koskaan tahdo lähteä luostarista, jonne hänen perheensä lähetti hänet turvaan nälänhädältä. Eräänä päivänä saarelle saapuu uusi tyttö Jai, joka tuo mukanaan muutoksen. Maresi auttaa Jaita sopeutumaan luostarin elämään, mutta samalla saaren yllä alkaa tuntua uhan tunnetta ja rauhallinen elämä voi kokea järkytyksen yllättävänkin pian.

Maresi on erinomainen esimerkki siitä, että sivumäärän perusteella ei kannata olettaa mitään. Tässä kirjassa on vain 212 sivua, mutta siihen mahtuu sekä vauhdikkaita kohtauksia, rauhallisia hetkiä, henkilökehitystä kuin maailman rakennusta. Aika usein näin lyhyen kirjan kanssa edellä mainittu tarkottaisi järkyttävää juoksuvauhtia kirjan läpi ilman, että mihinkään ehtii keskittyä tarpeeksi kauan sen tehdäkseen minkäänlaista vaikutusta. Maresin kanssa en kokenut sellaista. Tapahtumia oli oikeassa mittasuhteessa ja kirjailija osasi käyttää sanansa hyödykseen. Välillä maisemakuvaukseen jäätiin vähän jumiin, mutta se on ainoa kerronnallinen vähennys. Maresi on Finlandia Junior -voittaja ja odotin tunnetta, että tämä olisi nyt tarkoitettu nuoremmille lukijoille. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan nautin Maresista suuresti näin 21-vuotiaanakin. Toki kirja edistyy sutjakasti ja konfliktien ratkaisuihin ei käytetä sivukaupalla aikaa, mutta minua se ei ainakaan häirinnyt. Joskus on mukava lukea kirjaa, jossa on monivivahteinen historia ja mytologia, ilman että se laahaa monimutkaisten taustojensa kanssa satojen sivujen ajan. Yksi asia oli erityisesti minulle mieleen. Kirjan fantasiaelementit tulevat mukaan vähitellen ja alussa kyseessä voisi olla vain kuvitteelliseen maailmaan sijoittuva kirja. Fantasia kuitenkin tulee mukaan pala palalta ja se kasvattaa osaltaan tunnelmaa. En usko, että tämä oli kirjailijan tarkoitus, mutta arvostin sitä silti.

Tämä kirja herätti minussa paljon ajatuksia ja siinä oli muutamakin kohta, joista en tiennyt mitä ajatella. Omalta osaltaan se on hyvän kirjan merkki, sillä se saa ajattelemaan itse. Toisaalta se voi olla myös riski, jos ristiriitaa herättävät kohdat kallistuvat huonoon suuntaan. Maresin kohdalla suurin osa heräävistä ajatuksista vain auttoi arvostamaan tarinaa syvällisemmin, mutta parista kohdasta jäi yös vähän epävarma olo. Pahoittelen tätä hyvin yleisen tason selittelyä, mutta en tahdo paljastaa liikaa. Maresissa on tosiaan vain se 212 sivua enkä tahtoisi etukäteen paljastaa suurta osaa sisällöstä. Yhteen kohtaan pureudun vähän tarkemmin seuraavassa kappaleessa. Se tulee sisältämään jonkin asteisia spoilereita ja myös sisältövaroituksen lopun tapahtumista. En kuitenkaan paljasta loppuratkaisua tai muuta sellaista.

Alkuosa kirjasta on aika rauhallisella tahdilla edistyvää, vaikka vaaran tuntu onkin ilmassa. Maresin maailmassa naiset ovat alisteisessa asemassa ja etenkin joillain alueilla miehillä on täysi ylivalta. Punainen luostari on naisten perustama turvasatama ja opinahjo toisille naisille eikä saarella siis ole ollenkaan miehiä. (Sivuhuomautuksena on sanottava, että tämä seikka oli mielestäni erinomainen eikä minua haitannut yhtään lukea kirjaa, jossa ei ole yhtään miestä päähenkilönä.) Saarelle pakeneva Jai tulee erittäin tiukasta yhteiskunnasta, jossa perheessa isän sana on laki. Naisten tulee totella miehiä kaikessa ja heidän elämänsä on täysin säädelty pukeutumisesta lähtien. Luostari on paikka, jossa naiset ovat luoneet oman yhteisönsä rituaaleineen ja opetuksineen. Kaikki myös puhuvat samaa kieltä ja osallistuvat samoihin tehtäviin. Vähän jäin miettimään, eikö luostarin tulisi säilyttää ja arvostaa kaikkien kulttuurien kieliä ja historiaa sen sijaan, että yhdistettäisiin kaikki samojen tapojen alle. Toisaalta luostarin elämä toimii ja kirjan maailmassa kaikilla kansoilla on samankaltaisia uskomuksia.

Nyt seuraa sitten se lupailemani suuri spoiler-osio

Jos et tahdo spoilaantua yksityiskohdista, lue vain tämä: kirjan loppupuolella on raiskauskohtaus. Sitä ei kuvailla eikä kertoja näe sitä suoraan, mutta käy hyvin selväksi mitä juuri sillä hetkellä tapahtuu.

Kirjan lopussa Jain isä ja joukko muita miehiä saapuu saarelle aikomuksenaan raahata Jai väkisin takaisin rangaistavaksi ja tapettavaksi. Kohtaukset sisältävät voimakasta väkivallan uhkaa ja väkivallan tekoja myös tapahtuu. Rankoin kohtauksista on ehdottomasti, kun miehet uhkaavat raiskata luostarin noviiseja. Yksi sisarista uhrautuu toisten takia ja miehet raiskaavat hänet vuorotellen. Kohtausta ei kuvailla eikä kertoja sitä suoraan näe, mutta kaikki kyllä tietävät mitä tapahtuu. Juonikuviona "pahat miehet jotka tahtovat raiskata viattomia tyttöjä" on aika väsynyt eikä kovin omaperäinen. Ymmärsin sen tarkoituksen eikä toteutus ollut huonoimmasta päästä, mutta siitä jäi silti vähän paha maku suuhun. Tiesimme jo, että miehet ovat pahoja ja kykenevät kauheisiin asioihin, siihen tarkoitukseen kohtausta ei siis tarvittu. En jaksa kaikkea selittää auki, mutta kohtauksella oli myös pointtinsa luostarin myöhempiä vaiheita varten. Se oli silti aika rankka valinta nuorille lukijoille tarkoitetussa kirjassa. Minun lukukokemustani tämä kohtaus ei pilannut, mutta suosittelen varovaisuutta, jos olet herkkä aihepiirin suhteen.

Spoiler on päättynyt

Kaiken kaikkiaan Maresi oli positiivinen lukukokemus ja nautin sen lukemisesta paljon. Se veti minut hyvin tarinan pyörteisiin ja luin sitä mielelläni eteenpäin. Luen varmasti myös samaa sarjaa olevan Naondel-kirjan jossain vaiheessa.

4 / 5 biologisesti mielenkiintoista simpukkaa

Maria Turtschaninoff: Maresi, 2014, suomentanut Marja Kyrö, Tammi, 212 sivua

Maresi kuittaa vuoden 2018 haasteesta seitsemän kohtaa
3. Kirja aloittaa sarjan
7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
23. Kirjassa on mukana meri
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle

vuoden 2017 haasteesta yhden kohdan
21.Sankaritarina

ja vuoden 2016 haasteesta yhden kohdan
6. Kirjastosta kertova kirja

Queer52: Everything Leads to You

Huomasin yhtäkkiä, että tämän kirjan laina-aika oli päättymässä eikä sitä voinut uusia. Niinpä päätin yrittää lukea sen parissa päivässä. Olin vähän skeptinen mahdollisuuksieni suhteen. Ereita oli toki kehunut kirjaa, mutta takakansiteksti ei ihan vakuuttanut minua. Pelkäsin, että Everything Leads to You olisi tylsä, kiusallinen tai molempia. Se ei ollut kumpaakaan.

https://images.gr-assets.com/

Nina LaCour: Everything Leads to You

Emi opiskelee viimeistä kevättään lukiossa ja haaveilee elokuvalavastajan urasta. Hänen veljensä lähtee Eurooppaan ja antaa asuntonsa Emin käytettäväksi. Ehtona on kuitenkin, että siellä on sinä aikana tapahduttava jotain eeppistä. Emi ei ehdi jäädä sitä pitkäksi aikaa pohtimaan, sillä hän saa mahtavan tilaisuuden olla vastuussa tulevan elokuvan lavasteista. Samaan aikaan Emi ja hänen paras ystävänsä Charlotte löytävän kuolleen elokuvatähden kirjeen, joka johdattaa heidät mysteerin jäljille. Mysteeriin liittyy myös karismaattinen Ava, joka tuo mukanaan paljon muutakin kuin osan mysteeriä.

Everything Leads to You tuntui parhaalta mahdolliselta haaveunelta tai ihanalta sadulta. Harvemmin pidän kirjoista, jotka keskittyvät lähinnä ihmissuhteisiin, mutts tämä oli poikkeus. Everything Leads to You löytää juuri sopivan tasapainon suloisen leijumisen ja vakavamman mielialan välillä. Parhaimmillaan se on ihana pakopaikka aurinkoiseen ja toivontäyteiseen maailmaan, jossa voi jättää omat arkiset huolensa hetkeksi taakseen. Voi tosin olla, että päätyy ajattelemaan "minäkin tahdon" lukiessaan Emin lavastussuunnittelusta ja siitä nuoren vapauden tunteesta, joka huokuu kirjan sivuilta sekä tietenkin kauniista romanssista, joka on suoraan romantikon parhaasta päiväunesta. Itse en niin suuri romantikko ole, mutta Everything Leads to You ei silti tuntunut kliseiseltä tai ällöttävän siirappiselta. Romanssi onnistuu pysymään raikkaana ja sitä lukee mielellään.

Aivan alussa kirjan päähenkilö Emi vaikutti vähän ärsyttävältä, mutta onneksi ärsyttävyys hälveni aika nopeasti. Mielestäni oli virkistävää lukea kirjaa, jonka päähenkilö oli positiivinen ja toiveikas ilman, että kirja esittää hänet typeränä tai naiivina. Emi on suuri syy sille, miksi kirjaa on niin miellyttävä lukea. Hän on fiksu ja iloinen, mutta myös päättäväinen ja ymmärtäväinen. Kunpa kaikki 18-vuotiaat olisivat samanlaisia. Itsekin olisin mielelläni ollut :D. Muutkin kirjan henkilöistä suorittivat oman roolinsa kiitettävästi. Erityismaininnan saa Emin paras ystävä Charlotte, jonka realistinen ote asioihin sai toisinaan aikaan voimakkaita samaistumisen tunteita. Etenkin siinä, että Charlotte hoitaa muiden suhdesotkuja jämäkästi, mutta jättää omansa huomioimatta. Välttelytekniikka, paras tekniikka. On toki puhuttava myös Avasta. Ava on erittäin tervetullut henkilö, sillä hän tuo kirjalle vähän särmää ja synkempiä sävyjä. Avan elämässä kaikki ei ole mennyt kuin sadussa ja hän onkin välillä hieman eksyksissä. Silti hän ei useinkaan lankea Tyhmä Tyttö -syndroomaan, vaan hänen päätöksiään ymmärtävää. Sekä Ava että Emi saavat omat kasvutarinansa ja lopussa ollaan juuri siinä pisteessä, jonne tulikin päätyä. Kirjan romanssi on myös hienosti kerrottu. Siihen ei rynnitä suoraa päätä, vaan sitä kehitellään rauhassa ja siihen pääsee ihanalla tavalla sisään. Se on koko ajan taustalla mukana, mutta antaa tilaa myös juonen muille elementeille.

Jos etsit vakavaa ja realistisen tuntuista kirjaa, tämä ei ehkä ole paras valinta. Vaikeuksista ja synkemmistä kohdista huolimatta koko kirjaa ympäröi tunne siitä, että asiat kyllä kääntyvät parhain päin ja niin ne myös tekevät. Sen sijaan Everything Leads to You olisi aivan omiaan mkavasti sohvalla jäätelöannoksen kera luettavaksi, kun tahtoo vähäksi aikaa upottaa päänsä keijupölyyn ja vain nauttia olostaan.

5 / 5 (siirryin kuuden tähden järjestelmästä viiteen. Lisään lähiaikoina blogini sivupalkkiin tähtien merkitykset)

Nina LaCour: Everything Leads to You, 2014, Dutton Books, 312 sivua

Everything Leads to You kuittaa 2018 kirjahaasteesta yhdeksän kohtaa
1. Kirjassa muutetaan
11. Kirjassa käy hyvin
18. Kirja käsittelee elokuvan tekemistä
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

2017 haasteesta yhden kohdan
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia

Kamalan kiusallista sarjakuvaa

Tämä on kirja, jota en itse valinnut luettavaksi ja jota en myöskään suosittelisi oikein kenellekään. Varoitus: kiusallisuutta ja kliseitä edessä...

https://2.bp.blogspot.com/

Lucie Durbiano: Aarre

Christine on nuori matematiikan opiskelija, jonka isä on arvostettu historian tutkija. Eräänä päivänä Christine tapaa komean Jeanin ja romanssi kukoistaa. Jeanilla ei kuitenkaan ole niin vilpitön kuin miltä vaikuttaa ja kaikki taitaakin liittyä Christinen isän aarrekarttaan.

Yllä oleva juonikuvaus on erittäin suurpiirteinen tiivistys tämän kirjan juonesta. Ensinnäkin tässä vähän yli sadan sivun opuksessa on Christinen, Jeanin ja Christinen isän lisäksi vielä kaksi tärkeää henkilöä eli yhteensä viisi päähenkilöä sekä muutama sivuhenkilö, jotka ilmeisesti tulisi muistaa. Kaikilla näillä henkilöillä on juonikaarta ja henkilökehitystä ja voin rehellisesti sanoa vihanneeni heistä joka ikistä. Erottelen kohta, mikä sai ärsytyksen minussa aikaan. Kaikkien näiden henkilöiden lisäksi kirjassa on valtava määrä tapahtumia. Juoni ei oikeastaan ole hankala seurata, se vaan on kiireinen ja erittäin idioottimaisen typerä.

Ennen kuin raivoan juonesta, on henkilöiden aika. Aarteessa on kaksi naishenkilöä Christine ja Jeanin salainen kihlattu Simone. Molemmat ovat rasittavia ja seksistisellä tavalla kuvattuja. Christine on naiivi tyttönen, joka tarkoittamattaan kiusoittelee isänsä avustajaa Micheliä ja kulkee elämäänsä pää pilvissä. Hän on olevinaan älykäs, mutta vaikuttaa lähinnä teinityttöseltä, joka ihastuu ensimmäiseen näkemäänsä komeaan mieheen. Simone taas on kuin suoraan "Ilkeä Narttu" -käsikirjoituksesta. Hän ei välitä muiden tunteista päämääräänsä havitellessaan ja viettelee miehiä avukseen. Simone, suostuttelee kihlattunsa Jeanin esittämään olevansa rakastunut Christineen, jotta he voisivat saada Christinen isältä aarrekartan palasen. Simone myös tahtoo kostaa Jeanille ja en jaksa selittää enempää, se on juuri niin typerää ja rasittavaa kuin miltä kuulostaa. Aika siirtyä miehiin. Jeanista on vähän vaikea sanoa mitään, sillä hän on sitä mitä juoni sillä hetkellä tarvitsee. Joko hän viettelee Christinen tai tuntee omantunnon tuskia keskustellessaan juonesta Simonen kanssa tai hän tahtoo kostaa Simonelle tai rakastaakin tätä palavasti. Seuraavaksi on vuorossa Christinen isän avustaja Michel. Kirja yrittää esittää hänet hassuna ja sympaattisena hahmona, jonka rakkauden kohde (Christine) ei huomaa häntä. Oikeasti Michel on rasittava ja limainen fuckboy, joka tekee mitä vain saadakseen seksiä.

Juoneen siis kuuluu kaikki jo kerrottu juonittelu ja ihmissuhdedraama, mutta myös aarteen etsintää. Se ei tietenkään ole myöskään yksinkertaista, vaan siihen kuuluu ensin myös kartan eri osien löytäminen. Se on kuitenkin aivan yhdentekevää, sillä tapahtumat vaihtuvat niin nopeasti, ettei niistä ehdi välittää tai kiinnostua. Kaksi kirjan hahmoista myös kuolee, mutta se herättää yhtä vähän tunteita. Parhaiten voisin kuvailla kirjan juonta niin, että kuvittele kaikki mahdolliset kliseet joita tällaiseen tarinaan voi tunkea. Onnittelut, olet arvannut kirjan juonenkäänteet lukematta sitä laisinkaan. En voi kyllä suositella tätä kirjaa mistään muusta syystä kuin siksi, että joskus on hyvä pyöritellä silmiään ja ärsyyntyä kirjalle. Mukana myös erittäin kiusallinen piirretty seksikohtaus, jossa Christine ajattelee nyt antavansa neitsyytensä elämänsä miehelle ja Jean tahtoo vain edistää suunnitelmiaan. Se kertonee kaiken olennaisen tämän kirjan hirveydestä. Kirjan takakannessa Aarretta viitataan Tinttiin ja vastaaviin seikkailutarinoihin, joten sen kirjoittaneet eivät todennäköisesti ole koskaan lukeneet Tinttiä.

Kaiken kaikkiaan voisin tiivistää Aarteen näin: "Helvetillinen tuotantokausi Salattuja elämiä, jonka näyttelijät ovat niin huonoja että repliikit ovat epäaitoja jopa kirjan sivuilla."

1 / 6 haaskattua tuntia elämästäni

Lucie Durbiano: Aarre, Trésor, 2008, suomentanut Saara Pääkkönen 2011, WSOY, 106 sivua

Iloksenne olen lisännyt postauksen loppuun kirjasta otettuja kuvia, jotka tiivistävät tuntemukseni tätä kiusallisuuskoettelemusta kohtaan.

Aarre kuittasi viisi kohtaa vuoden 2018 kirjahaasteesta:
10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja
12. Sarjakuvaromaani
16. Kirjassa luetaan kirjaa
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

Vuosikatsaus 2017

Tiedän, että on jo kohta helmikuu, mutta tahdoin kuitenkin väsätä vielä lyhyehkön kertauksen viime vuodesta sekä pienen katsauksen tälle vuodelle.

https://d2gg9evh47fn9z.cloudfront.net/

Vuonna 2016 luin vain 12 kirjaa ja otin tavoitteeksi lukea edes yhden kirjan enemmän. Ilokseni voin ilmoittaa, että onnistuin tavoitteessani paremmin kuin hyvin ja viime vuoden kirjasaldoksi tuli 14 kirjaa! Otan myös vuodelle 2018 saman tavoitteen eli toivon mukaan seuraavassa vuosikatsauksessa voin sanoa lukeneeni 15 kirjaa.

http://bradyemmett.info/

Kuluneeseen vuoteen mahtui kaikenlaisia teoksia runoista tietokirjoihin ja sarjakuvista klassikoihin unohtamtta tietenkään ikisuosikkiani nuortenkirjallisuutta. Jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, tänä vuonna on luvassa yhtä monipuolinen kattaus. Koska luin tosiaan vain 14 kirjaa, päätin listata ne tähän Top14-listana parhaasta huonoimpaan.

1. Käsikirja sukupuoleen
2. Choosing a Faith
3. Slaughterhouse Five
4. Killer Verse
5. The Abyss Surrounds Us
6. Half Bad
7. Boy Meets Boy
8. Salainen puutarha
9. Diamantmysteriet
10. The Bumper Book of Pop Hits
11. Of Mice and Men
12. Kirsikkasydän
13. Karin parhaat 1
14. Karin parhaat 2 (samassa postauksessa osan 1 kanssa)

https://erinlawless.files.wordpress.com/

Sitten tuleviin tapahtumiin! Yksi kirja on jo odottamassa postausvuoroa ja lisää toivottavasti seuraa. Käynnissä olevia haasteita on useampia ja ne jatkuvat tänäkin vuonna. Viime vuonna alkanut Queer52 tulee saamaan uusia kuittauksia ja mukana kulkevat myös Helmetin kirjahaasteet edellisiltä vuosilta, jotka pikku hiljaa yrittävät valmistua. Koska en osaa lopettaa hyvän sään aikaan, kelkkaan hyppää myös vuoden 2018-haaste. Älkäämme toki jättäkö huomiotta myöskään Toisen hyllyn aarteet/Oman hyllyn unohdetut -haastetta, jota tulemme Ereitan kanssa suorittamaan maailman loppuun saakka.

Sen pitemmittä puheitta: Antoisia lukuhetkiä vuodelle 2018!

https://fm.cnbc.com/

Queer52: Boy Meets Boy

Viimeinen kirja viime vuodelta! Samalla tämä on myös Ereitan hyllystä Toisen hyllyn aarteet -sarjamme kirja. Kohta julkaisen vielä vuosikatsauksen ja sitten pääsemmekin jo vuoden 2018 kirjoihin! Tässä siis kirja, joka on vuoden 2017 viimeinen ja kuittaa muuten samalla yhden kohdan Queer52-haasteesta!

https://images.gr-assets.com/

David Levithan: Boy Meets Boy

Ereita kertoo kirjasta näin:
Tästä on jo tovi kulunut, mutta muistikuvani mukaan Liberté pyysi jotain, mikä ei vaatisi aivan hirveästi aivotoimintaa. Boy Meets Boy on suhteellisen lyhyt eikä juoneltaan erityisen monimutkainen, ihmissuhteisiin ja elämään keskittyvä kirja, joka lisäksi sopii muutamaan eri haasteeseen, joten valitsin sen hänelle luettavaksi. Itse luin kirjan pari vuotta sitten ja parhaiten siitä on jäänyt mieleen elävät mielikuvat ja erikoinen, hyvin omalaatuinen tunnelma. Kirja oli mielestäni myös hyvä tapa alkaa tutustua David Levithanin tuotantoon.

Paul elää kaupungissa, jossa asiat ovat kohdallaan. Heteronormista poikkeavuus ei ole iso juttu ja koulussakin se on yleisesti hyväksyttyä. Hänellä on kavereita ja suunta elämällään. Eräänä päivänä Paul tapaa Noahin ja rakastuu tähän lähes välittömästi. Yksi ajattelematon teko aiheuttaa kuitenkin ongelmia ja Paulin täytyy yrittää hyvittää tekonsa Noahille, ellei se ole jo liian myöhäistä. Samaan aikaan Paulin paras ystävä Joni aloittaa suhteen, joka ei ehkä ole kenellekään hyväksi.

Boy Meets Boy on hyvin perinteinen teinirakkauskirja, jossa ensin ihastutaan, sitten mokataan ja sitten etsitään anteeksiantoa. Samalla sivuhenkilöt tekevät omia juttujaan ja ainakin jonkun vanhemmat ovat outoja. Boy Meets Boysta tekee erityisen toki se, että sen pääromanssi ei ole hetero ja kirjassa on myös muuta representaatiota kuin vain päähenkilöt. On heti pakko myöntää, että tämän tyyppiset kirjat eivät ole ihan minua varten. Ihmissuhteet eivät aina oikein jaksa pitää mielenkiintoani yllä, vaan kaipaisin lisäksi vaikka fantasiaa tai murhan. Sen lisäksi minusta tuntuu, että kaikkien perus teinikirjojen ongelma on jännitteen puute. 99% kirjoista loppuratkaisu on se, että asiat selkiävät ja pääpari päätyy yhteen. Siksi kirjalla täytyy olla jokin muukin kiinnostava elementti, kuten loistava teksti ja hyvät sivuhahmot. Boy Meets Boy alkaa vahvasti ja sitä lukee mielellään. Jossain kohtaa iskee kuitenkin ihme katvevaihe, kun kirjan tarina tuntui pysähtyvän aloilleen ja siitä katosi imu. Lopussa kirjan kiinnostavuus palasi, mutta sinne asti täytyi ensin päästä. Pidin Levithanin kirjoitustyylistä etenkin alussa ja henkilöt olivat hyvin rakennettuja, joskin ärsyttäviä. Siitä kohta lisää. Vähän pyyhkeitä annan siitä, että kirjan B-juoni tanssien valmistelusta tuntui hyvin epäolennaiselta eikä herättänyt ainakaan minussa mitään tunteita. Sen sijaan sivujuoni Tonyn vaikeuksista oli erittäin hyvä ja kiinnostava. Siihen olisi jopa voinut keskittyä vähän enemmän.

Sitten henkilöihin eli siihen kirjan ominaisuuteen, johon kaikki perustuu. Boy Meets Boyssa on aika paljon henkilöitä ja välillä meinasin mennä sekaisin siitä, kuka nyt olikaan kuka. Näitä hetkiä oli kahdessa kohdassa; alussa kun kaikilla esitellyillä henkilöillä oli joku lyhyt pojan nimi sekä tanssien suunnittelussa kun esiteltiin erilaisia tyttöjä, jotka unohdin saman tien. Muuten henkilöt olivat kyllä muistettavia ja toimittivat osaansa hyvin. Ainoa ongelma oli, että osa henkilöistä oli ärsyttäviä. Päähenkilö ja minä-kertoja Paul tekee tyhmiä ratkaisuja ja on raivostuttavan paljon tunteidensa vietävänä. En kykene samaistumaan henkilöön, joka sotkee asiansa, koska jotenkin vaan tunnekuohussa suutelee eksäänsä. Tsiisus. Sitten on tietenkin Paulin eksä Kyle, joka on itsekeskeinen ja epätasapainoiselta vaikuttava sekä tietenkin hyvin tunneihmisiä. Tämän kirjan henkilöillä on selvästi jotain rationaalista lähestymistapaa vastaan. Infinite Darling ei ole pahimmasta päästä, mutta tuntui hieman ohuelta hahmolta. Ajatus oli kyllä hyvä, mutta toteutus jäi hieman vajaaksi. Paulin ihastus Noah ei ole ärsyttävä eikä myöskään Paulin ystävä Tony. Seuraava kappale on omistettu kirjan raivostuttavimmalle henkilölle/asialle ja se sisältää spoilereita. Kyseessä on Paulin paras ystävä Joni.

Spoiler

Joni esitellään kirjan alussa Paulin parhaana ystävänä ja halki kirjan muistutellaan, miten läheisiä he ovat aina olleet ja kuinka he ovat aiemmin tukeneet toisiaan. Aika alkumetreillä Joni alkaa seurustella Chuckin kanssa ja muuttuu yhtäkkiä täysin. Enää Chuckillä on väliä ja Joni ei voi minnekään ilman Chuckia ja Chuck ei halua että Joni tekee sitä ja tätä. Tuo voisi kuulostaa siltä, että kyseessä on joku pahoinpitely-tarina, mutta sitä se ei ole. Joni ei ole mikään parka, joka pelkää Chuckia. Sen sijaan Joni muuttuu inhottavaksi, välinpitämättömäksi ja karkottaa muut luotaan. Kaikki muut ovat aina väärässä ja yrittävät pilata hänen ja Chuckin suhdetta, koska eivät vaan ymmärrä. Koko tämä tarinan kaari tuntui epäuskottavalta, jos otti huomioon millaiseksi ihmiseksi Joni ensin maalataan. Yhtäkkiä hän vähät välittää parhaasta ystävästään Paulista tai kenestäkään muusta. Koko kirjan ajan toivoin, että tulisi kohta jossa joku sanoisi Jonille suorat sanat ja asia oikeasti käsiteltäisiin. Sitten joko Joni jatkaisi samalla linjalla tai tulisi järkiinsä. Mitään tällaista ei kuitenkaan tapahdu, vaan tilanne jää suurilta osin selvittämättä. Ihan lopussa on jotain pientä yritystä, mutta se tuntuu hyvin laihalta lohdulta kaiken sen ärsyyntymisen jälkeen, jota kirjan aikana on tuntenut. Tunsin oloni vähän huijatuksi ja se jäi ehdottomasti roikkumaan ilmaan kirjan pisteitä verottavana tekijänä. Joku toinen on voinut kokea Jonin hyvin erilaisessa valossa, mutta minun sympatioitani hän ei kyllä saa.

Spoiler päättyy

Kaiken kaikkiaan Boy Meets Boy oli ihan söpö teinikirja eikä ollenkaan huono kirjailijan ensimmäiseksi luomukseksi.

31/2 / 6 kynttilää portaiden alla

David Levithan: Boy Meets Boy, 2003, Harper Collins, 223 sivua


Boy Meets Boy kuittaa 2015-kirjahaasteesta yhden kohdan
10. Suositun kirjailijan ensimmäinen kirja
ja 2017-haasteesta yhden kohdan
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastamiseen

Itse annoin Ereitalle luettavaksi Nukkumatin ja se postaus löytyy täältä

Paluumatka Dresdeniin

Tämän jälkeen enää yksi viime vuoden kirja postaamatta! Tänään vuorossa on kirja, jonka olen arvioinut blogissani jo kerran muutama vuosi sitten ainoastaan eri kielellä. Silloin Teurastamo 5 oli osa Klassikko kuussa -haastetta. Tällä kertaa se kuului yliopiston englannin kurssin ohjelmaan ja tahdoin muutenkin lukea sen alkukielellä.

https://images-na.ssl-images-amazon.com/

Kurt Vonnegut: Slaughterhouse Five

Billy Pilgrim on irronnut ajan lineaarisuudesta. Hän kulkee oman elämänsä tapahtumia sattumanvaraisessa järjestyksessä aina kuolemastaan lapsuuteen ja aikaan sotavankina. Billy tietää elämänsä käännekohdat ennalta ja ehtiipä hän tavata myös avaruusolentoja. Ja en osaa kirjoittaa tästä kirjasta järkevää juonitiivistelmää. Kaikki kirjan lukeneet varmasti ymmärtävät, mistä puhun.

Teurastamo 5 oli Klassikko kuussa -haasteesta ehdottomasti yksi suosikkejani ja odotin innolla, miltä tuntuisi lukea se kolme vuotta myöhemmin uudelleen. Tällä kertaa minulla oli myös englanninkielinen teos käsissässi, sillä ostin sen Berliinistä viime keväänä. Kielen puolesta voin kyllä sanoa, että ei ole kovin monimutkaista englantia. Mikä on erittäin hyvä, sillä kirja itsessään on aika monimutkainen ja rönsyilevä sivistysanakieli tekisi siitä lähinnä teennäisen. Muutenkin Slaughterhouse Five on jännällä tavalla jalat maassa pysyvä kirja kaikessa muussa paitsi tapahtumissa. Asiat kuvataan realistisen yksinkertaisesti eikä kirja keskity suurentelemaan tai dramatisoimaan mitään. Se luottaa siihen, että tapahtumat itsessään ovat niin absurdeja, karmeita, seesteisiä, ahdistavia, filosofisia, että ne kyllä kantavat. Ja niin ne tekevät.

Billy Pilgrim on hyvin erikoinen päähenkilö. Hän ei koko kirjassa oikeastaan tee mitään päätöksiä tai ole aktiivinen tekijä omassa elämässään. Asiat vain tapahtuvat Billylle ja hän menee niiden mukaan. Billy ajelehtii ajan ja tapahtumien kiertävässä virrassa eikä tee elettäkään vaikuttaakseen mihinkään. Kirjan kontekstissa siinä on toki järkeä, sillä sen filosofian mukaan kaikki maailman asiat ovat jo tapahtuneet ja tapahtuvat tälläkin hetkellä. Eilinen, tämä päivä ja huominen ovat jo kaikki olemassa ja niiden tapahtumat tulevat aina tapahtumaan samalla tavalla. Tämän Billy oppii Trafalmadorelta kotoisin olevilta avaruusolennoilta, jotka elävät kaikki aika epälineaarisesti. Billy Pilgrim on siitäkin erikoinen, että häneen ei varsinaisesti muodosta vahvaa tunnesidettä, sillä hän tekee oikeastaan hyvin vähän. Billyä toki kirjan päähenkilönä kannustaa ja kenties välillä vähän sääliikin, mutta lähinnä Billy on vain hahmo, jonka kautta tapahtumia viedään eteenpäin. Toisaalta kirjan toiseksi päähenkilöksi voisi nimetä kirjan kirjoittajan Kurt Vonnegutin ja hänen kertojaäänensä. Kertoja on kaikkitietävä ja hyvin selkeästi Vonnegut itse. Kertoja myös toisinaan kertoo lukijalle, että tuo äskeinen henkilö oli kirjailija itse. Näitä kohtia on muutama, kun kerrotaan Dresdenin sotavangeista. Muutenkin kertoja on se, jonka kanssa kirjan matkaa todellisuudessa tehdään.

Kuulin mielenkiintoisen teorian siitä, että kirja voisi osittain myös kertoa posttraumaattisesta stressihäiriöstä. Billy kokee takaumia elämänsä traumaattisiin kokemuksiin ja katoaa mielensä syövereihin pitkiksikin aikaa. On ehdotettu, että kirjan erikoiset piirteet ja aikamatkustus olisivat Billyn mielen tuotoksia, kun hän yrittää elää elämäänsä traumoistaan huolimatta. Teoria on mielestäni kiinnostava ja paikoittain PTSD on rivien välistä kenties luettavissakin. Koen silti, että se vie kirjalta olennaisen elementin pois, jos sen kaikki omalaatuisuus ja sci-fi -elementit lajitellaan tämän maailman ilmiöillä selitettäviksi. Slaughterhouse Fiven ehdoton vahvuus on siinä, että erikoisia asioita tapahtuu jatkuvasti, mutta ne vain sulautuvat osaksi virtaa arkipäiväisten asioiden keskelle.

Itse pidän tästä kirjasta paljon. Sen omituisuus ja persoonallinen kerronta vetoavat minuun suuresti. Arvostan muutenkin kirjoja, joissa on mielenkiintoinen ja vahva kaikkitietävä kertoja. Tämä kirja ei välttämättä kuitenkaan ole ihan kaikille. Suosittelen toki lukemaan sen jo siksi, että toiseen sotaa tällä tavalla käsittelevään kirjaan en ole törmännyt. Kirja kuitenkin käsittelee sotaa ja nimen omaan sotavangin näkökulmasta eli siinä on rajuja kohtauksia ja ikäviä mielikuvia. Niillä ei missään nimessä herkutella tai niitä ei paisutella, mutta jo itsessään kohtaukset voivat olla epämiellyttäviä. Kirja suhtautuu kuolemaan ja kärsimykseen fraasilla "so it goes", joka symboloi sitä, että asioita tapahtuu ja ne voivat olla ikäviä, mutta niin se elämä vain menee. Kirjassa on myös muutamassa kohdassa seksuaalisesti värittynyttä sisältöä sekä alkeellinen piirros naisen rinnoista. Itseäni vahva sisältö ei häiritse, mutta tahdon että herkemmät lukijat ovat varautuneet, jos tähän kirjaan aikovat joskus tarttua.

Slaughterhouse Five on sekä omalaatuinen kommentti sodan kauheudesta että lohdullinen ajatus kuolemasta. Kirjan keskeinen filosofia on, että vaikka joku on tässä hetkessä kuollut, hän elää monissa muissa hetkissä. Koska aika ei ole lineaarinen, kaikki hyvät hetket elävät samaan aikaan surun kanssa.

51/2 / 6 raunioista varastettua teepannua

Kurt Vonnegut: Slaughterhouse Five or The Children's Crusade, 1969, Bantam Dell, 215 sivua

Slaughterhouse Five kuittaa vuoden 2017 kirjahaasteesta yhden kohdan,
39. Ikääntymisestä kertova kirja

vuoden 2016 haasteesta yhden kohdan
35. Kirjassa ollaan avaruudessa

ja vuoden 2015 haasteesta kaksi kohtaa
14. Tositapahtumiin pohjautuva kirja
21. Kirja, joka sinun piti lukea koulussa, mutta et lukenut tämä kuului syksyllä englannin kurssini lukemistoon, mutta se jäi puolitiehen, joten kuittaa nyt tämän kohdan.